Syy vierailuuni Gävlessä oli De Svenska Historiedagarna, jotka olin aiemmin kokenut vain "ulkomailla" eli Tallinnassa ja Helsingissä. Tuttuun tapaan monisatapäinen koostui eläkeikäisistä ja historianopettajista. Löysin joukosta vain kaksi muuta suomalaista.
Esitykset eivät räjäyttäneet tajuntaa, mutta Richard Schillin katsaus saamelaisten jälkiin keskisessä Ruotsissa tarjosi pienen yllätyksen. Sisältö oli peräisin samasta projektista, joka tuotti pari vuotta sitten Historiska museetissa näkemäni planssinäyttelyn. Kaikki ei kuitenkaan ollut tuttua ja höristin korviani, kun Schill mainitsi "pitäjänsaamelaisille" jätettyjen toimien joukossa karhun ja suden metsästyksen. Yhtä vieroksuttua kuin hevosten kastrointi?
Mieleen tuli Otto Latvan esitys 1800-luvun tutkimuksen päiviltä alkuvuonna. Hän esitti, että suomalaiset eivät metsästäneet karhuja itsekseen vaan innon olivat luoneet säätyläismetsästäjät. Tarjosin vastaesimerkiksi talonpoikaisia karhunkaatajia kuten Karhu-Pekka tai Eero Heinäkangas. Odotan mielenkiinnolla Latvan työn tuloksia.
Väitöskirjatutkijoiden sessiossa selvisi, että Tukholman yliopistossa Moa Hansson pohtii viime sodissa Suomesta Ruotsiin karanneita sotilaita. Tämä tutkimus todennäköisesti näkyy valmistuttuaan suomalaisessa mediassa.
Patrik Hedeniuksen esityksestä ruotsin kielihistoriasta opin, että kun Uusi testamentti käännettiin Kustaa Vaasan aikaan ruotsiksi, pyrittiin tietoisesti valitsemaan sanoja ja rakenteita, jotka olivat mahdollisimman kaukana tanskasta. Eli antoi ymmärtää, että tätä ennen kielet olivat yhtä ja samaa.
Åsa Furuhagen markkinoi esityksellään kirjaansa virsikirjan historiasta. Vuoden 1695 version kohdalla hän korosti yhtenäisyyttä ja koko valtion kattavuutta. Eikä huomannut tai viitsinyt mainita, että suomenkielinen virsikirja oli erikseen ja eri virsin. Tätä seikkaa olen ihmetellyt näköjään jo vuonna 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti