Tänään luettua

Loman viimeinen päivä on ollut säältään niin epävakainen, että pysyttelin sisätiloissa ja yritin selvittää jotain megalomaanisista pinoistani kohti ovea.

Susan Strasserin kirja Waste and want. A social history of trash on seilannut pitkin kämpää jo vuosia ja kertaalleen ollut myyntikasassakin. Sinne se nyt amerikkalaisuudessaan palaa. Ensimmäinen osa esiteollisen ajan jätteenkäsittelystä oli rinnastettavissa Suomeen, mutta myöhemmät heikommin ja kiinnostivat minua vähemmän muutenkin. Mielenkiintoisin kohta oli tilkkutäkkien teko, joka ei todellakaan yleistynyt Amerikassa ennen teollisesti tuotettuja kankaita (s. 53-59). On nimittäin tullut mietittyä sitä miksei Suomessa tätä käsityötä harrastettu. Myös räsymatot (kudotut, palmikoidut ja hapsulliset) olivat harvinaisia ennen tehdaskankaita (s. 59-64) ja tuntuisi mielekkäältä, että sama pätee Suomessa, vaikka en väitettä muista missään nähneeni.

Historiallisen aikakauskirjan numeroita löytyi asunnostani viimeiset neljä. HAik 3/2014 sisälsi Marko Tikan katsauksen sisällissotamme historiankirjoituksen viimeiseen 20 vuoteen, jonka tuotosten

saama julkisuus on innostanut myös kymmeniä harrastajia kirjoittamaan omia historiikkeja, jotka ovat imeneet verevyytensä mainittujen ammattitutkijoiden töistä.

Tikka tarkoittanee, että jos harrastajien työssä on jotain hyvää niin se on kopioitu tuoreista tutkimuksista. Paskaahan pystyy tuottamaan ilmankin ja esim. Aato Hohenthal -räpellykseni nojasi 1920-luvun teoksiin ja arkistolähteisiin. Tikka lopettaakin muistuttamalla vankan ammattitaidon ja laajan lukeneisuuden merkityksestä, joka "hästäkkimaailmassa [...] tahtoo joskus unohtua oppineimmiltakin."

HAik 4/2014 oli kuoleman teemanumero. 1900-luvusta kiinnostuneiden kannattaa lukea Ilona Pajarin artikkeli hautajaiskulttuurista ja sen muutoksista. Tarja-Liisa Luukasen artikkelissa Antti Björkvistin saarnakokoelmasta Uskon harjoitus autuuteen herätti alussa huomio

Uskonnolliset kirjat, joita suomenkieliset lukivat ja jotka olivat aikanaan suosittuja, eivät myöhempien tarkkailijoiden näkökulmasta ole aina olleet kiinnostavia. 1800-luvulla uskonnollinen kirjallisuus oli kuitenkin ylivoimaisesti suurin asiaproosan lohko Suomessa.

Mutta vaikka uskonnollisen kirjallisuuden tavaus toisi minut lähemmäs tutkimuskohteitani, taidan jättää tämä lukeneisuuden ammattilaisille.

HAik 1/2015 oli blogissani esillä ennenkuin paperinumero tuli kotiini. Se sisälsi myös Sirkka Ahosen valaisevan artikkelin Historiaa ilman suuria kertomuksia. Historianopetuksen politiikan ongelma. Suurilla kertomuksilla Ahonen tarkoittaa

"historianesityksiä, joissa yhteinen menneisyys esiintyy yhteen suuntaan etenevänä pitkänä linjana". Ne "ovat konstruktioita kuten muukin historiallinen tieto." "Jos yhteisö pitää kiinni totutusta suuresta kertomuksesta yli eri ryhmien ja sukupolvien, se rakentaa myyttiä eikä tietoa." "Kun suurten kertomusten lumo vielä 2000-luvulla houkuttelee yhteisöjen pirstaloitumisesta huolestuneita poliittisia johtajia, historianopettajat ja historiakulttuurin tuottajat ovat monissa maissa edelleen vaarassa joutua historiapolitiikan työkaluiksi."

Juhannukseksi ilmestyneessä HAik 2/2015:ssä on Janne Kosusen ja Matti Mieskosen artikkeli Tulenkantajista, johon lähdeviitteineen pitää palata jos/kun haluan ymmärtää miksi Hilda Rintanen (Elvi Mela) joukkoon laskettiin ja mitä tämä merkitsi.

Numerossa oli myös Kaisa Häkkisen harvinaisen selväsanainen (lue:kriittinen) arvostelu Mikko Heikkilän väitöskirjasta Bidrag till Fennoskandiens språkliga förhistoria i tid och rum. Kirjassa käsitellään Kokemäen nimeä, joten olisin siihen varmaan jossain vaiheessa tarttunut tosissani. Mutta kun Häkkisen asemassa oleva kirjoittaa

Miten tiedeyhteisön pitäisi suhtautua Heikkilän väitöskirjaan? Yksi mieleen tuleva vastaus on se sama, jota Heikkilä itse soveltaa aiempaan tutkimukseen: sen voi tarkoituksellisesti jättää huomiotta.

niin mitä amatööri enää uskaltaa väitöskirjoilla tehdä? Tuttavalta kuulin kevään (ei historian) väitöstilaisuudesta, jossa opponentti oli selväsanaisesti (lue kriittisesti) todennut, että oppikirjat eivät sovi väitöskirjan lähteeksi. Tästä huolimatta oppiarvo annettiin ja tuokin väitöskirja on Heldassa esillä. Ei voi kuin lopuksi lainata HAik 1/2015:sta toimituksen vastinetta (s. 96)

...oppiarvon merkityksestä oppineisuuden osoituksena voidaan olla montaa mieltä

Valokuva National media museum, Flickr Commons