Sukututkijan loppuvuosi: Keittokirjan tekijä ja sisarensa

tiistai 25. elokuuta 2020

Keittokirjan tekijä ja sisarensa

Nordiska museet NM.0244126 (CC BY-NC-ND)

Nordiska museet NM.0244125 (CC BY-NC-ND)

Yllä näkyvän näkymän lapsuuden kotiinsa Emelie Carger (1815-1917) tallensi jälkikäteen muistista. Oulussa syntynyt isänsä Henric Reinhold Carger (1782-1839), jonka muotokuva on ohessa, oli ostanut vuonna 1813 tuon nykyisen Tukholman kaupunginkirjaston läheisyydessä sijainneen maapaikan kesäasunnoksi. Tukholman keskustassa oli käytettävissä kauppansa yhteydessä oleva asunto korttelin Cepheus tonteilla 12 & 13. Siellä oltiin kirjoilla perheen lasten syntyessä, joten heidät kastettiin Tukholman suomalaisessa seurakunnassa.

Myöhemmin muutettiin sitten virallisesti Henriksdaliin, jossa asuttiin useimmat vuodet läpi talvenkin. Perheen isän kauppiasuran menestys kääntyi 1830-luvun alussa ja hän teki konkurssin. Henriksdal myytiin, mutta perhe sai jäädä asumaan sinne kunnes perheen isä kuoli vuonna 1839. Vanhin elossa olleista lapsista oli tuolloin 27-vuotias Liina eli Ulrika Karolina (s. 1812) ja muita Henrika Teresia (s. 1813), jo mainittu Emilia Catharina Bernhardina (s. 1815), Hilda eli Hildegard Charlotta (s. 1816), Henrik Robert (s. 1817) ja Julia Fredrika (s. 1820).

Perheellä oli sosiaalista tukiverkostoa, mutta työtä oli elantoa ansaitakseen tehtävä. Emelie oli musiikinopettajana Bergslagenissa ja Norrlannissa. Isosiskonsa perustivat vuonna 1842 tyttökoulun Vaasaan ja pyysivät Emelien avukseen. Myös Hilda oli muuttanut Suomeen, sisarusten serkun taloudenhoitajaksi Nummijärvelle. Samainen serkku houkutteli muut siirtämään koulun Helsinkiin vuonna 1843. Koulu toimi joitakin vuosia n. s. Thesleffin talossa Senaatintorin reunalla ja sisaret asuivat serkkunsa apteekin talossa Unioninkadun ja Espan kulmalla. Hilda muutti Helsinkiin hoitamaan koulun taloutta, sillä osa oppilaista asui siellä.

Helsinkiin päätyi myös sisarten veli, joka vuoden 1850 jälkeen oli kaupungissa viinikauppias ja kellarimestari kunnes kuoli kesällä 1864. Kun Ruotsissa oli enää yksi lapsista oli luonnollista, että Helsinkiin tuli myös perheen äiti, joka henkikirjoitettiin Tukholmassa vielä vuonna 1848, mutta kuoli Helsingissä vuoden 1856 viimeisenä päivänä. Hän ei siis ehtinyt nähdä ainoan avioituneen lapsensa häitä, sillä Henrika vietti ne 18.2.1857 Carl Oskar Wallinin kanssa .

Muiden sisarten koulunpito päättyi vuonna 1857. Näiden muutosten aikaan he muuttivat Fabianinkadun ja Espan kulmalta Hallituskadulle senaatin ja kirkon viereen. Carolina sai toimen palovakuutusyhtiö Scandian agenruurissa, jossa hän työskenteli vuoteen 1893. Hilda oli taloudenhoitajana maaseudulla, Helsingissä ja Pietarissa. Emelie antoi musiikkitunteja ja 58-vuotiaana opiskeli pikakirjoituksen hyödyntäen sitä useilla valtiopäivillä aatelin kansliassa. Veljen kuoleman jälkeen he asuivat joitakin vuosia Fabianinkatu 14:ssa ja sitten Aleksanterinkatu 7:ssä ja myöhemmin Mikonkatu 5:ssä jne.

Sisarten tukena ollut tai ainakin Helsinkiin houkuttelijana toiminut apteekkariserkku kuoli 16.7.1872 ja jätti testamentissaan suurimman osan omaisuudestaan köyhille ylioppilaille. Carolina sai 500 markkaa ja kaikki elossa olleet sisarukset (Carolina, Henrika, Emelie ja Hilda) saivat osuuden rahastoidun summan tuotosta elinaikanaan.

Lisäansio saattoi olla siis tärkeä motivaatio sille, että Hilda antoi julkaistavaksi käsikirjoituksensa Tant Hildas kokbok, joka ilmestyi vuonna 1878. Siitä otettiin lisäpainoksia ja suomennos julkaistiin vuonna 1884 nimellä Hilda tädin keittokirja. Myös siitä otettiin useita painoksia.

Vuonna 1895 kaikki kolme sisarta ilmoittivat osoitteekseen Eläintarhan huvilan 13. Kyseessä oli vanhainkoti De Gamlas Hem, joka tunnetaan myös nimellä Brummerska hemmet. Siitä vastannut yhdistys oli perustettu vuonna 1892 tarkoituksenaan tarjota koti sen ansaitseville säätyläisnaisille.

A. E. Rosenbröijer. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Tässä vanhainkodissa Hilda kuoli 82-vuotiaana pidemmän sairauden jälkeen 18.2.1898. Carolina kuoli 86-vuotiaana seuraavana vuonna. Pikkusisko Julia kuoli Ruotsissa vuonna 1902

Mutta Emelie täytti vuonna 1905 90 vuotta ja "tämän johdosta oli Vanhojen kodissa, jonka hoidokkaita neiti Carger on, kaunis juhlahetki. [...] Juhlapäivänään sai verrattain hyvissä voimissa olevan vanhus osakseen lukuisilta ystäviltään runsaita ystävyydenosoituksia." (US 7.10.1905)

Vielä juhlavammin vietettiin Emelien syntymäpäivää 10 vuotta myöhemmin.

Yhtäkkiä raikui käytävästä, jonne Apostolin torvisoittokunta oli sijoitettu, tutun virren säveleet ja prof. Oskar Heikelin taluttamana astui päivän sankaritar sisään. Hän, entinen soitonopettaja, Emelie Carger, se oli, joka sinä päivänä täytti 100 vuotta, ja jonka tapahtuman kunniaksi koko koti oli pukeutunut juhla-asuun. Hyvin sirosti ja notkeasti, miltei vilkkaasti, 100-vuotias liikkui, tervehti ystävällisesti oikealle ja vasemmalle, ja johdatettiin sitten kukitetulle nojatuolille pöydän päähän istumaan. Mutta vuodet olivat heikentäneet hänen kuulonsa, ja siksi oli hiukan vaikea saada hänet käsittämään sitä puhetta, jota hänelle puhuttiin! — niin pian kun hän sai siitä selville jonkun ystävällisen lauseen, oli hän heti valmis tulkitsemaan kiitoksensa ja vakuuttamaan, että se jo oli liikaa, jotta puhe monta kertaa keskeytyi. Se nyt ei muuten tehnyt mitään, antoi vain koko juhlallisuudelle sellaisen iloisen leiman.

Hyvin miellyttävällä tavalla tulkitsi Vanhojen kodin johtokunnan esimies, pankinjohtaja Th. Wegelius, päivän merkityksen, huomauttaen kuinka harvinaista oli, että henkilö, joka oli elänyt Kaarle XIV Juhanan aikana, joka täysikasvaneena oli liikkunut Suomen ja Ruotsin väliä silloin, kun ei vielä kukaan ollut kuullut höyrylaivoista puhuttavankaan, asunut Helsingissä niinä aikoina, kun sen ainoat huomattavat rakennukset olivat ne, jotka ympäröivät senaatintoria, ollut mukana laulukuoroissa, joita Pacius johti, seisonut Tähtitorninmäellä silloin, kun englantilaiset Krimin sodan aikana pommittivat Viaporia j. n. e. että tämä henkilö vieläkin oli keskuudessamme. Opettajana hän oli maahamme tullut ja täällä ahkerasti toiminut, kunnes nyt vanhoilla päivillään oli muuttanut Vanhojen kotiin. Pitkä se aika oli, jonka hän, joka jo 1894 tänne siirtyi, oli täälläkin ehtinyt viettää ja tämän ajan kuluessa monet ystävät itselleen voittanut hienon, hillityn, läpeensä sivistyneen personansa kautta. Lopuksi luki puhuja hänelle omistetun kauniin runon.

Toinen toisensa jälkeen tulivat sitten entiset oppilaat, tuttavat ja ystävät häntä onnittelemaan, laskien hänen eteensä taas uusia kukkia. Siellä oli m. m. puutarhuri Wardin lähettämä komea kukkakori, koristettu Ruotsin väreillä, ja kodin vanhojen asukkaiden hankkima ihmeen ihana kukkalaite. Vanhojen kodin johtokunta taas oli antanut hänelle mitä hienoimman kahvikupin, johon kuului hopeinen vati ja kupinympärys muistokirjoituksineen. Siitä vanhukselle nyt tarjottiin kahvia ja yleinen kahvinjuonti seurasikin sen jälkeen. Ja samassa Apostolin soittokunta esitti numeron toisensa jälkeen. Oli valittu sellaista musiikkia, joka vanhuksen nuoruudessa oli yleisesti suosittua, siinä kuultiin Preciosan, Marthan, Trubadurin y. m. vanhojen, korvaa hyväilevien oopperojen säveliä, joita soittajat erityisesti kuuluivat harjoittaneen tätä tilaisuutta varten. Kaikki nuoruuden muistot heräsivät vanhuksessa ja hän selitti itsekin haluavansa soittaa vierailleen. Eräs läsnäolevista herroista tarjosi hänelle kohteliaasti käsivartensa ja johdatti hänet flyygelin ääreen, jonne hän istuutui. Keskustelu katkesi, kaikki vetäytyivät lähemmäksi paremmin nähdäkseen ja kuullakseen miten satavuotias vielä osasi soittaa.

Kahvitarjottimet ja muut herkulliset välitarjoilut kiersivät, torvet kajahuttelivat tuon tuostakin vanhan tutun säveleen ja mieliala oli mitä hilpein. Kaikki vakuuttivat toisilleen, etteivät olleet milloinkaan ennen olleet mukana näin omituisessa juhlassa.