Muistelmia Hannu Tiaisen elämästä

Uusi Suomi
27.5.1922

Nimimerkin O. L.:n kirjoituksen "Eräs savolainen maakauppias. Muistelmia Hannu T:n elämästä" (Kauppias. Suomen vähittäiskauppiasliiton äänenkannattaja 20/1931) päähenkilön tunnistaminen oli haasteellista kunnes hain esiin saman nimimerkin kirjoittajan artikelin "Rantasalmen liikeolojen taustaa" (12/1935), josta poimittu sukunimi Tiainen osoittautui sopivaksi. 

Eli kyseessä oli Hanno Tiainen , joka "oli syntynyt maanviljelijän poikana Säämingin Ahvionsaaressa lokak. 15 p. 1844. Jo nuorena antautui Hanno Tiainen liikealalle, harjoittaen etupäässä laajaa voin, viljan ja puutavaran kauppaa, ulottaen sen ympäri Suomea ja maan rajojen ulkopuolellekin."(U. S. 30.5.1922). Tästä O. L. kertoo 

Hannu T. oli viime vuosisadanvaihteessa niin monipuolinen liikemies, että maalaiskauppiaiden keskuudessa on harvoin ollut siinä suhteessa hänen veroistaan tavattavissa. Hänellä oli hyvin varustettu sekatavarakauppa R:n pitäjässä ja sen haaramyymälä S:n pitäjän L:nsaaressa. Mutta niiden hoitamisen ohella hän toimi kaikilla mahdollisilla aloilla.

Hannu-kauppias oli pitkähkö, paksuvartaloinen mies, joka kulki aina vasen lonkka hiukan oikean edellä, mutta liikkui ketterästi ja vilkkaasti, ollen alituisesti touhussa ja aherruksessa. Hän näytti tietävän, että »aika on rahaa», samoin kuin senkin, että raha on hankittava aikanansa. Ja hän kyllä osasikin rahan ajallansa hankkia, oli selvillä siitä, mihin se on sijoitettava, jotta sen voi taas takaisin periä. Itse taukoamatta hommassa ollen, hän piti samalla auki silmänsä ja korvansa sekä ajatteli aina — ajatteli omaa parastaan. Voiton saaminen oli hänen elämänsä johtotähti, ja tätä uskollisesti seuraten hän siinä onnistuikin.

Paitsi kauppaliikkeitään oli Hannulla tiloja ja maa-alueita siellä täällä pitkin Itä-Savoa. Varsinkin saarimaita hän mielellään osti, sillä sekatavarakaupan lisäksi hän harjoitti erityisellä innolla myös laajaa halkojen ja muun puutavaran kauppaa, ja niiden siirtäminen lastauspaikalle tuli saarissa halvimmaksi. Halkoja hän myikin sekä omilla rannoilla että vierailla rannoilla, joihin hän niitä osteli sikäli kuin suinkin kaikkein halvimmilla hinnoilla sai. Ja halkokaupoissa hän oli muutenkin tarkka mies. Olivatpa halot metrin pituisia, jolloin ne ladottiin sylen korkuisiin pinoihin, tai n. s. nalikoita, jolloin ne pinottiin metrin korkeudelle, tuli pinon aina painumisen varalta ylittää 10 sentillä mainitut korkeudet. Mutta pinojen mittauksen hän kumminkin tavallisesti suoritti vasta avoveden tultua, jolloin lumen paino ja kevätaurinko jo olivat tiivistäneet pinot melko tiukoiksi. Siitä huolimatta Hannu-kauppias, kuten monet muutkin puukauppiaat, vaati kontrahdissa mainitun ylikorkeuden, ja sen perusteella hän vähensi pinon pituudesta sen, minkä katsoi sen korkeudesta puuttuvan — taisipa joskus ehkä tapahtua varovaisuussyistä niinkin, että vähennys oli liiankin riittävä.

Siihen aikaan myytiin Saimaan nalikoita suuret määrät Pietariin. Välittäjinä olivat enimmäkseen koivistolaiset, jotka jaaloillaan purjehtien saapuivat aina Saimaan vesistön pohjoisimpiin ja itäisimpiin osiin koivuhalkoja ostamaan. Jaaloihin mahtui toista sataa nalikkasyltä, suurimpiin 150:kin. Niihin myydessään Hannu, kuten muutkin, käytti n. s. umpimittaa, toisin sanoen: mitään pinon painumisen varaa ei laskettu, joten tuosta ylimitastakin saattoi kauppiaalle koitua sievoinen voittoprosentti. Saimaan varsilla moni aikoinaan rikastuikin yksinomaan halkokaupoilla. Niinpä Hannu T:kin. Vaikkapa hänen kauppakirjanpitonsa olikin yksinomaan hänen hyvämuistisessa pääkopassaan, hän sai »vuositilejä tehdessään» noppia »halkotililtä» melkoisen voiton.

Sitäpaitsi Hannulla oli lotjia, jotka niinä aikoina, rahtimaksujen ollessa verraten hyviä, tuottivat runsaita tuloja.

Hannu T. ansaitsi myöskin hevosten ostolla ja myynnillä sievoiset rahat. Ollen yleensäkin eläinten ystävä, hän oli erikoisesti kiintynyt hevosiin, ja oli niiden erinomainen tuntija. Hän otti tarkoin selvän siitä, minkä värisistä, minkä kokoisista ja minkä sukupuolisista hevosista kukin hevosen tarvitsija erityisesti piti — ja jo jonkun päivän tai viikon kuluttua saattoi T. esitellä ostettavaksi juuri sellaisen. Hän osteli hevosensa maakylistä, varsinkin Kuopion seuduilta — eikä hän ostaessaan pelännyt niiden takkuisuutta, sillä ani harvassa päivässä sileni hevosen karva Hannun käsissä. Eräällekin tehtailijalle, joka halusi isoja pikimustia hevosia, hankki Hannu lyhyessä ajassa puolikymmentä melkein kuin samaan muottiin valettua sellaista. Hänen sanottiin niissäkin kaupoissa voittaneen kussakin muutaman satasen, mitkä määrät olivat niinä aikoina paljon rahaa. Mutta voitoillahan eikä kaupoilla kauppiaan onkin elettävä. Hannu itse ei voitoistaan koskaan puhunut sanaakaan.

Näin peräti monitouhuisena miehenä Hannu-kauppias oli melkein aina matkoilla, ostamassa ja myymässä. Kun häntä puhelimella tiedusteli kotoansa, voitiin sieltä vain ilmoittaa, että hän mahdollisesti oli Viipurissa, mutta jo päivänä seuraavana tai sitä seuraavana hän saattoi ilmestyä henkilökohtaisesti näköpiiriin, kertoen tulleensa Joensuusta tai Kuopiosta.

Monista kiireistään huolimatta Hannu T. esiintyi aina hyvin rauhallisena, ollen siinä suhteessa oikean liikemiehen esikuva. Ja vaikka hänen alkuperäiset sarkavaatteensa muuttuivat vähitellen kokonaan verkavaatteiksi, hän edelleenkin käyttäytyi vaatimattomasti niin herrain kuin talonpoikainkin seurassa.

Ylläolevista riveistäkin jo voi päätellä, että T. oli harvinaisen tarmokas ja ripeäotteinen liikemies, joka menestyi yrityksissään. Suoraan lienee sanottava, että hän toimi omanvoitonpyyntöisesti, mutta kuitenkin on tunnustettava, että hän samalla teki hyvää toisillekin: hän jakeli niihin aikoihin vaikeasti saatavaa rahaa maakuntaan, sillä hänellä sitä oli, koska hän osasi sitä hankkia.

Suoranainen hyväntekeväisyyskään ei osoittaudu olleen T:lle vallan vierasta. Niinpä sanotaan hänen kustantaneen kokonaan erään nuoren sukulaisensa koulutuksen. Kun tämä meni sitten Venäjälle sotakouluun, ei siellä olo varmaankaan tullut varsin huokeaksi. Ja kun nuori mies pääsi vihdoin upseeriksi, T. lahjoitti hänelle 7—8 tuhannen ruplan hintaisen ratsuorhin. Lopullista iloa T:llä ei kuitenkaan tästä autiudestaan ollut, sillä nuoren upseerin ura päättyi väkivaltaiseen kuolemaan T:n vielä eläessä.