Tuulispää 34-36/1922 |
Tutkin väitöskirjaani varten 1700-luvun osallistavaa mediaa, joka loi ensimmäistä kertaa yhteisön, jossa viestittiin "jatkuvasti" tuntemattomille. Haluan ymmärtää, miten tätä mahdollisuutta käytettiin. (Myönnän, että työtä tehdessä ajattelen usein Twitteriä.)
Samaan aikaan oli toista päivää työn alla vähemmän antoisa 190 papinvaalien tuloksia jakavien sanomien läpikäynti. Avaa lehti, paikanna juttu, lue, kirjoita muistiin relevantti fraasi, kopsaa taulukkoon, toista. Kun loppu, lue kaikki tekstit ja luokittele. Lopputuloksena korkeintaan yksi kappale tekstiä, joka voi edauksessa hyvin karsiutua. Onneksi tein yritysmaailmassa 16 vuotta enimmäkseen turhaa työtä, joten ei tunnu missään.
Kuun keskivaiheilla oli ohjauspalaveri, jota varten pitkin kesää vääntämäni paperin olin saanut kommentoituna muutama päivä ennen palaveria. Tiivistin ensitunnelman Twitteriin sanoin "Ohjaajat eivät säästelleet sanojaan väikkärin johdannon luonnoksesta. Kandeeko tässä nyt edes yrittää käsittelyluvun kirjoittamista seminaariin? #kaikkimeni". Luulin aihetunnisteen välittäneen ironiafiltterin, mutta ihanat ihmiset ottivat tosissaan ja ryntäsivät kannustamaan. Useampi totesi, että johdanto kirjoitetaan yleensä viimeiseksi. Näin on ja tulee olemaan työssänikin, mutta halusin tässä vaiheessa kirkastaa itselleni teoriakehikkoani ja metodiani.
Ohjauspalaverin jälkeen oli neljä päivää aikaa finalisoida twiitissä mainittu semmapaperi, pilvettömien syyspäivien houkutellessa ulkoilmaan pitkiin kävelyihin... Palautuksen jälkeen oli mielestäni aihetta aloittaa viikon (eli seminaari-istuntoon asti) kestävä syysloma. Väitöskirja pysyi siis sivussa ja kirjoitin Opinahjon blogiin tekstitarjouksen ja muokkasin kesällä kirjoitettua artikkelia kohti lähetyskuntoa. Kivaa välillä tehdä ihan sitä, mikä huvittaa.
Seminaari-istunto oli ekaa kertaa koronan alun jälkeen taas fyysisesti Opinahjolla. Sain ilahduttavan paljon sisältöä koskevia kriittisiä kysymyksiä eli hiffasin (ikävän) monta ajatusfibaa ja sain aineksia uusiin ajatuksiin. Häkellyin niin, että unohdin kokonaan kommenteista kiittämisen loppupuheenvuorona, mikä nyt suuresti pännii. (Tietenkin puututtiin myös kirjoittamiseen. Helmikuussa 2020 tyylini oli liian tietokirjailijamainen ja nyt turhan lakoninen ja passiivinen. Suo siellä ja vetelä täällä.)
Istunnossa läsnäolleiden lisäksi paperiani kommentoi privaatisti ja oma-aloitteisesti kolme yksilöä, mikä oli erittäin iloinen yllätys. Varsinkin kun yhden lähettäjää en ole koskaan edes (fyysisesti) tavannut. Syyskuun tähtihetkeksi jää kuitenkin spostivaihto, jonka toinen osapuoli oli oikeasti halukas ja kyvykäs auttamaan minua yhdessä väikkärin osatutkimuksessa. Vaikka hän oli keskellä muuttoa ja uuden työn aloitusta.
Koska en ollut syyslomaviikon aikana saanut kuun loppuun mennessä lähetettävää artsua valmiiksi, ähellys... ei kun siis loman jatko... sen parissa oli vuorossa seminaaripäivän jälkeen. Käsikirjoitus lähti ajoissa ja päätoimittaja laittoi suoraan arvioijille. Lisäksi oli työstettävänä blogitekstitarjoukseni ja pääsimme kahden kierroksen jälkeen toimittajien kanssa yhteisymmärrykseen sisällöstä muotoineen. Mutta sain aikaiseksi myös aivan perinteisen tilaisuusrapsan tähän blogiin! Oli kuin olisin palannut koronaa edeltävään aikaan, sillä matkalla museolle törmäsin tuttavaan, joka menokohteeni mainittuani totesi yleiseen tapaan, että "sinä se jaksat". Lyhyessä keskustelussa sain myös käytännönläheistä rohkaisua väikkärin tekemiseen, sillä kyseessä oli edellä mainittujen lukuisten yksilöiden tapaan ihana ihminen.
Juuri kuun loppuessa löysin Twitteristä tilin Pori Laine, joka tarjosi kulttuuriperimääni ja tunnelmaan sopivat ilmaisut "Et sää iha paska oo." & "Paskempiiki o nähty.". Näiden "yltiöpositiivisten sokerihunajatsemppien" voimalla lokakuun haasteisiin eli lomailun lopettamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti