Samuli Paulaharjun dokumentointia 1907 Museovirasto |
Kansan jokapäiväistä elämää tarkastellessa huomaa kohta, että tavat ovat kerrassaan alkuperäisiä ja kehittymättömiä. Riitaisuus ja alinomainen mökyäminen on joukon seassa vallalla. Pienet pojan nulikat kiroilla napsivat aika lailla eikä juuri tytötkään tahdo jäädä siinä taidossa takapajulle. Sitä paitsi tekee yleinen likaisuus monessa kohden ja erittäinkin ruoanlaitossa vieraalle olon vastahakoiseksi. — Minäkin sain kalakeitossa sellaisen sumpun naisen hiuksia eteeni, että pelkäsin lopulta vadista kokonaisen pään löytyvän. Kohtuullisen määrän tuota herkkua viskasin uuniin, että näyttäisi keitto syödyltä. — Muutoinkaan ei taida siveellinen kanta puheista päättäen olla aina vakavinta laatua. Jonkummoista hienotunteisuuden vivahdusta, ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta vierasta kohtaan tapasi kumminkin.
Taikausko ja taikominenkin on vielä aika lailla vallalla. Siitä oli jos jommoisiakin esimerkkejä. Eräs metsänvartija kertoi minulle omia kokemuksiaan siltä alalta. Kumminkin hän vakuutti, että "vaikea se on palvella kahta herraa. Jos lyöttäyt Jumalan kansa hyviin väliin, niin heti jo Vihtahousu siellä takana nykii". — Kerrankin oli eräs tyttö Lieksan salolta loitsinut hänet pahanpäiväisesti piitymään itseensä. Oli tullut niin kova tuska ja omituinen elämä, että "lopulta tyhjä rupes silimissä rävästämään ja kummittelemaan". Eikä auttanut muuta kuin käydä koko toistakymmentä peninkulmaa salomaiden halki tytön luona, ja silloin oli heittänyt kummittelemasta. — Erityisenä salaisuutena uskoi hän minulle, kuinka lehmistä vieraantunut koira saadaan jälleen niitä paimentamaan. Neuvo kuuluu sanasta sanaan seuraavasti: "Pistä vasemman kengän kantapää lehmän sontaan, pyöräytä siinä ympäri, pane maitoo kuoppaan ja anna koiran lakkii se, niin kyllä paimentaa". — Pyysin hänen näytteeksi tekemään tempun, vaan se ei kuulu muiden nähden tepsivän.
Että ukko kumminkin valehteli hyvän prosentin, huomataan siitä, että hän sanoi joku aika sitte nähneensä itse häntäniekka herrankin metsässä. Kun hän oli kotkan tappanut, oli tullut polulla vastaan ja kirastellen tivannut, että sitäkö sinä sen minun kokkipoikani tapoit. — Minua uhotteli ukko sillä, että jos hän panee vasemman käden etusormen kummallisesti koukkuun, niin en muistaisi hänen neuvoistaan mitään.
Kun minun oli tehtävä kansatieteellinen tutkimus kylän asunnoista, piti minun saada tietää niitä taikoja, joita rakennusta aikaan saadessa tehtiin. Sitä varten täytyi minun tavata erästä kummannäköistä miestä Iljon Iivanaa. Hän oli jo 73 vuotta vanha, mutta aivan ketterä ja eloisa. Ukko oli sanan täydessä merkityksessä "vanhan kansan mies", kuten hänestä kotinaisensa sanoivat, sillä hän ja 72 vuotias Anna Timoskainen syntyisin Kuolismaan kylästä muistivat parhaiten vanhoja runoja Hattupäässä. Tarjosin ukolle sikarin ja aloin maanitella häneltä noita taikoja. Ukko vain veteli hyvällä maulla sauhuja ja istua mökötti äänetönnä. Minä veivasin pitkän aikaa turhaan. [...]
Annoin ukolle toisen sikarin.
"Ka sanomma sinulle kahen kesken", sanoi hän viimein.
"Ka miäpä saloat? Tiemmähän kumminkin", sanoi Anna Timoskainen. Ja häneltä se läksi taika kuin läksikin. Kumma se oli. Kun huoneen ensimmäistä hirttä ruvetaan salvamaan, pyydetään hauki, kuivataan se ja pannaan hirren alle. Vaan että tämä taika vasta oikein tepsisi, pyydetään "hauvin hauki" eli hauki, joka on toisen hau'in mahassa, ja tehdään samalla tavalla. Sitte pannaan vielä markkulia ja elohopeaa kolmen nurkan alle. Silloin ei muka syöpäläisiä tule huoneeseen. Syöpäläisten karkoittamiseksi rakennettavasta huoneesta tehdään myös seuraavia temppuja. Ensimmäisen salvoshirren lastuista rakennetaan niille maja asuttavaksi. Pannaan metsäpolulta kuoliaana löydetty supiaishiiri tuoheen kuivamaan käärittynä johonkin nurkkaan kurkiaisen ja maton väliin. Mutta tätä tehdessä pitää kavahtaa, ett'ei lapset näe sitä, muutoin ei "lapsionni" tule olemaan hyvä huoneessa.
Lopulta lämpeni ukko Iivanakin niin, että rupesi juorottamaan vanhoja runoja. Ei tuo laulu ollutkaan lasten lauluja, naisten nauruja, se oli partasuun urohon. Ääni värähteli niin omituisesti ja pää nyökkäili tahtia. Tuntuipa sitä kuunnellessa kuin olisi siirtynyt kauvaksi Kalevalan aikoihin. Lemmennostosanoja ukko siinä joikuili. Jonkummoisella kunnioituksen sekaisella hartaudella katselivat naiset, mitä laulu tehoaa, Yht'äkkiä pysähdytti ukko laulunsa sanoen: "Kesäiseks' päiväks ois' palpattamista". Sen jälkeen komusi hän uunille ja näytti mietteisiinsä vaipuvan, kun ei enää virkkanut mitään.
A. F. Andbergin kokoamat runot ja tiedot Ilomantsin asumuksista päätyivät SKS:n arkistoon ja osa myös kokoelmaan Suomen kansan vanhat runot. Anna Timoskaiselta tallettui sinne lyhyt runo Ei kumaja kuiva kulkku (#1697), jonka tämä oli oppinut nuorena Ilomantsin Kuolismaan kylässä. Toverinsa Iljon Iivana lienee Iivana Huurinainen, jolta on tallessa loitsut Tules löylysen jumala (#2391) ja Tytöille kylyyn mennessä (# 4760). Jälkimmäinen ei ollut "lasten lauluja, naisten nauruja", tyylinäyte:
Päästä, Luoja, päästä, luonto,
Päästä, päällinen Jumala,
Miesten mustista veristä,
Naisten naarojen sanoista,
Kusikinttujen kiroista,
Veriv-ujen vihoista!
Matkakertomuksesta oli jo aiemmin ilmestynyt versio Uudessa Suomettaressa 3.8.–21.9.1892. Tätä lainaa ja kommentoi Ulla Piela kirjassaan Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti