Uudenvuodenaattona 1825

 Se oli vuoden viimesnä iltana **in kaupuugissa vuonna 1825. Juhlakynttelit paistoivat jokaisen talon ikkunoista. Äsken tapahtuneet rauhattomuudet pääkaupungissa olivat puheena usiammassa pereessä. Neuvoksen pere istui virvoittavaisen teepöytänsä ympärillä. Ah! mikä onni, ettei asua pääkaupungissa! sanoi Emmi vieressänsä istuvalle Teodorille. Ei Teodor! muutamme maalle, Toivolan rauhallisiin metsikköhin; siellä emme kuule muuta kun kesällä paimenten iloisen soiton, ja metsämiehen pyssyn paukkeen. Niitä hirmusia kanonia, hu! jyrinääki minä ja pelk. - Aih! kiljasi siinä samassa Emmi, langeten Teodorin syliin, sillä hänen puhuissansa jyrähti niin kuin kaukaa kuuluva ukkonen ja ikkunat ja tyhjät teekupit pöydällä särähtivät. Kaikki katsoivat silmätysten ja äänettä ja ikään kun kysyen toisiltansa; kuulitko sinäki? kun taas jyrähti ja taas, ja lukemattomia kertoja kaikui se nyt "puuh!" jokaisen korvissa, ja voivotellen puristiin Emmi sen kovemmin Teodorin syliin. Vaan Teodor eroitti hänen itsestänsä, tempasi myssynsä ja juoksi ulos. 

Mutta ne joita asia enimmän liikutti jo olivat kokoontuneet ja neuotteleminen alkoi, mitä nyt tehdä tässä pimeyden vuoksi selittämättömässä tilasuudessa. Viimein sanoi eräs korkialla äänellä: Herrat meidän pitää pahinta odottaa. Muuta ei tarvittu. Jokainen luuli ymmäriäneensä ja heti hajoilivat kaikki saatua käsketyn ammattinsa. Pian oli se äsken hiljaista juhlaansa viettävä kaupunki raivossa kuin liikutettu ampiaispesä. Kaduilla ajettiin juostiin ja käytiin, huudettiin, haastettiin ja kiljuttiin, itkettiin ja naurettiin. Mutta Neuos sanoi vaimollensa: Ottilia! kuuletko, mikä pauhina on kaduilla? Ystäväni! kerätkää mitä teillä on kalleinta, ehkä se on paras ajoissa jättää kaupunki. 

Vaan Teodor! kiljasi Emmi, Teodor ei kuulu, ah! Mamma! Teodoritta minä en liikahda. — Itkien lankesi hän äitinsä syliin. Silloin aukesi ovi ja Teodor hyppäsi sisään, nauraen minkä jaksoi. Mitä? Teodor! sanoi Neuos, kuin sinä vielä voit nauraa? joudu, saata Emmiä. — Kuinka? mitä teillä on mielessä? kiljasi Teodor ja nauroi, kuulkaa nyt koko asia; vaan Emmi! kaa minulle ensin kuppi teetä. Emmi hyppäsi teepöydän luo, ja Teodor istui hänen viereensä. Emmin silmät jo nauroivat kyynelein välistä, jotka vielä rippuivat poskillansa ja Teodor sanoi: Näettä sen nyt, kaupungissa ei tiedä koko salasuutta muut kun minä — minä yksinäni. Sano jo nyt, kiljasi Emmi, kun sinä olet paha! Ei, Emmi, minä olen vannonut en kellenkään sanoa. Voi kuinka ilkiä! sanoi Emmi. Mutta sinulle, Emmi! sanon minä tuitenki sen — yhdestä muiskusta. Voih! millainen, Teodor! 

Noh kuulkaa nyt: Kaksi minulle tuttua kauppiasta jotka laivonensa ovat talventuneet kaupungin laiva-valkamaan, 10 virstaa tästä, asuvat laivoissansa jo ampuvat päättäessä vuottansa, omaksi huvitukseksensa. Nyt kuulleltiin. Jyrinä jo oli tauonnut. Ajajat ja käviät, kiljujat ja käskiät, kaikki olivat kuin ukkosen nuolelta kohdatut, ja pian oli kaupunki jälleen rauhassa. Mutta monespäin vielä kiistettiin ja haastettiin, arveltiin ja väitettiin, naurettiin ja oltiin nauramatta. Huomen aamuna todestui Teodorin sana ja kaupungin seuroissa saakiin moneksi ajaksi puhelemista ja naurelemista. (Kanawa 10.5.1845)

Poliisin urasta 1800-luvun Suomessa

Jatkokertomuksien kautta löytynyt David Airaksinen (1841-1898) tarjoaa mahdollisuuden tarkastella sanomalehtipohjaisesti yhden poliisin uraa 1800-luvun jälkipuolella. Vuoden 1865 alkaessa D. Airaksinen allekirjoitti ilmoituksen virheestä Helsingin poliisikamarin uutisissa, joten hän oli todennäköisesti toimittanut suomenkielisen version (Suometar 26.1.1865). Varsin todennäköisesti hän oli myös kirjoittanut uutisen Poliisimies virkatoimessaan turmion reunalla, jossa pääosassa on v.t. ylikonstaapeli D. Airaksinen, joka sai kiinniotettavan

miehen niskasta kiinni, vaan samassa kääntyi mies, puukko kädessään, jotta hra Airaksinen täytyi päästää hänet irti sekä vetäydä takaperin. Mies ei enää koettanut paeta, vaan siepaten vierestään seipään, iski sillä urhoollista poliisia, joka onnekseen sai siten väistetyksi iskua, että se tapasi vaan hänen vasempaa käsivarttansa; saaden hän samalla seipääsen kiini. Nyt syntyi kiivas tappelu, jossa tuntematoin vihdoin pääsi voitolle, kaataen pamauksella oikealle korvalle ylikonstapelin, joka tainuksissa vaipui vereensä pihalla. Toinnuttuaan tämä vähän ajan takaa pääsi kadulle, taasen tainnuksiin lankeaksensa. Viileä aamu herätti hänen kumminkin uudelleen, jotta, ehkä vaivoin, pääsi poliisivahtikonttoriin. — Ehkä poliisi ylikonstapeli Airaksisen haavat eivät kuulu olevan vaarallisempaa laatua, antaa tämä tapaus, joka tapahtui keskellä kaupunkia, aineita arveluihin, samalla kun se osoittaa, että meillä on urhoollisia poliisimiehiä. (Suometar 10.11.1865) 

Vastaavasta raportoinnista ei tullut tapaa ja David Airaksinen vilahtaa rikosuutisissa uudestaan vasta varkaiden metsästyksessä loppuvuonna 1872 (Hbl 26.11.1872). Julkisuus tai sen puute ei liene vaikuttanut urakehitykseensä. Airaksinen oli edennyt komissarioksi ja Helsingin etsivän poliisin johtajaksi, kun hän omasta pyynnöstään otti eron vuoden 1878 alussa (US 14.1.1878). Pian tämän jälkeen hän ilmoitti aikovansa

niin kohta kuin tarpeellisia aineksia on kerätty ja alustettu sekä seikat muutoin sitä sallivat, toimittamaan ja ulosantamaan meidän varsinkin nuorille polisimiehille opiksi ja huviksi päteviä, tosioloihin nojautuvia "polisihistorioita", niin, voidakseni tämän eduksi mahdollisuuden mukaan käyttää rinnakkaisuuksia ja välttää yksipuolisuutta, pyydän asiata harrastavia henkilöitä maamme kaikissa seuduissa suosiollisesti lähettämään minulle tietoja sekä vanhemmista että nykyisemmistä merkittävistä tapahtumista polisin virkatoimien alalla.(US 27.2.1878) 

Hankkeen tulokset olisivat historiantutkimuksellekin kiinnostavia, mutta ilmeisesti julkaisu ei koskaan valmistunut.  Pari kuukautta myöhemmin Airaksinen nimitettiin Haminan n. s. paloviinanimismieheksi (Östra Finland 14.6.1878). Virkatehtävässään hän esimerkiksi takavarikoi viisi kannua ulkomaan väkiviinaa yhdestä Vehkalahden kylästä (SWL 22.4.1879). Porvoolaisen karvari Åhmanin murhan selvitystyön yhteydessä oli "tunnettu ja kokenut poliisimies, hra D. Airaksinen viikon päivät ollut kaupunginviskaalin apulaisena" (US 22.4.1884). Tuolloin hän olikin hakeutumassa takaisin poliisityön eli haki avonaista komissarion paikkaa Helsingin etsivässä poliisissa (MB 2.4.1884) ja pian tämän jälkeen Oulun poliisikomissation virkaa (Oulun lehti 17.5.1884). Airaksinen oli käräjänotaari saadessaan Helsingistä poliisikomissarion paikan alkuvuodesta 1888 (Päivän uutiset 9.2.1888). Virkatehtävistään on vilauksia sanomalehdissä.

Yöllä vasten viime sunnuntaita ajeli 4 Liivinmaalaiseen laivaan "Baltic" kuuluvaa merimiestä vosikalla parin tunnin aikaa, jonka perästä he miehissä pötkivät laivaansa pakoon ja jättivät ajurin maksamatta. Ajuri kääntyi poliisilta pyytämään apua, mutta laivalle päästyä näyttelivät merijussit rautamulikkaa poliisille makson asemasta. Sittemmin kutsuttiin veitikoita saapumaan poliisikamariin parikin kertaa vastaamaan asiaansa, mutta sitäpä ei Juhot totelleetkaan, josta oli seurauksena että noin parikymmentä poliisia lähetettiin komissario Airaksisen johdolla noutamaan vastustelijoita. Mukavaa oli nähdä neljän nokisen murjaanin marssivan poliisiroikan keskessä poliisikamariin, jälissä seuraavalle väkijoukolle suureksi riemuksi. (Päivän uutiset 31.7.1888)

Juhannuspäivänä tapahtuneen tulipalon syistä Ison Roobertinkadun talossa n:o 26 pidettiin toissapäivänä tutkinto poliisi-oikeudessa.[...] Yleinen syyttäjä poliisikomisarjus Airaksinen huomautti muutamista asianhaaroista, jotka hänestä tuntuivat omituisilta ja epäilyttäviltä. Asia lykättiin raastuvanoikeuden tutkintoon.(Päivän uutiset 30.6.1889)

Murha. Helsingin pitäjän nimismies on eilen ilmoittanut poliisikamarille että sanotussa pitäjässä on ammuttu eräs herrasmies toissa-yönä. [...] Täältä matkusti eilen poliisikomisarjus Airaksinen muutamien etsivien poliisien kanssa murhapaikalle tutkimaan asiata tarkemmin. (Päivän Uutiset 7.8.1889) 

Polisitutkinto Merimiehenkadun talossa n:o 18 tehdystä murhasta on nyt loppuun saatettu niiden tietojen ja todistusten perusteella kuin polisikomisarius hra D. Airaksisen uutterasta toimesta on käsille saatu... (US 6.11.1890) 

Päivälehti 28.2.1892

Helsingin poliisilaitoksen etsivän osaston komissariona Airaksinen sai keisarilta "hohtokivellä koristetut sormukset" (Sanomia Turusta 6.5.1891). 

Joulukuussa 1867 alkanut avioliito päättyi helmikuussa 1892 vaimon kuolemaan. Vain kuukautta myöhemmin Airaksinen oli prokuraattorin viraston määräyksestä  Hämeenlinnassa tutkimassa "Sainion asiaa" eli 1800-luvun tunnetuimpiin kuuluvaa tapausta, jossa vaimo myrkytti miehensä. (US 1.4.1892)

Lokakuussa 1893 kuuden viikon virkavapaata (US 11.10.1893) seurasi konkurssihakemus (Päivälehti 29.10.1893) ja vuoden vaihteen jälkeen David Airaksinen jäi eläkkeelle 53-vuotiaana (US 23.1.1894). 

Maaliskuussa 1897 David Airaksinen solmi uuden avioliiton Vilhelmina Palosen kanssa (US 23.3.1897). Kuukautta myöhemmin perustamansa "Asioimisto Keskus" ilmoitti olemassaolostaan (Isänmaan ystävä 9.4.1897). Molemmat yritykset jäivät lyhytaikaisiksi, sillä Airaksinen kuoli 22.12.1898.

Kirjoittava poliisi

Keväällä 1867 Suomen kirjamarkkinoille ilmestyi Kommunisti. Komedia yhdessä näytöksessä. Joh. Jotinin tekemästä mukaellut Taavetti Heimo (Hbl 16.4.1867). Alkuteksti oli ilmestynyt Ruotsissa edellisenä vuonna. Pelkkä "Heimo" oli suomentanut tarinan Vaimo. Washington Irvingin mukaan (Ilmarinen 15. & 22.11.1867), jonka englanninkielinen alkuteksti oli julkaistu jo vuonna 1820 kokoelmassa The Sketch Book of Geoffrey Crayon, Gent.. 

Vuoden vaihduttua Ilmarisessa alkoi ilmestyä Heimon kirjoittama jatkokertomus Kuuselan perhe (*), joka kertoo savolaisen talonpojan rakkaustarinan. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi Ilmarisessa alkoi Heimon kertomussarja Utukuvia, joka nimensä mukaisesti on melko hämärä(**). Utukuvien lomassa vuonna 1869 ilmestyi kirja Näytelmiä II, jossa Aleksis Kiven Lean ohessa oli muun muassa suomennos Arabian pulveria, joka oli "niinkuin melkein aina Taavetti Heimon käännökset, taitavasti tehty". (Kirjallinen kuukaslehti 9/1869) Samana vuonna julkaistiin myös Teno Heimon suomennos Kassan Avain. Ilveilys yhtenä näytöksenä Roderich Benedix'iltä (SWL 30.9.1869)

V. J. Kallion nimimerkkiselvityksen mukaan Teno Heino oli D. Airaksinen, jonka nimellä oli vuonna 1864 ilmestynyt suomennos Poliisi-historioita eli taulusia kansan elämästä. Samaan aikaan sanomalehdissä esiintyy Helsingin poliisin v. t. ylikonstaapeli D. Airaksinen (Suometar 10.11.1865), jonka ammatti yhdistyy lupaavasti suomennoksen otsikkoon. Kirjoitustyönsä ja sen jatkumisen toisilla nimillä vahvistaa muistokirjoituksensa:

Lukuisat ovat ne poliisiuutiset, joita lehtemme aikaisempina aikoina on vainajan kynästä saanut. Vainajan kirjallisten harrastusten osotuksena mainittakoon, että hän joutohetkinään suomenteli kaunokirjallisia pikkukertomuksia, joista muutamia on ollut tässäkin lehdessä julkaistuna. (Uusi Suometar 24.12.1898)

Vainaja oli kirjallisuutta harrastava ja joutohetkinään hän suomenteli kaunokirjallisia pikkukertomuksia ja itsekin kyhäeli kirjoituksia sanomalehtiin. Harras lehtemme kannattaja hän oli viimeisenä elinvuotenaan, sitä hän avusti sekä tilaajia hankkimalla että kirjoituksia lähettämällä. Tässäkin numerossa on hänen lähettämänsä "satu" merkitty nimimerkillä M. I. Y. jonka hän itse selitti merkitsewän: "Myös Isänmaan Ystäwä." Tämän lähetti hän toimitukselle muutamia päiviä ennen kuolemaansa. (Isänmaan ystävä 30.12.1898)

US 24.12.1898

Teksteissä ei se sijaan ole seurattu David Johan Airaksisen monipolvista uraa eikä selvitetty taustaansa. Kuolinilmoituksessaan annetun iän perusteella hän oli syntynyt Kuopion maaseurakunnassa 14.11.1841 renki Johan Airaksiselle (s. 1814) ja Anna Lisa Antikaiselle (s. 1819), jotka olivat käyneet vihillä 1.8.1841. Perhe otti tammikuussa 1843 muuttokirjan Karttulaan mutta palasi viisi vuotta myöhemmin Kuopion Vehmäsmäkeen (RK 1832-1843, V:216; 1844-1853, V:221). Johan kuoli vuoteen 1864 mennessä (RK 1854-1863, VI:159; 1864-1873, VI:149).

Jo ennen ripillepääsyään rengiksi kirjattu David Johan Airaksinen otti vuonna 1858 muuttokirjan Viipuriin (LK 1854-1868 I:309, V:260, V:267, V:230). Sieltä saamansa muuttokirjan hän toi vuonna 1864 Helsinkiin, jossa hän poliisiylikonstaapelina solmi 19.12.1867 ensimmäisen avioliittonsa Lovisa Karolina Holmströmin (s. 15.6.1834) kanssa (RK 1856-1869, 638; Hbl 23.12.1867) 

(*) Ilmarinen 03.01.1868 no 1, 10.01.1868 no 2, 17.01.1868 no 3, 24.01.1868 no 4, 31.01.1868 no 5, 07.02.1868 no 6

(**) Ilmarinen 01.05.1868 no 17, 21.08.1868 no 33, 06.11.1868 no 44, 09.07.1869 no 28, 17.12.1869 no 51, 26.08.1870 no 34, 02.09.1870 no 35, 16.09.1870 no 37, 23.09.1870 no 38, 07.10.1870 no 40, 14.10.1870 no 41, 28.10.1870 no 43, 09.12.1870 no 49, 16.12.1870 no 50, 30.12.1870 no 52

Satavuotiaaksi elämisestä ja julkisista kuulutuksista

Uusi innostumiseni sanomalehtiuutisiin yli 100-vuotiaista liittyy marraskuun lopulla kirjoittamaani artikkeliluonnokseen, jossa laajensin väitöskirjani selvitystä 1700-luvun innosta nähdä pitkäikäisyys realistisena toivona jokaiselle. Todellisuudessa vuosisadalta ei taida olla yhtäkään asiakirjoilla vahvistettua 100-vuotiasta mistään päin Eurooppaa. 

Nyt elämme todistettavasti pidempään, ja Tilastokeskuksen sivujen mukaan vuoden 2023 lopussa Suomessa eli 1153 yli satavuotiasta, joista 979 oli naisia ja 174 miehiä. Tästä huolimatta vuonna 2005 säädetty Laki kuolleeksi julistamisesta on valinnut sata vuotta määrärajaksi todennäköiselle kuolemalle. Pykälä 12:

Henkilö voidaan julistaa kuolleeksi Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä, kun on kulunut:
1) sata vuotta sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana hän on syntynyt; ja

2) viisi vuotta sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana hän on tiettävästi viimeksi ollut elossa.

Järkeenkäypää olisi, että DVV tekisi tarkistukset vuosittain, mutta vasta tänä vuonna tällaiseen läpikäyntiin liittyvä julkinen kuulutus tuli eteeni. Listalla on hätkähdyttävän monta nimeä: 2123. Kolmella on syntymävuosi 1919, vuonna 1920 syntyneitä on 575, vuonna 1921 syntyneitä 1037, vuonna 1922 syntyneitä 506. Ilmeisesti kuulutuksia ei siis tehdä vuosittain ja DVV on myös pelannut hieman varman päälle, jättäen 1923 ja 1924 syntyneet pois.

Hätkähdykseni nimien määrästä syntyy uskosta väestökirjanpitomme täydellisyyteen. Näin, vaikka olen toistuvasti varoittanut tietokantojen epätäydellisyydestä. Vanhassa Ylen jutussa todetaan, että "Yli 100-vuotiaat kadoksissa olevat julistetaan kuolleiksi viranomaisten hakemuksesta väestötietojen pitämiseksi ajan tasalla. Usein kyseessä on ulkomaille muuttanut henkilö, jonka kuolemasta kotimaiset viranomaiset eivät vain ole saaneet tietoa."

Ulkomaiden maininta heittää ajatukseni jälleen 1700-luvulle, jolloin sanomalehtiä alettiin käyttää maailmalle hävinneiden kuulutteluun (mistä enemmän tietoa ensi vuoden ensimmäisessä Genoksessa). Ilmoituksia kerätessäni ja tutkiessani olen ihmetellyt, onko joku joskus oikeasti huomannut sellaisen ajoissa. Samaa voi ajatella tämän verkkosivun kanssa. Mieleen tulee valitettavasti myös Yhdysvaltojen tänä vuonna uutisoidut äänioikeuslistojen yms. siivoukset, mutta onneksi laissa on toinenkin ehto eli olettaisin, että äänioikeuden käyttö tai jonkun tuen saanti lasketaan elonmerkiksi. 

Lisäksi ihmetyttää se, ettei kuulutustekstiin voinut luoda suoraa linkkiä. Kuulutukset, jotka eivät ole ajankohtaisia on siivottu näkymättömiin, mutta kai ne on arkistoitu jonnekin? Innostuin ensimmäistä kertaa elämässäni etsimään verkkoon siirtyneen Virallisen lehden, jonka 23.12.2025 numerossa ei ole DVV:n 16.12.2025 päivättyä kuulutusta. Kuulutusten julkisuus toteutuu siis yksittäisten virastojen verkkosivujen syövereissä, eikä ole jälkikäteen välttämättä todennettavissa. 

Maakauppiaan pojan vaihtoehdot

 Aleksanteri Filander syntyi 17.6.1862 Laihialla, jossa hänellä oli mahdollisuus käydä kansakoulu. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin elämänuran löytämisestä, hän vastasi:

Luulen, että ajattelin elämänuran valitsemista ensi kerran silloin, kun 12-vuotiaana kävin pitäjän rovastilta pyytämässä köyhyydentodistusta, päästäkseni sen avulla Vaasan ruotsalaiseen lyseoon.

Muistan hyvin miten tapasin papin, joka pitkässä, riiiiclukkaassa kesäpuserossa istui jyväaittansa rappusilla. Miten hänelle asiani ajoin, siitä ei ole muistissani mitään säilynyt. Mutta arvatunkaan ei urallepyrkijä herättänyt papissa suuriakaan toiveita, koska hän ei todistusta antanut. Kuolemakseni en muista, mitä hän minulle sanoi. Mutta kieltoon ei suinkaan voinut olla syynä isäni varallisuuden tila, sillä hänellä olisi ollut kyllin ponnistusta kustantaessaan muuten koulunkäyntiäni muutamia luokkia. Kun olen nyt myöhemmin koettanut muististani saada selville rovastin epäämisen syitä, tuntuu siltä, kuin hän olisi peloittanut sillä, ettei kouluun oteta ollenkaan, ellei osaa ruotsia. Mutta todellisuudessa luulen hänen perussyinään jo silloin olleen pelon oppineesta köyhälistöstä.

Sittemmin ajattelimme isäni kanssa »reaalikoulua», joka silloin oli Vaasassa, sekin umpiruotsalainen. Sitä tietä olisi päässyt teollisuusaloille. Kävimme jo kerran sitä varten kaupungissakin. Mutta taasen kielentaitamattomuus teki estettä.

Kumpasellakaan kertaa en itkenyt.

Mutta sitte, ollessani 14-vuotias, kävi H. M. Keisarin Suomen henkivartiokaartin pestaaja kylillämme. Silloin itkin nuoruuttani ja pienuuttani, kun en kelvannut pestinottajaksi.

Seuraavalla kerralla ajateltiin minusta kelvollista puotipoikaa, isälläni kun oli pieni maakaupan-tapainen ja maatalo. Tätä suunnitelmaa vastaan sydämeni vahvasti löi. Mutta minun oli toteltava. Kerran minut laitettiin Vaasaan erään tutun kauppiaan luokse puotipojan- ja samalla ruotsinoppiin. Mutta siellä viisastuin jo kahdessa viikossa niin paljo, että saatoin ikävän varjolla palata kotiin erään kotikyläläisen rattailla.

Nyt kiinnyin maatöihin, kuten ennenkin. En ajatellutkaan enää muuta. Mutta joku aika myöhemmin isäni möi maatalon, jota hän ei sanonut jaksavansa pitää raajarikkona miehenä, vaan arveli voivansa perhettään helpommin elätellä pienellä maakaupallaan.

Silloin minä itkin tallinylisellä heiniin katkerat kyyneleet. Tunsin vaistomaisesti, että nyt tapahtui oman elämänurani suunnitelmissa suuri käänne suuntaan, jota jo vuosia olin pitänyt sietämättömänä. Minut reväistiin »irti maasta», jota luulen ajatelleeni varsinaiseksi elämäntyökentäkseni.

Vaasan lehti 20.2.1882

Olisihan tämä ollut korjattavissa kenties, jos isäni olisi elänyt. Mutta hän kuoli jo muutaman vuoden kuluttua. Olin nyt 19-vuotiaana perheen vanhin mies. Pesän tila ei sallinut hajoittamista, eikä minun itseluottamukseni perusteellisia uudistuksiakaan.[1]

Aleksanterin isä kuoli helmikuussa 1882.

Jouluna v. 1882 kirjoitin pienen kuvauksen katovuosilta ja lähetin sen Kyläkirjaston Kuvalehdelle julaistavaksi. Sain kohta maisteri K. J. Gummerukselta kirjeen, jossa hän kehoitti lähettämään toisia, koska olin kertomuksen varustanut ykkösellä. Noudatin kehoitusta viipymättä. Nämä kertomukset julaistiin Kyläkirjaston ensimäisena numerona v. 1883.

Niistä sain 100 maikkaa.

Se oli tämä 100-markkanen, joka yhdessä haluni kanssa aiheutti sen, että nyt aloin työkseni yrittää kirjailijana. Rahanhimon en luule olleen tässä vaikuttavana tekijänä, vaan perheen tarpeitten, joita pieni kauppa ei voinut loistavasti tyydytellä.

Minua onnesti niin, että aloin saada kyhäelmilleni julkisuutta. Vähitellen rupesin käsittämään kirjailijatoimen varsinaiseksi työkseni, jonka rinnalla maakauppa oli sivutoimena. [1]

Aleksanteri Filander oli jo tätä ennen kirjoittanut sanomalehteen, sillä muisteli toisessa yhteydessä vuonna 1928, että edellisenä talvena tuli "kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ensi kerran näin jonkun kyhäelmäni painettuna sanomalehdessä".

— Meitä oli kaksi hyvää ystävää, romaanienlukuystävää. Se toinen oli muutamaa vuotta vanhempi, suutari, minä olin osittain hevospoika, osittain puotipoika. Luimme Uutta Suometarta ja ihmettelimme että siinä oli joskus kirjoituksia, jotka näyttivät olevan kotoisin maaseudulta. Niissä kirjoitettiin "pitäjän asioista". Meissä heräsi kumpaisessakin halu kirjoittaa samoin. Hänen ajatuksensa toteutui pikemmin. Joku isäntä väitteli vastaan, ettei mikään sanomalehti julkaisisi hänen kirjoitustaan. Panivat vetoa postimerkin hinnan. Ja isäntä vedon menetti. Vähän myöhemmin yritin minäkin ja onnistuin. [2]

Translocalis-kokoelmaan kerätyissä 1870-luvun Laihian paikalliskirjeissä on käytössä nimimerkki "....r ....r", joka sopisi hyvin Aleksanterin nimeen. Varhaisin ei ole talvelta vaan Uudesta Suomettaresta 15.7.1878. Seuraavana vuonna samalla nimimerkillä julkaistiin ainakin neljä kirjoitusta Vaasan Sanomissa (3.2.1879, 26.5.1879, 30.6.1879, 25.8.1879) ja vielä yksi vuonna 1880 (29.3.1880).

Kyläkirjaston kuvalehdessä 1/1883 Aleksanterin kirjoittamaksi sopii nimettömänä julkaistu Nikolainkaupunkiin eli Vaasaan sijoitettu kertomus Hupaista!, joka jatkui seuraavassa numerossa. Muistelmassa mainittu kirjoitus katovuosista lienee Kuvaelmia Katovuodelta 1867, joka julkaistiin Alkion nimellä Kyläkirjaston 1:senä vihkona toukokuussa 1885.

Pohjalainen
30.12.1897

Alkion nimeä Aleksanteri oli käyttänyt jo tarinan Korviton. Kuvaelma kansan elämästä julkaisuun (Vaasan lehti 26.11., 6.12. & 10.12.1884). Etelä-Pohjanmaan nuoriseuran vuosijuhlaan 19.7.1885 tehdyssä lehdessä Pohjan tyttö ilmestyi Alkion nimellä  kuvaus Yöjuoksuilta, huhtikuussa 1886 Vaasan lehdessä nurkkanovellina alkanut jatkokertomus Teerelän perhe sekä Kansan lehdessä Asia, jossa neiti Ilmalla ei ollut kokemusta (Kansan lehti 3.3. & 10.3.1887) ja Jokapäiväistä (Kansan lehti 15.12., 22.12. & 29.12.1887)

Mutta vasta vuoden 1897 lopussa Aleksanteri Filanderista tuli virallisesti Santeri Alkio.

[1] Santeri Alkio: Miten olen löytänyt elämänurani? Otavan joulu 1914

[2] Santeri Alkio: Tarina sanomalehtimiehen elämänkokemuksista. Lehtimies : maalaisliiton sanomalehtimiesyhdistyksen vuosijulkaisu 1928

Tapaninpäivä Nastolassa 1893

Iltapäivä vielä kotosalla näytti tavan mukaan menevän kylässä jotakuinkin rauhallisesti. Tapanin aamuna vasta näkyi liikettä ilmaantuvan vähitellen raitilla. Muutamat noudattavat vielä sitäkin vanhaa ja mielestäni huonoa tapaa, että pannaan kaksi-vuotinen varsa valjaisiin ja ajellaan ja rissaillaan sillä kylän raitilla, jossa toiset kokoontuneet lapsetkin juoksevat perässä. 

Iltahämärässä kylänkävelijät enenevät enenemistään ja muodostavat jo joukkoja, joissa toisinaan syttyy vähitellen illan kuluessa intohimot tanssiin, tappeluihin y. m. Mutta kun entisajoilta tunnetaan seuraukset heidän mellastuksistaan, niin ei usea tahdo antaa huonetta heille haltuunsa. Silloin kävelevät he ja ilkkamoivat kylän raitilla. Mutta kun useimmat miehenpuoliset kuleskelevat väkevien juomien valtaamina, niin on useinkin vaan veriset muistot jälellä seuraavina päivinä tuosta Tapanin vietosta, joko sitä sitten on pidetty ulkona tai huoneissa. Eikä tämäkään joulu ja Tapani mennyt verisiä muistelmia ja katkeruuksia jättämättä. 

— Koettakaamme siis vaan enemmin ja enemmin parannusta elämässä aikaansaada nousevan nuorisommekin keskuudessa. Toivon ja kehoitan siis lopuksi miehissä ryhtymään parannuspuuhiin ja nuorisoa aina ahkerammin ja ahkerammin vaan viljelemään kirjoja ja käyt tämään hyväkseen kirjastoja, joita on jo saatu useihin kyläkuntiin. (Jyränkö 5.1.1894)

Harjoitettiin juopumusta, Huorutta ja muita pimeyden töitä

Pitkin syksyä 1824 Turun Viikkosanomissa julkaistiin "Maalta lähetetty" kirjoitus otsikolla Nimipäivistä Almanakoissa (4.9. & 18.9. & 25.9. & 2.10. & 23.10. & 30.10. & 13.11. & 20.11. & 27.11. & 11.12.1824). Kirjoittaja jäi nimettömäksi, mutta sanoi olevansa "Pappi yhessä Korpi Pitäjässä" ja loppurunossaan antoi ymmärtää kestävänsä kritiikkiä. 

Nyt ajankohtaisista päivistä hän kirjoitti seuraavasti.

Se 34, päiwä sam. Joulukussa kuin on Joulu autto, on Esiwanhempain Adamin ja Ewan päiwäksi tehty, että heidän lankemisensa tähen on Kristus syntynyt ja tullut mailmaan.

Sen päälle seuraawa 25, päiwä, on Kristuksen Syntymä eli Joulupäiwä, joka Itäisen Maan Seurakunnissa lähes 400, wuosiluwun asti wietettiin 6:tena päiwänä Tammikuussa, kuin on Loppiainen; koska muutamat oppineet ja arwiossa pidetyt Kirkon Opettajat osottiwat, että Läntisen Maan Seurakunnat wiettiwät sen Juhlan oikialla ajalla, nimittäin 25 päiwänä Joulukuussa; niin se tuli myös saman ajan päälle Itässäkin säätetyksi.

Tämä Juhla kuttutaan Jouluksi siitä syystä, että se lankea sen wanhan Pakanaallisen Joulukuun sisälle, jona Aurinko rupea jälleen korkeammalla Taiwaasta wähitellen käymään toista uutta wuotta walmistamaan, ja sen kautta kehoittaa Maan Asukkaita, erinomattain pohjaisissa Paikkakunnissa, iloittemaan sen hywän ylitte kuin hän jälleen lupaa tuottaa, kullessansa. Wanhat Suomen maan Asukkat wiettiwät Pakanaallisessa ajassansa yhen suuren Juhlan tällä ajalla wuodesta, sen Epäjumalan kunniaksi, jonka hallussa wuoden tulo ja maan wiljellyksen menestys luultin olewan. Tällä Juhlalla harjoitettiin juopumusta, Huorutta ja muita pimeyden töitä hypyissä, leikeissä ja muissa surmatöissä, kuin kaikki tapahtuit Epäjumalan mielen nouteeksi, että hän jälleen olisi antanut hywän wuoden tulon. Tämän Epäjumalan Nimi kirjoitetaan Grekaan kielellä Jula, eli puokstaawin jälken Joulu, josta Suomalaiset owat tämän niinkuin monta muuta nimeä saaneet ja kuttuneet sen kuukauenkin Joulukuuksi.

Koska Kristin Uskon tuottamisen jälken Suomeheen, Kristuksen Syntymä Juhla tuli tämän Pakanaallisen Joulu Juhlan kanssa yhdistetyksi; niin se sai myöskin saman nimen. Tästä Pakanaallisesta ajasta owat wiellä jätteitä Suomen Maassa; Joulu oljet jotka auton ehtoolla tuodan huonen kaunistukseksi sisälle ja lewitetään lattialle eli permanolle, joista Isäntä oltaa piwonsa täyen olkia heittäin nijen tywet kattoa päin ja ennustaa tulewaisen wuoden wilja satoa siitä, kuinka paljon heitetyistä oljista jääwät kattohoon killumaan; Joulu leikit, hypyt ja komsut owat myös kaikki jätteitä nimitetyn Pakanaallisen Epäjumalan kunnia juhlasta; niinkuin se, että weisaten Runo lauluja hypätään ja sen alla kosiotaan ja naijaan; kuin myös, että pistää Joulu pukkia ja syödä sen paistia; sillä tämä Peltomiesken Matrona Joulu, luultiin wihawan niitä eläwiä, jotka peltomiehelle tekewät paljon pahutta, että ei aitauksetkan taida heitä estää siitä.

Yhteisesti waaria otetaan wiellä näistä wanhoista Pakanaalisista tawoista siinä ajatuksessa, että Kristuksen tulo Mailmaan on johtoa näihiin antanut, ja ei ajatella sen päälle, että ne syntiset pimeyden työt, kuin Pakanain tawalla wiellä Joulu Leikein ja Hyppyien alle harjoitetaan, owat suoraan sotiwaiset Kristuksen Ewangeliumia ja hänen tulonsa päämaalia wastan Mailmaan, kuin on Pimeyden Wallan kukistus ja Walkeuden Waltakunnan ylösrakennus.

Mukavaa jouluaattoa!

 

Jos sinullakin on tekemisestä ja seurasta pulaa, niin kokeilepa Maailma-lehden jouluristikkoa vuodelta 1927.

Aito 103-vuotias?

Pitkäikäisten tarkistussarjan jatkoksi väitöskirjani Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791 aineistoa eli leike Inrikes Tidningarista 23.12.1779.

Kimon ruukilta Orvavaisilla kerrottiin Paco Bruunin kuolleen 105-vuotiaana 27.8.1779. Hänen muistettiin olleen aina iloinen ja menetti tervejärkisyyttään vasta pari vuotta ennen kuolemaaansa.

Erikoinen etunimi toi heti mieleen valloonit ja miehelle tehty Geni-profiili hyödyntää ruotsalaista valloonitutkimusta. Sen mukaan Pierre le Brunilla (s. 1640) oli kaksi Paque-nimistä poikaa. Näistä vanhempi syntyi vuonna 1678 Skbon ruukilla ja nuorempi kastettiin 2.6.1687 Galtströmin ruukilla. Jälkimmäiseen liitetyn vaimon kuolinpäivä löytyy Oravaisten hautauslistoista.

Saman miehen toisessa Geni-profiilissa on komea vaakunakuva. Vanhin profiiliin liitetty lapsi on Eric, joka hautauskirjauksensa iän perusteella syntyi vuonna 1704. Lähdetiedoissa on vuodelta 1712  henkikirja, jossa Paque on vaimonsa veljen taloudessa Vöyrissä.

Oravaisten rippikirjoihin ei Paque/Pacon elinaikana merkitty syntymävuosia. Hautauslistassa ikänsä kuollessa on 103 vuotta eikä sanomalehteen päätynyt 105 vuotta, eli hänen oletettiin syntyneen vuonna 1676. Tämä ei stemmaa kumpaankaan ruotsalaisen vallonisuvun ehdokkaaseen ja todennäköisesti mies Oravaisilla oli kuolleessan "vain" 92-vuotias. Tämä tosin tarkoittaisi, että hän oli varsin nuori isä, jos Eric-pojan ikätiedot pitävät paikkansa.

Lahjakortin kätevyys 1800-luvun lopulla

Savo 8.12.1887

Lahjakortti tuntuu nykyaikaiselta aikaansaamattomuudelta, mutta varhaisin maininta käytännöstä löytyy suomeksi jo Hämeen sanomista 21.12.1886. Kyseiset kirjakaupan tarjoamat lahjakortit eivät olleet avoimia vaan tarkoitetut lehtitilauksille, joiden yhteydessä lahjakortit mainitaan usein jatkossakin.

Vuotta myöhemmin kaupattiin konttoristien ja kauppapalvelijoiden isäntäväelle lahjakortteja kaunokirjoitus- ja kirjanpitokursseille (Savo 8.12.1887). Varhainen esimerkki siitä, että lahjakortin vastaanottaja usein mieluiten ottaisi vastaan rahaa.

Lahjakorteilla on toki käytännöllinen puolensa kuten toinen joulukuun 1887 mainos kertoo: "Hansikkaat ovat tervetulleita joululahjoja jokaiselle ja annetaan soveliaimmin lahjakortin muodossa, koska joululahjan saaja silloin voi määrätä numeron ja värin." (Uusi Suometar 21.12.1887) Hansikasliikkeet toistivat vastaavaa mainosta seuraavina jouluina.

Avoin lahjakortti oli käytössä ainakin porilaisella kirjakaupalla, jonka joulunäyttely oli "sekä runsas että vaihteleva, jotta, sieltä lahjoja omaisilleen ja tuttavilleen valikoidessaan, helposti alkaa päätä pyöryttää. Mutta tästäkin pahasta tietävät kirjakaupan miehet arvoisia ostajiaan pelastaa. On näet joulun varalle hankittu hienoja ja somia lahjakortteja, joita voipi ostaa ihan mistä hinnasta tahansa. Hinta merkitään vaan kortille, mikä sitte lahjoitetaan ja lahjan saaja voipi pyhien jälkeen oman mielensä mukaan kirjakaupasta valikoita kortin hintaa vastaavasta summasta kirjallisuutta tai mitä muuta häntä haluttaa." (Satakunta 7.12.1889) Yhtä joustava käytäntö oli ainakin viipurilaisella teollisuuskaupalla.

Wiipurin Sanomat 22.12.1889

Helsinkiläinen Suomen Teollisuus-Kauppa kuitenkin edelleen rajoitti lahjakortit "tavaroille, jossa kysytään lahjan saajan makua eli mittaa" (Päivälehti 17.12.1890). Makueroihin ilmeisesti varautui Helsingin sateenvarjotehdas lahjakorteillaan.

Päivälehti 16.12.1894

Lahjakortti sopii myös palvelulle. Arpajaisvoittojen joukossa esiintyy ensimmäisenä "valokuvien lahjakortteja, jollaisen kun saat, niin ilmaiseksi ikuistuttaa "apparaatti" piirteesi" (Uusi Suometar 9.3.1895). Toinen helsinkiläinen valokuvaamo myi lahjakortteja seuraavaksi jouluksi (Päivälehti 8.12.1895).

Päivälehti 21.12.1895

Sekä maku että koko olivat olennaisia vaatteille, mutta lahjakorttien siirtyminen hansikaskaupoista muihin liikkeisiin otti aikansa. Jouluna 1891 Axel Ullner'n Kappatehtaasta sai ostettua naisten päällysvaatteiden lahjakortteja (Uusi Suometar 20.12.1891). Neljä vuotta myöhemmin useat vaatekaupat, kuten Helsingin paitamakasiini, mainostivat lahjakortteja. Niistä kannatti edelleen pari vuotta myöhemmin  mainita joulunäyttelyiden tekstimainonnassa:

Awiomies on tilaisuudessa täältä ostamaan puolisolleen mitä juhlallisimman leningin tahi muun sopiwan esineen joululahjaksi. Sitä warten on du Nord Pariisista harkkinut siewiä, punaisia lahjakortteja, jotka kirjeen muotoon käärittyinä owat joululahjoja, joille osataan panna arwo. (Uusi Suometar 17.12.1897)

Magasin du Nord tarjosi myös postimyyntiä:

Muuten huomautan, ettei tarwitse olla mailla halmeillakaan, kun tahtoo saada leningin itselleen. Ei tarwitse muuta kuin lähettää wanhan liiwin, lopusta pitää Magasin du Nord huolen ja pian on komea leninki walmis. Näin suoritetaan tilaukset maaseudulle.

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1881

  Ny illustrerad tidningissä oli vuonna 1881 kaksi tapahtumakuvaa Suomesta. Numerossa 31 tarjottiin valokuvan perusteella tehty näkymä Franzénin patsaan paljastukseen Oulussa.

Numerossa 38 oli tunnelmakuvia Turun maatalousnäyttelystä

ja järjestäjien johtoportaasta.

Kuvia matkalta kotiin jouluksi

Poimintoja lautapelistä Matka kotiin jouluksi, jonka Kansalliskirjasto on tentatiivisesti ajoittanut vuoteen 1908. Samannimistä peliä markkinoitiin kuitenkin monissa lehdissä jo jouluksi 1904.

Pelin liikkeellelähtö on sijoitettu Espalle.

Myös joululahjojen ostopaikka on Helsingissä.

Rautatieasemalla on tiivis tunnelma.

Vaivoin saatu lippu ei taannut istumapaikkaa junassa.

Pääteasemalta jatkettiin reellä.

Ainakin pelaajaa uhkasi vielä viime tingassa karhu.

Paavon 96 vuotta

Pitkäikäisten tarkistussarjan jatkoksi väitöskirjani Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791 aineistoa eli leike Inrikes Tidningarista 23.11.1780.

Mäntyharjusta kerrottiin Påhl Larsson Kåutturin kuolleen 96:tena elinvuotenaan. Hänen tiedettiin syntyneen 24.1.1685 ja hautajaiset pidettiin 23.3.1780. Jostain syystä kirjoitusinto syttyi vasta lokakuussa, jolloin tiedettiin että Påhl oli solminut 68 vuotta kestäneen avioliittonsa Valborg Mattsdotterin kanssa vuoden 1708 tienoilla. He olivat saaneet 13 lasta, joista oli Påhlin kuollessa elossa vain kolme tytärtä. Heistä vanhimmilla oli jo lapsenlapsia, joten Påhlilla oli jälkeläisiä neljännessä polvessa.

Kirjoittaja pystyi myös kertomaan, genren sääntöjä noudattaen, että Påhl oli elinaikanaan ollut sairaana vain kerran, kun hän vuonna 1742 oli maannut 15 viikkoa pahassa kuumeessa. Vielä kolme päivää ennen kuolemaansa hän oli liikkeellä ja työnteossa. Joitakin minuutteja ennen kuolemaansa hän meni yksinään eli ilman apua saunaan, mutta ei jaksanut peseytyä. Sänkyynsä autettuna hän kuoli kuin loppuun palanut kynttilä.

Paavo Lassenpoika Koutturin Geni-profiilissa ei ole 13 lasta ja vaimon nimi on Liisa. Lähteissä ei ole täyttä listaa rippikirjoista, mutta hain esiin "tuoreimman", jossa Påhl Pylkkäisellä on samat elinvuodet kuin lehtijutussa ja vaimonsa on selvästi Lisa (s. 1695, k. 1776), jonka kuolinvuosi sopii sanomalehdessä ajoitettuun avioliittoon.

Sanomalehtitietoihin sopii myös se, että Geniin kerätyssä perheessä on kolme tytärtä, jotka olivat isänsä kuollessa elossa: Anna (~1719-1795), Maria (1720-1799) ja Valpuri (~1736-1783). Eväät Paavon elämän alkuosan tarkistamiseen jäävät kuitenkin vähäisiksi.

Helsingissä jouluksi myydyt tavarat vuoden 1900 tienoilla

Helmi Biesen piirros, Joulurauha 1899. HKM

Ruotsinkielisten vähittäiskauppiaiden lehden Köpmannen joulukuun 1935 numerossa päästettiin helsinkiläiset kauppiaat Axel Manelius ja Emil Tötterman muistelemaan vuosisadan vaihteen joulujen kaupankäyntiä.

Ensimmäisenä ja tärkeimpänä he mainitsivat kuivatun kalan. Sen käsittelyyn oli kaakeliuuneilla lämmitetyissä kodeissa koivuntuhkaa. Toinen menekkituote olivat jauhot, sillä jouluksi leivottiin kodeissa. Kahvin menekin kauppiaat muistivat myöhempää pienempänä ja sen jatkeena oli suosittua käyttää kotona paahdettua sikuria, joka tuotiin Venäjältä samoin kuin paljolti jauhot. Tuontitavaraa Venäjältä olivat myös Krimin sinappi(?)omenat, viinirypäleet, karamellit, herneet, makaronit ja kidesokeri, jota tosin pidettiin heikkolaatuisena.

Ruotsinkielissä ilmoituksissa krimiläisten omenoiden lajikkeita olivat esimerkiksi senaps, Safran ja Kandil (Helsingfors-Posten 22.12.1905), mutta en löytänyt selvyyttä siihen, oliko ensimmäisellä jotain tekemistä sinapin kanssa. Sen sijaan opin, että

Hedelmän viljelys Krimin saarennolla. Syksyn tullessa saapuu hedelmän-ostajia Krimin puutarhoihin. Erittäin haluttuja ovat omenat, joita vuosittain sadat tuhannet puudat lähetetään pohjoiseen. Tänä vuonna, kuten muinakin vuosina, juoksevat ostajat yhdestä puutarhasta toiseen, määräävät itse hinnat, katsomatta koskaan hedelmäin hyvyyteen tahi sadon määrään, ja rahan tarpeessa olevain hedelmän viljelijäin täytyy myöntyä siihen. vähääkään oikein järjestetyn velan saannin puute tuon runsaan, tärkeän ja siellä niin yleisen elinkeinon hyväksi panee Krimin puutarhan viljelijän täydellisesti riippuvaksi ostajasta, joka useimmiten antaa käsirahat tulevaa satoa varten jo keväällä juuri kun rahan puute siellä on tuntuvimpana. (Sanomia Turusta 2.11.1887)

Krimin omenoiden lisäksi Helsingissä oli myynnissä saksalaisia ​​Normen- ja Gravensteiner-omenoita sekä amerikkalaisia ​​Baldwin-omenoita, espanjalaisia ​​Almeria- ja Malaga-rypäleitä sekä italialaisia ​​appelsiineja. Myös banaaneja alkoi olla kaupoissa, mutta ne olivat yleensä epämiellyttävässä kunnossa ja ne houkuttelivat vain pientä määrää ostajia. Kuivatuista hedelmistä kauppiaat muistavat viikunoiden tulleen kauppoihin ennen taateleita. Vuosisadan vaihteen tullipolitiikka teki hilloista suhteellisen edullisia ja ne sopivat monen joulupöytään. 

Helposti unohtuva venäläinen varuskuntaväki oli kauppiaille tärkeä yleisö, jonka ostointo alkoi vasta joulun jälkeen, sillä juhlintansa osui suomalaisessa almanakassa tammikuun kuudenteen päivään.

Sadan vuoden takaisen joulun tavoittelu vuonna 1890

Nimettömäksi jääneen kirjoittajan pakina Mormors mormors jul för jämt hundra år sedan julkaistiin Wiborgsbladetissa 23. & 25.12.1890. Kirjoittajalla ei ollut käsissään äidinäidin äidinäidin päiväkirjaa, almanakkaa tai kirjettä vaan hän muotoili näkemyksensä vuoden 1790 tukholmalaisten sanomalehtien perusteella. Inrikes Tidningaria ei mainita, mutta silti lämmittää 1700-luvun media tutkijan sydäntä.

"Sadan vuoden kuluttua kaikki unohtuu", kirjoittaja aloittaa lainaten nimettömäksi jäävää runoilijaa ja näkee tarpeelliseksi muistuttaa erilaisista mukavuuksista, joita ei sata vuotta aiemmin ollut olemassa. Yksinkertaisimmassakin taloudessa asiat olivat nyt paremmin ja mukavammin kuin tuon ajan arvostetuimmassa kartanossa, jonka asujat eivät tunteneet lennätintä, puhelinta, rautatietä tai raitiovaunuja eivätkä petrolilamppua tai tulitikkuja. Tosin kirjoittaja oli Dagligt Allehandan mainoksesta löytänyt "Argent Hagé" -lampun, jonka hän epäilee mahdollisesti tarkoittaneen Argandin vuonna 1786 keksimää lamppua. 

Nimellä Argand ei Ruotsin digitoiduista sanomalehdistä löydy mitään ennen lokakuuta 1804, jolloin jo uutisoidaan Argandin lampun parannusta (Örebro Weckoblad 27.10.1804). "Argent Hagé" esiintymä on Dagligt Allehandassa jo 3.4.1780 eli sillä viitataan todennäköisemmin jonkinlaiseen hopeointiin, kuten kirjoittaja totesikin. Mikä tarkoittaa, että lamppu-uutuuksilla oli joku toinen nimi, sillä on vaikea uskoa, ettei niitä olisi sanomalehdissä mainittu.

Ennen jouluun pääsemistä kirjoittaja huomauttaa vielä, että "Nykyään ostamme useimmat ruoat valmiina kaupoista"! Kun taas "sata vuotta sitten kotirouva oli todellinen "kokki", koska maanviljelijän ja talouden välillä oli hyvin vähän välikäsiä. Kaikki piti tehdä kotona, ja kunnollisessa kodissa piti olla hyvin varusteltu kellari ja ruokakomero."

Kirjoittajan käsitys sai vahvistusta läpikäymistään joulukuun 1790 sanomalehdistä, sillä niiden ilmoituksista hän ei löytänyt muuta valmisruokaa kuin makkaroita, joista majatalot mainostivat erityisesti ryynimakkaroita. Tekstihakuni eivät osuneet joulukuuhun, vaan todistavat makkaranmyynnistä läpi talven.

• ... säjes hädanefter alla Onsdagar diverse sorter färsk och god Korf, jämwäl fås om Lördagarne god Köttkorf (DA 28.10.1775)
• ... alla Onsdagar färsk Grynkorf samt Lördagar färsk Köttkorf til köps (DA 22.10.1781)
• ... hålles hädanefter spisning hwarje afton med flere sorter mat samt flere sorter Grynkorf (DA 14.10.1784)
• ... försäljes Kittelwarm Russin- eller Grynkorf (DA 16.8.1788)

Kirjoittajan silmin Daglig Allehandan ilmoitussivut mahtuisivat  "pariin palstaan ​​nykyaikaisessa suuressa sanomalehdessä". Niiltä hän poimii mainoksia, joiden kuvitelee kiinnostaneen menneisyyden ihmisiä. Aivan kuten itsekin olen varmasti useammassa blogitekstissä tehnyt. 

Tavaralistojen toistamisen sijaan hyppään kuitenkin pakinan loppuun, jossa mainitaan vuoden 1772 painate. Siitä kirjoittaja on saanut käsityksen, että sata vuotta aiemmin "leikkejä oli enemmän ja niitä käytettiin laajemmin". Hän ei tunne kaikkia mainittuja leikkejä, mutta "joulupukin" ja "tähden" kanssa pojat lauloivat edelleen, vaikka tapa oli monissa paikoissa kadonnut.  

Ei se joulu silloin vielä tullut

Sakari Pälsin (1882-1965) kertomus Kun isäni sanoi että joulu on joulu vaan silloin kun on lipikalaa ja lipikala on lipikalaa vaan silloin kun on joulu (Lipeäkala 1932) kannattaa lukea kokonaan. Makupala:

Vaikkei se joulu silloin vielä tullut kun Peltolan- Eevan musta kana kaivoon kuoli, eikä se ollut silloin vielä likelläkään mutta sitten se oli jo likempänä kun tapettiin elukoita ja tapettiin lampaitakin ja niissä lampaissa oli niin mahdottomasti pitkät suolet että kun minä otin semmoisen suolen toisesta päästä kiinni ja juoksin sen toisen pään kanssa pakarinportaille niin sen suolen toinen pää oli vielä tallinvajassa kun se oli niin mahdottomasti pitkä suoli. Muttei semmoisilla suolilla ollut mitään virkaa kun ei niistä sopinut laittaa makkaroita niinkuin siansuolista laitettiin ja kovasti hyviä makkaroita lailettiinkin kun ensin jouluna laitettiin ryynimakkaroita ja sitten laskiaisena laitettiin verimakkaroita ja ne verimakkarat olivat mahdottomasti hyviä ja isoja ja rasvaisia ja ne polttivat suuta kun ne olivat niin mahdottomasti kuumia ja hyviä makkaroita.

Erinomasia luonnon tapauksia Suomessa

Vuonna 1802, 15 päivänä Joulukuussa tapahtui seuraava merkillinen luonnonihme Nerppiön pitäjässä ja Öfvermarkun kylässä, jonka erinomaisuutensa vuoksi pyydämme lukioillemme lyhyesti kertoa.

Tämän kylän läpitse kulkevasta joesta oli muutaman kiviheiton päässä kaivo tekeillä. Se oli jo 14 kyynärän syvyinen, mutta vettä ei ollut vielä herunut siihen. Pohja oli kuiva ja kova soran sekasesta savesta, mutta yhdessä kulmassa vähän pehmosempi. Isäntä ja kaksi muuta miestä, jotka olivat kaivossa, rupesivat kaivamaan pehmosemmasta kulmasta, luullen siinnä olevansa jo hyvinkin lähellä vettä, koska, sekä kaivossa että maan päälläkin, kuului kaivon pohjasta väkevä kohina kuin virran juoksu. Mutta kohina muuttui pian ryskinöiksi ja semmoisiksi paukauksiksi kuin pyssyn laukaukset, että miehet, jotka pelkäsivät veden äkkiä syöksevän kaivoon, pyysivät apua ylähältä, päästäksensä pian ylös. He eivät olleet vielä kaivosta varsin maalle ehtineet, ennen kuin kipenöitä, ja siinnä samassa tumman punanen valkean lieska leiskahteli kaivosta ylitse maanpinnan. Isompi lieska kesti 4 minuutin paikoilla, jonka perästä se itseksensä äkkiä sammui ja jätti sakean, kruutiita ja pahalta käryltä haisevan, sauhun peräänsä. Tunnin— Miehet turmeltuivat joka ainoa, eritoten yksi, jonka paloi niin pahasti toinen puoli kasvoja, kaula ja toinen käsivarsi, että hän siittä kauvan kitui.

Samallainen tapaus oli Joulukuussa, vuonna 1804, Isonkyrön pitäjässä ja Kylkkälän kylässä. Siellä syvensi mies vanhaa kaivoa pirttinsä vieressä kahdentoista kyynärän syvyydessä jälkeen puolenpäivän kello 4 aikoina, jonka tähden hänellä myös oli valkea kanssansa lyhdyssä. Äkkiä leimahti valkean liekki kautta kaivon, mutta siinnä samassa veti mies märät ja saviset riepunsa yli päänsä, ja saatiin myös siinnä tilassa vahingota kaivosta. Hän ei havannut mistä valkea tuli, mutta muutamat kaivon vierellä olevaiset sanoivat ensin kuulleensa kaivon pohjasta rätinän, ja sitte nähneensä maasta valkean leiskahtaneen; toiset sanoivat kanssa kuulleensa rätinän, mutta olivat sentään näkevänänsä lyhdystä valkean lähteneen. Tuokion takaa meni poikamainen mies, päresoitto kädessä, katsomaan kaivoon; mutta oitis, soittonsa kaivoon pistettyä, leimahti valkea silmillensä, aina 4 ja 5 sylen korkoselle. Mies parka paloi niin pahon, että hän siittä sairasti pari viikkoa. Koko yö kuultiin väkevä kohina kaivossa, niin että vasta kello 4 aikoina aamulla arvattiin mennä makaukselle, jolloin ei vielä kaivossa ollenkaan vettä havattu, mutta kello 5:deltä oli jo siinnä kaksi kyynärää liki parrasten vettä.

(Sanomia Turusta 4.2.1851)

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1880

 Ny illustrerad tidningin vuosikertojen 1878 ja 1879 hakemistoissa Suomi on näkymättömissä. Vuoden 1880 numerossa palataan kestosuosikkiin eli Viipurin linnaan.

Numerossa 11 on näkymä Bogskärin majakalle.

Huhtikuun alussa numerossa 14 sai tilaa vielä Helsingissä järjestetty luistelukilpailu, mutta loppuvuodesta näkymiä Suomeen ei enää ollut.

Taneli Rouvinen, mainio mies

Kyläkirjaston kuvalehdessä 1/1883 julkaistussa artikkelissa on toimituksen nariseva alaviite "Olisimme olleet hyvin kiitolliset tämän kirjoittajalle, jos hän olisi voinut saattaa meidät tilaisuuteen kaunistamaan kirjotusta R...n kuvalla. Mutta R:sta ei liene koskaan valokuvaa otettu. - Tervetulleita ovat Kyläkirjaston Kuvalehteen kirjoitukset kunnon miehistä, mitä säätyä ovatkin olleet, varsinkin jos valokuva kirjoitusta seuraa." Ylenmääräisesti näitä ei julkaistu, joten kierrätän L S-o:n hienon tekstin sellaisenaan.

Mainioita miehiä muistaa jälki-maailma heidän kuoltuansakin. Vaan niitä, jotka elävät kansansa keskuudessa ja vaikuttavat omalla pienellä alallansa, niitä harvat muistavat, kun he kerran kuolevat, vaikka varmaan moni heistäkin ansaitsisi jonkinlaista jälkimainetta. Semmoinen mies oli Taneli Rouvinenkin.

Hän syntyi Kiteen kirkon kylässä v. 1802 isossa Maunulan talossa. Oli 16-vuotias, kun joutui palvelukseen Ilomantsiin kruununvouti Hjerpelle. Tuttavansa olivat tosin kieltäneet häntä ottamasta palvelusta mainitun voudin luona, syystä, että tämä oli tunnettu pikaiseksi luonnoltansa. Mutta R., ollen aina sanansa pitävä, ei nytkään tahtonut rikkoa lupaustansa. Hän otti kun ottikin vastaan tarjotun paikan. Eikä hän koskaan tarvinnut katua sitä, sillä kruununvouti kohteli häntä mitä lempeimmällä tavalla, ja R:kin puolestaan täytti huolellisesti velvollisuutensa. Tässä paikassa hän kumminkaan ei ollut kuin muutamia vuosia, sillä hän halusi oppia jotakin käsityötä, jonka halun hän ilmoitti isännällensä. Tämä suostuikin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hän ei hakisi paikkaa kaupungissa, jossa hän pelkäsi nuorukaisen hyvät tavat turmeltuvan, vaan hankki hänelle paikan erään räätälin luona Iitissä, jossa hän silloin asui.

Oltuansa muutamia vuosia räätälin opissa, meni hän avioliittoon suutarintyttären Eva Exellin kanssa, ja muutti koti-pitäjäänsä Kiteelle. Täällä tutustui häneen ruukin-isäntä Niilo Ludvig Arppe, mielistyi häneen ja antoi hänelle ensin ala-masinistin paikan höyryvenheessänsä Ilmarisessa. Myöhemmin oli hän ruukin hoitajana Ilojan ruukilla ja viimeksi työnjohtajana Möhköllä, jossa hän kuoli v. 1875, 74 vuoden iässä, uskollisesti palveltuaan isäntäänsä 43 vuotta.

Pääpiirteet R. luonteessa olivat jumalanpelko ja rehellisyys. Hänen mielilauseitansa olivatkin: "rehellisyys maan perii", "totuus ei pala tulessakaan."

Ilomantsin pitäjässä, jossa hän eli enemmän osan ikäänsä, olikin hän rehellisyydestänsä yleisesti tunnettu, ja monta tapausta hänen elämästänsä kerrotaan, jotka valaisevat hänen luonnettansa. Näistä mainitsemme muutamia.

Kerran työntarkastuksella ollessansa, souti hän kumppaninsa kanssa järmelle vieraalla veneellä, jossa oli rikkaantunut airo. R. huomasi tämän vasta sitte, kun he palasivat rantaan, ja sanoi toverillensa: "olemme särkeneet airon, tässä on rahaa, vie isännälle." Toveri koetti vakuuttaa häntä, että airo oli jo rikki heidän rannasta lähteissänsä, vaan vastaväitteet eivät auttaneet, kun R. ei sitä ollut omin silmin nähnyt.

Puutteenalaisilta ei hän koskaan ostanut tavaraa halvalla hinnalla, vaan maksoi aina moninkertaisesti sanoen: "tarvitsevan täytyy hengen hädässä myydä vaikka mistä hinnasta, vaan julmasti ja jumalattomasti menettelee se, joka ostaa." Työmatkoillansa ei hän talvellakaan käyttänyt hevosta, kuin ani harvoin, vaan hiihti mieluummin suksilla. Tämä tulikin yleiseksi sanan-parreksi: ei tarvitse enemmän hevosta kuin ukko Rouvinen.

Käytöksessään oli hän aina alhainen, nautinnoissaan itsensä kieltävä. Ei koko pitkässä iässänsä maistanut tilkkaakaan viinaa eikä väkemiä juomia, ei polttanut tupakkaa, ei juonut edes kahviakaan. Tee oli ainoa ylellisyys-ravinto, jota hän nautti, ja harvoin sitäkin.

Lapsillensa, joita hänellä oli 8, oli hän hellä isä, ja koetti hankkia heille parempaa kasvatusta, sen mukaan kuin varansa ja tilaisuus siihen aitaan sallivat. Kernaasti uhrasi hän roponsa yleisiin harrastuksiin. Hänen rakkain kirjansa oli raamattu, jonka hän luki läpi 24 kertaa. Sitä paitsi löytyi hänellä iso kirjasto senaikuista suomalaista kirjallisuutta. Työmiehensä häntä suuresti kunnioittivat; tämän todistaa eräs lause, jonka joku heistä oli lausunut R:n kuoltua :"Johan kaatui sekin pää, ei jäänyt semmoista ukkoa korvan kuuluvalle."

Tämä kaikki miehestä, joka ei ollut käynyt päivääkään koulussa.

Pulkkilan lukkarin kirjoitukset ja toimet 1860-1881

Jaakko Fredrik Gutzénin isän kuoltua Pulkkilan lukkarin ja suntion yhdistelmävirka oli auki keväällä 1858 (Suometar 3.4.1858). Virantäyttö ei ollut uutisoinnin arvoista, joten sen vaiheet ja ajoitus eivät ole selvillä. Jakob Fredrik muutti perheineen Pulkkilaan vasta vuonna 1860 (RK 1857-1866, 52).

Pulkkilassa oli useita paikalliskirjeiden kirjoittajia ja vasta vuoden 1863 lopulla Jaakko Fredrik koki paikkakunnan näkyvyydessä olleen niin pitkän tauon, että hän tarttui kynään (Suometar 1.12.1863). Mielenkiintonsa taitaa kiinnityneen käytäntöön kirjoittamisen sijaan. Hän vastasi Oulun läänin talousseuran kokoukseen asetettuihin kysymyksiin (OWS 18.6.1864) ja vuotta myöhemmin uutisoitiin hänen saaneen senaatilta lainaa meijerin perustamiseen (Päivätär 21.10.1865). (Maitotalo perustettiin Kytömäen tilalle, mutta siitä ei tullut kannattavaa (SWL 4.2.1871).) Lyhyeen paikalliskirjeeseen oli aikaa, kun aiheena oli hyväntekeväisyydestä kiittäminen (OWS 10.3.1866). 

Varsinainen työkin tuotti välillä ylimääräistä puuhaa.

Kun pastori sairaaksi sattuu, niin silloin saarnaa lukkari, niinkuin tänäki kesänä saarnasi kirkossa ensimäisenä ja toisena sunnuntaina kolminaisuuden-päivästä. (OWS 8.12.1866)

Olisi täältäkin yhtä ja toista mainittavaa, mutta nyt ainoastaan virkkanen siihen mitä J. L. Pulkkilasta kirjoittaa näiden sanomain 49 numerossa viime vuonna, kun hän sanoo Pulkkilassa lukkarin saarnaavan silloin kuin ei pappia ole, ja Piippolan kirkon olleen mennä kesänä usiammat pyhät tyhjänä papin sairastaessa, ikäänkuin ei Piippolan lukkari kykeneisi mitään toimittamaan; vaan minä muistelen, että Piippolassa papin sairastus-aikana ei ole ollut kun yhtenä pyhänä kirkko kiini, muulloin on lukkari pitänyt rukoukset. (OWS 19.1.1867) 

Nälän uhatessa syksyllä 1867 Oulun läänissä järjestettiin kokous, jossa Jaakko Fredrik edusti Pulkkilaa (HD 11.10.1867, 12.10.1867, 30.10.1867, 12.11.1867, SWL 5.11.1867, 22.11.1867) Hänet oli syksyllä valittu myös kunnalliskokouksen puheenjohtajaksi (FAT 14.12.1867)

Virsikirjaehdotus oli lopulta aihe, josta Jaakko Fredrik innostui pitkästä aikaa kirjoittamaan julkisuuteen melko pitkän tekstin otsikolla Vieläkin muutama sananen uuden suomalaisen virsikirja-ehdotuksen nuoteista (OWS 16.12.1871). Edes uuden oululaisen Kaiku-sanomalehden asiamieheksi ryhtyminen vuonna 1877 ei johtanut kirjoittamiseen uudelleen aloitukseen. Sanomalehden kuudennessa numerossa ilmestyi Jaakko Fredrikin äidin kuolinilmoitus. Syksyn yksinäinen paikalliskirje ilmestyi toisessa oululaislehdessä (Pohjois-Suomi 1.9.1877).

Kirjoitustaitoaan Jaakko Fredrik käytti aiamiehenä ja asianajajana. Tällaisen työn yhteydessä hän lienee löytänyt kopion Siikajoella 20.4.1767 tehdystä ylellisyyttä rajoittavasta sopimuksesta, jonka tekstin hän ajatteli huvittavan Kaiun lukijoita (Kaiku 20.7.1878, 19.10.1878). Oma aiempi suhtautumisensa huvituksiin oli jossain määrin lientynyt, sillä lukkarilassa pidettiin Oulun lyseon hyväksi tapaninpäivän iltahuvit, joissa Jaakko Fredrik "selitti viisaan Sokrateen historian, vertaili Kreikan kansallisia oloja ennen muinoin nykyajan rientoihin ja tuli niin tavoin puhuneeksi suomalaisen hengen ja isänmaan rakkauden herättämisestä." (Kaiku 21.12.1878, 4.1.1879) ja loppiaisena hän oli avaajana ja luennoijana isänmaallisissa iltahuveissa Frantsilassa (Kaiku 1.2.1879). Jaakko Fredrik tuki lyseon toimintaa myös lahjoittamalla sen kokoelmiin vanhan paperirahan (Kaiku 19.4.1879).

Pulkkilassa oli vuosina 1865-1881 ahkera paikalliskirjeiden kirjoittaja, jonka nimimerkki -b -k -n ja sen käyttöaika sopii Jaakko Fredrikiin, mutta kirjoitusten tyyli vaikuttaa erilaiselta. Useammin käytetyllä nimimerkillä allekirjoitettiin avunpyyntö Pulkkilassa tapahtuneen murhan uhrin omaisille (Kaiku 18.10.1879), Pulkkilaa koskevan uutisen oikaisu (Kaiku 07.02.1880, Pohjois-Suomi 14.2.1880, Kaiku 21.02.1880) sekä kirjoitus veropetkutuksesta muuttokirjoilla (Oulun lehti 25.5.1881). 

Sanomalehti Tapio esitteli 9.11.1878 Kuopion Kasurilan kylän runoilevan Aaro Nuutisen, joka tunnettiin kyllällä nimellä Arolainen. Todennäköisesti hänen kynästään on Arolainen-nimellä julkaistut runot Runoelma Kasurilan kylästä (Tapio 7.8.1880), Viinasta (Tapio 9.10.1880), Alamieli Arolainen (Tapio 2.3.1881), Valokuvansa nähtyä (Tapio 15.9.1888)

Sen sijaan uudelleen julkaistu olutruno ja viimeisen runon esityskonteksti todistavat sen puolesta, että Pohjois-Suomessa Arolaisen allekirjoittamat runot 

Talven tultua (Pohjois-Suomi 17.12.1879) Merta ja venhet (Pohjois-Suomi 17.1.1880), Toivotussana, aijottu suomalaisen tyttökoulun arpajaisia varten Oulussa 18 12/6 79 (Pohjois-Suomi 28.2.1880), Soitimessa käviä (Pohjois-Suomi 12.5.1880), Kilpakosiat (Pohjois-Suomi 16.6.1880), Lapsille (Pohjois-Suomi 30.6.1880), Oluesta ohrasesta (Pohjois-Suomi 27.10.1880), Onnea uudelle vuodelle! (Pohjois-Suomi 5.1.1881) Heikki J-lle 18 19/1 81 (Pohjois-Suomi 15.1.1881), Hölmölän Velho (Pohjois-Suomi 16.3.1881), Muistelma senatori J. W. Snellmannista. Luettu Snellmannin kunniaksi pidetyssä sukujuhlassa Kestilässä 18 24/7 81 (Pohjois-Suomi 21.9.1881)

olivat Jaakko Fredrikin kirjoittamia. Paluustaan runouden pariin todistaa myös se, että hän oli lähettänyt runokokoelmansa tarkastettavaksi SKS:n runoustoimikunnalle, joka ei nähnyt sitä minkään palkinnon arvoiseksi (US 13.6.1881).

Jaakko Fredrik Gutzén kuoli 54-vuotiaana 28.11.1882.

Oulun lehti 6.12.1882

Oulunsalon paikalliskirjoittajan asioita 1855-59

Samoihin aikoihin, kun Oulunsalon lukkari Jaakko Fredrik Gutzén keskeytti runojulkaisunsa Oulun sanomalehdessä, siinä alkoi ilmestyä varsinaisia paikalliskirjeitään. Näistä ensimmäisessä hän raportoi kirkonrakennuksesta, susihavainnosta sekä lukukinkereillä jaetuista kirjoista Rampa Lauri, Paimelan ukko ja Kolme päivää Sairion kylässä (OWS 21.4.1855). Kaikki kolme kirjaa oli julkaistu sarjassa Raittiuden ystäwäin toimituksia. Myöhemmässäkin kirjeessä esiintyy kinkerien yhteydessä raittiuskirjallisuus (OWS 19.04.1856) 

Kirkonrakennusta ei ollut syytä mainita ennenkuin työmaalla tapahtui vakava onnettomuus (OWS 26.5.1855, OWS 11.8.1855)

Täällä sattui tänä päivänä se onnetoin tapaus, että eräs kirkon-työmiehistä nimeltä Johan Piirainen putosi kirkon katto-päreitä naulatessansa ulko-katolta sisä-katossa olevan reijän läpi penkkein päälle lattialle. Takaraivossa näkyi miehellä olevan iso haava, miten aivotkin lienevät; toinen käsi olkapäästä oli ajetuksissa, miten mikin muu paikka lienee. Mies makasi tainnoksissa, eikä se kumma olekaan, kuin kerrassaan suoraan 5 syltää sai pudota alas ja pää vastata niin kovasti penkin korvaan, että se halkesi; muu runko kävi penkin laitaan jossa myös näkyi koloja.

Pari kuukautta myöhemmin kirkko torneineen alkoi olla valmistumassa ja "vanha tapuli, joka jo likimäärin sata vuotta on seisonut, on nyt alas revitty" (OWS 6.10.1855). Viimeinen jumalanpalvelus vuonna 1665 rakennetussa kirkossa vietettiin marraskuun lopussa. Kirkkoa ei oltu purkamassa vaan "aikoo seurakunta sen antaa seisoa muisto-merkkinä niin kauvan kuin se kestää". (OWS 1.12.1855) 

Uusi kirkko vihitiin ensimmäisenä adventtina. Samaan tapaan kuin 1700-luvun vihkimysuutisissa Jaakko Fredrik jättää mainitsematta alttaritaulun aiheen: "Myös oli kirkon perässä katseltavana uusi alttari-taulu, jonka kunnioitettavat hyväntekijät olivat lahjoittaneet uuteen kirkkoomme". (OWS 8.12.1855). Vaivaishoidon (OWS 5.1.1856) ja seurakunnan tilastollisten tietojen (OWS 12.1.1856) jälkeen hän palasi kirkon kuvaukseen, mutta keskittyy kokoon, joka oli niin suuri, ettei "vihkimä-pyhänäkään täyttynyt, vaikka kansaa oli keräytynyt kymmeneltä kirkolta." (OWS 26.1.1856).

Samoihin aikoihin Jaakko Fredrik kirjoitti runon Kestilän uudesta kirkosta (OWS 16.02.1856 & 23.02.1856). Kirkon valmistuminen viimeisteli Kestilän eron Pulkkilasta, Jaakko Fredrikin lapsuuden seurakunnasta ja lukkari-isänsä työpaikasta. Runo loppuu viinan varotuksiin ja niihin liittyi myös runo Sala-Rouvareille (OWS 22.03.1856).

Kirkon valmistumisen jälkeen aiheet olivat niin vähissä, että asiaa tehtiin useita vuosia aiemmin löydetyistä plootuistakin (OWS 15.3.1856). Jotain sanottavaa Jaakko Fredrik pitkin kevättä 1856 kuitenkin säännöllisesti keksi (OWS 12.4.1856, 19.4.1856, 3.5.1856, 14.6.1856, 2.8.1856, 27.09.1856). Runosuonikaan ei ollut täysin tukossa ja viinan vastustus sai ensin otsikon Oluesta ohrasesta (OWS 6.9.1856) ja myöhemmin selvemmän Viinan kauhistus (OWS 20.12.1856).

Syksyllä 1856 Jaakko Fredrik otti käyttöön nimimerkin Arolainen, jota hän sittemmin käytti aiempien nimikirjainyhdistelmiensä rinnalla sekä paikalliskirjeissä että runoissaan (OWS 25.10.1856, 04.11.1856). Nimimerkillä ilmestyi myös uudenlainen valistava teksti Turhia luuloja kuolleista maassamme (OWS 27.12.1856)

Usia typerä-mielinen luulee kuolleen kurkistelewan, koluavan ja kakuavan jälkeenkinpäin, varsinkin pimeänä aikana. Ruumiin vaatteet pestään ja savustetaan, ja vieläpä antavat moniaat niitten vaatetten, jotka kuolin-hetkellä olivat päällä eli muina makauksina, (ilman ruttotauditta) olla monet monituiset viikot ulkona huoneesta ja kartanosta semmoisessa paikassa, jossa eivät kenenkään silmissä ole, ettei niihin kukaan kosketteleisi. Ja jos joukun nähtäisiin kuolleen vaatteita, varsinkin niitä, jotka kuollessa päällä olivat eli muita kapineita ilman savustelematta pitävän, niin piankin sanotaan: kyllä nyt saatkin isäksesi pitämistä. Sanalla pitämistä arvellaan jonkun erinäisen ruumiin osan kipeytyvän, eli muitten männingäisten (tattajaisten) päälle ryhtyvän.

Kuolema oli tuolloin läsnä Jaakko Fredrikin elämässä, sillä pikkuveljensä oli äskettäin kuollut.

Toisna perjantaina hukkui sataman ja kaupungin välille kaksi ylä-alkeiskoulun oppilaista, kommissioni-maanmittarin A. G. Nymannin poika Rowaniemestä ja lukkari Gutzenin poika Pulkkilasta, jotka olivat luistelemassa. Viime maanantaina löydettiin näitten ruumiit Hietasaaren ja Korkiasaaren välisestä väylästä. (OWS 15.11.1856) 

Vuoden 1856 lopulla Jaakko Fredrik lähetti uuden vuoden runon kahteen lehteen (Suomen Julkisia Sanomia 05.01.1857  & OWS 07.02.1857). Kolmas sanomalehti sai paikalliskirjeen, jossa selostettiin Oulunsalon uuden kirkon kuntoa (Suometar 23.1.1857)

… molempina Joulupäivinä seisoi pakkanen 29:tä asteessa; josta muuttui kaiken kauhiaksi pyryksi, että kirkko sisältä tahtoi kokonaan tulla lumen valtaan. Kirkkomme vaikka uusi, vuonna 1855 rakettu, on kuitenkin aika "harakanpesä" tiheytensä suhteen: ei se näy pitävän vaikka ovet ja akkunat kiini on, ei lunta ei vettä, eikä pieniä lintuja! 

Pohtivampaa proosaa edustivat kirjoitukset Muistelma menneistä ajoista, ja uuden ajan tulevaisuudesta (OWS 14.2.1857) ja  Onko siitä mitään hyötyä, että paikkakunnista lähetetään kuulumisia ja tietoja Sanomalehtiin? (OWS 28.2.1857). Jälkimmäiseen Jaakko Fredrik vastasi myönteisesti ja jatkoi tiedotusta Oulunsalosta (OWS 21.2.1857, Suometar 06.03.1857, Suometar 20.03.1857, OWS 28.03.1857, Suometar 12.06.1857, OWS 13.06.1857, OWS 08.08.1857, Suometar 14.08.1857).

Keväällä 1857 julkaistut runot vaikuttavat aiempaa kaunokirjallisemmilta. Runot Kauppaansa katuva (Suometar 20.03.1857), Vanha poika pohjolainen (OWS 11.4.1857) sekä Vanha Piika (OWS 18.04.1857) liittyvät rakkauteen ja runossa Kynä omalle maalle (OWS 2.5.1857) kirjoittajaminä on kaukana kotoaan ikään kuin olisi ulkomailla). Runo Huokaus näljän vaivassa (OWS 9.5.1857) on, valitettavasti, lähempänä kirjoitusajan todellisuutta. Runo Karhun taposta (OWS 11.7.1857) näyttää jääneen vuoden viimeiseksi.

Keskellä valoisaa kesää Jaakko Fredrik pohti opastavasti Onko pimeän aika paremmin peljättävää kuin päivänenkään aika (OWS 20.06.1857 & 27.06.1857) vastustaen turhaa pelkoa, jossa "he männingäisiä, aaveja, keijukaisia ja muita manalaisia luulevat liikkeessä olevan, tehden muka jotain pahaa ihmiselle, ja ovat noita muutamat näkevinäänkin". Kirjoitus Mitä talonpoikakin tarvitsee, ja mikä vielä usialta puuttuu? (OWS 18.7.1857 & 25.7.1857) kannusti lukemaan ja oppimaan uutta. Kirjoituksen Kalvaava mato viesti ei ollut yhtä selvä (Suometar 18.09.1857).

Nimimerkillä Arolainen julkaistiin myös Suomettaressa muutamia arvoituksia (29.05.1857 & 07.08.1857).  

Sekä sanahakujen että Translocalis-tietokannan perusteella Jaakko Fredrikin julkaisut päättyivät syksyllä 1857. Seuraavan vuoden alussa isänsä kuoli Pulkkilassa ja mahdollisuus siirtymiseen lapsuuden maisemiin avautui. Vielä keväällä 1859 Jaakko Fredrik näyttää kuitenkin olleen Oulunsalossa.

Varkaan käden kautta poistuli yöllä 12:sta päivää vasten tätä kuuta allamainitun kartanopuodista: lammasnahka turkki mustalla vapriikin verka-päälisellä mustan rimmin=nahka kauluksen ja ympärys-nahkain kanssa, ja vaalian harmaja helmavaatet, vaimonpuolen mustat kengät harmajalla puolivillasella vuorilla, 5 miehenpuolen liina-paitaa, 1 alushousut, 1 isomman liharaajan, leipiä, pellavan sydämiä j. n. e. Joka mainituista kaluista ja varkaasta tiedon saisi, antaisi kunniallisen palkinnon ilmiantajalle. Oulunsalosta 15 p. huhtik. 1850. J. F. Gutzén. (OWS 16.4.1859)