Brittiläisen J. B. Dimblebyn kirja ilmestyi vuonna 1896 suomennoksena Uusi aika on tulossa!. Siinä ennustettiin maailman loppuvan pääsiäisen aikaan 1898. Nels. R. muisteli kirjan vaikutusta kymmenisen vuotta myöhemmin seuraavasti
Luullakseni ei koskaan, millään kirjatekeellä, ole ollut kiintyneempää lukiakuntaa kun tällä oli vähätietoisen maalaisväestön keskuudessa. Huhu tämän kirjan merkillisyydestä levisi kulovalkean nopeudella talosta taloon, kylästä kylään ja kun yksi tätä merkillisyyttä saatiin kylän keskustaan, kuletettiin sitä talo talolta, kuten hyvää hierojaa. Talon parhaalla lukutaidolla varustettu alkaen lukemaan ja koko väki, pienimmästä suurempaan, ollen kuunteliana ja kun kirja oli loppuun luettu, oli mahdoton löytää henkilöä joka olisi hetkeäkään voinut epäillä, että maailman loppu ei ole ovella.
Suurimman varmuuden antoi kirjalle sen Raamatullinen perus, sillä se oli kokonaan kirjoitettu tuosta pyhästä kirjasta poimittujen viittausten ennustusten, erittäinkin ilmestyskirjan mystillisten ilmestysten perusteella. Se oli täytetty mitä käsittämättöimmillä tauluilla nummerosarakkeineen, joissa kaikissa oli loppulaskelma, sinä ja sinä päivanä "on tapahtuva maailman loppu". Kirjan lopussa vielä sanottiin: "Yhtä varmasti kun kello huomisin päivällä lyö 12:sta, yhtä varmasti tulee maailman loppu tapahtumaan, tässä kirjassa määrätyllä ajalla," Eihän tuommoista varmuutta voinut kukaan epäillä, tai vastaan väittää. Koko pitäjässä tapahtui äkkinäinen muutos. Maailmanlopun pelko, viimeisen tuomion kauhu, valtasi ihmiset. Herkkäuskoisimmat alkoivat heti tekemään parannusta, yhteisiä hartaushetkiä alettiin pitämään yhtenään, joissa rukoiltiin vahvasti ja veisattiin pitkästi. Köyhiä alettiin avustamaan runsaammin kuin ennen. Kaikkein uskovimmat alkoivat jakamaan omaisuuttaan puutteellisten kesken, tietenkin muistaen rikkaanmiehen taivaaseen pääsyn vaikeutta. Vähempiuskoiset taasen siirsivät parannuksen tekoa päivä päivällä, sillä eihän sillä ollut niin erityistä kiirettä, olihan vielä useampia kuukausia aikaa. Ja ei se kuitenkaan missään tapauksessa voi tulla ennen määräaikaa, sehän olisi mitä ajattelemattominta ihmisten narraamista ja helvettiin heittoa ja sitä paitsi kyti monen mielessä hämärä toivo, etta jos Jumala siltikin vielä vähän malttaisi mieltänsä ja antaisi tälle läpi syntiselle maailmalle edes joitakin ajast'aikoja parannuksen aikaa, antoihan se Noalle ainakin semmoista ja tuskinpa ne lie ihmiset sen syntisempiä silloinkaan olleet. Mutta mitä lähemmäksi määräaika tuli, sitä suuremmaksi uskovain joukko kasvoi.
Taivas ei antanut pienintäkään tietoa, etta armonaikaa olisi jatkettu, päinvastoin, kaikki merkit, pyrstötähdet, tähtien lennot ja pimennykset, vahvistivat kirjassa sanottua aikaa. Yhä vain ihmisten hartaus kasvoi. Kirkkokin, jossa pappi jo vuosikausia oli paukutellut tyhjille seinille, oli joka sunnuntai täynnä kansaa, kuten nuijalla lyötynä. Pappi kyllä tiesi syyn tähän kuulijain runsauteen, minkä verran hän uskoi tuon kirjan tosiperäisyyteen, sitä en mene sanomaan, vastustanut ei hän sitä ainakaan, toisinaan vaan saarnassaan naivisti viittasi, miten tärkeää on varustautua "sitä suurta tuomiopäivää vastaan ottamaan."
Kaikki maalliset toimet jäivät kokonaan syrjään sillä nyt oli kysymyksessä kuolemattoman sielun pelastus. Kaikkinainen syntinen ja jumalaton meno, oli kun siivellä pois pyyhkäisty, juopottelu ja tappelu katosivat kuulumattomiin, tanssit ja yöjuoksut jäi menneisyyksien joukkoon. Yksin avioliittojen rakentaminen keskeytyi — olisihan aivan turhaa sekin, jotain vaivaista kuukautta, tai viikkoa vasten — ja ehkä siinä tulisi vielä syntiäkin samassa kaupassa jonka välttäminen oli nyt pääasia, tässä lyhyessä armonajassa. Vaan aika se läheni lähenemistään. Osa alkoi jo viikkokausien paastolla valmistaa itseään tuota suurta päivää vastaanottamaan, toiset taas suurissa uhriaterioissa, köyhät ja rikkaat sekaisin, raviten itseään.
Olin silloin pikku poikanen kun tämä kaikki tapahtui ja nähdessäni sen pelon ja kauhun, mikä aikuiset ihmiset valtasi, sen lisäksi alituiseen kuullessani puhuttavan tuosta maailman lopusta, sai sanoin kuvaamaton pelko minutkin valtoihinsa. En hetkeksikään voinut siitä vapautua, se seurasi minua kuten painajainen kaikkialle. Olin kuullut ja nähnyt miten aikuiset ihmiset rohkaisivat itseään, rukouksilla ja virren veisulla ja koska minäkin osasin "Isämeidän" ja "Herransiunauksen" ulkoa, niin rukoilin alituiseen tiellä käydessäni, maata pannessa ja noustessa. Eniten kuitenkin pelätti aina iltasin levolle mennessä, jos se maailmanloppu sattuu tulemaan nukkuessa eikä sitte ole enään aikaa tehdä lopullista parannusta, sentähden, varustaakseni itseni kaiken mahdollisen varalle, rukoilin nuo rukoukseni edes ja takaisin, siksi kunnes siihen nukahdin. Mutta heti uneen päästyäni, alkoi tuo pelätty maailmanloppu. Tuomiopasuunan hirveä ääni alkoi kuulumaan korvissani. Koko maailma hehkui suurena tuli merenä. Kotini tallinkatolla oli oleminaan suunnattoman suuri kello, jonka kameat lyönnit kutsuivat kansaa tuomiopaikalle. Ja minulle käsittämättömästä syystä, jouduin aina ensimmäisenä tuomittavaksi ja useammasti, ilman minkäänlaista tutkintoa, päistikkaa heitettiin helvetin tuliseen kitaan, johon aina kauhusta väristen heräsin. Minulle oli kerrassaan käsittämätöntä mistä olin niin hirveän syntikuorman itselleni kerännyt, koetin muistella kaikki pahattekoni, niin kauvas kun muistini riitti, vaan ei niitä minun mielestäni niin tavattomia ollut, joitakin kesällisiä paimenessa tehtyjä nauriin varkauksia, (joista olin saanut naapurin isännältä selkäsaunan joka oli mielestäni riittävä) pikku vääryyksiä pallon heitossa, joitakin kirouksia lehmiä paimentaessa, pikku kahakoita Toiskan Matin kanssa, (jotka kuitenkin on jäljestäpäin sovittu) y. m. semmoista. Mutta olinhan minä rukoillut, niinkuin katuva syntinen ainoastaan voi rukoilla ja että minut useammasti heitettiin sinne piinanpaikkaan summakaupassa, tutkimatta, sitä en voinut käsittää. Aloin aina uudelleen rukoilemaan entistä hartaammin, luin kaikki virrenvärsyt, mitä hartaushetkinä olin saanut päähäni ja aloin nukkuman. Mutta asia ei ollut sen kummempi, sama loppu maailmalle ja yhtä kuuma paikka minulle. —
Aurinko kohosi aamulla kuten ennenkin, kirkkaana, lämmittäen ja valaisten. Päivä kului kamalassa jännityksessä, pelon ja toivon välillä. Useamman mielessä pyöri ajatus, että jos sittenkin tuo professori olisi jossakin kohdin laskenut väärin ja se aika ei vielä olisikaan, vaan heti taasen muistui mieleen se kohta, jossa sanottiin: "Yhtä varmasti kun kello huomena lyö 12:sta" j. n. e. ja epäuskon ääni sai vaijeta. Illan tullen jännitys yhä kasvoi, nyt se kuitenkin ennen puolta yötä tapahtuu. Ei uskallettu enään ääneen rukoilla ei veisata, jokainen tietysti mielessään rukoili sen mitä osasi. Jo viimeinkin löi kello 12 ja merkillistä — mitään ei ollut tapahtunut.
Helpotuksen huokaus kohosi useamman rinnasta, ei kukaan kuitenkaan uskaltanut puhua mitään hetkeen aikaan. viimein joku sanoi: "kyllä se professori on varmaan erehtynyt, en voi enempää tätä jännityssä kestää, nukkumaan menen, vaikka tuossa paikassa maailma hukkuisi". Useammat muutkin olivat samaa mieltä ja yksi kerrallaan katosivat makuupaikoilleen. Hurskaimmat kuitenkin valvoivat aamuun asti.
Kun seuraava päivä tuli, oli maailman lopun pelko kadottanut kaiken kauhunsa. Ihmiset alkoivat taas toimimaan joka päiväisiä tehtäviänsä, ja jonkun viikon päästä oli maailma taasen entisellään. Kirkossa käynti jäi sivuasiaksi, hartaushetket loppuivat kokonaan. Ihmiset taasen "söivät joivat, naimat ja huolivat". Kuten Raamattu sanoo.
"Uusi aika on tulossa", oli kadottanut kaiken armonsa. Ihmiset heräsivät maailman lopun kauhusta koko joukon viisaampana, kun olivat sihen joutuessaan. (Pilkka-kirves 1909)
 |
| Vårtecken 1910 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti