Ensimäinen pilalehti jonka näin oli Kurre.
Se oli ruotsinkielinen, enkä minä ymmärtänyt siitä mitään, jos nyt seitsenvuotias naskali, isäni oli suutari, painetusta sanasta yleensä ymmärtää mitään, vaikkapa tuo painettu sana olisi ollut hänen omaa äidinkieltäänkin.
Mutta Kurren kuvat olivat minusta hauskoja, ja niitä minä katselin suurella nautinnolla.
Kurre kuoli ja sijaan tuli Spets.
Sekin kuoli, ja sitten meni monta vuotta, etten minä nähnyt minkään kielistä pilalehteä.
Mutta sitten tuli
Minä olin ahmia sen silmilläni, kun isäpuoleni olan ylitse sen ensimäistä (0) numeroa katselin. [...]
Ne oli juhlapäiviä ne, kun kaksikymmentäviisipenniä nyrkissäni riensin Halosen kirjapainoon Fabianinkadulla, samaan taloon missä nyt on Pörssi, ostamaan Pilkkakirvestä.
Takasin tullessani oli aina tukkapölly valmis. Mutta pöllytyksenkin uhalla en sittenkään malttanut matkalla olla lehteä lukeamatta. Viivytyksestä oli tuo pöllyytys seurauksena, sillä kotona odotettiin myöskin lehteä kovin hartaasti.
Kun taas erään kerran kävin Pilkkakirvestä kirjapainosta ostamassa, venyi huuleni arveluttavan pitkäksi, kun minulle selitettiin että Pilkkakirves on kuollut. Ja ellei eräs ystävällisen näköinen herra olisi taputtanut olalle ja selittänyt että "älähän nyt poikaseni sure, huomena ilmestyy Matti Meikäläinen Pilkkakirveen sijasta", niin en tiedä minkälainen vedenpaisumus siitä olisi syntynyt.
Kai tämä ystävällinen herra huomasi minussa hartaan lukijan, koska hän vielä selitti että "se Vilho" *) puhui, vähän pahaa papeista ja ne on nyt sen Pilkkakirveen nujertaneet, mutta tule huomena, silloin ilmestyy
(* Pilkkakirveen perusti ja sitä toimitti sen väkivaltaiseen kuolemaan saakka Suomalaisen teatterin näytteijä Oskari Vilho)
Luulen melkein olleeni ensimäinen Matti Meikäläisen ostaja, sillä jo varhain seuraavana aamuna olin kirjapainossa sitä odottamassa. [...]
Minä tulin sittemmin useasti tekemiseen äsken mainitsemani ystävällisen herrasmiehen kanssa, kulettaessani hänelle kirjapainosta Matti Meikäläisen korehtuureja.
Tuo ystävällinen herra oli A. J. Mela, Suomalaisen normaalilyseon luonnontieteen lehtori. Matti Meikäläinen oli siihen aikaan yksinomaan pilalehti. Ei sentään aivan, sillä joskus siinäkin laskettiin pientä hyväntahtoista pilaa "svekomaaneista". [...]
Mutta joku aika tämän jälkeen joutui Matti Meikäläinen oston kautta lehtori Melan monivuotisen avustajan opettaja A. Kohosen käsiin, joka muutti sen kokonaan valtiolliseksi pilalehdeksi, kohdistaen suurimmaksi osaksi peitsensä ruotsalaista puoluetta vastaan. [...]
Matti Meikäläisen ja joku vuosi senjälkeen perustetun ruotsinkielisen pilalehden Fyrenin välillä alkoi sitten ankara kamppailu. Siinä taisteltiin sekä sanoin että kuvin. Eikä kumpaisellakaan puolella säästetty vastapuolueen miehiä.
Mutta sitten tulivat routavuodet ja Matti Meikäläinen suuntasi rohkeasti peitsensä, mikäli ankarat sensuriolot sen myöten antoivat, silloista sortojärjestelmää vastaan.
Tuo samainen järjestelmä sen sitten väkivaltaisesti tappoikin.
Ja kunnialla se kuoli.[...]
Peijaiset pidettiin Kleineh-hotellin kulmahuoneessa, eikä yksikään peijaisiin osaaottavista kyennyt eikä tahtonutkaan salata liikutustaan. Jokainen antoi tunteensa vapaasti esiinpulputa ja monet olivat ne peijaispuheet, jotka pidettiin ja maljat, jotka tyhjennettiin.
Ja niin oli sitten Matti Meikäläisen 15-vuotinen 9-kuukautinen elämä päättynyt. [...]
Se oli tilaajilleen luvannut ilmestyä seuraavana vuonna joka viikko, siihenastisen joka toinen viikko ilmestymisen sijasta.
Mutta toisin kävi.
Tämän ihanteen saavutti vasta TUULISPÄÄ, joka kolme vuotta viisi kuukautta Matti Meikäläisen kuoleman jälkeen teki ensimäisen pyöräyksensä mailmalle.
Ihan ilman pilalehteä ei suomalainen yleisö sentään ollut tälläkään väliajalla, sillä nuorsuomalainen pilalehti
joka oli olemassa jo Matti Meikäläisenkin elinaikana, säilytti henkensä ja elää vieläkin, samoinkuin sosialistinen pilalehti Kurikka, joka aikoinaan kuoli kannatuksen puutteessa, mutta suurlakon jälkeen nousi uudelleen kuolleista.
Kun vielä mainitsen, että kerran kuussa ilmestyvä Tasku-Matti luovutti tilaajansa Tuulispäälle ja että viimeaikoina myöskin maaseudulla on yritetty pilalehtiä toimittaa, joista Viipurilainen Ampiainen, Turkulainen Tuhkimus ja Vaasalainen Kulkuri ovat jaksaneet pysyä hengissä,kun taas Tamperelainen Mullikka kuoli melkein syntyessään, niin lienee joitakuita tilapäisiä julkaisuja lukuunottamatta, kaikki julkaisut tällä alalla tulleet mainituiksi.
Mutta paljon olemme vielä jälessä muista maista, entisestä emämaastammekin, jossa nykyään ilmestyy ja hyvin kannattaa itsensä toistakymmentä pilalehteä.
*
Varovaisuuden vuoksi lisäsin tähän kuitenkin tuon vaatimattoman sanan lienee, jättäen täten auki sanomalehtimiesten tavallisen takaportin.
En silloin aavistanutkaan kuinka tarpeellinen tuo lienee oli.
Kirjoitukseni oli jo ladottu, kun menin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastonhoitajan luo saadakseni edellämainitsemieni pilalehden synnystä ja kuolemasta muutamia numerotietoja, jotka hän auliisti minulle antoikin.
Tiedot saatuani, aioin kiittää ja lähteä, mutta samalla kirjastonhoitaja otti pilalehdille varatulta hyllyltä pienen kirjasen ja ojentaen sen minulle sanoi: onko toimittaja nähnyt tätä?
Aukaisin kannen ja jäin ihmettelemään. Siinä oli minulla kädessäni suomenkielinen pilalehti, joka oli ilmestynyt jo neljäkymmentä kaksi vuotta sitten ja vielä lisäksi niin usein kuin joka toinen viikko. Sen nimi oli
ja se ruoski ankarasti sen aikuisia "svekomaaneja", mutta oli siinä karvaita paloja myöskin suomalaisesta puolueesta. Se pyrki siis olemaan puolueitten yläpuolella, eikä säästellyt ketään moitteiltaan, vaan piteli jokaista ansionsa mukaan.
Veitikka näkyi olleen sensurin suuren huomion esineenä, joka useasti pyyhki siitä palstamääriä, vaikka Veitikka kehuikin että: "Ikuinen painovapaus on suotu tälle lehdelle".
Veitikka pysyi hengissä ainoastaan yhden vuoden, jonka jälkeen maan pääkaupunki oli ilman suomenkielistä pilalehteä tasan kymmenen vuotta eli Pilkkakirveen syntymään saakka. [...]
Maaseudulla, Savonlinnassa, sitävastoin tehtiin uusi yritys v. 1877. Siellä alkoi silloin ilmestyä
Lehden julkaisija oli kirjanpainaja Aleks. Ramstedt. Oliko hän myöskin toimittaja, on minulle tuntematonta.
Lentäviä Lehtiä ei ollut varsinainen pila- eli ivalehti, kuten se itseänsä kutsuu, vaan oli siinä myöskin historiallisia ja muita pätkiä. [...]
"Lentävät Lehdet" oli siten luultavasti viimeinen suomenkielinen pilalehtiyritys sillä vuosikymmenellä. Mutta jo kolme vuotta tämän jälkeen alkoi Helsingissä ilmestyä Pilkkakirves.
Myöskin Amerikassa on useasti yritetty aikaansaada suomenkielisiä pilalehtiä, mutta ne ovat kaikki olleet hyvin lyhytikäisiä.
Aivan äskettäin on siellä taas tehty uusi yritys nimeltä Lapatossu. Se on puolueväriltään sosialistinen ja sille on hankittu piirustaja täältä Suomesta.
Ehkäpä nyt lienen tässä vajanaisessa katsauksessani maininnut jotakuinkin kaikki suomenkieliset pilalehdet.
Kuten näkyy, on pilalehtien toimittaminen maassamme yleensä ollut hyvin epäkiitollista tehtävää ja sitä se on vieläkin. Tilaajia on vähän, varkainlukijoita paljon, ja se ei suinkaan ole omiansa toimittajien kukkaroita lihottamaan. Nälkäpalkoilla ne saavat edelleenkin työskennellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti