kotoisin siltä «vanhalta», hyvältä ajalta, jonka me tosin vielä muistamme, mutta joka meistä, nykypäivien liiketemmellyksessä vatvotuista ihmisistä, kumminkin tuntuu perin kaukaiselta, kenties melkein sadulta. Mutta ehkäpä sitä paremmin nyt ymmärrämmekin, miksi «hyve» jo silloin sai sen palkan, minkä sai.
Päähenkilöiden välille syntyi riitaa.
Syynä siihen oli se erä Pekurin tileissä, joka kulki «hyvittäjäisten» nimellä, tällaisia väitti näet Pekuri joka kerran kaupungissa käydessään olevansa pakotettu maksamaan satamaviranomaisille ja kaikenmoisille pikkupomoille «Kaimansa» puolesta, saadakseen halkokaupan käymään. Se erä oli vuosi vuodelta kasvanut yhä suuremmaksi ja sitä Kolari aina suuttuneena moitti. Hän väitti tällaisten lahjuksien maksamisen yhtä epäsiveelliseksi liikekeinoksi, kuin se oli hänestä turhaa tuhlaavaisuutta. Mutta kun ei muuten saa asioita menemään, valitti Pekuri, kun taas eräältä ensimäiseltä kevätretkeltä palattuaan tunnusti liiketoverilleen, että mainittu erä taas oli kohonnut. Taikka ainakin menisi joka reissulla aikaa paljo pitempään, ja se tulisi vielä kalliimmaksi.
Kaima oli alus, jolla kaupungissa käytiin. Sovittiin, että seuraavalle matkalle lähti Kolari.
Suurella huolella mutta suuremmitta vaikeuksitta ohjasi hän eräänä iltana «Kaimansa» saariston läpi kaupungin satamaan, jääden yöksi sen ulkoredille, laskeakseen sitten aamulla halkolastinsa laiturin kylkeen sopivalle paikalle.Jo silloin illalla souti kumminkin satamavahteja ja tullipalvelijoita laivaan, tutkimaan sen papereita ja passituksia ja antamaan ohjeita sen satamaan tulosta. He puhuttelivat Kolaria pitkään, kertoen, että halkosatama muka on aivan täynnä, mutta että ehkä siellä laiturissa sentään voisi löytää jonkun raon, jos koettaisi järjestää... Kolari ymmärsi yskän, mutta ei ruvennut mitään armoja anelemaan, ilmoitti vain, että aamulla hän laskee jahtinsa sisäsatamaan.Miehet vähän hölmistyivät, muljauttivat silmää toisilleen ja tekivät lähtöä. Sitä tehdessään he kuitenkin vielä muistuttivat, että kaupungista on ensiksi haettava lupakirjat ja sijoitusohjeet, ennenkuin laituriin pääsee, ja joku heistä tarjosi suoraan apuaan Kolarille. Mutta Kolari sanoi kylmästi itse käyvänsä maissa maksamassa säädetyt maksut ja suorittamassa muut metkut, sillä puheella laski hän vieraansa menemään. Jäykästi siinä erottiin, miehet läksivät hiukan nolon näköisinä soutamaan Kaiman kyljestä ja Kolari hymähti sen kannella ivallisesti, - saitteko lahjuksia!Aamuvarhaasta kulki Kolari seuraavana päivänä maissa, koettaen saada tarvittavia papereita ja hankkia Kaimalle tilaa halkolaiturissa. Mutta se kävi kaikki hyvin kankeasti ja hankalasti. Ei saanut tavata asianomaisia, piti juosta paikasta toiseen, ja kun Kolari vihdoin pääsi perille ja oli odottanut muutamia tunteja, niin hänelle ilmoitettiin, että oli tultava huomenna uudelleen. Nyt ei ole laiturissa tilaa, Kaiman täytyy odottaa vuoroaan...Se oli kiusaa ja harmia, olisihan pitänyt päästä halkolastia myömään. Mutta Kolari hillitsi sisunsa ja päätti rauhallisesti odottaa. Hän kävi virastoissa huomenna ja ylihuomenna, mutta ei tullut apua, sen hän vain sai selville, että hänen tuli odotuspäiviltäkin maksaa satamamaksut, kun laiva kerran satamassa oli. Laivamiehille myös palkka ja ruoka päivä päivältä, kalliiksi se kävi! Mutta eihän sille nyt mitään voinut, hyvittäjäiskeinoihin hän ei kerta kaikkiaan ryhtynyt, - pois se!Päivät kuluivat eikä Kaiman vuoro vain tullut. Kolari näki kumminkin, että satamaan myöhemmin saapuneita halkolotjia hinattiin Kaiman ohi laituriin, jossa ne saivat ruveta lastiaan myömään, ja että toiset niistä sieltä jo selviytyivät poiskin.Silloin Kolari suuttui. Hän teki taas uuden kierroksen satamaviranomaisten luo, valittaakseen kärsimästään vääryydestä. Mutta entistä vaikeampi oli hänen nyt tavata asianomaisia, jotka jo rupesivat häneen suivautumaan; helteessä piti hänen vain ravata rappusia ja kuluttaa kenkiään kivikaduilla, eikä hän saanut mitään aikaan. Siinä kuohahteli miehellä sappi ja hiki kihosi tukkaan. Vaan kun joku alempi pomo taas tarjosi hänelle apuaan, luvaten järjestää kaikki vaikeudet, niin hän edelleen jyrkästi hylkäsi sen tarjouksen, josta tietysti olisi ollut lahjoja maksettava, ja ponnisti edelleen yksin. Johan hänelle olisi Pekuri ikänsä ilkkunut, jos Kolari olisi noin vain langennut lankonsa hätäkeinoihin!Vihdoin viikon perästä läksi kuitenkin halkolaiturista pois niin monta tyhjentynyttä alusta, että Kaimankin täytyi päästä sen ääreen. Mutta pikkupomot määräilivät siellä hyvin mahtavina paikat ja järjestykset ja jättivät Kaiman ihan ulommaiseksi laiturin päähän, sinne toisten taakse, jonne ostajat tietenkin vasta viimeiseksi osuivat.
Näin siis asiat ilmeisesti sujuivat ruotsalaisen lakiperinteen omaksuneessa Suomessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti