Suomen taiteen tarina

Runsas viikko sitten Ateneumissa avattiin uusi, toistaiseksi esillä oleva, kokoelmanäyttely otsikolla Suomen taiteen tarina. Nimi sai minut ajattelemaan näyttelyä enemmän kulttuurihistoriallisena kuin taiteellisena ja tässä mielentilassa kävin sitä katsomassa eilen. En huomannut minkäänlaista viitoitusta, mutta tulkitsin sopivaksi aloituspisteeksi tämän

josta lähtevä käytävä edusti varhaista ei-kirkollista maalaustaidetta Suomessa eli 1800-luvun maisemamaalausta. (Varhaisempaa on, mutta näyttely ei ottanut tähän mitään kantaa. Lähdettiin ikään kuin metsästä liikkeelle.)

Varsinaisten taideteosten rinnalle oli tuotu maisemien painokuvat, m.m. kirjasta Finland framstäldt i teckningar. Mutta osion esittelyteksti on niin minimaalinen, että ilman muuta tietoa jäänee ymmärtämättä se, että painokuvien taustalla olevat piirrokset on tehnyt samat kädet kuin vastapäisen seinän maalaukset. (Suosittelen kirjaa Finska Vyer/Suomalaisia näkymiä ja muistutan Finland framställdt i teckningar -kuvapankista.)

Nurkan takana odotti ensimmäinen ulkomainen lisä norjalaisen maalauksen muodossa. Näyttelystä lähtiessäni luin mainostekstin, jonka mukaan näyttely "nostaa esiin uusia teoksia ja rinnastuksia, luoden samalla yhteyden niin Suomen kuin maailman historiaankin." Minun pitäisi nyt valittamisen sijaan olla tyytyväinen, sillä viime kesänä Göteborgissa heräsin miettimään pohjoismaisen 1800-luvun lopun taiteen yhteyksiä, joita oli esillä myös Ateneumin alkusyksyn näyttelyssä. Mutta taidehistorian osaamattomuuteni on niin totaalista, että pelkkä taulun läsnäolo ei riitä "rinnastukseksi".

Ensimmäisessä isommassa salissa oli teemana Ihmiset ja sekaisin olivat sekä säädyt että kansat. Maalauksista ei (kai?) ollut mitään lisätietoja tarjolla eli aika pinnalliseksi jää tämäkin. Viehätyin vanhanaikaisesta ripustuksesta.

Ettei pointti ripustuksesta menisi ohi, Ateneum jakoi näyttelyn avaamisen yhteydessä valokuvia taidenäyttelyistä sata vuotta sitten

Seuraavaan Kalevala-saliin teoksia ei ollut riittänyt tiheyteen vaadittavaa määrää. Taidetta enemmän mietin sitä onko Kalevala "painettu kokoelma vanhoja suomalaisia runoja" ja vaskikanteleelle ominainen valmistusmateriaali mänty?

Symbolismin saliinkaan ei ollut liikatarjontaa ja kouluttamattomin silmin sekä Gallen-Kallelan tytön pää että Paul Gauguinin maisema olisivat voineet olla muutakin.

Iso sali, jonne tullaan suoraan pääportaista, oli omistettu perinteiseen tapaan Kultakauden klassikoille, joihin "tiivistyy käsitys suomalaisesta identiteetistä, ihmisestä ja maisemasta". Mutta miksi tiivistyy? Oletettavasti joku on (jo) tehnyt tutkimuksen, joka kertoo miten juuri näistä teoksista tuli "klassikoita", joita toistetaan Suomen taiteen helminä kirjasta ja verkkosivusta toiseen? Kuka teki noston ja miten sitä vahvistettiin? Kulttuuriperinnön opiskelijaa kiinnostaisi tietää. Mutta näyttely haluaa vain vahvistaa olemassaolevaa?

Kertauksena aikalaisnäkemys Simbergin enkelistä.

Näyttely jatkui kronologisesti ja päättyi hienosti - ikäänkuin elokuvan loppukrediitteinä - taiteilijoiden muotokuvien täyttämään seinään.

Taiteilijoiden myötä seinätekstiin saatiin myös sidottua Ateneumin rakennus, joka toimi kauan taidekouluna. Monesti olen siellä elämäni aikana käynyt, mutta vasta nyt huomasin portaikossa molemmin puolin tummanväriset alueet, jotka edustanevat alkuperäistä tai ainakin aiempaa väritystä.

Fiilis ollut lähempänä Kansallisarkistoa, Säätytaloa ja entistä Yliopistonmuseota kuin nykyinen valkeus. Muita oivalluksia? Ei. Uusi perusäyttely sopinee paremmin niille, jotka haluavat katsoa tuttuja kuvia uudestaan? Sanoa uuu ja aaa ylpeänä kansakuntamme saavutuksista tms?