lauantai 5. tammikuuta 2019

Täydennysosia


1) Komea mainoskuva Helsingistä tuli vastaan kootessani listaa tiennäyttäjistä Gustaf Stålhandsken kirjasesta Vägvisare i Helsingfors och dess omgifningar (1895). Kyltti toi tietenkin mieleen syksyn Villa Klinehissa käynnistä syntyneet tekstit Villa Kleinehin emännästä ja Suomen ystävä Alankomaissa.

2) Lokakuinen READ-iltapäivä jätti täysin avoimeksi miten koneluettu käsinkirjoitettu teksti tullaan saattamaan asiakkaiden käyttöön. Loppuvuodesta keräsin muistoni monesti luvatusta Kansallisarkiston käyttöliittymämuutoksesta. Ja kas, vuoden kolmantena päivänä Kansallisarkiston asiakasraadilta (FB-ryhmä, sopii liittyä) pyydettiin kommentteja "uudistettavaan Astiaan (hakutoiminto ja tekstitunnistettujen kuvien selaaminen ja käyttö)."

Siis ei sitten kuitenkaan mennä Finnaan? tai ainoastaan Finnaan? Rautalankamallien mukaan visio ei ole kovin kaukana nykyisestä. Missä on hyvää se, että toteutus on realistinen, ja huonoa se, että uutta hyvää ei ole paljoa. Tunnistetun tekstin hyödyntäminen on jätetty asiakirjan tasolle, mikä on selvästi hukattu mahdollisuus. Pysyvästä tunnisteesta ei ollut merkkiäkään, mikä on pikkasen hälyttävää. Silkkaa idiotismia on ehdotuksessa finnamaiset aineistotyyppi, paikkatieto ja asiasanat, joita Kansallisarkiston aineistossa ei ole kattavasti, joten asiasta tietämättömät jäävät ihmettelemään tyhjää hakutuloslistaa.

3) Viimeisin erikoisena pidetty synnytys blogissa on Kolmoset Naantalissa 1764 ja se lopussa on linkkejä vanhempiin teksteihin. Ikäänkuin samaa sarjaa on Juha Vuorelan blogikirjoitus Viisi lasta samana vuonna.

Tietääkseni hän eikä kukaan muukaan ole kirjoittanut suomalaisista "siamilaisista kaksosista". Ensimmäisen tällaisen tapauksen löysin Turun Wiikko-Sanomista 2.11.1882, jossa kansainvälisen katsauksen lopuksi todettiin
Muutamia vuosia sitten syntyi Suomessakin, Viipurin Läänissä kaksi vattasta yhteen kasvanutta tyttö-lasta, jotka kuolivat muutaman päivän päästä, ja Turun Akademian leikkaus-huoneessa sitten leikeltiin.
Ruumiinavauksesta luulisi jääneen jotain lähteitä. Ylioppilaslehden jutun mukaan "Suomessa syntyy siamilaisia kaksosia keskimäärin yksi tai kaksi vuosikymmenessä", joten luulisi 1800-luvulle osuneen toisenkin tapauksen. Parempi tietenkin ellei.

4) Aivan liian pitkään mieltäni on vaivannut englantilaisessa historiasarjassa esitetty seremoniallinen peltojen kierto, vaikka näköjään olin löytänyt tietoa suomalaisesta vastineesta jo vuonna 2015. Varmennukseksi selitys Sunnuntaitervehdyksestä 19/1915:
Rukoussunnuntailla on nimensä niistä rukoussaattokulkueista, joita tämän sunnuntain ja Helatuorstain välisinä päivinä pannaan toimeen katolisessa maailmassa. Jo toista tuhatta vuotta sitten säädettiin ne koko silloiselle länsimaiselle kristikunnalle. Seurakunta kulki silloin pappeineen pelloilla ja niityillä litaniaa rukoillen, anoakseen siunausta maan hedelmälle ja poistaakseen yleisiä maanvaivoja. Nämä "käyntipäivät" niinkuin niitä Ruotsissa ja Suomessa nimitettiin, säilytettiin meillä vielä uskonpuhdistuksen jälkeenkin puolipyhinä, jolloin aamupuolella oli kirkoissa saarnattava ja iltapuolella saatiin olla töissä. Saattokulkueet sensijaan lakkautettiin. Vasta v. 1772 lakkautettiin nämä "käyntipäivät".
5) Tekstiini von Platenista sain informatiivisen kommentin "Larin Kyösti julkaisi herrasta romaanin Beata rouvan kilvoitus 1944.Hän oli jo koulupojasta tutkinut von Platenin elämää ja haastatellut hänen lähipiiriään". Tekstin julkaisun jälkeen sattui Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien kortiston läpikäynti etenemään P-kirjaimeen ja huomasin siellä olevan tallessa miehen omaa tekstiä.

6) Apropoo käsikirjoituskokoelmat. Julkaisin pari otosta Aleko Liliuksen allekirjoituskeräelmistä jo edellisissä täydennysosissa ja Twitter-koosteessa. Mutta vielä yksi esimerkki siitä, miten outoon paikkaan paperi voi päätyä. Hilda Käkikosken käsialan näytteenä Liliuksella oli todistus Lauri Mäkiselle Mäkikylässä 1885. Sarjassa järjestelmällisellä haulla lähes mahdoton löytää, tai oikeastaan ei, jos sattuisi tietämään, että opettaja li julkkis ja on hauissaan todella perusteellinen...

7) Vasta Wienin matkani jälkeen kuuntelin Henry Abramsonin esitelmän Who Was Isaac of Vienna (Or Zaru'a)? Noin vuosina 1180-1250 eläneestä ja pitkin Eurooppaa kulkeneesta miehestä tiedetään hämmästyttävän paljon, sillä hän jätti jälkeensä mittavan käsikirjoituksen, jonka pääpointti oli esittämänsä tulkinnat juutalaisesta tapaoikeudesta. Mutta Abramson totesi sen olevan myöskin toistaiseksi vähän käytetty lähde juutalaisten elämään tähän aikaan, sillä kaivatut laintulkinnat kertovat mikä koettiin ongelmaksi, mikä oli uutta jne.

Isakin yhteys Wieniin ei ole kovin tiukka, mutta silti ihmetyttää, ettei häntä mielestäni mainittu juutalaista keskiaikaa esittelevässä museossa. Tai ehkä esillä oli vain nimi, joka ei sanonut mitään. Käsikirjoituksensa on oiva jatke matkalla mietittyyn kirjalliseen kulttuuriin. Itävallan kansalliskirjastohan juhli 650-vuotiasta käsikirjoitustaan ja Isakin teksti on yli sata vuotta vanhempi. (Abramsonin luennossa ei käsitelty säilyneiden käsikirjoitusten historiaa ja todennäköisesti ne ovat kaikki myöhäisempiä kopioita.) Kirjallinen kulttuuri ympäristössä oli vielä nuorta mutta juutalaisille vanhaa perintöä.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Nils Peter Holmströmin muistiinpanoista

"Curiositeter (1800-luku) 1974:65" luki Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelman luettelokortissa ja tokihan kuriositeetit kiinnostaa. Pienen niteen etusivulla oli sama sana. Alkusivut olivat sekalaisia faktoja ja muistuttivat entisajan Wikipediaa.

Monipuolisuus oli hauskaa, mutta mielelläänhän sitä tietäisi kenen kynän jälkeä lukee.

Toivo kirjoittajan tunnistamisesta heräsi kun hän yhdelle lehdelle oli kirjannut "ordinaatio-kaverinsa". Kiitos Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin on yksinkertaista todentaa, että listassa on kaikki 15.7.1803 Turussa papiksi vihityt. Kaikki, eli kirjoittaja on maininnut myös itsensä. Mutta onneksi koko poppoo ei ollut Kälviän kappalaisen sijaisena 1809, joten kirjasen lopussa oleva kirjanpito kappalaiselle kuuluvista viljakapoista, taksvärkeistä sekä hautausmaksuista rajaa kirjoittajaksi Nils Petter Holmströmin.

Joku on tämän varmaan jo aiemmin tutkinut, mutta oli hauskaa kumminkin.

Hauskasta puheenollen, Holmströmin mukaan runoilijan ja historiankirjoittajan ero on siinä, että jälkimmäinen kertoo asiat kronologisesti.
Benjamin Franklin -fanina oli kiva havaita, että käytännölliset ohjeensa tunnettiin Suomessa jo 1800-luvun alussa.
Papin vihkimyksen jälkeen Holmström oli Lohtajan kirkkoherran apulainen. Sieltä käsin hän pääsi vuonna 1805 nauttimaan kahdesta Kokkolassa tarjotusta huvituksesta.
Mutta vaikka (pappismatrikkelin mukaan) toimi Lohtajalla jatkui vuoteen 1808, on Holmström edellisenä vuonna nauttinut huomattavan monesta huvituksesta Turussa. Eri esityksiä ei ollut joka ilta, joten oleskelua on pitänyt olla useita viikkoja.
Muistikirjan monipuolisesta sisällöstä vielä lopuksi lemppariaihettani eli todiste tukholmalaisten sanomalehtien lukemisesta.

torstai 3. tammikuuta 2019

Tiennäyttäjät ja tiehistoriaa

Miten ennen vanhaan osattiin kulkea paikasta toiseen? Vain harvoilla oli varaa painettuun oppaaseen, mutta niiden avulla voimme nyt yrittää hahmottaa mahdollisia tiereittejä. Varsinkin kun näitä opuksia on mukavasti digitoitu. Mikä hävittää fyysisen todellisuuden, jonka vuoksi alkuun valokuva vuonna 1776 painetusta tiennäyttäjästä.
Holger.Ellgaard, Wikimedia - CC BY-SA 3.0
Varhaisinta tuntemaani Ruotsin valtakunnan tiennäyttäjää 1700-luvun alusta ei ole tietääkseni digitoitu. Alla oleva lista digitoiduista ei todennäköisesti ole täydellinen, mutta parempi kuin ei mitään. 1800-luvun lopulta on sekä karttoja että oppaita, joten lopetin vuoteen 1860. Tuoreempaa aineistoa on Kansalliskirjaston kokoelmassa Maantiede ja matkailu sekä digitoiduissa aikakauslehdissä kuten Matkailu-ohjeita Suomessa, Matkasuuntia Suomessa, Reseruter i Finland, Turistföreningens i Finland årsbok ja Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja.
  • 1757. Wägwisare, til och ifrån alla städer och namnkunnige orter, uti Swea och Göta Riken, samt Stor-Furstendömet Finland; jämte twänne uti koppar stuckne wäg-chartor, efter skedde wägmätningar uprättad : af Georg Biurman Kansalliskirjasto, epätäydellinen
  • 1768. Vägvisare til och ifrån alla städer och namnkunniga orter, uti Svea- och Göta-Riken, samt Stor-Förstendömet Finland; jämte tvänne uti koppar stuckne väg-chartor, efter skedde vägmätningar uprättad : af Georg Biurman. Kansalliskirjasto + Google Books
  • 1776. Vägvisare til och ifrån alla städer och namnkunniga orter, uti Svea- och Göta-Riken, samt Stor-Förstendömet Finland; jämte tvänne uti koppar stuckne väg-chartor, efter skedde vägmätningar uprättad : af Georg Biurman. Kansalliskirjasto + Google Books
  • 1807. Vägvisare genom Svea och Göta Riken samt Storfurstendömet Finland : författad och utgifven af Carl P. Hagström Kansalliskirjasto
  • 1815. Handbok för resande i Sverige och Norrige: med bihang, innehållande vägarne från Svenska gränsen till St. Petersburg Kansalliskirjasto
  • 1821. Vägvisare genom storfurstendömet Finland: enligt officiella uppgiften och eljest inhämtade underrättelser : af Hornborg, Joh. Georg Kansalliskirjasto
  • 1830. Ny och fullständig vägvisare genom Sveriges alla provinser: jemte underrättelse om orternas förnämsta märkvärdigheter, samt de betydligaste vägarne i Norrige och Finland Kansalliskirjasto
  • 1835. Vägvisare genom storfurstendömet Finland: enligt den af staben för de i Finland förlagde trupper år 1832 utgifne Vägvisare genom landet: af Lindeström, Gust. Magnus Kansalliskirjasto
  • 1839. A hand-book for travellers in Denmark, Norway, Sweden, and Russia : being a guide to the principal routes in those countries : with a minute description of Copenhagen, Stockholm, St. Petersburg and Moscow. University of Illinois
  • 1848. Ny vägvisare genom Storfurstendömet Finland: med stöd af de tillförlitligaste väguppgifter af landets samtelige herrar guvernörer: af Lindeman, Berndt Adolf Kansalliskirjasto + Google Books
  • 1849. Hand-book for Northern Europe; including Denmark, Norway, Sweden, Finland and Russia. Part II Finland and Russia Google Books
Useimmat ylläolevat siis Doriasta, jonne vuoden lopulla ilmaantui (tai silloin sen huomasin) Tiehallinnon raportteja, joissa oli historiallista tietoa. Jaksoin selata alle viidenneksen, mutta esimerkiksi niistä löytyneet:

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Rouva T., "liikkeen varsinainen sielu"

Sata vuotta sitten päättynyt Maria Tirkkosen (o.s. Enegrén) elämä vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Marian vanhemmat Henrik Enegren (s. 15.4.1810) ja Maria Cederlöf (s. 28.1.1805) oli vihitty renkinä ja piikana avioliittoon 9.10.1832 Turussa, josta muuttivat marraskuussa 1834 Tyrväälle helmikuussa syntyneen poikansa kanssa. Enegrénistä tuli Tyrvään siltavouti (RK 1834- s. 342).

Perheeseen syntyi Tyrväällä 5 lasta ennenkuin Henrik kuoli 22.10.1846 ja kuudes 10.11.1846 (RK 1841- s. 556). Hedvig Maria oli isänsä kuollessa 4-vuotias. Lapsuudestaan eloon jääneet isoveli ja -sisko lähtivät Turkuun vuosina 1854-55 (RK 1850- s. 562). Maria otti muuttokirjan Mynämäelle 1857, josta hän palasi Tyrväälle 1865 (RK 1857 s. 658). 

Naisten äänen 26/1912 mukaan "aivan nuorena joutui Maria tytär vierasten luo, ollen m.m. jonkun aikaa arkkipiispa Bergenheimin kodissa." Palveluksen Bergenheimeilla vahvistaa rippikirja (1856 s. 52), josta näkyy, että samassa paikassa olivat olleet kaksi siskoaan. Täältä käsin hänet nai Johan Tirkkonen Tampereelta 23.2.1869 (RK 1867- s. 708).  
Nuori pari asettui Tampereelle asumaan sekä ryhtyi harjoittamaan kangaskauppaa, ensiksi kulkukauppiaiden tapaan, kuljettaen suurta tavarakuormaa talosta taloon. Monet kovat koettiin, monet tuulet ja tuiskut halaistiin näillä pitkillä matkoilla aina Hämeen ja Savon salojen perukoille.
Paljo helpommaksi eivät nuoren parin päivät sittenkään muuttuneet, kun parin vuoden perästä, varojen jonkun verran lisäännyttyä, vakinaiseksi kauppapaikaksi vuokrattiin kylmä, ikkunaton koju n. k. „pilaripuodissa" kotikaupungin kauppatorin laidassa. Neljä vuotta reipas, nuori rouva nurkumatta miehensä rinnalla hoiteli täällä vaatimatointa liikettä. Vaan jo v. 1875, ostajapiirin yhä kasvaessa, sijoitettiin kauppa lämpimään, tosin nytkin pieneen, yksi-ikkunaiseen puotiin Kauppakadun varrelle. Myöhemmin ostivat puolisot itselleen koko talon, siirtäen nyt jo aikalailla vaurastuneen liikkeensä talon kulmarakennukseen Kauppa- ja Kuninkaankatuja vastaan. 
Kaiken aikaa lienee rouva T. itse asiassa ollut liikkeen varsinaisena sieluna, vaikkakin hän miehensä eläessä osasi pysytellä toisessa sijassa. Leskeksi jäätyään v. 1892, kaupanhoitoon tottuneena ja liiketaidon tuntien, voikin hän suuremmitta vaikeuksitta ottaa liikkeen ohjakset yksin käsiinsä. Ja nyt alkaa J. Tirkkosen liikkeen ripeä kehittyminen. Se kasvaa ja laajenee aivan ihmeteltävästi rva T:n taitavalla ja huolekkaalla johdolla, saavuttaen samalla vakavaraisuuden. Miellyttävällä, vaatimattomalla esiintymisellään voittaa liikkeen omistajatar yhä kasvavan ostajapiirinsä suosion. Tyynesti ja tasaisesti kasvattaa hän nuorista apulaistytöistään yleisön auliita palvelijoita ja uskollisia työtovereita itselleen.
Niin kuluvat 9 menestyksellistä, joskin vaivasta ja ponnistuksista rikasta vuotta.

Tirkkosen liiketalo. Valokuva Tiia MontoWikimedia, CC BY-SA 3.0
Kun sitte v. 1901 liikettä, upean, kolmikerroksisen kivitalon valmistuttua, suuresti laajennettiin, jättää rouva T. kangasosaston hoidon kokonaan pojalleen, joka ylioppilastutkinnon suoritettua v. 1893 parisen vuotta oleskeli Berliinissä, Pariisissa ja Lontoossa tutustumassa liike-ammattiin sekä suuren maailman kehittyneisiin liike-oloihin, ja ottaa omalle osalleen lankaosaston, jota hän vieläkin vuosista välittämättä johtaa. 
Vaikkakin luonteeltaan syrjään vetäytyvänä ja välttelevänä, on rouva T. ottanut osaa yhteiskunnalliseen toimintaan. Niinpä kuuluu hän vieläkin Kauppaoppilaitoksen johtokuntaan. Monet vuodet on hän myös ollut jäsenenä köyhäinhoitohallituksessa. Hyvin tietäen kodin hyvinvoinnin suuresti riippuvan perheenemännän taitavuudesta, on rouva T. ollut syntysanoja lausumassa Tampereen Talouskoululle sekä sen monivuotisena johtokunnan jäsenenä kehittänyt sitä. Kasvavan polven lämpimänä ystävänä, kuuluu rva T. „Turvalan" — hoivatta olevien, varattomien kansakoululasten päiväkodin — perustajiin, ollen sen ensimäinen aineellinen tukija sekä edelleen pysyen sen johtokunnan jäsenenä. Myöskin kansakoululasten kesäsiirtola on hänen lempilapsiaan j. n. e.
Tirkkosen eli Näsikallion suihkukaivo. Valokuva Tiia Monto - Wikimedia, CC BY-SA 3.0
Maria Tirkkonen kuoli 2.1.1919. Hän ehti siis nähdä Tirkkosen kauppaliikkeen 40-vuotisjuhlan kunniaksi lahjoitetuilla varoilla pystytetyn suihkukaivon, Tampereen ensimmäisen julkisen taideteoksen. 

Henkilökuvat: Naisten ääni 26/1912, Helsingin Kaiku 22-23

tiistai 1. tammikuuta 2019

Uusi loppuvuosi


Vanhaksi kun olen tullut, niin viime (loppu)vuosi tuntui livahtavan käsistä vauhdilla ja aikaansaannoksia jättämättä. Hämärästi muistan, että Petter Sund pääsi vihdoin ja viimein kansien väliin, blogin FB-sivu hinautui yli 500 tykkääjän (juuri kun kaikki ovat Facebookista lähdössä) ja aivan loppuvuoden loppupuolella sain ihailla nimeäni positiivisella määreellä ("tarkkanäköinen blogisti") varustettuna Historiallisessa aikakauskirjassa. (Katso kuvaa, ellet usko. Alaviitteessä oli linkki tähän blogitekstiin.)

Blogissa oli megasarjat autoreissuiltani Ruotsiin ja Suomeen. Yhdestä näistä tuli näköjään vuoden hitti, todennäköisesti kiitos museolaisten "kiinnostuksen". Onneksi top 10:een mahtuu ihan asiallisiakin tekstejä.
  1. Innottomuutta Raaseporissa 
  2. Kortisto isonvihan pakolaisista 
  3. Henkiä pelastanut matka Pariisiin 
  4. Elämäntupa ja neidit Räihä 
  5. Euroopan muinais-DNA ja rautalankaa 
  6. Sukutauluun sopimattomia suhteita 
  7. Mitä ihmettä Kansallisarkisto? 
  8. Satakunnan historiaa verkossa 
  9. Yllättävän mielenkiintoinen museo 
  10. Kansallisarkiston käyttöliittymämuutoksesta 
Ja mitä tulevana loppuvuonna? Tavoitteena 
  • (perinteiseen tapaan) saada loppuun kirjaprojekti, jonka piti valmistua jo viime vuonna (Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit)
  • saada loppuun Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin tutustuminen ja aloittaa toinen läpikäynti samassa erikoislukusalissa
  • aloittaa kirjaprojekti, jonka kuvittelen saavani valmiiksi tänä vuonna
  • kirjoittaa blogia, sillä tämä on vieläkin hauskaa
Alkukuva Albert Gebhardin piirtämä kansi Tuulispään numeroon 1/1926.

maanantai 31. joulukuuta 2018

Näkökulmia huiveihin

Vielä viimeinen juttu Wienin matkalta. Paikallinen etnografisessa Weltmuseumissa oli kolonialismia joka välissä muistuttavan perusnäyttelyn ohessa vaihtuva näyttely huiveista, joihin luvattiin tarjota 17 eri näkökulmaa. Huivien ja huntujen välillä ei tehty eroa, vaan käsiteltiin oikeastaan molempia.


Aloitustekstissä huivin kerrottiin olleen käytössä jo Mesopotamiassa kertomassa sosiaalisista eroista ja sen puuttuminen viesti naisen "seksuaalisesta turvattomuudesta". Näyttelyn varhaisin näkökulma oli kuitenkin Eevan ja Marian vertailu. Edellinen tottelemattomana hiukset auki, kuten myöhemmin kulttuurihistoriallisessa museossa havainnoin. Siellä saatoin vahvistaa myös väitteen, että Maria voidaan esittää huivittomana kun hän on perhepiirissään.

Kristinuskon piirissä huivin käytön edistäjänä Weltmuseum esitteli Tertullianuksen. Vuosisata aiemmin Paavali oli ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään vaatinut naimisissa olevien naisten käyttävän huivia jumalanpalveluksessa. Kotiin päästyäni kaivoin verkosta nykysuomennoksen tekstin, jossa siis näin:
Jos miehellä on päähine päässään, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä. Sen sijaan jos nainen on avopäin, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä, sillä sehän on samaa kuin hän olisi antanut ajaa hiuksensa pois. Ellei nainen peitä päätään, hän voi yhtä hyvin leikkauttaa hiuksensa. Mutta jos kerran hiusten leikkaaminen tai pois ajaminen on naiselle häpeällistä, hänen tulee peittää päänsä. Miehen ei pidä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa. 
Näyttely muistutti, että useissa Välimeren alueen uskonnoissa (ainakin juutalaisten) on tapana, että miehet peittävät päänsä rukoillessaan, uhratessaan ja profetoidessaan. Tämä ymmärretään eristäytymisenä ja keskittymisenä eli aivan toisin kuin naisten huivi samassa ympäristössä. Se on myös tapa luoda ryhmäidentiteettiä ja Paavalin kirjeessä (tulkintani mukaan) tehtiin eroa aiempaan - miesten osalta.

Miehet ovat toki käyttäneet huiveja arjessakin, esimerkiksi turbaaneina. Suomessa palestiinalaishuivina tunnettu keffiyeh oli näyttelytekstien mukaan ennen 1960-luvun sotia Israeliin muuttaneiden juutalaisten suosiossa heidän pyrkiessään luomaan suhdetta ympäristöön ja sen historiaan.

Näyttelyn huomautus siitä, että nimellisesti vaatimattomuuteen liittyvästä huivista tuli materiaalin, värien ja muotojen kautta tapa herättää huomiota. Tätä olen usein miettinyt Helsingin kaduilla ja joukkoliikenteessä nuoria huivinkäyttäjiä nähdessäni.


Itävallassa toista maailmansotaa edeltäneessä auktoritäärisessä valtiossa ja sitä seuranneessa kansallissosialismissa päähuivi ja dirndl olivat osa tavoiteltua estetiikkaa, jonka 1800-luvun lopulla alkanut "paikallispuku"-liike oli määritellyt. Paikallisvaatteiden käytöstä ehti 1900-luvun alussa tulla juutalaisille assimilaation merkki, mutta/joten kansallissosialismi kielsi heiltä perinnevaatteiden käytön julkisesti. Olihan maaseutu, jota vaatteet edustivat, kansallisen vahvuuden ja identiteetin lähde. Päähuivista tuli nyt "saksalaisen luonteen" ja moraalin tunnus.

Kun taas keskitysleireille päätyneet naiset saivat toisen väriset huivit, joiden vaadittiin peittävän jokainen hius.


Vitriinissä olevilla eurooppalaisilla kansallispukunukeilla oli huivit päässä, sillä nekin olivat hakeneet mallinsa maalta, jossa huivi oli käytännöllinen suoja auringolta ja lialta. Onko Suomesta huivipäisiä nukkeja? Mieleen tulee vain nauhapäitä.

Ottaen huomioon, että päähuivi oli vielä arkisessa käytössä 1900-luvun alkupuolella ainakin Suomessa, on aika jännää, että siitä tuli silkkisenä muotia jo 1950-luvulla. Huivit olivat muotia vielä seuraavillakin vuosikymmenillä, värikkäinä ja puuvillaisina. Mikä selittänee miksi minä vietin lapsuuteni kesät huivi päässä.

P. S. Edellisen kerran huivien historiasta sain tietoa ruotsalaisesta lehdestä.

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Arkeologiaa monessa museossa

Paikallisia arkeologisia löytöjä näin ensimmäistä kertaa Wienissä kulttuurihistoriallisessa museossa, mutta olin silloin vielä niin pihalla, etten tajunnut muun antiikin rinnalla olleen Rooman valtakunnan edustavan paikallisuuttakin. Ymmärsin kuitenkin ihailla yhteen huoneeseen kerättyjä "pimeän keskiajan" aarrelöytöjä. Ne oli löydetty keisarikunnan ajalla eli osin nykyisten rajojen ulkopuolelta.

Rajojen ylitys kokoelmakeruussa näkyi myös luonnontieteellisessä museossa, jossa esihistoriaa esitettiin kolmessa isossa huoneessa melko perinteisin keinoin. (Pömpeli, jossa piti saada omat kasvot osaksi esihistoriallista asua ei sivusta katsottuna näyttänyt toimivan kovin kummoisesti.)


Esine, jota varten olisin yksin maksanut sisäänpääsyn, oli Willendorffin Venus. Sillä oli oma tilansa melko huomaamattomasti ja sai vähemmän huomiota kuin saman salin täytetty mammutti, joka oli varmasti helpompi kuvattava. Vahvasti valaistu Venus on otoksissani suunnilleen valopallo, joten ei siitä sen enempää.

Kun nipin napin olin Suomen arkeologian kurssilla saanut muutaman vuosiluvun päähäni tuijotin hämmentyneenä täkäläisen keramiikan alkua: 5600-5300 eaa. Suomessa 5200 eaa alkaen ja luulin meidän olleen aivan jälkijättöisiä. Näin käy, kun ei vertailla ulkomaailmaan.

Vertailun nimessä hain vitriineistä nuorakeramiikan, jonka kyltitys oli osin synkassa sodan evoluutio - näyttelyn kanssa eli ilmoitti kulttuurin tulleen koillisesta. Mutta nyt kulttuuri oli kehittynyt 2800 eaa ja tullut Itävaltaan vasta 2500 eaa.

Oman huoneen (tai paremminkin salin) oli saanut Hallstatin suolakaivos, josta on hienoja löytöjä kuten sen hautausmaaltakin. Osteologisella analyysillä oli todennettu kova työnteko lapsesta asti. Kaivoksessa säilynyt ihmisten p*ska eli hienommin sanottuna koproliitti kertoo ruokavaliosta ja suolistossa eläneistä suolinkaisista ja piiskamadoista. Kaivoksessa on säilynyt erittäin vanhoja (1500-400 eaa) tekstiilejä, joissa on merkkejä luteista.

Selvyyttä Rooman aikaan Wienissä sain Römermuseossa, joka Aboa Vetuksen tapaan on perustettu arkeologisen rakennuslöydön yhteyteen.

Kellarissa olevista roomalaisupseerien taloista ymmärsin lähinnä lattialämmitysrakenteen, mutta itse museo oli kiitettävän selkeä seinäteksteineen ja esineineen, joista ihastuin kasvoilla koristeltuun keramiikkaan.

Erityisen hienoja olivat havainnollistavat animaatiot, joissa rakennukset pyörivät ja halkaistuivat.

Vastaava animaatio oli myös Museum Judenplatsissa, joka on perustettu esittelemään vuonna 1995 aukiolta löytynyttä synagogan rauniota, joka on esillä kellarikerroksessa. Sen ajoituksessa on selvää loppu, joka liittyy juutalaisten joukkomurhaan ja karkoitukseen 1421. Seinätekstin mukaan rakennus oli tehty 1200-luvulla.


Kiitos tuon museon animaatioiden Wienin keskiaika avautui aivan toisella tavalla kuin Wienin kaupunginmuseossa. Siellä kertovaa tekstiä oli vähän ja kahden näyttävän ja hienon kartan lisäksi keskiajan esineet kaikki tuomiokirkosta. Paitsi kolmen pienen vitriinin keramiikka, joka oli arkeologisia löytöjä, vaikkakin hämäävän kokonaisia.

Pärnussakin oli esillä enemmän. Ja Aboa Vetuksessa.

(Kaupunginmuseo oli kauttaaltaan erikoinen. Vaihtuvien näyttelyiden ohella siellä oli esitetty 1800-luku muutamalla esineellä ja pääosin taiteella. Väliin jääneestä ajasta ei ollut esillä mitään.)