Kaapro Jääskeläinen (oik. August Bernhard Mäkelä) kertoo kirjassaan Iloisia juttuja II eräästä matikan kalastajasta:
Kertomus koskee nuorenlaista miestä, jonka elämän tehtävä oli saavuttaa parrallensa pituutta siihen määrään, ettei likitienoilla kukaan kykenisi hänen kanssaan siinä suhteessa kilpailemaan. Varovaisella ja huolellisella hoidolla oli hän tässä harrastuksessaan päässyt jotenkin pitkälle -- eli toisin sanoen, parta oli päässyt jotenkin pitkäksi. Mustanruskeana ja ylpeän tuuheana ulottui se aina liivien alareunaan.
Sanomattakin arvaa, mitä semmoinen parta vaikutti seudun tyttöjen keskuudessa. Pikimusta kissannahka säkenöi, kun sitä pimeässä sivelee, mutta Matti Juntusen parta synnytti sähköä tyttöväen povissa, iski salamoita heidän sydämiinsä. Miten suloista olisi morsiamena kätkeä nenänipukkansa ja mehevät "huulosensa" tuon parran pehmoisiin laineihin! Kuinka ihanaa sitte vaimona haudata kätensä ja kyntensä sen parran tuuheuteen ja tehdä siinä hävitystyötä, joka oikein murtaisi miehen sydäntä!
Niin ajattelivat tytöt, mutta Matti ajatteli vaan sitä, kuinka saisi partansa vielä pitemmäksi.
Oli pakkas-aamu syystalvella, kierän jään aikana. Matti oli aikonut ravita itseänsä matikoilla, ja päästäkseen sen aikomuksensa perille, oli hän pannut rysän rantaselle. Viisaammin hän olisi tehnyt, jos olisi pannut niitä useamman, mutta hänellä ei ollut muuta kuin yksi. Eikä se asianhaara vaikuta mitään tämän kertomuksen juoksuun. Toista olisi, jos hän olisi itse mennyt rysään, sillä siinä tapauksessa ei hän olisi voinut tulla kokemaan rysäänsä.
Nyt hän tuli sitä tarkastamaan. Vaikka matikka ei ole mikään ihana kala nähdä, on se kuitenkin hyvä syödä ja vielä parempi antamaan lientä. Siitä syystä olisi Matti mielellään halunnut löytää rysästään jonkun mustan vorrukan tai useampiakin. Mutta jään läpi ei ollut oikein hyvä nähdä, oliko siellä mitään, vai ei. Vähän häämötti siltä kuin olisi siellä jotain ollut.
Paremmin nähdäkseen löi Matti reiän jäähän rysänsä etupuolelle. Sitte hän laskeusi vatsalleen ja koetti tästä reiästä katsoa, oliko rysässä mitään longertelevaa esinettä. Hänen himonsa esinettä. Kauan hän siinä katsoi ja tarkasteli, eikä sittekään tahtonut oikein selville päästä. Välistä näytti siltä kuin olisi siellä joku matikan votkale ollut, mutta tarkemmin katsottua muuttui se mustaksi puuksi tai veden liottamaksi havuksi.
Mutta paha henki, joka ei koskaan lepää, tahtoi häiritä tätä matikan pyyntiä. Hänellä olikin siihen hyvä tilaisuus. Jää oli siksi ohutta, että se Matin alla hiukan painui, ja reiästä valui vettä hiljakseen jäälle. Matti palavassa pyynti-innossaan ei huomannut sitä, ennenkuin alapuoli ruumiista tuntui kostealta. Matti katsoi sentähden olevan syytä nousta ylös ja keksiä joku toinen keino rysän tarkastamiseksi. Mutta ylös nouseminen ei ottanutkaan oikein sujuakseen. Oli näet siksi pakkanen, että Matin uljas parta oli jäätynyt reiästä pulppuavaan veteen. Sen Matti tunsi leuassaan, kun yritti nousta. Nähdä hän ei sitä voinut, sillä hän ei saanut päätänsä muuhun suuntaan kuin rysään päin, johonka asemaan se oli jäätynyt.
Epätoivon vihlaus kävi Matin sydämen lävitse. Pitikö hänen näin nuorella ijällään kuoleman, ja näin kunniattomalla tavalla? Jos hän edes olisi lähtenyt Turkin sotaan ja siellä kaatunut, niin semmoinen kuolema olisi tuottanut kunniaa. Tahi jos hän olisi hukkunut huonoon jäähän, pelaistaissaan kaunista neitoa, niin häntä olisi moni sydän surkutellut. Mutta kuolla tähän rysänsä ääreen, antaa henkensä muutaman matikan edestä -- se ei ollut kunniakasta.
Jos tuossa rysässä olisi ollut matikoita ja jos ne olisivat nähneet Matin tuskan, niin nauramatta ne eivät olisi olleet -- nauramatta sille vahingolle, joka uhkasi niellä heidän vainoojansa.
Mutta harvoin joutuu ihminen semmoiseen pulaan, ettei häh siitä jollain keinolla pääse. Ja vielä harvemmin kohtaa kuolema ihmistä siinä muodossa kuin Matti sen nyt luuli lähestyvän.
Äkkiä juohtui ajatus Matin mieleen. Hän otti puukkonsa, jolla hän ennenkin oli pienistä vaaroista selviytynyt, ja surumielin, epäillen teki hän poikkileikkauksen parrastaan. Jään pintaa myöten hän sen viilsi poikki. Siihen jäi Matin uhkea parta, jäähän kiini, odottamaan tulevaa kevättä.
"Henki on kuitenkin kalliimpi kuin parta", tuumaili Matti noustessaan.
* * * * *
"Mikä Matilta on parran vienyt?" kysyivät kotona.
"Leikkasin pois vastuksista."
Itseään lohdutti hän sillä ajatuksella, että "kasvaahan se uudestaan, vaikka ei sen kasvaminen ole ihmisen omassa vallassa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti