Lähdettiin pimeänä joulukuun aamuna liikkeelle kapuamaan Kuopion ympäristön häijyjä mäkiä. Ei tasaista kilometrin taivalta monen peninkulman matkalla. Hidasta nousua mäen päälle, mutta, niinkuin tiedämme, mäki velkansa maksaa, ja sitten hevoskopukka laukkasi alamäen niin että kavion raudat välähtelivät. Hiltulanlahden majatalosta saatiin Aleks Koponen kyytiin. Hän oli Kuopion seudun kuuluisimpia miehiä. Hänet tunsivat kaikki, niin maalaiset kuin kaupunkilaisetkin. Hän ajoi aina aisakellossa, olipa reki- tai kärrykeli. Kesällä siis matki postiljoonia. Mutta lisäksi hänen omituisuuksiinsa vielä kuului, että hän aina hihkui ja huusi: hei, hei! Aivan syyttä suotta, ikäänkuin mielettömästi. Hän oli siis niinsanottu »tupahullu» tai ainakin tekeytyi sellaiseksi. Tällaisia ilmiöitä tapaa usein Savossa. Hulluttelijoita tavallisessa puheessa, jonninjoutavan lorun laskijoita, mutta jollakin alalla aivan rikkiviisaita. —Tunsin toisen samanlaisen, Ruaska nimisen viulunsoittajan, parhaimman, minkä maaseudulla olen tavannut, mutta suurimman lorunlaskijan, minkä myöskin olen tavannut. Eiköpä suuri heränneitten apostoli Paavo Ruotsalainenkin liene ollut samaa veren alaa. Uskonnollisella alalla suorastaan Suomen merkillisimpiä miehiä, siinä sivulla hullutuksien laskettelija, »löyhkä».
Aleks Koponen oli myöskin löyhkä, mutta perin äveriäs mies ja koronkiskuri, sanottiin. Hänellä oli oma talo tien laidassa, mutta hän ei pysynyt kotonaan, vaan teki kyytiä, hullutteli ja huusi. Hänellä ei ollut iloa maantiellä ja kaupungin kaduilla. Siellä kaikki katupojat huusivat hänelle: hei, ja saivat samanlaisen raikuvan vastauksen Aleksilta. Kun hänen talonsa ohi ajettiin siellä jossakin Vehmasmäen lähettyvillä, huudettiin hei, jopa vanhemmat ylioppilaatkin matkustaessaan yöllä Aleksin talon ohi nousivat reestään, menivät ikkunan alle ja hihkaisivat: hei, palaten sitten heti tyytyväisinä rekeensä.
Mistä tällainen levottomuus vanhalla miehellä? Oliko se hermojen omituista dispositiota vai oliko se omantunnon vaivaa? Kansa uskoi jälkimäistä. Tietysti. Aleks oli muka kerran kyydinnyt rikasta herraa, oli murhannut hänet, kuopannut kankaaseen ja ryöstänyt rahat. Sen koommin hän ei saanut rauhaa, hänen piti vain kulkea ja hulmuta kuin Jerusalemin suutarin, aina vain maantiellä kyydissä. Ja kun pahat näyt rupesivat vaivaamaan, silloin hän hihkaisi: hei, ja sai hetken huojennuksen. Aisakello taas karkoitti liian tungettelevat pirut pois Aleksin kimpusta, sillä vanha usko on, että pirut pelkäävät ison kellon kolinaa, vaikka eivät välitä tiu'uista ja kulkusista. Sentähden Aleks piti aisakelloa kesälläkin pompottamassa, jottei hänen kalliisti lunastettu sielunsa joutuisi hunningolle.
Tämän hurskan legendan tunsimme, niin että vavistuksella läksimme Aleksin kyytiin. Mutta emmehän me olleet rikkaita miehiä emmekä siis murhaan houkuttelevia. Eikä Aleks liene murhamies ollutkaan, olipahan vain nokkela prosenttari, joka hulluuden varjolla ehkä teki loistavia affäärejä.
Aleks huusi todellakin aina tuon tuostakin: »hei sylenpituisia haukia!» tai »hih pihlaja, ja muita puita lisäksi!» Kaikki vastaantulijat niinikään kiljuivat: hei, hei, niin että matkamme muistutti Rooman keisarien riemukulkua triumfiporttien läpi.
Mutta oman talonsa kohdalla Aleks piti suunsa kiinni kuin lammikon ruutana. Oliko ehkä Aleksilla kiukkuinen muija, joka ei rakastanut miehensä ilonpurkauksia? Oliko hänen maantie-elämänsä vain kodinkauhua? Sama kohtalo siis kuin Paavo Ruotsalaisella. Sama kuin viisaalla Sokrateella. Siis murhamies ei hän ollut, ehkäpä ei koronkiskurikaan. Ehkä vain oli luikkaava »tohvelisankari». Sellainenkin selitys voi olla mahdollinen.
Kuopiosta etelään on Hiltulanlahti ja sen jälkeen vanhan tien varressa Vehmasmäki. Lähellä jälkimmäistä on Pellesmäki, jonka Aleksi Koponen ilmoitti osoitteekseen kuuluttaessaan kadonutta hevostaan sanomalehdissä vuoden 1885 lopulla. Ilmoitusaineiston perusteella Koponen on kuollut ennen kevättä 1888.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti