Joensuun lyseossa vielä kirjoilla ollut August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) teki kesällä 1892 runokeruumatkan Ilomantsiin. Nimimerkillä Auk. Kumpulainen julkaistussa (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896) kertomuksessa kirjoituksessa Sydänsalolta hän kuvaa matkaansa Hattuvaaraan.
Ensimmäinen paikka, joka suuremmassa määrässä veti huomioni puoleensa, oli Hattuvaaran eli Hattupään kylä, kuten sitä tavallisimmasti kutsutaan. Se on noin 40 kilometrin seutuun Ilamantsin kirkonkylästä eli "pogostasta" ja ainoastaan 15 kilometriä Venäjän rajalta, joten olot täällä on hyvin samanlaisia kuin rajan toisella puolellakin. Kylä on aivan yksinäinen suurien suo- ja kangasmaiden keskellä ja sijaitsee, kuten jo nimikin osoittaa, jokseenkin korkealla ja kuivaperäisellä mäkimaalla. Yksinäiseksi salokyläksi on se kylläkin suuri, sillä siinä on asukkaita yli 300 henkeä. Koska olot ja elantotavat ovat hyvin omituisia ja alkuperäisiä, ja koska tämä kylä muutoinkin on omiaan kuvaamaan Karjalan historiallisia oloja muinoisilta vainovuosilta, niin sopinee piirtää muutamia havaannoita viikkokauden olosta siellä.
Käenkoskelta, josta Hattupäähän on yli parinkymmenen kilometrin, läksin astua reppasemaan kaitaa salopolkua myöten. Synkkää ja asumatonta oli seutu koko matkalla. Ainoastaan kaksi pienen pientä elinpaikkaa oli polun varrella noin 8 kilometrin välimatkalla toisistaan. Maisema ei ollut kumminkaan noita muinoisia kehuttuja Kalevalan kankahia, Väinölän ahoja ja Osmon pellon pientaria, vaikka kyllä kylään tultuani sain selvän käsityksen, että on ne täällä nuo nimitykset ennen kajahtaneet ja kajahtavatpa vielä nytkin. Kulovalkea ja tukkilaisen kirves oli siltä riistänyt pois tuon juhlallisen salomaan jyhkeyden. Mustana, karuna ja aivan hedelmättömänä lojotti maa pitkän pituiset matkat. Puolipalaneina ja surullisen näköisinä loikoivat kelopuut pitkin pituuttaan maassa, ja nuo vanhat hongat, joiden latvoissa muinoin tuuli humahteli ja käki kukahteli, oikoivat nyt avuttomina kuorettomia vankkoja oksiaan korkeutta kohden kahden puolen tuon kaitasen salotien. Tuhansia, kymmeniä tuhansia markkoja makasi tuossa tyhjän panttina happanemassa. Apean vaikutuksen teki mieleen tuo näkö. Eikä tuo mielen apeus hävinnyt, kun tuolta kulovalkean raatelemalta maalta joutui männikköisille seuduille. Oksat ja latvukset makasivat siellä kannon juureen sullottuina. Toisinaan kelletti kaadettu ja karsittu vankka honka maassa happanemaan hyljättynä. Hiukan vaihtelevaisuutta tuolle yksitoikkoisuudelle antoi joskus keltaisen aivan putipuhtaan suon keskessä kimmaltelevä lammikko taikka siellä täällä pikkuinen tilkku vihreää koivulehtoa.
Nuoralla tanssijan taitoa olisin suonut monta kertaa osaavani astuessani mäkien välisten syvien notkelmien poikki kaitaa riukua taikka lyhytpuista kapulasiltaa myöten. Harha-askel vain ja edessä olisi ollut syvä mutainen rapakko tahi suon vellova vetonen. Muutoinkaan ei ollut kulkeminen helppoa alituisten ylänteiden takia.
Välillä olevissa mökeissä pistäysin sivumennen. Näissä sain tarkan tilin tehdä matkani tarkoituksesta ja muista maailman kuulumisista. Muulloista tietoa nämä hiljaiset salomaalaiset eivät juuri saakaan, ja tällaistakin hyvin harvoin. Senpätähden silmäilivätkin he minua tavallista suuremmalla uteliaisuudella.
Tunnin verran astuttuani viimeistä salotaivalta aloin lähetä kylän seutuja. Polku alkoi kohoomistaan kohota korkeanpuoleiselle vaaralle. Vihdoin jouduin astumaan erään kasken aidan vierustaa. Mies kyntää jytyytti siellä kaskea. "Ka oot sie mitä hansverkkarmiehii", huutaa hoilautti mies nähtyään minut laukku selässä kulkevan.Valitettavasti en voinut olla mikään "hansverkkar". Jonkun aikaa puheltuamme neuvoi mies minulle talon, johon mennä, ja vakuutti lopuksi:
"Ka hyvin otamma vierahan vastahan, hot missä paikassa".
 |
| Hattuvaaran kylä ennen 1900-luvun alun suurpaloa. Ilomantsin Museosäätiö |
Noustuani ylängölle avautui nelikymmentaloinen kylä silmieni eteen. Ensi silmäykseltä se jo näytti itäsuomalaiselta, oikein muinoiskarjalaiselta kylältä. Rakennukset olivat kaikki harmaita ja vanhannäköisiä ja paikoittaan eri huoneustot ryhmitetty pihan ympärille ikäänkuin jonkummoiseen linnamaiseen sikermään, joka lienee muinoisilta vainovuosilta säilynyt tapa. Harvoihin oli niihin valkoinen maali osuutunut ikkunan ulkopuolisiin vuorilautoihin. Ilma niitä oli saanut maalailla mielensä mukaan. Mikä kumminkin ennen kaikkia pisti silmään, oli se että useimmissa rakennuksissa oli vielä asuinrakennukset ja karjakartano yhdessä, kuten Venäjän Karjalassa on tavallista. Erilaiset kattomuodostukset asuinhuoneistossa ja karjakartanossa ja usein vielä yhteen pötkyyn rakennetut pikkurakennukset tekivät vasta niistä oikein kummannäköisiä. Jokunen uudempaan tapaan rakennettu kartano löytyi siellä joukossa.
Jos jollakin tavalla koukuttelevaa polkua pääsin viimeinkin osoitettuun taloon. Heti pihaan astuttuani huomasin, ett'ei ainakaan terveydellisistä suhteista ymmärretä pitää ollenkaan huolta. Suuri lantakoko oli asetettu aivan keskelle pihamaata, ja navettarakennus, joka tässä oli erilleen rakennettu, oli kumminkin liian likellä asuinrakennusta ja raitistutti omalla tavallaan ilmaa kartanon ympärystöllä.
Ulkonäöltään jotakuinkin puhtaaseen tupaan astuttuani, tervehdittyäni ja pakinoituani hiukan, sanoi isäntä: "Ka lähe kammarpuolell". — Kammarit olivat tyydyttävässä kunnossa, kun olivat vielä uudenpuoleisetkin. (Olin nimittäin tullut kylän pohatan eli "prihassikan" taloon).
Jo aiemmin oli matkakertomuksesta ilmestynyt versio Uudessa Suomettaressa 3.8.–21.9.1892. Tätä lainaa ja kommentoi Ulla Piela kirjassaan Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti