Karl Henrik Hornborgin (1853-1921) kertomuksesta
Karhun kynsissä (
Taloista ja taipaleelta, 1898)
Siitä on jo monta vuotta kun eräänä päivänä istuin Keuruun asemalla ja odottelin junan tuloa pohjosesta päin. Olin tehnyt samoin kuin moni muukin rautatielle tahi lähtevään laivaan kiiruhtava usein tekee: pitänyt liikaa kiirettä. Yötä myöten olin ajaa puotaltanut, ett'en suinkaan myöhästyisi junasta. Seurauksena olikin se varsin luonnollinen seikka, että saavuin väsyneenä rutjakkeena asemalle jo aamupäivästä, vaikka juna tulee vasta iltapuoleen. Pitkä, väsyttävä odotus oli siis edessä. Tuosta olisin päässyt, jos levollisesti olisin jossakin yötä ollut. Ajoin kyllä aluksi aseman luona olevaan kievariin ja koetin saada nukkua, mutta siitä ei tullut mitään. Talon hyväntahtoinen emäntä piti tuosta huolen. Hän tuli aina joka viides minuutti sanomaan, ett'ei herralla ole vielä mitään kiirettä, vaan saapi huoleti levätä, ja haasteli kanssani jonkun aikaa kaikenmoisesta turhista asioista.
— Levätkää vaan pois! Kyllä minä huolen pidän, että junaan joudutte, sanoi hän aina mennessään, mutta tuli kohta uudestaan, kun muisti jotakin vieraan kanssa juteltavata.
Kun siis huomasin, ett'ei levosta mitään tullut, käskin poikain valjastaa hevosen ja nakata minut asemalle, vaikka junan tuloon olikin vielä parisen tuntia aikaa.
Siellä sitä sitten istua värjöttelin ja ainoana lohdutuksenani oli, ett'en ollut yksin odottamassa. Montahan siinä oli muitakin ja monenkarvaista.
Ihmiset palasivat Jyväskylän markkinoilta, ja semmoinen väki on aina kirjavata kansaa. Siinä oli monta suuren Venäjän kansalaista, toinen likasempi toistaan, millä oli laukku selässä, millä pussi kainalossa, jonka alkuväriä ei olisi kukaan kyennyt arvaamaan. Mikä rötkähti laukkuaan vasten ja kuorsasi kohta täydessä unessa, mikä avasi pussinsa ja rupesi sen sisällystä ajamaan toiseen, jota on mukavampi kuljettaa… Oli siinä juutalaista ja mustalaista, oli oman maammekin kansaa.
Kuva leikattu lehdestä Uusi Meikäläinen no 1/1909
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti