Että nerot eivät synny ainoastaan mahtavien mukavissa majoissa, vaan ehkä yhtä usein talonpoikien ja työmiesten alhaisissa asunnoissa, on tosiasia jota ei kukaan ajattelevainen kiellä. Ja kuitenkin kului kuusi vuosikymmentä tällä vuosisadalla, ennenkuin johtavien mieliala maassamme mukaantui siihen ettäs rahvaalleki tarjottiin opetusta sen omalla kielellä. Sitä ennen moni hyvinki etevillä luonnonlahjoilla varustettu rahvaan lapsi eli aikansa maaseutujen hengellisessä puolihämärässä, useinki joutuen, sielunlahjojen kehkeytymiseen kun ei ollut tilaisuutta, harhateille ja haaksirikkoon.
Näiden opin puutteessa kuihtuneiden nerojen joukkoon on luettava myös hän, jonka, nimi on kertomuksemme otsakirjoituksena. Erinomaisilla luonnonlahjoilla Varustettu, hän ei kuitenkaan joutunut mihinkään sanottavaan haaksirikkoon; elelihän ikänsä jotenki ylönkatsoen itseään — niinkuin usein on saiturien laita.
Äyri-Hannulla (mikä hänen oikea sukunimensä oli lienevät harvat hänen aikalaisistaan tienneet) oli nimittäin sammumaton raha-ansion himo ("auri sacra fames"). Tämä himo oli hänelle hankkinut nimenki, sillä äyriä eli pennejä hän koetti kokoilla kaikin tavoin, joskus tavalla, jota ei miehuulliseksi voi sanoa, niinkuin kohta tulemme näkemään.
Hannulla oli erinomainen taipumus matematiikaan. Päälaskussa hän oli semmoinen päälle-päsmäri että hän aivan pani hämilleen lukeneetki miehet, jotka pännä kädessä laskivat samaa lukua, kuin hän laski päässä.
Hannu oli kotosin Muhoksen pitäjästä kaakkoispuolella Oulua. Aika tavasta hän kävi Oulussa, jossa hän sai rahaa, tupakkaa ja väkeviä, sillä hän ei ollut mikään poikkeus tuosta usein lausutusta sananparresta "kaikki nerot ryyppäävät."
Muutamana kesäpäivänä Hannu astuskeli Oulun katuloita kirkon seudussa. Niinkuin tavallisesti oli hänellä kirves vasemmalla käsivarrella, jota hän piti koukussa. Poikanulikoita hyppeli hänen ympärillään, ilvehtien ja huutaen: Juostaanko kilpaa. Saat 10 penniä, jos otat minun kiinni. Aj, aj, Hannu äijää! "Syöpikö pässi pähkinöitä?" huusi muuan ja kökötti pienen kiven Hannulle. — Tämä alkoi suuttua ja parvi pölähti syrjemmäksi. — Nyt muuan poika sanoi Hannulle: "saat 10 penniä jos juokset kahden nurkan välin edestakaisin 3 minuutissa." — Hannu lähti heti juoksemaan, pojat hurraamaan ja läähöttäen hän palasi perimään palkkansa. Vaan nyt syntyi intos. "Sinä et juossut kolmessa minuutissa" väitti hän joka oli luvannut. "Häpeä!" huusi muuan roikale, "anna heti Hannulle 10 penniä." Pojan täytyi myöntyä ja Hannu läksi, saatuaan rahan, mutisten astumaan eteenpäin. Pojat erkanivat nyt hänestä ja jäivät katsomaan kun kaksi koiraa tappeli.
Muutamassa talossa akkuna oli auki. Puhetta kuului sisältä ja tupakansavun haju haiskahti niin makealle Hannun sieramiin. Oikein sikaarin haju! Hannu rykäsi eli oikeammin ähkyi. Tämä ääni oli hyvin tunnettu kaikille, jotka vähänkään olivat olleet tekemisissä hänen kanssaan. Kohta ilmausi pää akkunaan, "Kas, Hannupa siellä astuu! No, tuleppa sisälle. Täällä on herroja, jotka räknäyttävät sinua."
Hannu kuuli mielellään sillä korvalla, astui portista sisään ja seisoi kohta isohkossa kamarissa, jossa kolme herraa istui pöydän ääressä.
"Nyt saat osoittaa taitoasi" alotti talon isäntä. "Tuossa istuu kruununvouti. Hän on oikea räkninkimies, oikein kruunun puolesta. Hän tahtoo kuulustella taitoasi ja jos osaat suorittaa tehtäväsi, niin penniä tulet perimään."
Tämä puhe oli Hannua varsin mieleen.
"Minä tahdon" alotti kruununvouti "laskea samat luvut paperille, jottas varmaan voin tietoasi arvostella."
Talon herra asetti paperia ja kynän kruununvoudin eteen. Tämä puhui nyt näin: "Oulusta Kempeleesen, H:n taloon, on 13 virstaa. Montako ohranjyvää voidaan pitkinpuolten asettaa tälle pituudelle, jos joka jyvä on 1/3 tekotuumaa pitkä?"
Hannu rykäsi (eli ähkyi), laski kirveensä ja lakkinsa lattialle, rupesi supisemaan ja pani kämmeniensä syrjillä merkit sormiin, ranteisin, kyynäspään kohdalle, käsivarsiin, vyötärystään, pohkioihin, polviin j.n.e. Nämä merkit olivat kymmenlukujen, satojen, tuhansien j.n.e muistoonpanoja. Sitten kun kaikki viivat olivat vedetyt hän kysyi: "onko herra jo laskenut?"
"Aikoja sitten" kruununvouti vastasi. "Mitä olet saanut, Hannu?"
"Miljoona kuusisataa kahdeksankymmentäneljätuhatta kahdeksan sataa jyvää" Hannu vastasi vakavasti ja oikasi ruumistaan.
"Katso peijakasta", kruununvouti mörähti. "Sinä lasket kuin hevonen! Totta maar! Mutta nyt pannaan pahempaa eteen. Minä olen 50 vuoden vanha. Montako sekuntia olen elänyt?"
"Minä vuonna olette syntyneet? 1814, 1815 tai 1816? Nyt kirjoitetaan 1865 ja 50 vuotias voi olla syntynyt jonaki noista kolmesta vuodesta."
"Minä tarkoitan", sanoi kruununvouti ettäs lasket montako sekuntia on 50 vuodessa. Minä täytin 2 päivää sitten 50 vuotta.
Hannu ähkyi ja impesi taas mutisemaan ja merkkejään tekemään. Aikaa kului ja kruununvouti vihdoin laski pännän pöydälle ja sytytti uuden sikaarin, katsellen odottavaisesti Hannuun. Tämä vaan teki merkkejään, supisi eikä katsonut herroihin. Vihdoin hän sanoi: "nyt on lasku valmis." Hannu lausui nyt hyvin pitkän luvun.
Vouti silmäili paperiaan, hymähti ja sanoi: "Minä arvasin sen! Olet väärin laskenut."
Hannu säpsähti. Vouti nyt lisäsi: "Ei ole kummakaan. Lasku on pitkä kuin nälkä-vuosi eikä sitä voi päässään suorittaa kukaan kuolevainen, sen voin sinulle vakuuttaa."
"Tuliko herralle kuinka paljoa vähempi?" Hannu kysäsi nolosti.
Kruununvouti lausui paperista laskunsa, lisäten: "tämä on oikein laskettu, sen tiedän, koska itse olen sen laskenut."
"Antakaapa vähän vielä koetan", Hannu virkkoi.
"Hyvin mielelläni sen suon", virkkoi kruununvouti.
"Kirjoittakaa ensi saantini paperille" pyysi Hannu.
Vouti kirjoitti sen ja Hannu taas alkoi laskea. Hetkiä kului. Vihdoin Hannu sanoi: "En saa sitä sen paremmaksi."
Kohta lisäsi Hannu: "ottihan herra karkausvuodetki lukuun? Ne ovat hiukan pitempiä tunneissaki ja viidessä kymmenessä vuodessa." —
"Karkausvuodet!" kruununvouti soperteli punastuen. — "Hm! Minä tahdon katsoa!"
Nyt oli kruununvoudin vuoro ruveta laskemaan. Numeroita tipahteli tipotihjään paperille. Vielä pari minuutia. Lasku oli valmis! Kruununvouti hyökäsi tuolilta, astui Hannun eteen ja huusi: "oletko sinä ihmine?"
Tähän vaatimattomaan kysymykseen ei Hannu arvannut aluksi mitään vastata. Hänen hämmästyksensä muuttui kuitenkin suurimmaksi, kun vouti avasi toista korttelia pitkän, viheriän silkkipörssinsä ja laski kiiltävän markan rahan Hannun kouraan.
Talon herra astui myös toiseen huoneesen ja toi sieltä juomalasilla väkevää, jonka Hannu pitemmittä mutkitta kaasi kuivaan kurkkuunsa. Vieläpä antoi herra Hannulle sikaarinpäitä poskeen pantaviksi.
H. otti kirveensä ja lakkinsa lattialta, kumarsi herroille ja meni varsin tyytyväisenä tästäki paikasta, jättäen jälkeensä ihmettelyn erinomaisesta laskupäästään.
"Totta maar!" kruununvouti ihmetteli, Hannun ulos mentyä, pannessaan sokuria kuuman veden sekaan, jota juuri oli sisään tuotu. "Semmoista päätä en ole koskaan tavannut. Tiesi mikä mies hänestä olisi tullut, jos hän olisi saanut koulua käydä!"
Mutta Hannu astuskeli kevein askelin pienoiseen taloon Kajaanin tullissa, jossa hän sai yösijan. Vielä maatessaan hän otti tuon uuden hopeamarkan esille, käänteli ja katseli sitä. Oli juuri silloin (1865) uusi rahakanta saatu maahamme.
Tämän tapauksen jälkeen kadotamme nyt Hannun näköpiiristämme. Hän eleli edelleen halon hakkuulla y.m. kirvestyöllä. Kirves oli hänen milt'ei alinomainen seurakumppaninsa.
Olipa muuan synkkä syyspäivä, kun Hannu saapui Ouluun työansiota hakemaan. N.k. salmessa hän sai jotakin tehtävää tervahovin läheisyydessä. Oli sateinen syysilta ja vaikka paikoittain löytyi hiukan valoa salmen rannoilla, oli kuitenki kulku liukasta möljää pitkin varsin vaarallinen, erittäinki jos oli menijällä mitään "ohran jyvää" silmässä. Josko tosiaan Hannun laita oli näin, siitä ei ole selkoa; pääasia on että hän astuskeli ijankaikkisuuden kupeella sinä iltana ja — luiskahti Vellamon uhriksi. Häntä kaivattiin seuraavana päivänä ja luultiin ensin kaupunkiin menneeksi, vaan kun ei häntä alkanut näkyä ei kuulua työssä, niin arveltiin, vihdoin hänen surman suuhun suistuneen. Kun hän löydettiin, oli hänellä kirves uskollisesti litistetty vasemman käden kyynäspään kohdalta koukistuneen käsivarren sujumassa.
Kerrotaan hänellä säilyssä löydetyn melkoinen summa rahaa. Moni ei isosti perustanut hänen kuolemastaan, vaan meille se tuntuu surulliselta samoinkuin koko hänen elämänsä juoksu. Nerollaan hän niitti ylönkatsetta ja olkoonpa niin, että syy oliki hänen oma, niin hän kuitenki toteutti tuon tunnetun lauseen: "jumalat, jo lausuit vanhat, katehet on lahjoistaan."
Lieneekö Hannulla ollut vaimoa tai lapsia, jotka olisivat häntä ehkä surreet, siitä ei näiden rivien piirtäjällä ole varmaa tietoa. Jos jonkulaisen johtopäätöksen voisi tehdä jostaki himmeästä muistosta, että hän olisi ollut naimaton, ei siis moni lie hänen pois menoaan mieleensä pannut muuta kuin hetkeksi. Naimattomuus muutoinki sopisi miehen luonteesen.
Kuva kirjasta "Her Portrait, or Phillida's Fortunes. A story told ... with pen and pencil ... With ... illustrations by G. A. Storey" (1893)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti