Yli kymmenen vuotta sitten mietiskelin kv-podcastin pohjalta sitä, milloin suomen kieleen (tai sen esivaiheeseen) oli tullut lukusanat. Podcastissa kun kerrottiin Amazonin heimosta, jolla oli vain muutamia lukusanoja. Selvittelyni ei edennyt kotikirjahyllyä kauemmas, joten olin iloinen, kun nyt reilusti jälkikäteen verkkokeskustelussa tietooni tuli Kaisa Häkkisen artikkeli Suomen lukusanasysteemin historiaa (Sananjalka 1/1993).
Artikkelissa ei rakenneta kronologiaa eikä siinä ole yhteenvetoa. Paljon jää tietämättä. Se, että "Kaikki kymmentä suuremmat peruslukusanat ovat kiistatta lainaperäisiä." ei varsinaisesti tarkoita, ettei niillä ollut varhaisempia vastineita. Mutta Amazonin kansaan verraten sitä voi kyllä pitää todennäköisenä.
Verkkokeskustelussa, johon artikkeli linkitettiin, esitettiin vastalauseena, että "Minua hiukan hämmästyttää ajatus siitä, ettei lukusanoja ollut. Varmasti oli, jos oli tarvettakin. Muinaiset ihmiset eivät olleet yhtään tyhmempiä." Aivan, JOS oli tarvetta. Tyhmyydellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Vai pitääkö joku itseään tyhmänä, jos ei ulkoa muista onko nanometri pienempi pikometriä? Tai olivatko esivanhempamme täysin imbesillejä, kun eivät kehittäneet näille omaperäisiä sanoja?
Häkkisen artikkelissa käsitellään myös sitä omasta mielestäni outoa asiaa, että vanhemmassa suomessa lukuja luettiin. Vanhan kirjasuomen sanakirjaan kurkistus kertoo, että laskemisestakin puhuttiin (tai oik. kirjoitettiin) jo 1600-luvun alussa. Mutta yrittäessäni digitoiduista sanomalehdistä metsästää mainintoja laskutaidosta, sen hankkimisesta tai laajuudesta, sanaston vakiintumattomuus on ollut silmäänpistävää. Piti puhua räknäämisestä kuin se olisi ollut upouusi toiminto? (Järjestelmällinen selvitys kylläkin tekemättä ja ehkä sen on joku kielentutkija jo tehnyt?)
Esimerkiksi vuonna 1835 julkaistiin Luwuunlasku- eli räkninki-kirja suomallaiselle talonpojaalle, jonka toinen luku oli Siffrain eli Räkninki-merkkein Nimestä. Vakiintumattomuus voi toki kuvastaa kirjoittajan (tässä tapauksessa Johan Fredrik Wallinin) omaa suomen kieltä. Turkulainen räätälinpoika Wallin muutti neljä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen painokseen kakkosluvun otsikoksi Luku-merkkein Nimi.
August Ahlqvistin Lönnrot-elämäkerrassa todetaan
Ainoana johtona luvunlaskussa oli aapisessa löytywä kertotaulu, ja vasta vuonna 1839 antoi juuri Lönnrot Mehiläisessänsä ensimmäisen säännöllisen osviitan »neljästä tavallisimmasta laslukeinosta".
Miksiköhän Ahlqvistille ei Wallinin kirja kelvannut "ensimmäiseksi osviitaksi"? Lönnrotin avuksi ensimmäinen painos oli tietenkin myöhässä ja näköjään hänkin ohittaa Wallinin ja aloittaa kyseisen artikkelin Laskuopista (Mehiläinen 3/1939)
Niin Laskuoppi, kun kaikki muutki maalliset opit ovat vasta myöhemmin alkunsa saaneet. Sitä ennen tapahtui kaikki lasku päässä, ikäskun oppimattomilta ja oppineiltaki usein pienemmät laskut vielä päässä toimitetaan. Ainoastansa pienempiin laskuhin onki päässälaskeminen sopiva, suurempihin se millään muotoa ei kykene. [...] Kaikesta kirjaopista pidetään laskuoppia, maiden tietoja ja historiata ensimmäisinä tarpeina. Suomalaisten on tähän asti täytynyt niitä, kun muitakin, vierailla kielillä oppia.
Sanomalehtilöydöksiäni kokosin muutama vuosi sitten tekstiin Laskutaidosta 1800-luvun alkupuolella. Erikoista 1800-luvun laskutaitoa edusti Hannu Muhoksesta, joka osasi laskea.
Vanhoja laskukirjoja olen toisinaan selannut: Esi-isän laskukirja, Maanmittarin oppi, Sekanaisia harjotuksia neljälle lajille ja Laskuharjoituksia.
Olen myös puolihuolimattomasti mietiskellyt siirtymää arabialaisiin numeroihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti