Sattuivat olemaan kunnon ihmisiä

Perniössä 5.11.1863 syntynyt Maunu A. Knaapinen tallensi vuonna 1890 julkaistuun artikeliinsa Länsisuomalaisia naima- ja häätapoja esimerkin naimakaupoista tuntemattomien, mutta varakkaiden kesken.

Puhemies useimmiten on ainakin sekä tytön että pojan vanhemmille tuttu henkilö. Mutta sattuupa välisti, ettei puhemies itsekään tarkemmin tunne paikkaa, jonne aiotaan naimaan lähteä. Näin tapahtui äskeisin Perniössä. Eräs talonpoika läksi puhemiehensä kanssa K:n pitäjään naimaan. Kumpikaan heistä ei ollut ikinä ollut likipaikoillakaan kylää, josta oli löydettävä tuleva elonkurnppani. Puhemiehen vaimo oli jossakin tilaisuudessa nähnyt kysymyksessä olevan tytön ja siellä tutustunut häneen. Tyttö siis tiesi että sen niminen talo, josta puhemies oli kotoisin, löytyi Perniössä.

Monet vaikeudet voitettuansa löysivät naimaretkeläisemme vihdoin etsimänsä talon. Heidät otettiin ystävällisesti vastaan, vietiin saliin ja hetkisen kuluttua tuotiin kahvia, sillä voitiinhan tuo melkein varmasti päättää, missä tarkoituksessa nuori mies vanhemman kumppanin kanssa tuli taloon. Kun vieraat olivat vähäsen taloon tutustuneet, ilmoitti puhemies tytölle (vanhemmat, joiden ainoa perillinen tyttö oli, olivat kuolleet) kahden kesken, keitä olivat ja millaisissa aikeissa. Tyttö lupasi asiata miettiä ja pyysi vieraiden viipymään talossa ja käymään rengin kanssa talon maitakin katsomaan. Vasta seuraavana päivänä laskettiin heidät paluumatkalle. Asia onnistui ja noin puolen vuoden kuluttua vietettiin häät. Ylkä kävi sitä ennen useampia kertoja morsiantansa katsomassa, mutta viimemainittu ei saanut mitään varmempia tietoja tulevasta puolisostansa paitsi mitä tämä itse kertoi. Sattuivat kuitenkin olemaan kunnon ihmisiä, niin että heidän avioliittonsa tuli onnelliseksi.

Samantapaisia esimerkkejä voisi kertoa useita. Mainitsen lisäksi yhden. Kotiseudullani Perniössä löytyi äskeisin talo, jonka sai perinnöksi talon vanhin tytär. Eräästä Uudenmaan läänin suomalaisesta pitäjästä tuli kosija, jota ei kukaan koko seudulla tuntenut. Tytön vanhemmat eivät edes koittaneetkaan miehestä tietoja hankkia, vaan suostuivat pitemmittä mutkitta antamaan hänelle tyttärensä. Nvt on mainittu mies isäntä talossa. Vasta vuoden paikoilla naimisen jälkeen käytiin uuden isännän kotiseutuja katsomassa.

Kuka oli kirjoittava Joh. Ahlgren?

Keväällä 1899 kerrottiin, että tamperelainen Joh. Ahlgren oli hankkimalla Lukutupa-lehdelle 350 tilaajaa voittanut asiamiesten kilpailun ensimmäisen palkinnon "Vapaa matka Pariisin maailman näyttelyyn v. 1900" (Kansan lehti 27.4.1899; Lukutupa 4/1899). Joh. Ahlgren myös kirjoitti Lukutupaan, joka julkaisi kertomuksensa Suojalan mänty (5 & 12/1898) sekä Loukas-Maija (18 & 19/1899). Asiamiestyönsä jatkui vielä vuosina 1900 ja 1901 (Lukutupa 10/1900, 12-13/1901, 24/1901).

Luulin, että Pariisin matkasta tai muusta aktiivisuudesta olisi jäänyt selviä merkkejä Tampereen sanomalehtiin, mutta niiden löytäminen osoittautui odotettua vaikeammaksi. Henkilötietojen sijaan esiin tuli Joh. Ahlgrenin kirjoittama laaja jatkokertomussarja Tampereen sanomista vuosilta 1889-1892 (*). Sanomalehden toimitus puhutteli Ahlgrenia herrana kuuluttaessaan peräänsä vuonna 1893.

Tampereen Sanomat 21.4.1893

Juuri ennen viiden vuoden häviämistään lehdistöstä Joh. Ahlgren osallistui valtakunnalliseen kulttuurikeskusteluun. Tai ainakin Päivälehti julkaisi 10.2.1892 samalla nimellä allekirjoitetun kriittisen mielipidekirjoituksen Hieman "Seitsemän veljesten" uudesta painoksesta, joka sai vastineita (US 23.2.1892, US 26.2.1892).

Poissaoloon Tampereelta keväällä 1893 sopii Juha Edvard Ahlgren (s. 18.6.1874), joka yhdessä veljensä Frans Wilhelm Ahlgrenin (s. 21.1.1877) kanssa muutti vuoden alussa Akaalle, jonne jo edellisenä vuonna oli Tampereelta lähtenyt sisarensa Ida Maria Ahlgren (s. 13.4.1868 Tampere), joka oli naimisissa Ruotsissa syntyneen kauppiaan kanssa. Akaalla Juha kirjataan työmiehen pojaksi, mutta Tampereelta lähtiessään hänkin oli ollut kauppias. (Tampereen uutiset 24.1.1893; Akaa RK 1888-1897, 5, sisarusten vanhemmat: Kaarlo Herman Juhonpoika Ahlgren (1833 - 1913) & Anna Stiina Tuomaantytär (1833 - 1878))

Tampereen uutiset 8.1.1895

Johan Edvard Ahlgren palasi kauppapalvelijaksi Tampereelle jo huhtikuussa 1894. Kesään 1899 mennessä hänestä tuli pellavatehtaan työmies ja sellaisena hän vei vihille trikootehtaan työntekijän  Helmi Amanda Santamäki (s. 6.2.1879).  (Tre RK 1888-1897, 28; 1898-1907, 48)

Tämä Joh. Ahlgren oli vain 15-vuotias, kun ensimmäiset vanhat muistelmat ilmestyivät. Mutta niistä varhaisimmat kertoivat messukyläläisten rapuretkestä. Kauppapalvelijana toimiminen todistaa kirjoitustaitoisuudesta ja työmiehenä hänet tunnetaan kirjoittajana. Lisäksi Ahlgren vaimoineen lähtee Amerikkaan vuonna 1903, mikä sopii häviämiseensä suomalaisesta lehdistöstä.

(*) Tampereen Sanomat. Vanhoja muistelmia. 
I Muuan kravustusretki (02.08.1889 no 89, 05.08.1889 no 90, 07.08.1889 no 91)
II Järvelän ukko (02.09.1889 no 102, 06.09.1889 no 104, 11.09.1889 no 106, 16.09.1889 no 108, 18.09.1889 no 109, 20.09.1889 no 110, 23.09.1889 no 111)
III Rikos-asia (16.10.1889 no 121, 18.10.1889 no 122,  23.10.1889 no 124, 25.10.1889 no 125, 28.10.1889 no 126, 30.10.1889 no 127)
IV Rautatien työssä (13.12.1889 no 146, 18.12.1889 no 148, 23.12.1889 no 150, 27.12.1889 no 151)
V Viinapannut (12.03.1890 no 30,  14.03.1890 no 31, 17.03.1890 no 32)
VI Vaasan markkinat (15.08.1890 no 96, 18.08.1890 no 97, 20.08.1890 no 98, 22.08.1890 no 99, 25.08.1890 no 100, 29.08.1890 no 102, 03.09.1890 no 104, 05.09.1890 no 105, 08.09.1890 no 106, 10.09.1890 no 107 )
VII Luku-kemut (08.12.1890 no 145, 10.12.1890 no 146, 12.12.1890 no 147, 15.12.1890 no 148,  17.12.1890 no 149, 19.12.1890 no 150, 22.12.1890 no 151)
VIII Lain mukaan (31.07.1891 no 89,  03.08.1891 no 90,  05.08.1891 no 91, 07.08.1891 no 92,  12.08.1891 no 94,  14.08.1891 no 95, 19.08.1891 no 97, 24.08.1891 no 99, 28.08.1891 no 101, 31.08.1891 no 102, 02.09.1891 no 103, 04.09.1891 no 104, 07.09.1891 no 105, 11.09.1891 no 107, 14.09.1891 no 108, 16.09.1891 no 109 
IX Kyytimiehiä (26.02.1892 no 25, 29.02.1892 no 26, 02.03.1892 no 27, 04.03.1892 no 28, 07.03.1892 no 29, 09.03.1892 no 30, 11.03.1892 no 31, 14.03.1892 no 32)
X Katovuodentakainen tarina (20.07.1892 no 85, 22.07.1892 no 86)

Nälkäisen perheen selvitys

Helsingfors Tidningar julkaisi 28.3.1857 sekä muista lehdistä kopsattuja tietoja nälänhädästä, että O. Höijerin Rautalammelta lähettämän kuvauksen nälässä eläneestä perheestä, jonka isä nappasi leivän 80-vuotiaan vanhuksen kädestä. Juttu lähti kiertämään muihin sanomalehtiin ja julkisuuden takia v. t. kuvernöörin nimissä annettiin virallinen selitys:

"Jo ennen korkeasti kunnioitettavan valtavarain toimituksen arvollisen kirjoituksen, 30 p.ltä viime Maaliskuuta, saatuani, vaadin minä, syystä, jona oli Helsingin Sanomien 24:en n:oon mainitun kuun 28 p:ltä, otettu ja O. Höijer'iltä allekirjoitettu kertomus erään kovimmassa puutteessa olevan perhekunnan tilasta Rautalammen pitäjässä, sikäläiseltä ruununnimismieheltä selitystä, mikä sanomissa kerrotun värähyttävän tapauksen oikia laita olisi, sekä josko eli mitä olisi tehty mainitun perheen kovasta puutteesta auttamiseksi; ja saan minä nyt sanotun nimismiehen vastauksen johdosta, sekä siitä mitä suusanalla olen kihlakunnan ruununvoudilta kuullut, joka, noin parin viikon päivät Rautalammella henkikirjoitusta pidettyänsä, näinä päivinä sieltä kaupunkiin tuli, mainitusta sattumasta nöyrimmästi ilmoittaa, että kirjoittaja, joka on kuvastin-tekijä Höijer'in poika Helsingistä, ylioppilas ja vuoden alusta Rautalammella eräässä torpassa lähellä kirkkoherran taloa suomen kieltä oppiaksensa oleksinut, on kertomuksellaan tarkoittanut loismiestä Johan Markkasta, joka vaimone, lapsine, äitineen ja sisärineen asuu seurakunnan lukkarin, N. A. Weckman'in luona, jolle hän on myynyt lähellä kirkkoa olevan perintötilansa. 

Talonhintaa, josta osa on vielä maksamatta, on tälle perheelle, josta mies, noin viidenkymmenen vuoden ijässä, kuuluu olevan juoppomainen, vieläpä hän ja hänen vaimonsa ja sisarensa laiskat ja huolimattomat, sekä äiti puolimielinen, Weckman'i, jota vakuutetaan varakkaaksi ja kunnolliseksi mieheksi, vähitellen maksellut, niin että Markkanen viimeis-ajoilla siitä on saanut seitsemäntoista tynneriä jyviä ja neljäkymmentä hopia=ruplaa, sekä vielä, vähää ennen Höijerin kirjoituksen lähettämistä, viisitoista ruplaa sanottua rahaa, joista enin osa on pantu yhden jauhokulin ostamiseen, paitsi kuta perheellä vielä on kymmenen tynneriä jyviä Weckman'ilta talonhintaa saamista. Tällaisessa tilassa, ja Markkasen sisaren vielä vuosittain kolmen jyvä-tynnerin muonaakin nauttiessa, ei tältä perhekunnalta suinkaan ole puuttunut omia varoja nälkää vastaan, jonkatähden vaivaishoitokaan ei ole sitä auttaa tarvinnut, ja mitä Höijer niin värähyttävästi on sen puutteenalaisesta tilasta jutellut, on ihan valhetta, varsinki kun Höijer, minkä hänen on itse täytynyt useampain arvollisten miesten läsnä ollessa tunnustaa, ei koskaan ole nähnyt tätä perhettä eikä sen luona käynyt.

Mitä Rautalammen pitäjän tilaan yleisesti tulee, on sitä aina ja tänäkin vuotena asukkaitten toimeentulon suhteen pidetty läänin paraimpana, josta syystä sieltä tänä talvena melkeitä jyväkasoja on myytykin. Tähän vielä lisänä ne neljäkymmentä kulia jauhoja, viisikolmatta tynneriä rukiita ja kolmesataa seitsemän ruplaa, kaksiseitsemättä kopeekkaa hopiassa, jotka vaivaishoito, paitsi omia varojansa, on Läänihallituksen toimesta saanut irtonaisen kansan avuksi; myös kaksisataa ja kymmenen kulia jauhoa, jotka ovat määrätyt seurakunnassa lainattaviksi ja myytäviksi, paitsi kahtasataa yhdeksääkymmentä tynneriä ohria ja tuhatta tynneriä rukiita, määrättyjä siemeneksi, sekä pitäjänmakasiinissa ja sikäläisillä erityisillä melkiöitä varoja vielä ollessa, ei mainitussa pitäjässä tähän asti nälkää ole ollut, miten vielä vaivaishoito ja ruununpalveliat kuukaus-kertomuksissaan ilmoittaneet sekä läänihallitukselta, muun ohessa, läänin tilaa paikalla tiedustelemaan lähetetyt virkamiehet todistaneet ovat. Kerjäläisten, valitettavasti usein suurissakin joukoissa, pitkin pitäjää kulkeneen, ei tosin ole kiellettävä, mutta suurin osa niitä tulee Pohjanmaalta ja muilta pohjaisemmilta seuduilta, ja taitaneekin näiden kuleksiminen olla nykyisten asianhaarain suhteen vaikia estää." (SJS 7.5.1857)

Virkamiesten oli syytä esittää asiat parhain päin, mutta eivät ole kaikki silmännäkijäkertomuksetkaan tosia.  

Kuoliko Magdalena Heinonen 105-vuotiaana?

Suomalaisia tulee vastaan ulkomaisissa lähteissä, vaikka heitä ei olisi hakemassa. Muun tutkimustyön lomassa huomasin pariisilaisessa sanomalehdessä Gazette de France 18.12.1772 julkaistun Tukholmasta 24.11.1772 lähetetyn uutiskirjeen, jonka loppukappaleessa kerrotaan kahdesta yli 100-vuotiaana kuolleesta naisesta, joista toinen on Oulusta. (Uutistyypistä on lisää tietoa väitöskirjassani Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791)

Ajattelin ihan pikaisesti tarkistaa Magdalena Heinosen tietoja, mutta hautaustaan en löytänyt Hiskin perusshaulla. Mahdollinen tiedonmuru oli porvari Erik Kokon ja Magdalena Heinosen 21.4.1729 syntynyt tytär, joka oli kastettu Oulussa. Kiitos Digihakemistoon tehdyn työn, tämä perhe oli hämmästyttävän helppoa löytää Oulun rippikirjoista. Rippikirjojen tiedoilla googlaten osuin vanhaan SukuForumin viestiin, jossa on

Anna Samuelintytär Paldania, * n. 1725, † 8.1.1774 Oulu.
Pso: Oulu 2.12.1758 Johan Erikinpoika Kokko, * 1718 Oulu, ‡ 19.5.1763 Oulu. Porvari Oulussa. Vht: Kauppias Oulussa Erik Johaninpoika Kokko, * n. 1685 Oulu, ‡ 17.7.1757 Oulu. & Magdalena Andersintytär Heinonen, * (rk) 1685, ‡ 27.5.1772 Oulu. (Miehen 1.Pso: n. 1745 Brita Sigfridintytär Granroth, * n. 1725, ‡ 8.7.1756 Oulu. (SS 527)).

Magdaleena oli hautauskirjauksessaan Erik Kokon leski. Vuonna 1760 aloitettuun rippikirjaan hänelle on ensimmäistä kertaa merkitty syntymävuosi 1685, joka on järjellinen, kun poikansa on syntynyt 1718 (33 v.) ja tyttärensä 1729 (44 v.). Miten ja kenen toimesta kuolinikä 85 vuotta sitten mahtoi lisääntyä 30 vuodella?

Seppä, jota tultiin hakemaan sulhaseksi

Benjam Björklöf syntyi 15.3.1803 Hämeen Koskella. Saman niminen isänsä oli seppä, jota

oli pidetty paikkakuntansa viisaimpana miehenä. Hänen sanansa sanotaan olleen yhtä teräviä kuin hänen hyviksi tunnetut veitsensäkin. Ne olivat höystetyt milloin viattomalla leikillisyydellä, milloin valituilla raamatun- tai muiden viisasten lauseilla, ja aina oli niillä opettavainen tarkoitus.

Nimen lisäksi nuorempi Benjam peri isänsä ammatin ja työn Padonmaan kylässä. 

Älykkäisyytensä ja ystävällisen luonteensa sekä rehellisen käytöksensä kautta hän voitti työnteettäjäinsä suosion ja luottamuksen niin, että kyllä olisi voinut kyläkunnan seppänä elää ja kuolla, kuten isänsäkin. Mutta erityinen rakkaus maanviljelykseen, hyvien hevosten hoitoon ja omantakeisempaan elämän toimintaan vaikutti ettei Björklöf aikonut ainaisesti ahjon ääressä viihtyä.

Päätymisestään isännäksi kerrottiin myöhemmin seuraavaa tarinaa.

Kun tiedettiin Hollolassa sellainen vävyn paikka, jossa heti pääsisi isännäksi, uskallettiin Björklöfiä toimittaa sinne. Ja kun sellainen toimi oli alkanut Björklöfin siihen mitään tekemättä, piti hän sitä Korkeimman sallimuksesta tulleena viittauksena.

Sellaisen viittauksen johdosta lähtikin Björklöf kosintamatkalle. Se seikka tosin häntä hieman arvelutti, että hänen ja kosittavansa ikäraja oli liki puolentoista vuosikymmentä. Mutta luottaen siihen, että kaikkivaltiaan oikea käsi voi kaikki muut-

taa, jatkoi hän matkaansa iloisilla toiveilla, ja perille päästyään hänen toiveensa vahvistuivat. Suora ja kohtelias vastaanotto. Lempeä sinisilmä ja punaposki kaunotar. Se lumosi sydämen. Kaikki tuntui myötäiseltä, hauskalta ja kodikkaalta. Mutta ratkaisevana päätöksenä kuului pikkuinen sana: "ei". Sehän oli kun odottamaton salamanisku pilvettömältä taivaalta. Oli masentava asian käänne. Niinpä luulisi. Mutta niin ei käy miehelle, jolla on mieltä ja malttia.

"Erinomaisen viisas tyttö, vaikka nuori. Hän huomaa paremmin kyin puolentoista vuosikymmentä vanhempi kosijansa luonnottomalle ikärajalle antaa arvoa. Onnellinen se nuorimies, ken hänen saa. Viisaus on enempi kuin kaikki muut hyvät avut nuorella neitosella." Näin ajatteli Björklöf, ja siitä hän vasta oikein oivalsi kosittavansa tärkeimmän hyvän ominaisuuden.

Lempeällä mielellä, vaikka hieman alakuloisena, palasi Björklöf ensimmäiseltä kosimisretkeltänsä nokisen ja vanhan alasintukkinsa ääreen. Hyvin kummalliselta tuntuu se päätös, minkä hän teki tämän matkansa jälkeen. Päätös oli tämä: "Ei kosintamatkalle ennenkuin kosittava itse tai hänen isänsä tahi laillinen holhojansa tulee kutsumaan." Entistään ehommin helähteli Björklöfin alasin tätä päätöstä miettiessä.

Kun herastuomari Klemola, jonka sana usein — hänen naapurinsa Säyringin myötävaikutuksella — ratkaisevana päätöksenä pidettiin Hollolan "kirkonkäräjissä", sai kuulla Björklöfin rukkaisten-saannin, teki hän varta vasten matkan kosittavan kotiin. Sen arvoinen oli asia hänestä, että hänenkin tuli siihen lausua pari kolme sattuvaa sanaa. Ja sattuvat ne olivatkin. Ne kuuluivat tähän tapaan: "Olen kuullut, että teillä on käynyt kosijoita ulkopitäjästä asti, mutta että olette tehnyt tyhmyyksiä tässä kaupassa. Sillä ei toistain tule teidän tuvan kynnyksen yli sellaista sulhasmiestä kuin se oli, jonka nyt kuulutte hyljänneen. Sen ottaminen olisi ollut onni. Sen hylkääminen on onnettomuus. Minä olen se mies, joka itse olen kehoittanut Björklösiä teille tulemaan. Ja sillä olen tarkoittanut teidän ja koko pitäjäi ne parasta. Mutta te ette nyt omaa onneanne oivaltaneet."

Mitä neuvoja Klemola vielä antoi asian oikealle tolalle saamiseksi, se selviää seuraavasta.

Björklöf oli juuri saanut hiilet hehkumaan ahjossa ja rauta oli kohta nostettava alasimelle. Vähän lisää hiiliä oli vielä lämpenemään pantava, ennen kuin raudan taukominen alkoi. Hiili-kessille kummartuessa sattuivat Björklöfin silmät kurkistamaan selkävän seinähirren alaisesta raosta Padonmaan kujalle päin. Sieltä sepän asunnolle päin ajaa helkytteli mies, joka näytti ennen nähdyltä. Mutta hevonen oli aivan vieras. Senpä vuoksi saikin rauta kuumana ollessaankin vähän odottaa takojaansa. Ehkä on joku uusi töiden tilaaja? Sopiihan vähän miettiä jo edeltä, miten pian voisi luvata tilauksen täyttää. Mutta tuossapa Björklöf taas tahtomattansa muisti tuon kummallisen päätöksensä. Siihen lienee ollut syynä kujalta tulevan matkustajan tunnusteleminen.

"Hyvää päivää! Terveyksiä Hollolasta." Näin kuului kujalta tulevan nöyrällä ja ystävällisellä äänellä lausuttu tervehdys.

Nyt saivat rauta ja hiilet jäädä jähtymään. Hevonen oli heinitettävä ja vieras oli vietävä kammariin.

"Tulin vielä, jos se vaan olisi mahdollista, jatkamaan sitä asiaa, jota varten meillä viimen kävitte."

"Jaa, jos se on itse asianomaisen tahdosta, eikä vaan yksinomaan teidän, niin kyllä asian jatkaminen minun puolestani on mahdollista."

Ei monta viikkoa kulunut tämän tapauksen jälkeen kuin Padonmaan kylä oli sepättä ja Björklöfiä nimitettiin Aikkalan Sipiläksi. (US 26.5.1891)

Benjam Björklöf muutti Aikkalan Sipilän isännäksi maaliskuussa 1835 (RK 1829-39, 2) ja 26.7.1835 hänet vihittiin avioliittoon Vesalan Jussilan Eeva Maija Antintyttären (s. 3.4.1819) kanssa. 

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1876

Kirjoittaessani kesän 1876 yleisestä näyttelystä kävi ilmi, että Ny illustrerad tidning oli julkaissut siitä kuvia, mutta vasta nyt pääsin katsomaan alkuperäisiä kuvia suomalaisten kopioiden sijaan. Numerossa 21/1876 esitetty ulkokuva perustui Helsingistä lähetettyyn valokuvaan. Numeron 29/1876 avajaiskuva perustui Carl Larssonin piirrustukseen eli hän oli Helsingissä! Myös sisäkuvat numerossa 30/1876 perustuivat Larssonin piirroksiin samoin kuin numeron 33/1876 puutarhanäyttelykuva, jota muistaakseni ei julkaistu Suomessa. Numerossa 39/1876 oli vielä yksi kuva kansatieteellisestä näyttelystä.

Numerossa 42/1876 julkaistiin Tampereelta setti kuvia, joiden tuotanto todennäköisesti liittyi Yleiseen näyttelyyn.

Frenckellin paperitehdas:

Pellavakehräämö:

Kaupunginkirkko, joka taitaa olla oikeasti Hämeenlinnasta:

Valokuvaan perustuva näkymä kaupunkiin.

Viinikanojan rautatiesilta:

Helsingin hankalin pelto

Helsingin keskustan länsipuolen peltojen ja puutarhojen setviminen on jatkunut jo vuoden ja loppua ei vaan näy... Isot palat ovat kohdallaan, mutta jäljellä on ainakin yksi mysteeri: Preståkern.

Sanomalehtien vuokrahuutokauppailmoituksissa sen rinnakkaisnimenä on Förra Collinska åkern eli entinen Collinin pelto, jonka sijainti on niinkin epätarkka kuin "Espoon tullin ulkopuolella Kampissa" (FAT 5.1.1826). Tämä kattaa Espan länsipään, Bulevardin sekä kaiken Turun tien varrelta, kunnes ollaan (jossain kohtaa) Töölössä. 

Vaikka ilmoitukseen oli kirjoitettu "Förra Collinska åkern" maistraatin pöytäkirjan kirjoittajalla oli mielessään Prestegården ja jälkijättöisesti mukaan on ahdettu Collin/Wetter (Mpk 16.1.1826 §5). 

Vuokraus kaupattiin 10 vuodeksi, mutta jo kolme vuotta myöhemmin ilmoitettiin huutokaupasta, jossa haettiin vuokralaista alueelle Collinska åker (HT 7.1.1829). Pöytäkirjassa sillä on rinnakkaisnimi Präståkern ja tällä kertaa rivien väliin on ahdettu tieto alueen koosta: 1 (?) tynnyrinala ja 23,5 kapanalaa (Mpk 14.1.1829 §9)

Pellon vuokrahuutokauppaa ehdittiin ilmoittaa vielä kertaalleen, nyt nimellä "Collinska eller Prest åkern" (FAT 4.1.1839).  Pöytäkirja kertoo, että alueen suuruus oli "1 tynnyrinala ja 23,5 kapanalaa, oikeastaan 2 tynnyrinalaa ja 2,5 kapanalaa". Sen vuokrausta ei kuitenkaan huutokaupattu, sillä edellinen vuokraaja käytti tilaisuuden vaatiakseen vuokranalennusta, kun kaupungin kaavoituksen myötä hänelle ei ollut jäänyt mitään viljeltävää vuonna 1838. (Mpk 12.1.1839 §13)

Ainoa toinen lähde, jossa Collinin pelto on tullut minua vastaan on Veikka Kilpeläisen väitöskirja Kaupunki yhteisenä tilana : kaupunkitilan käyttö kustavilaisen ajan ja autonomian ajan alun Helsingissä (1770–1820), jossa kerrotaan syksyllä 1799 kämnerinoikeudessa käsitellystä tapauksesta, jossa  "Collinin perunamaalta ilmoitettiin varastetuksi puolen tynnyrin verran perunoita". Perunamaan sijainnista ei selviä enempää kuin että se oli "Espoon tullin ulkopuolella, Töölön puoleisella osalla kaupunginmaata"(s. 79-81). 

Varastetut perunat kuuluivat pastori Fredrik Collinille, joka oli tuolloin pellon vuokraaja (Hko 7.10.1799 §1). On toki mahdollista, että hänellä oli useampia vuokra-alueita. Collin sai viran Helsingistä 1783, joten ei ehtinyt saada nimeään uudistuskartan myöhempäänkään nimiluetteloon. 

Tarkkaavaisuudelle on tarvetta

Väikkäriä tehdessäni annoin vinon pinon "palautetta" (lue:virheilmoituksia) Kungliga Biblioteketin sanomalehtiportaaliin. Yhden lehden kuvat saattoivat olla epäjärjestyksessä tai puolet kuvista kuulua aivan toiseen numeroon. Sivustolla on edelleen pätkä Inrikes Tidningaria merkittynä Posttidningariksi (tai toisin päin) ja osun niihin harmittavan usein.

Mutta silti unohdin pitää silmät auki, kun tällä viikolla diedeellistä artikkelia varten hyödynsin Alankomaiden Delpher/Kranten-sivustoa. Näin, vaikka käytin sitä vaarallisimmalla mahdollisella tavalla eli avaamalla satunnaisia numeroita tekstihaun perusteella. Eli kopsasin muistiinpanotiedostooni mekaanisesti osumasivun yläreunasta sanomalehden nimen sekä päivämäärän, URL:n ja relevantin tekstipalan. Sitten sama seuraavalle.

Vasta kun hyödynsin näitä tekstissä ja aloin kirjoittamaan Pariisista huhtikuussa raportoitua tietoa syyskuun lehdessä, tajusin että jotain oli pielessä. Jep. Kun tarkastin kuvista lehden painopäivän, huomasin näiden heittävän satunnaisesti osassa lehdistä.

Korjasin tietenkin muistiinpanoni ja viitteeni, mutta tätä kirjoittaessani tajusin, etten tarkistanut oliko lehden nimi(kään) oikein.

Sopimaton uutinen kirkkoherrasta

Savonlinnassa ilmestyneen sanomalehti Savonlinnan lukijat saivat 29.8.1889 lukea otsikon Kaikenlaista alta seuraavaa.

Kuinka sielun paimen muuttui sikain paimeneksi. Eräässä lähipitäjässä, joku aika takaperin suurella äänienimmistöllä valittiin ja saatiinkin oivallinen ja useammankin mieluinen sielun paimen seurakuntaan. Vaan ei aikaakaan kuin sielun paimen julisti seuraavan säännön: "Teidän tulee tietää, että se on minnn sääntöni jos pappilan maalle tulee sika sen lunastus maksaa 50 penniä. Ja jos tapaan lehmän, siitä saa maksaa 1:den markan." 

Säännöistä huolimatta meni kuin menikin eräs köyhän vaimon sika pappilan maalle ja joutuikin heti arestiin. Ei muuta neuvoksi kuin vaimon mennä pappilaan toivossa että saada sikansa pois sielun paimenen valvonnan alta. Hän menee sielun paimenen luo murheellisenä itkien ja nyhkien, kuten tavallista onkin sielustaan huolta pitävälle ristitylle. Sielun paimen huomattuaan murheellisen ja vaikeroivan vaimon heti juhlallisesti kysäisee: (luullen vaimolla olevan tunnon vaivat oman sielun suhteen) mikä sinun on ettäs niin itket ja valitat? Armollinen herra rovasti sitä itken ja valitan kuin oltiin siinä luulossa ja erehdyksessä että oltiin huutavinaamme seurakuntaamme hyvä sielun paimen vaan saatiinkin sikain paimen. Tuostakos sielun paimen suuttui silmittömäksi ja antoi akalle aika kyydin sikoineen päivineen ilman penniäkään lunastusta maksamatta.

Kuvauksesta tunnisti itsensä Rantasalmen kirkkoherra G. A. Westerlund, joka nosti kanteen sanomalehden päätoimittaja Maria Ramstedtia vastaan. Uutisoidessaan tämän lehti aiheellisesti totesi "Mitenkä kirkkoherra vesterlund tuon jutun itsellensä omistaa, on todellakin käsittämätöin." (Savonlinna 1710.1889). Jutun käsittelyä tietenkin seurattiin sanomalehdessä istunto istunnolta. Vaikka kirkkoherra syytti herjauksesta päätoimittajaa, hän "epäili kirjoituksen sepittäjäksi koulumestari V. Kilpeläistä, sillä V. K. oli Rantasalmella asiata levitellyt ja jutellut" (Savonlinna 28.11.1889)

Tästä todisti sääminkiläinen talollinen Abel Mielonen, "että viime kesänä kerran kunnallishuoneessa odottaessaan muiden kanssa jumalanpalveluksen alkamista, oli koulumestari V. Kilpeläinen kertonut soman jutun tapahtuneen Rantasalmen pappilassa kun akka sanoi seurakuntaan sieluupaimenen sijasta, saadun sikainpaimenen; tuopa ei olisi hullumpaa Savonlinnan lehdellekään ja sinne minun se pitää toimittaa, oli koulumestari sanonut. Muutaman ajan kuluttua olikin samanlainen kirjoitus ollutkin painettuna lehdessä, ja vierasmiehen sittemmin kerran kysyessä josko Kilpeläinen sen oli kirjoittanut ei tämä ollut myöntänyt eikä kieltänyt. Vierusmies ei voinut valallensa ottaa, josko koulumestari Kilpeläinen oli kysymyksessä olevan kaikenlaisen kirjoittaja tahi ei." (Savonlinna 19.12.1889)

Kilpeläinen itse kiisti kirjoittamisen, mutta "Abr. Pesonen kertoi kerran Elokuulla tulleensa Kilpeläisen taloon Abr. Reinikaisen kanssa. Kilpeläinen istui juuri jotakin kirjoittamassa; kirjoitettuansa oli hän lukenut ääneen vieraillensa melkein samanlaisen kirjoituksen, kuin sitten parin viikon jälkeen Savonlinnan lehdessä oli ollut painettuna. Kilpeläinen oli tuumannut, todistajan luulon ja huhun mukaan kirjoituksen tarkoittaneen Rantasalmen rovastia, jonka luona vierasmies oli jo sitä ennenkin kuullut huhuna kerrottavan että muka semmoinen tarina olisi tapahtunut."(Savonlinna 30.1.1890)

Westerlund vaati tämän perusteella "Kilpeläiselle ankarinta edesvastausta kunniansa loukkaamisesta, ainakin kuritushuonetta".(Savonlinna 30.1.1890) Raastuvanoikeus vapautti Kilpeläisen näytön puutteessa ja tuomitsi Maria Ramstedtin maksamaan 75 markan sakon ja oikeudenkäyntikulut (Savonlinna 6.3.1890). Westerlund ja Ramstedt olivat tyytymättömiä päätökseen, mutta eivät saaneet kokoon uutta todistusaineistoa, joten hovioikeus piti tuomion ennallaan, mutta tästä lähti vielä valitus Senaatin oikeusosastoon. (Savonlinna 20.11.1890). 

Ongelmallinen sulhanen Lohtajalla

Johan Jacobsson syntyi jossain 4.7.1781. Ehkä. 

Inrikes Tidningar 9.10.1804

Hän saapui Lohtajaan Halikon ruukilta saamansa todistuksen kanssa. Reittinsä ei ollut suoraviivainen, joten kun hän suunnitteli avioliittoa Alaviirteen kylän Yrjänän talontyttären Anna Michelsdotterin kanssa esteettömyytensä varmistaminen vaati sanomalehtikuulutuksen. Sen mukaan Johan oli Halikosta lähdettyään oleskellut useita kuukausia Tukholmassa ja siellä ottanut pestin lohtajalaisen Erik Niemen reservimieheksi. 

Valitettavasti Lohtajan kirkkoherra ei päivännyt ilmoitustaan, sillä vuonna 1804 tapahtui paljon. Ensinnäkin Lisa Eriksdotter Lassila synnytti 18.1.1804, jonka isäksi merkittiin kihlattunsa Johan Dahlström. Rippikirjassa Johan Dahlström on Erik Niemen reservimies ja kohdallaan on huomautus Halikosta saadusta todistuksesta (Lohtaja RK 1803-1809, 194). 

Johan Dahlström vei Lisa Eriksdotterin (s. 13.11.1782 Kälviä) vihille 2.7.1804 eli ennen sanomalehti-ilmoitusten julkaisua. Samana vuonna hän ehti vielä rippikirjamerkinnän perusteella karkaamaan. 

Anna Michelsdotter Yrjänä ei mennyt kenenkään kanssa naimisiin, hän kuoli 30.8.1806 (Lohtaja RK 1803-1809, 88)

Muutama kuva Pariisista 1878

Pariisin maailmannäyttelyssä 1878 Suomella ei ollut ikiomaa osastoa, mikä ehkä selittää niukahkoa kuvastoa Finnassa: Suomen ja Venäjän osaston esineistöä, Suomen osaston esineistöä, Suomen osaston esineistöä, Suomen osaston esineistöä. Kauppatavaran lisäksi esillä oli kansatieteellinen näyttely, josta on Finnassa yksi valokuva.

Museovirasto

Jonkinlaista lisäarvoa on siis Ny illustrerad tidningin 7/1879 julkaisemilla valokuviin perustuvilla kuvilla. Vaikka toinen niistä perustuu juuri yllä olevaan valokuvaan.

Kerstin Smedsin kirjasta Helsingfors-Paris : Finlands utveckling till nation på världsutställningarna 1851-1900 selviää, että Pariisiin lähetettiin kesän 1876 yleisen näyttelyn kansatieteellisen osan Säkylän ja Alahärmän interiöörit, savolaisvene ja mallinukkeryhmät Tenholasta, Askolasta sekä Viipurin läänistä.

Aleksanteri Leinosen nuoruudesta ja jatkokertomuksista

Kohtasin Aleksanteri Leinosen hänen omaelämäkerrallisessa tekstissään, jota julkaistiin Amerikan Suomalainen Lehdessä 21.4.1893-2.2.1894. Nimettömästi, mutta yksityiskohdat paljastivat, että kyseessä oli suomenkielisten siirtolaislehtien pioneeri. Kertomuksessaan hän ei paljasta syytä lähtöä Amerikkaan eikä myöskään perhetaustaansa, joka ei selviä myöskään Wikipedia-sivultaan.

Sekä Paltamon kastettujen listasta että Genistä voi lukea, että Aleksanterin vanhemmat olivat Erkki Leinonen ja tämän toinen vaimo Elsa Sivonen. Kajaanin Lehdessä 17.12.1902 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Aleksanteri syntyi 28.4.1846 Paltamon Melalahden kylässä Antinlahden talossa, mutta missään ei sanota suoraan, että isänsä olisi ollut talollinen. Aleksanterin kaksoisveli Adolf kuoli 15 päiväisenä kuumesairauteen 16.5.1846. Aleksanteri selvisi, mutta menetti äitinsä vain 3-vuotiaana ja oli vain 9-vuotias isänsä kuollessa.

Näistä heikoista lähtökohdista huolimatta Kajaanin Lehden muistokirjoituksen mukaan Aleksanteri pääsi käymään Kajaanin ala-alkeiskoulua ja Kansan kuvalehden 12/1902 vastaavassa tekstissä kerrotaan hänen jatkaneen koulunkäyntiä Oulussa. Geni-profiiliinsa on Oiva Turpeisen kirjasta Anders Lönnbohm - Maanmittari ja runoilijoiden isä (2008, 38-39) saatu tieto, että Aleksanteri asui teini-ikäisenä vuosina 1860-1864 Paltamon Paltaniemen Hövelössä ja toimi maanmittari Lönnbohmin apulaisena, kunnes tämän työt isojaon päätyttyä vähenivät huomattavasti.

Nimimerkillä -der -nen alkoi ilmestyä sanomalehdissä tekstejä vuonna 1864. Aleksanterin olinpaikka ei selviä artikkelista Ruokkolaisista Pohjanmaalla (Päivätär 21.3.1864), mutta syyskuussa hän kirjoitti kuulumisia Paltamosta (OWS 8.10.1864), jossa hän oli myös seuraavana keväänä (SJS 4.5.1865). Kirjoittamisensa laajeni uusiin kirjallisuudenlajeihin. Maiden ja merien takaa julkaisi numerossa 15/1865 runonsa Toivovan huokaus ja Oulun Wiikko-Sanomissa ilmestyi jatkokertomuksensa Sulhon kosto. Iso-isän muistelmia(*). Seuraavana kesänä jatkokertomuksensa nimi oli Ihminen päättää, Jumala säätää (**) ja fiktiota oli myös kertomus Tytön pääsky ja varpunen (OWS 16.11.1867).

Lähempänä paikalliskirjettä kuin fitiota on teksti Kaksi ihmettä (Pohjan-Tähti 15.05.1867, jossa Aleksanteri antoi kaksi esimerkkiä siitä "kuinka vähäpätöisistä ja luonnollisista asioista tulevat usein suuret ja luonnottomat kummitus-jutut, taika-uskoisen rahvaankeskuudessa liikkeelle". Hän oli jo aiemmin esitellyt Taika-uskon jätteitä Kajaanin läänissä (OWS 7.1.1865).

Keväällä 1868 Aleksanteri oli todennäköisesti Oulussa, sillä Oulussa asui Sota-vanhus Johana Hiltunen eli Ridell, josta hän kirjoitti laajan kuvauksen (OWS 6.6.1868). Lokakuun lopussa 1868 Aleksanteri kirjoitti pitkän kuvauksen Pudasjärveltä, mutta tekstistä ei selviä missä asioissa hän seudulla liikkui (SWL 20., 26., 28.11 & 5.12.1868). Samoista paikoista kertoo Matkamuistelmia (OWS 2.10.1869). Tammikuussa oli ilmestynyt runo Ensimäinen suutelo (OWS 30.1.1869), helmikuussa Onneton (OWS 13.2.1869) ja kesäkuussa Pettämätön toivo (OWS 5.6.1869) sekä Eriseurainen (OWS 12.6.1869).

Ennen kuin Itämeri jäätyi Aleksanteri lähti Amerikkaan, sillä hän lähetti Minnesotasta ensimmäisen kirjoituksensa Ouluun helmikuussa 1870 (OWS 2.4.1870). Faktan ohella hän lähetti Suomessa julkaistavaksi fiktiota, ainakin jatkokertomukset Kotkan lapset (***) ja Onnen etsiät (****). Molemmat sijoittuivat Amerikkaan ja jälkimmäisen saatteeksi Aleksanteri kirjoitti:

Aina siitä ajasta kun tulin tähän maahan, olen arvellut olisiko ulosmuuttoa Suomesta kehoitettava eli ei, mutta vihdoinkin, monia eri paikkakuntia sekä niiden oloja nähtyäni ja moninaisia vaiheita koeteltuani olen tullut siihen päätökseen, että ulosmuutto tänne on kaikin voimin estettävä. Myöskin kirjoitin joukon suora-sanaisia ohjeita Amerikaan aikojille, mutta jätin ne lähettämättä, sillä soveliaammaksi arvelen nykyänsä suomalaiselle yleisölle ne vähäiset ohjeet mitä olen sovitellut jutelmaani "Onnen etsiät." Kertoelmani on monin paikoin kuiva ja vähäpätöinen, mutta siinä olen koettanut kuvaella äskentulleiden muukalaisten vaiheita juuri semmoisiksi kun olen ne todella huomainnut. (OWS 9.1.1875)

(*) Oulun Wiikko-Sanomia 10.06.1865 no 23, 17.06.1865 no 24, 01.07.1865 no 26, 08.07.1865 no 27, 15.07.1865 no 28, 22.07.1865 no 29, 29.07.1865 no 30, 05.08.1865 no 31

(**) Oulun Wiikko-Sanomia 16.06.1866 no 24, 23.06.1866 no 25, 07.07.1866 no 27, 14.07.1866 no 28

(***) Kotkan lapset, Oulun Wiikko-Sanomia 26.08.1871 no 34, 02.09.1871 no 35, 09.09.1871 no 36, 16.09.1871 no 37, 23.09.1871 no 38, 30.09.1871 no 39, 07.10.1871 no 40, 21.10.1871 no 42, 28.10.1871 no 43, 04.11.1871 no 44

(****) Onnen etsiät, Oulun Wiikko-Sanomia 27.03.1875 no 13, 03.04.1875 no 14, 10.04.1875 no 15, 24.04.1875 no 17, 01.05.1875 no 18, 08.05.1875 no 19, 15.05.1875 no 20, 22.05.1875 no 21, 29.05.1875 no 22, 05.06.1875 no 23, 19.06.1875 no 25, 26.06.1875 no 26, 03.07.1875 no 27, 10.07.1875 no 28, 17.07.1875 no 29, 31.07.1875 no 31, 07.08.1875 no 32, 14.08.1875 no 33, 21.08.1875 no 34, 04.09.1875 no 36

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1875

Olavinlinnan 400-vuotismuiston kunniaksi Ny illustrerad tidning julkaisi yllä olevan valokuvaan perustuvan kuvan Olavinlinnasta numeron 31/1875 kannessa. Numerossa 40/1875 muisteltiin kolmella kuvalla Suomen sotaa tai tarkemmin sanottuna Vänrikki Stoolin Sandelsia.

Virran silta Iisalmella 

Ruhtinas Dolgorukin muistomerkki Iisalmen Koljonvirralla

Sandelsin tupa Partalan kylässä:

Loppuvuodesta lehdessä julkaistiin numeroissa 46, 48 & 49/1875 runsaasti kuvitettuna Retziuksen artikkeli Från Finlands bygder. Kaikki kuvat olivat tuttuja Retziuksen kirjoista, joten jätin nämä leikkelemättä.

Rekikyydillä Sotkamosta pohjoiseen 120 vuotta sitten

Joulun edellä 1902 Kalle Kajander kulki nälkää näkeneillä alueilla Päivälehden kirjeenvaihtajana. Sanomalehtiraporttien lisäksi hän kirjoitti kirjan Kuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902 (1903). Sen aluksi Kajander alkoi "Sotkamon kirkolla kysellä hevosta Ristijärvelle tai Hyrynsalmeen".

Joku arvelee, että minun olisi viisainta lähteä Kajaanin kautta. Se merkitsi sitä, että minun olisi pitänyt ajaa omia jälkiäni takaisin Kajaaniin viisi peninkulmaa, sillä sieltä juuri olin tulossa.

Aamulla lähdettiin sentään hämärissä salotaipaleelle, niin oli illalla päätetty.

Jäätä ajettiin aluksi ja kirkonkylä jäi taaksemme. Siinä oli heinän ja puun vetäjien jälkiä jo moneen ristiin. Tunsin itseni täysin turvalliseksi ja olin mitä parhaimmalla päällä, kun matka mielestäni alkoi niin hyvin.

— Hyvinhän tämä pitää, arvelin kyytimiehelle.

Hän vilkasi minuun ja sanoi:

— Tämäkö! Tottahan tämä kestää, koska ne eilen jo ajoivat Sapson selänkin yli. Mutta hetteiset suolammet eivät jäädy niinkään pian.

Alettiin lähestyä toista rantaa, niin jo seisautti mieheni hevosen ja nousi reestä jäälle.

— Mistähän ne nyt ovat ajaneet, mutisi hän melkein itsekseen, tarkastellen rantaa kaikilta suunnilta.

Lopulta keksi hän oikean kohdan, sinne käännettiin hevonen ja alettiin nousta jyrkän vaaran kuusikkoista rintaa.

Mutta voi sitä koluutusta. Lunta oli vähän vielä ja reslan jalas kolahteli ja kiljahteli joka kivessä, niin että selkää karmi, ja puut ja kannot rytyyttivät sen sivuja. Siinä kulki sentään metsän halki jonkunlainen tien aukko, joku poluntapainen, joka pehmeämmissä paikoissa oli uurtunut syvälle maahan, niinkuin kuurnan pohjaksi. Uurrospaikoissa kaatui reki monta kertaa, tulin lopulta tuskaiseksi ja lausuin jotensakin karkein sanoin paheksumiseni tien huonoudesta ja näistä ihmeellisistä uurroksista.

— Mikä lemmon tie tämä tällainen on?

— Se on tervatie.

Aloin kysellä mieheltä asiaa tarkemmin, sillä minulla ei ollut vähintäkään käsitystä, miksi tervatien piti olla juuri tällaisen. Jos terva tarvitsi eri teitä kuin muut aineet tässä maailmassa, niin eikö se sentään olisi voinut olla tasainen.

Näytti siltä, kuin mieheni ei olisi viitsinyt vastata minulle mitään.

— Uurtavathan ne tynnyrit pyöriessään pehmeämmän kohdan, vastasi hän lopulta.

— Pyörimälläkö niitä kuletetaan?

— Mitenkäs muuten. Palkkuvissa pyörivät.

En tullut hullua hurskaammaksi.

— Mutta mitkä ne palkkuet sitten ovat?

Mies katsoi minuun sellaisilla silmillä, että aloin jo sydämmessäni närkästyä häneen. Hän näytti selvästi ihmettelevän, että maailmassa saattoi löytyä joku ihminen, joka ei tiennyt mitkä palkkuet olivat. Hän koetti sentään antaa minulle jonkun lyhyen selityksen siitä, mutta käsitykseni palkkuista meni sekavaa sekavammaksi, enkä viitsinyt mieheltä sen enempää udella, vaan päätin ottaa asiasta selon jossain sopivassa tilaisuudessa. Tyydyin sillä kerralla vaan siihen tietoon, että palkkuet löytyvät maailmassa, että tervatynnyrit niissä pyörivät ja että niitten tekemiin uurroksiin saattaa reki hyvin helposti kaatua ja iskeä perässä istujan kyynärpään kiviä vastaan ihan turraksi.

— Eivätkö ne tynnyrit siinä pyöriessään hajoa? kysyin sentään vielä mieheltä.

— Mikä ne hajottaisi, kun ovat tervaa täynnä.

Siinä se oli!

Uteliaisuus on yksi ihmishengen herkimpiä kieliä, joka ei vähillä lakkaa väräjämästä, kun siihen kerran kosketetaan. Rupesin yhtäkaikki uudelleen kyselemään kyytimieheltäni, millaiset ne palkkuet olivat, ja vihdoin, kun oli kotva seisotettu hevosta ja selityksen avuksi taitettu kaksi oksaa tien vieressä olevasta kuusesta, tulin siihen tietoon, että palkkuet olivat jonkunlaiset aisat, joissa itse tervatynnöri päistään kiinnitettynä teki hevosen vetäessä pyöräin virkaa.

Uudenkaupungin lokikirjat ja muut kirjat

Kansalliskirjaston uutiskirje johdatti minut tiedotteeseen Uutta Finnassa: Oikopolku tutkimukseen -sisältöalue laajenee museoiden ja arkistojen aineistoilla ja se puolestaan sivulle Oikopolku tutkimukseen. Uusien tutkimusjulkaisujen päällimmäisenä sattui olemaan kirja-arvostelu vuodelta 2007, joten hyppäsin oikeaan laitaan, jossa hieman ristiriitaisesti Tutkimusaineistoista annetaan esimerkit "kuvia esineitä, kirjeitä, arkistoaineistoja", mutta uutuussyötteen otsikkona on "Uusia arkistoaineistoja".Tuon listan kakkosena sattui olemaan Journal till Skonerten Alkaja; lokikirja; laivapäiväkirja ja tämän alkapuolella lisää lokikirjoja, joita en ollut aiemmin avannut yhtään. 

Enkä avannut nytkään, sillä Finnan kautta on tarjolla vain kansikuvat. Tämäkin on tietenkin askel oikeaan suuntaan, sillä pitkäaikaisena ongelmanahan on ollut se, ettei museoiden arkistokokoelmien sisällöstä ole ollut saatavilla tietoa (Ks. Täydennysosa 5 joulukuulta 2022). Tuonti Finnaan palvelee tiedonhakijaa, joka etsii lokikirjoja tai tiettyä alusta. Tutkija jää miettimään, mitä on tuotu esille ja mitä - syystä tai  toisesta - ei. Eli edelleen kattavaa arkistoluetteloa jään kaipaamaan.

Selatessani uutuuksia eteenpäin lokikirjojen lomaan, tuli vastaavasti kansiensa dokumentoinnin saaneita suomalaisittain varhaisia painotuotteita, kuten esimerkiksi Tohtori Martti Lutheeruksen Isä Meidän Selitys. Sekä Saksan että Ruottin kielestä suomennettu. 1841. Museon näkökulmasta kyseessä ei ole kirja vaan "arkistomateriaali". Tämä tarkoittaa sitä, että jos joku jostain syystä käyttäisi Finnaa kirjojen fyysisten kappaleiden etsintään ja hyödyntäisi käyttöliittymän vasemman reunan suodatinta Aineistotyyppi > Kirja, tämä kappale jäisi löytymättä.

Mutta, yllätyksekseni, myös arkistomateriaaliksi luokiteltu postikortti Turku-postikortti, Betel-kirkko on hakutuloksissa senkin jälkeen kun tekee rajauksen Aineistotyyppi > Kuva. Minähän päivänä saisin aikaiseksi opetella Finna-haun perusteet?

 

Sarkofagin lahjoittaja ja romanttisen tarinan sankari

Edellisissä teksteissä vilahtanut Louis Guillamo eli Ludwig William Devienne syntyi 7.4.1835 Tallinnassa eli hän oli 10-vuotias perheensä muuttaessa Helsinkiin.[1] Hän kävi Helsingin lyseota vuosina 1845-50 ennen lähtöään merille.[2] Krimin sodan aikana hän "liittyi aliluutnantiksi 1. suomalaiseen (27.) ekipaasiin kesäkuussa 1855. Osallistui Viaporin puolustukseen 28.–29.7.1855 ja sai siitä 4. luokan Annan urheudesta lokakuussa 1855. Osallistui Hankoniemen luo upotettujen aseiden nostoon talvella 1856 ja sai siitä kenraalikuvernöörin kiitoksen toukokuussa"[2]

Amalia Catharina [20]

Sodan päätyttyä Ludwig William Devienne oli purjehduskauden 1857 höyrylaiva Fultonin kapteeni ja ajoi reittiliikennettä Helsingin ja Tukholman välillä.[3] Kaupunkien välillä sijaitsevasta Tammisaaresta oli marraskuussa vierailulla Ludwig William Deviennen vanhempien luona Helsingissä mamselli Björkbom.[4] Kyseessä oli Amalia Catharina Björkbom (s. 4.12.1837 Tammisaari), sillä samana viikonloppuna luettiin kuulutus avioliitolleen Ludwig William Deviennen kanssa. Liitto solmittiin Helsingissä 6.12.1857.[5] Sisarentyttären myöhemmän kertomuksen perusteella Amalia Catharina oli karannut kotoaan, jossa isä oli liittoa vastaan. [20]

Suomenlahdella sahaus jäi yhteen vuoteen, sillä Ludwig William Devienne "pelasti Välimerellä Bonifacion salmessa kuusi kreikkalaista uppoavasta proomusta 1858 ja sai siitä hopeamitalin Vladimirin nauhaan 1862".[2] Vuonna 1865 "kapteeni Devienne" oli kapteenina aluksella Boug, joka liikennöi  Välimerelle ja Mustalle merelle osana höyrylaivaosakeyhtiötä, joka tunnetaan englanniksi nimellä The Russian Steam Navigation and Trading Company.[6] Konstantinopolista raportoitiin 8.12.1865, että kapteeni Devienne oli höyryaluksellaan Lazareff joutunut Lontoosta tullessaan huonoihin sääolosuhteisiin. Lasti oli kärsinyt vaurioita ja yksi masto menetetty.[7] Lazareff kuului myös venäläiselle yhtiölle.[8]

Liikkumiseen Välimerellä sopii se, että "Yliopiston kansallis-kaluston" syksyn 1860 lahjoituslistassa on  "laivaston luutnantilta L. Devienne: egyptiläisen muinaisen ruumiin kunnia-arkun".[9] Tämän sarkofagin kohtalosta on kerrottu erilaisia versioita. Vuonna 1874 museon amanuenssi maisteri Färling tiesi kertoa, että sarkofagin oli valinnut Georg August Wallin Aleksandriassa, mistä Devienne oli tuonut sen Suomeen hävittäen matkalla sarkofagin sisällä olleen muumion.[10] Koska Wallin kuoli jo vuonna 1852, esityksessä on isohko aukko. Sitä ei yritetty tukkia tuoreessakaan tekstissä, jossa todetaan 

Arkun vaiheista tiedetään melko vähän. Suomalainen professori ja tutkimusmatkailija Georg August Wallin hankki arkun Aleksandriasta, kun hän matkusti Egyptissä ja Lähi-idässä 1840-luvulla tutkimuksiaan tehden. Arkku on ilmeisesti peräisin muinaisen Egyptin pääkaupungista Thebasta, mutta tarkempaa löytöpaikkaa ei ole tiedossa.
Alkuperäisissä luettelointitiedoissa kerrotaan, että arkun sisällä oli muumio, mutta matkalla Suomeen se oli kadonnut. Ehkäpä muumio heitettiin laidan yli, kun meriluutnantti Devienne kuljetti arkun meritse Suomeen vuonna 1860. Kostea meri-ilma sai kenties muumiossa aikaan epämiellyttäviä reaktioita.[11]

Vaihtoehtoisesti sarkofagi kulki meritse Aleksanriasta Odessaan, jossa "lastautti suomalainen tiedemies kaikki Itämailta keräämänsä aarteet junaan, jonka tuli Venäjän läpi kuljettaa nuo kallisarvoiset kokoelmat Suomeen."[12] Toimintaa ei haitannut mitenkään se, että Odessaan tuli rautatie vasta vuonna 1865. Vuoden 2022 sanomalehtijutussa 12 vuoden väliä selitetään Krimin sodalla.[13] 

Kenellekään ei näytä tulleen mieleen selitys, että sarkofagilla ei olisi mitään tekemistä Wallinin kanssa. Tähän viittaa vahvasti Helsingfors Tidningarin etusivu 25.10.1860, jossa lyhyesti kerrotaan Aleksandriasta Yliopiston kansatieteellisiin kokoelmiin lähetetystä sarkofagista ja erikseen pidemmälti käsitellään Wallinin kuolinpäivän muistojuhlaa.

Kauppakapteeni Devienne lahjoitti syksyyn 1863 mennessä tarkemmin määrittelemättömänä ajankohtana yliopiston kokoelmiin myös 11 hopearahaa, 590 kuparirahaa ja 12 tinajäljennöstä (?). [14] Suomalaisen merimiesseuran museoon hän lahjoitti kullalla ja hopealla kirjaillun japanilaisen vaatteen.[15]

Marinkapten L. Devienne,
Åbo Akademis bildsamlingar

Amalia Catharina Devienne (s. s. Björkbom) kuoli ulkomaan matkalla 4.10.1866 ja haudattiin sveitsiläiseen Clarens-kylään lähellä Montreauxia.[20] 

Ludwig William Devienne kuoli pitkällisen kärsimyksen jälkeen 38-vuotiaana 22.10.1873 Beyruthissa, millä lienee tarkoitettu Beirutia. Häntä jäivät kuolinilmoituksen mukaan kaipaamaan leski ja kolme lasta.[16] 

Tyttärensä Ellen Adéle (s. 11.8.1863 Tammisaari) kuoli 25-vuotiaana Loviisassa 11.5.1889 Brynolf Rosendalin vaimona.[17] Vuonna 1875 elossa ollut tytär Amalia Matilda on kuollut vuoteen 1897 mennessä, sillä äidinäitinsä testamenttia vahvistettaessa kaivattiin vain merimies Ludvig Deviennea.[18] Noin kuukautta ennen Ellenin häitä Ludvig oli saapunut Venäjältä Loviisaan ja tämän jälkeen hänestä ei ole havaintoja.[19]

[1] Tallinnan Pyhän Olavin seurakunnan kasteet 1834-1856
[2] Mirko Harjula: Finland-based officers in Russian imperial military service 1717-1917 - a catalogue
[3] Ajan suomalaiset ja ruotsalaiset sanomalehdet, esim. Åbo Tidningar 5.5.1857
[4] Finlands Allmänna Tidning 16.11.1857
[5] KA. Tammisaaren srk. RK 1855-61, 16
[6] Bradshaw's railway &c. 1865. Reittikartan lähde Anna Sydorenko: The Russian Steam Navigation and Trading Company: The Transition from Sail to Steam in the Russian Black Sea (1856–1914). Kirjassa Mediterranean Seafarers in Transition (2022) 
[7] Helsingfors Tidningar 2.1.1866 
[8] Lloyd's Register of British and Foreign Shipping. From 1st July, 1869, to the 30th June, 1870. 1869
[9] Suomen julkisia sanomia 6.12.1860; Museovirasto KM14560:660
[10] Morgonbladet 24.11.1874
[11] Jutta Kuitunen: Sarkofagi saapui Suomeen 1860 – muumio katosi matkalla. Kulttuurista perinnöksi 2019
[12] Arne Koski: Rakennusmestari Ankefenamonin ruumisarkku. Seura 14/1936
[13] Minna Vilkuna: Näyttely: Minne hävisi puisen sargofagin muumio matkalla Egyptistä Suomeen? Suur-Jyväskylän lehti 13.11.2022
[14] Redogörelse för Kejserliga Alexanders-Universitetets i Finland förvaltning och verksamhet samt derstädes inträffade förändringar ifrån den 1 September år 1860 till samma dag 1863. 1863
[15] Åbo Underrättelser 27.4.1867
[16] Helsingfors Dagblad 4.12.1873
[17] Hufvudstadsbladet 15.5.1889; KA. Loviisan srk. RK1880-1889, 256, 315
[18] FAT 29.12.1897
[19] Östra Nyland 5.12.1883

[20] Jonatan Reuter: "Ett stycke ekenäsromantik" kirjassa Ekenäs Stad och bygd II, näköispainos 1990, 135-140; Maija Dahlgren: Niin väkevä on rakkaus. Kuusi kuuluisaa ja romanttista tositarinaa. Atena 2001, 155-172

Upseerimatrikkelin ja Venäjän ulkomaalaisten tietokannan testausta

Jätin eilisessä tekstissä hovineuvos Deviennen Frans Petter -pojan sotauran seuraamisen puolitiehen, sillä muistiin palasi syksyllä hyväksytty Mirko Harjulan väitöskirja "Varjageja, valtaeliittiä vai vainolaisen vartiokaarti? - Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1717-1917" ja sen matrikkeli. Riittääkö uran aloitus kaartissa ja vanhempien asuminen Helsingissä "suomalaistaustaan"?

Kyllä. Harjulan väitöskirjasta löytyy linkki massiviseen upseerimatrikkeliinsa Finland-based officers in Russian imperial military service 1717-1917 - a catalogue.

DEVIENNE, Frans Peter syntyi ranskanopettajan, hovineuvos Pierre Francois'n perheeseen Tallinnassa 19.10.1831, liittyi nuoremmaksi aliupseeriksi Henkikaartin suomalaiseen tarkka-ampujapataljoonaan 1848, yleni portupeivänrikiksi 1849 ja vänrikiksi siirtyen 3. tarkka-ampujapataljoonaan 1851. Yleni aliluutnantiksi 1853. Osallistui Krimin sodassa Silistran piiritykseen 1854 ja sai 3. luokan Annan rusetilla helmikuussa 1855. Yleni luutnantiksi heinäkuussa 1855. Pataljoona muuttui 9. tarkka-ampujapataljoonaksi, mies siirtyi aliluutnantiksi Henkikaartin 2. tarkka-ampujapataljoonaan 1857. Sai luutnanttina kolme viikkoa lomaa Saksaan ja Sveitsiin 1859. Siirtyi virka-arvoihin nimineuvokseksi 1860. Yleni todelliseksi valtioneuvokseksi ja kuului lastenkotien neuvostoon. Aateloitiin 1875. Kuoli Pietarissa 20.1.1885 ul.

RI 31.1.1851, 9.4.1853, 17.2.1855, 23.6.1855, 13.4.1857, 4.7.1859, 20.4.1860, SMY laatikko 42, KA, Wirilander 1985: 107, 109, Erik-Amburger-Datenbank

Eipä tuohon ole paljoa lisättävää taidoillani. Ei huono suoritus sotavangin pojalta. Matrikkelissa on mukana myös Frans Peterin veli, josta on kerrottavana enemmän Suomeen liittyvää asiaa huomenna. 

Lähteeksi merkitty Erik-Amburger-Datenbank on itselleni uusi tuttavuus. Devienne-haku paljastaa, että Frans Peterin kuolemasta on todennäköisesti tietoa sanomalehdessä "St.Pbg.Ztg. 19.1.1885 (Nr.19)". Valitettavasti en löydä sanomalehteä St. Petersburgische Zeitung digitaalisena tuolta vuodelta enkä viitsi tämän asian takia tutkia Kansalliskirjaston kokoelmien mahdollisuuksia. 

Tuloksissa on mukana myös kaksi Frans Peterin veljeä. Julius Theodor Hippolit näyttää käyneen koulua Tallinnassa 1838-1839 ja myös Helsingissä. Viktor Nikolai Adam oli Tallinnan lukiossa 1841 ja myöhemmin opiskeli Pietarissa. Armeijasta kollegiosihteeriksi edennyt Viktor Francovič Devienne vaikuttaa Fransin pojalta kuin myös 15.2.1866 syntynyt Peter Devienne.

Erik-Amburger-Datenbankin taustaorganisaatio on Leibniz-Institut für Ost- und Südosteuropaforschung. Tietokantaan on kerätty ulkomaalaisia Venäjällä. Testaus Kokemäkeen liittyvällä Tigerstedt-nimellä (jota on runsaasti myös Harjulan matrikkelissa), tuotti useita osumia, joissa yhdessä oli jopa asuinpaikka Kokemäellä muodossa "Hyyti, Kunio" (p.o. Hyyti, Kumo).

Harjulan matrikkeliin palaten, sieltä olisi löytynyt runsaasti taustatietoa esimerkiksi vanhaan blogijuttuuni Elsan ihmeelliset elämänvaiheet.