Sitten kuuntelin tunnin session, jossa kuusi ihmistä kertoi omasta kokemuksestaan teoksen äärellä ja sen jälkeen taiteilijan haastattelua. Toivottavasti puheet tulevat viime vuoden tapaan verkkoon, niissä olisi pointteja mietittäväksi.
Mahdollisesti juuri kauppakeskuksessa olo sai yhden puhujan käyttämään esineistä sanaa tuote ja toinen puhui tavarasta. Kaj Kalin vertasi esine-esittelijää konsulenttiin - "Mitä saisi olla?" Turo-Kimmo Lehtonen vertasi teoksen ääreen pysähtymisen mahdollisuutta muihin ympäristön elementteihin: katumuusikot, feissarit ja kerjäläiset.
Riikka Stewen huomautti, että mainonta houkuttelee meitä ostamaan tavaroita identiteettimme muokkaamiseksi. Ja museon on tarkoitus ylläpitää/luoda identiteettiämme ylläpitämällä muistoja.
Riikka Stewen suhtautui kokemukseen kriittisimmin. Hän haluaisi suojella museoita sellaisena kuin ne ovat alunperin olleet, mikä ei kuullostanut kovin hedelmälliseltä ratkaisulta suuressa mittakaavassa. (Mutta jos moisesta on kiinnostunut, suosittelen Kokemäen maatalousmuseoa, joka on tarkoituksellisesti jätetty alkuperäistä vastaavaan tilaan.)
Hänestä museossa esineet ovat kontekstissa ja teoksessa ne irroitettiin narratiivistaan muiden mainostettavien esineiden rinnalle. Ikäänkuin esineellä olisi yksi ainoa oikea konteksti ja yksi ainoa narratiivi? Ja moniko museo näitä edes pystyy luomaan tahi esittämään yhtä tehokkaasti kuin Dellerin teos?
Taiteilijaa haastatellut vertasi teosta kuriositeettikabinettiin, mutta kokemuksiaan jakaneet peilasivat niitä museoihin. Joista puuttuu kohtaaminen ja lämpö (Iina Nokelainen). Joissa tavarat pakataan happovapaaseen paperiin ja kävijöiden vitriineihin jättämän sormenjäljet pyyhitään pois (Kalin). Jotka ovat kuin pakkovisiitti vanhojen sukulaisten luona. Pitää käyttäytyä nätisti. (Christopher TenWolde) Kuin hautausmaa, jossa muistetaan poismenneitä. Varasto tavaroille, joiden kanssa emme ole tekemisissä. (Lehtonen)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti