Huomioita suomalaisista ja historiasta

Pilvi Torstin Suomalaiset ja historia tuli pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen pääkaupunkiseudun kirjastoon ja vuodenvaihteen jälkeen sain sen sieltä lainaksi. Innostus lukea laantui taannoisesta esitelmäillasta, sillä olen edelleen sitä mieltä, että kyselytutkimuksen otoksessa on todennäköisesti merkittävä vinouma. Pientä lisävahvistusta sain sivulta 25, jossa haastateltava toteaa kyselylomakkeen aiheen vaikuttaneen vastaushalukkuuteen. Dah?!

Negatiivisen alkuasenteeni johdosta kiinnitin huomiota kirjan avattuani siihen, että tuloksia oli turhaan (tai ainakin perustelematta) esitetty usein keskiarvoina, vaikka informatiivisempikin tapa oli olemassa (vrt s. 30 ja s. 76). Aineiston tilastollisen analyysin tasoa ei ole syytä epäillä, mutta jäin miettimään taustamuuttujien korrelaatioita ja yksittäisten luokkien suuruuksia. Oliko mahdollisesti kouluttautuneilla eniten kirjoja (esim. s. 23+25, 31)? Montako lisensiaatti/tohtori-tason ihmistä oli 1208 vastaajassa? Ja sekoittuuko kausaliteetti korrelaatioon, kun kirjoitetaan "kouluttautuneisuus lisäsi kiinnostusta menneisyyteen ja vahvisti menneisyydelle annettuja merkityksiä"?(s. 23)

Kirjasta löytyi (s. 11 ja 269) kaksi eri perustelua sille, että kysymykset koskivat vain 1900-lukua. Kuitenkin laillani useampi haastateltu oli jäänyt kaipaamaan aikaisempia historian vaiheita, jopa Rooman valtakunnasta asti.

Tummanpuhuvien silmälasieni läpi erottui muutamia mielenkiintoisia tuloksiakin. Sivulla 31 kiinnitti huomioni muita historia-aloja vähäisempi kiinnostus paikallishistoriaan. Olisi ollut kiva nähdä tästä ikäjaottelu, mutta ilmeisesti siinä ei ollut merkittäviä eroja. 

Historian harrastamisessa (s. 40-47) pistää silmiin yleisöluentojen olematon suosio muihin medioihin verrattuna. Selittynee osaltaan sillä, että ne ovat yleisempiä yliopistokaupungeissa, kun taas tv-ohjelmat näkyvät koko maassa. Tosin/lisäksi opiskelijaiässä olevat käyvät luennoilla kaikkein harvimmin. Tavallaan ymmärrettävää, mutta kuitenkin jotain jota jaksan hiljaa mielessäni päivitellä vanhuspitoisissa tilaisuuksissa istuessani. (Itse en käynyt opiskeluaikana Helsingin luennoilla, sillä asuin Espoon puolella ja panttasin seutulippuja kriittisiin tarkoituksiin. Kuten Kansallisarkistossa käymiseen.)

Sukututkimus ja sukuseurojen toiminta tuottaa vastaajien mielestä kohtuullisen luotettavaa tietoa (s. 54). Siihen nähden oli ikävä lukea, että Torsti oli todennut sukututkimukseen usein liittyvän vähättelevän sävyn (s. 46). Joka on tuttu toisaaltakin. Voi olisipa meillä valtakunnallinen seura, joka käyttäisi voimavarojaan nostaakseen sukututkimuksen positiivista näkymistä ja arvostusta...

Tutkimusväittämä, joka jäi taannoisesta läpiluvusta mieleen, ja, jonka vastaukset hain tarkoituksellisesti kirjasta esiin, oli "Suomen kansa on aina ollut olemassa ja kehittynyt erillisenä ryhmänä, jolla on oma asuinalue". Täysin tai osittain samaa mieltä oli 51,3% ja kuulun "täysin eri mieltä"-vastaukseni kanssa 9,0%:n vähemmistöön.  Ei ole yllättävää, että positiivisimpia vastauksia antoivat iäkkäät ja vähemmän kouluja käyneet. Eniten eri mieltä oli ikäryhmä 20-29, Vihreää liittoa vuonna 2007 äänestäneet ja lisensiaatti/tohtorit. (Jälleen kaipaisi lisätietoa taustamuuttujien korrelaatiosta.) (s. 207-213)

Vielä pienemmässä vähemmistössä olin väitteen "Suomalaiset ovat kautta historian olleet ahkeria ja työteliäitä" kanssa. Täysin eri mieltä oli kanssani 0,4%, osin eri mieltä 5,5%, ei eri eikä sama 8,3%, osin samaa mieltä 46,9% ja täysin samaa mieltä 38,8%. Suomalaisilla siis ainakin yhden ulottuvuuden suhteen (yltiö)positiivinen kansallinen identiteetti.

Työteliäiden suomalaisten kunniaksi kuvituksena Daniel Nyblinin mv-valokuvat teoksista
Järnefelt, Eero: Pyykkiranta (1889), Halonen, Pekka: Niittomiehet (1891), Halonen, Pekka: Työ (1903), Westermarck, Helena: Silittäjättäriä (1883), Jansson, Karl Emanuel: Havuja hakkaava ukko (1871) ja Järnefelt, Eero: Kaski, luonnos (noin 1891)