Naisten töiden määritelmä Ilmajoella 1925

Töiden sukupuolittuneisuus niin nykypäivässä on lähes jatkuvasti esillä, puhutaan sitten palkka- tai kotitöistä. Useimmiten kyse ei ole fyysisestä voimasta tai muusta biologiasta vaan muodostuneista tavoista ja käsityksistä. Alkuviikosta näin somessa videon, jossa amerikkalainen mediapersoona ilkkui miestä, joka oli vaimonsa (tai jonkun naisen) kanssa ruokakaupassa. Ikään kuin tämä olisi sopimatonta.

Menneisyydessä ei ollut ruokakauppoja, mutta rajoja vedettiin silti. Mummoni isä lähti tarinan mukaan maatalousoppilaitoksesta, kun siellä olisi pitänyt lypsää. 

Ilmajoella miehillä oli omat käsityksensä heille kuuluvista töistä. Tämä käy hienosti ilmi Kangasalla kasvaneen ja Helsingissä käsityönopettajaksi kouluttautuneen Katri Virkkusen kirjoituksesta. Vuonna 1918 hänestä tuli papin rouva Ilmajoella. (Laajemmin: Katri ja Paavo Virkkunen). Seitsemän vuotta myöhemmin hän kirjoitti:

Kun on talous, joka käsittää parikymmentä henkeä, huoneusto, jossa on huoneita, niinkuin vanhanaikaisessa pappilassa niitä on, maa- ja karjatalous, ovat todella ruuanlaittaja ja muut kotiapulaiset sangen lujalla. Aamusta iltaan he saavat olla jalkeilla. Kun miehet nousevat, pitää heille jo olla kahvi valmiina ja viimeisenä, kun miehet ovat töistään vapaina, täytyy naisten vielä hommata askareissa. Samaa mieltä eivät olleet meidän etelä-pohjaiaiset renkimme. Heitä nimittäin sanomattomasti harmitti, että työt olivat meillä niin asetetut, että heidän piti tuoda halot asuinrakennukseen. Se oli sellaista naisten »passausta», jota he eivät mitenkään olisi halunneet tehdä.

Sattui menemään vesijohto epäkuntoon. Nuorista rengeistä olisi ollut aivan niinkuin olla pitikin, että naiset kantoivat veden jokitöyrän alta, liejuisesta jokirannasta koko suurelle perheelle. Kun sitten määrättiinkin, että vettä piti tynnörillä ajattaman keittiön eteen hevosella, herätti tämä taas suurta pahennusta miehissä. Kuulin heidän mutisevan, että sellainen naisten »passaus» ei voisi tulla kysymykseen missään muualla kuin meillä.

Tuli luminen talvi, Pohjanmaalla harvinaisen luminen. Minä »vedentuoma» en ymmärtänyt ollenkaan, että teiden aukipitokin olisi kuulunut naisväelle. Ihmettelin, kun miehet niin äärettömällä voimalla viskelivät lunta, aivan kun kilvalla. Vasta jälestäpäin sain kuulla, että he olivat niin läpeensä suuttuneita, kun heidät pantiin tämäkin »akkaväen» työ tekemään. Rengeistä oli kaksi veljiä, reippaita ja ahkeria miehiä, suuren perheen poikia. Heidän perheessään oli ainakin 7 veljestä.

Kun miehet tulivat työstään, eivät he enää voineet pidättää itseään, vaan tahtoivat lausua halveksumisensa meidän talon naisväelle ja kehua omaa äitiään. Toinen heistä sanoi: »Me olemmekin sellaisen äidin poikia, jota ei ole tarvinnut passata.» (Vaasa 4.4.1925)

Kun viranhaku ei onnistu

 Daniel Wirzeniuksen (1711-1780) matrikkelitiedot eivät kerro menestyksestä, mutta eivät myöskään sen syistä.

Vihitty papiksi Turun hiippakunnassa 30.11.1743. — Armovuodensaarnaaja Loimaalla 1743, sittemmin vt. pappina eri seurakunnissa. Hoiti Ryngön ratsutilaa Loimaalla 1743–55. Turun suom. seurak. kirkkoherran apulainen 1755. Varapastori.

Vika ei ollut ainakaan olemattomassa taustassa tai verkostoissa, sillä Daniel Wirzeniuksen isä oli pappi, äiti pappissukua ja appiukkokin oli pappi. Kyse ei myöskään ollut hakupaperien laatimattomuudesta. Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo kertoo 20.8.1772 Daniel Wirzeniuksen päässeen Rymättylän kirkkoherran vaaliin, 16.7.1774 Espoon kirkkoherran vaaliin ja 16.8.1775 Nousiaisten kirkkoherran vaaliin. Viimeksi mainittu valintatilaisuus oli niin erikoinen, että Eero Matinolli kirjoitti siitä artikkelin Vähän Anders Achreniuksesta. (Genos 2/1954, 54-57).

Nousiaisten kirkkoherra Abraham Achrenius oli kuollut syksyllä 1769 ja poikansa Anders jatkoi sujuvasti tehtäviä tämän jälkeen, nuoresta iästään huolimatta. Seurakunta halusi hänet seuraavaksi kirkkoherraksi, mutta tuomiokapituli asetteli heinäkuussa 1775 kolmelle vaalisijalle mihiä, joilla oli ennestään virkavuosia. Nousiainen oli kuitenkin regaaliseurakunta eli kuninkaalla oli lopullinen päätösvalta. 

Seurakuntalaiset anoivat ensin Magnus Wilhelm Armfeltin johdolla Anders Achreniuksen saamista neljännelle vaalisijalle. Kun tuomiokapituli kieltäytyi vedoten vähäisiin virkavuosiin, seuraava anomus lähti kuninkaalle ja sisälsi syytöksiä kahdesta vaalisijoille asetetuista papeista. Matinolli ei selosta syytöksiä ja vaiheita, jotka johtivat kuninkaalliseen päätökseen 14.11.1777. Daniel Wirzeniuksen osuutta löytyy arkistojen ohella Dagligt Allehandassa 21.8.1776, johon joku oli toimittanut hänen vastineensa kuninkaalle. 

Wirzenius toisaalta valitti professori Gadolinista, joka oli jotenkin (ainakin hänen mielestään) torpannut Wirzeniuksen uran Turun suomalaisessa seurakunnassa. Selkeämmin viranhakuun liittyivät kaksi syytöstä esiintymisestä humalassa julkisesti. Toiseen liittyi tarkka paikka ja Wirzenius oli hankkinut turkulaisen kahvihuoneen pitäjä Anders Roosin todistuksen siitä, ettei hän ollut koskaan ollut kahvilassa humalassa.

Nousiaisten kirkkoherraksi tuli kuninkaan päätöksellä huhtikuussa 1778 Anders Achrenius. Daniel Wirzenius ei lannistunut vaan oli jo kesällä vaalisijalla Laitilan kirkkoherraksi (TÅ 15.7.1778). Tätäkään paikkaa hän ei saanut ja ehkä joku halusi vinoilla epäonnistuneelle uralleen toimittamalla Dagligt Allehandaan 27.9.1779 Daniel Wirzeniuksen Turun tuomiokapitulille työpaikkaa anoessaan 4.11.1768 lähettämän runon. Yksi säkeistöistä kuului:

Trettifem år Kragan bär,

Tolf jag vice Pastor heter, 

Men af wäntan och förtreter

År jag min förwandling när;

Ty at lefwa utan flärd,

Men at lefwa utaf wäder

Hwarken föder eller kläder,

Uselheten är min wärd.

Runebergin patsaan hatutus

Johan (John) Robert Wahlman perusti Helsinkiin hattukaupan vuoden 1884 paikkeilla. Jo varhain liikkeen tunnuksena oli sen ulkopuolella riippunut metallinen silinteri, joka muistetaan tulipunaisena. 

Noin vuotta myöhemmin paljastettiin Esplanadilla paljaspäisen J. L. Runebergin patsas. Sitten

Runebergin patsas oli aivan äskettäin paljastettu. Tähän juhlatilaisuuteen olivat kaikki helsinkiläiset ottaneet osaa. Niinpä myös "siivikset" L., F.. J. ja A. Meidän neljä ystäväämme sekä pari heidän toveriaan, joiden nimet eivät tämän yhteydessä ole tarpeellisia mainita, istuivat eräänä iltana Kaisaniemessä, ylioppilasten silloisessa pääasiallisessa kokouspaikassa. Mieliala oli jotenkin hilpeä ja viinin jumalattarelle uhrattiin jotenkin runsaasti. Pikkutunneilla lähtee seurue kävelylle kaupunkia kohti, ja jokaisen mielessä pyöri, että "jotakin" pitäisi tehdä. 

 

Äkkiä pysähtyy seurue kuten annetun merkin mukaan lieriömäisen, suuren metallikyltin alle erään tunnetun hattuliikkeen edustalla. Pikainen neron leimaus loistaa toveri L:n kasvoissa. "Hattu alas", on tunnussana. Toveriensa harteilla kapuaa L. ylös, asettuu kahtareisin kylttitangon päälle ja suurella taidolla sekä kaksikymmennyksivuotiailla nyrkeillään onnistuu hän irrottamaan hatun. Hattua kannetaan sitten juhlakulussa katua eteenpäin, jolloin L. kulkee vakoilijana edellä. Kulku ohjataan Runebergin patsasta kohti. Ajatus ja päätös ovat sama. Etuvartijoita asetetaan huolellisesti ympäristöön. Tosin koettaa hiljainen F. estää ohjelman toimeenpanoa, puhuen "kuolleen henkilön loukkaamisesta", raa'asta pilasta, rehtorin rankaisevasta kädestä y. m., mutta hänen, sanoilleen ei omisteta vähintäkään huomiota. J. kapuaa pitkän ja komean A:n harteille ja L. kiipee edellisiä pitkin patsaan jalkojen väliin. Pian on hattu paikoillaan, tosin kyllä liian suurena painuen aina runoilijakuninkaan hartioille. Yölliset hurjastelijat painuvat sitten rauhallisesti tiehensä, sitten kuin kukin heistä oli ensin tarpeeksi nauranut koomilliselle näylle. 

 

Seuraavana aamuna hämmästyttää uneliasta Helsinkiä seuraava näky: Runeberg komeilee suuressa, punaiseksi maalatussa "sylinderissä". Utelias katsojajoukko lisääntyy nopeasti. Nuorukaiset nauravat ja ojentelevat käsiään, vanhat hymyilevät. Ja hattumestari. joka kaipaa "kylttiään", saa tiedon, että Runeberg on sen ottanut ja kiruhtaa esplanaadille, mutta pysähtyy hänkin sen nähtyään ja nauraa. Näytelmä tuli jotenkin lyhytaikaiseksi, sillä kaksi poliisia näyttäytyy, nostaen tikapuut patsaalle ja hattu nostetaan alas pitkällä seipäällä. Siitä hetkestä saakka on runoilija saanut seistä avopäin ja sade ja lumi ovat vapaasti saaneet valua hänen päälaelleen. Mutta meidän "siiviksemme" olivat kotonansa ja lepäsivät vanhurskaan unta. Heidän ilonsa kohosi ylimmilleen saatuaan kuulla näytelmän loppuvaiheet.(Helsingin kuvalehti 7/1912) 

Hattumestari Wahlmanin poika muisti tilanteen näin:

— Minä olin silloin pikku poikanen, mutta muistan varsin hyvin, kuinka isäukko hämmästyi vappuaamuna, kun silinteri oli tipo tiessään — kertoo johtaja A. Wahlman, vanhan hattumestari Johan Robert Wahlmanin poika, joka nyt jatkaa tätä erästä pääkaupungin vanhimpaa, saman suvun hallussa pysynyttä käsityöläisliikettä. — Niin — ukko noitui aikansa, otti sitten keppinsä ja lähti mainoshattua etsimään ja tultuaan Runebergin patsaan lähettyville näki hän sen komeilevan auringon kirkkaassa paisteessa nurmikolla kevätiloisten helsinkiläisten naureskellessa sen ympärillä. Ukko otti hatun — hänkin jo täysin leppyneenä — mukaansa ja toi takaisin Erottajan varrella olevaan liikkeeseemme. Sillä varalta, etteivät tällaiset vallattomuudet joka vappu uusiintuisi, kiinnitti hän silinterin rautapulteilla seinään. (Seura 31/1939)

Eerik vai Eero?

Etuniemen käsittely on aihe, josta saa sukututkijoiden keskuudessa aina käyntiin vilkkaan keskustelun. Tämä tuli todistettua jälleen viime viikolla, kun Suomen sukututkimusseuran blogissa julkaistiin Jouni Elomaan kirjoitus Nimellistä asiaa. Verkkokeskustelussa meni sekaisin verkkoalustojen käytännöt, normalisoinnit ja suomentamiset. Ensiksi mainitut mahdollistavat useiden nimivarianttien tallennuksen ja esityksen. Normalisointi (esim. Eric > Erik) on tarkoituksenmukaista tiedon löytymiseksi. Suomentaminen yrittää tavoittaa todellisuutta, joka ei ole saavutettavissa. Per Perssonin voi kirjata Pekka Pekanpojaksi tai Pietari Pietarinpojaksi, mutta on erittäin epätodennäköistä, että kyseinen menneisyyden mies olisi itsensä näin esitellyt. Elävän elämän nimikäytäntöjen kirjaus ei ollut menneisyyden virkamiesten tehtävänä.

Asiakirjoihin tallentui kuitenkin osa nimikäytäntöjen joustosta eli usein kohtaa henkilöitä, joiden nimi on kirjoitettu hieman eri tavoin eri yhteyksissä. Yksi esimerkki tästä tuli vastaan viime viikolla, kun kokosin tietoa miehestä, joka kirjallisuudessa tunnettiin Eero Väkipartana. 

Sanomalehtihaku nimellä osui runsaaseen uutisointiin Räisälän rettelöistä vuonna 1892. Päivälehti uutisoi välikäräjistä 30.1.1892 ja luetteli syytetyt:

talollinen Erik Mikonp. Puputti Läheniemen kylästä, räätäli Matti Aataminp. Tantti Humalapellon kylästä, talokkaat Erik Simonp. Väkiparta, Yrjö Aataminp. Varne ja Jonas Matinp. Ohva Hytinlahden kylästä, Antti Martinp. Kiuru ja poika Martti Kivipellon kylästä ja Matti Juhonp. Niukkanen Köninginmäen kylästä, loinen Juho Antinp. Tantti Piiskonmäen kylästä ja mylläri Matti Yrjönp. Varvas Unnunkosken kylästä

Puoli vuotta myöhemmin Jonas on Juonas ja Väkiparran etunimi Eero (Päivälehti 19.6.1892). Karjalattaressa 18.10.1892 mainitaan Juonas Ohjo ja Eerik Väkiparta. Viimeksi mainittu muoto on myös ajan rippikirjassa

Räisälä RK 1890-99, 46

Kun sama Väkiparta astui kesällä 1903 Englannissa laivaan, joka vei hänet Kanadaan, matkustajalistaan kirjoitettiin Erik.

Mutta Väkiparta kutsui itseään Eeroksi sekä Suomessa että Amerikassa. Nimimerkkinsä suomalaisissa sanomalehdissä tosin oli Väkelän Eero, eikä Väkiparran Eero.

Toveri 16.2.1910

Eli virallisiin asiakirjoihin tallentunut nimi ei ollut se, jota mies itse käytti. Mikä on "oikea" nimensä? Erkkikö?

Tamperelaisten liukumäkien patapori

K. R. viittaa 1860-luvun vuosiin katsauksessaan Entisajan leikit ja urheilut.

Ellei hiihdosta suurtakaan tiedetty, niin sitä ahkerammin laskettiin mäkiä kelkoilla. Kelkka olikin joka pojalla, sekä myöskin monilla tytöillä ja se vehje olikin koko talven ahkerassa käytännössä. Kelpasi sillä laskea Erkkilän ja Muulan ahteet ynnä monet muut paikat, joissa vähänkin mäkeä oli. Moni poika hankki itselleen myöskin "pataporin". Tuon merkillisen mäenlaskuvehkeen merkillinen nimikin lienee jo unholaan vaipunut tai vaipumassa, mutta sietänee se pari riviä muistokseen. "Patapori" oli paksu, ympyriäiseksi veistetty jäämöhkäle, sen halkaisija oli noin 50 cm. Alta oli se aivan sileä, kuten jään alapinta ainakin, päällispuolelle oli koverrettu istuinsijan tapainen. Se liukui vinhaa vauhtia mäkeä alas, mutta sillä tahtoi olla se paha vika, että se liukuessaan pyöri ympäri, joten siinä laskija ei ollut ainoastaan etenevässä, vaan myöskin pyörivässä liikkeessä. Mutta kaipa se hauskaa oli, koska "pataporia" niin yleisesti poikien keskuudessa suosittiin. (Aamulehti 6.3.1927)

Kansan lehti 9.2.1929

Amurin poika ajoittaa "Vanhan Tampereen laskiaisen" noin vuoteen 1880.

Kaikilla työläislapsilla ei ollut siihen aikaan keikkaa, eipä sellaista ollut allekirjoittaneellakaan, sillä koti oli köyhä, paljon lapsia, isällä huono palkka, 9 markkaa viikolta, josta ei riittänyt rahoja kelkkojen ostoon. Työläislasten enemmistö ehkä oli minunlaisiani, mutta Onkiniemen mäessä emme kelkkoja kaivanneetkaan sillä meillä oli "pataporimme", joilla laskiainen tuli vietettyä täysin traditsioonien mukaisesti.

Nykyajan tamperelainen ei kait lainkaan käsitä mikä on, tai oikeammin oli, "patapori”. Se oli paksu, raskas jäälohkare, saatu jäännostopaikoilta sellaisista jäänkappaleista jotka olivat ylös nostettuina nostajain käsitteleminä rikkuneet, joten niitä ei ollut korjattu pois sahauspaikoilta. Tällaisesta rikkuneesta lohkareesta muodostettiin kirveellä tavallisesti pyörän muotoinen pyöreä kiekko, jonka pintapuoli hakattiin syväksi istuintilaksi, vettä vasten ollut puoli säilytettiin koskemattomana liukumispintana ja sivuun kaiverrettiin reikä johon solmittiin nuora ja silloin oli patapori valmis. Se oli raskas vetää mäenpäälle, mutta kulki kuitenkin sinne heikoillakin voimilla ja palkitsi vaivan alas laskettaessa. Sitä ei voinut mäessä ohjata kuten kelkkaa, mutta ohjausta se ei kaivannutkaan. Kevyt kelkka hyppäsi mielellään mäessä sivuun, mutta raskas patapori sitä ei koskaan tehnyt, vaan kulki mieluummin kovalla tiellä, ellei muuten niin kieppuen, jolloin laskija joutui kulkemaan selkä edelläkin. Nykyajan tamperelaiselle tällainen mäenlasku näyttäisi peräti vaaralliselta, mutta allekirjoittanut ei muista Onkiniemen mäessä, enempää kuin muissakaan mäiesä lasketellessaan vakavampia tapaturmia sattuneen. (Kansan lehti 9.2.1929) 

Elin Munterhjelmin (s. 3.8.1880) muistelmassa eletään ehkä vuotta 1890.

Mainioita mäkiä meillä pellavatehtaalaisilla olikin. Pelosta ja arkuudesta eivät pienimmitkään meistä mitään tienneet, ainakaan eivät sitä näyttäneet. »Anti mennä vaan, kyll’ ämmä reessä pysyy», oli minuakin koruton sotahuutoni kun suurempien mukana karahutin alas pitkiä, jyrkkiä mäkiä. Jos teki kuperkeikan tai jos tuoksahti yhteen kasaan edellisten haaksirikkoisten kanssa, niin että silmissä säkenöi, ei mitään, ylös taas vaan. Mies se, joka ei kaikesta pillittänyt! Oliko pakko mennä mukaan jos on sellainen raukka! Kelkan asemesta käytimme joskus paksua jäämöhkälettä, jonka alapinta hiottiin sileäksi, kun taas päällispuoleen koverrettiin syvennys. Tällä "pataporilla" istuen sitä sitten huristettiin alas jäämäkiä niin että maailma silmissä pyöri kieppuvan jääkappaleen mukana. Usein siinä jouduttiin viereiseen hankeen pää edellä tai vierittiin patapori ja "padassa" istuja loppumatka kumpikin omia luikeroteitä kunnes mäen alla taas tavattiin. Mutta sitä hauskempaa oli! (Aamulehti 11.3.1923)

Pakinoitsija teki havainnon vielä tammikuussa 1928.

Pataporinkin näimme eräänä päivänä. Tietääkö herrasväki mikä on patapori? Kyllä, se on sellainen jäänkappale, jolla palleroiset laskettelevat. Usein se on saatu vesisangon tai saavin pohjalta, jonne vesi on jäätynyt. Kun astia käännetään kumoon irtautuu sieltä "pata" s.o. pyöreälovinen jäänkimpale. Ja kun siihen istutaan muuttuu se pataporiksi, siis eräänlaiseksi "linnoitukseksi" - borg'iksi - jonka turvissa on erinomainen laskea mäkeä alas. Pari ihmisenalkua, poika ja tyttö, laskettelivat eräänä päivänä pataporilla pientä mäennyppylää alas huutaen julmalla äänellä: hei, hei, hei, eläköön Tyynperi, Paakmanni ja Kutsnappi ... hei, hei, hei ... Tyttö, joka oli hieman jäänyt toveristaan jälkeen, nikotti harmista ja kiukusta ja huusi kateuttaan peittääkseen: eläköön Matti ... ii ... Matti oli tietenkin pojan nimi. Mutta samalla kun Matti pääsi maaliin muksahti hän kupperiskeikkaa, Liisa ajoi pataporilla huimaa vauhtia hänen sivuitseen ja hihkui ahteen alla: rouva Jaakopsonni voitti.

Ja sitten kajauttivat molemmat yhteen ääneen: eläkööt Muut Ristit ...

He tarkoittivat tietenkin Moritz'ia, Sant Moritz'ia. Mutta yleisö, jota vähitellen oli kertynyt sievoinen väestö pataporikilpailujen päättymistä seuraamaan, nauroi katketakseen. (Tampereen Sanomat 21.1.1928)

Yhteisiä merkkipäiviä vuonna 1814

Wikimedia

Venäjän armeija oli Briennen taistelussa 29.1.1814 Napoleonin voittavalla puolella, joten Turun tuomiokapitulin kiertokirjeessä 9.3.1814 oli kehoitus kiitosjumalanpalvelukseen ja Porvoon vastaavasti 12.3.1814.[1] Turussa juhlapäivä ehdittiin viettää jo 6.3.1814.[2]

Ainakaan sanomalehdessä ei mainittu juhlaelementtejä. Sen sijaan Anders Johan Sjögren kirjasi päiväkirjaansa 24.3.1814 juhlavalaistuksen, jonka ainoa selitys oli samana päivänä ortodoksisessa kirkossa huomioitu keisarin hallitsijaksitulon vuosipäivä. [3] Kotimaanuutiset olivat niin harvinaisia, että tästäkään tapahtumasta ei ole sanaakaan Turussa ilmestyneessä lehdessä.

Pippingin luettelon mukaan vuoden alussa Suomessa painettiin Tacksägelse i anledning af Freden med Dannemark, mutta kiertokirjeiden mukaan Tanskan liittymisestä Venäjän kanjssa samaan liittoumaan ei kiitetty Jumalaa.

Fere Champenoisen taisteluvoitto 25.3.1814 ja Venäjän keisarin voitokas saapuminen Pariisiin 31.3.1814 olivat aiheeba seuraavalle kiitosjumalanpalvelukselle, joka tiedotetettiin Turusta 4.5.1814 ja Poirvoosta 13.5.1814. Mukana olleet Sota-Sanomat oli alaotsikoltaan suomeksi Se suuri ja werinen taistelemus, joka jo kauwan aikaa, mutta erinomattain näinä kahtena wiimeisinä wuosikausina on ollut merkillinen, ja tuottanut paljo onnettomuutta ja häwitystä Europan Kansakundain ylitze, näkyy wihdoin Sen Korkiamman kaikkiwaldialla awulla, ja niiden Yhdistettyin Armejain usiain loistawain woittoin kautta, lähestymän loppuansa. [4]

Turussa Turussa juhlapäivää vietettiin 8.5.1814 tykinlaukauksin, juhlavalaistuksella, hyväntekeväisyyskeräyksellä sekä assembleella Seurahuoneella.[5] Anders Johan Sjögren laittoi päiväkirjaansa muistiin väkipaljouden ja koko elinaikansa Euroopassa jatkuneen sotaisuuden.

Sednare gick jag, som vanligt till Poppius.Med honom spatserade jag först utom Tavasttullen och sedan, då det blef mörkt inuti staden. Det var allmän illumination. Gatorna voro ytterst fulla af folkmassor, som kommo och gingo. Man måste slingrande söka att komma fram genom de täta grupperna. Denna dagens intryck måste för mig blifva oförgätligt. Det är något omineust att mensklighetens interesse af denna dag så underbart förknipat sig med det individuella interesset som dagen i och för sig sjelf hafver för mig. Min tydning är åtminstone en lycklig dröm. Just på denna dag. då jag slutar 2ne decennier af min verldsbana, firas en fred efter ett blodigt krig, som i ungefär lika lång tid härjat Europa. Uti den af vilkoret införda nya Dynastiens störtande och med det helas återvändande, såsom det ej sällan plägar ske vid sådana strider emellan nytt och gammalt, i sitt fordna skick, ser menskligheten med glada blickar en fred till mötes, hvilken man redan på förhand, under det man hållit på att tillkämpa.[6]

Rauhansopimus Ranskan ja liittoutuneiden välillä allekirjoitettiin Pariisissa 30.5.1814. Kiitosjumalapalvelusmääräys lähti Turun tuomiokapitulista 13.7.1814 ja Porvoosta 8.7.1814. [7] Turussa jumalanpalvelus pidettiin 10.7.1814 ja illalla järjestettiin juhla-ateria ja "koko kaupungin" valaistus.[8] Lisäksi akatemialla oli oma ohjelmansa oratorioineen [9]. Helsingin juhlallisuudet raportoitiin Pietarin lehdessä, jota Turussa uskallettiin lainata. Kuvauksessa mainitaan "saksalainen teatteri" ja keisarin patsas, joten on mahdollista, että tekstit ovat jossain vaiheessa sekoittuneet. [10]

Lähteet:

[1] ÅCB 168, IV:168; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872 s. 250
[2] Åbo Allmänna Tidning 17.03.1814 no 31
[3] Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Esko Häkli, Marja Leinonen & Michael Branch (red.), Helsinki: Kansalliskirjasto 2020, 1458
[4] ÅCB 169, IV:172; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872 s. 250
[5] Åbo Allmänna Tidning 17.05.1814 no 57
[6] Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Esko Häkli, Marja Leinonen & Michael Branch (red.), Helsinki: Kansalliskirjasto 2020, 1492
[7] ÅCB 170, IV:176; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872 s. 250
[8] Åbo Allmänna Tidning 19.07.1814 no 83
[9] Åbo Allmänna Tidning 11.10.1814 no 119
[10] Åbo Allmänna Tidning 15.10.1814 no 121

Helmikuun jumalanpalveluksissa luetut lait

Kansalliskirjaston digitointeihin kuuluu Yhteenweto njistä kuning. asetuxista, plakateista, kirjoituxista ja päätöxistä, iotka sarnastoleista pitä kirkoisa, osittain ylitze koko waldakunnan, ja osittain erinomaisisa paikkakunnisa ylösluettaman, ynnä tiedon kansa, millä ajalla wuodesta, njin myös paikkakunnasa, josa ylöslukeminen kustakin asetuxesta tapahtuman pitä. Hänen kuning. maj:tins armollisimman käskyn jälken kokoonpandu ja präntistä ulosannettu (1800). Tästä siis selviää ikivihreät tekstit, joita papit joutuivat toistuvasti lukemaan ja seurakuntalaiset kuuntelemaan. Kaiken muun kuulutettavan ohella.

Harvempia taisi kiinnostaa Kuning. Maj.tin kielto, ettei Laquejiat, Trengit ja Gesällit saa kaanda mieckoja, eikä myös sisälle korteratut ja Garnizonisa makawat Soldatit, kosta ej he ole wahdin päällä ja Commenderingeisa, sinä 19 p. Loka-Kuusa 1719.

Lähes kaikkia sen sijaan koski Kuning:sen Maj.tin Armollinen Asetus njiden Sakotuxesta ja rangaistuxesta, Jotka Laimin lyöwät tuleman saapuitte Catechismuxen-Kuulustelemuxen. s. 4. p. Joulu Kuusa 1765. Ensimmäisellä kerralla "Wanhembain, Perhenisändäin ja Emändäin" kinkereiltä poisjääminen maksoi maalla 4 hopeaäyriä  ja "jokaizen heidän Lapsensa eli Palkollisensa edestä, joka ej tule sapuille" kaksi hopeaäyriä. Toisella ja kolmannella kerralla sakkosummat kaksinkertaistuivat. "Jos ej tämäkän mitän waikuttais, niin pitä se, joka on uppiniskainen, neuwon-pitämisen jälken Kirko-Radin kansa, langetettaman Tucki-rangaistuxeen yhdexi eli usiammaxi Sunnundaixi, eli myös erinäisiin Rahasackohin Seurakunnan Waiwaisille" jne.

"Ainoastans niisä Kaupungeisa kusa Garnizoni maka" luettiin Kuning. Maj:tin uudistettu Asetus, kuinga menetettämän pitä, koska Palweljat ja Työmiehet Manufacturi-Werkeisä Waldakunnasa Wärwäreildä tygöpuhutellan, sinä 25 p. Loka-Kuusa 1750.

"Ainoastans niisä Paikkakunnisa Merimaista, jotka Makawat Merenkulmalta" luettiin Kuning. Maj:tin Armollinen Asetus liikuttawa Wäkiwallan estämistä Walkia-ja Johto-Pååkein päälle. Annettu Stockholmisa s. 21 p. Heinä.-Kuusa 1761.

Helsingin Aleksanterin- ja Mikonkadun tila 1860-luvulla

Omahyväisesti selostin taannoin kaupunkikartan ja todellisuuden eroja. Viime syksyn Tukholman reissun raportoinnissakin kiinnitin asiaan huomiota. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Selaillessani E. G. Palménin kirjaa Helsinki 1800-1900. Rakennustoiminta ja tonttiarvo (1907) huomasin mieltäneen Aleksanterinkadun 1800-luvulla samanlaiseksi kuin se on nyt. Olihan se kartalle piirretty samaan kohtaan ja saman mittaisena.

Todennäköisesti vuonna 1849 syntynyt Palmén jakoi omia muistojaan sivuilla 140-141.

Vielä 1860-luvun alussa ne koulupojat, jotka kirjat kainalossa Vanhan kirkon seutuvilta pyrkivät Helsingin siihen aikaan ainoaan yliopistoon asti johtavaan kouluun, - ruotsinkieliseen yksityislukioon, joka sijaitsi Mikonkadun päässä, Kaisaniemen vieressä - saivat kulkea "Nordenstamin kulman" ohi, s.o. pitkin Esplanaadin- ja Mikonkatuja. Aleksanterinkadun länsiosa oli silloin varsinkin syksyllä liian märkä, vielä pahempi oli Hakasalmenkatu ja sen viereinen suo, nykyinen Rautatietori. Jälkimäisen yli ei voitu päästä ennenkuin talvi oli lopulliset sillat rakentanut. [...]

Ja kun se isäntä, joka omisti tontin 17 Mikonkadun varrella (vai oliko kenties n:o 19?) uskalsi rakentaa kapean kivitalon portin viereen, pitkin tontin pohjoisrajaa, oli meillä koulupojilla paljon hauskaa nähtävänä: ensiksi kuinka perusta, niin pian kun tultiin pintaa alemmaksi, oli mustaa ja haisevaa vettä täynnä; sitten kuinka kuoppaan työnnettiin suuri määrä kiviä täytteeksi, ja vihdoin miten tälle perustalle rakennettu talo, jolla oli pääty kadulle päin, muutaman vuoden kuluessa rupesi kallistumaan naapuritontin puolelle, - kaikki hauskoja havaintoja, kunnes omistajat täytyi purkaa kivimuurit ja rakentaa uudestaan.

Sekä 17 että 19 ovat keskellä korttelia, joka edelleen reunustaa rautatientoria. Mikonkatu 17:n (korttelin 28 tontti 4) osti kaupunginarkiston kiinteistökortiston mukaan vuonna 1867 teurastaja Kusma Kuratoffin pakkohuutokaupasta laivurin tytär Fredrika Ginman, jolta tontin osti vuonna 1875 kauppaneuvos P. Sinebrychoff. Mikonkatu 19:n (tontti 5) omisti vuodesta 1858 mestariseppä Gustaf Boström ja tämän kuoltua tyttärensä Hilda ja Hulda vuoteen 1885. Boströmien perukirjoissa ei valitettavasti paljastettu rakennuskantaa ja Ginman kuoli kiinteistökaupan jälkeen.

Palmenista aiemmin: Professorin pojasta professoriksi ja Kun historioitsijat olivat pilapiirroksen arvoisia.

Fredrik Aallon kirjoituksista

Fredrik Aallolla (1854-1917, aik. Stenfors) on tätä kirjoittaessani Wikipedia-sivu, mutta sen sisällössä on isoja aukkoja. Koska en edelleenkään osaa sinne vaadittua tyyliä, teen tänne toisen version.

Fredrikin vanhemmat Fredrik Henriksson Stenfors ja Lena Andersdotter olivat maanviljelijöitä Kalannissa eli Uudellakirkolla. He päästivät ainoan poikansa koulutielle: "Käytyään ensin Raumalla ala-alkeiskoulua, siirtyi hän sieltä Turun kimnasioon".[1]

Lukiolaisena Fredrik aloitti julkisen kirjoittamisen. Vuonna 1869 Sanomia Turusta julkaisi näkemyksiä suomalaisten menneisyydestä otsikolla "Kirjeitä Tiitto Lintuiselle" [2]. Viimeisen osan alla oli nimimerkki "Reitto Sfs" . Reitto vastaa Fredrikiä ja Sfs on lyhennys Stenforsista.

Samalla nimimerkillä julkaistiin runo Nuoren merimiehen hyvästi-jättö (ST 15.7.1870), Yön kertomus ja runo Garibaldin marssi (ST 10.02.1871). Merkittävästi suurempi satsaus sekä kirjoittajalle että sanomalehdelle oli Hämäläisen pirtti. Suomen viimeisen sodan aikainen kansalais-jutelma, joka pyöri jatkokertomuksena maaliskuusta joulukuuhun 1871 (ja on siis lisä listaani Suomen sodasta kirjoitetusta fiktiosta).[3] Lisäksi Fredrik lähetti nimellä R. Aalto Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan "kaksi kertomusta Uuden-kirkon pitäjän (Turun läänissä) murteella" (US 30.9.1872) sekä runoustoimikunnan vähäarvoiseksi arvioiman historiallisen näytelmän Sigrid [6,7]. 

Kaksi vuotta myöhemmin hän lähetti Suomen muinaismuistoyhdistykselle puumerkkikokoelman, josta osa oli Turun ja Porin läänistä ja osa venäläisestä Karjalasta (Morgonbladet 10.3.1874). Tämä sopisi siihen, että muistokirjoitusten mukaan vuonna 1873 Fredrik "viimeiseltä luokaltta erottuaan ryhtyi sanomalehden toimittajaksi Viipurissa ilmestyvään "Ilmarinen"-nimiseen lehteen" ja oli takaisin Kalannissa syksyllä 1874.[1, 4] Ilmarisesta ilmestyi Viipurissa kuitenkin vuonna 1874 vain näytenumero eli tässä kohtaa on enemmän tai vähemmän väärää tietoa. 

R. Aalto esittäytyi Ilmarisen vastaavana toimittajana joulukuussa 1876, mutta hän oli kirjoittanut lehteen aiemmin nimimerkillä R. A. (US 6.12.1876). Jo 24.11.1875 nimimerkillä oli ilmestynyt teksti Karjalaiset ja Hämäläiset sekä 22.12.1875 Vertailevaa kielitiedettä. Vapunpäivänä 1876 sillä lähetettiin tietoja "Uudelta kirkolta (Turun läänissä)" ja nämä julkaistiin 13.5.1876. Lisäksi nimimerkillä julkaistiin huhtikuusta elokuuhun jatkokertomus Kolmen "fennomaanin" matka [5], joka painettiin kirjaksi syyskuun alussa (Ilmarinen 6.9.1876). Fredrikin päätoimittajakausi kesti korkeintaan vuoden 1877 loppuun (SWL 11.12.1877) eli virheellinen on myös elämäkerta, jossa Ilmarisen vuosiksi annetaan 1877-78 [6].

Fredrik Aallon otos
Männäisten koulusta
Uudenkaupungin museo

Vuosilukuja lukuunottamatta muistokirjoitusten ilmaisut vakuuttavat. "Suoritettuaan sitten kansakoulunopettajan kelpoisuusehdot, siirtyi vainaja vihdoin 1874 Uudenkirkon pitäjän Männäisten koululle opettajaksi, jossa toimessa toimi yhtämittaa koko miehuutensa ijän, eli aina v. 1912, jolloin täysinpalvelleena jätti rakkaan koulunsa nuorempien hoitoon." "Mutta paitsi opettajatointaan, otti vainaja innokkaasti osaa myöskin kaikkiin Uudenkirkon kunnallisten asiain hoitoon. Niinpä toimi hän m. m. vuosikymmeniä kunnan esimiehenä, ohjaten ja järjestellen kiitettävällä taidolla kunnan asioita niinä aikoina, jolloin valistus ja yhteisymmärrys maaseuduilla ei vielä ollut yhtä yleisesti kehittynyt, kuin nykyaikana. Ja melkein kaikilla aloilla ja asioissa käännyttiin "maisteri" Aallon puoleen, joka puolestaan oli aina valmis antamaan hyviä neuvojaan." [1]

Kirjoittaminen ja toimittaminenkaan eivät jääneet. Herman Winterin mukaan Fredrik avusti "Sanomia Turusta" vuosina 1881-1884. Viimeksi mainittuna vuonna sanomalehdessä ilmestyi kirjoitussarja 

Kertomuksia Uudenkirkon ja Uudenkaupungin entisiltä ajoilta, jotka julkaistiin myös kirjana.

Käydessään vuoden 1890 lopulla Uudessakaupungissa Fredrik kohtasi

muutamia kirjapainon johtomiehiä, jotka kysyivät olisinko minä halullinen toimittamaan "Eteenpäitä" seuraavan vuoden alusta alkain. Annoin kieltävän vastauksen. Keskustelun jatkuessa lupauduin uuden lehden toimittajaksi, jos sellaisen perustaisivat ja jos kustantaisivat puhelinjohdon asunnostani Uuteenkaupunkiin. Kun seuraavalla kerralla kaupungissa minulle ilmoitettiin, että molemmat ehtoni täytetään, menin kelloseppä E. v. Heermannin luo neuvottelemaan uuden lehden nimestä. Minun mielestäni siihen piti ensi sanaksi tulla Uudenkaupungin ja toiseksi lehti, sanomat, uutiset tai jotakin sen tapaista. Hra Heerman ehdotti sanaa sanomat ja niin syntyi nimi Uudenkaupungin Sanomat.[8] 

 

Fredrik Aalto oli Uudenkaupungin Sanomien päätoimittaja elokuuhun 1897.

Lähteet

[1] Fredrik Aalto kuollut. Uudenkaupungin sanomat 23.6.1917

[2] Sanomia Turusta 17.9., 8.10., 29.10.1869 & 7.1.1870

[3] Hämäläisen pirtti. Suomen viimeisen sodan aikainen kansalais-jutelma. Sanomia Turusta 10, 25, 26, 29, 31, 32, 34, 38, 40, 41, 43, 44, 46, 47, 49, 50, 51, 52 /1871

[4] Fredrik Aalto. Vakka-Suomi 23.6.1917

[5] R. A. Kolmen "fennomaanin" matka. Ilmarinen 1.4.1876 no 25, 5.4.1876 no 26, 8.4.1876 no 27, 12.4.1876 no 28, 15.4.1876 no 29, 19.4.1876 no 30, 22.4.1876 no 31, 26.4.1876 no 32, 29.4.1876 no 33, 3.5.1876 no 34,  10.5.1876 no 36, 13.5.1876 37, 17.5.1876 no 38, 20.5.1876 no 39, 24.5.1876 no 40, 27.5.1876 no 41, 31.5.1876 no 42, 3.6.1876 no 43, 7.6.1876 no 44, 10.6.1876 no 45, 14.6.1876 no 46, 17.6.1876 no 47, 21.6.1876 no 48, 24.6.1876 no 49, 28.6.1876 no 50, 1.7.1876 no 51, 5.7.1876 no 52, 8.7.1876 no 53, 15.7.1876 no 55, 19.7.1867 no 56, 22.7.1876 no 57, 26.7.1876 no 58, 29.7.1876 no 59, 2.8.1876 no 60, 5.8.1876 no 61, 9.8.1876 no 62, 12.8.1876 no 63, 16.8.1876 no 64, 19.8.1876 no 65,  23.8.1876 no 66, 26.8.1876 no 67

[6] Winter, Helmer. "Männäisten maisteri". Lisiä Uudenkaupungin historiaan 23. 1951

[7] SKS:n pöytäkirja 5.2.1873. Suomi 12/1878

[8] F. A. Uudenkaupungin Sanomain perustaminen ja alkuajat. Uudenkaupungin sanomat 30.12.1915

Syksyllä 1797 Helsingistä kaupattu talo

Kiinteistöjen myynti-ilmoitukset ovat harvinaisuus varhaisissa sanomalehdessä ja usein ne jättävät epäselväksi sekä myytävän kohteen sijainnin että myyjän. Niinpä oli mielenkiintoista tarttua Inrikes Tidningarissa 11.9.1797 julkaistuun ilmoitukseen. Varsinkin kuin kyse on rakennuskokonaisuudesta Helsingin pääkadun varrella.

Päärakennuksessa oli sali, 5 kamaria ja keittiö. Matkustajien majoittamiseen käytetyssä toisessa rakennuksessa 7 huonetta. Joko kyseisessä rakennuksessa tai erillisenä tontilla oli myös pakaritupa ja renkikamari. Kaikkiaan tontilla oli 16 lämmitettyä huonetta, neljä kellaria, neljä puotia eli varastorakennusta viljalle ja elintarvikkeille, kaksi hevostallia, yksi "lehmätalli" eli navetta, vaunu- ja polttopuuliiteri sekä kaivo. Kokonaisuus oli vakuutettu 1100 riikintaalarista, mutta vakuutuksenoton jälkeen oli tehty arvoa kohottavia muutostöitä.

Näillä tiedoilla oikean tontin haravointi olisi vielä haastavaa, mutta lisäksi kerrottiin, että ensiksimainitussa talossa oli biljardinpeluupaikka, joka oli jo useamman vuoden tuottanut omistajalle tuloja. Googlaus toi eteen biljardihistoriaa, jossa mainittiin aiemmin Viaporissa biljardipaikkaa pitäneen Anders Byströmin muuttaneen "Helsinkiin. Ostettuaan pakkohuutokaupassa Peronin majatalon, hankki hän myös heti oikeudet pitää biljardia siinä." Ja pormestari Anders Byströmhän oli ilmoituksen kontaktihenkilönäkin, vaikka pormestariuus oli kyllä päättynyt pari vuotta aiemmin.

Byströmin elämästä ja suvusta on verkon kautta saatavilla monta esitystä, mutta kaupatun talon sijainnin osalta en ole yksityiskohtiin tyytyväinen.

Sukuesittelyn mukaan Anders Byström osti vuonna 1757 huutokaupasta nykyisten Aleksanterin- ja Helenankadun kulmasta kiinteistön, jossa hän sitoutui pitämään kestikievaria (Hbl 6.5.1966). Helsingin kaupunginarkiston digitoimasta Aminoffin kortistosta löytyy viite maistraatin pöytäkirjaan 8.9.1773, jossa mainitaan "Byströmska eller s. k. Peronska gården", jonka Byström oli jo myynyt eteenpäin. Kyseinen tontti sijaitsi vastapäätä maaherran residenssiä. Myyntitiedon vahvistaa Anders Byströmin  6.3.1773 kuolleen vaimon perukirja, jonka kiinteistöistä lähimpänä kaupunkia on "1 tomt jämte hus och trädgård vid Esbo tull", jonka arvoksi oli arvioitu 9000 taalaria,

Släktbokissa omistus on ajoitettu vuosiin 1757-1777 eli hieman falskaa. Väite vuodesta 1777 omistetusta kaksikerroksisesta talosta Aleksanterin- ja Unioninkadun kulmassa on täten kyseenalainen. Joten palaan Aminoffin kortistoon, jossa Byströmillä oli tontti Suuren kadun ja Itäisen kluuvikadun risteyksessä eli eteläisen kaupunginosan tontti 22, jonka rakennuksille hän oli vuonna 1783 ottanut 1100 riikintaalarin vakuutuksen. Tämä siis stemmaa myynti-ilmoitukseen.

Kaupunkisuunnitteluvirasto. Ia Yleiskartat. 1465/13 Helsingfors. Korttelit Ja Tontit

Kaupunginarkiston hieman hämärässä karttakopiossa  tontti 22 ei ole Aleksin ja Unioninkadun kulmassa vaan Fabianinkadun risteyksessä eli nykyisen Aleksi 34:n paikalla. Myyntiyritys vuonna 1795 varmasti liittyi Byströmin toistuviin talousvaikeuksiin, mutta Aminoffin kortiston mukaan Byströmin rakennuksia kruunun omistamalla tontilla huutokaupattiin vielä vuonna 1803. Juha-Matti Granqvistin väitöskirjasta Helsingin porvaristo Viaporin rakennuskaudella (1748-1808) : Sosiaalihistoriallinen perustutkimus käy ilmi, että kyseessä oli Byströmin konkurssiin haetun kuolinpesän likvidointia.

Lastenjuhlia järjestänyt luutnantti

Ruotsalaisten Litteraturbanken mainosti äskettäin Knut Eric Venne Höökenbergin digitoitua kirjaa Troll- och Swartkonster från Finland (1853), josta en ollut aiemmin kuullut. Pikainen tutustuminen antaa mielikuvan, että Höökenbergin tempuilla ei ole mitään tekemistä Suomen kanssa. Hän oli toki ollut Suomessa, kuten esipuheessaan kertoo.

Haku sanomalehtiin paljasti, että olin kuullut kyllä kuullut Höökenbergistä Hesperian puistossa esiteltyjen vesisuksien keksijänä. "Stukhulmisa on muuan Ruottin Luutnantti Höökenberg tehnyt niin kututuita vesi-suksia, joilla hän kulkee eli hiihtää veen päällä. [...] Täällä Oulusaki on muuan nuori herra teettänyt semmoset sukset, vaikka net ovat vielä melkeen puisevat ja lautanlaiset, ja muuan toinen kulki niillä kaupungista ulkosatamaan eli redille ja siellä kulki usiammat laivasta laivaan." (Oulun Wiikko-Sanomia 28.8.1841)

Ilmarinen 5.7.1848

Höökenbergin matka Suomeen ja Venäjälle alkoi keväällä 1848 Haaparannassa järjestetyllä lastenjuhlalla (Ilmarinen 24.5.1848). Oulun jälkeen kiertue tuli kesäkuun puolivälissä Raaheen, jossa lastenjuhlaan saapui 240 osallistujaa. Matka jatkui Kokkolan kautta Vaasaan (ÅU 27.6.1848; Ilmarinen 5. & 8.7.1848). Vaasassa vastaavaan tilaisuuteen tuli noin 400 ihmistä, joista noin 120 oli lapsia. Aikuiset eivät olleet esitykseen ihastuneita ja myös Kokkolassa oltiin pettyneitä ohjelmaan, josta oli luettu mainoslauseita myös ruotsalaisista sanomalehdistä (Ilmarinen 12.7.1848). Ehkä kritiikki oikaisi matkansa kohti Venäjää, sillä myöhempiä mainintoja liikkumisestaan kyseisenä vuonna ei löydy.

ÅU 2.1.1852

Seuraavalla vierailullaan vuoden 1851 lopussa Höökenberg tuli suoraan Tukholmasta Turkuun, jossa hän opetti korttitemppuja ja järjesti lastenjuhlatkin (Åbo Tidningar & ÅU 16.12.1851). Suunnitelman mukaan matka jatkui Poriin, Tampereelle, Hämeenlinnaan, Helsinkiin, Porvooseen yms. (ÅU 9.1.1852). Hämeenlinnassa ohjelmailtaan tuli 480 henkeä, joista 180 oli lapsia (ÅU 9.3.1852). Helsingissä osallistujamääräksi arvioitiin tuhat ja näistä lähes puolet oli lapsia. Ohjelmaan oltiin pettyneitä, sillä piirileikkejä olisi toki joku muukin osannut järjestää. (HT 13.3.1852). Porvoossa juhlaan osallistui 140 lasta (BT 24.3.1852).

HT 23.6.1852

 

Iloministeri Höökenberg päätyi lopulta Kuopioon asti, mutta suomenkielinen lehdistö ei kommentoinut kiertuettaan, joka jatkui Savonlinnaan ja Viipuriin (Kuopio Tidning 29.5. & 5.6.1852). Keskikesällä hän leikitti lapsia Helsingin Kaivopuistossa ja lupasi puolet tuloista Porin tulipalossa kärsineiden hyväksi.

Höökenbergiä ei suuremmin jääty kaipaamaan. Vuonna 1853 ilmestynyt kirjansa oli Suomessa myynnissä, mutta sitä ei lehdistössä kommentoitu. Muutakin kirjatuotantoaan myytiin, mikä piti nimensä muistissa. Niinpä paluu Turkuun marraskuussa 1861 ei vaatinut uudelleen esittelyä (ÅU 9.11.1861). Turusta lähti liikkeelle samantapainen kierros kuin vuosikymmen aiemmin.

Luutnantti K. E. V. Höökenberg kuoli 61-vuotiaana Arbogassa kesällä 1869 (ÅU 15.7.1869). Ilmiselvästi hän oli oman aikansa viihdetaiteilijana julkkis sekä Ruotsissa että Suomessa. Turussa järjestettiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin lastenjuhla "à la Höökenberg" ja Höökenbergin kirjoittamasta keittokirjasta muistettiin "Hökenbergs sås" (ÅU 6.1.1895; Västra Nyland 29.11.1895)

Yhteisiä merkkipäiviä vuonna 1813

Napoleonin näköala Lützenin taisteluun. Wikimedia

Venäjän armeija oli Lützenissä 2.5.1813 käydyssä taistelussa voitokas ja keisari Aleksanteri I oli ollut paikalla, joten Turun tuomiokapituli kiertokirjeessä 22.5.1813 oli määräys kiitosjumalanpalveluksen viettoon rukoustekstillä Meidän Jumalamme ja Isämme! . Sinua ylistää taas iloisilla ja liikutetuilla sydämillä kiitollinen Kansa, ei ainoasti sen uuden ja julkisen woiton tähden, jonga Wenäjän ja Preusiin yhdistetyt Sotajoukot, - sen yhteisen wihollisen ylitze saaneet owat, waan myös sen wäkewän suojelluxen tähden, jolla Sinä sodan waaroisa olet warjellut ja holhonut Sinun woideltuas, meidän rakastetun Kejsarimme. Porvoosta lähti seurakuntiin vastaava viesti 24.5.1813.[1] Turussa kiitosjumalanpalvelus vietettiin 23.5.1813, mutta sanomalehdessä julkaistussa tekstissä ei mainita mistään ylimääräisestä toiminnasta.[2] Anders Johan Sjögren mainitsee päiväkirjassaan 27.5.1813 ainoastaan jumalanpalveluksen.[2a]

Venäjän kannalta hyvin kävi myös Leipzigissa 16.-19.10, joten Turun tuomiokapitulin kiertokirjeessä 17.11.1813 määrättiin kiitosjumalanpalvelus ja Porvoossa 3.12.1813 samoin.[3] Turussa kiitosjumalanpalvelus järjestettiin 21.11.1813. Hämeentullilla laukaistiin tykki 101 kertaa, illalla oli kaupunki juhlavalaistu ja kenraalikuvernöörin bileissä Seurahuoneella 400 kutsuvierasta tanssivat aamuun.[4] Tosin Topi Artukan suomentamassa lainauksessa Johan Winterin päiväkirjasta vierasmäärä on pienempi ja katkeruus kutsulistan ulkopuolelle jääneiden puolesta selvä.

Tänään oli tarkoitus Turussa laulaa Te Deum Leipzigin voiton kunniaksi, valaista kaupunki ja kenraalikuvernöörin järjestää illalla tanssit Seurahuoneella 250 henkilölle alkaen klo 7:stä 4:ään. Konseljista kutsuttu jopa protokollasihteerit, mutta hovioikeudesta vain Pomoell, Tihleman,Richter ja Ba[e]ckborg – ei edes varapresidenttiä.[5]

Anders Johan Sjögrenin kaltaisella köyhällä ylioppilaalla ei ollut kaupungin kerman juhliin asiaa. Hänen päiväkirjamerkinnässään puolestaan paljastuu kiitosjumalanpalveluksen syyn merkityksettömyys.

D. 21sta absenterade kyrkan, spatserade omkring i Academi portikerna. – Ondt i hufvudet – Alopaeus här – under Gudstjensten aflossades Canoner och i kyrkan söngs Tedeum, sades det i anledning af segren wid Leipzig – aftonen illumination och fri bal. Jag war först ensam ut och spatserade för att se den folkmängd, som öfverallt hvimlade på gatorna.[6]

Juhlinnan ohella merkkipäivää kunnioitettiin keräämällä 12100 ruplaa taisteluissa kärsineille.[7]

Määrättyjen juhlintojen ohella ainakin Turussa huomioitiin Keisarin nimipäivä 11.9.1813 monipuolisella ohjelmalla. Illalla koko kaupunki oli valaistu ja aivan erityisesti Aurajoessa ollut "sotasilta" (ponttooni?), Lampuilla oli muodostettu keisarin nimikirjaimet.[8] Ruotsin vallan aikana kuninkaalliset nimi- ja syntymäpäivät toimivat sanomalehtiraportoinnin perusteella monenlaisen juhlinnan "tekosyynä" saamatta vakiintunutta muotoa. Kuvaus Turusta muistuttaa enemmän vuosisadan lopulla hyvin vakiintunutta tapaa viettää Aleksanterin päivää, keisarin ollessa Aleksanteri.

Lähteet:

[1] ÅCB 163, IV:143; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872 s. 248

[2] Åbo Allmänna Tidning 01.06.1813 no 63

[2a] Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Esko Häkli, Marja Leinonen & Michael Branch (red.), Helsinki: Kansalliskirjasto 2020, 1126

[3] ÅCB 165, IV:151; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872 s. 248

[4] Arvi Korhonen, Turun Tuomiokirkko vv. 1700–1827. ThArk3, s. 123; Åbo Allmänna Tidning 25.11.1813 no 138

[5] Artukka, Topi. Tanssiva kaupunki. Turun seurapiiri sosiaalisena näyttämönä 1810-luvulla. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 217. 2021

[6] Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Esko Häkli, Marja Leinonen & Michael Branch (red.), Helsinki: Kansalliskirjasto 2020, 1375

[7] Åbo Allmänna Tidning 20.01.1814 no 7

[8] Åbo Allmänna Tidning 19.09.1816 no 111

Merkittävät tiedot 1700-luvun Rovaniemellä

Kaiku julkaisi 11.3.1913 taulustolaitoksen lomakkeisiin Rovaniemellä kirjattuja lisätietoja.

V. 1750. Vuoden sato on kärsinyt edelleen kuivuudesta ja kuumuudesta. Linnunpyynti on ollut varsin köykäistä ja kehnoa. Järvipyynti, Jumalan kiitos, ollut siunattu. Karja menestyy, hevoskauppa aivan sietämätöntä niinhyvin ostajien kuin myyjien juurtuneen itaruuden tähden. 

V. 1751. Vuodentulo kärsinyt edelleen kuivuudesta ja kuumuudesta; muu mennyt myös edellisen vuoden havaintojen mukaan. — Tammi- ja helmikuussa ahdisti punaripuli ankarasti pieniä lapsia ja osaksi nuorta kansaa. 

V. 1760. Eräs 13 vuotias tyttö katosi metsään heinäkuussa paimenessa ollessaan. 

V. 1764. Eräs 10 vuotias tyttö lapsi hävisi metsään Rovaniemellä. 

V. 1768. Tuomas Henrikinpoika Viiri, 31 vuotias, puhdistaessaan tulen edessä pyssyn piippua ja vetäessään hampaillaan siitä ulos laastikkua, laukesi se hänen suuhunsa ja kolmantena päivänä seurasi siitä kuolema. Isorokko on ollut liikkeellä syyskuun alusta vuoden loppuun, mutta 200 henkilöstä, jotka makasivat sairaina, ainoastaan 9 kuoli. — Vuodentulo vahingoittunut hallasta ja paljosta sateesta, niin ettei melkein mitään satoa saatu. Tulva joessa nousi syyskuussa kyynärän korkeammalle kuin keväällä vuonna 1767 ja teki suurta vahinkoa karjatulolle ja aumoihin pannulle heinälle, enimmän Ylikylän seudulla. Linnunpyynti ja metsästyssaalis aivan vähäpätöistä. 

V. 1769. Matti Henrikinpoika Paavalniemi, 15 vuotias katosi onnettomasti metsään 12 p. syyskuuta siten, että hän erkani isästään ja eksyi. Nuhatauti (kiro) on liikkunut täällä marras- ja joulukuussa, kuitenkaan ei ole montakaan tappanut. — Yöllä 25 ja 26 päivän välillä elokuussa oli tavaton yöhalla, joka vahingoitti vuodentulon kaikkialla ja vaikutti niin paljon, että maamiesten täytyi muilta paikkakunnilta varustaa itselleen siemenviljaa. Alituinen sade esti myös maamiehiä heinänkorjuussaan. Syyssaalis ollut huono. Noidanpuuska (skottsjuka) näyttäytynyt silloin tällöin, mutta ei, Jumalan kiitos, tehnyt mitään erityistä vahinkoa. 

V. 1770. Nuhatauti liikkunut vuoden alusta loppuun. 

V. 1771. Punaripuli näyttäytyi täällä maalis- ja huhtikuussa. 

V. 1772 ja 1773 on myös kulkutauti-ilmoituksia. Koko edellisen vuoden, mutta erittäinkin syksyllä raivosi tarttuvainen mätätauti, joka paljon tappoi. Sama tauti kulki vielä seuraavan vuoden alussa ja tappoi paljon, mutta katosi kokonaan huhtikuussa. 

Mainoskuva vs. valokuvat

Asuin yli vuosikymmenen Mestaritalon läheisyydessä, joten hämäännyin, kun en Fazerin vuonna 1900 käyttämästä mainoskuvasta, joka oli käytössä jo vuoden 1898 osoitekalenterissa, oikeastaan tunnistanut rakennusta. Mainoksessa tehtaan katuosoite on Läntinen Siltaranta 18, mikä ei auttanut asiaa, sillä nimeä ei tunne Helsingin kadunnimet -kirja,  Helsingin kaavakartta vuodelta 1900 eikä varhaisin opaskartta 1909. Pohdin jo, että kyse olisi Fazerin varhaisemmasta tuotantorakennuksesta, mutta Johanneksen kirkon tornit orientoivat kuvakulman Telakkakadun (etualalla) ja Tehtaankadun (viistoon oikealle) risteykseen.

Mielikuvaristiriidasta syntyi tarve nähdä varhaisia valokuvia. Helsingin kaupunginmuseo väitti tehtaan erottuvan vuonna 1909 otetussa valokuvassa, jossa en itse sitä nähnyt. Kommenttini jälkeen kuvausta on muokattu ja nykyään siinä lukee  "... pilkottaa Perämiehenkatu 4. Sen oikealla puolen olevassa teollisuuskorttelissa sijaitsi aikanaan Fazerin suklaatehdas. Tehtaasta näkyy kuvassa savupiippu. Se on on kuvassa keskeltä vähän vasemmalle näkyvistä kahdesta piipusta vasemmanpuoleinen. Niitä ympäröivät kaksi yhtenäisen tiilirakennuksen päätyä, joissa kummassakin on Karl Fazerin suklaatehtaan mainos." (Edelleenkin olen sitä mieltä, että valokuvassa parhaiten erottuu Perämiehenkatu 2, jota katselin ikkunastani 13 vuotta.)

Museo ei auttanut, joten siirryin lehtiin, joista on huomattavasti helpompaa löytää Fazerin tehtaan sisäkuvia kuin ulkokuvia. Sanomalehden Suomalainen kansa reportaasissa 24.12.1910 käytetty otos on siis harvinaisuus. Näkyvä kattolinja ei mielestäni mallaa vuosikymmen aiemmin käytettyyn mainoskuvaan ollenkaan. Aidan perusteella kuva on otettu Telakkakadun (etualalla) ja Pursimiehenkadun (viistosti vasemmalle) kulmasta.

Reportaasissa kerrotaan, että Karl Fazer käynnisti suklaakonfektituotannon pienimuotoisesti konditoriansa yhteydessä Kluvikatu 3:ssa. Laajennuksen oltua tarpeen "vuokrattiin huoneusto talossa 24[?] Pursimiehenkadun varrella". Markkinatilanne muuttui entistä suotuisammaksi, kun Venäjältä tuoduille makeisille määrättiin tulli. Tuolloin Fazer vuokrasi tilaa Tehtaankatu 38:sta, josta myöhemmin tuli Carl Kniefin makkaratehdas. Tilan käytyä Fazerille liian pieneksi "ostettiin vastapäätä olevat tontit ja se suuremmoinen kaksoisrakennus, johon tehdas edelleenkin on sijoitettun, rakennettiin, aluksi se osa rakennusta, joka sijaitsee Tehtaan- ja Tokankatujen kulmassa, ja sitten, kun tämäkin huoneusto osoittautui liian pieneksi, Tehtaankadun ja Pursimiehen kadun kulmassa oleva talo." Näiden vaiheiden välinen korkeusero siis erottuu sanomalehden valokuvassa, mutta ei alkuunkaan mainoskuvassa.

Tontin oston ajoitus selviää Suomen teollisuuslehdestä 15.11.1897: "Sokurileipuri K. Fazer on ostanut Tehtaan-, Pursimiehen- ja Tokankatujen rajoittaman, lähes 2,000 neliöm. laajuisen tontin".

Tehtaan vaiheet esitetään lähes samoin sanoin Helsingin kuvalehdessä 18-19/1913, mutta siinä on käytetty toista valokuvaa. Siitä näkyy vihdoin todellisuus: uudisrakennus ei ulottunut vielä Perämiehenkadulle. Takaa pilkottaa puinen rakennus ja Tehtaankadun puolella ei ole yhtä paljon ikkunoita kuin nykyisessä julkisivussa. Tai vuoden 1900 mainoskuvassa, joka on siis osoittautunut lähes silkaksi fiktioksi.

Helsingin kaupunginmuseo on ladannut Finnaan kaksi kuvaa Olki-karamellien makeislaatikoista (1 & 2), joiden kannessa on myöhempi mainoskuva, museon mukaan "1898 valmistuneesta Fazerin tehtaasta vuoden 1914 laajennusten jälkeisessä asussa". Tässä on totuudenmukaista ainakin Pursimiehenkadun osan korkeus. Sama kuva oli käytössä esimerkiksi vuoden 1921 hinnastossa.

Punavuoresta vuonna 1924 otettuun ilmavalokuvaan on tallentunut käynnissä olleet muutostyöt, joilla nykyinen ulkonäkö vihdoin syntyi. 

HKM

 

"Täällä häntä ei kukaan kaipaa!"

 

Sanomalehdessä Savo julkaistiin 13.8.1884 erikoinen kuolinilmoitus, jonka loppulause on "Täällä häntä ei kukaan kaipaa!" Sukulaiset olivat tuntemattomia ja näyttää myös siltä, että Pielavedellä ei tiedetty "Vaivaishoidon holhokin, entisen hattumaakarin" Johan Lundbergin tarkkaa syntymäpäivää.

Johan oli syntynyt Jämsässä 2.10.1803 vanhempinaan Valkealuomen kylän Luomen tilalliset Mats Johansson (s. 1755) ja Eva Gabrielsdotter (s. 1763). Johan oli 2-vuotias isosiskonsa Anna Marian (s. 25.3.1788) päästessä ripille ja vain 4-vuotias isänsä kuollessa. (Jämsä RK 1797-1809, 133) 

Geni-projektin isäntäluettelon perusteella Johanin isoveli Kalle (s. 18.10.1783) oli isäntänä kolmisen vuotta, ennen kuin tilan osa liitettiin aiempaan kokonaisuuteen. Äiti Eva jäi asumaan taloon itsellisenä (Jämsä RK 1810-1821, 175). Hän kuoli "vanhuuteen" 69-vuotiaana 17.2.1827.

Isän kuollessa perheeseen kuuluivat Johanin vanhimman veljen ja sisaren lisäksi Matts (s. 2.2.1791), Lena (s. 23.2.1795), Eva (s. 20.2.1798) ja Jonas (s. 11.4.1801), jotka kukin ripille päästyään lähtivät maailmalle. (Jämsä LK 1781-1803, 101; 1803-1820, 231)

Johan päätyi Kuopioon, jossa hän otti käyttöön sukunimen Lundberg (Kuopio LK 1823-1831, 542). Hän tuli Kajaanista Pieksämäelle vuonna 1831 hatuntekijän kisällinä (Pieksämäki RK 1827-1837, 262). 

FAT 9.3.1838

Aivan eri paikkakuntia kuitenkin mainitaan Johanin Pielavedeltä papintodistuksen puutteessa viralliseen sanomalehteen lähettämässä kuulutuksessa. Sen mukaan hän lähti muuttotodistuksen kanssa Jämsästä Turkuun ja oli hukannut Helsingistä saamansa todistuksen. Geniin Johanin elämää dokumentoinut on tehnyt huolellisempaa työtä ja seurannut tätä Jämsän rippikirjoissa, kunnes niissä mainitaan lähtö Turkuun 11.1.1824 (Jämsä RK 1821-1831, 126). Mutta olen eri mieltä yhdistämisestä Turussa kuolleeseen muurarioppilaaseen, joka käytti sukunimeä Palmén.

Ilmoitus liittyi aiottuun avioliittoon, joka solmittiin Pielavedellä 28.10.1838. Morsian oli Johania 14 vuotta vanhempi lukkarin/torpparin leski Brita Caisa Qvick (s. 1789). Avioliiton myötä saaduista lapsipuolista vanhin oli vain 7 vuotta Johania nuorempi. (Pielavesi RK 1835-1845, 145; LK 1817-1834, 350)

Vaimo kuoli 74-vuotiaana 2.3.1863 Pielaveden Lammassalossa. Lapsipuoliin Johanilla tuskin oli siteitä ja häntä vanhemmat sisarukset olivat edesmenneitä Johanin kuollessa heinäkuussa 1884.

Varhaisista maalaiskouluista

Olin lauantaina Helsingin kaupunginmuseon järjestämässä kartanoteemaisessa esitelmätilaisuudessa. Yhdessä esityksessä annettiin ymmärtää, että aateliset olisivat jotenkin erityisesti edistäneet koulunkäynnin syntyä. Esimerkkinä mainitusta Eskon koulusta löytyy verkosta tiivistys:

Suomalaisen kansanopetuksen kehto on Hausjärven Erkylässä. Kartanon ennakkoluuloton isäntä, kenraali Johan Reinhold Munck perusti sinne 150 vuotta sitten maan ensimmäisen kansakoulun. Se oli tarkoitettu kartanon alustalaisten perheille, mutta sinne pääsivät myös muut kylän lapset.

Sanottuaan ääneen vaarallisen sanan 'ensimmäinen', esiintyjä oitis esitti jonkun varauksen, joka puolestaan herätti halun tiedonhakuun. (Mutta ei hinkua kirjahyllyn ääreen siirtymiseen.) Erinomaiseksi aluksi löytyi Suomettaresta 11.2.1848 artikkeli Löytyykö Suomessa rahvaankouluja?, joka puolestaan lainaa J. Tengströmin kirjaa "Om presteliga tjenstgöringen i Åbo stift" eli Porvoon hiippakunta jää katveeseen. Täydennystä löytyy K. G. Leinbergin artikkelista Juhana Fredrik Hörning, Suomen etevin pitäjänkoulumestari (Kansakoulun lehti 5-7/1883). Varhaisimmat tiedot ensiksi mainitusta:

Vanhin oikea Pitäjänkoulu Suomessa lienee ollut se P. Brahe'lta v. 1639 asetettu vaan jo v. 1791 tau'onnut Koulu Saltvik'issa Ahvenanmaalla. Yhteen aikaan oli siinä Ruunun kustannuksella 3 Opettajaa ja lapsia neuvottiin pait kirjaluvussa ja uskonopissa myös luvunlaskussa, kirjotannassa ja laulannossa. Kemiön pitäjään asetti Kreivi A. Oxenstierna v. 1649 koulun, jonka Opettajalla on hyvä puustelli ja joka vielä nytki saapi Ruunulta palkan. Se oli alussa ai'ottu samanlaiseksi kuin Saltvik'in koulu, vaikka se tällä vuosisadalla muutettiin, kyllä kummallisesti, tavalliseksi liikkuvaksi kouluksi. 

Aateli on tässä vaiheessa vahvoilla...  Verkosta löytynyt Gustaf Sivgårdin Ur Växjö stifts folkundervisningskrönika (Årsböcker i svensk undervisningshistoria 121. 1969) kertoo, että Saltvik ja Kemiö olivat (ilmeisesti) osa isompaa ilmiötä. Per Brahen lahjoituksilla perustettiin Visingön (1636) ja Grännan (1675) koulut. Vrigstadin pedagogio puolestaan perustui Göran Gyllenstiernan lahjoitukseen vuonna 1648.

Leinberg jatkaa maalaiskoulujen eli pedagogioiden sarjaa paljastamatta toimijoita "Pernajassa (oli olemassa jo 1643), Kiteessä (v:sta 1725) sekä pedagogiaa "ad interim" (väliaikaisesti) Rantasalmella (v:sta 1744)". Hän jätti tarkoituksellisesti mainitsematta 1600-luvun "pedagogiat Pielisissä (Brahea) Taipaleessa ja Kurkijoella, koska näillä paikkakunnilla siihen aikaan oli pieniä kaupunkeja, kaupunkipaikkoja eli kauppaloita, joiden lakattua niiden koulutkin katosivat elävien luvusta". Mitään ilmeistä keksitystä en keksi sille, että kummassakaan artikkelissa ei mainita vuonna 1659 perustettua Lohjan pegagogiota. Yrjö Rosendalin artikkelissa Suomen kouluista valistusaikakaudella (HAik 5/1908) pedagogioita oli 1700-luvun puolivälissä 19 ja näistä kaupunkien ulkopuolella neljä: Ahvenanmaalla, Kemiössä, Ristiinassa ja Lohjalla. Vuonna 1816 Lohjan pedagogio siirrettiin Heinolaan (eli kaupunkiin).

Sivgårdin artikkelin kuvitusta

Vertailu kansakouluun ei ole yksiselitteinen, joten Leinbergiltä talteen lisäpätkä:

Erityisiä, seurakunnan palveluksessa olevia lastenopettajia mainitaan viimeisen vuosisadan edellisen puolen kuluessa ainoastaan Ristiinassa (1702), Rantasalmella (1733), Salossa (Raahen maaseurakunnassa 1739), Kalajoella (1740) sekä Artjärven kappelissa (1744), jota paitsi provastinkäräjissä Kangasniemessä v. 1708 oli kysymys sellaisen henkilön ottamisesta, vaikka epätietoiselta näyttää, ottiko seurakunta hänet todellakin. Vielä 1750-luvulla otettiin erityisesti palkatuita lastenopettajia ainoastaan muutamaan seurakuntaan.

Leinbergin mielestä merkityksellinen käänne koettiin, kun valtiopäivillä 1760-62 kuningas antoi määräyksen lastenopettajan palkkauksesta, jollei lukkari pystyisi kirkkolain vaatimuksia täyttämään. Mahdollisesti tämä innosti väikkärini aineistosta tutun koulun perustamiseen. Loviisasta kerrottiin 30.8.1763, että maaherra Otto Wilhelm de Geer oli perustanut omistamaansa Tervikin kartanoon Pernajassa koulun, jonka piti olla ikuinen. Kouluun oli palkattu opettaja ja sanomalehteen lähetetyssä kirjeessä selitettiin opetusjärjestystä perusteellisesti. (IT 15.9.1763) Pari vuotta myöhemmin kerrottiin, että alustalaisten lapsia oli ollut koulussa 60-80 kappaletta (IT 14.3.1765).  Jos mukana ei ollut ulkopuolisia, kyseessä ei ollut "yhtä kansakoulu" kuin Hausjärvellä vuonna 1857. 

Sivgårdin mukaan 1700-luvun lopulla pappien ja muiden säätyläisten lahjoituksilla alkoi syntyä tutkimaansa hiippakuntaan kouluja, mutta esimerkkinsä ovat pappien toimintaa. Aktivoitumisesta Sivgård antaa kunnian pappien vuonna 1771 perustetulle yhdistykselle Pro fide et christianismo. 

Jostain innoittuneena Anjalan kartanon emäntä Charlotta Regina Duffus testamenttasi varat kouluun, joka aloitti toimintansa vuonna 1803. Alustalaiset saattoivat olla yliedustettuina oppilaissa, mutta verkkoteksteissä ei anneta ymmärtää, että kohderyhmää olisi heihin rajattu.

Vuonna 1799 kuolleen Gabriel Ahlmanin testamenttivaroilla perustettiin koulut Pirkkalaan ja Messukylään (1811), Lempäälään, Vesilahdelle, Kangasalle ja Pälkäneelle (1817). Ahlmanilla ei ollut aatelisarvoa, mutta kuollessaan hän omisti Hatanpään kartanon.

Hämeenkyrössä aloitti vuonna 1848 koulu, jonka perustajalla oli talonpoikainen tausta.

Rovaniemellä pyörähti vuonna 1849 käyntiin koulu kappalaisen ja kirkkoherran pojan voimilla (Suometar 28.12.1849).

Tuusulan Vanhakylän kartanon omistanut sotaneuvos Karl Peter Nyberg testamenttasi 4000 hopearuplaa pitäjänkoulun perustamiseksi Tuusulaan, mutta sitä ei saatu kolmessa vuodessa aikaiseksi. (Suometar 10.8.1849) Neljä vuotta myöhemmin kerrottiin, että "Pitäjänkoulussa oli viime kevätlukuajalla käynyt 34 poika- ja 8 tyttölasta; mennä syyssä 26 poikaa ja 3 tyttöä; heitä on opetettu tavuusen, sisä- ja ulkolukuun, kirjoitukseen ja luvun laskuun. (Suometar 28.1.1853)

Nilsiään perustettu Pitäjänkoulu keskittyi lukutaitoon (Suometar 16.6.1854) Samaan aikaan oli Viipurin läänissä "43 luherilaista maa-seurakuntaa, joissa kaikissa löytyy, lain säännön mukaan, erinäisiä koulumestaria pait Klemin ja Kymin pitäjissä sekä Ilmeksen (rukoushuoneen) seurakunnassa, joissa lukkari myös on koulumestarina, ja Pyyhtään pitäjässä, missä ei ollenkan löydy koulumestaria." (Suometar 17.11.1854) 

Ennen vuoden 1866 kansakouluasetusta ainakin Aurora Karamzin perusti vuonna 1860 koulun Espoon Träskändan kartanonsa yhteyteen.

Kartanonomistajat näyttävät tosiaan yliedustetulta toimijaryhmältä, mutta sopivalla rajauksella kaikki nämä voisivat varmaan olla ensimmäisiä jossain? Puhumattakaan niistä kouluista, joita en sattunut löytämään. Perustamisvuosia voi haravoida esimerkiksi Kaarle Werkon teoksesta Suomen pikku- ja kiertokoulujen matrikkeli ynnä pikku- ja kiertokoulujen opettajista tiedontantoja (1909) . 

Paikalliskirjeen määritelmä Translocalis-tietokannassa

Setviessäni Vartiaisia (Aapeli & Antti) hyödynsin Heikki Kokon ideoimaaa ja hänen johdollaan tutkimusavustajien kokoamaa Translocalis-tietokantaa, joka perustuu Kansalliskirjaston leiketoiminnallisuudelle. Leikkeisiin lisätyissä kuvailutiedoissakin Aapeli ja Antti olivat toisinaan iloisesti sekaisin, mutta mieleen palasi myös se, etten alkuvuodesta 2023 löytänyt määritelmää, jota paikalliskirjeiden poimintaan oli käytetty. Vaikka oletettavasti tutkimusapulaiset ovat saaneet jonkun speksin? (Poiminnan rajauksien näkymättömyys vilahti tekstissäni Translocalis-testausta ja kirjoittaessani tekstiä Tietokannan tekijyys ja siihen viittaus ilmeisesti luulin avautuneeni teemasta laajemmin. En, mutta valitin myöhemmin käytettävyydestä.. En siis ole toistamassa itseäni. Kai.)

Translocalis-kokoelman esittelytekstissä on paljon hienoja sanoja, mutta ei paikalliskirjeen määritelmää. Etten menisi aivan perstuntumalla, avasin Jyrki Pietilän väitöskirjan Kirjoitus, juttu, tekstielementti. Suomalainen sanomalehtijournalismi juttutyyppien kehityksen valossa printtimedian vuosina 1771-2000 (2008, 125-133), mutta sekään ei anna osviittaa rajanvetoon. Suvi Pajusen gradusta Tanssiva Tampere. Työväen tanssiminen 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa (2016) sen sijaan löytyy napakka, Pirkko Leino-Kaukiaiseen (1988, 599) nojautuva määritelmä: "Maaseutukirjeet miellettiin tiedonvälityksen ja mielipidekirjoituksen välimaastoon. Tyypillisimpiä maaseutukirjeiden aiheita olivat säätila, maatalouden hoito, paikallishallinto, kansanopetus- ja valistus sekä yhdistystoiminta kokouksista juhlatilaisuuksiin."

Näillä eväillä esimerkeihin, joita olin kerännyt jo ennen Vartiaisia.

Maamiehen ystävän sivu 14.2.1851 (oikealla) kertoo, että torihintojen lähetys ei ole paikalliskirje, vaikka mukana olisi kommentointia, kuten tässä Viipurista lähetetyssä tekstissä.

Translocaliksessa ei ole Suomettaressa 14.12.1855 julkaistua tekstiä, joka alkaa: "Uudelta kirkolta Turun läänissä. Meillä on vanha kivikirkko ja sen sisässä semmoinen alttaritaulu, ettei sen vertaista mahda löytyä muualla Suomessa." Ajankohtaisuus puuttuu, mutta paikallisuus on selvästi esillä.

Sanan-lennätin julkaisi 26.9.1857 yllä näkyvän sivullisen päällipuolisesti paikallisuutisilta näyttäviä pätkiä. Näistä ainoastaan Uudelta-kirkolta allekirjoituksella varustettu ja Eurassa nimettä päivätty ovat Translocaliksen paikalliskirjeitä. Euran pätkää seuraa toinen Suomettaresta kaapattu eli ainakaan tämä ei ole rajauksen syy. 

Nimimerkin Keskisuomalainen teksti on saanut Sanan-Lennättimessä 18.6.1858 otsikoinnin Kuulumisia Keskisuomesta (Lähdetetty), mutta se ei ole Translocaliksen paikalliskirje. 

Oulun läänin kyntöopettajan A. Wartiaisen matkakertomus on laadittu viralliseen tarkoitukseen, mutta sen palanen Pohjan-Tähdessä 19.12.1866 on laskettu paikalliskirjeeksi. Muita kirjoituksen osia ei kuitenkaan ole poimittu mukaan. Vartiaisen Oulun Wiikko-Sanomissa kolmessa osassa julkaistu tarina lähimenneisyydestä tuotti kolme paikalliskirjettä (1, 2, 3), jollaiseksi en sisältöä olisi itse ymmärtänyt. En myöskään näe paikalliskirjeeksi Vartiaisen artikkelia Maanviljelyskouluista Oulun läänissä, josta on otettu talteen viisi leikettä.

Ilmarisessa julkaistiin 14.7.1875 "Lähetetty" vainajan muistokirjoitus, joka on laskettu paikalliskirjeeksi

Paikalliskirjeeksi on laskettu Vaasan Sanomissa 21.10.1878 julkaistu 25.9. Hernösandista lähetetty uutinen vangitusta suomalaisesta. Viiveestä päätellen kyseessä voi olla viranomaisille lähetetty tieto, joka on lopulta päätynyt sanomalehden konttoriin. Korkeintaan kyse on kirjeenvaihtajan viestistä, eikä paikalliskirjeestä.

Otokseni ei ole mitenkään asiallinen, mutta sen puitteissa rima näyttää laskeneen, kun on edetty 1850-luvulta 1870-luvulle. Sana lähetetty ei ole paikalliskirjeen merkki, eikä se pitäisikään olla. Epäselvät rajat eivät tee Translocaliksesta käyttökelvotonta, mutta pari tarkistushakua kannattaa aina tehdä sekä katsoa sivuja tai numeroita kokonaisina. Eli hypätä pois leikenäkymästä.