14. kuukausi jatko-opiskelijana

Kirjasta Perez the Mouse (1914) 

Kuun alkupuolella nimikekeskustelun yhteydessä yksi Opinahjon väitöskirjatutkija totesi, että blogikirjoitukseni antavat mielikuvan, että väitöskirjatutkijat kollektiivisesti eivät ole "varteenotettavia akateemisia toimijoita". Sain vielä lisäpiston sydämeen, kun Leo Lahti kommentoi Twitterissä kysymystä tutkijoiden viestinnällisestä lojaalisuusvelvoitteesta todeten "Nostaisin esiin näkökulman, että tutkija ei edusta vain työnantajaa, vaan koko tiedeyhteisöä. Viestit rakentavat mielikuvaa tutkimuksesta ammattina ja instituutiona. Tutkija kantaa sanomisillaan myös vastuuta tieteen arvostuksesta ja tulevaisuudesta yhteiskunnassa.". 

Tämä blogi on aina ollut henkilöstäni lähtevä, kuten oikeasta yläkulmasta näkyy. En ole (harkinnan jälkeen) lisännyt esittelytekstiin siirtymistä vapaasta harrastamisesta affilioitumiseen ja väitöskirjan tekemiseen. Kyseinen yliopisto ja laitos on täällä Opinahjo, sillä en ole edustamassa sitä enkä sen väitöskirjatutkijoita, vaikka kollegani ja Lahden viestit ymmärränkin.  En ole keskiverto historian väitöskirjatutkija ja oletan (ehkä sinisilmäisesti), että lukijat harjoittavat sen verran lähdekritiikkiä, että tämän ymmärtävät. Jos kaipaa parempaa ja kiillotetumpaa kuvaa kannattaa kurkistaa Henri Hannulan, Annika Kuloveden ja Eeva Nikkilän blogeihin. (Jos tiedät muita suomalaisia hissan väikkärin tekijöiden blogeja tai vlogeja, jätäthän linkin kommenttilaatikkoon.)

Erityisesti Kuloveden työtahti ennen äitiysvapaataan on aivan toisesta maailmasta kuin minun elämäni. Olikin hyvin vapauttavaa lukea FB:ssä akateemisten kansalaisten keskustelua, jossa useat - niin vieraat kuin tutut - todistivat, etteivät pysty tekemään älyllistä työtä kuin pari tuntia päivässä. Oma työrytmini - miettimättä viikonpäivää ja läpi muiden juhlimien pyhien - on nyt noin vuoden verran ollut se, että  parhaimmillaan pääsen tietokoneen ääreen aamukuuden maissa ja jatkan yhteen putkeen lounaaseen ja/tai ulkoilutaukoon. Yritän edelleen keksiä tapaa, jolla näiden jälkeen pääsisin kiinni produktiviseen tekemiseen, mutta useimmiten yritykset epäonnistuvat. 

Helmikuun ohjelmani ensimmäinen kiinnepiste oli sisäinen seminaari, johon edellisen kuurapsan lopulla työnsin artikkeliaihioni. Eli oli muutamaksi illaksi muiden opinahjolaisten paperien lukemista ja kommentointia ennen kuin vietimme yhteistä aikaa ruutujen ääressä. Oman juttuni olin palauttanut hyvin tietoisena sen ilmeisistä puutteista ja enkä yllättynyt, kun niistä huomautettiin. Mutta ilokseni sain myös paljon lisävirikkeitä.  Heti seuraavana päivänä tuli eteen aiheeseeni sopiva työpajakutsu, joten pykäsin kuun loppun mennessä siihen ehdotuksen ja vauhtiin päästyäni erääseen alkusyksyn tilaisuuteen toisen lähempää väitöskirjatutkimustani. Huomattavasti helpompaa kuin artikkeliaihion työstöön tarttuminen tai joulukuussa luvatun kirja-arvion kirjoittaminen. 

Kuun loppuun mennessä oli saatava aikaiseksi maaliskuun alun tutkijaseminaarin sessioon paperi eli versio yhdestä väikkärin luvusta. Tämä meni huomattavasti kevyemmin ja hauskemmin kuin lokakuinen seminaariteksti ja sen jälkeinen pätkä ohjaajille. Sillä aivan ihana ja sikafiksu "minä keväällä 2020" älysi keskeyttää aineiston läpikäynnin ja kirjoittaa auki havaintojaan ja ajatuksiaan. Kiitos sinulle jälleen kerran! Nyt pääsin kierrättämään informaaliin muotoon tekemäni tekstin ja toista vastaavaa elokuulta, joten sivut täyttyivät nopeasti. Vaikka tietenkin vastaan tuli myös täytettäviä aukkoja ja aikaisempien aatosten korjailuja. 

Uutta kirjoittamista vaativat sanomalehtiin vaikuttaneet ajan ilmiöt, joiden ymmärtämiseksi piti käydä läpi useita kirjoja. Vei runsaasti aikaa ja vaivaa, mutta tuotti vain vähän tekstiä. Tietenkin samalla oppi itse asiasta eli tekeminen oli hyödyllistä (aineistossani usein toistettua sanaa kierrättäen). Kaikkein vaikeinta ja tuskaisinta oli sanomalehtisitaattien suomentaminen. Olen muutenkin surkea kääntäjä ja 1700-luvun sanojen ja tyylin tulkinta on kaukana mukavuusalueestani. (Tosin tuotoksieni voi sanoa olevan varsin lähellä 1700-luvun surkeina pidettyjä suomennoksia ja näin ollen lähes autenttisia?) Onneksi minulla on useita 1700-lukua tutkivia suomenruotsalaisia tuttavia, joilta voi hätätiloissa pyytää apua. 

Iso aukontäyttö oli vihdoin ja viimein kartallistaa sanomien päiväyksien paikat eli ilmeiset lähetys- tai kirjoituslokaatiot. Haasteina olivat suurehko massa, paikkojen vanhat ja vaihtelevat kirjoitusasut sekä samojen nimien käyttö eri puolilla Ruotsia. Tekemistä ei myöskään auttanut olematon käsitykseni Ruotsin maantieteestä eikä se, että päiväysriveillä paikkoja tarkennettiin sekä kihlakunnilla, maakunnilla, lääneillä että hiippakunnilla. 

Viime vuonna mokasin koodaamalla paikat normalisoiduilla kirjoitusasuilla, mikä vain pahensi tuplanimitilannetta. Nyt käytin numerokoodeja, joille loin erillisen viitetaulukon. Ei maailman monimutkaisin tietorakenne, mutta aloin pian kaivata taulukkolaskentaohjelmaa parempaa tukea tekemiselle. Varsinkin kun Google Docsin pivot-taulukko ei jaksanut ruksuttaa kohtuulliseksi luulemaani pyyntöä. Palladion rajatkin tulivat tositarkoituksessa nopeammin vastaan kuin kevyemmässä testailussa. Lisäksi kaipasin (taas) koko Ruotsin kattavaa historiallista paikka- ja hallintohierarkiaa, jossa olisi tiedot postikonttoreistakin. Wikidata auttaisi nykytilanteen verran, mutta viimevuotiset yritykseni sen hyödyntämisessä eivät olleet varsinainen menestystarina. 

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä onko tutkijaseminaariin pari päivää sitten palautettu paperi lähelläkään menestystarinaa. Aina voi kuitenkin valmistautua pahimpaan, joten videolinkkinä Tara Brabazonin tuoreesta tuotannosta Failure (and how to manage it), jonka neuvoille oli käyttöä tässäkin kuussa. Kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, joka jatkui vlogeilla Understanding Success ja If not now - then when?