Tampereella: Henkilöhistoriaa, lepohetki ja masentavia näyttelyitä

Vapriikista suuntasin uusille urille eli ensikäynnilleni Lenin-museoon. Se vastasi täysin ennakkokäsitystäni. Puuttumatta ideologiseen sisältöön, eikö samat dokumentit nykyaikaisilla (kosketus)näytöillä olisi aivan yhtä toivottomia kokemuksellisesti ja pedagogisesti?

Emil Aaltosen museosta Pyynikinlinnassa (yllä) minulla ei ollut mitään ennakkoajatuksia ja yllätyin iloisesti. Kolmella eurolla pääsi autenttiseen ympäristöön katsomaan 1800-luvun pidetyimpien taiteilijoiden töitä.

Paikan päällä saamani esitteen mukaan kyseessä on taide- ja teollisuushistoriallinen museo, mutta henkilöhistoria oli myös voimakkaasti esillä. Aaltosen vaikuttava menestystarina tuli tutuksi näyttelystä ja filmistä.

Tapojeni vastaisesti kysyin paikalliselta kahvipaikkavinkkiä ja lipputiskin työntekijä vinkkasi Pyynikin näkötornin. Ei ollut ihan speksaukseni "kulman takana", mutta kulttuurihistoriallisena kohteena ylämäen arvoinen.

Sitten päivän päätteeksi Werstaaseen, jossa houkutteli Feminismi-näyttely. Se masensi kuvaamalla feministien suurta touhukkuutta, jonka jälkeenkin kolmevuotias rillipää saa kuulla, ettei täytä prinsessaleikin ulkonäkökriteereitä. Ja minä saan kuunnella työpaikallani naisia dissaavia näkemyksiä 28-vuotiaan tiimiläisen suusta.

Werstaan toinen vaihtuva näyttely Tehtaassa töissä kertoi työväenliikkeen surkeasta asemasta 1900-luvun puoliväliä ennen ja loppui siihen, että teollisuustyöpaikat häviävät Suomesta. Suo siellä ja vetelä täällä.