Joulun edellä 1902 Kalle Kajander kulki nälkää näkeneillä alueilla Päivälehden kirjeenvaihtajana. Sanomalehtiraporttien lisäksi hän kirjoitti kirjan Kuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902 (1903). Sen aluksi Kajander alkoi "Sotkamon kirkolla kysellä hevosta Ristijärvelle tai Hyrynsalmeen".
Joku arvelee, että minun olisi viisainta lähteä Kajaanin kautta. Se merkitsi sitä, että minun olisi pitänyt ajaa omia jälkiäni takaisin Kajaaniin viisi peninkulmaa, sillä sieltä juuri olin tulossa.
Aamulla lähdettiin sentään hämärissä salotaipaleelle, niin oli illalla päätetty.
Jäätä ajettiin aluksi ja kirkonkylä jäi taaksemme. Siinä oli heinän ja puun vetäjien jälkiä jo moneen ristiin. Tunsin itseni täysin turvalliseksi ja olin mitä parhaimmalla päällä, kun matka mielestäni alkoi niin hyvin.
— Hyvinhän tämä pitää, arvelin kyytimiehelle.
Hän vilkasi minuun ja sanoi:
— Tämäkö! Tottahan tämä kestää, koska ne eilen jo ajoivat Sapson selänkin yli. Mutta hetteiset suolammet eivät jäädy niinkään pian.
Alettiin lähestyä toista rantaa, niin jo seisautti mieheni hevosen ja nousi reestä jäälle.
— Mistähän ne nyt ovat ajaneet, mutisi hän melkein itsekseen, tarkastellen rantaa kaikilta suunnilta.
Lopulta keksi hän oikean kohdan, sinne käännettiin hevonen ja alettiin nousta jyrkän vaaran kuusikkoista rintaa.
Mutta voi sitä koluutusta. Lunta oli vähän vielä ja reslan jalas kolahteli ja kiljahteli joka kivessä, niin että selkää karmi, ja puut ja kannot rytyyttivät sen sivuja. Siinä kulki sentään metsän halki jonkunlainen tien aukko, joku poluntapainen, joka pehmeämmissä paikoissa oli uurtunut syvälle maahan, niinkuin kuurnan pohjaksi. Uurrospaikoissa kaatui reki monta kertaa, tulin lopulta tuskaiseksi ja lausuin jotensakin karkein sanoin paheksumiseni tien huonoudesta ja näistä ihmeellisistä uurroksista.
— Mikä lemmon tie tämä tällainen on?
— Se on tervatie.
Aloin kysellä mieheltä asiaa tarkemmin, sillä minulla ei ollut vähintäkään käsitystä, miksi tervatien piti olla juuri tällaisen. Jos terva tarvitsi eri teitä kuin muut aineet tässä maailmassa, niin eikö se sentään olisi voinut olla tasainen.
Näytti siltä, kuin mieheni ei olisi viitsinyt vastata minulle mitään.
— Uurtavathan ne tynnyrit pyöriessään pehmeämmän kohdan, vastasi hän lopulta.
— Pyörimälläkö niitä kuletetaan?
— Mitenkäs muuten. Palkkuvissa pyörivät.
En tullut hullua hurskaammaksi.
— Mutta mitkä ne palkkuet sitten ovat?
Mies katsoi minuun sellaisilla silmillä, että aloin jo sydämmessäni närkästyä häneen. Hän näytti selvästi ihmettelevän, että maailmassa saattoi löytyä joku ihminen, joka ei tiennyt mitkä palkkuet olivat. Hän koetti sentään antaa minulle jonkun lyhyen selityksen siitä, mutta käsitykseni palkkuista meni sekavaa sekavammaksi, enkä viitsinyt mieheltä sen enempää udella, vaan päätin ottaa asiasta selon jossain sopivassa tilaisuudessa. Tyydyin sillä kerralla vaan siihen tietoon, että palkkuet löytyvät maailmassa, että tervatynnyrit niissä pyörivät ja että niitten tekemiin uurroksiin saattaa reki hyvin helposti kaatua ja iskeä perässä istujan kyynärpään kiviä vastaan ihan turraksi.
— Eivätkö ne tynnyrit siinä pyöriessään hajoa? kysyin sentään vielä mieheltä.
— Mikä ne hajottaisi, kun ovat tervaa täynnä.
Siinä se oli!
Uteliaisuus on yksi ihmishengen herkimpiä kieliä, joka ei vähillä lakkaa väräjämästä, kun siihen kerran kosketetaan. Rupesin yhtäkaikki uudelleen kyselemään kyytimieheltäni, millaiset ne palkkuet olivat, ja vihdoin, kun oli kotva seisotettu hevosta ja selityksen avuksi taitettu kaksi oksaa tien vieressä olevasta kuusesta, tulin siihen tietoon, että palkkuet olivat jonkunlaiset aisat, joissa itse tervatynnöri päistään kiinnitettynä teki hevosen vetäessä pyöräin virkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti