lauantai 13. tammikuuta 2018

Euroopan muinais-DNA ja rautalankaa


Eilen kuokkimani arkeologian seminaari, jossa Päivi Onkamo kävi läpi tuoreimmat muinais-DNA tutkimustulokset koskien Eurooppaa tarjosi tietoa, jota olen pitkään kaivannut. Olen nimittäin ohittanut useimmat DNA-uutiset, kun en ole ymmärtänyt onko olemassa jo "yleistä totuutta" vai ollaanko niin alussa, että jokainen analyysi tai artikkeli voi laittaa kokonaisuuden uusiksi.

Onkamon esityksen perusteella Euroopan väestölle on olemassa karkea malli, jota data tukee. Eli olipa kerran jääkausi. Sitten jää alkoi sulamaan ja A-immeiset muuttivat tänne metsästämään ja keräilemään. Tämä A-ryhmä sai uutta verta kun Välimeren pohjukassa maanviljelyn omaksuneet B-immeiset levittäytyivät vähitellen pitkin Eurooppaa. Heiltä on jäljellä yhtä paljon miehisiä ja naisisia geenejä, joten todennäköisesti B-immeiset muuttivat perheinä.

Samoihin aikoihin kuin metallin käyttö alkoi, idästä tuli merkittävä määrä indoeurooppalaista kieltä puhuvaa C-porukkaa. Heidän geeneistään on jäljellä huomattavasti enemmän miehisiä kuin naisisia geenejä. Joko tulijat olivat käytännöllisesti katsoen ainoastaan miehiä tai joku tauti teki AB-miehistä lisääntymiskyvyttömiä tai tapahtui jotain ihan muuta. Lopputulos kuitenkin on, että historiallisen ajan eurooppalaiset ovat ABC-porukkaa hieman eri painotuksin.

Poikkeuksena - tunnetusti - me täällä Suomessa. Pakan on sekoittanut se, että tuntemattomana ajankohtana tänne on tullut D-porukkaa jostain Siperian suunnalta. Emme kuitenkaan ole D-porukkaa, vaan ABCD-porukkaa.

Toivottavasti ymmärsin oikein.

Onkamo on muinais-DNAn aktiivinen tutkija, joten esityksen henki oli aivan muuta kuin, mitä runsas vuosi sitten kuulin Åsa Larssonilta. Ongelmat eivät toki ole kadonneet minnekään. Tämä kävi ilmi kun keskusteltiin Baltian tuoreista tuloksista, joiden mukaan nykyväestö Virossa ja Liettuassa ei polveudu tutkituista pronssikauden yksilöistä. Mutta, kuten yleisöstä huomautettiin, luita tutkittaviksi oli valittu rantakulttuurista, jonka hautaustapa ne säilytti. Ehkäpä väestön valtaosa asui sisämaassa tai ei kuulunut sosiaaliseen ryhmään, joka haudattiin tikyseisellä tavalla?

Eli aion edelleen olla skeptinen, mutta ymmärrän nyt esihistoriasta hieman enemmän. B- ja erityisesti C-porukkaan voidaan liittää myös arkeologisesta tutkimuksesta tuttuja termejä, mutta koska keramiikat menevät edelleen päässäni sekaisin ja esitys sekä keskustelu oli englanniksi, en lähde yrittämään.

Onkamo suositteli Karin Bojsin kirjaa, joka tuoreeltaan sekoitti minut. Englanniksi ilmestyy piakkoin alan senioritutkijan David Reichilta kirja Who We Are and How We Got Here: Ancient DNA and the New Science of the Human Past. Suomalais-ugrilaisen kielialueen kielitieteen, DNA:n ja arkeologian yhdistävää katsausartikkelia, jota Onkamokin on kirjoittamassa, joudutaan ilmeisesti odottamaan ensi vuoden puolelle asti.

Toivottavasti Suomen alueen muinais-DNA tulokset näkevät päivänvalon sitä ennen. Alan käytäntöjen mukaan (näköjään) tutkijat eivät sano sanaakaan ennen kuin artikkeli on julkaistu.

Kuvalähde St. Nicholas, May 1892

perjantai 12. tammikuuta 2018

Peruukintekijä Brundin Tukholmasta

Tiedostamaton oletukseni oli, että peruukkien mentyä muodista olisi niiden tekeminenkin loppunut. Jäi huomaamatta, että peruukkeja on käytetty esteettiseen tarpeeseen läpi vuosisatojen. Suomessa oli 1840-luvun alussa markkinoita ainakin yhdelle yrittäjälle Tukholmasta asti.

Tämä ilmestyy digitoituihin sanomalehtiin kun Tukholmassa ilmestynyt Aftonbladet kertoi 18.7.1834, että kaupungissa oli 12. päivä vihitty avioliittoon Norrteljen peruukkimestari N. A. Brundin ja mamselli J. M. Mineur. Pariskunta jäi Tukholmaan, jossa lapsensa Aftonbladetin 27.6.1837 mukaan kuoli. Ensimmäinen hakuihin osunut mainos julkaistiin Aftonbladetissa 15.11.1837.


Aftonbladetissa 9.4.1838 Brundin tiedottaa osoitteenmuutoksesta, mutta ehkä bisnes ei sielläkään tuottanut tulosta, kun Suomi pian kutsui mahdollisuuksillaan. Nils August Brundin saapui höyrylaivalla Örnsköld Uumajasta Vaasaan 18.7.1841 ja lähti paluumatkalle 1.8.1841 (Wasa Tidning 24.7.1841, 7.8.1841). Toisella höyrylaivalla hän tuli Tukholmasta Turkuun 4.10.1841 ja jo samana päivänä jätti ilmoituksensa paikallislehteen (Åbo Tidningar 6.10.1841).
Ilmoitus julkaistiin samalla tekstillä moneen kertaan, kunnes 12.11.1841 Brundin ilmoitti lähtevänsä kyseisen kuun lopussa kaupungista (Åbo Tidningar 13.11.1841). Jos todella lähti, palasi pian takaisin, sillä ilmoituksiaan on tasaisin väliajoin Turun lehdissä helmikuun lopulle. Huhtikuussa hän sai vuoden passin Poriin. Mutta Brundin oli takaisin Turussa jo 14.5.1842 ja hän jatkoi matkaansa 17.5.1842 kahden apulaisen kanssa höyrylaivalla Tukholmaan (Åbo Underrättelser 18.5.1842, 21.5.1842).

Hän tuli Tukholmasta takaisin Turkuun elokuussa 1842 ja julkaisi ilmoituksiaan syyskuussa (Åbo Underrättelser 24.8.1842, 3.9.1842). Maaliskuussa 1843 hän oli Vaasassa ja toukokuussa 1844 Porvoossa (Wasa Tidning 24.3.1843, Borgå Tidning 18.5.1844). Porvoosta hän tuli Turkuun 30.6. ilmeisesti vaimonsa ja alaikäisen poikansa kanssa. Tuttu ilmoitus julkaistiin heinäkuusta syyskuulle ( Åbo Underrättelser 13.7.1844, Åbo Tidningar 24.08.1844, Åbo Tidningar 14.09.1844). Lokakuun puolivälissä hän sai passin Ouluun. Paluumatkalla pysähtyi pariksi viikoksi Vaasaan ja palasi Turkuun 28.12.1844 (Wasa Tidning 30.11.1844).

Tammikuussa hän ehti palvelemaan turkulaisten tarpeita, mutta sai 20.2.1845 passin Viipuriin (Viipurin lääniin?) (Åbo Tidningar 18.1.1845) . Liekö lähdöstä tullut mitään, sillä ilmoituksiaan on tiheään Turun lehdissä maaliskuun puolivälistä toukokuulle. Uusi passi Viipuriin päivättiin 5.6.1845, mutta Brundin oli takaisin Turussa jo 16.6.

Hän sai seuraavaksi passin Ouluun 19.7., mutta lähti 20.7.1845 Turusta höyrylaivalla Helsinkiin (Åbo Tidningar 23.7.1845). Pääkaupunki ei häntä pidätellyt vaan hän tarjosi palveluksiaan viikkoa myöhemmin Porvoossa (Borgå Tidning 30.7.1845).  Hän oli takaisin Turussa 29.9.1845, jollon sai paluupassin Ruotsiin. Myöhempiä havaintoja hänestä ei ole Turun passikortistossa eikä sanomalehdissä.

torstai 11. tammikuuta 2018

Painajainen Ruotsinmaalla

Berguddin ruumissaarnan personaliasta tuli tietenkin mieleen, että vastaavat voisivat paikata saman tutkimuksen muita aukkoja 1600-luvulla. Mutta jos painatteita on ollut ja ne ovat säilyneet, niin ovat tallessa Ruotsissa. Joka ei ole suomalainen.


Suomessa suurin osa tämän tyyppisistä painatteista löytyy Kansalliskirjaston mikrofilmilistoista Suorasanaiset henkilökirjaset vuoteen 1809 ja Runomuotoiset henkilökirjaset. Listoilla olevat ovat myös Fennica-tietokannassa, jota nykyään käytetään Finnan kautta. Fennicaan on luetteloitu myös mikrofilmaamattomia, kuten Berguddin ruumissaarna. Lisäksi voi halutessaan vielä tarkistaa Toini Melanderin hienon luettelon Personskrifter hänförande sig till Finland 1562–1713 från 1951.

Ja samaan aikaan Ruotsissa... Peter Sjökvistin opinnäyte Tillfällesverser på ABM-institutioner vuodelta 2001 kertoo, että tämäntyyppisiä painatteita on hyllymetreittäin (!) ainakin näissä laitoksissa
Olen vuosia (vuosikymmen?) sitten käynyt KB:ssä ja Uppsalassa selaamassa heidän kortistojaan. Edelleen näissä kahdessa merkittävimmässä kirjastossa henkilökirjaset on luetteloitu vain paperille/kartongille. Sjökvistin työn perusteella luettelointi oli vuonna 2001 yhtä antiikkista muissakin säilytysorganisaatioissa eikä oli syytä olettaa, että viimeisen 17 vuoden aikana tapahtuneen suurta muutosta. (Libris-hapuiluni osui yhteen Tukholman yliopiston kirjaston kokoelman painatteeseen, joten ehkä siellä osa on luetteloitu nykyaikaisesti.)

Eli painatteiden haku vaatisi kattavan matkailun Ruotsissa. Kattavan siksi, että tietenkään painatteet eivät ole välttämättä jääneet sille maantieteelliselle alueelle, missä niitä on alunperin käytetty. Markus Gunshaga kirjoittaa: "Själv har jag dessutom stött på norrländska likpredikningar på Lunds universitetsbibliotek och skånska personverser i Östersund".

Jos moiseen reissuun olisi mahdollisuus... voin kuvitella tunteen kun toiseksi viimeisessä kirjastossa löytyy painate, jossa onkin uusi sukunimi ja koko kierroksen saa aloittaa alusta.

Gunshagaa vielä lainaten: "Gamla dammiga kortkataloger i all ära, men digitalt sökbara register slår högre."

Kuva kirjasta "A masque of dead Florentines : wherein some of death's choicest pieces, and the great game that he played therewith, are fruitfully set forth" (1895)

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Nils Eriksson Berguddin kuusi lasta

Kuten Nils Eriksson Berguddin elämäkerran yhteydessä lupasin, erikseen nyt lapsistaan. Perustuen ruumissaarnaan, Sulvan varhaiseen kirkonkirjaan (sivu 1 ja sivu 2, kiitokset paikallistuksesta Matti Lundille) ja muihin lähteisiin.

Ruumissaarnan perusteella kaikki Berguddin lapset ovat avioliitosta Maria Mattsdotter Schildtin kanssa. Tämä ei ole ollut aiemmin selvää, sillä Yrjö Kotivuori on ylioppilasmatrikkelissaan joutunut merkitsemään Marian vain todennäköiseksi äidiksi kahdelle Bergudd-ylioppilaalle.

Ruumissaarnan kannen sisäpuolella ilmoitetaan surijoiksi kuusi lasta.
Tarkemmin lukemalla huomaa, että mukana on myös yksi vävy ja yksi miniä. Samaisen painatteen personalia-osuudessa kerrotaan, että lapsia oli kaikkiaan kuusi ja yksi poika ja yksi tytär olivat kuolleet ennen isäänsä. He jäävät siis nimettömiksi. (Pojan nimeksi vahva veikkaus on Matts äidinisän mukaan.)

Eli Nils Eriksson Berguddin ja Maria Matsdotter Schildtin 4.10.1653 solmitussa avioliitossa syntyneet aikuiseksi eläneet lapset, jotka jo Gunnar Rosenholmin kysymyksen yhteydessä julkaistiin Genoksessa 2/1951 s. 45, ovat ikäjärjestyksessä
  • Poika Erik Bergudd s. elokuussa 1654, k. 1694/1695. Manttaalikomissaari Pohjanmaalla.
  • Tytär Maria Bergudd, syntynyt kuoleman yhteydessä annetun ikätiedon perusteella vuoden 1658 paikkeilla. Avioliitto (1.) Gabriel Mathesius k. 1692. Poika Nils Mathesius s. 29.8.1676 Kalajoki. Avioliitto (2.) Hans Preutz k. 1695. Avioliitto Johan Mickelsson Tammelader k. 1702 +? Avioliitto Matts Mickelsson Tamerlander, raatimies Raahessa ja kuollut ennen vuotta 1707. Kuollut 18.7.1735 Pyhäjoki 77 vuoden 2 kuukauden ja 6 päivän iässä. Poikansa Nils tuolloin Pyhäjoen kirkkoherra.
  • Poika Nils Bergudd, s. 4.10.1660 Sulva. Lääninsihteeri Pohjanmaalla. Oletettu elossa olevaksi 1707 Rebekka Schildtin perukirjassa Tukholmassa. Avioliitto 4.3.1689 Elsa Bergenheim. Lapsia Petrus s. 24.1.1690 Sulva, Nils s. 1.8.1691, k. 5.5.1752.
  • Poika Gustaf Bergudd s. 1663, haud. Tukholmassa 1697. Maanmittari.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Nils Eriksson Berguddin 54 vuotta

Miten 1600-luvun mies päätyy Ruotsin sisämaakaupungista Pohjanmaalle keräämään aatelin verosaatavia? Usein tällaisiin kysymyksiin ei saa vastauksia, mutta Nils Eriksson Berguddin ruumissaarnan personalia-osa on antoista. (Huom! Kansalliskirjaston henkilöhistorialliset painatteet eivät kaikki ole mikrokorttiluetteloissa!)

Nils syntyi Filipstadissa 26.7.1625 äitinään Cicilia Hansdotter ja isänään raatimies Erik Eriksson. Hän kävi ensin kaupungin omaa koulua, mutta aloitti vuonna 1639 eli 14-vuotiaana Karlstadin "kuuluisassa koulussa". Kolme vuotta siellä opiskeltuaan hän sattui olemaan käymässä kotona, kun Filipstadissa oli liikkeellä Carl Bonden hovimestari etsimässä lupaavia nuoria miehiä palvelukseen.

Ehkä halukkaasti tai ehkä koulukuluihin kyllästyneiden vanhempien painostuksesta Nils tarttui tarjoukseen. Kahden vuoden jälkeen hän eteni kamaripalvelijaksi ja jatkoi siinä asemassa kolme vuotta kunnes 16.8.1649 hän sai tehtäväkseen Bondelle läänitettyjen tilojen veronkeruun Uplandin ja Västmanlandin alueella. Seuraavana vuonna hänestä tehtiin myös kirjanpitäjä.

Alkuperäisen herransa kuoltua helmikuussa 1652 perilliset tarjosivat Nilsille tehtäväksi Laihian vapaaherrakunnan veronkeruuta ja muuta valvontaa. Otettuaan tehtävän vastaan hän tuli personalian mukaan paikan päälle Pohjanmaalle vuonna 1652. Laihian historian kirjoittaneen Armas Luukon mukaan tuomiokirjat vahvistavat Nilsin olleen toimessaan viimeistään talvikäräjillä 1653 (s. 194).

Vielä ainakin kertaalleen Nils jätti Pohjanmaan, sillä häitänsä Maria Mattsdotter Schildtin (esitätini!) kanssa vietettiin Nyköpingin linnassa 4.10.1653. Linna paloi 1665, joten sen komeudesta on mahdotonta esittää kuvaa.
Ny Illustrerad tidning vuoden 1880 tienoilla
Avioliiton lapsia käsittelen ruumissaarnan ja muiden tietojen perusteella myöhemmässä blogitekstissä. Jossain vaiheessa sukunimen Bergudd omaksunut Nils oli Luukon esityksen perusteella hoitanut velvollisuuksiaan veronkeruussa ahkerasti ja sijoittanut runsasta palkkaansa ainakin omaan tilaan Sulvassa. Sekä kirjoihin, jotka ruumiissaarnan pitänyt Maalahden kirkkoherra Olof Arenius tunsi ja mainitsi tekstissään.

Palkanmaksu katkesi, kun Bondet menettivät vapaaherrakunnan 10.12.1674. He tarjosivat Nilsille toisaalta uutta työtä, mutta hän ei halunnut enää muuttaa. Nils kuoli kotitilallaan aamulla 3.5.1680. Hautajaiset kaikella komeudella pidettiin 6.6.1680 Sulvan kirkossa, jonne Maalahden pitäjänkertomuksen mukaan perilliset lahjoittivat haudan yläpuolella riippuneen kahdeksanhaaraisen kynttiläkruunun "sillä ehdolla, että he ja perillisensä saisivat haittaamatta pitää haudan".

Jossain vaiheessa marmorikivi, jossa oli kaiverrukset

ja joka kulmassa paksut rautarenkaat, oli siirretty uuden (1783-1786 rakennetun?) kirkon kirkonportaaksi. Vuoden 1863 kirkonkokous päätti siirtää sen takaisin muistitiedon ja arvelujen varmuudella alkuperäiselle paikalleen. Mistään myöhemmästä verkkolähteestä en löydä kivestä tietoa.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Huijari Tukholman laivassa

Suomalainen Wirallinen Lehti aloittaa raporttinsa 3.12.1872:
Tyttö Lapista. Yli puoli vuosikymmentä sitte luettiin sanomalehdissä eräästä lappalaisesta tytöstä, jota suksin hiihteli Lapin tunturien solista Tukholmaan. Tällä matkallaan sai hän voittaa ei ainoastaan tavallisen naishiihtäjän matkarasitukset, vaan sen lisäksi rahvaan tyhmän epäluulon koska hän oli Lapista. Kansa näet luuli häntä joksikin Lapin noidaksi ja sentähden ei häntä laskettu huoneihin. Missä siis ei sattunut pappien tai muiden sivistyneiden asuntoja tiensä oheen, sai tyttöparka viettää ei ainoastaan päiviänsä suksillaan, mutta myöskin yönsä luminietoksissa. Ainoastaan loppumatkalla pääsi jonkun matkan postivaunuissa ja näin saapui Tukholmaan.
Kuvausta vastaava juttu löytyy Suomettaresta kopioituna Tapiossa 16.4.1864 ja pidempiä pätkiä julkaistiin ruotsalaisissa lehdissä. Näitä luotettavampi selostus on Nils Erikssonin tutkimuksen Sameskolor inom Åsele lappmark biografiaosassa. Maria Magdalena Mattsdotter lähti mielijohteesta tai sisarensa kuolinvuoteella esittämän pyynnön takia Åselesta Tukholmaan pyytämään kuninkaalta koulua. Eli SWL:n julkaisema tarina on vielä hetken totuudenmukainen:
Niinkuin tiedetään oli vasta äsken manalaan muuttanut kuningas Kaarle XV sekä hänen puolisonsa yhtä lempeä ja kohtelias alhaiselle kuin ylhäisellekin, ja nämä ottivat lappalaistytön hoitoonsa sekä panivat hänen kouluun. Ensin tultuaan Tukholmaan sai tyttö puhua ainoastaan erään opettajattaren kanssa, sillä muut eivät osauneet Lapin kieltä.  
Ehei. Maria Magdalena tapasi kuninkaan ja kuningattaren, mutta oli pian takaisin kotiseudullaan. Juttu lähtee irtautumaan totuudesta, sillä se toistaa nyt "lappalaistyttönä" Tukholmasta Helsinkiin matkustaneen nuoren naisen kertomaa. Hän tarvitsi tarinalleen tiiviimmän suhteen kuninkaaseen ja siksi versiossaan on tämä koulunkäynti. Naisen kertova ääni erottuu seuraavassa kappaleessa voimakkaammin.
Tyttö, oltuaan kuusi vuotta Tukholmassa, on vuosi takaperin tullut Suomeen ja ollut Tammisaarella jossakin herrasperheessä emännöitsiäpalveluksessa. Mutta kuultuaan kuningas Kaarle XV kuolleen, halusi tyttö vielä nähdä kasvatusisäänsä kalman majassa, lausua hänelle vielä sydämessään kiitoksensa ja jäähmväisensä. Siihen matkaan oli joku hyväntahtoinen rouva lahjoittanut hänelle matkarahan. 

Oliko matkarahaa lahjoitettu tai ei, se kannatti mainita, jotta tarinaa laivassa kuuntelevat saisivat omatoimisesti ajatuksen auttaa naista samaan tapaan. Tuskin tarvitsi pyytää.
Tämän marraskuun 29 p. saapui tyttö jälleen höyrylaivassa Helsinkiin, mennäkseen Porvoosen, ehkä johonkin samankaltaiseen palvelukseen kuin Tammisaarellakin on ollut.  
Jotkut Tukholmasta palaavat hyväntahtoiset rouvasihmiset, jotka hänen kanssa tutustuivat matkalla, kirjoittivat listan Helsingin rannassa laivassa, kooten sillä tavalla vähän apurahaa tuolle köyhälle vaan nerokkaalle Lappalaismatkakumppanille matkamuistoksi. Sievällä ja liikuttavalla naisen kainoudella otti hän vastaan taritun muiston, nöyrästi lausuen ei sitä anoneensa vaan samalla sydämellisimmästi kiittäen hyväntekijöitään.   
Mainituilla rouvashenkilöillä lienee tarkoitus auttaa häntä johonkin vakamampaan ja soveliaampaan toimitukseen, kuin liikkuvan ja epäsopuisan emännöitsiän ammatti on. Hän on 25 vuotta vanha.
Olisi kiva tietää huijasiko nainen tarpeeseen vai huvikseen. Tai maksaakseen potut pottuina, jos alkumatkasta häntä oletetun alkuperänsä vuoksi katsottiin vinoon. Suomalainen Wirallinen Lehti ei valhetta tajunnut vaan huomasin sen etsiessäni mainittua aiempaa tapahtumaa.

Kuva Helsingin ja Tukholman välillä liikennöineestä s/s Constantinista sivustolta Turku Steamers. Kuvaston linjaus joulukuulta: "Kun ns. tavallinen (vanha) valokuva kopioidaan sellaisenaan, suoja-ajan päättymisen määrittelee alkuperäisen kuvan valmistushetki."

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Jaakko Nikkisestä, kirjailijasta

Kun aikanaan ihastelin Maanraivaajia, en kiinnittänyt mitään huomiota elämänkertojen toimittajaan Jaakko Nikkiseen. Törmäsin nimeensä tuoreissa Gutenberg-digitoinneissa ja havaitsin Wikipedia-sivunsa, ja KirjaSammon kirjailijasivun varsin köyhiksi, joten innostuin keräämään lisätietoa. Miehestä täytyy olla Laihian paikallishistoriassa mainintoja, mutta pitäydyin verkkolähteissä.

SSHY:n digitoimien kirkonkirjojen perusteella voi sanoa, että Laihialla 1.10.1884 syntyneen Jaakko Villiamin vanhemmat ovat Isokylän Nikkisen talollinen Matti Jaakonpoika ja vaimonsa Susanna Antintytär. Ensimmäinen löytämäni sanomalehtimaininta on valinnastaan Laihian nuorisoliiton sihteeriksi (Vaasa 7.12.1907). Nuorisoliiton lisäksi Nikkinen toimi Laihian maalaisyhdistyksessä (Ilkka 30.7.1910). Laihian maalaisyhdistyksen iltamissa Nikkisen pitämä alustus Onko nykyajan taloudellinen kehitys luonut mitään varjopuolia maalaiselämään? julkaistiin Maakansassa 7.3.1912. Viimeistään vuonna 1908 hän oli alkanut kirjoittamaan, Ilkan avustajana (Ilkka 5.12.1908).

Laihian edistysliiton tilaisuudessa Nikkinen piti "tarmokkaan ja valaisevan" esitelmän nuorison itsekasvatuksesta (Vaasa 4.8.1910). Varmaankin hänellä oli aiheesta omakohtaista kokemusta, sillä Nikkinen "ei ole käynyt kansakoulua ylemmissä oppilaitoksissa" (Ilkka 2.5.1911). Kuitenkin isoveljensä Aleksanteri (s. 9.5.1881) sai vuonna 1900 papintodistuksen kauppaopistoa varten eli täysin koulutusvastainen perhe ei ole voinut olla (Laihian rippikirja 1895-1906 I s. 285). Muuttaessaan Ylistaroon vuonna 1905 Aleksanteri oli ammatiltaan kaupanhoitaja (Ylistaron muuttaneet).

Jaakko Nikkisen esikoisromaanin Leppirannan Lauri (1916) alkua silmäillen se saattaa olla jossain määrin omaelämäkerrallinen kertoessaan maanviljelijän pojasta, joka ei pääse opintielle. Tulkintaani tukee Valvojassa 10/1916 julkaistu arvio, jonka mukaan teos
kuvailee välittömästi ja koruttomasti valistuneen maalaisnuorukaisen pyrkimyksiä omistamaan nykypäivien aatteellisista virtauksista parhaat ja toteuttamaan ne käytännössäkin sekä suorastaan taloudellisella alalla että ennen kaikkea oman itsensä sisäisessä kasvatuksessa ja kehittämisessä. Ja se kuvailee vakuuttavasti ja sydämen lämmöllä niitä kamppailuja, joita ilman vilpitön ja epäitsekäs luonne ei voi suoriutua keskellä vanhemman sukupolven ahdaskatseisuutta ja keskellä sen nousevan polven matalia pyyteitä ja korskeaa itsetyytyväisyyttä, joka on johdonmukaisena jatkona isien ihanteettomuudelle eikä niin ollen mitenkään sovellu tähän levottomasti sykkivään ja uusia elä misen muotoja kohden kulkevaan aikaan.
Jaakko Nikkinen on kuvan oikeassa reunassa numerolla 14 merkittynä (Pyrkijä 12/1912)
Ennen romaania Nikkiseltä julkaistiin (etunimellä Jouko) kertomuskokoelma Kotipellon kynnökseltä (1911). Arvostelijasta J. W. L.
tuntui hra Nikkisen kertomuksia lukiessa siltä, kuin ei hän olisi ei oikea kansankirjailija eikä oikea taidekirjailija, vaan jotakin siltä väliltä, siis: verrattain huonosti onnistuva jäljittelijä, vailla omaperäisempää sanontaa ja sisältöä. Ilmeisesti on hra Nikkinen omin päin lukenut liian paljon, jaksamatta sulattaa lukemaansa omakseen. (Uusi Suometar 24.6.1911)
Myös Turun Sanomiin 22.8.1911 kirjoittanut E. S. lyttäsi kokoelman: "Jouko Nikkisen kaltaiset kirjailijat eivät enää nykyään rikastuta kirjallisuuttamme muuta kuin laajuuden puolesta. Tällaisen esikoisteoksen kiittäminen "joka suhteessa huomiota ansaitsevaksi" on yleisön pettämistä, sen maun harhaan johtamista." Ilkassa piti 2.9.1911 omaa kirjoittajaa tietenkin puolustaa:
Mutta annas, jos joku kirjoittaa kirjan jossa elämänvoimien uudistusvirrat pulpaltelevat, jossa luonnonraikas elämänilo on tekemätön, vilpitön, jos kirjoittaja vielä sattuu olemaan maaseutulainen talonpoikaispoika, hänet on nujerrettava tässä kansallisen viljelyksen kukoistavassa taimitarhassa.
Arvostelusta Nikkinen ei ilmeisesti lannistunut ja tekstejänsä arvostavia julkaistuja löytyi. Kertomus Myyty julkaistiin jatkokertomuksena Pyrkijässä  9, 10, 11, 12, 13-14/1911 ja teksti Katkelmia, joita jokainen voi poimia lisää julkaistiin Pyrkijässä 19-21/1911. Kansanvalistusseuran kaunokirjallisessa kilpailussa Nikkinen sai jaetun toisen palkinnon kertomuksellaan Maa kasvaa maatessakin, joka jukaistiin Kansanvalistusseuran kalenterissa 1913 (Työväenliitto 31.8.1912, Uusi Suometar 8.11.1912).

Maamiehen joulu -lehdessä 1913 "Jaakko Nikkinen kertoo elävästi eläinten kapinasta, jota ne suunnittelevat kaiken sortajaa ihmistä vastaan" (Maakansa 21.10.1913). Seuraavana vuonna joululehdessä oli Nikkiseltä kertomus Pellolla ja niityllä (Liitto 5.12.1914). "Jumala mukaan." Eräs nuorisoseura-saarna julkaistiin osina Pyrkijässä päättyen numerossa 13-14/1916. Kertomus Nuori kuokkija julkaistiin Pyrkijässä 18-20/1916. Joululehdessä Kulkuset 1916 julkaistiin Jaakko Nikkisen kertomus Kotiinlähtöä odotellessa (Loviisan sanomat 15.12.1916). Pohjanmaa - lastu E.-P.-maan Nuorisoseuran kesäjuhlaan heinäk. 1 p. 1917 julkaistiin Ilkassa 3.7.1917. Suomen Nuorison Liiton viidennessä albumissa julkaistiin "Jaakko Niikkisen pirteä kertomus Ristiriitaa" (Maaseudun tulevaisuus 31.8.1917). Vuonna 1917 Pyrkijässä julkaistiin Nikkisen tekstit Omatunto, Sinivalkea lippumme, Sanni, Pilkkeitä sekä Kuulijat ja akitaattori (luku tekeillä olevasta teoksesta).

Maailma 1/1920
Vuoden 1918 sodassa Nikkinen oli Laihian äijäkomppanian matkassa ja muistelmansa tästä julkaistiin vuonna 1921 Ilkassa. Tätä ennen hän oli Pyrkijään 12/1919 kirjoittanut tekstin Ajan kuohuja katsellessa. Teksti Sinä, maamies! lienee julkaistu muuallakin kuin Heinolan sanomissa 25.9.1919.

Fiktiota syntyi edelleen. Edistysseuranuorison vuosikirjassa Nuorten joulukirja julkaistiin vuonna 1918 Jaakko Nikkisen teksti Kyynel kirkkahin (Kouvolan sanomat 10.12.1918). Maaseudun Tulevaisuudessa julkaistiin Nikkisen kertomus Virkistysmatka, joka päättyi numerossa 8/1919. Pyrkijässä 4/1920 julkaistiin kertomus Se huoleton lapsuuden aika ja Maailma 1/1920 julkaisi Nikkisen kertomuksen Vitjamiehiä.

Vaikka kirjansa olivat saaneet kritiikkiä Jaakko Nikkinen hyväksyttiin Kirjailijaliiton jäseneksi (Helsingin Sanomat 26.2.1921). Edelleen jatkuvan kertomustuotannon ohella vuonna 1922 ilmestyi romaani Ylenkatsotuita. Se sai rakentavaa kritiikkiä, mutta ei teilausta. Helsingin Sanomissa 3.11.1922 julkaistu kritiikki loppui sanoihin "en ollenkaan ihmettelisi, vaikka hän vielä kirjoittaisi huomattavammankin teoksen". Mutta Nikkisen julkaisuluettelossa on tämän jälkeen enää vuoden 1927 Nuori kuokkija. Ynnä muita novelleja (zip), johon on ehkä työstetty aiempia lehtijulkaisuja.

Kansan Kuvalehti 5/1928
Jaakko Nikkinen kuoli vasta vuonna 1946. Kuten huomaa, mahdollisesta perheestään eivät sanomalehdet kertoneet mitään. Ja vaikka Pohjanmaa on aktiivisten sukututkijoiden aluetta, en löytänyt perhettä mistään verkon sukupuusta.