Islanderista Jääksi

Emil August Islander syntyi 15.8.1862 Hollolassa.[1] Hänen isänsä August oli Uskelan kylän Isäntälän rusthollari, joka oli ottanut sukunimen käyttöön esikoisensa syntymään eli vuoteen 1853 mennessä. August "koulua käymättä oli hankkinut semmoiset tiedot ja taidot, jotta kykeni hoitamaan useita kunnallisia luottamustoimia".[2] Hän oli kansakoulujen suosija ja lahjoitti maata Uskelan kylän kansakoululle.[3]

Niinpä ei ole yllättävää, että Emil muistokirjoitustensa mukaan joko kävi Heinolan alkeiskoulun tai kolme luokkaa Heinolan realikoulua. Samaisten tekstien perusteella hän pääsi ylimääräiseksi konttorikirjuriksi postilaitokseen vuonna 1883. [4] Hän oli Hollolan kirjoissa vuoteen 1887.[5]

Emilille ei riittänyt pelkkä virkaura vaan jo vuonna 1881 sanomalehdessä Savo julkaistiin kolme jatkokertomustaan. salanimellä E. A. Jää. Varhaisin oli Mökin Jussi , jossa päähenkilö seikkailee New Yorkissa asti. Eliköhän esikuvansa jossain Hämeen mökissä?[6]. Tarinan Liina ja Lemmetön sydän päähenkilö on kartanonneiti, joka jää omasta tahdostaan naimattomaksi ja testamenttaa varoja kansakoululle. [7] Traagisen ja romanttisen tarinan Kuolo kaikki sovittaa keskellä ollaan Suomen sodassa, mitä ei olisi alkupuolella arvannut.[8]

Savo ilmestyi Kuopiossa. Seuraava Emilin jatkokertomus Metsäntähti. Kuvaelma Suomen sotaisista ajoista julkaistiin Helsingin Wiikko-Sanomissa syksyllä 1882. Tarinan juoni on minimaalinen ja isonvihan kuvauksen historiallisuus niin minimaalista, että päähenkilö menee lopussa naimisiin valkoisessa morsiuspuvussa. [9] Samassa lehdessä ilmestyi myös E. A. Jää -nimimerkin pisin kertomus Paradisin Pakolainen. [10] Se julkaistiin myös kirjana, joka arvosteltiin Valvojassa 10/1885. G-t:n mielestä

"Paradisin pakolainen" kuvaa usein nähtyä tapausta, erästä nuorukaista, joka "vapaaksi" ylioppilaaksi tultuaan pahaan seuraan ja juopumukseen antauten itse rikkoo niitä onnellisia oloja, joissa hän on kasvanut. Kun hän vuosien kuluttua paranneena palaa entiseen kotipaikkaansa, tulee hän uusiin oloihin, entiset rakkaat nukkuvat maan povessa. Esitys osoittaa tekijässä, hra Jäässä, kertomiskykyä, vaan sitä vaivaavat myöskin useat puutteet. Kertomus on paikoittain liian lyhyt — suoraan sanoen on tämä meidän mielestämme vähempi virhe, kuin päinvastainen liiallisuus — tapahtumain laveampi esitteleminen olisi antanut enemmän vilkkautta kertomukselle, joka nyt enimmin liikkuu kertojan sisällisten tunteitten kuvaamisessa. Varsinkin "elämän myrskyt" ja paremmille poluille joutuminen olisivat vaatineet tarkempaa esittämistä.

 

US 2.4.1899

Todennäköisesti Eemil kirjoitti muutakin. Muistokirjoituksensa mukaan hän oli 1880-luvulla "useiden siihen aikaan ilmestyvien sanomalehtien kirjeenvaihtajana" ja runojaan sekä novellejaan ilmestyi Savon lisäksi Kyläkirjaston kuvalehdessä, Keski-Suomessa, Pääskysessä yms., joista niitä ei tekstihaulla löytynyt.[2]

Postiuralle päästyään ja perheen kasvaessa kirjoittaminen ehkä jäi eikä aikaa palaamiseen sen pariin tullut, sillä Emil August Islander kuoli 36-vuotiaana 31.3.1899. Yksi suremaan jääneistä pojistaan oli Kaarlo Aatto Ilmari (s. 24.10.1888 Helsinki), joka myöhemmin suomensi sukunimensä Jäämaaksi ja päätyi WSOY:n kirjalliseksi johtajaksi.

Lähteet:

[1] Hollola LK 1860-69, 726

[2] Suomalainen 22.1.1891 

[3] Hämeen sanomat 15.8.1890

[4] Uusimaa 1.4.1899; Hämeen Sanomat 6.4.1899

[5] Hollola RK 1880-89, 835

[6] Savo 29.07.1881 no 56, 02.08.1881 no 57, 05.08.1881 no 58, 09.08.1881 no 59, 12.08.1881 no 60, 16.08.1881 no 61, 19.08.1881 no 62, 23.08.1881 no 63

[7] Savo 26.08.1881 no 64, 09.09.1881 no 68, 13.09.1881 no 69, 20.09.1881 no 71, 23.09.1881 no 72

[8] Savo 15.11.1881 no 87, 18.11.1881 no 88, 22.11.1881 no 89, 25.11.1881 no 90, 29.11.1881 no 91, 02.12.1881 no 92, 06.12.1881 no 93

[9] Helsingin Wiikko-Sanomia 18.08.1882 no 33, 25.08.1882 no 34, 01.09.1882 no 35, 22.09.1882 no 38, 06.10.1882 no 40

[10] Helsingin Wiikko-Sanomia 18.01.1884 no 3, 25.01.1884 no 4, 01.02.1884 no 5, 08.02.1884 no 6, 15.02.1884 no 7, 22.02.1884 no 8, 29.02.1884 no 9, 14.03.1884 no 11, 28.03.1884 no 13, 30.05.1884 no 22, 06.06.1884 no 23, 20.06.1884 no 25, 18.07.1884 no 29, 25.07.1884 no 30, 01.08.1884 no 31, 15.08.1884 no 33

Yhteisiä merkkipäiviä vuosina 1853-1855

Keisari Nikolai antoi syksyllä 20.10.1853 julistuksen sodasta Turkin valtakunnan kanssa. Se luettiin kaikille seurakunnille, joiden jäsenet eivät varmaankaan vielä ymmärtäneet, että tämä sota tulisi myös Suomen rannikoille. Venäjän armeijan Achalzikissa ja Sinopessa saavuttamien taisteluvoittojen johdosta määrättiin kiitosjumalanpalvelus Porvoon ja Turun tuomiokapituleista 28.12.1853 lähteneissä kiertokirjeissä.[1]

Seuraavana keväänä sama sanomalehti kertoi Englannin sotalaivastosta Itämerellä sekä Helsingistä, että

Kova tykkien pauke säikähytti menneenä perjantaina puolenpäivän aikana kaikkia arkoja luontoja pääkaupungissa; nyt se sota alkoi meidänkin rannoilla, arveli moni, kiiruhtaen satamaan katsomaan. Mutta täälläpä oli yleensä koko satamassa Viaporin ympäristölle asti kaunis näkö: sotalaivat seisoivat tyyneellä veden pinnalla somasti koristettuina monella sadalla monenvärisellä vaateviirillä eli lakulla ja päivän kunniaksi ammuttiin niistä monta kymmentä pamausta perätysten, niin että ikkunan ruudut kaupungissa tärisivät: Viime-perjantai oli Keisarinnan nimipäivä. Tämä päivä oli myös ensimäinen kaunis kesäpäivä. Iltaisella oli Senaattitorin seutu tulilla valaistu ja kuu paistoi taivaalla kirkkaasti. Esplanaatissa pelasi kaksi venäjän sotajoukon soittokuntaa koko illan. Kansaa oli paljon koolla kävelemässä ja illan ihanuutta nauttimassa. — viime sunnuntai-iltana pelasi Esplanaatissa myös samat kaksi venäjän soittokuntaa ja kansaa oli paljon liikkeellä.[2]

Pari kuukautta myöhemmin: "Kova tykkien pauke ilmoitti eilen puolenpäivän aikana pääkaupunkilaisille Keisarinnan syntymäpäivää. Illalla soitti Venäjän sotaväen soittokunta Ulrikan linnan puistossa. Kansaa oli jotestansakin koolla. Senaattitorin seutu oli tulilla koristettu, niinkuin viime perjantainakin."[3]

Sodan johdosta ei määrätty toista kiitosjumalanpalvelusta, mutta sellainen järjestettiin perinteiseen tapaan Nikolai I:n kuoleman jälkeen. Tästä ja päivittäisestä kellonsoitosta 12-13 lähetettiin tuomiokapituleista ohjeistus 10.3.1855.[4] Kuukautta myöhemmin tiedotettiin, että kellonsoitto päättyisi yleisenä valituspäivänä 18.5.1855.[5] Artikkelissani Valtakunnalliset kuninkaallisten sanomakellot kirjoitin

Samoin kiersi vuoro Kullaalla päivittäin vuonna 1855, kun kellot soivat Nikolai I:lle. Helsingissä kiitosjumalanpalvelus pidettiin 11. maaliskuuta ja kellojen soitto alkoi seuraavana päivänä jatkuen yleiseen valituspäivään 16. toukokuuta. Kaikkialla ei kuitenkaan oltu samassa tahdissa, sillä Lappeenrannasta kirjoitettiin 27. maaliskuuta: “Surukelloja ei ole vielä keritty täällä ruveta soittamaan, mutta muissa elämän tavoissa näkyy suru ja kaipaus.”

Keisarin kuoleman johdosta määrättiin myös puolen vuoden suruaika, joka alkoi 2.3.1855. Tämä ei estänyt uuden keisarin syntymäpäivän huomiointia Helsingissä 29.4.1855:

Isoruhtinaamme H. M:ttinsa Venäjän Keisari Aleksanteri Toisen 37:nä syntymäpäivänä, kävivät täkäläiset virkakunnat ja porvariston vanhimmat ilmoittamassa onnen toivotuksiansa kenraalikuvernööri Bergille, niinkuin maamme ylhäisemmälle virkamiehelle. Huoli-ajan ulkonaiset merkit heitettiin täksi päiväksi pois. Kirkoissa soitettiin urkuja. Senaattitorilla pidettiin katselmusta sotajoukoista. Jälkeen puolen päivän myöhään iltaan kaikuivat Suomen meriväestön soiton säveleet kävelypuistossa. Illemmalla oli koko kaupunki loistavasti tulilla valaistu. Ylähältä Nikolain kirkon tornista, katolta ja rapuilta, Yliopiston ja Senaatin ikkunoista ja myöskin rapuilta paistoi tulen valo, niinkuin tähdet taivahalta. Yliopiston tähtikartano välkkyi vuorelta itseksensä, niinkuin kaunis tulilinna. Kävelypuistoissa paloi monenvärisiä lyhtiä puissa. Kansaa oli suurissa joukoissa liikkeellä ja kuu katsoi valkoisilla silmillänsä tätä ihmisten iloa ja valkeutta.[6]

Huolivaatetta piti kantaa vasemmassa käsivarressa 17.8.1855 asti.[7] Tästä huolimatta Helsingistä kerrottiin jo 3.8.1855, että

Huvituksia on näillä viikoilla ollut kesän varissa tarjona runnihuoneen puistossa ja Kaisaniemessä melkein joka päivä. Niissä saapi myös kuulla pari kertaa viikossa soittoakin. Eilen näytettiin leikkitulia Kaisaniemessä ja tämän päivän iltaisella on runnihuoneen puisto tulilla koristettu keisarinnan Maria Aleksandrovnan nimipäivän kunniaksi. — Mutta poispa se ajan ankaruus on ottanut huvituksilta entisen ma'un, eikä pääkaupunkilaiset niistä näytä sen iloisemmilta.[8]

Uuden keisarinnan syntymäpäivä oli vain viisi päivää myöhemmin. Oulussa vihittiin tuolloin keisarin Suomen jaetulle tarkk'ampujapataljoonalle lahjoittama sotalippu. "Puolisen jälkeen kokousi puutarhaan paljo muuta väkeä ja yhteinen ilo oli ylimmällään: laulut, pelinsoitot kaikkuivat siellä, ylhäiset että alhaiset kulkivat sevoin ja tanssasivat, jota huvitusta selkiän päivän lämmin ja kauneus lisäsi."[9] Sama päivä oli myös isoruhtinas Nikolai Nikolajewitsin syntymäpäivä ja Viipurissa vihittiin hänen mukaansa nimetty tykkivarustus.[10] Seuraavana päivänä alkoi Viaporin pommitus Helsingissä.

Lähteet: 

[1] ÅCB XI:371; BCB 210 (28.12.1853)

[2] Suometar 12.05.1854 no 19
[3] Suometar 14.07.1854 no 28
[4] ÅCB XII:202; BCB 222 (10.3.1855)
[5] BCB 223 (14.4.1855)
[6] Suometar185504.05.1855 no 18 

[7] Maamiehen Ystävä 01.09.1855 no 35

[8] Suometar 03.08.1855 no 31

[9] Oulun Wiikko-Sanomia 11.08.1855 no 32

[10] Suometar185524.08.1855 no 34

Pelattaisiinko ajokiekkoa? Kiekon lyöntiä? Pyöränlyöntiä?

Pirkkalan uutisten 4.7.1929 artikkelissa Vanhoista urheilumuodoista:

Tunnemme Jukolan veljesten kiekko-ottelut, joihin he tuontuostakin suurella innolla ja hartaudella ryhtyivät. Samallainen kiekko-ottelu usein hyvinkin tulinen ja hikinen n. s. ajokiekko on täälläkin ennen ollut nuorison harrastuksena. 

Kesäiltoina, kun sää oli suotuisa, kerääntyivät kylän nuoret miehet joskus tytötkin mukaan kylätielle jakaantuen kahteen tasaväkiseen joukkueeseen kohtuullisen välimatkan päähän toisistaan, kukin varustettuna tukevalla mailalla, välillä huristi raskas vannehdittu kiekko. Sen joukkueen, jota vastaan kiekko heitettiin, tuli pidättää se mailan iskulla. 

Jos isku lennätti kiekon takasin heittäjäjoukkuetta kohden, sai vastaajajoukkue etääntyä siihen kohtaa, mihin kiekko pysähtyi, toinen taas saman verran perääntyä. Jos taas kiekko pääsi vastaajajoukon lävitse, täytyi sen perääntyä siihen, mihin kiekko pysähtyi ja toinen saman verran etääntyä niin että välimatka aina pysyi samana. 

Sitä huutoa, mailojen mäikkinää ja liikehtimistä, mikä ajokiekossa syntyi, kokoontui usein vanhempi väkikin katselemaan.

Ilmeisesti samaan viittaa lyhyt maininta artikkelissa Hiukan juhlatavoista Vesilahdella ja Tottijärvellä viime vuosisadan keskivaiheilla. (Tampereen Sanomat 30.7.1911)

Ensinnäkin on tietysti kiekon heitto mainittawa. Väliin kuului siihen puolueittain eri kyläkuntain miehet, mutta usein tyydyttiin wain oman kyläläisten keskeisiin joukkueihin. Ankarasti siinä visainen kiekko huristi ja häviölle joutui se puoli, joka ei jaksanut "kannallaan seistä". 

 

Artikkelissa Pallo- ja urheiluleikkejä Kokemäellä noin 40-50 vuotta sitten (Satakunnan Kansa 29.9.1923) 

Parisen vuosikymmentä taaksepäin oli Kokemäellä monien kylien "tanhuvilla" käynnissä urheiluleikki: kiekonlyönti. Kesäisinä sunnuntai- ja usein arki-iltoinakin kokoontuivat kyläkunnan pojat ja aikuisetkin sopivalle paikalle kylän tielle mittelemään voimiaan kiekonheitossa ja sen pysäyttämisessä. Osanottajat jakaantuivat kahteen puolueeseen mahdollisimman tasaväkisinä. Jokaisella oli kädessä noin metrin pituinen vankka sauva. Kiekko, jota myös joskus »konkariksi» nimitettiin, oli pyöreä »visakoivusta» tehty noin neljä cm. vahva ja läpimitaltaan 15—20 cm. Toisinaan oli kiekko rautavanteella ympäröity.  

 

Osastot erkanivat toisistaan noin kolmenkymmenen metrin etäisyyteen ja sijoittivat miehensä peräkkäin mahdollisimman hyvään järjestykseen. Sovitun tai arvalla ratkaistun puolueen vahvin mies heitti kiekon vinhaa vauhtia pyörimään maata myöten toista puoluetta kohti. Siellä tuon puolueen miehet yrittivät sauvoillaan kiekkoa lyöden estää sen etenemistä, pysäyttää kulku, tai jos suinkin mahdollista saada lyödyksi takaisin päin. Mutta kun kiekko oli raskas ja sillä huima vauhti, ei se ottanut vähistä, ei yhdestä eikä kahdesta iskusta pysähtyäkseen; hyppäsi vain ilmaan ja jatkoi matkaansa. Siitä, mihin kiekko lopulta pysähtyi, teki vastapuolueen paras heittäjä vuorostaan heiton toista osastoa kohti, joka samoja sääntöjä noudattaen koitti ehkäistä kiekon pyörimisen. Jos kiekko pääsi vierimään lävitse joutui koko puolue peräytymään saman matkan ja heittäjäpuoiue pääsi vastaavan matkan etenemään. 

 

Kun tuolla tavalla oli parisen tuntia, joskus kauemmankin taisteltu, tunnustettiin se puolue voittajaksi joka oli vastapuolueen ajanut etäämmäksi kiekonlyönnin alkamispaikasta. 

 

Kiekon-lyönti oli reipasta, toisinaan äärimmäisilleen jännittynyttä, jopa rajuakin. Siinä vaadittiin voimaa ja heittäjätaitavuutta, osavuutta sauvan käytössä ja oikeata liikehtimistä. Se ei ainoastaan terästänyt ja voimistuttanut ruumiin kaikkia jäseniä, vaan kehitti samalla nopeata ja oikeata erilaisten tilanteiden arviointia. 

 

Katselijat, joina oli nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä, innostuttivat leikkijöitä usein sattuvilla sukkeluuksilla ja kompasanoilla. 

Samoja piirteitä on pyöränlyönnissä Pohjanmaalla.

Niinpä siinä kääntyikin puhe vanhoihin asioihin. Ukot alkoivat kertomaan omia nuoruudenaikaisia leikkejään. Silloinkin leikittiin, mutta silloin ei määräävänä tekijänä, kuten nyt, ollut vain yksityinen omanvoitonpyynti, vaan kysymyksessä oli kylänkunnia, tai ainakin joukon, johon kuuluttiin, jos vaikkapa pyöränlyönnissä jouduttiin vastakkain toisenpuolen kylän, tai aina naapurikylän joukkueen kanssa.  

 

Jukurin vanha vaari alkoi hiljalleen jutella: Oli sekin aika töpinää, kun me Hamppulaiset olimme pyöränlyönnissä vastakkain Kopukkalaisten kanssa. Paikalle haettiin koivunväärästä tehdyt mailat, jotka samoin kuin koivunvisasta tehty pyöräkin, olivat vahvasti tervatut, siis niinkuin ainakin ijän aseet, - viime viikolla löysin liiverin nurkasta oman mailani, vieläkin täydessä kunnossa - ja sitten sitä alettiin kirkonajan jälkeen koetella, kumpiko joukkue hätääntyi pyörän edellä paetessaan kotiporteille väistämään. Olihan siinä vainiota kyllä kisaillakin, vanha virsta kyläin väliä ja puolimatkassa mäkikumpare, josta lähdettiin. Ja matkanteko kävi milloin yhtäälle, milloin toisaalle, kunnes jompikumpi joukkue sai yliotteen ja silloin oli toisella edessä pako ja hiki virtasi niin voittajilta kuin voitetuiltakin, kun ottelu vihdoin päättyi ja toinen puoli oli lopullisesti ajettu pakosalle ...  

 

Poikasista oli osa keskeyttänyt leikkinsä ja siirtynyt kuuntelemaan ukon juttuja. Eräs heistä kysäsi: Minkälaista se oli, se pyöränlyönti? 

 

Olipahan vain ... Kumpaankin joukkueeseen kuului yhtämonta miestä, lyöjiä ja kiinniottajia. Eturintamassa seisoivat mailoineen parhaat lyöjät, jälempänä kiinniottajat. Pyörä asetettiin syrjälleen tielle ja eräs lyöjistä kimautti sen mailallaan pyörimään tulimaista vauhtia naapurijoukkoa kohden. Toiset väellä ja voimalla yrittivät sen pysäyttää, mutta siitä ei aina tullut mitään. Huolimatta esteistä, joita sen tielle asetettiin, huolimatta mailoista, jotka ketteräin käsien piteleminä koettivat sen kulkua pysäyttää, ei se aina onnistunut, vaan pyörä meni viuhuen omaa menoaan, kunnes sen vauhti loppui ja se kuoli. Silloin oli joukon peräännyttävä pyörän taakse ja parhain lyöjä sen taasen iski liikkeelle päin vihollista. Olipa sekin laukaus, kun pyörä vihaisen iskun tapaamana alkoi maukuen pyöriä vastapuolta kohden. 

 

Joskus se kiven tavatessaan lensi ihan kohoksi maasta ja mennä möhisi ilmassa, toiset sen heti osasivat lyödä sillätavoin, että se koko matkan ilmassa kieri ja silloin se pysäyttäminen ei ollut mikään leikin asia. Mennäpä sinne, kun se tulla tuhisi, silmin eroittamattomissa. Sattuipa se silloin joskus ihan vastustajan leuvoille läiskähtämään, sillä seurauksella, että iskun saanut sai sylkäistä pois suustaan pari kolme etuhammasta, jotka pyörä oli irroittanut. No minkäs sille voi ... vahinkojahan sitä sattuu ... mutta sai siinä vain koettaa, jos aikoi toisen pakosalle saada. Joukko piti olla nopsa ja hyvin harjoitettu, ettei sitä nyt aivan leikillä hävitty, mutta sepäs se kysyikin arki-iltain harrastukset, niin ettei silloin joudettu tappelua teetellä ja riitaa haastaa ... Silloin harjoiteltiin ja vanhat miehet katselivat syrjästä, kuten me nyt tästä ja usein kuului kehoitus: Pankaa nyt pojat parhaanne, ettette häpäisi kylää... (Ilkka 8.5.1931)

Vielä eloisampi on Laihialla kasvaneen Santeri Alkion kirjoitus Kyläkunta ottaa vastaan kesää. Kuvaus 1870-luvulta (Pyrkijä 8 & 9/1914). Näyte:

Pyörä, milloin puikkien karkaa, läpi vahtivien, sohivien, iskevien, pyöräpuisten varustusrivien, milloin armoiskun saatuaan lentää kuin tulikidasta ammuttuna, kiitää muristen korkealle, kohti kuulakkaa, keväistä, kotikylän omaa taivaslakea. Siellä hiljenee hieman vauhdissaan, pyöristää suuntaa ja voitettuna, rohkeutensa menettäneenä laskeutuu peltoon, missä rukiinoras juuri on nousemassa talvisesta taintumustilastaan.

CSI Mäntyharju 1840-luku

Mikkelin Wiikko-Sanomia 22.9.1864:

Mäntyharjun pitäjässä, joka ennen aikaan oli tunnettu raakuudesta, tapahtu noin 15 eli 20 vuotta takaperi seuraava tapaus.

Eräältä leskirouvalta hävisi keväillä lehmä. Pari naista etsivät sitä monta päivää. Ehtiessään havahtivat erämaassa märänneen, pahan hajun, jota tarkastivat siinä luulossa, että lehmä oli kuollut. Mutta eivät löytäneet lehmäänsä, vaan siihen sijaan, havu-läjän alla, näkivät miehen raadon saappaat. 

Lehmän etsiminen jäi sinä päivänä kesken. Pelästyneenä juoksivat naiset kotiin. Asia ilmotettiin nimismiehelle, joka anto kulettaa löydetyn raadon kellotapuliin. Ruumis tunnettiin erääksi laukku-venäläiseksi, jota pitäjässä oltiin useen nähty. Asiata tutkittiin kiivaasti, vaan turhaan. Ei ehkä luulojakaan löydetty. Murhamies olisi luultavasti jäänyt rankasemata, jos ei Jumalan käsi olisi sitä valkeuteen saattanut.

Eräänä aamuna, ennenkun lääkärinkän tutkimus oli tapahtunut, oli ruumis, tuntemattomalla tavalla, hävinnyt kirkon maalta. Ruununmies kutsuttiin samassa paikalle ja hän alko tätä uutta rikosta hakea. Jälet kevätaamun kasteessa osottivat että ruumis oli kuletettu lähellä olevaan järveen. Se oli vedetty jaloista: lihasäikäleitä oli tarttunut puihin. Rantaan tultua löydettiin ruumis heti ja kuletettiin uudestaan kirkon maahan.

Tätä tutkiessa tuli ilmi että erästä torpanmiestä, joka ei asunnut varsin loittona siitä paikasta, josta naiset löysivät ruumiin, ja jonka mökkiä nimismies useampia kertoja jo niin tarkkaan oli suinannut, ettei sillan aluksetkaan jäänyt katsomata, oli sinä aamuna nähty metsässä. Nimismies otti vieraita miehiä mukaansa ja mäni vielä kerran samaan torppaan.

Miesi tavattiin riihtä ahtamassa. "Missä housusi on kastunna," kysy nimismies. "Kävin män'yönä etsimässä hevostani, joka useampia päiviä on ollut poikessa, ja jota en nytkään löytänyt." Miehellä olikin ollut suitset selässä kun aamusella oli nähty metsässä. Vaikka nimismies olisi mitenkä koetellut häntä haastatella, niin ei pienintäkään luuloa voitu hänen päälle saada. — "Tule veikkonen alas ja anna meille ryyppy, sillä me olemme olleet varain liikkeellä." Sen sanottua mäni nimismies tupaan.

Vähän ajan perästä tuli myös mies tupaan, viinapullo kädessä. Miesi käveli useampia kertoja ulkona tuvasta. Joka kerran tunsi nimismies niinkun raadon hajun, vaan ei ollut tietävöinään. Hän puheli kaikenlaista miehen kanssa, ja mies istuutu viimen hänen rinnalle penkille. Sillon havaitsi nimismies varmaan, että miesi haisi ruumiille ja että ruumiin haju levisi rievusta, jolla hän oli käärinnyt sormeansa.

Nimismiehen mieleen vilahti niinkun valo tässä pimeässä murha-jutussa. Hän tormasi miehen päälle, sanoen: "sinä olet murhannut laukku-venäläisen: miehet, sitokaa tämä mies." Murhaaja hämmästy, valkeni ja tunnusti: että hän edesmänneenä talvena oli murhannut kysymyksessä olevan miehen, joka hänen tykönänsä oli maannut yötä, ja joka aamusella oli pyytänyt häntä kyyditsemään itsiänsä: että hänen oma tunto oli pakottanut häntä viime yönä kulettamaan ruumista järveen: että hän sitä vetäessään oli särkenyt sormensa: ja — että hän tätä haavaa sitoaksensa oli reväissyt ruumiin paidasta rievun.

Se oli tämän rievun kautta, kun Jumala laitto asian valkeuteen. vainajan omaisuutta löydettiin tunnustetuilta paikoilta. Asia oli selvä. Murhaaja sai hyvästi ansaitun palkkansa.

Lasipullojen kierrätys ja sanahakujen rajat

Toivo Aron (s. 9.2.1887) muistoissa Mika Waltarin artikkelissa Vanha Hyvä Helsinki (Suomen Kuvalehti 14/1935) oli muun muassa mielenkiintoinen kappale:

Oli meillä pojilla siihen aikaan ansaitsemistilaisuuksiakin. Jätkät usein makailivat Kaartin kallioilla olutta juoden ja jättivät tyhjiä pulloja kallioiden väliin. Niitä kerättiin ja niistä maksettiin jokaisessa puodissa 5 pennin. Se oli jo pitkä raha pojulle siihen aikaan. Romurautaa sopi myös kerätä. Se myytiin Parkoffille, joka oli niin mahtava romukauppias, että poikien kielessä siihen aikaan sana 'parkohvi' merkitsi ylipäänsä romukauppiasta. 

Minulle uudet Kaartin kalliot saarnailmoitukset sijoittavat "Sepänkadun kulmaan" (US 21.5.1905) ja Tehtaan- ja Fredrikinkadun kulmaukseen (Työmies 22.7.1905)  eli Kaartin puutarhan naapurustoon. Ilmeisesti paikka muistutti Kampin kallioita. 

Olennaisempi uusi tieto on 1800-luvun lopun tapa kierrättää pulloja. Siitä en onnistunut löytämään digitoiduista teksteistä mitään muuta mainintaa.

Barkoff sen sijaan on muistettu monessa tekstissä ja hän on mukana kyös Kati Toivaisen tuoreessa artikkelissa Yhden jäte on toisen bisnes. Romuliiketoiminnan ensimmäiset vuosikymmenet myöhemmän kiertotalouden rakentajina. Ehkä Toivaisen edelleen jatkuvassa tutkimuksessa kiertotalouden historiasta saamme vielä tietoa lasinkin kierrätyksestä.

Poikkeama Kokemäen Pyhänkorvaan 1700-luvulla

Aikojen alussa tein kirjan Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit, sillä minusta tuntui, että kartanon olemassaolo oli näkymätöntä Kokemäen 1800-luvun historiakuvassa. Vielä näkymättömämpi on Pyhänkorva, jonka Herrassöörinki von Knorring myös omisti. Sen nimi on elänyt koskessa, joka perkauksien ja voimaloiden jälkeen ei enää ole mekittävä virtauspaikka nykyisen Uuden sillan kohdalla.

Kyläkirjaston kuvalehti 4/1906

Tilan historiaan en ole kunnolla koskaan perehtynyt ja Wikipedia-sivulla mainittu yhteys Kurkien sukuun tuli yllätyksenä. Sen sijaan epämääräisyys 1700-luvun kohdalla on yllättävän yleistä suurtiloilla. Varsinkin, kun Pyhänkorvan omistajien päähuomio on ilmeisesti aina ollut toisaalla.

Omistajasarjan täydennys tosin oli hämmentävän helppoa. Johan Adolf Lindströmin pitäjähistorikista nimittäin selviää, että Kurck-suvun Katarina Elisabetin kuoltua Pyhänkorva huutokaupattiin keskellä sotaa 12.6.1706. Voittavan tarjouksen teki Tukholman pormestari Olof Hansson Törnflycht, joka on merkitty maakirjaan vielä vuonna 1727, vaikka hän kuoli jo vuonna 1713. 

Törneflychtillä oli paljon omaisuutta, mutta myös monia jälkeläisiä. Pyhänkorva päätyi Margaretha-tyttärelleen ja tämän miehelle kreivi Johan Lillienstedtille. Tämä on merkityksellistä pitkäaikaiselle Belin-tutkimukselleni, jossa Liljenstedtin maita Kalannin Tuorlahdessa hoitaneen miehen veli ilmaantuu Kokemäelle. Muitakin selittäviä tekijöitä pitää toki olla.

Jos Lillienstedtillä ei ollut muita omistuksia Kokemäellä, Pyhänkorvan hallinnointi on voinut tapahtua Ulvilan Anolasta käsin. Esimerkiksi vuoden 1737 henkikirjassa Pyhänkorvassa on yksi ainokainen talonpoikaistaustainen viljelijä. Olisiko hän yksinään vuokrannut manttaalin tilan? Lasse Iso-Ivarin listuksessa Pyhänkorvan viljelijät muodostavat sukupolvien saumattoman sarjan vuodesta 1676.

Margarethn ja Johanin poika kreivi Karl Liljenstedt  omisti Lindströmin tietojen mukaan Pyhänkorvan vuoteen 1767 eli kuolemaansa asti. Siitä eteenpäin omistus sitoutui Kokemäenkartanoon.

Matkamuistoja Tanskasta

Tanskan kansallismuseon pienessä amulettinäyttelyssä oli kaksi minulle kiinnostavaa esinettä. Toinen oli lähes kaiken parantava Volta-risti, jota konsultoimani tuttavan mukaan myytiin Suomessakin.

Toinen oli onnenlippunen. Mahdollisesti samantapaisia posetiivarit kaupasivat Suomessa markkinoilla ja kaduilla.

Keskiajan elävöittäjien usein mallina käyttämä puku löytyi sivuhuoneesta eikä näyttänyt kiinnostavan muita kävijoitä.

Valtaa käsittelevässä salissa oli hauska kuva peltotöistä vuoden 1588 kartanotilien kannesta.

Samanoloisia hattuja tuli kierroksella vastaan myöhemmin. Nämä olivat neulottuja eikä kuvauksessa selitetty, miten ne ovat säilyttäneet muotonsa. 

Tuli vastaan myös itselleni uusi media. Esimerkiksi Lutherista oli oli tehty reliefikuvia sarjatyönä painamalla muottiin paperimassaa. 

Keskiajan säästöpossut oli ryhmitelty lasten leluiksi. Onkohan näiden käytöstä jotain kirjallisia lähteitä? 

Vuosi 1645 oli merkitty ikkunantekijän mallikirjasta avattuun aukeamaan.

Ikkunoitakin pääsi näkemään osana porvariskodin sisustusta. 

Jäin kuitenkin käsitykseen, että näiden koristeelliset keskiruudut olivat kirkkoihin lahjoitettuja.

Vuoden 1660 jälkeisestä ajasta otin vähemmän kuvia, alla kätilön kyltti jostain kaupungista.

Tanskan esihistoriasta ja sen esittämisestä

Viime viikolla kuvattujen Lundin päivien jälkeen siirryin Kööpenhaminaan, jossa sain kulumaan kaksi päivää paikallisessa kansallismuseossa ja ehdin lisäksi vain hätäiseen käväisyyn kaupunginmuseossa. Koska Lundissa esihistorian ymmärrys oli jäänyt saavuttamatta, yritin tosissani keskittyä kansallismuseon esitykseen ja vertailla sitä muististani löytyneeseen tietoon.

Jääkauden jälkeisen metsästykseen ja kalastukseen perustuneen asutuksen synty vaikutti tutulta. Jonkinlainen animoitu kartta rannoista olisi kyllä ollut tarpeen, sillä asiaa ajattelematta olettaa Tanskan aina olleen saman mallinen. Jos olisin pysähtynyt hetkeksi, olisin muistanut, että paikalliset arkeologit löytävän kivikautta veden alta. Mutta olisinko tajunnut, että Britannian mantereeseen yhdistänyt maa-alue ulottui Tanskaan asti?

Sattumalta Lundisssa junan lähtöä odottaessani olin katsellut yliopiston mainosikkunaa, jossa selostettiin tuoretta DNA-tutkimusta, jonka mukaan Tanskan väestö on vaihtunut kahteen kertaan "kokonaan". Tämä tuli museossa mieleen ja onnistuin googlaamaan vastaavan helmikuulta 2024: 100 ancient skeletons reveal dramatic turnover of Denmark’s population. Verratessani artikkelia seinäteksteihin, huomasin, että jälkimmäiset eivät ottaneet mitään kantaa tapaan, jolla maanviljelys oli tullut alueelle 4000 eaa. Niistä löytyi kuitenkin sama tuhannen vuoden "viive", joka mainitaan artikkelissa. Metsästäjä-kalastaja-kerääjät pistivät hanttiin tai varhaiset maanviljelijät eivät olleet kiinnostuneita.

Nationalmuseet
Wikimedia

Seinäteksteissä Tanskaan tuli 4500-4000 eaa vasarakiveskulttuuri, jonka väkivallan jäljet näkyvät paikallisessa maassa säilyneissä luissa. Jäljellä on myös järviin uhrattua vaurautta, kuten yhdessä astiassa uhratut 1720 merpihkahelmeä, sekä hautakumpuja ajoituksella 3800-3300 eaa. Vuosina 3200-2800 eaa, jolloin tuoreen tutkimuksen mukaan Jamnakulttuurin porukka täytti Tanskan, tehtiin Jyllannissa kulttitaloja ja käytävähautoja eli Tanska oli osa eurooppalaista megaliittikulttuuria. 

Tanskan varhaisimmat säilyneet kultaesineet ovat kivikauden lopusta. Paikallinen pronssikausi alkoi 2000 eaa. Yksi sen tyypillinen esine oli piitikari, joiden esiintymäkartassa oli pisteitä niin Tanskan eteläpuolella kuin Upplannissa asti, mutta ei Suomessa. Muut esineet kertovat yhteyksistä Kreikkaan asti. 

Tanskan maaperässä on säilynyt pronssikaudelta tammiarkuissa haudattuja vainajia sekä heidän vaatteitaan vuoden 1350 eaa. tienoilta. Eikä vain tilkkuja, mutta nämä olivat tietenkin esillä niin hämärässä, ettei ottamastani valokuvasta saa mitään tolkkua, Tunnetuin vainajista on Egvedtin tyttö, josta tehdyt analyysit kertoivat runsaasta liikkumisesta. Seinäteksteistä opin, että tuloksista on erimielisyyttä ja että dna-analyysi ei ollut onnistunut.

Egvedtin tytön vyötäisillä oli pyöreä pronssilevy, joita on löytynyt muistakin haudoista. Miesten statusesine oli puolestaan miekka. Muutakin näyttävää oli: kultaesineitä ja eksoottisia kypäriä.

Rautakauden alettua 500 eaa vauraus ei olennaisesti vähentynyt, vaikka yhteyksiä eteläisimpään Eurooppaan ei enää ollut. Uhrattavaksi oli ajanlaskun alun aikaan esimerkiksi rautakoristeiset vaunut.

Ilmeisesti siis lähes jatkuvasti veteen uhrattiin tavaraa ja vuosina 800 eaa - 200 myös ihmisiä. 

Hieman yli 2000 vuotta sitten Tanskassa oli tai siellä kudottiin kaunista ruudullista kangasta. Tarkistin tekstiiliarkeologiaan perehtyneeltä tuttavaltani: Suomesta ei tunneta edes raitoja ennen keskiaikaa. (En kuvannut esinekylttiä, mutta todennäköisesti samaan löytöön perustuu tuore video I Hand-wove a Shawl Using 2000-Year-Old Techniques 🐑 From Sheep to Shawl.)

Ajanlaskun alun aikaan tanskalaiset saivat kontaktin Rooman valtakuntaan ja paikallisen yhteiskunnan hierarkkisuus lisääntyi entisestään. Seinätekstien perusteella kansainvaellusaika ei vaikuttanut Tanskassa mitenkään, vaikka lähistölle saapui ainakin slaaveja. 

Valtionmuodostusta ei esitetty esihistorian näyttelyssä ja se piti kaivamalla kaivaa esille viime vuonna avatusta viikinkinäyttelystäkin. Viikinkiajan esityksen keskiöön oli asetettu ennustajatar (Vala, völva tai völa) ja puolet näyttelytilasta oli uhrattu elämykselle, josta en nauttinut enkä saanut mitään irti. Keskiajan esitys keskittyi kulttuurihistoriaan enkä huomannut yhtään mainintaa esimerkiksi kuningatar Margaretasta tai Kalmarin unionista. Maantieteellisten rajojen piirtäminen alkoi vasta vuodesta 1660.

Yhteisiä merkkipäiviä vuosina 1850-51

Sarjan edellisessä osassa jäi epäselväksi, missä määrin Suomessa huomioitiin keisanin valtaistumelle nousun ja keisariparin kruunajaisten vuosipäiviä, jotka Venäjän puolella olivat esimerkiksi koulujen vapaapäiviä. Ainakin juhlintaa järjestettiin useissa Suomen kaupungeissa, kun kyseessä oli 25-vuotispäivät.

Valtaistuimelle nousun merkkipäivää 2.12.1850 juhlittiin Tampereella juhlaillallisella, kunnialaukauksilla, juhlavalaistuksella ja ilotulituksella. Nottbeckien puisto oli koristeltu värillisin lyhdyin. Uudessakaarlepyyssä oli samana päivänä juhlavalaistus, josta mainittiin erikseen kuultokuva raatihuoneella. Kristiinankaupungissa järjestettiin aamiainen, kunnialaukaukset, juhlavalaistus ja tanssiaiset. Oulussa viranomaiset marssivat juhlallisessa kulkueessa esittämään onnittelut läänin kuvernöörille. Illalla oli juhla-ateria ja tanssiaiset. Kaupungissa oli tietenkin juhlavalaistus ja kauppias Granberg oli tilaisuutta varten hankkinut bengalintulilla valaistun kuultokuvan.[1] Helsingissä oli tietenkin myös juhlavalaistus ja seurahuneella 900 hengen tanssiaiset.[2]

Museovirasto

Kruunajaisten vuosipäivä oli 3.9.1851. Tuolloin Turussa

nousi aurinko ihanasti ruskottavalle taivaalle, heittäen suloisia säteitään kirkkaalla loisteella ylitse maan ja mantereen, ikäänkuin muistuttaen meitä merkitsemään tätä päivää. Se oli päivä, jona meidän Armolliset Ruhtinasparimme: Venäjän Keisari ja Keisarinna, viiskolmatta vuotta takaperin ruunattiin Venäjän maan Keisariksi ja Keisarinnaksi, ja Suomen Suuri-Ruhtinaaksi ja Suuri-Ruhtinattaareksi. Kukin tietää miten iloisesta ja tärkiästä arvosta tämä päivä oli niin Venäjän Keisari-vallalle kuin myös Suomen Suuri-Ruhtinakunnalle. Kiitollisuudella sydämmessä siis jokainen tahtoi viettää tätä päivää juhlana; ja sen tekivät meidänkin kaupunkilaisemme. Kaikki koulut, erityiset työpaikat ja Kauppapuodit olivat sinä päivänä suljetut, ja ihmisiä juhlapuvussaan astuskeli joukottaisin pitkin kaupungin katuja. 

Kello noin 11 e. p. p. vietti täällä oleva Suomen Bataljoona Aleksanderin torilla avoimen taivaan alla, ja suuren kansan saapuvilla ollessa, Jumalanpalvelusta. virren veisattua, esiintuli Kirkkoherra Erlin ja selitti muutamilla sydämmellisillä sanoilla miten Juhlallisesta arvosta tämä päivä oli kaikille Suuren Ruhtinakunnan alamaisille, ja kehoitti kaikkia yhtä uskolllsesti ja rauhallisesti, kuin tähänkin saakka, elämään ja olemaan Suomen maan armollisen Esivallan alla. Oikeen liikuttavaista oli katsella sitä lukematointa kansaa avopäin biljaisuudella ja tarkkaudella kuuntelevan Saarnajan sydämmellisiä sanoja. Koska Jumalanpalvelus oli päätetty, lauvaistiin Samppalinnan vuorelta 101 Kanoonan paukkausta, ja kaikki Sotaväki, kuin myös Linnan-, vaivais-, Kehruu-, ja Parannus-huoneen asukkaat juhlallisesti ravittiin. 

Kello 1/2 3 i. p. oli Maaherra, Kenraali Cronstedt kutsunut päivällisiksi suuremman osan täällä olevista Sotaherroista ja virkamiehistä, ynnä osa maalaisia ja Porvaria; päivällisillä ollessa kohotti H:ra Kenraali alamaisuudessa H. H. M. M. maljan, joka tyhjennettiin mielisuosiolla. Illalla oli suuri, loistava tanssijuhla kukilla, lehviköillä ja kynttilöillä juhlallisesti kaunistetussa Societeetissä eli Yhteys-huoneessa, johonka noin 6 à 700 henkeä oli kutsuttuna; tanssi kesti kello viiteen aamulla. Kello 1/2 10 illalla juotiin Keisarin ja Keisarinnan malja sanomattomilla ilo- ja hurra=huudoilla ja lauvastessa 101 Kanoona, johonka ulkona tuhansittain kokoontunut ihmisjoukko yhdisti äänensä. 

Kohta sen jälkeen poltettiin kaunis Tuli-teos, kustannettu kaupungilta köyhemmän kansan huviksi, että sekin saisi iloilla näin juhlallisenä päivänä. Isot hurrahuudot ilmoittivat kansan mielisuosioa. Kaiken tämän aikaa ja vielä myöhään yötä soitteli Suomen Sotaväen Soittoseura Puuhistossa Tullihuoneen torilla. Erittäin kauniisti oli kaupunki sinä iltana valaistettu ja ilotulilla kaunistettu; kivisilta oli kuitenkin kaikesta kaunein; värjätyt lyhdit oli asetettu sen kaiteille. — Ehkä kansaa vahvasti oli kokoontunut, ei kuitenkaan mitään rauhattomuutta tapahtunut; ei edes vähiä riitojakaan kuulunut missään, vaan kaikki kävi rauhallisesti. — I'äti on muisto tästä päivästä pysyvä Suomen kansan, erittäinkin Turkulaisten rauhallisissa ja kiitollisissa sydämmissä. Ja me sanomme samoin, kuin muuan sinä iltana mainitsi sohisevan kansan joukossa: „Eläköön Suomi! Eläköön Suomen Suuri-Ruhtinas ja Suomen Hallitus!!!" —[3]

Helsingissä onnittelut vietiin v. t. kenraalikuvernöörille, järjestettiin paraati Senaatintorilla, illan juhlavalaistuksessa sekä Esplanaadilla että Kaivopuistossa oli Tivoli-tyylinen (lyhtyjä?) valaistus musiikin kera ja yliopistolla Turun yliopiston paloa esittänyt kuultokuva, joka perustui herra Godenhjelmin luonnokseen. Tämän lisäksi poltettiin ilotulitus. Jossain välissä järjestettiin myös köyhäinhuoneessa porvariston kustannuksella ruokailu, jonne olivat tervetulleita köyhät kaupungin ulkopuoleltakin.[4]

Vaasassa oli tanssiaiset ja juhlavalaistus.[5] Kokkolassa tanssiaiset ja ilotulitus.[6] Oulusta ilmoitettiin joihinkin lehtiin, että tanssiaisten sijaan sijoitettiin pikkulastenkouluun, mutta toisaalle kerrottiin jo aattona järjestetystä iltajuhlasta ja ilotulituksesta. Varsinaisena päivänä satamassa olleet alukset koristeltiin lipuin ja viirein ja läänin kuvernööri järjesti tannsiaiset. Kaupungin bulevardi/promenaadi oli valaistu Tivoli-tyylisesti värillisin lyhdyin, yksityistaloissa oli valaistus ja väkeä oli liikkeellä runsaasti. Päivän aikana järjestettiin rahankeräys, josta puolet käytettiin pikkulasten kouluun.[7]

Kristiinankaupungissa päivän aloittivat kauppalaivoilta ammutut kunnialaukaukset.[8] Naantalista mainitaan, että 101 kunnialaukausta ammuttiin aamukuuden ja yhdentoista välillä erityisissä sarjoissa. [9] Raumalla laukaukset alkoivat vasta aamukahdeksalta ja tori oli koristeltu lipuin. Illalla järjestettiin tanssiaiset ja juhlavalaistus.[10] Porista mainittiin puistojen Tivoli-tyylinen valaistus ja köyhille jaetut 500 annosta lihalientä ja leipää.[11]

Kajaanissa illan tanssiaset järjestettiin raatimies Öhrnin tiloilla ja shampanjaa juotiin. Juhlavalaistuksessa erikoisuutena olivat Koivukosken yläpuolella poltetut tervatynnyrit, jotka valaisivat kosken kuohut. [12]

Juhlinnasta kirjoitettiin kuvauksia myös Tampereelta, Uudestakaupungista, Kuopiosta ja Hämeenlinnasta, joissa kaikissa toistettiin samoja elementtejä, kuten varmasti myös kaupungeissa, joissa ei tartuttu kynään.[13] Maaseudulla kirjoitusintoa oli vain Eckerössä, jossa juhlapäivä oli huomioitu pappilassa järjestetyllä illallisella.[14]

Seuraavina vuosina päivä mainittiin ainoastaan kaupallisten valaistushuvien ilmoituksissa. Pimeneviin syysiltoihin osunut ajankohtahan sopi näihin mainiosti, aivan kuten nykyään venetsialaisiin.[15] Kaupungeissa, joissa oli venäläisiä varuskuntia, on voitu järjestää paraateja ja yleinen valaistus, kuten Viipurissa 3.9.1854.[16]

Lähteet:

[1] Åbo Underrättelser 17.12.1850 no 101; Åbo Tidningar17.12.1850 no 99; Ilmarinen 18.12.1850 no 100; erityisesti Kristiinankaupungista Ilmarinen 11.12.1850 no 98
[2] Utdrag ur J. Grots brevväxling med P. Pletnjov angående finska förhållanden vid medlet av 1800-talet ; översättning av Walter Groundstroem. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 119. 1915, 342; Helsingfors Tidningar 04.12.1850 no 96;  Ilmarinen 11.12.1850 no 98
[3] Suometar 30.09.1851 no 39; myös Åbo Tidningar 05.09.1851 no 68; Ilmarinen 10.09.1851 no 72
[4] Finlands Allmänna Tidning 03.09.1851 no 203; Morgonbladet 04.09.1851 no 67; Helsingfors Tidningar 06.09.1851 no 71
[5] Ilmarinen 06.09.1851 no 71
[6] Ilmarinen 06.09.1851 no 71; Finlands Allmänna Tidning 12.09.1851 no 211;
[7] Ilmarinen 06.09.1851 no 71; Kuopio Tidning 11.09.1851 no 6; Ilmarinen 13.09.1851 no 73
[8] Ilmarinen 13.09.1851 no 73
[9] Åbo Underrättelser 12.09.1851 no 70
[10] Åbo Underrättelser 19.09.1851 no 72
[11] Ilmarinen 24.09.1851 no 76
[12] Morgonbladet 15.09.1851 no 70; Ilmarinen 08.10.1851 no 80
[13] Ilmarinen 17.09.1851 no 74; Åbo Tidningar 19.09.1851 no 72; Finlands Allmänna Tidning 20.09.1851 no 218
[14] Ilmarinen 20.09.1851 no 75
[15] Åbo Underrättelser 31.08.1852 no 68; Helsingfors Tidningar 01.09.1852 no 70: Helsingfors Tidningar 03.09.1853 no 69; Kuopio Tidning 03.09.1853 no 34; Helsingfors Tidningar 02.09.1854 no 68; Kuopio Tidning 02.09.1854 no 33; Oulun Wiikko-Sanomia 02.09.1854 no 35
[16] Wiborgs Tidning 06.09.1854 no 61

Ilmestynyt: Tykinlaukauksia, puheita ja juhlavalaistusta Turussa 1722–1752

 

Onnekkaasti reaktionopeuteni riitti eilen postinjakajan rimpauttaessa ovikelloa ja sain suoraan käteeni pari viikkoa sitten julkistetun Turun Seudun Sukututkijoiden 50-vuotisjuhlakirjan Juhlat ja juomingit. Suunnilleen vuosi sitten Veli Pekka Toropainen pyysi minulta kirjaan artikkelia, jonka otsikoksi tuli lopulta "Tykinlaukauksia, puheita ja juhlavalaistusta Turussa 1722–1752". Nojauduin paljolti väitöskirjani yhden alaluvun aineksiin, mutta tein sen verran tutkimusta, että opin jotain uuttakin. Tarkoituksenani oli tuoda esiin se, ettei elämä Turussa tai muissakaan 1700-luvun kaupungeissa ollut jatkuvaa arkea.

Matkamuistoja Lundista

Eilen (osittain) kuvatusta Lundin yliopiston historiallisesta museosta siirryin viereiseen tuomiokirkkoon juuri kun astronomisen kellon hahmot alkoivat pyöriä. Mielestäni olin lukenut verkkosivut kunnolla, mutta tämä päivittäinen juttu oli mennyt ohi. Astronomiset kellot alkoivat kiinnostaa viime vuotisella Pohjois-Saksan matkalla ja niiden ajoituksiin, määrään ja levinnäisyyteen pitäisi muistaa perehtyä.

Ekan päivän lopuksi poikkesin museoon Kulturen i Lund, mutta kassa antoi ymmärtää, ettei tunnissa ehtisi museoon tutustua. Hän oli aivan oikeassa. Seuraavaana päivänä käytettävissä olleessa kahdessa ja puolessa tunnissa ehdin ainoastaan juosta Skansenia muistuttavan museon läpi. 

Lähes jokaiseen rakennukseen pääsi sisälle, jos älysi kiskoa ovesta. Osassa oli lavastettu sisustus ja osassa museonäyttelyitä. Heti alkuunsa osuin 1700-luvun puolivälin pappilaan. En jaksa uskoa, että oma esi-isäni Kokemäellä eli vastaavassa ympäristössä.

Keittiö oli lavastettu samaan tapaan kuin Suomen 1700-luvun kaupunkikohteissa.

Museoalueelle siirretty Bosebyn kirkko oli rakennettu vuonna 1652.

Sisätilassa kiinnitti jälleen kerran huomiota koristeellisuus. Katto oli maalattu, seinässä oli iso maalaus ja penkkien ovissa kauniit kukat. Yksinkertaisuus ulkopuolella ei siis välttämättä tarkoita yksinkertaisuutta sisäpuolella.

Talonpoikaiskodissa huomiota kiinnitti erikoinen rautauuni, joita näin myöhemmin reissulla lisää.

Lavastuksessa arvostin erityisesti maito- tai viilikulhoon sijoitettua kärpästä. Tuli mieleen digitoidusta sanomalehdestä pari viikkoa aiemmin löytynyt ruokailuelämys Mäntyharjun tienoilla keväällä 1859. "Nyt näimme emännän ottavan tikun, jolla ... onki tikkunsa nenällä rusakoita, kärpäsiä ja muita eläväisiä, jotka hänen maitoonsa olivat suupuneet. Sen perästä otti emäntä mäntänsä ja surnautteli maitoansa, pani tuoppiin ja toi syödäksemme."

Viimeisenä Lundin päivänä valitsin turistitoimiston elämystarjonnasta kävelyreitin, joka kiersi puretun kaupunginmuurin. Olin superihastunut löydettyäni listan ja nähtyäni lupauksen, ettei sovellusten lataaminen ollut tarpeen. Olisi ollut kiva kokeilla useampaakin ehdotusta ja onneksi on todennäköistä, että kaupunkiin on asiaa myöhemminkin.

Kaupunkia yritetään myydä turisteille nimenomaan historialla ja paikan päällä ollessani Historia.nu-podcastissa ilmestyi kaksi turistitoimiston sponssaamaa jaksoa: Lunds tidiga storhetstid: danska vikingakungar och kyrkligt centrum & Lunds svenska historia: försvenskning och Karl XII:s huvudstad.

Kun museossa on esineitä

Maaliskuun lopulla oli asiaa Lundiin ja kaupunkiin päästyäni ryntäsin oitis YouTube-videoista "tutuksi" tulleeseen Lundin yliopiston historialliseen museoon. Esihistorialliseen näyttelyyn astuessani olin vähällä purskahtaa nauruun.

Näyttely oli tarkoituksellisen vanhanaikainen. Paikalla oli arkeologiopiskelijoiden ryhmä ja joutessani haastattelin ohjaajansa, joka selitti, että näyttely tälläisenä palveli opetusta erinomaisesti. Opiskelijat pääsivät vertailemaan esinetyyppejä muutoksineen. Varmasti näin, mutta vaikka itselläni oli jotain lähtötietoa, en saanut esityksestä mitään irti. Hienoimpia esineitä osasi sentään tuijottaa, sillä niissä oli kyltti osallistumisesta taannoiseen Ruotsin historian tv-sarjaan.

Yläkerran keskiaikaisen kirkkotaiteen joukossa kävellessä tuli mieleen, että esitystapa vastasi alakertaa. En minä ollut kiinnostunut patsaista yksityiskohtineen tai eroineen. Heräsin ainoastaan, kun tajusin, kirkkojen rakennuksen alkaneen Skoonessa niin varhain, että ne olivat tyyliltään romaanisia eivätkä goottilaisia.

Mutta kun esineitä on esillä paljon, on todennäköisempää, että löytyy jotain itseä kiinnostavaa. Pienessä nurkkauksessa oli kuriositeetteja: René Descartesin kallon pala ja 1600-luvulla kerättyjä esineitä. Jälkimmäisiin kuului joukko riimusauvoja, joista yksi oli Suomesta.

Vasta seuraavana päivänä ehdin juoksemaan läpi isomman museon Kulturen i Lund. Kun jaoin sieltä jonkun päivityksen FB:hen, historianelävöitystä harrastava kaverini kommentoi "Jossain siellä näyttelyn kellarissa on ihania typologisia esineseiniä" ja toinen vastaava jakoi kuvan omalta käynniltään. Keskiajan näyttelyssä oli tosiaan pitkä käytävä, jossa esineiden puuttumista ei päässyt valittamaan.

Tämä esillepano palveli vertailua samaan tapaan kuin edellispäivän näyttely, mutta oli antoisa myös katsauksena, joka paljasti erilaisten esineiden määrän keskiajan Lundissa ja Skoonessa. Itseäni sykähdytti kuitenkin enemmän noin vuonna 1050 pystytetyn sauvakirkon jäänteet, jotka näkyvät alla kirkon mallin taustalla. Sillä pääasia on, että museoissa on kohdattavissa menneisyyden materiaaliset jäänteet.

Ilmestynyt: Lars Romell (1795–1847) ja suomalaiset antikviteetit

Maanantaina ilmestyi Kalmistopiirissä artikkelini Lars Romell (1795–1847) ja suomalaiset antikviteetit. Romell löytyi sivulauseesta ja elämäntarinaansa ei ilmeisesti ole aiemmin kerrottu. Nationalistinen  suhtautumisensa Suomen menneisyyden tutkimukseen ja vapaa lähdetulkinta on toki monesta myöhemmästä pseudohistorioitsijasta tuttu ilmiö.

Aprillipiloja yli sadan vuoden takaa.

Toissa vuonna julkaisin Uusitun aprillipäivän pohjoisen historian ja viime vuonna julkaistiin artikkelini Sanomalehtiemme varhaisia aprillipiloja. Mutta vielä riittää menneisyydestä (lue: digitoiduista sanomalehdistä) tietoa jaettavaksi. 

Kuinka kauan se lienee suomalaisella maaseudulla ollut tunnettu, emme voi taata. Aikaisin tuntemamme tieto on 1850- t. 1860-luvulta, jolloin Laihialla erästä tyttöparkaa juoksutettiin aprillia sillä onnettomalla seurauksella, että hän lähetettynä paikasta toiseen turhanaikaisille valeasioille vihdoin joen poikki mennessään, hukkui kevätjäihin. (Uusi Suometar 2.4.1902)

Viime huhtikuun alkupäivinä saapui kirje eräälle talonmiehelle Parikkalan Tyrjän kylässä. Kirje oli olevinaan hänen eräässä Etelä-Karjalan kunnassa palveluksessa olevalta sisareltaan, joka ilmoitti, että hänellä on siellä sulhanen oikein rikkaasta talosta, leskimies, jolla on 2 maatilaa, 2 myllyä y. m. hyvyyttä kyllin. Samalla sisar käski valmistamaan sukkia ja kintaita sekä ilmoitti kohta tulevansa sulhastaan näyttämään. Kotonapas kiire tuli lahjuksia puuhattaessa. Laitettiin sukkien ja kinnasten neuloksia useampaan paikkaan kylällekin neulottavaksi ja äiti paikalla lähetti onnittelukirjeen tyttärelleen. — Vaan muutamain päiväin perästä tuli taaskin kirje tyttäreltä, jossa ei sanallakaan mainita sulhasista, joten alettiin aavistaa petosta. Ja pian saapuikin tytöltä vastine onnittelukirjeestä, ettei ole asiat niin päinkään, sen oli narri sieltä lähettänyt tytön tietämättä. Kirje olikin kömpelösti lyijykynällä muovailtu ja päivätty 1 p:nä huhtikuuta. (Wiipuri 11.5.1895)

Eräässä Mikkelin pitäjän sydänmaan kylässä oli tämän Huhtikuun 1 päivänä eli aprillipäivänä menty toistensa narraamisessa niin pitkälle, että muutamassakin talossa saatiin talon ukot saunaan kylpemistä varten vaikka saunaa ei oltu edes lämmitettykään. Asia oli näet semmoinen, että talon naiset, joita miehet jo olivat jollakin tavoin narranneet, menivät iltaselle pirttiin, jossa ukot jo työstään päässeinä istuskelivat, ja hyvin tosissaan juttelivat että miksei miehiä ole käsketty saunaan. Miehet kun tuon puheen kuulivat, läksivät pitemmittä käskyittä ja riisuivat saunassa vaatteet päältään ja kapusivat lauteille. Mutta kun saunassa ei tällä kertaa tuntunut olevan oikeaa lämpeyttä, alkoivat ukot koetella saunan kiuaslaitosta, jolloin huomasivatkin, että tänään oli aprillipäivä ja heitä oli tuolla tavalla narrattu. (Mikkeli 11.4.1896)

Liputettuina olivat eilen jonkun aikaa moniaat rakennukset Katariinankadun varrella. Tämä aprillipila johtui siitä, että erään talon naispalvelijat olivat narranneet talonmiestä nostamaan ylös talon liput, koska päivä muka oli joku keisarillinen pyhä. Naapurien talonmiehet tämän huomattuaan kiiruhtivat seuraamaan esimerkkiä ja yht'äkkiä oli monta taloa liputettuna, kuten keisarillisina päivinä ainakin. Pian olivat talot kumminkin taas arkiasussaan. (Wiipuri 2.4.1897)

Täällä kulkee huhuna nykyään, että olisi muka niitä, jotka maksavat kokonaista 5 mk. v. 1864 lyödystä markan kappaleesta. Ostajat olisivat muka harvinaisten rahojen kokoojia. Ja olisihan se hyvä affääri myyjille. Onkin sen tähden niitä jotka ahkerasti katselevat kukkaroansa että olisiko siihen mistä tipahtanut tuollainen kultamuna, ja ovat suuressa etsinnän touhussa. Olipa eräänäkin päivänä miekkosia pariinkymmeneen käynyt Suomen Pankinkin virkamiehiä kysymyksillään vaivaamassa. Kaikki tämä on kuitenkin jonkun ilveilijän toimeenpanemaa "aprilli-pilaa"! Asianlaita on näet se, että v. 1864 ei ole lyöty ainoatakaan markan kappaletta. Kelpaa niitä sitten hakea. (Uusi Suometar 25.4.1897)

Liiallista aprillipilaa harjoittivat erään kylän pojat Kaukolassa kirjoittaessaan eräälle eukolle tämän sisaren nimessä kutsu-kirjeen sis on luo tupakaisiin Käkisalmeen, minkä johdosta eukko astua talsikin 15 kilometrin matkan aprillia. Ikävämpää oli vielä se, että kirjeessä annetun kehoituksen mukaisesti eukko leikkasi puolivalmiin huivikankaansa poikki, toivossa saada huiveja täällä kaupaksi. (Itä-Karjala 3.4.1906)

Huhtikuun jumalanpalveluksissa luetut lait

Kansalliskirjaston digitointeihin kuuluu Yhteenweto njistä kuning. asetuxista, plakateista, kirjoituxista ja päätöxistä, iotka sarnastoleista pitä kirkoisa, osittain ylitze koko waldakunnan, ja osittain erinomaisisa paikkakunnisa ylösluettaman, ynnä tiedon kansa, millä ajalla wuodesta, njin myös paikkakunnasa, josa ylöslukeminen kustakin asetuxesta tapahtuman pitä. Hänen kuning. maj:tins armollisimman käskyn jälken kokoonpandu ja präntistä ulosannettu (1800). Tästä siis selviää ikivihreät tekstit, joita papit joutuivat toistuvasti lukemaan ja seurakuntalaiset kuuntelemaan. Kaiken muun kuulutettavan ohella.

Kuning:sen Maj:tin Armollinen Asetus Maan-Viljelemisestä annettu sinä 25:nä päiwänä Maaras-Kuusa 1740 pointtina oli "Soiden, Rahkain ja muun Kylmän Maan tekeminen hedelmitä kandawaisixi maixi" ja tätä seuraava verovapaus. Asetusta täydensi Kuning:sen Maj:tin Armollinen Selitys Asetuxen ylitse sjitä 25:stä päiwästä Marras-Kuusa 1740, Maan-Wiljelemisestä. Annettu sinä 17:nä p. Heinä-Kuusa 1747.

Kuning:sen Majt:in Armollinen Asetus Juopumusta wastan. Annettu Stockholmisa Raadi-Kammarisa sinä 17.nä p. Huhti-Kuusa 1733 on juuri sitä, mitä otsikko antaa ymmärtää. Rangaistus oli luvassa kun "Kuka ikänäns itsens juomisella niin rasitta, että jokainen kuin hänen näke, taita hawaita, että hän on juopunut".

Kuning:sen Maj:tin Armollinen Asetus Wäen lisämisen edesauttamisexi Waldakunnasa. Annetu Stockholmisa Neuwo-Kamarisa sinä 8:nä päiwänä Malis -Kuusa 1770 vapautti "kaikki Maanwiljelät eli Werollelasketut Torparit", joilla oli "Neljä Lasta Mantal-kirjasa", "kaikista personal- eli hengi-Ulosteoista". Samoin "Giärningimiehet, niin myös Köyhät, ynnä, Työmisten, Kalastajain Kaupungeisa ja muiden kanssa, jotka ei ole sisällekirjoitetut Borwarit, Ryttärit, Sotamiehet, Dragonat, Båtsmannit ja heidän vertaisens" "njin kauwan kuin heillä on Neljä Lasta elosa eli sen ylitse, ja sixi että se nuorin on täyttänyt Kahdexan wuotta". 

Lyhyt asetusteksti herättää nytkin kysymyksiä, joten ei yllätä, että luettavana oli myös Kuning:sen Maj:tin Armollinen Selitys, Hänen Armollisen Asetuxens ylitse, Wäen lisämisen edesauttamisesta Waldakunnasa sijtä 8. p. Maalis-Kuusa 1770. Annettu Stockholmin Linnasa s. 19 p. Helmi-Kuusa 1773. Se tosin ei vastannut epäselvyyksiin ja sekoitti pakkaa ottamalla mukaan kivirakennusten tekemisen.

Huhtikuulle osui usein myös toinen rukouspäivä, jolloin piti lukea Kuning:sen Maij:tin Armollinen Asetus, Arpain uloslähettämisestä ja kandamisesta ymbärinsä Maakundia sijtä 1 p. Heinä-Kuusa 1743. Siinä ei ole kyse arpajaislainsäädännöstä vaan erilaisista käskykirjeistä.

Yhteisiä merkkipäiviä vuosina 1844-1849

Lukuunottamatta edellisessä osassa mainittua (oletetun) kruununperijän syntymää, keisarillisten  perhetapahtumien johdosta ei järjestetty evankelisluterialisissa kirkoissa tiettävästi mitään ohjelmaa. Niistä annettiin keisarillisia julistuksia (manifesteja), joita painettiin myös suomeksi.[1] Oletettavasti niitä luettiin seurakuntien kuulutuksina, enkä jaksa uskoa, että tätä koettiin erityisen merkityksellisenä.

Helsingistä raportoitiin loppuvuodesta 1844, että keisarin valtaannousun vuosipäivää 2.12. vietettiin tavanomaisella valaistuksella ja samana päivänä oli "picknick" ja porvarilliset tanssiaiset [2] Seuraava yhtä lyhyt maininta on vuodelta 1851. [3]

Kiitosjumalanpalveluksen aihe oli keisarin pojan, suuriruhtinas Konstantin Nikolajewitschin 21.9.1847 saavuttama täysikäisyys. Ohjeistus lähti kiertokirjeessä Turun ja Porvoon tuomiokapitulista 23.2.1848.[4] Sanomalehdistä ei löydy yhtään mainintaa kiitosjumalanpalveluksen viettämisestä tai oheistoiminnasta.

Itävallan keisarin pyynnöstä Venäjän armeija hyökkäsi keväällä 1849 Unkarin vallankumouksellisia vastaan. Nämä voitettiin ylivoimalla ja sotatoimet päättyivät elokuussa 1849. Tämän johdosta määrättiin kiitosrukous [5], jonka suomenkielisen version nimeke kuului

Kiitos! Ijäinen! Kaikkivaltias! Sinä meidän Jumalamme ja taivaallinen Isämme! Tällä Sinun Juhlalliseen palveluksees pyhitetyllä päivällä ja ynnä kiitos-uhrimme kanssa niiden hyväin tekois edestä, jotka Sinä meille joka päivä osotat, tuomme Sinulle myöskin sen nöyrän ylistyksen ja kiitollisuuden, jolta meidän sydämemme täytetään ajatellessamme sen siunauksen päälle, jonka Sinä, kaikkein Kuningasten Kuningas ja Herrain Herra! olet lahjoittanut Armollisimman Keisarimme päätökselle, että sotajoukolla auttaa niiden, vastoin kaikkea laillista oikeutta ja järjestystä vihollisten, juonten estämistä, jotka ollen tekevinänsä kaikkia kansoja osallisiksi täydellisimmästä hallitusmuodosta, joku aika sitten ovat uhanneet kukistaa Euroopan hallitus-istuimia, yhtä toisensa perästä.

Kruununperijän nimipäivänä 11.9.1849 Helsingin ortodoksissa kirkoissa vietettiin rauhan johdosta varsinainen kiitosjumalanpalvelus ja Viaporista ammuttiin 101 kunnialaukausta. Iltapäivällä promenaadilla (Esplanaadi?) sai kuunnella venäläistä sotilasmusiikkia ja kaupunki oli illalla juhlavalaistu. Lisäksi Hesperian puistossa Töölössä järjestettiin "Tivoli-tyylinen" valojuhla, jonka päätti ilotulitus.[5]

Vain runsas viikko aikaisemmin 3.9.1849 Helsinki oli valaistu keisarin ja keisarinnan kruunajaisten vuosipäivän johdosta ja tuolloinkin järjestettiin valojuhla Hesperianpuistossa.[6] Samaa päivää oli juhlistettu myös 3.9.1841, jolloin järjestettiin suuri kirkkoparaati, satamassa olleet alukset liputtivat ja illalla järjestettiin juhlavalaistusta musiikin säestyksellä.[7] Juhlinnan järjestämisen säännöllisyys ja maantieteellinen kattavuus jäävät epäselviksi. Kruunaisten vuosipäivän juhlaa Töölössä 3.9.1850 markkinoitiin nimellä "En Italiensk Natt", mutta yleisestä valaistuksesta Helsingissä ei sanomalehdistä löydy mainintoja.[8]

Lähteet: 
[1] Sakregister till Storfurstendömet Finlands författnings-samling I. Hänförande sig till Författnings- och Brefsamlingarne från år 1808 till år 1860för ... sakregister 1 1808-1860. 1876, 102-103
[2] Helsingfors Tidningar 04.12.1844 no 96
[3] Finlands Allmänna Tidning 03.12.1851 no 281
[4] ÅCB XI:371; BCB 167 (23.2.1848); Borgå Tidning 26.02.1848 no 16[5] ÅCB XI:577

[5] Helsingfors Tidningar184912.09.1849 no 72

[6] Morgonbladet 03.09.1849 no 67

[7] Helsingfors Tidningar 04.09.1841 no 70

[8] Helsingfors Tidningar185031.08.1850 no 69

Oulun lyseolaisen juhla-ateria 1870-luvulla

Muistelmassa Koulumuistoja (*):

Kun maalta tullaan kaupunkiin, on aina juhla-asunnossa. Pihassa huomataan tuttuja ajoneuvoja ja pian levitetään koko ruokakunnalle kotoalähetetyt "tuomiset", joista tieto leviää naapureinkin luokkatoverein luo ja ennen pitkää tulvaa tovereita tulijaisille. 

Siten oli kouluoloissa silloin tällöin aika syöminkejä. Välistä käytiin toveri X:n luona syömässä hollannin juustoa, joka oli kotosalla tehtyä, toisen kerran mentiin maistelemaan Y:n luo ohutta viili-rieskaa, joka leipä oli tehty hienoista ohrajauhoista ja ilman hapattamatta. Toisilla oli tarjona karkeaa isoakanaista ohrarieskaa, toisilla lohi-, kala- eli lihakukkoa, savustettua lihaa, poronpaistia, nauriita, puoloja y. m. ruokatavaroita. Paremman puutteessa pidettiin aika herkulliset kemut sakean piimän ääressä, jota oli lähetetty monet kannut pojille särpimeksi. Kun suuri lauma poikia ryhtyi esim. juustoon tai poronpaistiin käsiksi, niin kyllä siinä pian kului monet naulat. 

Usein päälle kaikkein kemujen tai tavallisen päivällisruoan perästä päätettiin ostaa ylimääräisiksi hippeiksi eli desertiksi 25 pennin ankarstukkia, yksi mieheen. Jospa joskus kilvalla syötiin, niin kyllä toisen vuoron kilvalla luettiin ja työtä tehtiin. Sattuihan tuo kerran kahden miehen välillä kilpailu kilvan juomisessakin. Toinen otti 9 toinen 11 konjakkaria yhteen pohtiin, eikä olleet millänsäkään, vaan ajoivat kotiinsa. Molemmat nämät ukot ovat nyt pastoreina maaseudulla.

(*) Koulumuistoja. 11.5., 15.5., 18.5., 22.5., 25.5., 29.5., 5.6., 8.6., 12.6., 15.6., 19.6., 10.8.1888 Hämeen Sanomat

Arpajaisvoittona talo

Museovirasto. CC BY 4.0

Finna-selailussa tuli vastaan Museoviraston digitoimana molemmat puolet arvasta, jolla tavoiteltiin vuonna 1847 Elefantti-korttelin tonttia 3 komeine kivirakennuksineen. Reaktioni oli "täh-mitä-häh".

Museovirasto. CC BY 4.0

Selityksen löysin E. G. Palménin kirjan Helsinki 1800-1900. Rakennustoiminta ja tonttiarvo (1907) sivulta 91. Helsingissä 1840-luvun puoliväliin vallinnut "jonkunmoisen "gründer-ajan"" päätyttyä jotkut rakennuttajat joutuivat talousvaikeuksiin. "Ja jopa on joskus ryhdytty niin epätoivoiseen keinoon, kuin että kivitalo Helsingissä tarjotaan kaupaksi arpajaisvoittona! Tällöin luvataan kyllä joku osa voitosta yleishyödylliseen tarkoitukseen, mutta ilmeisesti oli pääasia päästä epäonnistuneen spekulatsioonin seurauksista." Alaviitteessä Palmén antaa yksityiskohtaisempaa tietoa.

Kaksi esimerkkiä talonarpajaisista mainittakoon. Vuonna 1847 ilmoitti everstiluutnantti G. F. Tigerstedt, että kivitalo ja tontti n:o 3 Katariinankadun varrella (Aleksanterinkatu 18) asianomaisella luvalla myytäisiin arpajaisilla: arpoja oli 12,000, 3:n ruplan hintoihin; voittoja oli 6, joista 5 rahaa. Säästöstä aijottiin käyttää 5,000 ruplaa stipendirahastoksi ylioppilaita varten. Kaupungin arkistossa ei löydy täydellisiä tätä tonttia koskevia asiakirjoja, mutta arpajaiset jäivät kesken...

Palménin vaikeuksia tiedon löytymisessä voi selittää se, että hän on yhdistänyt arpajaisiin väärän (ja nykyisin Sederholmin talon tunnetulle rakennukselle kuuluvan) osoitteen Elefantti-korttelissa. Tigerstedt omisti korttelin tontin 3, joka on juuri se, johon liittyvä arpa on Museovirastolla. Helsingin kaupunginarkiston kiinteistökortiston mukaan Tigerstedt myi talon Louis Kleinehille keväällä 1850.

Toiset huomaamamme arpajaiset koskivat silloista Palmqvist'in taloa (nyt Seidenschnurin, Pohjois-Esplanadikatu 23); tämä tarjottiin, samoin asianomaisten luvalla, arpajaisilla kaupaksi vuonna 1850; talo oli uusi ja komea, mutta rahat eivät riittäneet sen valmistamiseen. Ilmoituksessa huomautetaan, että yritys oli silloin "oli ainoa kaikkeinkorkeimmalla suostumuksella toimeenpantu kaupungintalon arpominen". Arvan hinta oli 5 hopearuplaa; voitosta luvattiin antaa 8,000 ruplaa yleishyödylliseen tarkoitukseen, Helsingissä käytettäväksi. Tämäkin yritys raukesi; arvat eivät menneet kaupaksi.