Kartan kaipuusta

Otin viime viikolla asiakseni kommentoida erästä käsikirjoitusta. (Ei pyydetty tekemään, mutta aiemman asiaan sekaantumiseni johdosta tuntui rintamakarkuruudelta lusmuilla loppusuoralla. Kielikuvia sekoittaen.) Kyseessä on paikallishistoria ja pelkän tekstin sisältäviä liuskoja käännellessäni kaipasin kerta toisensa jälkeen karttoja.

Jos puhutaan kansakoulun sijoituspaikoista, ei niillä ole juuri mitään merkitystä (minusta), ellei pysty ymmärtämään paikkojen suhteita toisiinsa ja muihin maamerkkeihin. Jos rakennuksia nousee yksi toisensa jälkeen yhden ja saman maatilan maille, herää lukijan mieleen kysymys tonttien tarkemmasta sijainnista ja laajuudesta. Jos tie määritellään päätepisteillä, joita ei tunnista, on koko tie hukassa, ja kannattaako siitä sitten edes puhua? Mutta jos olisi kartta, toinen ja kolmas...

Varmasti on historiankirjoitusta, jossa fyysinen tila ja etäisyydet menettävät merkityksensä. Itse olen kuitenkin edelleen kiinni mikrotasossa, jossa yksittäisen ihmisen elämän ymmärtämiseksi on saatava mentaaliselle kartalle kiintopisteet ja niiden välille kulkukelpoiset yhteydet. Tämä ymmärrys sitten kirjoitettava osaksi tekstiä ja piirrettävä toisinaan kartaksi.

Nimenomaan piirrettävä, sillä valmiit kartat harvoin kertovat selvästi tarvittavan. Osa omiin kirjoihini tekemistäni kartoista vaikuttaa muiden silmin varmasti naurettavilta, mutta ne kiistatta auttoivat itseäni tilanteiden ja tapahtumien hahmottamisessa. (Joka oli projektien perimmäinen tarkoitus.) Olen tehnyt yhden ainoan kirjan, jossa ei ole yhtään karttaa. Sen äitini luki (oman todistuksensa mukaan) kolme kertaa ja sanoi sitten, ettei edelleenkään ymmärtänyt sisältöä. Yksi kartta ei olisi pelastanut kokonaisuutta, mutta tuskin pahentanutkaan.

Kuvituksena Veteli, joka redusoitui tietokoneavusteisesti aika vähiin: tie, joki, kolme asuinpaikkaa ja kirkko. Muuta en tekstissä maininnut. Kai. (Oksa Hohenthalien sukupuussa, 2007)