Majesteettirikoksesta 1910-luvulla tuomittu

Emilin elämän alku ei ollut millään mittarilla paras mahdollinen. Hän syntyi 3.1.1867 Tampereella vanhempinaan Finlaysonin työläinen Axel Jeremiasson Palmgren (s. 17.10.1842 Pirkkala) ja vaimonsa Vilhelmina Elisabet (s. 16.6.1836 Urjala). He olivat varmaankin kohdanneet Tampereella, jossa menivät naimisiin 5.11.1865. (Tre RK 1860-66, 191; 1867-1876, 1091) Emilin isä kuoli 7.6.1868 ja äiti 22.11.1868, joten heistä ei jäänyt mitään omia muistoja. Hän oli Tampereen kirjoissa kunnes otti muuttokirjan Helsinkiin 31.12.1880 (Tre RK 1878-1887, 1902). Ottaen huomioon monet maaseudulle sijoittuvat kirjoitelmansa, tuntuu todennäköiseltä, että Emil tosiasiallisesti asui kaupungin ulkopuolella, todennäköisesti sukulaistensa luona.

SWL 27.6.1883

Helsingissä Emil on päätynyt kirjapainoalalle ja työskenteli ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa (HS 4.10.1918). Vuonna 1889 ilmestynyt pieni kirjansa Helsingissä opissa ynnä muita kertoelmia ei sisällä selvästi elämäkerrallista ainesta lukuunottamatta aloitusta, jossa hän kertoo pysäyttäneensä kadulla professori Julius Krohnin, joka oli sitten arvionut jonkun kirjoitelmansa. Tällaista ei jokainen nuorimies tekisi. Muistokirjoituksensa mukaan Emil näinä Helsingin vuosina "samalla uutterasti opiskeli väliaikoinaan tiedon kaikilla aloilla, harrasti kirjallisuutta ja musiikkia (Kaleva 5.10.1918). Varhaisiin julkaisuihinsa kuuluu kertomus Ei virkamieheksi vähällä päästä (Päivälehti 1.10. & 2.10.1890).

Seuraavan vuosikymmenen Emil Vainio asui ja vaikutti Kuopiossa. Helmikuun alussa 1890 piti esitelmän työväen kysymyksen historiasta Työväenyhdistyksen vuosikokouksessa  (Savo 11.2.1890). Syksyllä hän esitelmöi kansan-sivistystyöstä "toivoen sen käyvän siihen suuntaan, että itsenäisyys ja oma arviostelukyky enemmän kasvaisivat" (Savo 7.10.1890). Hänet valittiin Suomalaisen Seuran johtokuntaan ja hän sitoutui opettamaan laskutaitoa työväenyhdistyksen iltakoulussa (Savo-Karjala 22.9.1890 & Savo 9.10.1890). Myöhemmin hän oli ainakin kaksi vuotta Kuopion työväenyhdistyksen sihteeri (Savo-Karjala 29.2.1892, Työväen kalenteri 2/1894).

Kirjoittaminenkaan ei jäänyt. Minna Canthin ja A. B. Mäkelän toimittama Aikakauslehti Wapaita aatteita julkaisi numerossaan 1/1890 Emil Vainion Kaksi matkamuistelmaa, joiden perusteella hän oli käynyt Berliinissä ja Lützenin taistelukentällä. Vuoden 1890 lopussa Emil Vainio listattiin avustajana Uuden Kuvalehden näytenumerossa ja lehden numerossa 4/1891 ilmestyi kertomuksensa Kajastus. Kansankirjoittajien albumissa Syvistä riveistä julkaistiin kertomuksensa Selman hääpäivänä. Muistikuvaa Uuden Suomettaren alakerrassa julkaistusta jutusta Lumppulallun kotia tulo en tekstihauin saanut vahvistettua (Graafikko 1/1936). Jouluksi 1891 mainostetusta ensimmäisestä Päivälehden joulualbumista Nuori Suomi jäi "Tilanpuutteen ja joulukiireitten tähden" pois ennakkomarkkinoitu Emil Vainion Nuoret ja vanhat Hämäläiskylässä. Seuraavana vuonna albumissa piti olla Emil Vainion kirjoitus Suomalainen kansanteatteri. Tämäkin jäi ilmestymättä, ilman selitystä. Samoin kävi kolmanteen albumiin luvatun Vainion kontribuution Hywästi Maailma! kanssa. 

Neljännessä albumissa A. B. Mäkelä kertoi Kuopion sanomalehtien lähihistoriasta:

Kun "Savo" tammikuussa 1891 kenraalikuvernöörin käskystä lakkautettiin ja koska tiedettiin, ettei sen entiselle vastaavalle toimittajalle P. Brofeldt'ille aijottu antaa lupaa uuden lehden ulosantamiseen, pyysin minä painoylihallitukselta lupaa antaa ulos "Uusi Savo" nimistä lehteä. [...] Pyytämäni "Uuden Savon" lupaa vaan ei kuulunut. Kirjapainon faktorin nimessä myöhemmin pyydetty "Savotar" nimisen lehden lupa joutui aikaisemmin. Sillä ajettiin sitte parisen viikkoa, kunnes vihdoin tuli minullekin pyytämäni lupa.[...] "Uuden Savon vastaavana toimittajana olin seuraavan vuoden 1892 lopulle, jolloin pyynnöstäni vastuunalaisuus siirrettiin hra P. Brofeldt'ille."

Kyseinen faktori oli Emil Vainio, joka oli vastaava ulosantaja Savottaren kuudelle numerolle helmikuussa 1891. Uuden Savon ensimmäisessä numeron yliössä hän oli yksi neljästä toimittajasta A. B. Mäkelän ja P. Brofeldtin rinnalla. Omien sanojensa mukaan.

Kun minä syksyllä 1891 olin aikeessa jättää faktorin paikkani Kuopion Uudessa Kirjapainossa, jonka silloinen omistaja oli rouwa Karolina Bergroth, nousi kysymys yhtiön perustamisesta silloisten Savon toimittajain y. m. kesken. Minä innostuin tähän alun pitäen ja kykyni mukaan koettelin innostaa muitakin, joista varsinkin kauppakoulunjohtaja K. Brofeldt oli epäilevällä kannalla. Kun yhtiö sitten viimein muodostui, tapahtui se täydellisellä keskenäisellä luottamuksella: minun käsittääkseni luottivat toiset yhtiömiehet minuun sekä ammattimiehenä että liikkeen hoitajana, koska uskoivat minun hoitooni liikkeen, jonka aineelliseen onnistumiseen he oliwat koko persoonansa sitoneet. Minä puolestani taas iloitsin, että täten olin saanut toivorikkaat ja luottamusta nauttiwat nuoret miehet kanssani yhtiöön, jonka menestymiseen minä täydelleen luotin. (Uusi Savo 8.11.1894) 

Uusi yhtiö toimi nimellä "Kuopion uusi kirjapaino", aivan kuten Karolina Bergrothin edesmenneen miehen vuonna 1878 perustama yritys. Kirjapaino ja erityisesti Emil Vainio saivat ikävää julkisuttaa vuonna 1894 alkaneessa oikeusjutussa, jossa toinen kirjapaino koki kirjallisen omistusoikeutensa tulleen loukatuksi.Asia eteni lopulta maan ylimpään oikeusasteeseen (Juridiska föreningens i Finland tidskrift 6/1899) 

Merkki. Erkko, Eero Da:5:11 Kirjeenvaihtoa Vainio, Emil

Emil Enok Vainio
Tiedonantoja 4/1925

Ehkä juuri oikeusjutun takia Emil Vainio suunnitteli maaliskuussa 1899 lähtöä Kuopiosta ja kirjoitti aiheesta ainakin Eero Erkolle. Erkon kautta järjestyikin työpaikka Päivälehden taloudenhoitajana ja hieman myöhemmin Päivälehden) kirjapainon vastuunalaisena hoitajana (Kirjaltaja 6 & 8/1900)

"Päätoimensa ohessa harjoitti hän pienempää kustannusliikettäkin, kustantaen ja toimittaen m. m. monet vuodet Helsingin Kaiki-nimistä kuvalehteä, jolla muutamia vuosia sitten oli merkitsevä sija kuvalehtiemme joukossa" (Helsingin Sanomat 4.10.1918)" Kirjankustannuksesta on helppo löytää esimerkkejä. Mainoksia on m. m. Velikullassa, jonka kustantaja ja toimittaja Vainio oli Wikipedian mukaan. Muistokirjoituksissaan Velikultaa ei mainita. 

Velikullan Wikipedia-sivun mukaan Vainio seurasi päätoimittajana lehden perustanutta A. B. Mäkelää, joka Wikipedia-sivulla lehteä ei mainita ollenkaan. Velikullan sivulla väitetään myös, että päätoimittajana oli Heikki Kokko vuosina 1909-1915, mutta myös, että Emil Vainio oli palannut vastaavaksi päätoimittajaksi vuonna 1911. 

Velikullan Wikipedia-sivu väittää myös, kirjallisuusviitteen kera, että tuolloin "Vainio tuomittiin vankeuteen majesteettirikoksesta lehden julkaistua alkuaan saksalaisessa Simplicissimuksessa ilmestyneen norjalaisen Olof Gullbranson pilapiirroksen, joka esitti Venäjän sortopolitiikkaa Suomessa." En tiedä onko virhe sivussa vai kirjassa, mutta aikalaislehdistön mielestä Senaatin oikeusosaston toukokuussa 1912 vahvistama tuomio lankesi Helsingin Kaiussa 22.10.1910 julkaistusta pilapiirroksesta, joka oli lainattu Manchester Guardianista.

Samaan aikaan uutisoitiin, että "Senaatin oikeusosasto on vapauttanut Helsingin aseman kirjakaupan omistajan, rouva Engla Sofia Ivtnoffin, joka on ollut syytteessä majesteettirikoksesta. Hän oli pitänyt kaupan saksalaista sanomalehteä "Simplicissimus", missä tosin oli hallitsijaa loukkaava kuvasarja, mutta kun pilalehden kaikki nämä numerot otettiin takavarikkoon samana päivänä kuin ne saapuivat ja kun ei ole näytetty toteen, että rouva I. olisi myynyt ainoatakaan kappaletta, vapautti hänet senaatti samoin kuin hovioikeus aikaisemmin" (Itä-Suomen sanomat 9.5.1912)

Suomen Kuvalehti 41/1918

Helsingin Kaiun omistussuhteet järjestelty uusiksi jo edellisenä kesänä Emil Vainio oli jättänyt jäähyväiset avustajille, asiamiehille ja lukijoille (Helsingin kaiku 24-25/1911). Nimimerkillä E. V-o julkaistiin Helsingin Sanomissa Vaalitaisteluun valmistautuvasta maasta eli Ruotsista (HS 13.8.1911), Göteborgissa järjestetystä purjehduskilpailusta (HS 22.8.1911) ja Minna Canthin elämäkerrasta (HS 15.10.1911).

Koska hiipivä keuhkotauti jo silloin oli osottautunut uhkaavin merkein, päätti hän lähteä maasta pois, eikä alistua terveydelleen menetykseksi katsomaansa vankeusrangaistukseen moisen jutun vuoksi. Se oli raskas ero isänmaasta ja monista toimista. Tämän kirjoittaja muistaa, miten syvästi kaikki tuo vaikutti häneen ja miten murtunut hän sinä Maarianpäivän aamuna oli, kun hän sairaana miehenä isänmaan ja kaikki työnsä "toistaiseksi" jätti, palatakseen jälleen, kun maa on vapaa. Tirolissa ja Sveitsissä sekä sodan syttymisen jälkeen Norjassa ja Tanskassa hän sitten viime vuotensa vietti vapaana, mutta valppaana maanpakolaisena ja etsi parhaimmissa sairaaloissa apua taudilleen. Isänmaataan hän ei unohtanut. Useita kirjeitä kirjoitteli hän Kalevallekin, m. m. vapaustaistelun aikana, sekä viime kuukausina etenkin "Uudelle Päivälle“. Suomen tunnetuksi saattaminen oli erityisestikin hänen sydämellään. Sen hyväksi hän Tanskassa toimi viimeisiin asti.

Tanskassa 30.9.1918 kuollut Emil Vainio oli Eero Alpin kirjoittamien muistosanojen mukaan 

umpimielinen, mutta syvä ja hyvä luonne. Hänen sydämessään asui voimakas isänmaanrakkaus, ja hän oli kiintynyt kaikkiin vapaamielisiin, korkealle tähtääviin harrastuksiin. Hänen lähin toveripiirinsä tunsi hänen erinomaisen terävyytensä, ja ne liikkeet, joissa hän oli mukana, muistelevat kiitollisuudella hänen järkevää, tarmokasta johtamiskykyään. Kun Vainio-vainaja aina joskus puhkesi leikinlaskuun, oli hän siinä verraton. Hieno satiiri pilkahteli aina silloin esiin. Mutta samalla kun se oli sattuvaa, siitä säteili myös leppeä hyväntahtoisuus. (Suojeluskuntalaisten lehti 9/1918)

Tiedonantoja 5/1930

J. K. Ote Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikertomuksesta maaliskuun 17 p:nä 1919:

Sanomalehtimies Emil Vainio on toukok. 27 p:nä 1917 allekirjotetussa jälkisäädöksessään määrännyt omaisuudestaan 26 Helsingin Uuden Kirjapaino-osakeyhtiön osaketta, joiden nimellisarvo on 500 mk. kunkin, mutta todellinen arvo suurempi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hoidettavaksi »Emil Vainion sanomalehtimies-rahastoksi», josta on vuosittain tai harvemmin annettava a) palkintoja ja matkarahoja nuorille suomalaisille sanomalehtimiehille, b) avustuksia »sellaisille suomalaisille sivistyslehdille (ja aikakauskirjoille), jotka taloudellisesti eivät kannata ja jotka eivät saa valtioapua»; e) avustuksia toimeentuloa ja lepo-oleskelua varten »sellaisille sanomalehtialan varsinaiseksi toimekseen valinneille henkilöille, jotka vanhuuden, sairauden tai tunnottomain paikan avustajain keinottelujen kautta, eli yleensä ilman selvää omaa syyttään, ovat joutuneet pakollisiksi luopumaan elämänurastaan, ja sen takia joutuneet taloudelliseen ahdinkoon.» 

 

Lisäksi on vainaja määrännyt 25 osaketta jo mainitun kirjapainon sekä Sanoma Oy:n henkilökunnan ja työväen avustusrahastoksi, joka tulee heidän edustajainsa hoitoon, 10,000 mk. »Yhdistykselle keuhkotaudin vastustamiseksi» rahastoksi, jonka korkotuloilla on helpotettava keuhkotautia sairastavain kirjateollisuustyöläisten parantola- tai sairaalahoitoa, sekä kolme 1,000 mk:n arvoista kiinteistöosaketta eräälle ystävälleen palkkioksi vainajan asiain hoidosta hänen oleskellessaan terveytensä hoitoa varten ulkomailla. 

 

Jäljille jäävästä omaisuudesta on perustettava vielä erityinen, vainajan nimeä säilyttävä rahasto, joka myös tulee Suom. Kirj. Seuran hoidettavaksi ja kasvaa koskemattomana korkoa korolle, kunnes on noussut 100,000 mk:ksi. Tämän pääoman »vuotuiset korot käytetään suomalaisen kaunokirjallisuuden edistämistä ja leviämistä sekä yleisen kansalaissivistyksen kohottamista avustaviin tarkoituksiin.» Koroista on kuitenkin menevä vuosittain 500 mk. eläkkeeksi eräälle vainajan naissukulaiselle, siis rahaston kasvamisaikana. Tämänkin jälkisäädöksen Seura on ottanut vastaan huolimatta sen eräistä Seuran toimintavapautta rajattavista yksityiskohdista. Milloin viimeksi-mainittu, sadantuhannen mk:n rahasto voi tulla käytettäväksi, on toistaiseksi tietymätöntä.

Lisätietoa vesikaupasta Helsingissä

Muutama vuosi sitten kohtasin vesikaupan fiktiossa, joka tuntui todenoloiselta. Vahvistusta sain viiveellä Pekka Karungin artikkelista Seurassa 34/1937:

Eräät vanhat ja keski-ikäisetkin pääkaupunkilaiset muistavat vielä hyvin ajan, jolloin Riihimäeltä saapui punaiseksi maalattu erikoisvaunu aamujunan mukana ja vaunussa oli pari — kolmetuhatta litraa erinomaisen raikasta lähdevettä. Riihimäen vesi — oikeammin Riihimäen lähdevesi — oli sitii paitsi todettu hyvin terveelliseksi. Lähde sijaitsi ja sijaitsee edelleenkin Riihimäen veturitallin alueella, joten sitä voitiin vaivatta pumpata edellämainittuun punaiseen, tarkoitusta varten rakennettuun vaunuun.

Kun aamujuna saapui Riihimäeltä Helsinkiin, vietiin lähdevesivaunu suoraan Merisatamaan, jossa vesi pumpattiin odottaviin ajoneuvoihin — tynnyreihin — ja jaettiin asiakkaille. Monet vanhat helsinkiläiset ajurit ovat nuoruudessaan kuljettaneet tynnyrirattaita pitkin Helsingin katuja ja mitanneet ämpäreillään asiakkaille Riihimäen kuuluisaa lähdevettä.

Mutta sittemmin — noin viisitoista vuotta takaperin — kuoli tämä erikoislaatuinen liiketoiminta. Vantaan vesi virtasi vuosi vuodelta yhä useampien ja nerokkaampien suodattimien läpi, se raikastui ja parani ja muuttui yhä värittömämmäksi — ja vähitellen unohtivat ihmiset Riihimäen veturitallin läheisyydessä pursuavan luonnonlähteen ja sen antimet.

Historiakatsaukselle oli antanut aiheen edelleen myyty vesi, joka tuli Riihimäen sijaan Kallion Vuorikaivosta. Kuusi metriä syvästä kaivosta oli nostettu vettä myyntiin vuosisadan alusta alkaen. Vuonna 1937 kaivon omisti Matti Aalto, joka asui sen vieressä Pasilankatu 33:ssa. 

Vuosisadan alun karttojen perusteella Pasilankatu 33 oli Pasilankadun itäpuolella, Raakelinkadun pohjoispuolella. Kyseinen alue on kokenut muodonmuutoksen 1980-luvun alussa ja paikka jää nyt Ylen alueelle Radiokadun nurkan tienoille.

Nikkarityylistä sanottua

Kendra Gaylordin videossa People lived in Gingerbread houses... and hated them? käsitellään puukoristeisia taloja eli suomeksi sanottuna nikkarityyliä. Gaylord pysytteli Yhdysvalloissa, joten koin tarvetta kurkistaa suomalaisiin teksteihin.

Loviisan ravintola Kappeli
Loviisan kaupunginmuseo

Suomen 1800-luvun rakennustaiteen katsauksessa todetaan, että 1890-luvulla "»nikkarityyli» ja lehtisahaus painavat äitelän leimansa puurakennustaiteeseen" (Rakennustaito 15/1926) Lehtisahat ilmaantuvat suomenkielisiin sanomalehtiin 1870-luvulla. Tuolloin ei harrastettu arkkitehtuurikritiikkiä, jonka hampaisiin koristeellisuus totisesti joutui vasta funktionalismin hengessä 1920-luvulla.

Viipurin teknisen klubin kokouksessa marraskuussa 1921 "Arkkitehti Wikstedt esitelmöi pirteästi niistä havainnoista, joita hän oli tullut tehneeksi Viipurin kaupunginarkkitehdeista ja rakennuspiirustuksista 1800-luvulla joutuessaan äskettäin penkomaan maistraatin rakeunusarkistoa ohjatessaan Viipurin vanhojen rakennustaiteellisten ja taideteollisten nähtävyyksien valokuvaamista." Arkkitehti rimpsussa "Johanssonia seurasi Odenvall, jonka ajalla pääsee valtaan koristeellinen n.s. nikkarityyli." (Karjala 13.11.1921). Arkkitehti Juhani Wikstedt (myöh. Viiste) oli omassa kirjoituksessaan antanut nikkarityylille rinnakkaisnimeksi rappiorenesanssin (Karjala 28.3.1920).  Fredrik August Odenwall oli kaupunginarkkitehtina 1868-1884.

Eniten näytti harmittavan kirkot.

Viime vuosisadalla, etenkin sen jälkipuoliskolla, rehotti rakennustaiteessamme yksityiskohtaiseen koristeluun sovitettu nikkarityyli eli muotokonstikkuus ilman vastaavaa rakenteellista tarkotusperäisyyttä. Vaikka se juontaa alkunsa varhaisemmista kivityylimuodoista, esiintyy se kuitenkin itsetietoisesti puutyylinä. Siksi se vaikuttaa valheelliselta ja on pilannut monen pääpiirteissään hyvän puukirkon ulkonäön. Puukirkkojen alhaisempi maine johtuukin pääasiassa tästä nikkarityylistä. Tuota nikkarin puumerkkiä kantavista mainittakoon esimerkkeinä Akaan (Toijalan), Lahden, Kurkijoen ja lisalmen kirkot. (Maailma 5/1922) 

Suonenjoen vuonna 1865 valmistunutta kirkkoa "ei tähän kuvata, mutta lukija saanee selvän käsityksen tästä nikkarityylin loistotuotteesta, jos sanon, että se kertoo surullisen tarinan miten rangaistaan seu rakunlaa, joka ei osaa vanhalle kauniille kirkolleen antaa sitä arvoa, jonka se ansaitsisi." (Arkkitehti 4/1925)

"Vapaussodan aikana oli Lammin vanha harmaakivikirkko taktillisista syistä poltettava. Palo aiheutti kuitenkin vaan rahallista tappiota, koskapa kirkon sisustus oli tuota tuttua kahdeksan-yhdeksänkymmen-luvuilta peräisin olevan »nikkarityyliä»." (Arkkitehti 1/1921)

Yläneen kirkko "uusittiin sisäpuolelta v. 1884 arkkitehti O. v. Heidekenin johdolla täydellisesti ja silloin sai se uhrata uudistuksille kaiken alkuperäisyytensä. "Nikkarityyli” tuli vallitsevaksi, kaikkialla listoja, leikkauksia ja sorvattuja nappuloita. Entinen, tuo kirkoissa niin vaikuttava lautainen holvikatto muuttui ruudutetuksi taitekatoksi; kunnianarvoisat sidehirret "kruusattiin", vanha, puuleikkauksilla varustettu saarnatuoli sai väistyä uudenaikaisen tieltä j.n.e." (Uusi Aura 19.10.1929)

Suomen vuonna 1633 kyseenalaistettu aatelisto

Footangel hautajaisvaakuna
Kuva: Yrjö Kotivuori
Heraldica, Kansallisarkisto
CC BY 4.0

Lindybeigen video Some points about caltrops johdatti minut eilen Footangel-suvun tietoihin. Niissä kiinnitti huomion maininta valtiopäivillä 1633 esitetystä listasta Suomen aatelismiehistä, jotka eivät ehkä olleetkaan aatelia. Suomen aatelin historian ruotsinnos on nykyään verkossa, mutta siitä ei löytynyt lisätietoa vuosilukuhaulla. 

Koska omissa tutkimuskohteissani on pari 1600-luvun alkupuolen tyyppiä, joiden aatelisarvo on kyseenalaistettu, hain omaksi huvikseni 1633-listan esiin julkaisusta Sveriges ridderskaps och adels riksdags-protokoll 1633-1638, s. 55. Suurin osa miehistä löytyi uskottavasti Jully Ramsayn kirjasta Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden, mutta Ramsay ei ollut täysin järjestelmällisesti viitannut listaan.

Effterschrefne personerss adelschap ähr i tvifelssmåhl:

Hindrick Gielsson, Rittmestare, 

Philip Mårtenson til Stoorgård, / sukua Jägerhorn af Storby. Otetettiin vuonna 1634 ritarihuoneelle. (Ramsay s. 221)

Laerss Hanson til Stoorgård, 

Johan Anderson til Hirssierf, / sukua Munck. Vaakunansa kuolinvuodella 1639 oli Someron kirkossa. Poikansa yritti päästä ritarihuoneelle vedoten isän veljen aatelisuuteen. (Ramsay s. 287-288)

Erich Jörenson på Judikala, / sukua Hufvudsköld. Kun Erik oli ollut kuolleena 8 vuotta, veljenpoika otettiin ritarihuoneen kirjoihin 10.9.1650, "efter hans fader och farfader varit af adel".   (Ramsay s. 189-191)

Jacob Hanson til Skittenbeck,  / sukua Gjös. Turun hovioikeus oli kuulustellut aatelisoikeuttaan jo 14.6.1630 ja Jacob Hansson oli tuolloin esittänyt Kristoffer-kuninkaalta 10.8.1444 Tukholmassa saadun rälssikirjeen. Jakob kuoli ennen vuotta 1635 ja poikansa Johan otettiin ritarihuoneen jäseneksi vuonna 1642. (Ramsay s. 145-147, Åbo Tidningar 28.07.1794 no 30)

Erich Arwedson til Kahilo,  / sukua Footangel. Toi valtiopäiville 1634 Erik Pommerilaisen antaman kilpikirjeen ja pääsi ritarihuoneen kirjanpitoon (Ramsay s. 128)

Paul Bousin til Pirlax, / sukua Bosin. Vasta poikansa liitettiin varsinaisesti ritarihuoneelle vuonna 1654. (Ramsay s. 48)

Johan Beingtson til Giessöö, Corporal, /  sukua Hammarstierna. Hyväksyttiin ritarihuoneelle 1642 kilpikirjeellä, joka oli 6.11.1578 annettu Johan Markussonille, joka ei kuulunut isälinjaansa. (Ramsay s. 174, 209)

Gert von Ungern; tvifles åm han ähr af dhe Ungern eller eij,

Olof Johanson til Nybolsta, Leutenandt, / sukua Stubbe till Ny Bollstad. Kuoli 1637. (Ramsay s. 442)

Erich Jahanson til Gunilla, / sukua Hästesköld. Onnistui todistamaan aatelisuutensa, sillä suku otettiin ritarihuoneelle 1634. (Ramsay s. 202-203)

Class Anderson til Stoorgård, / sukua Skalm i Finland. Hänellä tai pojallaan oli 1.8.1461 saatu kilpikirje, jonka nojalla suku otettiin Ritarihuoneeelle 1638 (Ramsay s. 402)

Hanss Thomasson til Kubböle. / sukua Starck. Hyväksytty ritarihuoneelle vuonna 1634. (Ramsay s. 421-422)

Desse effterschrefne ähre vähl af Adel, men uhtgamble:

Torsten Hinderson til Nårkulla / sukua Ekelöf (Ramsay s. 94)

Jören Jönson Swinhuwud, 

Thomass Boureus / sukua Beureus. (Ramsay s. 22-23) 

Turussa vuonna 1761 ilotulituksia järjestäneet laivurit

Ilotulitukset olivat vielä 1700-luvulla tykistön upseerien taidonnäytteitä, joten sanomalehtiraporteissa erikoisuus ovat kauppalaivurit (coopvardiekapten) Fisk ja Strandheim, jotka järjestivät vuoden 1761 alussa sekä ilotulituksen Turun torilla Kaarle-prinssin nimipäivänä että Turun Vartiovuorella prinsessa Sophia Albertinan nimipäivänä (IT 16.3.1761 ja IT 7.5.1761). Myöhemmin samana vuonna molemmat nimet löytyvät  Turun meriliikennekatsauksesta: J. Strandheim oli tullut Pärnusta lastinaan viljaa, hamppua sekä pellavaa ja N. Fisk oli lähtenyt lautojen ja tervan kanssa kohti kaupunkia St. Ybes (IT 5.11.1761)

Molemmilla miehillä on Geni-profiilit. Jakob Hansson Strandheim oli syntynyt Kristiinankaupungissa 23.5.1728 ja Nils (Niclas, Nicolaus) Fiskin syntymäpaikka vuonna 1726 on tuntematon. Vaikka nimi Fisk on hankala haettava, profiilin päivittäjä oli löytänyt Nicolas Fiskin Stockholms Weckobladissa 7.9.1775 julkaistussa Juutinrauman ohittajien listasta matkalla Amsterdamista Turkuun.

Molempien miesten liikkeitä voisi siis todennäköisesti löytää tietokannasta Sound Toll Registers Online. Sitä käyttäessä pitää kuitenkin muistaa, että piiloon jää Itämeren sisäinen liikenne. Kuten taannoisessa Genos-artikkelissani kerroin, sanomalehdistä on tavoitettavissa muuta meriliikennettä muutamien vuosien osalta. Esimerkiksi 

• Hampurista kerrottiin 16.1.1756, että Jacob Strandheim Turusta oli saapunut Alicanteen (PT 26.1.1756)
• Hän lähti kesäkuussa 1761 Turusta Pärnuun suola- ja rautalastissa (IT 25.5.1761) ja tuli samasta kaupungista lokakuussa, kuten jo yllä todettiin.
• Seuraavassa heinäkuussa Riikaan kahden muun laivurin kanssa mukanaan painolastia ja puuastioita (IT 26.8.1762). Turkuun palatessa lasti oli yhtä olematonta: vähän hamppua ja höyheniä (IT 6.12.1762)
• Sama (?) J. Strandheim Kristiinankaupungista toi syyskuussa 1763 Tukholmaan polttopuuta ja elintarvikkeita (IT 29.9.1763)

 

Tammikuun jumalanpalveluksissa luetut lait

Kansalliskirjaston digitointeihin kuuluu Yhteenweto njistä kuning. asetuxista, plakateista, kirjoituxista ja päätöxistä, iotka sarnastoleista pitä kirkoisa, osittain ylitze koko waldakunnan, ja osittain erinomaisisa paikkakunnisa ylösluettaman, ynnä tiedon kansa, millä ajalla wuodesta, njin myös paikkakunnasa, josa ylöslukeminen kustakin asetuxesta tapahtuman pitä. Hänen kuning. maj:tins armollisimman käskyn jälken kokoonpandu ja präntistä ulosannettu (1800). Tästä siis selviää ikivihreät tekstit, joita papit joutuivat toistuvasti lukemaan ja seurakuntalaiset kuuntelemaan. Kaiken muun kuulutettavan ohella.

Ensinnäkin Ulosweto Kuning.sen Maj:tin Armollisesta Edespanosta ja Waroituxesta yhteisille Alammaisille Waldakunnasa, Sunnuntai-ja Juhla- päiwäin welwollisesta wiettämisestä. Annettu Stockholmisa Raadi-Kammarisa sinä 28 päiw, Touko-Kuusa 1746. Vuonna 1746 oli havaittu, että "Kirkot, niinä aikoina, kuin julkisexi Jumalan palweluxexi walitut owat, owat pian tyhjänä, matkoja ja muita mailmallisia askareita tehdän lakkamata; ja se kuin walitettawain on, että Sabathin päiwä usiammast juopumuxesa, speleisä ja kaikellaisia muisa laitettawisa harjoituzisa häpiällisesti wärinkäytetän". Oi, voi! 

Kuning:sen Maj:tin Armollinen Käsky, niistä Wero- ja Palka-Jywäin ulostekemisexi aikaa toisen perään ulostulleista Reglementeisiä ja Resolutioneista, siitä 21 p. MaalisKuusa 1770 oli esipuhe seuraaville, joilla oli merkitystä kaikille talollisille. Ja tähän aikaan maksettiin veroja?

Kuning:sen Maj:tin Armollisesta Selityxestä muutamain Puuttein ylitze, siinä 5:nä p:nä Tammi Kuusa 1684. Sota-ja Maa-Statin Palweljoille, ulosannetusa Reglementisä, Taloin Ruokkomisestä ja nautitzemtsestä. jotka heille owat palkaxi määrätyt. Annetin Stockholmsa sinä 7:nä p:nä Huhti-Kuusa 1685 oli pykälä 2 veroviljojen kuljettamisesta edelleen relevantti. 

Samasta asiasta oli kyse pykälässä 56 Kuning:sen Maj:tin Armolisesta Resolutionista Yhteisen-Kansan Ruotzisa ja Suomesa Yhteisten Valitusten päälle. Annettu sinä 1:nä p:nä Elo-Kuusa 1727. Ongelmallista oli se, että talonpojille veroviljaa kalliimpaa oli sen kuljettaminen. Myös veroviljan hinnasta oli ollut valittamista, joka ei heti päättynyt, sillä luettavana oli myös Ulosweto, Yhteisen-Kansan Yhteisten -Walitusten päälle. Annettu sinä 16:na p. Maalis-Kuusa 1739.

Lopuksi vielä Ulosweto Kuningsen Maj:tin Armollisesta Selityxestä, kuinga sisällejaettuin ja sisällejakamattomain Wero Jywäin ulostekemisen kanssa menetettämän pitä. Annettu sinä 8:na p:nä Tammi Kuusa 1748.