Ananaksia Helsingissä kasvattanut mies

Wikimedia

Joseph Tengström syntyi Ahvenanmaalla vuonna 1800, ilmeisesti aviottomana lapsena Hammarlandissa. Viimeistään vuonna 1813 hän asui Tukholman lähistöllä ja 1820-luvun alkuvuodet Tukholmassa. Mikään kirkonkirjoissa ei viittaa työhön puutarhassa, mutta muutettuaan vuonna 1825 Helsinkiin, Tengströmiä alettiin pian kutsua puutarhamestariksi.(*)

Vuonna 1830 hän myi perunaa Punavuorennotkossa (FAT 1.5.1830). Samasta osoitteesta hän ilmoitti joulukuussa kukkien ihailijoille, että kasvihuoneessaan kukki Aloe Arboreskus (HT 15.12.1830). Kukinto olikin verkosta löytyneiden kuvien perusteella näkemisen arvoinen. 

Kauppapuutarhureille tavanomaiseen tapaan Tengström myi siemeniä (FAT 23.2.1831, 31.1.1834), hedelmäpuita ja marjapensaita (FAT 2.10.1832), ruohoa, kukkia ja hedelmiä (FAT 5.11.1833), porkkanoita, punajuuria ja piparjuurta (HT 23.4.1834), ananaksia, viinirypäleitä ja vesimeloneita (FAT 5.9.1834).

Hän oli mennyt 20.11.1832 naimisiin Sophia Christina Falckin kanssa ja heille syntyi seuraaavana kahtena vuosikymmenenä lukuisia lapsia.

Lokakuussa 1834 Tengström ilmoitti muuttaneensa Punavuorennotkosta Maurinkadulle Kruununhaan Peuran (20) kortteliin, josta käsin hän jatkossa myi siemeniä (esim. FAT 22.10.1834, 29.11.1834, 21.1.1844). Seuraavana kesänä hän ilmoitti paroni Klinckowströmin puolesta, että korttelin tultua rakennetuksi ja asutuksi rannalla ei enää saisi uida (HT 4.7.1835). Kun Tengström keskellä talvea myi ananaksia, tuoretta persiljaa, ruohosipulia ynnä muuta, hän ei enää ilmoittanut osoitteekseen Kruununhaan korttelia vaan paroni Klinkowströmin puutarhan Kruununhaassa (HT 3.2.1836). 

Klinkowström-yhteyden myötä on todennäköisempää, että Tengströmin Punavuorennotkossa viljelemä alue oli myöhempi Kaartin puutarha eikä Punanotkoksi kutsuttu alue.

Kruununhaasta Tengström myi seuraavina vuosina ainakin siemeniä (FAT 22.1.1839, 16.1.1841, 14.1.1842), ruukkukukkia (FAT 11.3.1841) ananaksia (FAT 7.8.1840, HT 10.8.1844, HT 14.8.1847) aprikooseja ja persikoita (HT 10.8.1844) ja viinirypäleitä (HT 14.8.1847). 

Kuvakaappaus Rakennusviraston julkaisusta
Liisanpuistikko. Historiaa ja nykypäivää (2007, pdf)

Klinckowströmin palatsi todennäköisine kasvihuoneineen piti jättää, kun tämän kuoltua valtio lunasti tontin ja rakennukset vuonna 1850. Tavanomaisessa vuosittaisessa siemenhinnastossaan Joseph Tengström ilmoitti vuoden 1851 alussa asuvansa Vuorikadulla Kamelin korttelissa (HT 22.1.1851). Vuoden lopussa hän muutti Pohjois-Esplanadille Yksisarvisen (33) kortteliin eli Kluuvi- ja Fabianinkadun väliin (HT 3.12.1851). Sieltä käsin hän myi piparijuurta (21.1.1852), siemeniä (FAT 22.1.1852) ja kuivia mausteita (HT 25.2.1852).

FAT 8.1.1853

Joulukuussa 1852, kaupunginarkiston kiinteistökortiston mukaan, Joseph Tengström osti huutokaupasta Hauen korttelin (50) tontin, jonka nykyosoite on Korkeavuorenkatu 30 ja Ludviginkatu 1. Sieltäkin käsin hän myi siemeniä ja toisinaan valkosipulia tai juureksia (FAT 11.1.1854; HT 24.1.1855; HT 28.2.1855; HT 3.12.1856; FAT 27.12.1856; HT 17.3.1858; HT 16.2.1859; FAT 13.4.1859; HT 7.1.1860). Tontin rakennuspiirustusta vuodelta 1853 ei ole vielä digitoitu alkuperäisestä, joten en uskalla väittää isoa neliötä viljelysmaaksi.

Joseph Tengströmin kuolema 29.3.1863 oli uutinen, muttei ananasten tai elämäntyönsä tähden. Huomionarvoista oli se, että hän sai kuolemaansa johtaneet vammat liikenneonnettomuudessa, jossa maaseudulta tullut ajoi kärryillään päälleen Kauppatorilla (Helsingfors Dagblad 30.3.1863, FAT 31.3.1863, Folkwännen 1.4.1863, )

(*) Össeby (AB) AI:5 (1810-1818) Bild 140 / sid 10 (AID: v94786.b140.s10, NAD: SE/SSA/1593); Jumkil (C) AI:5 (1807-1820) Bild 190 / sid 181 (AID: v125054.b190.s181, NAD: SE/ULA/10498); Katarina (AB) BII:4 (1819-1827) Bild 53 / sid 49 (AID: v86953.b53.s49, NAD: SE/SSA/0009); Adolf Fredrik (AB) AII:5 (1818) Bild 1750 / sid 1455 (AID: v81565a.b1750.s1455, NAD: SE/SSA/0001);  Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto, I Aa:14 Naimattoman työväestön rippikirja 1827-1837, 300; Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto, I Aa:10 Naimisissa olevan työväestön rippikirja 1827-1839, 338

Ilmestynyt: Muinaismuistojen kokooja K. A. Lindström

Kalmistopiirissä ilmestyi heinäkuun lopussa neljäs osa museoesineiden kerääjistä kirjoittamastani pienoisbiografiasarjasta. Muinaismuistojen kokooja K. A. Lindström päihitti kaikki yritykseni löytää etunimensä, taustansa ja loppuelämänsä. Jätä kommenttikentään tietoa, jos pystyt parempaan!

Ilmestynyt: julkinen arvio väitöskirjastani

HTF:n numero 1/2025 ilmestyi heinäkuun lopulla. Numerossa on mukana vastaväittäjäni kolmen sivun arvio Samtal och vädjanden i 1700-talstidningar. Sain häneltä tästä ennakkotiedon jo viime keväänä, jolloin - samoin kuin nyt - olin todella iloinen, että hän näki vaivan ja että tietoa väikkäristäni on nyt tarjolla myös ruotsiksi.

 

Elokuun jumalanpalveluksissa 1800-luvun alkaessa luetut lait

Kansalliskirjaston digitointeihin kuuluu Yhteenweto njistä kuning. asetuxista, plakateista, kirjoituxista ja päätöxistä, iotka sarnastoleista pitä kirkoisa, osittain ylitze koko waldakunnan, ja osittain erinomaisisa paikkakunnisa ylösluettaman, ynnä tiedon kansa, millä ajalla wuodesta, njin myös paikkakunnasa, josa ylöslukeminen kustakin asetuxesta tapahtuman pitä. Hänen kuning. maj:tins armollisimman käskyn jälken kokoonpandu ja präntistä ulosannettu (1800). Tästä siis selviää ikivihreät tekstit, joita papit joutuivat toistuvasti lukemaan ja seurakuntalaiset kuuntelemaan. Kaiken muun kuulutettavan ohella.

Elokuun ohjelmassa oli tavallista vanhempaa tekstiä, jo syksyllä 1694 annettu Kuning:sen Maij:tin Kieldo, ettei yxikän Ulosmittaja mahda vaatia jotain ulosmittamisen vaivastaan koska he Yhteisen Kansan ja Alammaisten luonna Ulostekoja eli muita Kruunun velkoja ulosmittavat.

"Yli koko Valdakunnan, paitsi niisä paikkakunnisa, kusa ulosannettuin Asetusten kautta, erittäin on käsketty, ja joisa tämä Asetus ei ollengan vaikuta" luettiin vuonna 1681 päivätty Kuning:sen Maj:tin käsky ja Asetus, kuinga Pappein ylöskando, Yhteiseldä Kansalda Kihlauxisa, Lasten risitimisisä, Vaimoin kirkkoon ottamisisa, Ruumiisten hautamisisa, niinkuin myös heidän Saatavansa Talon Isändäin ja Emändäin kuoleman jälken, Kymmenexet ja mitä Kappalaisten ja Lukkareiden ylöspitoon tule, pitä ulostehtävän ja maxettaman. Lukemisen ajoitus liittyi varmasti siihen, että kymmenysten maksuaika oli lähes käsillä. 

Pappien keräämien maksujen moninaisuus oli minulta osin unohtunut enkä ole koskaan keskittynyt niiden alueellisiin eroihin. Jostain syystä elokuussa ainoastaan Hämeenlinnan läänisä luettiin vuonna 1694 annettu Asetus Pappein Ylöskannosta ja Sisälletuloista Yhteiseldä Kansalda Turun Hiippakunnasa.

(Tähän päättyy vuoden kestänyt läpikäynti.)

Saapuminen Kajaaniin vuonna 1885

 Nimimerkki A. R. raportoi Kirjeessä Pohjolasta Kuopiosta alkaneesta matkastaan (Savo 09.11.1885 no 130, 16.11.1885 no 133). Otteessa Iisalmi on ohitettu.

Vähitellen jouduimme aina kauvemmaksi ja Savon somat maisemat yhä enemmän katosivat; kun olimme ehtineet Suomenselän toiselle puolen, avautui eteemme pohjanmaan ikäviä tasankoja nevoineen ja rämeineen. Harvassa näkyi siellä viljeltyä maata ja ihmis-asuntoja, harvoin miellyttäviä paikkoja. 

Olin ensin vähän "kahdella päällä kuin Hattu-Risto" menisinkö Kajaaniin, vai suunnittaisinko matkani Oulunjärven länsipuolitse; vaan kun minua suuresti halutti nähdä tuota vanhaa historiallista kaupunkia ja muuten sain tietää, että Oulunjärvellä on laivakulkua, suostuin menemään sieltä kautta. Se ei ollutkaan hullumpi tuuma; sen kyllä sain sittemmin tuntea. — 

Lähellä Kajaania alkoi jo näkyä paremmanlaisia maita; tuolla ja täällä törrötti joku korkeampi männikkötöyränne. Noin parin, kolmen virstan päähän näkyi kaupunki kirkkoneen ja tapulineen; sinne näkyi myöskin asevelvollisten kasarmit, jotka ovat kaupungista Venäjän virstan itään korkealla männikkökankaalla. 

Yks', kaks' ja me olimme "Kajuanin tullill'," niinkuin ryssällä on tapana sanoa. Enpä sitte hevillä heittänytkään tuota merkillistä kaupunkia, vaan vietin siinä kokonaisen vuorokauden, tutustuen vähäsen yhteen ja toiseen asiaan siellä. Niinkuin arvataki sopii, on se kaupunki paremmin "mökistä ja laidalta kylää". Se on koolleen jotenki pieni eikä sen asemakaan ole mitään suotuisimmia. 

Museovirasto CC BY 4.0

Rakennukset ovat ylimalkaan vähäisiä ja mataloita, kadut jotenki kaitaisia ja likaisia. Niitä ei näytä liioin hiekalla so'aistun, koska olivat yleensä vetelänä vellinä. Laitakaduille oli kuitenki asetettu lautoja, joita myöten saattoi päästä eteenpäin. Toripiha oli omituisen pieni, noin vaan aikatalon pihamaan kokoinen. Sen eteläreunalla veti huomiota puoleensa kaupungin raatihuone, joka, vaikka muutoin pieni rakennus, on varustettu jonkunmoisella tornilla, torni taasen kahdella kellolla, joista toista soitetaan, kun toinen sitävastaan näyttää aikaa. Onko tuo soitettava kello tulipalon ilmoittamista tahi raatiherrain kokoonkutsumista varten laadittu, se jääköön asianomaisten ratkaistavaksi. — Kirkko, joka sijaitsee juuri kaupungin etelä-laidassa, on puinen ja noin "kouran kokoinen" niinkuin vertauksen tapaan sanotaan. Muuten on kaupungissa useita kauppapuoteja, viinamyymälöitä, anniskeluja, sähkölennätinkonttori, postikonttori, apteeki, sairashuone, jo onpa siellä yksin Singerin ompelumasiinakauppaki. 

Tyrvään kirkolla kesällä 1883

Kalle Kuusela, Lusto CC BY 4.0

Ote Matkamuistelmista (Aura 4.8. & 23.8.1883)

Iltapäivällä lähdin, saatuani erään miehen kirkonkylästä oppaakseni, katsomaan Tyrvään vanhaa kirkkoa. Kun annan kaikille vanhoille muistoille suuren arvon, niin olin aivan hyvällä mielellä sinne käydessäni, sillä varmaksi otaksuin, että koska Tyrvääläiset uudenkin kirkkonsa ovat noin jalosti kaunistaneet, niin eivät he myöskään vanhaa temppeliänsä vähemmän kunnioita. Mutta siinä toivossani petyin. 

Tämä, kauniilla niemekkeellä sijaitseva ikivanha rakennus, osoitti olevansa kaikkea tavallistakin hoitoa vailla. Minun harras toivoni on, että sellaisia kiinteitä muinaismuistoja, kaikkialla niinpä Tyrväässäkin, suojeltaisiin ja rappiolle joutuneita paikkoja korjattaisiin, kuitenkin niiden alkuperäistä muotoa hävittämättä. 

Puheena olevaa rakennusta katsellessani sain useoilta henkilöiltä kuulla, että sen lattian alla on yksi "palssameerattu" papin ruumis, mutta nyt jo niin lian ja roskien peittämänä, ett'ei siitä voi tarkkoja havannoita tehdä. Ansaitsishan sekin paremmin säilyttää ja olis puhdistettava, joll'ei se jo ole myöhäistä. 

Kun oppaani havaitsi puheistani, että pidin isossa arvossa tuollaista vanhaa rakennusromua, niin alkoi hänkin puolestaan kertoa tietojansa. Hän sanoi (jonka totuutta, outo kun olen, en mene takaamaan), että tätä vanhaa kirkkoa muutamia vuosi sitte oli käytetty tavallisena rehulatonakin. Joku kirkon palvelia nimittäin teki heinän sen ympäris töllä ja säilytti niitä kirkossa, jossa myöskin kutut vohlineen kävivät aterioitsemassa. Tästä kertomuksesta muistui mie leeni: tämä huone on ollut rukoushuone, mutta sittemmin muutettu kuttujen luolaksi ja jätin, jonkillaisilla ikävyyden tunteilla, tuon usein mainitsemani rakennuksen.

Laivamatka Viipurista Tukholmaan heinäkuussa 1861

Otawassa julkaistiin alkuvuodesta pitkä kertomus Omituisia matka-muistelmia (27.02.1863 no 9, 13.03.1863 no 11, 27.03.1863 no 13, 31.03.1863 no 14, 10.04.1863 no 15, 24.04.1863 no 17, 01.05.1863 no 18, 08.05.1863 no 19, 22.05.1863 no 21, 29.05.1863 no 22, 05.06.1863 no 23, 19.06.1863 no 25). Pituutta selittää Viipurista 10.7.1861 alkaneen matkan ulottuminen Saksaan asti. Kirjoittaja A. R. oli tekstin perusteella kotoisin Viipurista, mutta asettui matkansa jälkeen elokuun lopussa Joensuuhun. Henkilöllisyytensä selvittäminen ei siis ole mahdottomuus, vaikka en häntä saapuneiden matkustajien listoista löytänyt.

Ote alkumatkasta:

Viipuri on hänen kotopaikkansa, josta hän, poikana ja nuorukaisena ollessaan, aina ennen surumielin erosi, jos yksinänsä oli penikulmankin päähän mentävä, — sillä ken hellä-tuntoinen kernaasti jättäisi rakasta ympäristöänsä, jos ei velvollisuus tahi muu siihen pakoita. Kotonta saattoivat häntä nyt edellisenä iltana omansa parhailla toivotuksillansa uuden kivi-laiturin vieressä seisovaan höyrylaivaan. Aamun neljännellä tunnilla herättivät lähtö-merkit ja torni-kellonkin lyönti ne lepäävät matka-kumppalit valveille, ja "Aura" köysistänsä ja voimiinsa taas päästyään, läksi ihanalla säällä tavallansa vettä kyntämään. Uuraan sataman läpi vauhdilla kulkeissamme, viipyivät kertojan silmät vielä näillä tunnetuilla seuduilla. Siellä niinkuin ennenkin kuului puu-tavaroiden läiskinä, ja miehet jo olivat liikkeellä laivoja lastaamassa. 

Illaksi jouduimme Helsinkiin, jossa käveltyämme ja muutaman tuttavan nähtyämme, seuraavana aamuna siirsimme etemmäksi Turkuun. Tässäkään kaupungissa minulla ei paljon outoa ollut, jossa jo vuonna 1855 kuukauden olin asunut. Kupitan eli p. Henrikin lähteellä asti käytyäni, sen vedellä itseäni virvoitettuani ja soittoa siellä kuultuani, käveleväisiä ja istuvaisia ja parannusta etsiväisiä vieraita nähtyäni, kaupungissa tuttavia tervehdittyäni, seurahuoneessa kahden kumppalini kanssa ilta-ruualla oltuani, menimme taas siihen käyntö-koneilla varustettuun väli-aikaiseen asuntoon, joka päivän koittaessa niinkuin kohtelias näyttely-tanssiatar kulki takaperin Aura-jokea myöten, sanoen sillä tavoin jäähyväisiänsä kaimansa lähestölle ja Suomen mantereelle, jonka tyttäristä muutamat rannalla viittailivat käsillänsä. 

Turun ja Ahvenanmaan saaristojen välitse kulkeissamme, oli kirkas sää ja vieno tuuli vei jonkun vastaamme tulevan laivan sen määräys-paikkaa likemmäksi, mutta avonaiselle merelle ennätettyämme, nousi paksu sumu, että piti toisinaan hiljemmin käyttää alustamme, ja varoten vastaan sattuvaisia antaa kuulua varoitus-ääntä. Kuitenkin tuli, päivällisen syötyämme, jo Ruotsin kalliot meidän näkyviin, ja kohta jo linnan ja viheriöitsevillä rannikoilla olevain ihanien asuntojen, sekä siinä pitkässä salmessa seisovien ja liikkuvien eri laivain ja veneitten sivuitse ehdimme noin kello 5:n aikana illalla pysähdys-paikalle Stockholmiin. 

Nya Dagligt Allehanda 13.7.1861

Kapineitamme tullimiehille näytettyämme, ja viimeiset Aurassa suoritettuamme, tuli meidän maalle astuessa, koko joukko ravintolan taritsijoita korttinensa sekä, kantamista ja ajamista pyytäviä ympärillemme, niin että ken ei jo ennen päättänyt, mitä tehdä ja minne mennä, olisi kauan saanut tinkiä heidän kanssa. Minä maata viljelevän maamiehen kanssa menimme somaan kortteriin vilkas-liikkeisen kadun varrella. Samana iltana oli vielä aika mennä teateriin, Humlegård nimisessä puistossa. Siellä meille tunnettu O. Andersson'in seura näytteli: "Jos vaimo vaan tahtoo, kyllä sille onnistuu" ja "Vähä kansan huvitusta". 

Tämä pääkaupunti on osittain kauniisti rakennettu, mutta on siellä myös vanhan-aikuisia kaitoja katujakin korkeine monikertaisine kartanoineen, joissa katu-solissa tuskin kaksi kärriä pääsevät toinen toistensa sivuitse, ja ilma on niissä arvattavasti haiseva ja painava. Rustinki-kammareissa näimme kuninkaallisten ja sotaväestön muinaisia monenlaisia pukuja, aseita, y. m. — Siellä näet muun seassa myös kuningas Gustaf II Adolf'in satuloitetun hevoisen topattuna, josta hevoisesta hän, uskomme puolesta Saksanmaalla sotien, sotatantereelle kaatui, siellä ovat hänen veriset vaatteensa ja miekkansa säilytettynä. Myöskin Kaarle XII:n mahtavan miekan, saappaat ja vaatteet, sekä entisaikasen nahkasen tykin ja kaikenlaista muutaki siellä näkee. 

Kuninkaan suuri linna on kaunis. Sen portailla lepää kaksi valettua lejonaa. Sen alla rantapuolella on ryytimaä, jossa etenkin iltoina moni herrasmies perheineen, puhellen ja soittoa kuunnellen, nautitsee kupin teetä tahi muuta läheisestä kahve-huoneesta. Rannasta lähtee usein niitä ketteröitä höyry-veneitä, vieden lystäilijöitä joko "Djurgård" nimiseen tarhastoon eli muualle. Tämä puu-tarha kuuluu olevan penikulman suuruinen, ympäri mitaten. Meidän siellä käydessä, pidettiin "Blåporten" nimisessä osassa pidot danskalaiselle ruhtinaalle, joka sotalaivansa kanssa haminaan oli tullut. Ravintolan edessä soitteli toinen soittokunta myös Suomessa tunnetuita ruotsalaisia lauluja; myöskin Bellman'in pilan sepittämiä. Toisessa kohdassa ampuivat muutamat maaliin, joiden seassa tapasin erään tuttavan englantilaisen. Ympäri käydään yhteen tullaan. 

Passia Viipurista saadessani, olin luvannut näyttää sitä Venäjän konsulaateissa ulkomailla. Konsulin tykö siis järven poikki veneellä mennessäni, jossa muitakin yli seurasi, puhutteli minua suomeksi eräs suomea taitava ruotsalainen, murteesta tahi näöstä arvaten että olin suomalainen. Tästäpä etenkin soutomies kummastui, ja toiselle rannalle päästyämme, hän muilta maksun ottaessa, ei tohtinut minulta ottaa niin mitään. Kohtelias saattajani tästä sanoi, rahvaassa vielä löytyvän sen epäluulon, että pitävät suomalaisia noitureina. Mälar-järven rannalla on pait muita suurempikin uima-huone eli koulu siinä taidossa. 

Moosen mäeltä on kaunis näkö-ala yli kaupungin. Sillä korkeudella on myöskin ravintola, näyttely-huone ja kansan huvitusta tarjona. Sieltä hämärässä palatessamme, tuli etempää muutamissa höyryissä, joista rakettia laskivat ja soittoa kuului, vapaa tarkka-ampuja-väki kaupunkiin, josta ne aamulla olivat ulos marssineet. Ne olivat tavallisissa herras-vaatteissa, joko garibaldi- tahi olki-hatuissa, ja kantoivat olallansa pajoneteilla varustettuja tussareita. 

Sunnuntai aamuna menimme kahden kesken suomalaiseen pieneen mutta somaan kirkkoon. Sinne ei tullut kaikkiaan kuin kymmenkunta henkeä, syystä kuin kuulin, että Ruotsiin muuttaneet umpi-suomalaisetkin, kohta sen maan kieltä opittuansa, käyvät ruotsalaisissa kirkoissa. Saarnaaja kuului olevan Ruotsissa syntynyt ja oppineen suomea pohjoisessa suomalaisessa seurakunnassa. Kirkon-meno ei kestänyt kauan. Muutamia värssyjä määrätyistä virsistä laulettiin urkujen johdolla, ja saarna oli lyhyt. Sieltä astuimme ensin vähäksi aikaa hovi-kappeliin ja sitten vielä ajalla suureen- eli Nikolaikirkkoon, jossa sielun-paimen Beskow piti voimallisen saarnan. Kirkko oli täpö-täynnä sanan-kuulijoita, jotka urkujen jälkeen veisasivat: "Meill' linna luja Jumala, myös vahva vastusaset". 

Tätä kaikkia nähtyä ja kuultua, menimme ravintolaan makeata päivällistä syömään. Niissä sekä kauppa-puoteissakin tavataan usein ulkomailla sieviä neitosia passaamassa. Sotamiehiä sinisissä unihvormuissa sekä muutoin Ruotsin vapaata kaunista väkeä oli hupaista nähdä. Paljon valittavat siellä irstaista vallattomuutta tapahtuvan. Kerran kuuli tämän kirjoittaja, levolle mentyä, kadulta heleän apuhuudon, joka kuitenkin poliisin väliin tultua loppui. Monta yhteistä hyvää toimeen saatavia seuroja kuuluu siellä löytyvän, jotka jo ovat monta kunnon laitosta etenkin nuorisolle aikoin saaneet. 

Helsingistä lähtevässä höyrylaivassa 1884

Nimimerkin E. F. J. Matka-pakinoita (Uusi Suometar 24.10.1884 no 249, 30.10.1884 no 254, 06.11.1884 no 260 lupaa kuvauksia retkistä Suomessa, mutta ei pääse alkua pidemmälle. 

Olemmepa onnellisesti saapuneet laivan peräkannelle, jossa väkeä vilisemällä vilisee tungokseen asti. Siinä on molempia sukupuolia melkein yhtä paljon, naisia ja miehiä. Mahdoton on astua askeltakaan eteen- taikka taaksepäin törmäämättä jotakuta lähimmäistämme vastaan, tuon tuostakin useoita, sivuillamme, takanamme ja edessämme seisovia vastaan yht'aikaa. Monen hienon naisenkin kylkiluita ovat meidän kyynäspäämme satuttaneet kulkeissamme poikki laivan. Se oli sangen epäkohteliaasti tehty, mutta sitä ei saattanut millään tavoin välttää. Ainoa lohdutuksemme on että moniaat ovat tehneet vieläkin ankarampia rynnäköitä meitä vastaan, niinkuin esim. tuo pitkä ruukinpatruuna tuossa, joka korkean silkkihuopahattunsa liereillä oli vähällä viedä nenän ja silmät päästämme. 

— Johan soitetaan kelloa kolmas kerta. „vieraat maalle! Lankonki pois!" — komentaa kapteni. Nytkös vasta hälinä nousee korkeammilleen ja ihmisrakkaus esiintyy tuossa ylt'ympärillämme sanomattoman ihanassa ja sydäntä liikuttavassa muodossa. Naiset heittäytyvät itkien toinen toisensa kaulaan, suutelevat toinen toistansa. Miehet pudistelevat toinen toisensa käsiä niin mahdiktaasti ja sellaisella innolla, jotta selvään voipi nähdä, että mitä vilpittömin, kuolemaan asti kestävä ystävyys yhdistää heidän sydämensä. Jotkut heistä muiskaavat suuta naisille, joko poskelle taikka huulille, aina sitä myöten, kuinka hellässä suhteessa ovat keskenänsä, taikka siihen katsoen, onko suudeltava vanha mummo, keski-ikäinen taikka nuori kaunotar. Mikä rakkauden ylenpaltisuus kuitenkin! Ole kuinka suuri pessimisti ja ihmisvihaaja tahansa — tälläisessä tilaisuudessa muutat välttämättömästi mielipiteitä, käyt katuvaisna tunnustamaan, että ihmiset ovat hyvät, helläsydämiset ja toinen toistansa rakastavaiset. Kaikki vastoinkäymisesi ja heidän entiset tylyt kohtelunsa sinua kohtaan unhotat heti paikalla, ollen melkein valmis vannomaan, että saduissa kuvattu kulta aika on palannut. 

Tiesi kuinka kauan tuota suloista rakkauden näytelmää olisikaan näytelty, ell'ei kaptenin uudistettu muistutus vieraille lähtemään pois laivasta — jota muistutusta laivan perämieskin tällä kertaa innokkailla huudoilla kannatti — vihdoin olisi tehnyt siitä lopun. Asema näyttämöllä muuttaa äkkiä luonteensa: on ehditty näytelmän toiseen näytökseen. Hurraavia, nenäliinojaan ja hattujaan heiluttavia ihmisiä rannalla, hurraavia, nenäliinojaan ja hattujaan heiluttavia ihmisiä laivassa; propellin melske kellon kimakkaan äänen sijasta. 

Joukko ylioppilaita tirkistelee yli laivan partaan alas aaltoihin; ilon into paisuu heissä jok'ainoalta tuumalta, minkä laiva siirtyy rantasillasta, ja tulee täydelliseksi, kun laiva, käännettyänsä kokkansa asianomaiseen suuntaan, täyttä vauhtia olkaa kiitää ulos ulapalle. Silloin kohoaa heidän huulillensa syvä huoahdus, joka vieraan korville kuuluu siltä, kuin olisi raskas myllynkivi vieritetty pois heidän sydämiltänsä, jonka jälkeen tätä tälläistä pakinaa alkaa kuulua heidän joukossansa: "Hyvästi pääkaupunki vihdoin viimeinkin! Kylläpä sinussa on." Lauseen loppusanoja emme kuule; ne katoavat kuulumattomiin aaltojen läiskyntään laivan kylkiä vastaan ja viileän kesätuulen sulohuminaan. 

Näytelmän kolmas näytös alkaa nyt. Tapauspaikkana siinä on oleva yksinomaisesti laiva. Tämä kolmas näytös jakautuu useampiin kohtauksiin ja se loppuu vasta silloin, kun matkammekin tällä laivalla loppuu. 

Ounasjoen varrella hihhuliseuroissa kesällä 1877

Nimimerkki Matkustelevainen tarjoaa Oulun Wiikko-Sanomissa 1.12.1877 Muistelmia matkaltani Ounasjokia alas. Ote:

Maantietä ei löydy tällä joki-varrella, jota voisi kesällä matkustaa. Sentähden täytyypi matkustaa veneillä. Niin otin minäkin veneen ja kaksi miestä Lohinivan kestikivarista kyyditsemään alas ensimäiseen kestikivariin, nimeltä Jääskö, jolla taipaleella en viipynyt kuin noin pari tiimaa. 

Vene huilasi kelpo kyytiä, että maat vilisivät vaan silmissä. Joki-varsi on hyvin ihanaa, sillä korkeita vaaroja on molemmin puolin jokea; tästä otin taas kyytin ja tulin Juopperin kestikivariin, jossa lepäsin hetken ja söin puolista. Talonväki oli hyvin kohteliasta matkustavaista kohtaan, ehkä kuuluivat olevan noita hihhuli-parkoja, joita täälläkin näkyi löytyvän viljalta. 

Levättyäni hetken aikaa läksin matkalle, käskin miesten pidättää veneen tällä taipaleella olevan sahalaitoksen rantaan, sillä mieleni teki katsoa sanottua laitosta, vaan nyt kun oli sunnuntai ja liika aikanen, ei sanottu saha vielä ollut käynnissä. Päätin odottaa kello 6:teen, jolloin saha pannaan käymään ja pistäysin taloon odottamaan. Arvaappas, hyvä lukiani, mitä kummaa talossa näin! Täällä pidettiin parasta aikaa hihhuli-seuroja. 

Saarnamies istui muhkiana pöydän ääressä ja saarnata paapatti kelpo lailla; eipä viipynyt kauan, ennenkun sain kuulla loukosta kumman äänen, surkian ähkymisen ja puhkumisen ynnä voi, voi sentään, kuinka olen autuas hoh, hoh, hih, hih, hihhihhii! Vanhat akat pyörivät pyllyllään ja taputtelivat käsiään. Vaikiaa näytti tuo työ olevan, kun vesi virtana valui, pitkin kasvoja. Nyt rupesivat toisiansa syleilemään, ja kukapa tuon tietää mitä muuta tuon syleilyn varjossa tehtiin. Kätten-taputus oli niin kova, että ei toisen puhetta voinut kuulla. Saarnamiehen kaulassa riippui akkoja kuin kärpäisiä hämähäkin verkossa, joille hän epäuskoa anteeksi todisti. 

Kysäsin vieressäni istuvalta kumppaniltani, joka sanoi olevansa lähiseuduilta mainittua paikkaa (vaan ei kumminkaan heidän lahkoonsa kuuluva), mikä tuo muhkea saarnamies on? Sain vastaukseksi, että se on tämän sahan-hoitaja sekä sain myös laveamman tiedon hänestä. Hän kuuluu olevan kotosin Rovaniemestä ja on ollut ennenkin saman lahkon profeetana, mutta langenneen suruttomuuteen rupesi hän harjoittamaan veisuu-taitoa, toivoen sitte pääsevänsä lukkariksi Rovaniemelle, joka kumminkaan ei onnistunut, ehkä hän kyllä itsiänsä hyvin taitavana oli pitänyt. Muttia olipa hänellä sentään onni toisessa yrityksessä, että pääsi sahan-hoitajaksi, jota tointa hän onkin pitänyt moniaita vuosia kumminkin suruttomassa tilassa. Nyt vuoden tai kaksi on hän taas ollut hihhulien profeetana, johon virkaan sanotaan köyhyyden häntä pakoittaneen. 

Lieneekö totta, en tiedä, vaan niin minulle kerrottiin. Minusta ei hän näyttänyt köyhältä, sillä hän oli puettu kuin herra, kulta-sormus kiilsi hänen sormessa ja kello lakkarissa kulta-häntineen, mutta saappaat nekös vasta elämän pitivät kuin tuo herra seisaallensa nousi ja tepasteli kuin hanhi pirtin laattialla. Ne parkuivat, että sormet piti korviin tukkia. Edellä mainituita kapineita eivät hihhulit säilytä tykönään, mutta hänellä näkyi olevan oikeus siihen, luultavasti siitä syystä kuin hän on heidän profeetansa. 

Nyt menin katselemaan sahaa. Tämä oli tavallinen vesisaha kahdella raamilla ynnä sirkeli-sahalla, joka sanottiin sahaavan noin 130 puuta vuorokaudessa. Sahasta on 5 peninkuormaa Rovaniemen kirkolle. Lähdin taas matkustamaan eteenpäin, viivyin noin puolen tuntia, niin tulin Tarkiaisen kestikivariin. En tässä viipynyt, vaan matkustin taas ja tulin Tervon kestikivariin. Viivyttyäni hetken aikaa ja puheltuani isännän kanssa, joka oli hyvin lystillinen mies, erkanin hänestä iloisella mielellä, jota aina muistan. 

Höyrylaivalla Jyväskylästä Asikkalaan 1859

Nimimerkin W. M. kirjoittama ja lähettämä Vähäinen kertomus matkastani Rautalammilta Helsinkiin julkaistiin Suomen julkisissa sanomissa 29.8.1859. Matkan aluksi kirjoittaja oli lähtenyt Jyväskylään "ruvetakseen massinaan". 

Suomi-nimisen höyrylaivan piti Jyväskylästä Anianpeltoon kulkemaan, jonkatähden minä riensin satamallen astuakseni laivaan. Lukematoin ihmisparvi laiturilla odotti massinan lähtöä. Tykin pamaus ilmoitti lähtöhetken tulleeksi, massinan torvi puhalsi ja rattaat alkoivat pyöriä. Kaupunkilaiset pyyhkeillänsä huiskuttivat vielä jäähyväisiä höyrylle, joka jalosti halkoi aallot keulallansa, ja ympärillä vaahti kuohui, niinkuin lumi talvella pöläjää kiivaasti juoksevan hevoisen rinnalla. Siinä vauhdissa veden pisarat aurinkoa vasten välistä välkkyivät niinkuin kullalta ja hopealta hohtavat helmet ja välistä uljailivat vesikaaren kauniilla koreuksilla. Anianpeltoon tullessamme oli rahvasta odottamassa laivaa. Tykin pamaus taas tervehti Anianpeltolaisia ja äkisti, niinkuin haukka saaliinsa niskaan, luisti laiva rannalle. Silloin kuului katteinin "stopp maschin, — ja tottelevaisesti, niinkuin hyvä hevoinen herransa käskyä, taukosi se voimallinen laiva valkamaan. Köydet viskattiin rannalle, rantalaudat asetettiin ja iloisesti leikui se kolmi-karvainen laku (viiri) ilmassa.

Saapuminen Ouluun elokuussa 1874

Ote nimimerkki H. H-:n kirjoituksesta Havaantoja Sotkamosta Ouluun matkustaessa (Uusi Suometar 16.11.1874).

22 päivän iltana pääsimme Ouluun. Uteliaisuuteni pakoitti minua tässä erinomaisen näppärässä ja pulskassa kaupungissa katselemaan semmoisia paikkoja, joita talvisena aikana on mahdoton katsella. — Luonnon ihanuuksista on täällä kaikkein vähin puutetta; ja itse kaupungin sisällä saapi, jos niin haluttaa, pistäytyä kuuntelemaan metsän huminaa, puron lirinää ja lintuin soreaa viserrystä, tuon somasti laitetun kaupungin keskitse juoksevan "laani-ojan" äyräille. 

 

Mutta ei siinä kyllä; enimmän huomiota puoleensa vetävä on kumminkin tuo n. s. "Huvi-saari". Jos siinä on perää, miten kumppalini kertoi ja oma havaantoni todisti, että tämä saari on luonnon valmistama monien ristiin rastiin juoksevien purojen suhteen, niin semmoisia en usko tiheässä toisia olevan. Saari on purojen kautta jaettu moniksi kymmeniksi pieniksi saarekkeiksi. Ihmis-käsi ei ole tässä luonnon tarhassa mitään muuta tehnyt, kuin puhdistanut risut ja murrot pois, rakentanut purojen ylitse pienet, hyvin yksinkertaiset sillat sekä saarekkeille varsinaiset käytävät ja sohvan-tapaisia istuimia, joko puusta tai maasta ja Merikosken puoleiselle kulmalle semmoisen katoksella, istuimilla ja pöydillä varustetun suojapaikan, jossa on tilaa jommoisellekin ihmis-joukolle. Sen läheisyydessä on luonnollinen kivi, johon oli hakattu vuosiluku: "1865“, luultavasti tämän saaren puhdistus-aikaa muistuttava. Mitä saaren puistoon tulee, siihen ei ole ihmiskädellä lisätty, eikä poiskaan otettu, ja puut näkyivät olevan enimmästi leppiä, hyvin tiheässä. — Tämä saari oli ennen aikaan ollut, ei ainoastaan puhdistamaton alku-tilastaan, vaan myös, valitettavasti, kaiken turmeluksen, jopa saastaisuudenkin varjopaikkana, niinkuin luonnollista onkin näin kaupungin läheisyydessä. Nyt on se kaikesta tästä muutettu puhtauden ja viattomuuden vapaaksi ihmis-olentojen virvoitus- ja huvi-paikaksi, jonka kaiken toimeen-panosta elää, ja siis eläköön, entisen, ikävällä muisteltavan läänimme herra kuvernörin G. von Alfthan'in nimi! 

 

Rakennukset eivät suinkaan täällä ole semmoisia, ettei ne sydänmaan ukkoa seisahduttaisi katsella töllistelemään. Mainittakoon näistä ainoastaan uudet ja tekeillä olleet rakennukset. Åströmin nahkatehdas on entistä palanutta muhkeampi. — Lukion entuudestaan mahtava tiilistä tehty rakennus näkyy nousevan Pohjolan jättiläis-rakennukseksi, sillä toisessa päässä oleva jatko alkoi olla valmis; toisessa päässä ei ollut kuin kivijalka vasta perustettu. 

 

Tätä katsellessani juolahti paikalla mieleeni täällä Oulussa, niinkuin muuallakin koko maassamme, sydänmaan ukkojenkin sydäntä särkevät kieliasiat; pahasti, hyvin pahasti koski sydämmeeni nämä asiat, katsellessani tuotakin "Suomen" miesten varoilla hankittua uljasta laitosta. — Ihmiset ylipäätään näyttivät täällä Oulussa, niinkuin jokivarrellakin, olevan hyvin kohteliaita, ja hyvällä sanalla, ilman "äksyämättä", antoivat he vastauksen alhaisemmankin kysymyksille. 

Hämeenlinnasta rautateitse kohti Pietaria 1878

Pietariin matkanneen Matka-havainnoita (*) tietenkin keskittyivät kaupungin kuvaukseen, jonka mielenkiintoisinta antia on pitkä jakso Eremitaasin taideaarteisiin tutustumisesta. Aluksi hän kuitenkin kertoo kotimaiden rautatiematkustuksesta.

Siis Pietariin. Siellähän nyt on nähtävänä sekä vanhaa että uutta. vaan se, joka aamujunassa lähtee Hämeenlinnasta hän ottakoon mukaansa "aikaa ja kärsiväisyyttä". Sillä Riihimäellä hän saa viipyä kello kahdeksasta yhteentoista, tietämättänsä, millä aikansa saapi kulumaan, nyt kun nuo hauskat ketunpojatkin, jotka mennä vuonna huvittivat ikävystyneitä matkustavaisia, ovat kadonneet. 

Vaan tulee siitäkin kärsimyksestä kerran loppu. Kello lähenee yhtätoista, ja juna saapuu Helsingistä. Pian lähdetään, ja nyt on pitkä matka edessä. Ei sitä sovi syyttää miksikään kauniiksi ja vaihtelevaksi. Oiteen kylän lähellä näkyy jotain järven tapaista vettä, samoin Järvelän pysäyspaikan tienoilla. Herralan seutu on kaunista maisemaa. Mutta Lahden pysäyspaikalta ei suinkaan tiedä aavistaakan, että sen lähellä on kaupunki, jolla tosin tätä nykyä vielä tuskin on muuta kuin nimi, vaan joka tulevina vuosituhansina aikoo kasvaa suuren suureksi — niinkuin meidän muutkin pikkukaupungit. 

Lahdelta eteenpäin käy rautatie pitkin maantiedoissa niin kutsuttua Salpausselännettä. Se on jo kai luomisessa aivottu rautatien alustaksi. Sillä monessa paikkaa on tuskin muuta ollut tarve tehdä kuin kaivaa pölkyt maahan ja laskea siihen kiskot päälle. Eipä ihme, että tämä rautatie saatiin niin halvalla, että sen valmistuessa liikeni monia satoja tuhansia pääjohtajille kunnia palkinnoiksi. Tosin tuli se lisäksi, että tätä rautatietä rakennettaissa lukemattomia ihmisiä kuoli nälkä- tyfukseen, ja ne jotka eivät kuolleet, tekivät työtä melkein ilmaiseksi. Mutta samahan se: rautatie on saatu halvalla — ja se on pää-asia. 

Vaan jos tämä meitä riemastuttaakin, niin ikävystyttää meitä toiselta puolen sen tien ijankaikkinen yksitoikkoisuus. Sillä Kymin sillan yli lennettyämme, ei kymmeniin penikulmiin ole muuta nähtävänä kuin kangas — ja yhä kangas, jossa yksi puu on ihan toisensa näköinen. Ainoa esine, joka miellyttävällä ja melkein kiusaavalla tavalla vetää huomiota puoleensa, on maantie — se vanha ianaikuinen maantie, jota muinoin Hämeestä kuljettiin Pietariin. Se juoksee kilpaa rautatien kanssa, mutkailee, etenee, lähenee — ja ennen kuin huomaatkan, on se kiepahtanut junan alitse toiselle puolen rautatietä, jossa se jatkaa tuota harmittavaista mutka-juoksuansa, kunnes se taas äkki-arvaamatta puikahtaa toiselle puolen. 

Kaipiaisiin tultuamme on päivällissärvin pöydällä odottamassa, hyöryämässä. Mies se, joka ensin pöytään pääsee ja jonka syömä-neuvot ovat hyvässä kunnossa. Tässä ei keritä aterioitsemaan kuninkaallisesti, pakinoimaan tuntikaudet eri ruokien välillä, kuulemaan musikia — musikia kun ei ole mailla kuuluvillakaan. Ei, ravinnon otto käy aivan kuin "affäriä" tekisi. Raha myöskin on kiireesti maksettava. Juna viheltää, mars! 

Taas kangas kummallakin puolen — ja maantie! — Hetken kuljettuamme tullaan Taavettiin. Se oli muinoin kaupunki, jossa yhteenaikaan sanotaan olleen asujamia kuusikymmentä. Ne kaikki miehiä. Yksi ainoa nainen oli heidän yhteiskunnassaan: Se oli kestikievarin piika. Kummakos tämä, jos ei Taavetti kaupunkina sen paremmin kasvanut ja lisääntynyt. Luumäellä alkaa luonto vähitellen muuttua vaihettelevammaksi. Siellä täällä kuvastaa metsän keskellä sinertänä järvi. Se muistuttaa, että ollaan Suomessa.

Hämäläinen 20.06.1878 no 25, 27.06.1878 no 26, 04.07.1878 no 27, 11.07.1878 no 28, 18.07.1878 no 29, 25.07.1878 no 30, 01.08.1878 no 31, 08.08.1878 no 32, 15.08.1878 no 33

Kanootissa Kokemäenjoella 1880-luvulla

 

Ote August Ramsayn kirjasta Kesämatkoilla kanootissa (1891).

Tyrvään alapuolella oli kevätuitto päättynyt. Lohen ja siian pyynnin aika oli alkanut. Tukkien kanssa, meillä siis ei enää ollut mitään tekemistä, mutta koskia oli sitä runsaammin. Tyrvään kylän kohdalla laskimme ensimmäisestä, ja sen alla täytyi meidän vieläkin kovassa virrassa päästä joen poikki maalle, Hardolan köngäksen niskaan. Siitä ei ollut ajatteleminenkaan laskea alas veneellä, mutta maitse kantomatka oli lyhyt, ainoastaan muutamia syliä myllyn ohitse. Ja sitte taas edelleen. Joen juoksu teki soudun helpoksi, siellä täällä kiiruhti vauhtia vielä valkokuohuinen kovempi virta, ja varsinaisista koskista, joita ainakin oli puoli tusinaa, ajaa hurautettiin nuolen nopeudella. Ainoastaan Metsälässä ja Äitsinkoskessa Kiikassa täytyi meidän kantaa kanootit köngästen ohitse. Veden paljous syöksyy siellä melkein pystysuoraan alas kalliolta. Näiden edullisten asianhaarain tähden jouduijume hyvissä ajoin illalla Kokemäelle Vitikkalaan, vaikka olimme vasta myöhään aamupäivällä lähteneet Jaatsista.

Tämän päivänmatkan alkupuoli oli eittämättä juuri koskien tähden hauskempi. Laskettua alas viimeisestä Keikiön virrasta oli meillä edessämme yksitokkoista suvantoa, pitkin Huittisten soisia niittymaita. Kokemäen pitäjään päästyä muuttui maisemain luonne taas, ja Vitikkalassa oli meillä joen mitä miellyttävimpiä paikkoja.

Tehden jyrkän mutkan kääntyi joki täällä pohjoista kohti ja peninkulman päässä taas etelään päin kapean niemen toista sivua. Meillä olisi siis ollut melkoinen mutka pitkin jokea. Kun hyväntahtoinen Vitikkalan isäntä tarjosi hevosia viemään kanoottejamme 5 kilometriä Kokemäen kirkolle, otimme tarjouksen vastaan, varsinkin kuin tahdoimme mielellämme voittaa aikaa maaretkille. Sittemmin saimme sentään kuulla, että juuri se joen osa, jonka nyt laiminlöimme, on ihanimpia.

Kuitenkin saimme runsaan korvauksen tästä vahingosta tekemällä maamatkan Sisä-Satakuntaan. Kokemäeltä ajoimme Köyliönsaaren kartanoon ja sieltä teimme viehättävimmässä seurassa mukavilla vaunuilla retkiä Säkylään ja Euraan. Tämä syrjäretki tosin ei oikeastaan kuulu kanoottielämään. Mutta jos matkustetaan yksinomaan vain pitkin Kokemäenjokea, niin hyvinpä vähä saadaan tietoa seudusta, jonka läpi siten tullaan kulkeneeksi. Korkeat rannat enimmäkseen estävät näkemästä viljeltyjä seutuja. Nyt saimme asiantuntijain johdolla lyhyessä ajassa hyvästi katsella maamme mitä kehittyneintä maanviljelys-aluetta.

Kuin parin päivän päästä taas kävimme kanootteihimme istumaan, oli edessämme joen virtavin osa, Kokemäen ja Nakkilan kirkkojen väli. Me olimme nyt jo saavuttaneet jonkun verran tottumusta koskien laskemiseen ja saatoimme luottavasti lähteä kohti tulevia vaikeuksia.

Jo matkan päästä ilmoittaa tulevan kosken pauhu uhkaavaa vaaraa, soutu hiljenee, tähystellään ympärillensä. Jos koski on suora ja lyhyt, niin että jo matkan päästä näkyy koko sen juoksu, lasketaan ilman mitään valmistuksia siitä alas, mutta tavallisimmasti noustaan maalle tarkastelemaan ennen, kuin uskalletaan laskea. Varsinkin mutkikkaat kosket pakottavat tekemään tarkastusta edeltä päin. Jos on myllyjä ja sulkuja, täytyy samoin rannalta tarkastella edessä olevia vastuksia. Viimeinkin ollaan valmiit, tällä kertaa uskalletaan yrittää. Lyhyillä, rohkeilla vedällyksillä  soudamme päävirtaan. Jo tarttuu virta kanoottiin, se vetää meitä koskeen, liian myöhä on kääntyä takaisin. Airo saa nyt levätä, kanootti pysyy ohjaamattakin oikeassa suunnassa. Katse kääntyy eteen päin virran uomaa pitkin. Katsoa sivulle päin, jäljelle jääviin, tanssiviin rantoihin ci ole luvallinen, täytyy joka silmänräpäys olla valmis torjumaan aavistamattomia esteitä. Terävät kivet huomataan jo etäämpää siitä, että ne synnyttävät pyörteitä tai kuohua. Suunta voidaan sen tähden hyvissä ajoin muuttaa muutamilla voimakkailla aironvedoilla. Petollisemmat ovat litteät paadet, niiden päällitse lipuu vesi tyynesti ja äänettömästi, usein ei niistä tiedetä mitään ennen, kuin ovat ihan keulan edessä. Silloin täytyy sukkeloilla liikkeillä selvitä pulasta; muutamat voimakkaat huopaukset tekevät siinä erittäin hyvää, vauhti hiljenee ja siten on mahdollinen kääntää ohitse. Jos tartutaan kiveen on enimmissä tapauksissa ainoa keino työntää pohjasta sysimällä kanootti karin päällitse; ennen kaikkea pitää varoa kanoottinsa kääntämistä virran poikki. — Onnellisesti olimme päässeet varsinaisesta koskesta ja huimaavalla vauhdilla syöksymme sen alla vasta-aaltoihin. Kanootti hyppii kuohuvilla harjoilla, korkeina ja tiheään käyvät aallot, purskuen kanootin kannellekin ja kastellen meidät kokonaan. Tällä kertaa ei ollut aikaa väistellä pahimpia harjoja. Emmekä myöskään uskalla liian jyrkästi kääntyä tyyneen veteensillä jos keula kovassa virrassa sukeltaa sivulla käyvään vastavirtaan, kääntyy kanootti niin äkisti, että se helposti voi kaatua.

Pienemmistä koskista olimme päässeet jatulimme pitkälle, polvikkaalle Merstolankoskelle. Perin pohjin punnittuamme asemaa kävimme taas kanootteihimme. Tosin rannalta vanha mies meille varoittaen huuteli, mutta kohta kohina sotki ukon sanat, arpa oli heitetty. Seuraavana silmänräpäyksenä olimme jo keskellä pyörteitä. Mahtavan suuret kuohu-aallot kantoivat kanootteja, oliko se uhoittelemista? Sekunti vielä, ja voitto oli saatu, suurin tähän asti.

Ihastus onnellisesta laskusta herätti uusien koetusten halua. Ikäväksemme sen tähden huomasimme, että Harjavallan kirkolla koski oli mahdoton laskea lohipatojen tähden, joita molemmilta rannoilta ulottui keskelle väylää. Pitkin rantaa koetimme soutaa niin alas kuin mahdollista, lyhentääksemme maitse kannantaa; ja alapäästä sitä lyhennettiin myöskin siten, että laskimme veneemme vesille jo paljon ennen suvantoon pääsemistä. Ainoastaan pahimman paikan ohitse astuttiin maitse, mutta sekin oli tässä pitkä. Toiveet pettyneinä kannoimme samoin kanootit maitse jyrkän Pirilän köngäksen ohitse. Jäännös Kokemäen kymeä oli tyyntä, hiljaan juoksevaa, majesteetillista jokea. Ainoastaan Arandilassa saimme vielä kerran maistaa pienen kosken riemua, ja ilman enempiä vastuksia saavuimme viimein Poriin.

Kohti Hiidenlinnaa heinäkuussa 1836

Mehiläisestä 3/1837

Ammon olima kuulleet mainittaman Hiiden linnasta ja lukimaki Gananderin Mythologiassa tästä asiasta, jotta voima päättää, tämän muka jossaki Sotkamon ja Ristijärven kirkkokuntiin rajamailla löytyvän. Kun ei tästä merkillisestä paikasta mitänä vissiä tietty, eikä kukaan häntä ollu nykyjään käyny kahtelemassa, niin tuumasimaki asianalkain lähtiä hakemaan. 

Jo alko pimittää kun, tiistaina 26:tena päimänä Heinäkuuta v. 1836, kolmen miehen läksimä Kajanista astua teppomaan. Ilta oli sateisen päivän perästä raitis, vaan kun myöhemmin alko kolkostua, päättimä, keskiyön kostuttavalta unelta virkistäytäksemme, eräässä torpassa muutaman tiiman levätä. Tultua kartanolle, eikä tahtoen talonväkiä makiasta unestansa herättää, pöhkäsimä yliselle kussa, lehtikerpuilla peittäytyneet, Unosen kalliita antimia nautitsima. 

Aamulla, päivän kanssa liikkeellä, kulkima elävän Salmijärven kylätse Jormualahden etelärannalle. Tämä lahti pistää, Oulujärven koillisrannalta, penikourman pituudelta itään päin. Tässä nakkausima heinävän ja korkian vaaran kupeella oleman ahon laialle levähtämään. Yksi matkakumppaleista kiipesi korkeimmalle kukkulalle, josta hän palattua kerto nähneensä ison osan Oulujärvestä, kaikkine saarine, niemine, lahtine ja ympärillä olemme taloine. Hyvin oli häntä tämä näkö vaikuttanut. 

Vähän edeskäsin käytyämme tulima ihanaan Hillerin torppaan ja yhtä kaunoseen Loikkalaan, Paltamon pitäjätä, eteläpuolella Jormualahtia. Sihen asti olivat tiet välttäviä ja olimaki sinä päivänä kulkeneet 7 neljännestä. Vieläpä oli mieli, ennen yötä, päästä 5 neljännestä eteenpäin, Paakinmäkeen joka jo on Sotkamoa. Niinpä saattauttimaki veneellä sormualahden nenätse ja läksimä neuottua tietä astumaan, koilliseen päin. Voi kuitenki näitä maailmoita kulettavia! — Tervatynnyrien vyöryttämällä sydänmaalta lahden rannalle, oli tie kulunu syvälle kuopalle, jossa sateella kokoutunu vesi jokena juoksi. Mehtäänkänä ei kaatuneilta puilta ollu menemistä. Kuitenki, jos paljollaki vaivalla, pujottausima tästä ja tulima, oikialta tieltä jo eksyttyä ja tiettömiäki samottua, summia suunnan mukaan aivotulle yösialle. Loppumatkalla kasteli sadetti jo korvamme.

Syötyä, panima maata pirtinlattialla levitetylle vuoteelle. Aamulla nostua, maksoma yösiasta ja ruuasta, minkä vähän soveliaksi katsoma; sillä näillä seuduin eivät millonkaan määrää ruuan hintaa, vaan heittävät matkustavaisen suosioon, paljostuvat jos vähänki maksaa, ja välistä vaan pakkaamalla saapi heidät mitänä ottamaan. 

Lähettyä liikkeelle, kulkima 6:den neljänneksen taipalen, kaunisten ja lehteviin kunnasten ja mehtiin kautta, Härmämäkeen. Tällä talottomallla taipalella sattu eteemmä sauna, jossa kotvan lepäsimäki. Semmosia mehtäsaunoja laittaa tämän maan kansa itselleen työpaikoille sydänmaassa, asuen niissä talvellaki työaikansa niillä tienoin.

Pohjois-Hämeessä kesällä 1850

Suomettaressa julkaistut kirjoitukset Jyväskylä ja Saarijärvi (20.05.1853 no 20, 27.05.1853 no 21, 03.06.1853 no 22), Kivijärven kappeli (10.06.1853 no 23, 17.06.1853 no 24), Kinnulan kylä (08.07.1853 no 27), sekä Pihtipudas ja Viitasaari (22.07.1853 no 29) muodostavat erillisistä otsikoistaan huolimatta yhden kertomuksen kansanperinteen keräysmatkasta, jossa matkustuksen kuvaus on toissijaista. Nimimerkki E. S-n. paljastaa kirjoittajaksi Erik Rudbeckin. Ainoana tutkimusretkenään mainitaan Ulla Pielan kirjassa Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta satujen keruu Pohjois-Hämeessä Albin Rothmanin kanssa vuonna 1850.

Kuten äsken jo sanoimme, olimme etelästä rientäneet tänne, joka merkillinen asia muistaaksemme tapahtui Johannuksen jälki-viikolla vuonna 1850. Aioimme täältä nyt lähteä satujen keruulle maan tienoihin, emmekä sen vuoksi malttaneet pitkältä viipyä kaupnngissa, josko hyvin olisi mielemme tehnytkin; vaan tavattuamme Herra T:ri Kilpisen, joka ystävällisesti antoi kaikenlaisia osviittoja matkallemme, pantiin salkku selkään, ja saimme astumaan jalkapatikassa, koska lähestyimme jo vaellukseksi määrättyä piirikuntaamme, johon kuului Saarijärven, Viitasaaren ja Rautalammin pitäjät, Kivijärven ja Pihtiputaan kappelit. Riensimme nyt Saarijärveä kohti ja tulimme katkaisemaan Laukaan poskia.

Heti Jyväskylästä lähtien havaitaan koko kansan luonteessa niinkun puheenlaadussa ja asussakin suuri muutos. Tosin eroavat jo asukkaat Jämsässä ja Korpilahdessa hiukan muista Hämäläisistä; vaan täältä eteenpäin eivät enää ole Hämäläisiä, mutta kaikessa ihan selviä Savolaisia, että tuskin ollenkaan voipi eroittaa heitä heimolaisistansa Kuopiossa ja Rautalammilla. Joskopa puhe olisikin paikoin vähän erimurteista niinkun vaate-asukin hiukan vaihettelevaista, on se kuitenkin varsin vähä, mikä näiden ja pohjois-Suomalaisten välillä on eroitusta. Sen verran havaitaan yhdessä pitäjässäkin muutosta sen eri tienoilla, eikä siitä ole paljon sanottavaksi.[...]

Saarijärven kirkolta riensimme jo suoraan Kivijärvelle, kulkien Saparoahon kautta Kannuskoskelle ja sieltä sitte vesimatkoja yhä aina kirkolle saati. [...]

Kerättyämme mitä saimme kappelin etelä- ja keskitienoolta, kulimme Kivijärven rantoja pohjoiseen päin ja kävimme aina Kinnulan kylässä Kainuun rajalla, josta maanselän toisella puolen kohtaa Lestijärven kappeli. [...]

Kivijärven Kinnulasta lähtiessämme otimme ennen mainitusta Urpilan talosta liehtarin poiketaksemme täältä Pihtiputaan kappeliin, joka niinkuin Kivijärvikin kuuluu viitasaaren emäpitäjähän, ja tulimme sillä tavoin Alvejärven kylään. Tätä väliä on kaksi sydänmaan peninkuormaa, paljastansa vaan vetistä nevaa, jotta polviansa myöten saapi vedessä kahlata; tuskin on niin paljon kovaa maata, että vähän aina levätä saisi matkalla. Tosin emme ole semmoista taivalta ennen tehneet! Päivänsydämellä kuin läksimme Urpilasta, niin vasta sydänyön aikana perille pääsimme, ja liehtarimme, joka oli vanha iällinen akka, tuli matkasta niin väsyneeksi, että vähällä oli tielle jäädä. Muuta parempaa tietä ei ole, ell'ei kule kolme, neljä peninkuormaa väärään. Yötä Alvejärvellä oltuamme, kulimme sitte kirkon kylään, kävimme sieltä aina Muurasjärvellä ja Muurepäässä Reisjärven rajalla, ja palasimme taasen kirkolle. Muutamia päiviä täällä oltuamme, saimme vaeltamaan kappelin pohjoispuolta Pyhäjärven rajatse, ja kulimme Elämäjärvet ja Kauppilat Liittojärvelle asti. Pahaksi onneksemme oli täälläkin nyt parhain heinäaika ihmisillä, emmekä sentähden saaneet erittäin paljon kerätyksi. Liittojärveltä käännyimme jo etelään päin, ja tulimme Harmaalan taloon Koliman rannalle. 

Saapuminen Jyväskylään keväällä 1890

Aatu Raunion (myöh. Arvola) kirjoittama Matkamuistelmia ilmestyi syksyllä 1890 sanomalehdessä Maamme (*). Rantasalmelta alkanut matkansa kulki Jyväskylän ja Lahden kautta Helsinkiin, josta hän teki huomioita ulkopuolisen silmin. Virallisesti Raunio muutti Helsinkiin vasta 1893, mutta matka kuvannee kevättä 1890. 

Kuusankoskelta lähdettyä, tullaan kohta Laukaan kirkolle, jonka ohitse hiljalleen virtailee Kuusasta purkautunut vesi, luoden ympäristöön jotenkin kauniita rantamia. Jouduttuaan taas Kuhankoskeen, jonka valkoinen kuohu näkyy maantielle vähän matkaa mainitun kirkonkylän eteläpuolella, täytyy matkamiehen hetkeksi erota kauneista näköaloista, sillä maantie kulkee taas enimmäkseen avaroita petäikkökankaita, kunnes rupeaa lähestymään Jyväskylää, minkä ympäristöllä matkustajaa tervehtii viljavat lehdot ja hyvin asutut seudut, jotka paikoin ovat miellyttävän kauniita.

Iltapäivä oli jo kun rupesimme lähenemään kaupunkia. vastaantulijoita — joita tähän asti ei ollut monta — alkoi nyt olla joka "viittavälillä." Oikein niitä muutamassa paikassa sumppusi kuin markkinoilta. Toinen toisensa perästä ajaa reuhasi ohitsemme kolme neljä miestä yksillä rattailla, huutaen, kirkuen ja mehuten, kuten ainakin ne, jotka ovat ystävyydessä "puteljuksen" kanssa. Ja mikä surkuteltavampi, olivat he kaikki nuoria, kukoistavia miehiä — luultavasti Jyväskylästä palaavia laukaalaisia, joilla kuuluivat silloin olleen arvannosto päivät.

Pölyisinä kuin riihimiehet ja kyllästyneenä rattaiden alinomaiseen tuuditukseen, pääsimme viimeinkin Jyväskylään.

Ensimäinen tehtävä seuraavan aamun koitettua, oli rupeaminen kaupunkia katselemaan ja sitä varten kiipesin Harjun torniin, johon näkyy niin erinomaisen hyvin tuon pikku kaupungin joka sopukka sekä laajalta kauniita maisemia.

Etäämpänä kaareutuu ylt'ympäriinsä ylänkömaita, suurine havumetsineen, kiertäen Harjun ja kaupungin ympärillä olevine seutuineen suureen piiriin, josta ikäänkuin veräjinä johtaa muutamia alavampia solia ulommille seuduille. Lähempänä, pitkin järvien rantoja, rehottaa viljavia peltoja ja lehtoja, joiden reunassa pilkistelee joko upea virkamiehen kartano, soma kesähuvila tai vaatimaton, rauhallinen talonpojan talo sekä muutamia sahoja. Ja itse kaupunki lepää hiljaisena näiden keskellä, tanakan Harjun jalkain juuressa yksinkertaisine, vaatimattomine rakennuksineen ja viehättävine puistoineen, joka on tuttu niistä laulu- ja soittojuhlista, joita sen sylissä on vietetty. 

(*) I Kodista Jyväskylään-Lahteen-Helsinkiin 18.09.1890 no 112, 20.09.1890 no 113, 23.09.1890 no 114, 25.09.1890 no 115; II Pienoiskuvia Helsingistä 25.09.1890 no 115, 27.09.1890 no 116, 30.09.1890 no 117, 02.10.1890 no 118, 04.10.1890 no 119

Mikkelin tiellä maaliskuussa 1859

Kootessani Abel Vartiaisen kirjoituksia väliin jäi nimimerkillä Ab. W-nen. varustettu Muistelmia matkalla näkemistä Pohjoissavosta Helsinkiin (Suomen Julkisia Sanomia  31.3. & 4.4. & 7.4.1859) mikä sopii erinomaisesti yhteenvetoni lauseeseen "Maaliskuussa 1859 Aapeli Vartiainen otti Kiuruvedeltä muuttokirjan Helsinkiin." Ote kertomuksesta:

Tällä matkalla, Kuopiosta Mikkeliin, kulkee maantie merkillisesti talottomia suuntia. Niin harvoin näyttäiksen taloa tien-ohessa, että matkaaja käypi ihmettelemään: missä ovat Suonenjoen, Pieksämäen, Haukivuoren ja Mikkelinkin seurakuntien talot ja kylät. Miten maantien varrella jollonkulloin näyttäypi, yleisesti sanoen ovat huonoja rähjä=taloloita. Kiire kulku esti minun tarkemmin katselemasta tätä väliä ja näiden seurakuntien elämää. Sen vaan kiireessäkin kulussani havaitsin, että esimerkiksi kartanoin rakennus huononi nähtävästi. Erittäinki kartano-järjestys näkyi peräti huononevan. Pellot niissä taloissa, jotka maantielle näkyivät, olivat aivan kivisiä, ja kivet vaan kokoeltuna raunioihin, joita pellolla köhötti aivan tiheässä. 

Vieras-huoneet kestikievariloissa alku=taipaleella olivat jokseenki siistiä ja kauniita, sekä kestikievarit hyvätahtoisia antamaan talonpoi'allen=ki kyydin. Mutta Mikkeliä lähetessä huononi vierashuoneet kestikievariloissa, samoin isännätki kävivät jäykempi-niskaisiksi matkustavaisellen. Viiminen kestikievari Mikkeliin päästessä ei luvannut ensinkään talonpoialle kyytiä, vieläpä kätki päiväkirjanki. Hevoisia sanoi kyllä olevan, mutta sanoi odottavansa herroja ja niille säästävän hevoisia. Me koimme hänelle vakuuttaa, kuinka se on nurista, kieltää kyytiä omalta säädyltään. Asianomaisten tulisi huomaita, että talonpoika toki olisi ansainnu saada kyydin, vielä ehkä enämmin kuin mikään muu, sillä hänpä kantaa hartioillansa hollikyydin-teon sekä valmistaa ja voimassa pitää maantiet. Kaikki puheemme olivat turhat; täytyi neuvotella muuten tämä viimeinen matka Mikkeliin.

Tälläkin matkalla näkyi merkillisesti useammin paikoin törkeys ja siivottomuus huone=kaluissa. Sen näki ensi askelesta kartanon sisälle astuttuansa. Ajokalutkin olivat kovin yksinkertaiset. Mutta oli kuitenkin muutamia taloja tällä välillä, joista tulisi kokonaan toista puhua, niinkuin esimerkiksi "Saksalan" kestikievari Haukivuoressa, jossa kartanokin oli aivan kauniisti rakennettu ja muu siisteys ja järjestys näkyi talossa elävän hyvin merkillisesti.

Mikkelin kaupunkiin tultiin aamupäivästä, ja, outo kuin oli meille, täytyi kysellä kyytimieheltämme neuvoa, jos tietäisi rauhallisen maja-talon eli korttierin. Kyytimies vei meidät muutamaan lahtariin (teurastajan taloon), vakuuttaen meidän siinä kyllä rauhallisen majatalon saavamme; me kuin ainaki oudot, uskoimme miestä ja pyydimme korttieria lahtarilta, kannoimme kalumme huoneeseen ja läksimme kaupunkia katselemaan. Illalla tulimme majataloomme, mutta havaitsimme tässä olevan vaan juoppoja miehen kötkäleitä, ja isäntä itse juoppo köykäs. Vähän ajan istuttua huoneessa ja puheltuamme kaikenlaisista asioista, ehkä humalaisien kanssa, syntyi isännän ja "huushollaskansa" välillä riitapuhe, joka myötänsä toi tappelun. Sen alku oli, että muutama vieraista valitti vyön häneltä varastetun. Tuosta "huushollaska" sanoi isännän olleen oven suussa sängyssä eikä katsoneen, vaan antaneen varastaa vieraalta vyön. Tuosta isäntä kimmastuen kimposi tämän emäntänsä tukkaan ja pian oli kova tukka-nuotta syntyny, jota piisasi liki puoli tuntia aivan vähillä levähyksillä. Tuonmoinen oli korttieri Mikkelissä ja aamua odotimme ikävällä. Sen tultua läksimme Porkolaisien muassa matkaamme jatkamaan. 

Mikkelistä lähdettyämme Helsinkiä kohti matkaamaan, kävivät jo mainitut suhteet vieläkin huonommaksi. Erittäinki Mäntyharjun pitäjäässä näkyi tämä. - Kartanoin rakennus oli perki surkean näköistä, ja järjestystä ei ensinkään näkyny huoneiden ja kartanon suhteissa. Huone-lukua kartanossa taisi kyllä olla kosolta, mutta mitäs niistä on, ne näyttivät pieniltä ja kelvottoman näköisiltä, että outo ajatteli ja luuli mitä niillä tehtänee. — Jos kartano oli päältäpäin surkean näköinen, vielä surkeampi oli, kuin astuit huoneen sisälle. 

Muutamaan taloon nousimma syöttämään hevoisiamme ja söimmä itsetkin. Talon emännältä pyysimme maitoa. Rieska-maitoa ei sanottu olevan "Mutta jos kelpaa kirnumaito niin sitä saatte. — "Tuokaa vaan!" oli vastauksemme. Nyt näimme emännän ottavan tikun, jolla hän alkoi horkia muudanta rumatekoista kirnua; kirnusta hän, näetsen, onki tikkunsa nenällä rusakoita, kärpäsiä ja muita eläväisiä, jotka hänen maitoonsa olivat suupuneet. Sen perästä otti emäntä mäntänsä ja surnautteli maitoansa, pani tuoppiin ja toi syödäksemme. "Hyvä, hyvä!" sanoimme emännälle; mutta emme sitä suuhumme inhomatta saattaneet panna. 

Asemalle saapuminen 1880-luvulla

Vuonna 1888 nimimerkki Sampo kirjoitti Päivän uutisiin useita muistelmatyylisiä tekstejä. Suurin osa näistä oli koottu otsikon Kesämatkoilta alle (*). Kokonaisuus alkoi seuraavasti.

Juna vihelsi oikein pitkään, ja sitte sitä jätimme Herttaisen Helsingin tomuineen pölyineen ja kaikkine kaunistuksineen.

Saavuttiin tuosta sitten H—v—n asemalle jossa minun oli määrä köyttää reppu selkääni ja lähteä pois "tulivarsan tarakasta." Pistäysin kestikievariin hevosta pyytämään. Tupaan tultuani en nähnyt siellä muita kun erään miehen pöydän takana torkuksissa istuvan, joka kuorsnasi niin että puiseva hongasta tehty pöytä tärisi. Mutta samassa tuli sinne eräs vanhanpuoleinen nainenkin.

"Missähän täällä mahtanee olla isäntä, jotta saisi hevosta —?"

"Tuossahan tuo istuu, taitaa olla pöhnässä."

Minä tuuppasin kuorsnaajaa kylkeen ja pyysin "hollihevosta."

"Mitä — hmmmrrr," örisi hän vaan. Minua kiukutti ja samassa aloin nykiä kovempaa häntä käsivarresta huutaen: "nouskaa ylös minä tarvitsen kyytihevosta." Samassa nykäsin lujempaan ja — hän putosi kuin rätti yhteen läjään lattialle. Akka penkillä pärähti nauramaan, mutta minä pelästyin ja pudonnut rupesi ankarasti mölisten kiroilemaan. Silloin katsoin parhaaksi turvautua omiin parihevosiini ja lähteä pötkimään. Akka lähti myöskin ja sittepä sain edes puheseuraa, koska tiemmekin sopi aivan hyvin yhtäällepäin. Hänellä oli parin leiviskän painonen haarapussi täynnä jauhoja selässä. 

(*) I Kummituksia 09.08.1888 no 184; II Rosvoja 10.08.1888 no 185; III Rosvojen isäntä & IV Rautatiellä 11.08.1888 no 186; V. Kuokkavieras 15.08.1888 no 189; VI Kun ryssä maahan tuli 17.08.1888 no 191; VII Ahdistuksia elämässä 18.08.1888 no 192; VIII Aarnihauta 19.08.1888 no 193; IX. Tietäjä 25.08.1888 no 198; X. Omituinen rakkaus 29.08.1888 no 201; XI. Ratkaiseva hetki 31.08.1888 no 203; XII Eräs sunnuntai-ilta Hämeessä 01.09.1888 no 204; XIII Kärsimyksen kieltä 06.09.1888 no 208; XIV Uudistalon perhe - Hallayö 08.09.1888 no 210, 09.09.1888 no 211, 11.09.1888 no 212, 12.09.1888 no 213, 13.09.1888 no 214, 20.09.1888 no 220, 22.09.1888 no 222; XV Nälkäkivi 26.09.1888 no 225, 28.09.1888 no 227; XVI Talkookemut 07.10.1888 no 235, 11.10.1888 no 238, 12.10.1888 no 239, 13.10.1888 no 240, 14.10.1888 no 241; XVII Salapolttaja 07.11.1888 no 261, 09.11.1888 no 263, 10.11.1888 no 264, 14.11.1888 no 267; Jälkimuistelmia kesämatkoilta I 08.12.1888 no 288; Jälkimuistelmia kesämatkoilta II 12.12.1888 no 291

Rautateitse Turusta Hämeenlinnaan 1883

Matkamuistelmia Itä-Suomesta (Aura 1.9. & 6.9. & 8.9. & 11.9. & 23.10. & 25.10. & 27.10. & 1.11 & 22.11.1883) kertoo Turusta alkaneesta matkasta, jolle lähtivät kirjoittaja ja "joku".

Ensimmäinen vastus matkallamme on tapahtumaisillaan heti matkan alussa, sillä saavumme niin myöhään asemahuoneelle, että olemme vähässä jäädä pois junasta. Kiljuvassa kiireessä saamme kuitenkin piletit ostetuiksi ja maksetuiksi juuri samana hetkenä kun höyryveturi kimakkaalla vihellyksellä antaa merkin lähtöön. Juna on jo liikkeellä, kun hengästyneinä työnnämme erään kolmannen luokan vaunujen ovesta sisään. Ensimmäinen päätös, jonka puuta painettuamme teemme on se, ett'emme vast'edes ylenmäärin luota sellaisiin taskukelloihin, jotka yhtenä päivänä käyvät kymmenen minuuttia edellä, toisena tulla lotkottelevat neljänneksen tuntia jäljestä. "Joku" viisasteli, että paras, jonka voisimme tehdä sellaisille kelloille, olisi heittää ne seinään. Oivaltaen että kelloseppien täytyy elää työstänsä minä en suostunut tuohon esitykseen, vaan päätin asian siten, että vastaiseksi heitämme omat kellomme heidän oman onnensa nojahan ja tiedustelemme tietoa ajasta niiltä kansaveljiltämme, joidenka kellot eivät milloinkaan ole olleet kellosepän luona korjattavina. [...]

Ken matkustaa luonnon ihailiana, hänen tulee niin paljon kuin mahdollista välttää rautatiematkoja, sillä Suomen rautatiet kulkevat ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, hyvin rumannäköisten seutujen halki, jotta ne ulkomaalaiset, jotka vaan rautatievaunujen ikkunoista ovat nähneet ihanan isänmaamme, siitä saavat varsin väärän käsityksen. Eikä käynyt toisin "joku"llekaan, joka nyt ensi kerran matkusti rautatiellä. Noin tunnin aikaa vaiti ollessa vaunujen ikkunoista tirkistettyänsä, puhkesi hänen tyytymättömyytensä sanoihin. Lohdutin häntä sillä, että lähemmäksi Hämeenlinnaa kun tullaan, niin muuttuu seutukin, jonka kautta kuljetaan, kauniimmaksi. 

Tätä otti hän vasta uskoaksensa kun hän Toijalan pysäkkiä lähestyessämme näki Akaan pitäjään kirkon typypäisine kellokastarineen. "Joku"a suuresti miellytti katsella tätä kaikkea kauneutta puuttuvaa kirkkoa ja hän sai siitä aihetta monenmoisiin mietteisin. Olipa tuo kirkko hyvin monessa suhteessa samankaltainen kuin hänen kotipitäjäänsä kirkko, mutta sen ohessa peräti erinkaltainenkin. Toijalassa tavallisesti syödään, siinä kun juna viipyy lähes puolen tuntia, mutta "Joku"lle ei ruoka maistunut. Hän vaan tuumaili ja punnitsi Akaan pitäjään ja hänen kotipitäjäänsä kirkkojen yhtäläisyyttä ja erinkaltaisuutta. Aina väliin vakuutti hän minulle, että jos hän vaan saa nähdä paljon kirkkoja, niin on hän valmis matkustamaan vaikka mailman loppuun asti. 

Niinhän se on: rumimmannäköisinkin kirkko on joku"lle ja hänen veljillensä mitä somin näky mailmassa. Tämän kirkko-ihailemisen takana piilee syvä ajatus ja hyvä on, että asian näin on laita, mutta vielä parempi olisi, jos joku"n ja hänen veljiensä silmät enemmän kuin tähän asti aukenisivat näkemään ja ihailemaan niitä luonnonihania kuvia, joita Luoja itse on piirtänyt heidän syntymämaansa pintaan. Heidän esi-isiensä silmät olivat tällaisille näyille erittäin tarkat. 

"Joku"a ei enää miellyttänyt luonnon ihanuus Hämeenlinnan tienoilla, mutta kun ehdittiin niin kauaksi, että itse kaupunki ja sen kirkko tulivat näkyviin, silloin unhotti hän Akaan pitäjään kirkon uteliaan innon valtaan hän ja alkoi Hämeenlinnan kirkkoa tähystellä suurella tarkkuudella. Sepä olikin kivestä rakennettu ja "vivahti vähän samaan muotoon kuin Ryssän kirkko Turussa". Kaupungin muihin rakennuksiinkin loihe hän pikaisen katseen ja onnistuipa Birger Jarl'in perustaman vanhan linnankin hetkeksi vetää hänen huomiotaan puoleensa. Hämeenlinnan asemalla viipyi juna ainoastaan jonkun minuutin. Tämä hätäisyys kiukutti "Joku"a syystä, ett'ei se sallinut hänen menemään kirkkoa likeltä tarkastelemaan. Hän oli tämän asian johdosta pahalla tuulella vielä silloinkin kuin saavuttiin Riihimäelle.

Saimaan kanavalla 1850-luvulla

Nimimerkki W. L. (V. J. Kallion mukaan Wilhelm Lavonius) oli kotimaanmatkailun varhaisia edistäjiä Sanan-Lennättimessä vuonna 1858 ilmestyneillä kirjoituksillaan Matka-muistelmia (*). Yhdessä näistä, kehuttuaan Monrepos'n puutarhaa, jota hän kutsuu Vanhan Viipurin metsiköksi, sekä "maakartanoita Kirjola, Kiiskilä, Saarela, Hämäläisenmäki, Lyykylänjärvi ja Näätälän järven ympäristöä" hän jatkaa

Mutta jos joku tahtoo saada todistuksen minun sanoilleni, että luonto tuhlaavalla kädellä täällä on levittänyt kauniita lahjojansa, niin matkustakoon Saiman kanavaa myöten Viipurista Lappeenrantaan taikka Viipurista Antrean pitäjän kirkolle ja sieltä Vuoksen virran vieritse Vuoksen niskalle. 

Kanavaa myöten tällä kertaa matkustin minä. Ennenkuin Viipurin kartanot ja tornit matkustajan silmä-piiristä ovat hävinneet, näkyy jo Suomen veden pohjan ympäristöltä koivujen ja leppien väliltä ihmisten iloisia asuntopaikkoja. Ja sitten kuin nämä ovat laivan jälelle jääneet ja tämä päässyt kanavaan, niin seuraa kauniita paikkoja, niin tiheästi toinen toisensa perästä että uupuisi kynä niiden suloisuutta selittäissä. 

Se vaan olkoon sanottu — vaikka muistutuksella että nämä kauniit paikat kaikki luonnostansa ovat niin omituiset, että vertominen niiden välillä ja parhaan valitseminen olisi lapsellista työta — että jos täällä matkustavainen tahtoo ihailla jotain erittäin kaunista, niin seisattukoon, koska on tullut Lavolan salmen lävitse ja yläpuolelle Juustilan järveä Juustilan sulkujen rinnalle. Siinä näkee korkealta mäeltä nimitetyn järven ja tämän järven rantoja. Oikealla kädellä siintä synkkämielisten koivuin väliltä Juustilan kartano ja toisella puolella kohoaa honkava metsä. Puiden välillä näkyy vihertävä nurmi, joka ruohonpäisenä penkereenä piirittää järven pintaa. 

Hjalmar Munsterhjelmin näkemys Juustilasta
Museovirasto

Juustilasta jatketaan tie kanavaa myöten Särkijärvelle ja Rättijärvelle, josta taas kanavaa myöten päästään Lietjärvelle ja Nuijamaajärvelle siksi kuin viimein matkustamisella kanavaa myöten tullaan Lauritsalan laiturille. Mainittavat ovat tällä tiellä kauneutensa puolesta taipale Särkijärven ja Rättijärven välillä ynnä näkyalat Rättijärveltä ja Räihältä Nuijamaan järven rannalla. Muutoin on merkillinen Suoskuanjoki, joka virtaa yhdessä laaksossa kanavan vieressä niin alhaalla, että koska Nuijamaan järven yläpuolella Kansolan kylän tienoilla tapasi kanavaa, niin oli tämän pohjaa alempana. Siitä syystä valmistettiinkin joelle kivikattonen tie kanavan alatse.

(*) Viipuriin tultuani (Sanan-Lennätin 09.07.1858), Saiman Kanava (Sanan-Lennätin 16.7.1858), Savonlinna (Sanan-Lennätin 30.07.1858), Varkaus (Sanan-Lennätin 06.08.1858), Maanviljelyksestä (Sanan-Lennätin 27.08.1858)

Tervaveneessä Oulunjärvellä 1889

Nimimerkki Esko vietti kahden toverinsa kanssa kesää Vaalassa (kartan vasen yläkulma). Ajankuluksi he päättivät lähteä Oulusta palaavien tervaveneiden kyydissä itään. Kokemuksesta kirjoittamassaan artikkelissa Tervaveneessä Vaalasta Suomussalmelle ja sieltä takaisin (Uusi Suometar 17.8. & 21.8.1889) Esko kuvaa matkantekoa ennen pysähtymistä Neuvosenniemen Kallion talossa (kartan oikeassa alakulmassa) muun muassa näin:

Kaivannossa kävimme maalla ja siellä hankittiin veneisin kiviä sekä puita ja syttyjä, sillä eihän tahdottu hyvässä purjetuulessa kuivin suin olla. Kun oltiin taas uudestaan vesillä, pantiin kolmen naapuritalon veneet rinnatusten kulkemaan, jolloin niitten purjeet näyttivät yhdeltä ainoalta isolta ja leveältä purjeelta. Sitten kunkin veneen keulaan otettujen kivien päälle tehtiin nuotio ja pantiin kahvepannut tulelle. Ilma oli jo melkoisen hyvä. Taivas oli kyllä pilvessä, mutta ei kuitenkaan enää satanut, ja tuuli oli isosti tau'onnut. Tasaisesti kiitivät aluksemme isoa Ärjänselkää pitkin ja me istuimme kaikki tyytyväisinä veneissämme rauhallisen iltayön vaaleassa hämärässä, katsellen kauniisti loimottavia nuotioita, puhellen ja pakinoiden. Kun kahve oli aikansa kiehua lirissyt ja valmiiksi joutunut, annettiin sitä meille juotavaksi niin hyvin vierusveneestämme kuin omalta väeltämme, ja hyvältäpä tuntui kahve maistuvan aavalla selällä. Kun kukin oli tätä suosittua juomaa saanut, tulivat he heti paremmalle puhetuulelle. Oli tosiaan hupaista kuunnella ylimaan rahvaan luonnollisia puheita ja vakaisia keskusteluja, nähdä heidän teeskentelemätöntä esiintymistään ja oppia tuntemaan heidän hyvää mielenlaatuaan. 

Hiukan totisemmaksi tuli mieli, kun sitten äkkiä kuuro kohosi ja alkoi puhallella vastaan, jotta oli pakko laskea purjeet alas ja ruveta soutamaan. Se kuuro meni kuitenkin pian ohitse ja sitten tyyntyi. Kävi vielä hyvän aikaa loikka selällä, vaan aallot pienenivät pienenemistään, kunnes lopulta niiden pauhaava ääni vaikeni ja maininki lakkasi. 

Nuori isäntämme istui veneen perässä huopaelemassa ja hänen vaimonsa ja veljensä istuivat rinnakkain etuteljolla soutajina. Viereisessä veneessä taas istui isäntä ja hänen rotevakasvuinen somavartaloinen tyttärensä soutajina ja nuori poikansa huopaajana. Toisinaan vaihetettiin kyllä sijoja, mutta yleensä ei suvaittu naisten kau'an perässä olla, sillä sanottiin, ett'eivät ne osaa laskea suoraan kuitenkaan, ja kyllä olivatkin miehet kärkkäät naisia muistuttamaan, jospa toisiaankin. Mekään emme aina joutilaina istuneet, vaan kävimme käsiksi airoihin mekin vuorostamme, jolloin vakituiset soutajamme saivat vähän huokaista.

Kohti Kemiä kesällä 1876

Wikimedia

Åbo Underrättelser raportoi 11.8.1876 kaupungissa oleskelevana pastori Henry Lansdellin, joka oli Lontoon irlantilaisen lähetysseuran sihteeri. Hänen oli tarkoitus jatkaa matkaansa Tukholmaan. Lansdellin kirjasta Through Siberia (1882) selviää, että hän oli käynyt Suomessa jo vuonna 1874, mutta kirja keskittyy nimensä mukaisesti Siperian matkaan.

Jossain on kuitenkin julkaistu Lansdellin kertomus matkastaan vuonna 1876, sillä sen ote ilmestyi ruotsiksi Helsingfors Dagbladissa 28.2.1878 alkaen ja suomeksi Pohjois-Suomessa (30.03.1878 no 26 & 03.04.1878 no 27). Ote: 

Ajoneuvoni saapuivat viimein, valjaissa tulinen hepo, joka vei minut ensimmäiseen muuttopaikkaan ilman pahempaa tapaturmaa kuin että kerran puoliavoimesta veräjästä kulkiessamme tämä kovasta kolauksesta särkyi. 

Pian tulin toiselle joelle, vaan en voinut lahjoilla enkä viittauksilla saada lautturia kuljettamaan minua joen poikki; senvuoksi minulla ei muuta neuvoa ollut kuin odottaa iltaa, niinkuin muuan norjalainen parka, joka ennen minua oli sinne saapunut, toivossa että tuuli auringon laskiessa asettuisi. Leipää en ollut muassani tuonut, vaan tahoin nyt valmistaa päivällisen niin hyvin kuin voin. Otin senvuoksi esille "RobRoy" kyökkini lautturin tuvassa, sytytin lamppuni ja keitin kupillisen soppaa, ja tarjosin sitä hämmästyneille suomalaisille, jotka eivät milloinkaan olleet sellaista (!) nähneet. 

Viimein näkyi vene tulevan joen poikki ja minä luulin soutajain käytöksestä ymmärtäväni, että jos heidän kanssa tahtoisin joen ylitse kulkea, voisin saada hevosen toisella rannalla. Tämän tein; vaan ei ollut helppo päästä ylitse eikä sitten hevosta saada, sillä sen omistaja selitti äreästi, ettei hän tahtonut minua kyyditä. Kuitenkin hän muuttui kohteliaaksi ja nöyräksi, kun taputin häntä olalle ja tarjosin hänelle markan ja annoin hänen ymmärtää, että hän saisi sen kokonaan, jos hän tahtoisi viedä minun hollimatkan päähän. 

Ilta oli jo tulossa, kun saavuimme lähimmäiseen muuttopaikkaan, Kemiin, jossa oli kauppapuoti, postikonttori ja sahalaitos. Minun ei ollut koskaan ennen ollut niin vaikea saada ihmisiä ajatuksiani ymmärtämään kuin siellä, vaan käytettyäni kaikkia mahollisia ja pelkäänpä mahottomiakin viittauksia tuli viimein sanomattomaksi ilokseni muuan telegrafisti, joka osasi puhua englannin kieltä. Minä päätin heti jäädä tänne yöksi, erittäinkin senvuoksi, että ystäväni, telegrafisti, minulle kertoi, että sahanhoitaja osasi puhua englannin kieltä ja että hänellä oli useita ruotsalaisia työmiehiä.