Keskikesän akateeminen mursu oli Suomen Kuvalehden artikkeli Aino Saarisen väitöskirjasta. Keskustelua siitä käytiin julkisilla ja puoliprivaateilla foorumeilla. Esitarkastuksesta esitettiin mielenkiintoisia kommentteja, mutta tartun ensin sivujuonteeseen.
Tuntuu perin oudolta, että tämä olisi kolmatta väikkäriä tehneelle Saariselle uusi asia, mutta - varsinaista pointtia lähestyen - SK:n artikkelin mukaan ohjeen saatuaan hän "googlasi professorien nimiä". Tätä kohtaa Tuomas Aivelo kommentoi blogitekstissään:
Ei googlailussa sinänsä mitään vikaa ole - kukapa meistä ei olisi yrittänyt pönkittää johdannon uskottavuutta lisäämällä muutamia marginaalisesti sopivia viittauksia mukaan. Siinä vaiheessa kun ohjaaja tai vertaisarvioija tästä kuitenkin huomauttaa, tietää, että työtä vaaditaan vielä lisää.
Krhm. Aivelo sekoittaa kaksi eri asiaa eli tiedonlähteiden haun ja niiden käytön. Lähdeviitteiden pönkitys sujuu aivan loistavasti niinkin, että selaa jo tuntemansa kirjallisuuden lähdelistoja. Mutta riippumatta siitä, miten kirjallisuus löytyy, siihen pitää tutustua ja siitä pitää saada jotain irti ennen viitteen väsäystä. Sillä tieteen etiikka.
Mutta - nyt ihan oikeasti pääsen asiaan - miksi googlausta pitää demonisoida? Tietenkin on tilanteita, kuten Saarisen esittämä, johon on aidosti parempia työkaluja. Kun pitää selvittää tiettyjen yliopistolla töissä olevien tutkijoiden tuotanto, niin hakeudutaan yliopiston tietokantaan, johon henkilökunnan on julkaisunsa listattava. Tai tarkistetaan onko heillä Orcid-profiilia tai Google Scholar -sivua.
Ilman Googlea oma väikkärin raakileeni ei kuitenkaan olisi alkuunkaan siinä kunnossa kuin se jo on. Kymmeniä ja kymmeniä kirjallisuuslähteitä on löytynyt suoraan tai mutkan kautta Google-hauilla. Joukossa on ollut uunituoreita ja erittäin relevantteja monografioita, joiden löytämistä jollain Ihan Oikealla ja Perin Tieteellisellä Tiedonhaulla en osaa edes kuvitella. Kun tietoon on tullut uusi termi, uusi tutkija tai uusi nimike, googlaus on tuottanut lisätietoa. Hämmentävän usein on myös löytynyt OA-versioita nimikkeistä, joista kirjastotietokantojen tarjoama on EI-OO.
Olen tehnyt verkkohakuja jo reilusti yli 20 vuotta, joten niiden tekeminen ei ole vaikeaa, mutta ei myöskään vaivatonta. Jos on oikeasti hakemassa tietoa, ei voi jäädä hakutulosten yläreunaan tai lopettaa silmäilyä ensimmäisen sivuun. Selaan kymmeniä tulossivuja, avaan kymmeniä linkkejä, käyn läpi kyseisiä sivuja...
Tietenkin samoja sanahakuja on kannattanut myös tehdä erikseen kotimaisiin julkaisutietokantoihin, vaikka osaan niistä Google tarttuukin. Lisäksi olen toki surffannut SemanticScholarissa viittaussuhteista toiseen ja kolmanteen. Sekä käynyt läpi Finnan asiasanoja ja silmäillyt Kansalliskirjaston ja Helsingin yliopiston kirjaston fyysisiä hyllyjä. Ei minulla muuten olisikaan yli 4500 rivin listaa potentiaalisia kirjallisuuslähteitä. Kyseisestä listasta en ole edelleenkään koskenut kuin neljännekseen, mutta eipä tarvi lähteä (uudestaan) googlailemaan, jos ohjaajat ovat sitä mieltä, että viitteistöni ja/tai kirjallisuuslistani on olennaisesti vajaa.
Ihan toinen juttu on sitten se, jos saan "ohjeen" lisätä mukaan oman Opinahjon tai potentiaalisten esitarkastajien tuotantoa ilman asiallista syytä.
P. S. Saatteella File under “from bad to worse.” Twitterissä vastaan tullut kv-uutinen: Nearly half of Gen Z is using TikTok and Instagram for search instead of Google, according to Google's own data. Business Insider 13.7.2022
P. S. 2 Ne kommentit esitarkastuksesta. Allekirjoitan ohjaajatasolta annetun ihmettelyn: "Toisaalta nimenomaan tässä tapauksessa joudun ehkä enemmän ihmettelemään vk-tutkijan suhtautumista - miksei tutustua siihen, millainen johdanto alalla pitäisi olla. Mutta ydinajatukseni on, että jos esitarkastajilla on duubioita, pitää sanoa ei." Samalta henkilöltä toisin sanoin: "Painottaisin vielä sitä yleisen tason tuntumaa, joka itselle on tullut, että esitarkatuksen tulisi olla kohta, jossa pitää tarvittaessa jättää puoltamatta. Sitten ei tarvitse jälkikäteen yrittää interventiota."
Esitarkastuskäytännöistä todettiin professoritasolta: "Ei puoltamatta jättäminen esitarkastusvaiheessa ole mitenkään harvinaista (joskaan ei kovin yleistäkään), tunnen asiaa tosin lähinnä humanistisilla aloilla. " Tähän kommentoitiin: "Mä olen esitarkastanut runsaat kymmenen, joista yhdelle en puoltanut väittelylupaa. Oliskin kiva tietää skaalaa." Valitettavasti ei syntynyt innostusta lisänäkyvyyden antoon.
Väitöskirjatyönsä lopussa oleva totesi: "Minustakin väikkärikäsiksiä pitäisi vain rohkeammin pystyä hylkäämään. Ei se ole maailmanloppu vaan osa tieteen prosessia."
Ohjaajana toimiva: "Eniten jäin miettimään, miten tohtoriopiskelijan oikeusturva toteutuu, jos arviointiprosessi on näin kummallinen ja ennustamaton." Opinahjossani väitellyt: "Tämä onkin koko asiassa minun nähdäkseni se tärkein pointti. Vasta väiteltyäni ja itse prosessin aikana minulle valkeni turvaton asemani. Minulle olisi myös voinut käydä samantapaisesti, mutta ymmärsin sen täysin vasta jälkikäteen"
Loppukaneetti dosenttitasolta "Jos väitöskirja läpäisee ohjauksen, esitarkastuksen ja väittelyn, ja sen tieteellisistä ansioista on edelleen epäselvyyttä, kertoo se jostain. En tosin tiedä, mistä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti