Vuodenkulusta

Ja taas on loppuvuosi (lähes tulkoon) mennyttä ja uusi (pian) alkamassa. Tämän vuoden mittaan blogiarkeologiaa harrastaessani keräsin yhteen vuodenkiertoon liittyviä juttuja, jotka sopivat nostettavaksi tähän. Näköjään olen useimmiten sortunut yksittäiseen lainaukseen, mutta en sentään joka vuosi joka juhlan kohdalla.

Uudenvuodenpäivän vietto 1850-luvun Helsingissä

Joulu loppuu Nuutin päivään. Sitten alkavat "Läpileivät ja härkäviikot".

Penkinpainajaisista kommentti.

Paaston ajasta.

Vappuun kuuluu sima ja vappumarssit? Kaksi viikkoa myöhemmin on vanha vappu.

Juhannuksesta. Kuvaelma Juhannusillan vietosta maalla. Rauman(meren) juhannus 1888

Unikeonpäivänä Naantalista. Ja mitä varten heinäkuun 27 päivää "seitsemäksi unikekoksi" puhutellaan?

Kekri 1700-luvulla,  ennen ja nyt sekä Keski-Suomessa 1858.

Ensimmäinen adventti ja Hoosianna.

Tapahtui jouluaattona kauan sitten. Helsinkiläisperheen joulu 1830-luvulla. Joulu Porvoon lähistöllä 1850-luvun alussa. Joulunvietosta 1860. Joululahjoista. Tapaninpäivän vietto Viipurin läänissä 1880-luvun alussa.

Pitkin vuotta on nimipäiviä. Niiden entisaikaisesta vietosta on lyhyitä tiedonantoja sekä Hj. Nortamon kertomus Antonin päivänä 1857 (osa 1 ja 2)

(Maalauksen yllä on tehnyt Cornelis Brizé vuonna 1656.
Wikimedia via Googe Art via Amsterdamin kuninkaallinen palatsi)

Terveiset Teneriffalta

Palasin viikonloppuna elämäni ensimmäiseltä Kanariansaarten reissulta. Vähän ennen lähtöä opin Footnoting historyn podcastista Nelsonin menettäneen Teneriffalla kätensä, joten päätin pitää silmäni auki. Historian suhteen.

Niinpä heti ensimmäisenä päivänä ryntäsin Puerto de la Cruzissa Museo Arqueoólogico Municipalin ovesta sisään. Alakerran näyttelystä selvisi, että guanchet asuivat luolissa ja tekivät keramiikkaa, jota käyttivät moneen. Koska kyse oli paikallisesta museosta arvelin, että porukka oli vaikuttanut lähistöllä, mutta näyttelyn teksteistä (englanninkielinen käännös oli käytettävissä) en saanut vahvistusta enkä ajoitusta. (Verkkosivun kuvauksen mukaan museossa olisi ollut enemmänkin esillä, mutta emme keksineet missä.)

Seuraavana päivänä retkeilimme La Gomeralle, jossa itse Kolumbus tankkasi vesisäiliönsä ennen Amerikkaan lähtöä. Suomalainen matkaopas kertoi lisäksi espanjalaisten tulosta Kanariansaarelle 1400-luvulla ja paikallisten asukkaiden (eli m.m. guanche-kansan) asuinalueiden valtauksesta. Eivät siis espanjalaiset lähteneet Amerikan valloitukseen ilman harjoittelua.

San Sebastianissa kävelimme museon ohi, mutta se oli maanantaina kiinni. Tiistaina puolestaan oli turha nykiä museoiden ovia Santa Cruzissa ja La Lagunassa, sillä oli jouluaatto. Tulipahan yritettyä kuitenkin. Joulupäivänä ei kannattanut edes yrittää, joten tarkistimme Puerto Cruzin Taoro-puiston, jota koristivat alkuasukkaiden kuvat.

Tapaninpäivänä olimme opastetulla patikoinnilla, joka päättyi Museo y Parque Etnográficoon Pinoleressa. Siellä oli esillä perinnerakentamista uusrakennuksina. Ikkunattomia ja olkikattoisia. Ilmeisesti edustivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkua sekä jossain määrin aikaisempia historiallisia aikoja. Keramiikan sijaan avainastioita olivat korit.

Perjantaina suuntasin uudelle kaupunkikierrokselle. Ensimmäisenä testasin Santa Cruzissa maan alta paikan Centro de Interpretación "Castillo de San Cristóbal". Kyseessä ei ollut varsinainen museo, vaan "tulkintakeskus", jossa tauluja lukemalla sai hyvän käsityksen kaupungin historiasta. Kaikki tekstit olivat englanniksi ja espanjaksi ja muitakin käännöksiä näkyi olevan tarjolla. Pätkä vanhaa muuria oli näkyvillä ja tykki, jolla Nelsonin käsi ehkä irrotettiin.

Sitten Museo Militar Regional de Canarias. Isohko kokoelma sotahistoriaa alkoi saarten valloituksesta. Siinä kohdassa oli vielä yritetty (heikolla menestyksellä) käännöksiä englanniksi, mutta myöhemmin näkyi vain espanjaa. Kun aihe ei suuremmin kiinnostanut, ei jäänyt vaivaamaan.

Viimeisenä Santa Cruzissa odotti Museo de la naturaleza y el hombre. Luonnontieteellisen ja esihistoriallisen aineksen yhdistäminen jäi kielitaidottoman silmiin pinnalliseksi, vaikka siinä olisi mielenkiintoista potentiaalia?

Inhimillisestä toiminnasta oli esillä runsaasti tekstiä, esineistöä ja pienoismallia. Pänni pahasti, että englanniksi oli tarjolla vain referaatti ja kouluranskalla espanjasta ei saanut sanakirjallakaan täyttä tolkkua. Guanchet saivat kuitenkin vihdoin alkuperänsä ja ajoituksensa. Heistä tehdyn arkeologisen tutkimuksen laajuus ja laatu jäi epäselväksi, mutta ainakin osteologinen analyysi vaikutti perusteelliselta.

Guanche-muumioiden esilläpito ei olisi minusta tarpeellista, mutta ymmärrettävä sisäänheittotuote museolle. Kiitettävästi näyttelyn lopussa oli jonkinlaista analyysiä suhtautumisesta guanche-kansaan "toisena". Taas pänni kielitaidottomuus.

Tästä museosta en saanut tietoa ensiasukkaiden kohtalosta espanjalaisten tulon jälkeen. Jonkinlainen vastaus löytyi siirtymällä La Lagunan kaupunkiin, jossa Museo de historia y antropologia de Teneriffe keskittyy historialliseen aikaan. Siellä sain englanninkielisen käännöksen kaikkiin näyttelyteksteihin (mutta ei esineteksteihin) ja selvisi, että osa guanche-kansasta oli selvinnyt valloitusvaiheesta hengissä ja sekoittunut harmonisesti tulijoihin. Hieman epäilen jälkimmäistä osaa.

La Lagunasta (jonka vanha kaupunki ansaitsee Unescon kulttuuriperintöleimansa) lähtiessäni silmäni osui kirjakaupan ikkunan mainokseen, jonka perusteella paikallisesta historiakulttuurista voisi löytyä syvällisempääkin analysoitavaa. Jos osaisi espanjaa.

Makeismuisto ja lumen sulatusta

Vieläkö on joulun makeisia jäljellä? Muistatko vielä mitä söit ja mistä pidit? Entä menneisyyden jouluina? Ovatko nykyajan makeiset yhtä hyviä kuin entisajan?

Viimeisen kysymyksen esittää Kirsti Bergroth pakinansa Makeisia (kokoelmassa Hymyile kanssani. Pakinavalikoima (1943)) alussa. Hän osaa kuvata herkullisesti omaa muistojaan, kuten esimerkiksi

Muitakin suuria kokemuksia muistan lapsuuteni ajoilta. Yksi sellainen oli tutustumiseni Fennia-karamelleihin.

Olivatkohan ne todella niin täydellisiä kuin muistan, tai ihannoinko niitä nyt niinkuin vanhoja muistoja ihannoidaan? En tiedä. Mielessäni ne säilyvät raffinoituina, hekumallisina. Niissä oli kerroksittain makeaa sokerimassaa ja tahmeaa suklaata. Tiedän vielä selvästi, miltä tuntui, kun aukaisin sinivalkean paperin ja kunnioittavasti lohkaisin karamellista ensimmäisen palasen. Karamelli oli suuri ja muhkea, olisi ollut gulashimaista mässäystä pistää se kokonaisena suuhunsa. Se ei ollut sekuntien ilo, vaan minuuttien.

Antikvariaatin myyntisivulta löytyy kuva Fennia-karamellin kääreestä. Muuta tietoa googlailuuni ei osu. Kansalliskirjaston Pienpainatteiden hakukin peti altani, mutta ehdin saada esiin tämän herkullisen ja vuodenaikaan sopivan kuvan. Esitteen todistuslausuntojen mukaan Fennia-lumensulatin oli ollut käytössä useampia vuosia muutamissa paikoissa.

Makeisiin vielä palaten. Ylen Puheen Aamun "Tuoteselosteessa haistellaan ja maistellaan Fazerin sinistä, jonka takana on Karl Fazerin poika Sven".  Luvataan kertoa reseptin historiasta.

Niin ja Hesari kertoi eilen porilaisesta Antti Kuusistosta, jonka kokoelmassa on karkkipapereita 1800-luvun jälkipuolelta alkaen. Toimittajan toteamus "Historia ei kerro, mitä paperien sisällä on ollut, ja miltä se on maistunut." lienee yksinkertaistus.

Kuusisto on äskettäin julkaissut kokoelmastaan kirjan Makein kirja, joka "esittelee suomalaisen karkinvalmistuksen historiaa.". Jutun (verkkoversio) kohta

"Ainoa oikea ammattini on keräilijä", sanoo Kuusisto painokkaasti. Tätä rahoittaakseen hän on tehnyt kaikenlaisia hanttihommia, mutta elämäntyön kannalta kulloinenkin leipätyö on ollut sivuseikka.

tuntuu jotenkin tutulta...

Hää-tavoista Hirvensalmessa (loppu)

"Sitte toisena iltana nostellaan onnea toivomalla, ensin sulhainen ja morsian, sitte puhemies viimeksi kaaso, ja jokaisen on nostettua otettava viina puteli ja pikari kätehensä ja annettava viinaa nostajoille ja koko hää-joukolle. — Vasta sen seuraavan yön aamupuoleen, samana aikana, kuin kaksi vuorokautta sitä ennen tuli juohto-väki morsiamen tuonnasta, siitä pois erkenee häävieraat. — Lähtö tapahtuu sillä tavalla, että ensin valjastelee jokainen hevoisensa valmiiksi ja sitte mennään tupaan, jossa orimies taas laulaa värsyn, minkä milloinkin, [...]

Viimeksi otetaan jäähyväiset talon väeltä, kiitetään hyvästi ruokitun vieraita ja sitte lähdetään. Hää-vieraat eli sulhaisen sukulaiset menevät kukin kotihinsa; mutta juohtajat, tahi morsiamen sukulaiset menevät vielä morsiamen kotopaikkaan, jossa sitte vielä syövät ja lepäilevät vähän aikaa. Lepohan sitä silloin onkin tarpeesen, sillä eipähän sitä siellä häissä ollut levosta lukua, kuin siellä valvotaan yöt, päivät.

Kuin nämä tästä kotiinsa lähtevät, niin sitte loppuu viimeinkin ne pitkät, puoli-viikkoiset pidot."

A. M— n. Suometar 22.4.1853-29.4.1853

Aikanaan totesin, että Mäntyharjulla tapaninpäivä oli yleinen hääpäivä. Mutta kuinka tavanomainen se oli Hirvensalmella? Hiskissä saatavilla olevien vuosien perusteella noin viidennes häistä voitiin pitää jokseenkin edellä esitetyn kaavan mukaan. Ja yhteensä 61% joulukuussa. Marraskuulle osui 8% ja touko-kesäkuuhun 13%.

 

Hää-tavoista Hirvensalmessa (3. joulupäivä)

[Keskiyön tienoilla] "Kokoutaan pöydän ympärille, jossa on toista kyynärätä korkia röykkö leipiä päällettäin ja viinaputeli pikarinensa. Orimies laulaa tässä jonkun lähtö-värsyn morsiamen puolesta. [...]

Sen perästä avaa puhemies kukkaronsa ja kutsuu morsiamen isän ottamaan hintaa tyttärestänsä, antaa sille yhden seteli-rahan, onko se sitte kolmen-, viiden- eli kymmenenki-ruplan seteli, aina arvoa ja varoja myöten. Sitte kutsuu puhemies sen, joka ne uudet naulat heidän vaatteitansa varten tuvan perä-seinälle on tehnyt, joka tulee ja sille antaa puhemies jonkun kopeekan teko-palkaksi. Moniaat maksavat vielä tässä tilaisuudessa juoma-asteiden pesijälle ja juoman kantajallekin jonkun kopeekan niin ikään palkaksi. Sitte ottaa puhemies putelin ja pikarin käteensä, josta antaa mukaan lähtevälle juohto-väelle "piiska-ryypyt." Morsian täll'aikaa leikkelee siitä leipä-röyköstä suuria leipämurikoita kuokka-vieraille, joita on sitä varten, ja muutenki lähtöä katsomaan, kokoontunut puoli tuvallista. Sen tehtyä rapsii puhemies ne naulat seinästä, jossa hänen ja sulhaisen turkit, kintaat ja hatut olivat, pois ja viskata sirittää ne oveen päin, josta niitä joku vanha akka höyhkänä kokoilee ja viskaa uuniin, joka uskotaan kiihoittavan sulhais-poikia kiireemmin tulemaan kosioimaan talossa vielä olevia eli vasta tulevia tyttäriä. Nyt astutaan, puhemies edellä sitte sulhanen, morsian, kaaso ja kaikki juohto-väki pihalle, kukin re'ellensä, jossa hevoiset on jo ennen varustettu valjaihin, ja sulhaisen sekä puhemiehen rekilöillä on ollut lähtötemppuin tekoajalla vahti-mies piiska kädessä, joka ei saa laskea ketään sillaikaa näiden rekilöiden luona käymään. Tätä tehdään sen vuoksi, ettei kukaan "koirahammas" eli "pahansuopa" saisi painajaista panna, jossa tilaisuudessa sitte pitäisi heidän luulonsa jälkeen hyvänki hevoisen uupuvan ja pahimmoillaan ollessa, tokko paikaltansa pois pääsemän! [...]

Jokainen sioitteleiksee rekilöihinsä, ja puhemies lähtee äkkiä, kuin pyssystä ajamaan. Häntä seuraa sulhainen morsiaminensa. Kolmantena ajaa morsiamen vaatteiden ja tavarainvetäjä, ja sitä tehden muut juohtajat sukulaisuutensa jälkeen perättain. — Läksiäis-paikkaan jäävästä joukosta ampua rojauttavat muutamia latinkia lähteneiden jälkeen. — Noin puoli väliin ajettua seisauttaa puhemies hevoisensa, sanoen, milloin valjaansa lauvenneen, milloin saverikkonsa katkenneen, tahi muuta sellaista kamppausta tapahtuneen, josta pyytää juohto-väen ei pahastumaan, ja toiset kuin syyttävät häntä niin huonoilla värkillä ja lekeillä semmoiseen asiaan tulemastansa, täytyy hänen ruveta heitä sovittelemaan putelin kanssa, ja sehän se onki tällä seisautuksella päätarkoituksena. Siinä sitte ryypitään ja lähdetään taas matkustamaan eteen päin. Mutta heittäkäämme nämä nyt kulkemaan tätä viimeistä matkaa ja jouduttaikaamme hää-paikkaan, katsomaan, miten siellä on asiat.

Aamu alkaa tulla ja, jos morsiamen ja sulhaisen kodin väliä on pitkä matka, jo päiväkin valeta, eikä ikään kuulu juohto-väkia tulevaksi. Jo illalla tullut hää-väki on syönyt monta kertaa ja ruoka odottaa tulevia pöydällä, jossa on kuin läksiäis-paikassakin pitkin pöytää monessa kohden korkea läjä kokonaisia leipiä, välillä aina kokonainen palvattu raavas-jalka, voi-lautanen ja kala-kuppi, vieläpä on siellä, täällä, parissa, kolmessa kohdassa viina putelikin joukossa ja sen vierellä vanhuudesta mustunut, harvoin kirkas, hopia pikari. On sitä siinä tavarata pöydän kantaa asti. Puutosta ei näy olevan mistään, kuin tulisi vaan syöjiä.

Ei aikaakaan, kuin jo kuuluu ruoskan roiske ja re'en ratina, ynnä juopuneen juohto-väen rötisevä ääni. Nyt ammutaan talossa taas pari, kolme kertaa, merkiksi, että on havaittu tulevien tulo. Jo ajavat pihaan, riisuvat hevoisiansa; mutta tupaan ei ole kiirettä. Sinne ei uskalla kukaan mennä, ennen kuin puhemies orimiehinensa ja morsius-pari ensin menevät. Tapana on, että joka juohto-väestä ennen heitä menee tupaan, nostetaan tuvan pankolle eli hiilukselle istumaan, jota ei suinkaan pidetä kunniallisena siana. Sitä sitte pilkataan sakoksi ja annetaanpa vielä viina puteli käteen, josta hänen pitää antaa sovinto-ryyppyjä, että pääsee pois siitä siasta.

Tupaan päästyä laulaa orimies jonkun virren värsyn virsikirjasta, mikä näkyy olevan asiaan soveljas; mutta osaavammat, jotka ei orjallisesti pysyttelei virsikirjan värsyjä toimituksissansa lauleskelemassa, laulavat muuta soveljaampaa,[...]

Sitte kysyv isäntä tulijoilta passia, että näkisi, ovatko rehellisiä kulkijoita. Puhemies ottaa povestausa viina-putelin, sanoen sitä passiksi, jonka isäntä ottaa ja lukee kallistamalla huulillensa, ja sanoo heillä olevan puhtaan passin, käskee heidän riisuutumaan ja etsimään siaansa pöydän ympärille. Siinä syödään ja syötyä viedään sulhainen ja morsian erinäiseen huoneesen, jossa niille on tehty tila eli vuode, ja ne pannaan siihen makaamaan. Puhemies lukee siinä ääressä Isämeidän ja Herran siunauksen ja orimies laulaa jonkun virren värsyn. Nämä heitetään sitte sinne makaamaan vähäksi aikaa. Tunnin eli parin perästä menee kaaso vesiastia kädessä ja puhemies sekä orimies makuu-huoneesen "herättämään nukkuneita." Ne nousevat ylös. Morsian pesee muotonsa, kampaa päänsä ja kaaso alkaa "kaasoituksen." Se asettaa morsiamen päähän kättä mahtain ensin pitsistä tehdyn myssy-laidan ja sitte itse myssyn, joka on mustasta eli sinisestä vaatteesta kovan paperi-kopan päälle tehty, näöltänsä, kuin kaalin kuvusta eli kerästä otettu lappu eli lehti; mutta sen takana, niskan puolella on vielä siiven tapaiset hepaleet ja asetettu juuri kuin linnun lento-neuvot. Tämä on nykyisen ajan päävärkki; mutta ennen aikaan, ja joita vielä näkyy vanhoilla akoilla, oli valkoisesta palttinasta tehdyt lakit tavalliset. Näitäkin oli monenlaisia; mutta yleisempiä oli kuitenkin sippu-lakit, jotka oli näöltänsä juuri, kuin tuohesta tehdään vesi-sippu lähteelle. Päälaella, noin puoli nojossa niskaan päin, seisoo sen lakin teräväpäinen huippu ja sen sisään on ensin joka haaralta keräilty kaikki hivukset niskasta ja joka puolelta, lakkiin paraasti sopivaksi sarveksi, kierrättäen nauhalla ympäriinsä, joka hius-sarvi sitte ylläpitää lakin huippua.

Kuin kaaso on saanut morsiamen pään hunnustetuksi, joksi sitä sanotaan sillä, että sitä vanhan aikaista lakkia sanottiin toisella nimellä hunnuksi, astuvat he taas kaikki tupaan, jossa nyt alkaa kaaso-viinain juonti. Näille kaaso-viinoille varustaiksee taas paljon köyhää kansaa ja viina-halusia talollisiakin kylistä. Tässä annetaan jokaiselle "kuokka-miehelle," joka vaan lystää ottaa, ryyppy eli usiampiakin viinaa ja palanen leipää päälle. Kaaso antaa ne omasta puolestansa ja omista varoistansa, luultavasti hyvissä mielissänsä, että on saanut niin korkia-arvoisen nimen ja toimituksen.

Sen perästä istutaan taas pöydän ääreen, jossa nyt on paitsi äsken mainittuja ruokia, myös keitostakin, useimmittain potaatti-lientä, jossa on sian lihaa melkein niin monta murikkata eli palaista, kuin potaatti-lohkojakin. Tätä ruokaa sanotaan hunnustus-ruuvaksi sentähden, että se on ensimäinen hunnustuksen jälkeen. Syötyä jakelee morsian myymiänsä eli antimiansa, joita myös kapioksi sanotaan. Sillä on varustettu jokaiselle sulhaisen likimäiselle sukulaiselle paita, kintaat, pyyhe-riepu ja siteet; toisille etäisimmille sukulaisille antaa hän ainoastansa, mille sukat, mille kintaat j. n. e., että tuskin yksikään sukulainen ilman jää. Anti-paitain luku nousee toisinansa kolmeenkin kymmeneen ja neljättäkin kymmentä, jos on suuri sukuinen sulhainen.

Tässä seuraa kohta huomenlahjain juonti. Puhemies kutsuu ensin sulhaisen sukulaiset "maksamaan saaliitansa ja lahjoittamaan nuorelle parikunnalle rahaa uuden elämän alkamiseksi." Ne panevat muutamia ruplia, vanhoja ruotsin vallan aikuisia vaski-loutuja, hopia-pikaria j. m. s., likeisemmät ja vähemmin etäisemmat sukulaiset. Siinä on myös vieressä toinen kuppi, johon kerätään vaivaisille kopeekoita. Kuin sulhaisen puoli on kaikki panneet panonsa, ruvetaan morsiamen puolelta kiristämään. Morsiamen isän pitää olla ensimäinen mies huomen lahjaa tällä puolella panemassa ja hänen on nyt annettava pois se puhemiehen lähteissä antama hinta-raha ja pantava oikeastaan toinen mukoma luokse. Esimerkiksi, jos puhemies antoi hinta-rahaksi 5 ruplaa, hänen on nyt siihen pantava toinen 5 ruplaa itseltänsä, joten hänen sanotaan panneen 10 ruplaa huomen lahjaksi.

Jokaisen tähän panonsa pantua ja viinaryypyn kuitiksi otettua, luetaan rahat, erittäin sulhaisen, erittäin morsiamen puolen panot ja summa julistetaan hääväelle. Jos summa ei ole paljon suurempi yhdellä, kuin toisellakaan puolella, ruvetaan kiistaamaan uudestaan, kuin muka kumpainenkin puoli tahtoisi summaansa suuremmaksi. Siinä sitte vielä lisätään kopeekka kopeekalta ja se katsotaan häpiaksi sulhaisen puoluelle, jos morsiamen puoli voitolle jääpi, vaan luonnollisena pidetään, jos toisin päin on.

Nyt on jo paraat temput tehty. Se päivä kuluu syödessä ja juodessa. Iltaisella tulee puhemiehen rokka syötäväksi. Sen pitää puhemiehen omasta puolestansa laittaman koko hääväelle, ja taas sitä varten erittäin kokoontuneille kuokka-vieraille kokonainen ruoka-laitos, rokka, leipä, särvin, viina, olut ja kaikki tyyni. Se syödään ja rohistaan kuin ennenkin syöden, juoden seuraava yö ja päivä. Toisissa paikoin nuori väki tanssii aina välillä."

A. M— n. Suometar 22.4.1853-29.4.1853, jatkuu huomenna.

Hää-tavoista Hirvensalmessa (tapaninpäivä)

"Siinä sitte ollaan rohistaan ja pakinoidaan, syödään pari, kolme kertaa koko joukko, että päiväkin alkaa tulla. Nyt hyöritään, pyöritään ja valmistaudaan kirkolle vihille, sieltä tultua istutaan taas joukolla pöydän ääreen, joka tavallisesti on 6 ja 7 kyynärää pitkä, tehty esi-isien aikana suuresta hongasta, että leveyskin on tavallisesti 5 ja 6 korttelia. Jos ollaan "suurta sukua" ja "laajaa lajia," että joukkoa on monet kymmenet henget, jatketaan pöytää vieläkin pitemmäksi toisilla pöydillä, että sovitaan kaikki joukko aina yhtaikaa ruokimaan. Nyt näkyy jo morsianki sulhaisensa vasemmalla vierellä istuvan ja sen vasemmalla puolella on kaaso, ja sulhaisen oikealla puolella on puhemies; mutta vastapäätä, rahilla istuu "orimies," joka aina, sekä ruuvalle ruvetessa ja ruuvalta päästyä, lukee ruoka-luvut, Isämeidän, Herran siunauksen, sekä muutamia ruoka-virren värsyjä, ensin lukemalla, mutta viimeiksi lauletaan, joka ruuvan siunaus ja kiitos kyllä pistää aina pitkälle, erittäinki, jos orimies sattuu olemaan "hyvä kirjamies" ja "sana-seppä," jonka moista siihen myös aina valitaan. Tällepä vielä tahtoo aina läksiäis- ja hää-joukoissa olla kilpailijoita, jotka muka muistavat ulkoa enemmän kirjasta ja jaksavat suuremmalla kulkulla ja paremmalla nuotilla laulaa j. m. m. kuin "sellainen orimies." Tästäpä kinataan ja kamppaillaan enemmittäin koko pito-ajat, että orimiesraiska on toisinansa pahassa pulassa, etenki jos on vähän päässä lukuja ja virsiä, kehno ääni j. n. e. Senpä vuoksi ne, joilla on kykyä, sepittävätkin ihan uusia soveljaita lauluja ja toiset niitä taas opetteleivat toisiltansa, etteivät muka tarvitseisi pelätä toimituksessansa hämmentymistä, joka luettaisiin kehnoudeksi, mutta joka kuitenki usein tapahtuu, koska joku toinen mahtavampi eli muuten vaan suurempi kulkkuinen tarttuu virttä laulaissa laulamaan mahtavammasti ja suuremmasti, kuin orimies voipikaan; mutta kuin orimiehellä on semmoinen virsi käsissä, jota ei kukaan joukosta osaa, saa se sitä yksinänsä hyvästi tahi huonosti vedellä.

Näin menetellään aina ruoka-ajoilla koko pito-ajat ja syödään aina parin, kolmen tunnin perästä uudestaan, kuudesti, seitsemästi, toisinansa usiammastikin vuorokaudessa, vuorotellen "kuivaa-" ja "keitto-ruokaa" Välillä pidetään ahkerasti mustaa hopiaista pikaria käsissä ja syödessäkin sitä monta kertaa välillä kallistellaan, josta juopuva juopuu kyllä pian! Väli-ajoilla nuori väki toisissa paikoissa tanssii talkkuaa, mutta vanhemmat jaarittelemat juttuja ja juopuneet röhisevät. Kaikin puolin eletään juuri niinkuin Korhonen kertoo kaikille tutussa laulussansa: "No miehet, miehet veikkoiset! Näin näitä häitä juodaan j. n. e."

Kuin morsiamen talossa näin on oltu sen vihillä käymäpäivän iltaan myöhään, aletaan poislähtöä tuumailla. Siinä sauna lämmitetään, morsian kylpee, peseiksee ja laittautuu tielle. Syödään "lähtö-rokka," pukeidaan ja hevoisia valjastellaan. Kukon laulun aika (noin kello 12, eli 1 aamua) alkaa tulla; mutta ei siitä vieläkään tielle ur'eta, vaikka puhemies kylla kiirehtii. Nyt on vielä muutamia temppuja tekemättä."

A. M— n. Suometar 22.4.1853-29.4.1853, jatkuu huomenna.

Hää-tavoista Hirvensalmessa (joulupäivän ilta)

Läksiäiset ja häät pidetään paraastaan Joulun pyhinä ja alotetaan läksiäiset Jouluiltana, jolloin sukulaiset kokontuvat morsiamen taloon. Sulhaiset, kuin tulevat morsian taloon, joka tapahtuu noin puolen yön aikana ensimäisen ja toisen Joulupäivän välillä, ajavat pihaan, niin läksiäisväki, jotka ovat jokainen valveilla, ampuvat pyssyllä muutamia paukauksia ja toiset juoksevat kilvalla sulhaisen ja puhemiehen hevoisia riisumaan, ja josta jotkut puhemiehet pitävät tapana maksaa muutamia kopeekoita riisumapalkkaa, jonka toiveella niitä niin kilvalla riisumaan jouduttaivat. Sitte menevät puhemies, sulhainen ja orimies perättäin tupaan. Hyvää huomenta sanottuansa laulavat jonkun asiaan soveljaan virren värsyn, [...]

Sitte kysyvät isännältä siaansa, jonka isäntä myös lupaa ja sanoo: "Kyllähan juohtajainen siaansa tietää," jonka jälkeen tulijat astuvat täysissä tamineissansa, turkit päällä pöydän taakse, johon jo ennen on ruoka valmistettu. Siinä syövät he vaan kolmen kesken ja syötyänsä laulavat värsyn päälle. Sitte lähtevät kävelykselle ja isäntä ensin, sitte emäntä ja sitä tehden kaikki säädyn jälkeen menevät heitä tervehtimään, kysyen, mistä vieraat matkustavat ja mihin aikovat, johon tulijat vastaavat mistä milloinki tulevansa ja olevansa, pitkät matkat kulkeneensa, jonka vuoksi pyytävät yösiaa levätäksensä. Isäntä lupaa yö-sian, sanoen olevan huoneessa lämmintä vieraankin varaksi. Sitte puhellaan yhtä ja toista leikillistä juttua ajan vietteeksi. — Jotkut ovat jo nykyisemmin ottaneet tavaksi, etteivät tultuansa niin kohdasteen mene ruuvalle, ennenkuin ovat edes riisuneet turkit pois päältänsä ja panneet ne, kuin myös hattunsa ja kintaansa, juuri heidän tarpeeksensa peräseinälle pöydän taakse varustettuihin nauloihin, jonka perästä vasta syövät. Isäntä ei myöskään nykyjään enää jokapaikassa heittäi niin tietämättömäksi ja tuntemattomaksi vieraistansa, kuin äsken sanoimme, vaan ainoasti kyselee, mikä heitä on niin liian kauvan viivyttänyt, että heillä on jo ikäväksi käynyt odottaminen, johon puhemies tavallisesti vetelee syyksi pitkää matkaa, huonoa keliä j. m. s., mikä milloinki soveljaammaksi näkyy.

A. M— n. Suometar 22.4.1853-29.4.1853, jatkuu huomenna.

Hyvää joulua!

 

Postikorttikuva norjalaisesta arkistosta.

Joulukuuta

9.12.

• "the remarkable sight of visitors turning their backs on the painting they had traveled such a long way to see"
• Venla Hiidensalo aloitti romaaninsa sukuhistoriasta."Romaanitaide on realismin illuusion luomista."
• Ei "mikään tietokirja Suomessa tallenna lähihistoriaa yhtä tarkasti ja monipuolisesti kuin Mitä Missä Milloin."
• "Kun piti saada tietää, miltä hiilihappokylpy Hangon kylpylässä tuntui..."

 10.12.

• "tulosten välittämisen suurelle yleisölle [...] ...eettinen periaate jokaiselle julkisen varoin tutkimusta tekevälle"
• Enpä sunnuntain @stadsmuseet vierailulla äkännyt 1700-luvun graffitteja portaikossa. 
• Tulevaisuuden arkeologeille haasteita tarjolla, jos nämä "kampakeraamiset saviruukut" päätyvät maakerroksiin. 
• Sukuyhdistykseltä kirje. Hallitus päättänyt tehdä esitteen. Kun pitäisi saada jäseniä. Mielellään nuoria. Huoh.

11.12.

• 50% satakuntalainen, 25% keskipohjalainen ja 25% asikkalais-heinolalainen. Eli ”monimuotoinen etninen tausta”  
• KATSO KUVA - Talvisodan muistomerkkikilpailun voittaja selvillä | Yle Uutiset | yle.fi
• Onneksi Finland's Holocaust on julkaistu englanniksi. Voi @arnstad lakata valituksen siitä ettei tutkita eikä puhuta. Vaikkei puhutakaan. 
• Finland's Holocaust suljettu. Intro tarjosi paljon ajateltavaa samoin kuin artikkeli "olemattomasta antisemitismistä" Suomessa.
• Loppuviite FH:ssa paljasti, ettei HS:lle kelvannut tutkijoiden vastine Malmbergin juutalaisjuttuhin Kuukausiliitteessä pari vuotta sitten.

12.12.

• Anneli luki 1900-luvun alussa ilmestynyttä lehteä Koulu-toverin joulu.
• Sofiankadun kierroksella kulissien takana kuulin, että @Kaupunginmuseo laittaa valokuvia verkkoon ensi vuonna. Vapaaseen käyttöön väitettiin
• Tv:ssä etsitään laulun Heikkiä s. 1943 kulkemalla Kansallisarkiston tutkijasalin parvella. Tuomiokirjojen selkämyksistähän...
• Kun alkuvuodesta kuolleen äitini ystävät lähettävät hänelle etunimillä allekirjoitetun joulukortin, ei Googlesta ole apua.
• Elivätkö 1700-luvun ihmiset siveellisesti ydinperheissä? Eivät ainakaan tämän blogikirjoituksen porukka.

13.12.

• Kari Hintsala esitteli Turun tulliaidan viimeisen jäänteen. 
• @FruCharlotte huomasi kirkossa palontorjunnan historiaa.
• Arkistolaitos digitoi TMA:n kortistot vuonna 2014! Luvassa aivan uusi elämä! Tai siis sellaisen korvike. 
• In 1900, Ladies’ Home Journal Publishes 28 Predictions for the Year 2000 | Open Culture
• Pekka Tikka luki Riitta Konttisen kirjan Onnellista asua maalla 
• Eka ilta himassa remppaevakon jälkeen ja postista haettu Time team -kaudet 15 ja 16, joista laitoin just ekan levyn pyörimään. Aah, ihanaa!
• Timo Suvanto kommentoi tutkimusta museoiden positiivisista talousvaikutuksista.
• Rijksmuseumin 10 vuoden rempasta on tehty 4 tunnin dokumentti.  
• Venäjällä puretaan vuodesta 1917 kerätty kirjakokoelma? Missään tietoa englanniksi?
• Venäjällä hajoitetaan valtion tv- ja radioarkisto kirjakokoelman ohella

14.12.

• Aamu talohistoriikin kuvataittoa. Pitäisi saada selväksi sivumäärä, että voisi hakea ISBN:n. Kyllä tää tästä. Ennen joulua!
• "foreigners in the Waffen-SS wanted to add meaning to their lives..."
• Suketus luki kirjan Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla. 
• Avasin Kokemäelle sijoittuvan hist. romaanin "Flickorna på Nappari". Kolmannella sivulla kolme virhettä ympäristön kuvauksessa. Onnittelut.
• Val(a)istunut lukiolainen paljastaa menneisyytensä synnit historian kokeessa.

15.12.

• Kari Rydman muistelee 60-luvun radiota

16.12.

• Norjassa asuva miettii, miksi siellä on säilynyt enemmän vanhoja puurakennuksia kuin Suomessa.
• Jaana luki Jenni Linturin romaanin "Malmi 1917" 
• @reijovalta on löytänyt mainon kuvan entisajan joulukirkosta. Perin rauhallinen tunnelma.

17.12.

• Kuuntelin Sam Edwardsin ajatukset muistomerkkien uudelleenajattelusta. Ei mitään freesiä.
• Rankahkon duunipäivän jälkeen ehdin onneksi birgittilaisseminaarin viimeiseen pätkään. Muistaakseni tulossa ainakin luostariarkeologiaa.
• Vähänkö ihana traktori! Istuimesta taitaa puuttua pehmuste? 

 18.12.

• HY:n hissan opiskelijan mielestä historiantutkimuksen johdantokurssi tylsä ja turha.
• Maistuuko kalmariini? 
• Minnesotassa jääkynttilät yhdistyvät talvisodan ja vainajien muistamiseen?
• Lemmikkien terveysongelmia käsittelevät gradut latauksilla mitaten suosikkeja
• "Rapistuneen hautamuistomerkin voi kunnostaa itse tai kutsua konservaattorin paikalle"?
• Marilyn Monroe was more into books than clothes.
• Liedossa rakennusten dokumentointia eli nykypäivän(kin) tallennusta. Fiksun kuuloinen projekti

 19.12.

• Mitä vaatisi @NatLibFi digitoimista lehdistä kuvien strippaus @britishlibrary tapaan? Olisipa makeaa.
• "Discover hundreds of thousands of fashion items from Europe's richest collections."

Gallén-Kallelan eksoottinen esi-isä

Helmi Krohn kertoo kirjassaan Kun suuret olivat pieniä. Lapsuudenmuistoja taiteilijoittemme ja kirjailijoittemme elämästä (3 p. 1949)

"Äitinsä puolelta Akseli Gallén peri osittain vierasta, ulkomaalaista verta. Taru tietää näet kertoa, että hänen äitinsä äidin isoisä oli varastettu, ranskaa puhuva lapsi, joka mustalaisseurueen kanssa saapui Puolasta Ruotsiin. Rosendalin linnan puutarhuri Rosendal otti hänet kasvatikseen ja antoi hänelle oman nimensä. Joko hän tai hänen poikansa muutti sitten Suomeen asumaan."

Kuullostaa tarinalta, joka kaipaa jonkinlaista lähdekritiikkiä. Krohn ei kerro mistä mietää mitä tietää, mutta ainakin saman tekstin mukaan AGK tunsi mummonsa:

"Oli kuitenkin muuan paikka, jossa hänen aika oli hyvä olla, nimittäin Karkussa äidiäidin luona. Vanha mummo oli virkeä ja iloinen, reipas ja päättäväinen vanhus, jonka silmät olivat kirkkaan siniset ja tukka lumivalkoinen. [...] Hänen luonaan poika sai kuulla myös monta ihmeellistä juttua vanhoilta, menneiltä ajoilta, kun mummo oli ollut nuori ja hänen lumivalkoinen tukkansa kullankeltainen."

Verkkolähteet Kansallisbiografiaa myöden tuntevat AGK:n äidin: Anna Mathilda Wahlroos. Äidinäiti Justina Rosendahl (s 15.6.1804 Hämeenlinna) löytyy sukutaulusta. Kasteen mukaan vanhemmat "hand.man Carl Rosendahl" ja "Anna Aurin 31". Sisaruksia syntynyt 1800-1806.

SukuForumin ketjusta, jossa kysyttiin toisen miehen perään, selviää, että "Carl Rosendahl oli syntynyt Taivassalossa 1766 ja hänen isänsä kuoli 1777". Kastettujen luettelossa tosiaan on 7.4.1766 syntynyt Carl, jonka isä on "Träg. m. Michel Rosendahl" kylästä Viianen. Hänelle ja vaimolleen Hedvig Jöransdotter on syntynyt lapsia 1752-1772.

Näköjään Viiasten kartano toimii nykyään museona. Kun kerran kartanokulttuuriin 1700-luvulla päädyttiin, on Mikaelin tulo Ruotsin puolelta järkeen käypää. Eri asia sitten onko sukunimensä Rosendahlin linnasta ja äidinkielensä ranska.

P.S. Viiaisten kartano osoittautui kohteeksi, josta olisi luullut löytävänsä verkosta runsaasti tietoa, mutta ei.
P. S. 2 Vaaleahiuksinen tyttö kukon kanssa on AGK:n maalaus vuodelta 1886 (Wikipaintings. Jos valokuvaus tehty Suomessa kuva ei ole tekijänoikeusvapaa. Pahoittelen mahdollista loukkausta, lähettäkää lasku postissa.)

Ajatuksia harvinaisemmista nimistä

Kirsti Bergroth pakinoi nimimerkillä Tet kirjassa Suloisia aikaihmisiä (1936) huomioita vanhasta almanakasta.

"Äidit, jotka etsivät almanakasta nimiä lapsilleen, tekevät tyhmästi lukiessaan vain uusinta kalenteria. Vuosi 1869 tarjoaa paljon hienomman nimivalikoiman. "Äidin pikku Epimachus!" "Pian pois mansikkamaasta, Polychron, Gabimus ja Saturninus!" "Äiti, niistä Fulgentiuksen nenä!"

Polykarpus onneksi on säilynyt almanakassa meidän päiviimme asti. Montakohan Polykarpusta on Suomessa?"

"Mitä ovat Pekat ja Villet näiden Arkadiusten ja Zefyrinosten rinnalla? "Sulhaseni, Zefyrinos." Hivelevää.

Mutta mitä sanoisi lyseonluokka, jos sen keskuuteen ilmestyisi Evergistus? Mielikuvitus ei uskalla arvailla, minkä nimellisenä tämä nuorukainen palaisi vanhempiensa luo. Ja kyllä kai Rogatiuksesta tulisi Rokka ja Akatiuksesta Akka. Ja Edmund, ah! vajoaisi luultavasti Eetuksi."

Väestörekisterikeskuksen Etunimihaku kertoo, että väestörekisteriä käyttöönotettaessa (~1970) ei ollut elossa yhtään suomalaista, jolla oli nimenä Epimachus, Polychron, Gabimus, Zefyrinos tai Rogatius. Nimen Saturninus vuosina 1900-19 saaneita naisia ja miehiä oli elossa alle 10. Fulgentius nimeä ennen vuotta 1899 syntyneillä miehillä ja naisilla alle kymmenellä ja sama epämääräinen määrä oli syntynyt ja nimetty Fulgentiuksiksi vuosina 1900-19. Polykarpuskin on Suomessa molemmilla sukupuolilla käytössä. Myös 2000-luvulla, mikä yllättää.

Samanlaiset luvut oli nimellä Evergistus.

Käytetyin nimistä oli täysi yllätys. Arkadius! Ikinä en ollut moista kuullut ennen pakinakokoelmaan tarttumista. Tasainen "suosio" saa epäilemään sukuperinnettä. (Nimi Akatius oli hieman harvinaisempi, mutta tilasto samantapainen.)

Ammatikseni raportteja tutkailevana yritän olla tarkkana, että tiedän mitä olen katsomassa. Kuten jo yllä kankeasti muotoilin, käsittääkseni luvut perustuvat tilanteeseen 70-luvun alusta alkaen. Tuolloin elossa olleet merkittiin rekisteriin. Mukana ei siis ole kaikkia kasteita edes 1900-luvun alusta, kuten esimerkiksi Yle antaa twiitissään ymmärtää.

Vuodesta 1899 Suomessa on ollut 957 etunimeltään Lucia-nimistä naista. Valoisaa Lucianpäivää!
— Yle Historia (@ylehistoria) December 13, 2013

Mutta koko formuloinnin saaminen 140 merkkiin olisikin aika haastavaa.

Nimien jakautumisesta kieliryhmien kesken ei Väestörekisterikeskuksen tilastopalvelu kerro mitään. Maria Salmen gradun Polykarpus, Saima ja Minea – nimet vuosien 1900,1929 ja 2010 suomen- ja ruotsinkielisissä nimipäiväkalentereissa mukaan "nimiryhmien suhteet vaihtelevat ajankohdan ja nimipäiväkalenterin kielen mukaan".

Enkelikellojen aika

Lapsuuden joulun koristeista enkelikello teki vahvan vaikutuksen. Sen jokavuotinen kokoaminen ja pyörimään lähteminen. Kovin usein kello ei kuitenkaan kilkattanut, sillä äiti antoi polttaa vain kahta kynttilää kerrallaan, eikä niitäkään kovin usein.

Enkelikello oli äidin ja mahdollisesti/muistaakseni tuliainen hänen vaihtovuodestaan USA:ssa 60-luvulla. Englanninkielisen Wikipedian mukaan enkelikellot ovat kilkattaneet Atlantin takana jo yli sata vuotta. Artikkeliin linkitetty patentti ei auennut linkistään, joten hain sen Googlen patenttihausta. Patenttia Christmas-music apparatus. US 842351 A on haettu vuoden 1906 puolella ja patentti Amerikassa myönnetty 29.1.1907. Kyse oli tuolloin tällaisesta aparaatista.

Omasta päästään patentinhakija ei tätä keksinyt, sillä Eric Holzenbergin keräämien tietojen mukaan perusidea on jäljitettävissä saksalaiseen puupyramiidiin, joka voidaan yhdistää myös joulukuusiperinteeseen.

Ja perinteet kehittyvät ja ja yhdistyvät. Lapsuuteni enkelikellon osana oli joulukuusen profiili ja aikanaan on mallista muokattu joulukuusen latvakoristeita. Jälkimmäisen mallin huomasi FB:n Suomen historian harrastajien ylläpitäjä Hesarista 20.12.1911. Käyttö kuusenkoristeena mainitaan myös Holzenbergin sivuilla.

Pöytämalli tuntuu huomattavasti turvallisemmalta. Ruotsalaiset verkkosivut (esim) väittävät sen Erik Bobergin keksinnöksi vuodelta 1948. Edellä mainittujen lähteiden valossa kyse oli kuitenkin vain uudelleenmuotoilusta, joka kylläkin muodostui erittäin suosituksi.

P. S. Jos laite ei ole tuttu tai haluaa kokea sen muuten vaan virtuaalisesti, niin voi katsoa Skansenin YouTube-videon.

Kolme näkökulmaa Suomen etniseen rakenteeseen

1) Tällä viikolla keskustelivat televisiossa valtionkirkon asemasta tunteella kirkkoherra Teemu Laajasalo ja Vapaa-ajattelijoiden liiton puheenjohtaja Petri Karisma. Mahdollisesti vähemmän harkitusti Laajasalo totesi, että "Olemme etnisesti luterilaisia". Olivatko Laajasalon "meissä" mukana myös maamme ortodoksit? Puhumattakaan tuoreista tulijoista, joille luterilaisuuden osuus suomalaisuudessa saattaa jäädä huomaamatta kokonaan.

("Meidän" käytöstä heräsi eilen Twitterissä keskustelua Journalistiliiton kolumnin pohjalta. Sen voi lukea niin, että "kaikki" journalistit pitävät "peruskristillisyyttä ja luterilaisuutta" oletusarvona.)

2) Kaikki toki eivät ole valmiita näkemään suomalaisia etnisesti yhtenäisenä ryhmänä. Runsas viikko sittenhän kansanedustaja Olli Immonen teki kirjallisen kysymyksen väestön etnisen tilastoinnin käyttöönotosta. Puuttumatta ehdotuksen kustannuksiin ja ikäviin historiallisiin kaikupintoihin kritisoin tuoreeltaan hahmotelmaa luokituksiksi:

”suomensuomalainen”, ”suomenruotsalainen”, ”saamelainen”, ”romani”, ”muu eurooppalainen”, ”afrikkalainen”, ”aasialainen”, ”monimuotoinen etninen tausta” ja ”muu etninen tausta”

Geneettisesti olen tietenkin (nykytietämyksen mukaan) afrikkalainen kuten kaikki muutkin ihmiset. Historiallisen ajan lähteisiin nojautuen olen 50% satakuntalainen, 25% keskipohjalainen ja 25% asikkalais-heinolalainen sekä sisällän rippeitä nyky-Ruotsista, nyky-Saksasta ja nyky-Puolasta. Siis ”monimuotoinen etninen tausta”, jos itse pääsen määrittelemään.

Jos taas määritys tehdään yhteiskunnan puolesta, niin valitettavasti sääntökaavioita "yksiselitteiseen" etnisyyden määrittämiseen on löydettävissä Natsi-Saksan jäämistöistä. Sieltä löytyy tarvittaessa myös arvostusjärjestyksiä, joissa valitettavasti (?) suomalaiset eivät kuulu ykkösluokkaan.

3) Ajatus yhtenäisestä Suomen kansasta on ihmisten luoma ajatus. Ettei sitä ollut (ainakaan ulkomaisten silmissä) vuonna 1861 näkyy kartassa Carte ethnographique l'empire de Russie, josta alla suurennettuna olennaiset osat.

"Kaikkien aikojen paras historiablogi"?

Yle on joulukuun alussa perustanut historialle aihe-sivun ja Twitter-tilin Yle Historia. Jälkimmäinen tarjoaa jonkinlaisen (joskaan ei täydellisen) kootun mahdollisuuden seurata historiauutisia, jotka ovat Ylen sivuilla ja ohjelmistossa edelleen joka puolella: kulttuurissa, tieteessä, alueuutisissa tai jossain muualla.

Aihe-sivun profiili on vielä minulle epäselvä, mutta selvästi sitä ollaan nostamassa äänestämällä "Kaikkien aikojen parasta historiablogia". Sen ehdokkaat kerättiin kommentteina enkä mainittua "historiatiimin rankkausta" erottanut äänestyslistassa. Linkit ovat samassa järjestyksessä kuin kommenteissa, Twitteristä on poimittu ainakin yksi linkki (mutta ei sitä yhtä) ja lukuisissa kommenteissa esitetty linkki nostettu ensimmäiseksi.

Lista on ilahduttavan kaukana Agricolan blogilistasta. Ylen toimittajat jättivät blogilinkit pärjäämään sellaisenaan, mutta lukijoideni palvelemiseksi/omaksi ilokseni kommentoin lyhyesti.

• www.laitasaari.net "Tarinoita Laitasaaren kylästä, Koivikosta Oulunsuun rajalle ja Sanginjoelta Lanin Sosolle." Olen ollut tietoinen sivustosta sukututkimuspalstojen kautta, mutta en mieltänyt blogiksi, enkä alkanut seuraamaan. Edelleenkään en tiedä missä Laitasaari sijaitsee.
• http://kaponieeri.blogspot.com/ Vuoden 2012 historiablogi eli laadukkaaksi arvioitu. Kirjoittajana turkulainen museoammattilainen Kari Hintsala
• http://mullanalta.blogspot.com/ Turkulaisen Ilari Aallon blogi käsittelee arkeologiaa ja blogin FB-sivulla mussutettiin, ettei se kuulu historiablogien joukkoon. Minusta kuuluu. Varsinkin, kun Ilari enimmäkseen käsittelee historiallisen ajan arkeologiaa.
• http://lethemboyle.com/ Suomalaisen keskiaikaharrastajan englanninkielinen ruokablogi. 
• http://www.neulakko.net/ Suomalaisen keskiaikaharrastajan vaatetuksen ja käsitöihin keskittyvä blogi  
• http://hibernaatio.blogspot.fi/ Suomalaisen keskiaikaharrastajan vaatetuksen ja käsitöihin keskittyvä blogi  
• http://www.fintage.net/blogi/palstat/fintagefashionshow/ Minulle uusi tuttavuus. Vanhan ajan (vilaisun perusteella 1900-luku) vaatetyyliä harrastavien kuvapainotteinen ryhmäblogi. Kivaa katseltavaa, saa varmasti ääniä.
• http://kalmistopiiri.wordpress.com/ "Hautausaiheiselle arkeologialle ja osteologialle omistettu sivusto". Ollut seurannassani pitkään, tyyliltään täysin asiallinen.
• http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.fi/ - katso ympärillesi, niin tiedät mikä tämä on 
• https://blogs.helsinki.fi/sveaborg-project/ Vuoden 2012 ryhmähistoriablogi (tms.). Projekti loppumassa ja blogin loppu ilmeisesti häämöttää.
• http://perheenjaljilla.blogspot.fi/ Anu Lahtisen johtaman tutkimushankkeen ryhmäblogi, joka on päivittynyt enemmän laadulla kuin paljoudella. 
• http://annelinajatuksia.blogspot.fi/ Oma ehdotukseni ja lempparini. Rauhallisesti ja asiallisesti kirjoitettuja ajatuksia vaihtelevista aiheista Suomen historiaan ja sen tutkimiseen liittyen.
• http://augustintytar.blogspot.fi/ Oma ehdotukseni tämäkin. Menneiden aikojen (useimmiten 1700- ja 1800-luku) vaatteiden kopioiden ompelijan tuotoksia katson kuolaten. Teksti englanniksi.
• http://elamaa1700-luvulla.blogspot.fi/ Myös oma ehdotukseni. 1700-luvun harrastamisesta kertova blogi.
• http://rautakaudentaidot.wordpress.com/ Myös oma ehdotukseni. Alaotsikkonsa mukaan "tutkimusmatkailua menneeseen" ja ihastuin huolella tehtyihin teksteihin enemmän kuin itse aiheeseen.
• http://kulttuuriperintoinventointi.blogspot.fi/ Myös oma ehdotukseni. Metsähallituksen talousmetsien kulttuuriperintöinventoinnista on irronnut mielenkiintoisia näkymiä historiaan.
• http://juhansuku.blogspot.fi/ Juha Vuorelan blogi ei enää päivity joka arkipäivä, mutta pyörii edelleen.
• http://antiikki.taivaansusi.net/ Antiikin arkeologia ja kulttuurihistoria ei kiinnosta, joten tätä blogia en ole seurannut. Näyttää laadukkaalta. (Jostain syystä linkki listassa kahteen kertaan.)
• http://airaroivainen.blogspot.fi/ eli "Hajamietteitä Pöljältä". Aira Roivaisen hyviä paikallishistoriallisia tekstejä, joita olen lukenut mielenkiinnolla, vaikka en ole tarkastanut missä Pöljä sijaitsee.
• http://nuoruusdisko.blogspot.fi Minulle 1990-luku ei ole nostalgian aihe, joten tätä en ole seurannut. Kirjoittajaa on jo esitelty Ylen radio-ohjelmassa.

Äänestyslomake Ylen sivulla. Aikaa on 13.1.2014 asti, joten valintaa voi tarvittaessa miettiä sekä joulusiivouksen että joulun jälkeisen siivouksen ajan.

Miettivä ja siivoava pikkumimmi on digitoitu ja irrotettu kirjasta Blossoms by the Way. A collection of choice poems British Libraryn toimesta ja saatu esiin Flickr-kokoelmastaan. Sen koneellisesti luodut tägit eivät toimi, joten toistaiseksi en ole keksinyt muuta keinoa tutustua valikoimaan kuin ankara selaus. Joukossa on Suomestakin kuvia, joten palaan aiheeseen varmasti vielä.

Oukkari, Koukkari

Savossahan se Juho Oukkari näki ensimäisen päivän valkeuden, niinkuin moni muukin ennen häntä ja hänen jälkeensä. Mitään erin-omaista kerrottavaa ei siitä ole, sillä se kävi aivan samalla tavalla kuin kaikkein muidenkin tulo tähän matoiseen maailmaan. Ensitöikseen huutaa rämisti poika kelpolailla, antaen siten ensiaikoina kylliksi huolta heikolle äidille ja työtä kylän kummitädeille. Lapsi oli terve, pyöreä ja lihava pojan pullukka, ja kummitädit kilvan ihmettelivät, kuinka hän on isänsä näköinen.

Näin aloittaa Pietari Päivärinta kirjansa Oukkari. Kertomus kansan elämästä. Ilmari Havun (Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus s. 136-7) mukaan Päivärinta on lisännyt joukkoon runsaasti mielikuvitusta, mutta pohjalta on erotettavissa W. Malmivaaralta kuultu kertomus.

Todellisuuden Oukkari oli siis Havun tulkinnan mukaan Juho Laurinpoika Koukkari (1826-1902), joka meni vuonna 1874 naimisiin Pekka Kannisen lesken Wilhelmiina Lappalaisen (1841-1900) kanssa. Hiski poimii Kiuruvedeltä esiin ennen avioliittoa syntyneet kaksoset Jafet ja Petter Johannes, jotka olivat selvinneet ainakin syntymästään 14.4.1873 kasteelle 28.6.1873. Kaikkiaan perheeseen syntyi seitsemän lasta.

Internet kertoo, että Esa Koukkari on vuonna 2007 julkaissut kirjan Oulujärven Koukkareita, joka ilmeisesti käsittelee samaa perhettä. Sitä käsiini hakematta jatkan Havun keräämillä tiedoilla.

Koukkarien mökki oli jonkunlainen ihmisten ihme. Se oli huonosti rakennettu, katto oli matalalla ja kanto istuimena. Lapsivuoteena oli emännällä takareki, johon oli pantu lautoja ja tuohikehto riippui katosta. Maitohuoneena käytettiin maakuoppaa, tuohista maitoastiana, kuten kyllä useilla muillakin. 

Köyhyyden ohella "Koukkarilaiset olivat uskonnollisia ja hyvälukuisia. Isäntä oli suoraluontoinen ja hiljainen."

Eläinten ruokaa Koukkari keräili ympäristöpitäjiä myöten. Kerran keväällä karhu tappoi häneltä kaksi lehmää juuri uloslaskemisen jälkeen ja hautasi suohon. Koukkari parka oli hätyytellyt sitä aikaisemmin, nyt hän oli siitä tunnonvaivoissa, että oli häirinnyt metsän kuningasta.

Fiktiota ja faktaa

Fredrik Långin romaani Flickorna på Nappari sivusi montaa tutkimuskohdettani. Siinä mainitaan kaukainen sukulainen Lennart Hohenthal, minkä takia kirjaan tarttui äitini serkku, joka vinkkasi siitä minulle Kokemäki-yhteyden takia. Kuten eilen mainitsin, löysin siitä yllätyksekseni talohistoriikkini henkilöitä ja vinkin arkistoaineistosta, josta voisi löytää jotain Kokemäkeä koskevaa. Tai jopa mahdollisesti maininnan Hilda Rintasesta, jonka tie Bakuun saattoi liittyä Tigerstedteihin, jotka olivat siellä vuoden perheen isän toimiessa öljyteollisuuden palveluksessa?

Niin, ja tekstissä vilahti myös Kokemäenkartano, josta tiedän jonkin verran von Knorringien osalta. (Kirjan Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit verran, siis.) Joten häiriinnyin melkoisesti kun kirjassa elettiin vuosia 1905-06 ja väitettiin von Knorringien edelleen omistavan Kokemäenkartanon. Luottamus Långin taustatutkimukseen oli jo nollassa kun vihoviimeisiltä sivuilta sitten huomasin, että hän oli tiennyt asioiden oikean laidan.  Mutta

"vad gör man inte för berättelsens skull och varje herrgårdsroman skall ju ha ett inslag av snikenhet och ekonomisk beräkning."

Jasso. Henkilökohtaisesti en ymmärrä mitä järkeä on käyttää todellisia henkilöitä ja sitten muuttaa jotain olennaista tunnetusta tiedosta. Jos haluaa kuvitella, kuvittelee alusta alkaen. Ja jos käyttää todellisuutta, se pitäisi jaksaa tarkistaa.

Antipatiaani kirjaa kohtaan syntyi jo ensimmäisillä sivuilla. Päähenkilö nousee junasta "Kokemäen asemalla" (s. 8, 16). Hänelle kerrotaan, että Nappariin on matkaa viisi virstaa eli viitisen kilometriä (s. 9). Kävelyyn sinne kuluu noin tunti (s. 14). Rouva Tigerstedtin renki oli odottanut Risteen asemalla/seisakkeella, "Det är mycket närmare" (s. 16).

Ottamatta kantaa Risteen aseman edesmenneeseen paikkaan, jota en ulkomuistista tunne, voin karttaa katsomalla varmistaa paikallistietouteni siitä, että faktat ovat tässä kohtaa viturallaan. Napparista on viitisen kilsaa nykyiselle Kokemäen asemalle, joka oli runsaat sata vuotta Peipohjan asema. Kirjan kuvaamana aikana Kokemäen asema oli erikseen ja sieltä oli pari kilometriä käveltävää Nappariin. Eiköhän sekin olisi riittänyt päähenkilön taustan esittelyyn, kun ei tähän suurempaa juonen kehittelyä liittynyt.

(Kokemäen rautatieasemista tietoa ja kuvia Jukka Joutsin sivustolla. Voisi kuvitella, että jossain olisi digitoitu rautatiekartta 1800-luvun lopusta tai 1900-luvun alusta, mutta mistä lähtisi hakemaan?)

Niin ja rouva Tigerstedtin suuhun on laitettu aivan idioottimaisia "faktoja" Kokemäenkartanosta (s. 90). Daideellisia vapauksia kai nämäkin. Oliko sitten nimen Nappari yhdistäminen nappikauppiaaseen peräisin kirjearkistosta vai kirjailijan mielikuvituksesta, en tiedä. Nappari oli rehellinen talonpoikaistalo vuosisatoja ennen joutumistaan aatelisten käsiin 1800-luvun lopulla.

Ilmestynyt: talohistoriikki!

Tapahtunut viime päivinä. (Sen lisäksi, että British Library länttäsi Flickr Commonsiin miljoona kuvaa, joista yllä oleva alunperin kuvittanut kirjaa "The Works of R. L. Stevenson.")

Perjantaiaamuna kylpyhuoneessani tehtiin viimeiset viilaukset. Oli siis työpäivän jälkeen aika kerätä tahdonvoimat ja siirtyä isäni soijarouhepatojen äärestä omaan kotiin popsimaan pakastepizzaa. Kahden kuukauden evakko oli ohi.

Lauantaiaamuna heräsin mukavan varhain ja aloin läiskimään kuvia talohistoriikkiin. Lisäksi piti runoilla se viimeiset kymmenen vuotta, jolloin olen itse talossa asunut. Koko vuosi on ollut aikaa, millä tahansa bussimatkalla mahdollisuus.

Jotain tekemistä piti jättää sunnuntaillekin, joten lähdin iltapäivällä hakemaan kirjastosta varauksia. Niiden joukossa oli Fredrik Långin Flickorna på Nappari, joka sijoittuu Kokemäelle. (Kirjasta enemmän huomenna.) Mukavana sattumana tarinassa oli sivuosassa se Severin Tigerstedt, joka asui talossamme. Ei kuitenkaan lisänäkemyksiä talohistoriikkiin.

Sunnuntaina vetkuttelin koko päivän ja vasta illalla tarkistin taittoa ja lisäsin vielä vähän kuvia. Niitähän ei koskaan voi olla liikaa? (Ennustin projektin alkupuolella, että kirjasta tulee ohuin tekemäni, enkä erehtynyt. Käytin pientä sivukokoa, törkeän isoa kirjasinkokoa ja kaikki keksimäni kuvat ja kokonaisuus on 108 sivua.)

Saatuani pdf:n talletettua oli aika avata lähetyspakkauksestaan juhannuksena tilattu ja tätä hetkeä varten pantattu Kasper Strömmanin Eira-paita. Mitoitus/materiaali ei ollut aivan mitä odotin, mutta sain sentään mahtumaan päälle ja tuli kokeiltua taas muotibloggausta. Ei heiniäni. (Paidan yläosan raidoitus on eteisen lamppuni varjoa.)

Maanantaiaamuna kirjan tiedostot BoD-palveluun  ja Rehbinderintie 16 täten valmiiksi saatettu.

Joululomaa odottamaan.

Jälkikirjoitusta objektiivisuudesta ja elämäkertojen laadusta

Sunnuntaina julkaisemani teksti  Objektiivisuudesta ja elämäkertojen laadusta kaikui (kirjoittajien tietämättä) tänään lukemissani verkkoteksteissä.

Jorma Merikoski on lukenut Juhani Suomen kirjan ”Mannerheim – Viimeinen kortti?”ja päätyy toteamaan

En ole pätevä arvioimaan, ovatko Suomen marsalkka ja ”J. Suomen marsalkka” sama henkilö, mutta kirjan laaja lähdeaineisto vakuuttaa siitä, että heissä on ainakin yhteisiä piirteitä.

Pekka Tikka luki Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen kirjan ”Tuntematon Lauri Törni”. Hän huomautti heti, että

Sivuilta paljastuu huolellisesti läpikäyty lähdeaineisto, joskin haasteena on ollut tietolähteiden aukkopaikat, jotka aiemmat kirjoittajat ovat täyttäneet mielikuvituksellaan tai arvailuilla.

Samaan kirjaan viitaten Tikka kirjoitti sitten otsikon Miten myytti luodaan? alla

Minusta yksi heidän kirjansa merkittävistä johtopäätöksista on, että historiankirjoittajien tulisi kunnioittaa alkuperäislähteitä ja harjoittaa lähdekritiikkiä aivan eri tavalla kuin mitä aiemmat Törni-kirjoittajat ovat tehneet.

ja

Miten tärkeää onkaan pyrkiä objektiivisuuteen kuvattaessa historian henkilöiden toimintaa. Jos pyrkii luomaan falskin kuvan, paljastuu totuus ennemmin tai myöhemmin. Törnin sotilasura on ilman fabulointiakin jännittävä ja ansiokas. Sitä ei kukaan aseta kyseenalaiseksi. Miksi siis ei pysyttäydytä totuudessa?

Sotilaista ja myyteistä puheenollen vielä lainaus Riku Korvenpään tekstistä Suomalainen sotilaskultti:

Suomalaisessa sotilaskultissa muistetaan sotilaita raskaasti valikoiden. Pääasiassa muistelemme toisen maailmansodan aikaa ja sitten hivenen ensimmäistä maailmansotaa sekä sisällissotaa. Siihen se sitten jääkin. Kuinka moni muistaa enää Krimin sotaa (1853-1856), Suomen sotaa (1808-1809), Suurta Pohjansotaa (1700-1721) ja muita historiallisia sotia, joissa me olemme aikojen saatossa olleet osallisia? Pitää muistaa, ettei meidän historiamme alkanut 1917 tai edes 1809, vaan paljon varhemmin.

 Historiankirjoitus on aina valintaa ja rajausta.

Tarina Johan Henrik Tallgrenista

Pyhäjärven (nyk. Karkkilan) Närön tila on pysynyt samassa suvussa vuodesta 1683.  Suvun neljäs isäntä Henrik Emmanuelinpoika (1768-1840) otti vetovastuun 1700-luvun lopulla. Hiskin kastelistojen mukaan hänellä oli vaimonsa Hedvig Taavetintyttären kanssa kuusi lasta. (Osa näkyy jo rippikirjassa 1798-1809.) Näistä pojat Johan Henrik (s. 1797) ja Anders Gustaf (s. 1807) lähtivät Hämeenlinnaan triviaalikouluun ja Anders Gustaf päätyi yliopistoon asti. Molemmat opintietä käyneet valitsivat sukunimen Tallgren.

Syntyy vaikutelma  vakavaraisesta ja koulutusmyönteisestä perheestä. Jostain syystä Johan Henrikin jälkeläisillä oli asiantilasta aivan toisenlainen mielikuva. Esther Hjelt-Cajanuksen kirjaan Vanhankylän kapteenska ja Anni-täti tallennetussa versiossa Närön isäntä on "torppari Tallgren" ja "Närön väki hyvin köyhää". Johan Henrik kärsi ylivoimaisesta opinhalusta. Hän laittoi "takapussiin" "katkismuksen ja muutamia muita kuluneita kirjoja, eväänsä, joihin kuului pari savustettua lampaanreittä ja paksua, kovaa leipää", "viskasi pussin olalleen, otti saappaat käsivarrelleen ja alkoi avojaloin astella kohti kaupunkia."

Talo, josta annettiin pojan lähteä kirjojen ja lihan kanssa, ei voinut olla nälkäkuoleman partaalla. (Kuvituksena oleva ruoka-aitta ei liity tarinaan. Ruotsalainen: Nordiska museet, Wikimedia) Mutta myöhemmin hyvin toimeentulevat jälkeläiset ovat ehkä kokeneet alun niin alhaisena, että tilallinen on muuttunut torppariksi? (Luin käännöstä, en tarkistanut alkuperäistä versiota Mormor och moster Anni.)

Hjelt-Cajanuksen tarina jatkaa vaikeuksien kautta menestykseen. Johan Henrik käy koulunsa, pääsee kuvernöörinkansliaan kirjuriksi ja sitten Hämeen linnan vankilan ylipäällysmieheksi. Tässä asemassa ollessaan hän avioituu 15.7.1822 hansikkaantekijä Hernstedtin Sara-tyttären kanssa. Saran äiti "oli iittiläisen Pitkänrannan kartanon tunnettuja tyttäriä. Nämä kuusi neitoa olivat kuuluisat kauneudestaan ja myötäjäisistään, joina oli kuormallinen plootuja - sitä pidettiin siihen aikaan hyvin paljona." Verkkosukupuun mukaan äiti oli nimeltään Hedvig Margareta Schmack.

Tallgrenin virkaan kuului asunto Hämeen linnassa "ja sinne Tallgren vei nuoren, herttaisen vaimonsa".

Mutta eräänä päivänä vangit tekivät kapinan ja murtautuivat kopeistaan. Vartijat joutuivat tappiolle tai pakenivat ja tilanne näytti uhkaavalta. Silloin Tallgren astui pihaan. Hän vilkaisi nopeasti ikkunaan, mistä hänen vaimonsa kalpeana ja kauhuissaan seurasi pihan tapahtumia, nyökäytti hänelle rohkaisevasti ja salavihkaa hymyillen. Sitten hän tarttui lähintä vankia hartioihin, käytti nuijanaan häntä ja hänen raudoitettuja saappaitaan ja löi koko joukon maahan aivan kuin olisi niittänyt viljaa.

Tämän suorituksen perusteella - Hjelt-Cajanuksen tarinan mukaan - kuvernööri Hjärne nimitti Tallgrenin nimismieheksi Sipooseen, jossa "kolme nimismiestä peräkkäin oli murhattu". Sipoon talonpojat olivat "peräti villin ja uppiniskaisen maineessa, heitä nimiteltiin "Sipoon susiksi", ja murhat, ryöstöt ja salakuljetus olivat melko tavallisia ilmiöitä."

Tallgren pysyi nimismiehen toimessa ja vaurastui. Vaimonsa piti "joka talvi kutomakoulua maalaistytöille ja sai Turun Keisarilliselta Talousseuralta kiitokseksi hopeakannun". "Hän oli niinikään suuri kukkain ystävä ja harrasti hedelmäviljelystä. Hänen hedelmätarhansa oli ajan oloihin nähden huomattavan suuri." Sara kuoli 29.5.1871 ja miehensä 7.1.1879.

Objektiivisuudesta ja elämäkertojen laadusta

Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoitti runsas viikko sitten subjektiivisuudesta ja objektiivisuudesta. Hänen mukaansa

Historian tutkijan tai museologian koulutuksen saaneet ovat saaneet rokotuksen subjektiivisuutta vastaan. Heidän tavoitteensa on kertoa ja esittää vain totuus.  Sen kertomiseen ei liity adjektiiveja, koska ne ovat väistämättä subjektiivisia näkemyksiä.

Oman koulutukseni aukot paljastuvat jälleen. Luulin, että uusimman (tai 1900-luvun lopun) historiantutkimuksen pointti oli ymmärtää, että kaikki historianesitykset ovat näkökulmariippuvaisia eikä mikään voi olla "vain totuus". Mutta Levän mukaan "Luonnollisesti vain akateemisia tutkimuksia pidetään oikeina tutkimuksina, koska ne ovat objektiivisia."

Sitten Levän blogitekstissä seuraa hypoteesi, jonka mukaan objektiivisuus on median ja yleisön silmissä tylsää ja "Se näkyy julkisuuden määrässä ja myyntiluvuissa." Hypoteesin testaukseen Levä käyttää John Simonin ja Karl-Erik Michelsenin Kone-kirjoja. Kumpaakaan en ole avannut, mutta veikkaisin, että ensimmäisen julkisuutta ja suosiota siivitti ensimmäisenä ilmestyminen. Ja mahdollisesti taitavampi markkinointi. Ja vetävämpi kirjoitustapa? Tuskin "objektiivisesti" se, että

Simon kirjoitti 400 sivua ilman viitteitä. Michelsenin kirja on 600 sivua pitkä ja varustettu huolellisilla lähdeviitteillä.

Vaikuttaa siltä, että Levälle lähdeviitteet ja kirjoittajan professorin titteli ovat laadun takeita. Lukemalla Tarja-Liisa Luukkasen arvion Gustaf Björkstrandin Tengstöm-teoksesta  huomaa, ettei elämäkertojen tieteellisyyden arviointi ole aivan näin suoraviivaista.

Luukkanen saa Björkstrandin kiinni viittaamisesta lähteeseen, joka on muuta kuin tekstissä väitetään. Käytetty kirjallisuus "on huomattavan vanhaa"... "Tutkimuksen kirjallisuusluettelossa ihmetyttää ylipäätän kansainvälisen tutkimuksen puuttuminen. " ... "puuttuu paitsi teoreettinen pohdinta myös laajempi historiallinen viitekehys" ... "Mitään metodista lähtökohtaa, kansainvälistä referenssikirjallisuutta tai teoreettista viitekehystä piispan toimien sekä luonteen, motiivien tai vakaumusten tutkimiselle Björkqvist ei esittele."

Ettei vaan objektiivisuudestakin olisi ollut pulaa.

Kuvituksena Hercules Segersin painokuva kolmesta kirjasta (Rijksmuseum)

Museonäyttelyjen tiedosta ja tulkinnasta

Viime viikonlopun Tukholman reissusta jäi raportoimatta sunnuntain finaali eli Armémuseum ja Medelhavsmuseum. Jälkimmäisessä olin toista kertaa ja Egypti-osuuden kiinniolon jälkeen jäljelle jäi varsin vähän katsottavaa. Ensiksimainittu houkutti ilmaisuudellaan (joulukuu 2013), mutta paikan päällä huomasin muistavani perusnäyttelyn niin hyvin, etten jaksanut sitä katsella.

Kävelin läpi kuitenkin ja silmäni osuivat isoon seinäkarttaan, jossa otsikoinnin mukaan piti oleman linnoitettuja kaupunkeja. (Huoneen ajoituksesta johtaen kyse 1600-luvusta.) Huomasin, ettei Turkua oltu merkitty ja olin sen verran ihmeissäni/huvittunut, että nappasin kuvan ja laitoin saman tien Kari Hintsalan ihmeteltäväksi. (Armémuseumissa oli ilmainen langaton verkko, kiitän.)

Tietokoneen ruudulta kartta alkoi vaikuttaa aina vaan älyttömämmältä. Hämeenlinna, mutta ei Olavinlinnaa eikä Turkua. Kajaani, mutta ei Oulua eikä Korsholmaa. Ymmärsinkö väärin/toisin linnoittamisen vai kaupungin? Vain kysymällä selviää, joten pakersin på svenska tiedustelun museoon. Vastaus tuli päivässä.

Det är alltid trevligt när våra besökare ställer frågor om våra utställningar. Syftet med kartan ifråga är att visa rikets gränsfästningar och andra viktiga befästningar under 1600-talet och inte befästa städer i första hand även om dessa begrepp sammanfaller t ex när det gäller Viborg och Narva. Det hade naturligtvis varit möjligt att ha med flera viktiga fästen men enligt min uppfattning så hade Åbo slott och Nyslott mist sin tidigare betydelse vid 1600-talets början, medan Tavastehus användes för militära ändamål fram till 1808. Möjligen hade kartans budskap varit  tydligare om inte Tavastehus hade funnits med.

 Eli vaikka otsikossa puhuttiin yhdestä oli karttaan merkitty toista. Museot luotettavia tiedonlähteitä?

Mistä puheenollen äskettäin jossain twiitissä (jota en nyt löydä) mietittiin, miten museonäyttelyn teksteihin voisi liittää lähdeviitteet. Oli hyvä kysymys. 

Katsaus 60- ja 70-luvulle

Jos kirjoittaisin äitini elämästä totisesti, pitäisi kai ymmärtää jotain ympäröivästä yhteiskunnasta?

• Lehto, Mikko: Rauhanturvaajien koulutuksen kehittyminen vuosina 1956–1969
• Katajamäki, Elina: "Valitettavasti myös paljon on varkauksia." Yleisradion tv-uutisten rikos- ja väkivalta-aineisto 1957-1969.
• Lehtonen, Heini: "Rokote rikollisuutta vastaan?" : käsityksiä rikollisuuteen vaikuttamisesta kriminaalihuollon toimijoiden lehtikirjoituksissa 1953-1967
• Palkinen, Ville: Isorokon aave kummitteli Euroopassa. Isorokkoepidemian uhka Euroopassa ja sen vaikutus WHO:n perusteluihin taudin juurimiseksi vuosina 1958-1966.
• Koskensalo, Maria: "Ammatilliseen selvyyteen" : sosiaalityön ammatillistumiskeskustelu Sosiaalityö-lehdissä 1958-1963
• Kuula, Heikki: Suomalaisen rauhanturvaajajoukon huolto Suezilla 1956–1957 ja Kyproksella 1964–1977
• Jokinen, Jyrki: Löyhästä vaaliorganisaatiosta kiinteäksi puoluejärjestöksi. Kansallisen Kokoomuksen järjestötoiminta ja vaalikampanjat vuosina 1944-1979
• Varha, Ilja: Suomalaisen panssaritaktiikan kehitys 1945-1970
• Kukkonen, Elina: Arkistoainesten supistamiskomitean toiminta 1947­-1970: Lääninhallitusten, henkikirjoittajien, nimismiesten ja poliisilaitosten asiakirjojen seulontapäätösten analyysi
• Holmén, Janne Sven-Åke: Den politiska läroboken : Bilden av USA och Sovjetunionen i norska, svenska och finländska läroböcker under Kalla kriget
• Ristilä, Kirsi: Kunnon miehiä vai tolkuttomia tovereita? Maskuliinisuuksia naisten kirjeissä neuvontapalstalle 1950-1980 luvuilla
• Rintamäki, Katri: Yliopistojen ja niiden kirjastojen yhteiskunnallinen tehtävä 1950­-1980 -lukujen komiteanmietinnöissä
• Kekki, Eriikka: Kolmatta linjaa etsimässä. Uusvasemmisto 1960-luvun keskusteluissa
• Penttilä, Saija: Identiteettien muutos - Suomalaisten osakulttuurien identiteettityö 1960-luvun modernisaatiossa
• Poikolainen, Janne: "Almost all you need is love". Hipit ja hippikulttuuri Suomessa
• Järvinen, Pertti: Reflection of own experiences on computing in a steel factory at early 1960s
• Käyhkö, Ulla: Inkeri Lehtinen ja stalinismi SKP:ssa: Lehtisen elämä ja erityisesti osallistuminen SKP:n johdon 1960-luvun stalinismikeskusteluun (1960-1968)
• Alanen, Onerva: Enemmistön puolella - sitoutumattomien maiden ensimmäinen konferenssi Belgradissa 1961
• Saarenmaa, Laura: Intiimin äänet. Julkisuuskulttuurin muutos suomalaisissa ajanvietelehdissä 1961-1975
• Ahokas, Jukka: Sotilaspoliisikoulun toiminnan käynnistäminen ja koulutuksen kehittäminen 1963-1979
• Unha, Johanna: Ikkunat auki Amerikkaan. Yleisradion ensimmäiset Yhdysvaltain-kirjeenvaihtajat ja heidän työnsä tulokset suhteessa Neuvostoliiton-kirjeenvaihtajien toimintaan vuosina 1964–1970
• Vartiainen, Vesa: Haalarimiehet ja valkokaulustyöläiset - SKP:n Tampereen piirijärjestö paikallisena toimijana puolueen valtakunnallisessa hajaannuksessa 1964-1971
• Holma, Aino: Suomalaisuuden symboli ja aurinkoinen persoona - Analyysi Katri Helenan julkisuuskuvasta vuosilta 1964-1974 valittujen lehtiartikkeleiden perusteella
• Matikainen, Ulla-Maija: Kulttuuripolitiikan käsite: väline ja kamppailun kenttä : historiallinen käsiteanalyysi vuosien 1967 ja 1968 kulttuuri- ja taidelehtien sekä Helsingin Sanomien artikkeleista
• Virta, Jami: Juoksuhaudoista yhteiskuntaan : vuosien 1965–1975 sotilaallista maanpuolustusta ja puolustusvoimia koskevan joukkotiedotuksen diskursiivinen tarkastelu
• Havunen, Minna: Kirkko, rauhankysymys ja sukupolvet - Suomen evankelisluterilaisen kirkon rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa rauhankysymyksestä vuosina 1965-1975
• Seuri, Olli: Moraalijonglörismiä vakaumuksella. Kamppailu aseistakieltäytymisoikeudesta osana 1960-luvun suomalaista radikalismia ja sukupolvikonfliktia
• Schuppert, Mirjami: Images as Proof. Photographic portrayal of Catastrophes in Helsingin Sanomat, 1969-1979
• Elfving, Sari: Taikalaatikko ja tunteiden tulkit. Televisio-ohjelmia ja ­esiintyjiä koskeva kirjoittelu suomalaissa lehdissä 1960- ja 70-luvuilla 

• Kärkkäinen, Sakari: "Nakertajia" vastaan : nuoret upseerit maanpuolustushengen puolustajina
• Lahtinen, Jussi: Duunarin tarinoita murroksen yhteiskunnasta - Romaanihahmojen arkisia käsityksiä ja kokemuksia suomalaisesta palkkatyöyhteiskunnasta 1960-1970-lukujen työläiskirjallisuudessa
• Humalamäki, Antti: Keskiluokkaistuva kansa nousee kumipyörille : autoistuminen Suomessa 1960-luvun alusta 1980-luvun lopulle
• Isotalo, Marika: Kun kirosana sai muodon. Suomettumiskeskustelun alku ja julkinen keskustelu suomettumisesta kevättalvella 1970
• Jämiä, Tapio: Tapaustutkimus kansainvälisten suhteiden mediateorioista : Helsingin Sanomien ja Kansan Uutisten kirjoitukset Pohjois-Irlannista vuosina 1971 ja 1998 sekä Etelä-Afrikasta vuosina 1976 ja 1991
• Kinnunen, Eveliina: Kamppailun vuosikymmen. Joensuun metsätieteellisen tiedekunnan perustaminen 1972-1982
• Karjalainen, Tero: Maan etu vai puhdasta fasismia? : vuoden 1973 poikkeuslakikeskustelun retoriset ulottuvuudet eduskunnassa
• Heinonen, Linda: "Chilen kansa ei ole yksin" - Suomalaisen Chile-solidaarisuusliikkeen nousu Chilen vuoden 1973 vallankaappauksen jälkeen

• Halmeranta, Hannele: Kuulumisen ehdot ja kansallinen järjestys. Pakolaisuus, Suomi ja työ Helsingin Sanomien uutisissa vuosina 1973-74 ja 2005
• Räisänen, Mirka: Opettajan koulutuspoliittinen toimijuus Koulutyöntekijä- ja Opettaja-lehdissä 1973-1989
• Mitrunen, Hanna-Marika: Possessiivikongruenssi ja muut omistusliiteilmaukset Tampereen puhekielessä 1970- ja 1990-luvulla
• Vepsäläinen, Leena: Kontakti-ilmoitukset Helsingin Sanomissa ja Maaseudun Tulevaisuudessa 1970- ja 2000-luvuilla
• Torro, Mikko: Suomalainen näkökulma Moskovan olympiakisoihin sanomalehdistössä kesällä 1980
• Seuri, Olli: Historiaa lehteillen. Uudelleentuotettu kuusikymmentäluku Helsingin Sanomissa vuonna 2008.
• Miettunen, Katja-Maria: Radikaalien vuosikymmen. Suomalaisen kuusikymmentäluvun historiakuvan rakentajat, sisältö ja merkitys.

Kuvat skannauksia kotiarkistosta.