lauantai 3. marraskuuta 2012

Ilomantsin Paastojärvellä

Lehdessä Uljas : urheuden ja reippauden edustaja 5/1886 esiteltiin Berndt Höök oikealla näkyvän kuvan kera. Saman lehden numerossa 4/1887 julkaistiin B. Höökin metsästyskertomus Ilomantsin Paastojärveltä vuonna 1881 ja kirjoittaja lienee kuvan mies.

Kertomuksen varsinaisen toiminnan keskellä oli kuvaus, joka mielestäni ansaitsee esillenoston tällä paikalla.
Oli jo myöhäistä illalla, kun tulimme aivan lähelle järveä olevaan, viimeiseen metsänvartijatorppaan. Sivumennen tahdon tässä lausua muutaman sanan sen asujaimista. Pari vuotta ennen siellä oloamme kuoli vakituinen metsänvartija jättäen jälkeensä lesken ja 5 tahi 6 lasta, joista vanhin oli 15 vuoden ikäinen. Perhe kärsi suurinta puutetta, kun rohkea 15-vuotias päätti ruveta isänsä jälkeläiseksi hänen ammatissaan ja elättää perheen. Päällysmiehensä, tuon ihmisrakkaan metsäherran paroni W:n esityksestä otettiin hän metsänvartijaksi ja hän onkin reippahasti ja uutterasti tehnyt tehtävänsä, niinkuin hän myöskin on elättänyt koko sen "poikueen" jonka pesä valmistettiin niin syvälle salon siimekseen huojuvain honkain juurelle.
Hänen pieni veljensä Juhani, 9-vuotias liinatukka, yhtyi meihin, sillä hän tahtoi olla mukana kapineittemme kuljettamisessa. Samaan aikaan vuotta ennen oli Juhani vanhemman veljensä seurassa ollut heiniä noutamassa monen virstan päästä kodosta, kun hevonen paluumatkalla upposi suohon, niin ett'ei se jaksanut omin voimin päästä ylös, ja koska nuorten poikan voimat eivät riittäneet sitä nostamaan ylös, ei ollut muuta tehtävää kuin että vanhempi veli läksi apua etsimään, ja Juhani jäi hevosta hoitamaan. Talvi ilma oli kylmä ja hevosta rupesi paleltamaan, mutta Juhani tiesi tempun, sillä hän riisui päältänsä lämpöisen lammasnahkaturkkinsa ja peitti sillä hevosen pään, niin ettei se voinut hengittää kylmää ilmaa. Pikku Juho vapisi vilusta, sillä häntä alkoi nyt paleltaa, mutta torpan ainoa rikkaus, heidän rakas Pollensa, tuli pelastetuksi ja elää luultavasti vielä tänäkin hetkenä, ollen todistajana 9-vuotiaan pikkupojan ymmärtäväisyydestä ja huolenpitäväisyydestä.
Eräänä vuonna tekivät porot niillä tienoilla suurta vahinkoa kyläin heinäpieleksissä, jotka vaivalla kootut kaukana taloista olivat heidän ainoa rehunsa tulevaa kylmää ja pitkää, talvea varten. Poro tulee tämmöisen pieleksen luo ja syö arvattavasti hiukkasen siitä, mutta enimmän osan nostaa se sarvillaan ja hajottaa sen, leikkii ja polkee sen maahan, niin että pieles kokonaan laskeutuu tantereen tasalle.
Minun pikku Juhanini oli aivan oikein laskenut, että sama onnettomuus tulisi kohtaamaan heidänkin heinäpielestään, jonka tähden hän eräänä päivänä otti suksensa ja hiihti monta virstaa talosta olevalle pielekselleen ja valmisti siellä vanhoista rievuista, päreistä ja nauhoista y. m. hyvin epäiltävän laitoksen. Seuraus tästä oli, että peurat hävittivät naapurien pielekset, mutta jättivät Juhanin pieleksen rauhaan peljäten hänen kummitustaan Pollen suureksi onneksi ja ruskeankirjavan Mansikan makupalaksi, jotka Juhanin huoletta olisivat saaneet kokea kovaa talven kestäessä.
Paastojärvi on jäänyt Venäjän puolelle ja sen etsiminen luovutettujen alueiden kartastosta ei onnistunut tekstihaulla. Ja sitten kun löytyi ei sitä saanut irti leikata.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Eksotiikkaa aamuyöllä

Heräsin tänään vähän kolmen jälkeen. Toisinaan podcastien kuuntelulla pääsen takaisin uneen, mutta tuorein Släktband-jakso oli siihen aivan liian mielenkiintoinen.

Ensimmäisessä kolmanneksessa esiteltiin erään sukututkijan esi-isä Sumatralta! Ei mikään tuore maahanmuuttaja vaan 1700-luvun ihminen, joka oli päätynyt nuorena poikana Kiinan orjamarkkinoille, josta tuli ruotsalaisen kapteenin lunastamaksi ja joutui tämän kyydissä Ruotsiin. Sai siellä ruotsalaisen nimen ja monta lasta, joiden yksi jälkeläinen löysi sukututkimuksella todella yllättävän esi-isän!

Kyseinen esi-isä siis kastettiin Ruotsiin päästyä ja hän sai korkeasäätyiset ja monilukuiset kummit. Jakson toisessa kolmanneksessa käsiteltiin ajan kummikulttuuria. Lopuksi palattiin orjien pariin ja Dick Harrison kertoi lyhyesti siitä, että ruotsalaisetkin joutuivat 1700-luvulla orjiksi. Tämä asia ei ollut minulle uutta, sillä siitä oli jo viime vuonna puhuttu ruosalaisessa radio-ohjelmassa. Ilmeisesti tutkimus edelleen käynnissä.

Sumatralaisen miehen vaiheita Ruotsissa saattoi seurata kirkonkirjoista, mutta kun 1781 Ruotsissa sallittiin katolilaisuus kaikki maahanmuuttajat eivät enää tulleet kirjatuiksi luterilaisiin kirjoihin. Liekö 10.4.1806 Porissa kuollut italialainen Lovisa Brugniolli ollut merkittynä Tukholman katolisen kirkon jäsenluetteloon? Ainakin hän jätti puolet omaisuudestaan kirkolle ja toisen puolen Porin köyhille. Leike sanomalehdestä Inrikes Tidningar 29.7.1806.

Lukemaan oppimista ja linkitettyä tutkimusta

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään. Tai en ainakaan muista kuulleeni: Iisakki Hoikka.

Hänen kuvansa ja esittelytekstinsä löytyi Kyläkirjaston kuvalehden numerosta 5/1883. Tämän peräpohjalaisen valtiopäivämiehen perustiedot löytyvät Wikipediastakin, joten lainaan Kuvalehdestä lukemisen kuvausta:
Lukutaito oli tämän kasvatuksen pääkeinoja; siispä jo lapsuudessa Iisakki mainittiin "kirjaniekaksi." Ensikerran kinkeriluvussa käydessään saikin poika lahjaksi Uuden testamentin, jota antaessa antaja, Kälviän nykyinen kirkkoherra L. M. Castrén oli lausunut: "Koska olen poikakummisi, ja koska olet hyvä lukemaan, annan sinulle elämäsi valoksi tämän kirjan, jonka kyllä tarvitset, sillä näytät aika veitikalta."
...
Itsellensä alkoi hän piirtää ensimäisiä kirjaimiaan, ja opetteli lu'un laskua kenenkään opettamatta. Lukemista tarjosi hänelle ensinnä hänen isänsä, sittemmin hänen, vuosien kuluessa yhä kasvava oma kirjastonsa, jota tutkiminen — historiaa — kirkon, ihmiskunnan, mutta erittäin Suomen historiaa, joka, Koskisen "Suomen kansan historian" mukaan, on hänellä aivan selvillä — ynnä maantiedettä, vaan varsinkin raamattua, uskonnollista ja Jumaluus-opillista kirjallisuutta — on hänen rakkain huvituksensa. Aikamme rientoja on hän niin ikään tarkkaavaisuudella seurannut. Jo 12 vanhana oli hänellä oma-tilaamansa Suometar ja Oulun Viikko-Sanomat; ja näissä näemme hänen jo 16:n vuotiaana kirjottavan paikkakuntansa tietoja.
Tuoretta tutkimusta vähän (?) samalta suunnalta:

torstai 1. marraskuuta 2012

Biljardinpeluusta Turussa karjatautiin koko läänissä

Ehdin vihdoin setviä toukokuisella Tukholman Riksarkivetin vierailulla tekemiäni hakemistomuistiinpanoja. Antoisin oli ollut nide Landshövdingens i Åbo och Björneborgs län (1643-1808) samt Ålands län (1808-1809) skrivelser till kungl maj:t. Sieltä löytyi viitteitä kaikenlaisiin hakemuksiin, jopa omaan paikallishistoria- ja sukututkimukseeni kuuluviin.

Näiden ulkopuolelta merkitsin muistiin, että Adolf Neumanilla oli ollut oikeus biljardinpeluupaikan pitoon (biljardshållande) Turun kaupungissa. Leskensä Katarina Margareta Neuman anoi 23.7.1792 lupaa siirtää (?) oikeus luutnantti Erik Nordenbergille. Kersantti Fredrik Hällström oli neljä vuotta myöhemmin anonut biljardisalin (en biljard) avauslupaa.

Löytyi myös viite, josta sain käsityksen, että vuoden 1803 paikkeilla Turun-ja Porin läänin läpi oli matkannut Glouchesterin herttua Vilhelm Fredrik. Wikipedian mukaan mies oli Tukholmassa vuosina 1802-1803 ja hänelle tarjottiin Ruotsin kuninkuutta 1812.

Muistiinpanoja lukiessani päässäni aktivoitui hento muistijälki: jotain tämän nimistä oli Kansallisarkistossa mikrofilmillä. Enkä ollut väärässä. Filmi löytyi ja hakemistotkin olivat hyllyssä (katso kuva yllä). Lukuunottamatta Turun ja Porin lääniä. Jos on ollut pidemmän aikaa kadoksissa, niin ahertamiseni RA:ssa ei ollut turhaa. Mutta muistitoiminto säästi vaivalta ja rahanmenolta, sillä mikrofilmiltä löysin sen sukututkimukseeni oleellisimmin kuuluneen asiakirjan. Ei siinä ollut sitä tietoa, mitä toivoin, mutta komea kokoelma kokemäkeläisten puumerkkejä kumminkin.

Ja samaisen volyymin (33) alussa silmiin osui myös "hauska" kooste (pvm 5.1.1775) karjataudin uhreista läänissä.


keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Lokakuun loppupuolta

15.10.
  • FB:n Other-kansiossa: tiedustelu sukututkimuksen teettämisestä. Vastasin ripeästi ei, oliskohan pitänyt miettiä uuden uran aloitusta?  
  • "No, ajat ovat sen verran muuttuneet, että nyt kahdeksankymppiset mummotkin kyselevät, että onko nämä netissä."
  • Veikkaus: illan keskusteluissa "poliittisesta historiasta: historiatietoisuus ja historiakulttuuri Suomessa ja Venäjällä" on tupa täynnä.[Ei toteutunut, puolillaan]
  • Keskustelutilaisuuden esiintyjä, joka puhuu 50% yli aikansa, ei tee hyvää vaikutusta.  
  • Keskustelulle 30 min ja eka kysymys jo kestänyt 5 min. Toka kysyjä kommentoi ekaa... 
16.10.
17.10.
18.10.
19.10.
20.10.
  • Loman aluksi eilen siirretty 1/2 tusinaa lukematonta kirjaa kierrätyskassiin. Helppoa aikaansaannin tunnetta.  
  • Tänä aamuna pitkän tauon jälkeen luonnos-kirjoittelin kirjaprojektin 3 ekaa sivua. Tästä se lähtee, toivottavasti. 
23.10.
24.10.
  • Kirjoitan puhtaaksi muistiinpanoja toukokuulta. Huhtikuussa sitten eilisiä? 
  • Haa, jos on himassa keskellä päivää voi saada postinjakajalta dvd:n käteen. Meet the Romans eka jakso menossa...  
  • Näköjään olen antanut Hesan työväenopistolle luvan sms-markkinointiin. Hyvin kohdistettua, joten ei haittaa. 
  • Vinkki kirjailijoille: vaikutat sympaattisemmalta, jollet epämääräisesti morkkaa kirjabloggaajia ja heidän kirjoitustaitoaan
  • Suurimpien aarteiden arkisto on puolen metrin pino sekalaisia muistiinpanoja. Omassa kodissa.  
25.10.
  • Kuuntelin aamulla loppuun BBC:n sarjan China: As History is My Witness. Tulee kuunneltua toiseenkin kertaan.
  • Elämäntapahistorioitsija valmistautuu soluttautumaan Historiantutkimuksen päiville. Jännittää niin, että on vatsa sekaisin. 
  • Mainos kirjastossa:Vaakunataidenäyttely Johanneksenkirkon kryptassa 16.10-2.11 ark 12-15.  
  • Sain nimilätkän ilman ongelmia. Rahalla siis saa ja pääsee. Kapitalismi murskaa historiantutkimuksen pyhyyden.
  • Eka sessiovalinta ei mennyt metsään. Kimmo Katajala yleisössä.  
  • Evoluutiopsyka+sotavangit oli hyvä, väikkäri tulossa piakkoin. Seuraavaa sessiota odotellessa
  • Vähällä väellä hyvää keskustelua uususkonnolisuudesta ja luonnonparannuksesta 1900-l alussa kakkossessiossa. Yleisössä
26.10.
  • Aamun aluksi henkilöhistoriaa ja elämäkertatutkimusta. Yhtenä esittäjänä blogistaniasta tuttu Julia Dahlberg.
27.10.
  • Keväällä julkaistu kirjani Olof Ångermanin aika ja elämä nyt pääkaupunkiseudun kirjaston kokoelmissa. Kiitos! 
28.10.
  • Kirjamessujen avautumista odottamassa. 
  • "skuuppi": Pulkkisen kansanusko-kirja ei läpäissyt SKS:n tieteellistä arviointia. Mikä selittää sen, ettei kirjaa ole näkynyt missään. 
  • Uschanovin Miksi Suomi on Suomi sivulla 84. Olen ihastunut, miun maun kirja, ainakin tähän asti.
29.10.
30.10.
31.10.
Nämä musisoivat lapset tulivat Imatran kosken yms. mukana RijksStudiosta hakusanalla 'Finland'. Tunnistaisiko joku sataman takana näkyvän rakennuksen avulla?

Historiantutkimuksen päivät, jälkikirjoituksia

Torstaista. Kuunnellessani Kaarlo Arffmanin esitystä 1700-luvun almanakkamerkinnöistä mieleeni pulpahti lempikirjani kuvaus toiselta ajalta. Hilja Valtosen romaanissa Neiti Talonmies almanakasta ja lähdekritiikistä seuraavasti
Tirrosen räätäli otti akkunan pielestä kaksi kärpästen ja torakoiden likaamaa almanakkaa: Tirrosella oli myös käytössä allakannurkkasysteemi. Siihen hän merkitsi pukujen sovitus- ja valmistuspäivät. Muita merkkejä ei almanakoissa ollut, sillä minä katselin niistä joka päivä nimipäivät, kuunpimennykset ja auringon laskut. [...]
Minä sopotin opettajaneidille, ettei almanakassa ollut itsenäisyyspäivänä mitään merkkejä äidin veloista, eikä kenenkään veloista. Tirronen oli kirjoittanut jälkeen päin.
Jykäräisen Tuomas-isäntä sanoi: Että. Tirroskan puheisiin ei kukaan Peräpellolla usko. Tirronen taas on tunnetusti jämtti mies, jonka allakan reunaan pitää luottaa.
Lauantaista. Opetushallituksen käyttämät kysymykset ovat valitettavasti salaisia, mutta raportissa Historian ja yhteiskuntaopin oppimistulokset perusopetuksen päättövaiheessa 2011 oli muuta mielenkiintoista sisältöä.

Sivulta 42 alkaa asennekysymysten tulosten käsittely. Sukupuolten välillä on selvä ero, sillä asteikolla -2...+2 pojat pitävät historiasta oppiaineena 0,29 verran, kun taas tyttöjen näkemykset ovat nipin napin negatiivisella puolella. Pojat arvioivat osaamisensa paremmaksi kuin tytöt, mutta sivun 49 taulukko kertoo varsinaisissa kysymyksissä selviytymisen suhteen tilanteen olevan päinvastoin (lukuunottamatta ajan hahmottamista). Hyödyllisenä oppiaineena historiaa ei pitänyt kumpikaan sukupuoli: poikien keskiarvo oli nolla ja tyttöjen -0,04. Jos muutos faktojen opettamisesta kriittiseen ajatteluun saadaan läpi, toivottavasti syntyy myös ymmärrys oppiaineen hyödyllisyydestä.

Rantalan esityksessään mainitsemaa empatiatehtävän vastauksia ruoditaan sivulta 83 alkaen.
Tehtävässä 149 pyydettiin pohtimaan, miksi jotkut amerikkalaiset kohtelivat saksalaisia sotavankeja huonosti. Tehtävä pohjautuu Matti Virtasen Helsingin Sanomissa 1995 julkaistuun artikkeliin, jossa kuvataan amerikkalaisten vartijoiden toimintaa sotavankileireillä. Keskeisessä asemassa on tuolloin sotavankina olleen Wilhelm Ter-Neddenin kuvaus tapahtumista.
Kuunnellessani tuli mieleen torstaiaamuinen Mirkka Danielsbackan esitys väitöskirjatyöstään, jossa pyritään selittämään miksi suomalaiset kohtelivat neuvostovankeja sekä hyvin että huonosti. Vastaavaa analyysiä siis odotetaan peruskoulun päättäneiltä!

Oppilaat olivat myös vastanneet kysymykseen Olen harrastanut historiaan ja yhteiskuntaoppiin liittyviä asioita esim. lukenut historiaan/yhteiskuntaoppiin liittyviä kirjoja, katsonut elokuvia, pelannut historia-aiheisia pelejä jne. vaihtoehdoin en yhtään, alle vuoden, 1–2 vuotta 3–4 vuotta, yli 5 vuotta. Vastausvaihtoehdot ovat erilaisia kuin Pilvi Torstin kysymyssetissä, mutta tuloksia olisi silti kiva tarkastella rinnakkain. Valitettavasti Opetusministeriön raportissa ei ole näkyvissä vastausten jakaumaa, vain niiden korrelaatio asennekysymyksiin ja varsinaiseen koetuloksen. Korrelaatiota oli, mutta raportin kirjoittajat tarkentavat, ettei vaikutussuhteiden suunta ole selvä:
... harrastavatko oppilaat historiaa tai yhteiskuntaoppia, koska he pitävät näistä oppiaineista ja menestyvät niissä hyvin vai vaikuttaako oppiaineissa menestyminen siihen, että oppilaat kokevat historiaan tai yhteiskuntaoppiin liittyvät asiat kiinnostavina ja he ovat alkaneet opintomenestyksen vuoksi harrastaa näihin liittyviä asioita.

Sekä aivot että ulkonäkö!


Sarjassa kuvia miehistä, joista en muista mitään kuulleeni: Jakob Tengström, jolla on todella upeat kutrit! Eikä pää ollut silkkoa sisältä, sillä Turun piispana parhaiten tunnettu mies oli Kyläkirjaston Kuvalehden B-sarjan numeron 31.7.1889 (josta kuva) mukaan ehtinyt kunnostautua tavoilla, joita kunnioitan kirkollista uraa enemmän:
Tengström oli ensin tullut tunnetuksi kaunokirjailijana ja sittemmin niistä suosituista kokoelmista, jotka hän kirjoitti lapsiaan varten. Mutta tieteen alalla on hän saanut muistettavampia aikaan. Vaikka hänen aineensa yliopiston opettajana oli siveysoppi ja jumaluusoppi, niin hänen mielitieteensä siltä oli historia. Hänen kirjoittamillansa piispojen Terseruksen ja Rothoviuksen elämäkerroilla on suuri arvo, muita mainitsematta. Sanomalehti-kirjoittajana on Tengström, yhdessä Porthanin ja Franzenin kanssa, ollut tienraivaajana maassamme, kirjoittamalla "Åbo Tidningar"-eissa vuosina 1782—1822 noin 200 eri kirjoitusta. Kansan valistuksen alalla hän painatti erityisen kirjasen ja varsinkin näemme hänen kiertokirjeistään papistolleen, että hänelle oli kansanvalistus kallis asia. Erittäin on mainitseminen hänen piispana olostaan, että hän on tehnyt uuden kirkkolaki-ehdotuksen ja parannellut suomalaista virsikirjaa. Ihmeteltävä oli tämä suuri monipuolisuus ja toiminta, ja sen lisäksi on vielä mainittava, että hän on itse menestyksellä harjottanut maanviljelystäja tällä alalla kirjoittanut "Opetuskirjan maanviljelemisessä Suomen yhteiselle kansalle", jolle Suomen talousseura määräsi korkeimman palkintonsa, vaikka Tengström ei suostunut ottamaan sitä vastaan.

Tähän vielä kuorrutukseksi Wikipediasta lähdeviitoitettu tieto, että "Historiantutkijana Tengström pyrki perustamaan tutkimuksensa autenttisiin lähteisiin ja katsomaan niitä objektiivisesti ja kriittisesti." niin eihän tästä puutu enää mitään!

PS. Kansalliskirjasto on digitoinut Tengströmin suomeksi käännetyn ja toimitetun kirjan Uusi aapelus eli Opetuskirja lapsille, jonka takakansi vasemmalla. Painettu vuonna 1847.

PS2. Kirjahyllyni kaipasi väljentämistä. Potentiaalisimmat lähtijät ovat kirjoja, joiden edellistä lukukertaa en muista. Tähän kategoriaan sopii Henrik Tikkasen katuosoite-sarja, josta minulla oli kaksi osaa suomennettuna ja kolme ruotsiksi. Aloitin kakkososaa Majavatie 11 Herttoniemi ja totesin edelleen arvostavani kielen ja tarinan kulkua. Mutta en sitä jaksanut pitkään lukea eli kaikki kirjat menivät kierrätyskassiin.

Siitäkin huolimatta, että sain tekstistä nyt varmasti enemmän irti kuin 90-luvulla tai milloin sitten näitä luinkaan. Kiitos yllä olevan jutun kirjoittamisen tajusin, että kappaleiden
Kauan häntä oli pidetty petturina. Hän solmi rauhan toivottomassa tilanteessa, kun venäläinen oli jo edennyt Pohjanmaalle saakka. Tyhmänrohkeus loi sankareita joita kunnoitettiin, mutta viisautta joka pelasti maan ei voitu antaa anteeksi. [...]
Ja nyt me lyötyämme taas kerran Sven Dufvan hengessä otsamme veriin venäläistä vastaan olimme vihdoinkin valmiit, sata vuotta piispan kuoleman jälkeen, tunnustamaan hänen viisautensa ja hänen kaukonäköisyytensä suhteessa itäiseen naapuriimme, kohtaloomme.
piispa oli Tengström! Hänestä oli Henrik Tikkasen veljiensä kanssa pitämässä perinnönjaossa jäljellä muutakin kuin muotokuva:
Sen sijaan hämmästyttävän hauraat esineet saattavat läpäistä vaurioitta uskomattomia onnettomuuksia. Posliinikahvikupit, jotka me kolme kaoimme keskenämme, olivat olleet mukana Turun palossa ja löydetty vahingoittumana tuhkasta siltä paikalta missä piispan talo oli ollut.
Henrikin perintöosaan kuului myös hopeinen antiikkinen hedelmäkori, josta hän kirjoittaa
Ehkäpä ohuiden hopealankojen silmukkoihin kutoitui jotakin vielä kallisarvoisempaa kuin itse kori, ja se jokin oli estänyt isää myymästä koria niin kuin hän oli myynyt kaiken muun. Hyvä oli että minä en tuntenut korin salaisuutta, silloin en ehkä olisi raatsinut vaihtaa sitä rahaksi [...]

tiistai 30. lokakuuta 2012

Kurssin aloitus, palautetta ja sattuma

Kurssin aloitus. Eilen illalla alkoi Kari-Matti Piilahden kuuden kerran sukututkimuksen teemakurssi. Moni mukaan halunnut jäi odotuslistalle.

Ensimmäisenä aiheena oli sotilaslähteet. Arbiksen kurssilla niitä käytiin rauhallisesti, mutta tästä pikakertauksesta sain uuttakin tietoa. Ja ristiriitaistakin: ratsumiehet ja rakuunat ovat nyt lopullisesti sekaisin päässäni. Piilahdelta kuulin ensimmäistä kertaa Militaria II:een KA:ssa sisältyvästä H. Klemetin kopiokokoelmasta suomalaisten rykmenttien pääkatselmusluetteloista 1719-1721. Ensin ajattelin "sääli, että ajan sotilaani on jo selvitetty", mutta mentyämme jonkin matkaa eteenpäin pulpahti päähän esi-isä, joka saapui suuren Pohjan sodan hämärästä Kokemäelle pitäjänkirjuriksi. Häntä voisi ainakin yrittää hakea...

Toinen KA:n erikoisuus, jonka Piilahti mainitsi on Kaj Dunckerin yksityisarkisto, jossa on tietoja Ruotsin ajan upseereista ja aliupseereista. Muistaakseni juuri sieltä löysin eräiden esivanhempieni avioliiton. Ja tätä kirjoittaessani keksin lisää tarkistettavaa. Taas kerran: opiskelu kannattaa.

Palaute. Sain viereeni istumaan sukututkijatuttavani, jonka kanssa olen istunut lukuisissa muissakin saleissa. Hän surffaili tablettitietokoneellaan opetuksen alkua odottaessamme ja johonkin monologieni taukokohtaan onnistui antamaan palautetta blogini ulkonäöstä. Hän kaipasi yläpalkkia linkiksi etusivulle ja huomautti, että tekstistä linkit eivät erotu.

Yläpalkkia en suostu (ainakaan juuri nyt) palauttamaan, sillä a) se vie turhaa tilaa, b) kaikki kävijät eivät ymmärrä sen roolia linkkinä ja c) satunnaiset kävijät tekevät turhan nopean u-käännöksen kun vasemmassa yläkulmassa on sana sukututkija. Mutta linkkien näkymättömyys käytössä olleessa mallineessa on harmittanut jatkuvasti itseänikin, joten oli aika vaihtaa. Kysyn ensi maanantaina menikö huonommaksi. Ja kiitän palautteesta.

Sattuma. Nimenhuudossa noteerasin äitini pikkuserkun nimen ja sen kuittauksen aivan selkäni takana. Tauolla tervehdimme ja vaihdoimme kuulumisia. Hän ehti m.m. sanoa positiivisen sanan yhteisiä juuriamme käsittelevästä kirjastani ja sellaisethan ilahduttavat aina.

Lehtileikepinosta

Yliopisto-lehdessä oli pätkä elokuisen IFLA-konferenssin esityksestä Googlen vs. kirjastojen digitoinneista
"Seuraavana projektinaan Google pitää maailman kaikkien kirjojen digitoimista. Kunnianhimoinen hanke on jo käynnistynyt: koko Michiganin yliopisto on nyt skannattu."
Täytyi oikein kannesta tarkistaa, että kyseessä oli numero 9/2012.

Hesarin kaupunkisivuilla 10.10.2012 oli pätkä päiväkotilaisista, joille Kiasman ilo oli näkymä Linnanmäen ohella Mannerheimin patsaalle. "Yksi ja toinen esitelmöi marsalkasta toverilleen, eikä keskustelua selvästikään johda opettaja." Esitelmien sisällöstä ei kerrottu mitään, valitettavasti.

Museoviraston museoiden uusia pyörittäjiä käsittelivät Hesarin jutut 10.10. ja 22.10. Hieman vaikea on ymmärtää Urajärven kartanomuseon neljän vuoden remonttia rekonstruoituja tekstiilejä myöden, kun museota ei ole varaa pitää auki.

Hesarissa 22.10. oli myös epätavallinen "paljastusjuttu" taloushistorioitsijoiden kirjakiistasta. Pitkän tutkimuksesta on tehty lyhennelmä ja yksi alkuperäisistä kirjoittajista kokee, ettei nimensä ole siinä tarpeeksi selvästi esillä.

Sorruin ostamaan Populär historian numeron 11/2012 sillä kannessa luvattiin asiantuntijan neuvoja sukututkimukseen kotoa käsin. Olisi kannattanut ennen kassaa katsoa lehden sisään, kyseinen juttu oli yksi aukeama, jossa toinen sivu oli kuvaa. Mutta tutun sisällön joukossa oli ruotsalaista erikoisuutta. Lähtökohdaksi tarjottiin cd-levyjä Ruotsin väestöstä 1880, 1890 ja 1900 (henkikirjoista?) sekä kuolleiden luetteloa 1901-2009.

Lehdessä oli luonnollisesti sukututkimusaiheisia mainoksia. Ancestry.se neuvoi miten sivustollaan rakennetaan sukupuu, jonka voi jakaa sukulaistenkin kanssa. Vihreiden lehtien luvattiin kertovan tarjolla olevasta lisätiedosta, mutta ei mainittu ollenkaan sen maksullisuutta. Niin sitä pitää. Tai siis ei. 

Hesarin Nyt-liitteessä 26.10. Anu Silfverberg sivusi kolumnissaan menneisyyden hallintaa:
Hän oli silpunnut nuoruuden päiväkirjansa pari vuotta sitten. Hänestä oli alkanut tuntua, että "kaikkien niiden kirjainten raahaaminen muakana" oli taakka. Eivätkä ne tarinat olleet enää edes totta. Ihminen valehtelee itselleen, etenkin nuoruuden päiväkirjoissa. Hän halusi eroon semmoisesta.

 

maanantai 29. lokakuuta 2012

Historiantutkimuksen päivät, lauantai

Parhaat jäivät viimeiseksi, kun omaksumiskyky oli heikoimmillaan...

Ensimmäinen sessio oli otsikoltaan Biografinen käänne? Näkökulmia biografiseen tutkimukseen. Maarit Leskelä-Kärki puhui elämänkerran roolista kulttuurisessa muistissa. Hänen esimerkkitapauksensa oli Maila Talvion 1960-luvulla julkaistu elämänkerta, mutta minulle herättävämpi osuus oli esityksen alkupuoli. Siinä Leskelä-Kärki lyhyesti esitteli suomalaisen naisliikkeen biografiajulkaisuja, joista Biograafisia tietoja Suomen naisista eri työaloilla oli minulle jo ennestään tuttu. (Hyödynsin sitä blogin alkuaikoina materiaalina ja olen sittemmin laittanut samaan luokkaan naishenkilöhistoriallisia tekstejäni.) Mutta olinko ajatellut, että sillä samanaikaisesti luotiin naishistoriaa ja tarjottiin esimerkillisiä elämäkertoja?

Heini Hakosalo oli estynyt tulemasta paikalle, mutta session puheenjohtaja Tiina Kinnunen luki Hakosalon tekstistä pääkohtia. Kunhan sopiva tilaisuus tulee, osaan nyt sanoa, että "Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli olisi erinomaista aineistoa prosopografiseen tutkimukseen." Hakosalo tuntui argumentoivan, että 90-luvun alussa tapahtui biograafinen käänne. Viimeisenä puhunut Irma Sulkunen taas oli eri mieltä, tai ainakin kaipasi selkeämpää määritelmää biografialle. Hän itse on mielestään tehnyt  ihmislähtöistä ja ihmiskeskeistä tutkimusta. Selkeää, kunnes joku tekee siitä Käsitteen. (Reija Satokangas oli samassa sessiossa.)

Päivän toinen sessio oli Historian käyttö ja vastaanotto koulussa. Sen aloitti Sirkka Ahonen vertailemalla vaikean menneisyyden käsittelyä Suomessa, Etelä-Afrikassa ja Bosnia-Hertsegovinassa. Kaikissa tapauksissa hän oli tunnistanut syyllisyyteen ja uhriuteen liittyviä ikiaikaisia myyttejä kuten valittu kansa, vainolaistarinat ja uhrilla saavutettu vapahdus. Mieleenpainuvin kuva esityksessä oli 20-luvulla julkaistun Lilli Porthanin kirjan Valkoinen kenraali ja pieni Heinrikki kansi. Se resonoi keskusteluosuudessa, kun esiin tuotiin kaunokirjallisuuden merkitys historiatietoisuudessa.

Jan Löfström oli ryhmähaastatellut lukiolaisia historiatietoisuuteen liittyen. Esitys oli mielenkiintoinen, mutta muistiinpanoni niin kehnot, etten saa siitä kiteytettyä mitään pointtia. Sama ongelma minulla oli Löfströmin toimittamalla kirjalla Voiko historiaa hyvittää?, joka kävi kirjastosta kodissani kääntymässä ilman, että tänne syntyi mitään tekstiä. Liian vaikeita asioita.

Viimeiseksi puhui Jukka Rantala otsikkonaan Mitä peruskoulunsa päättävä nuori osaa ja tietää historiasta. Sain tietää, että sitten omien koulupäivieni opetuksessa on pyritty siirtymään kansallista yhtenäisyyttä rakentavasta sisällöstä historiallisen tiedon luonteen ja käsittelyvalmiuksen opetukseen. Lukion osalta muutosta on tukenut yo-kirjoitusten kysymyksen asettelu, mutta perusopetuksen puolella ei ole vastaavaa mekanismia.

Muutoksen tilaa eli osaamista on arvioitu viime vuonna tehdyllä otostutkimuksella, jonka raportti Historian ja yhteiskuntaopin oppimistulokset perusopetuksen päättövaiheessa 2011 on ilmestynyt tämän vuoden puolella. Oppilaita oli pyydetty arvioimaan olivatko väitelauseet faktaa vai tulkintaa sekä yhdistämään käsitteitä selityksiin ja ilmiöitä aikaan. Näissä asiakysymyksissä oli pärjätty hyvin. Mutta avoimien vastausten kysymyksissä, joilla nimenomaan haluttiin mitata historiallista ajattelua, tulokset olivat huonompia.

Raportin kirjoittajien mukaan kyse on kirjoitustaidon osaamisesta, Rantalan tulkinnan mukaan edelleen vanhanaikaisesta opetuksesta. Hän on sitä mieltä, että valittua linjaa pitää jatkaa, tiukentaa ja ohjata arvioinnilla.

(Latasin raportin talteen ja voi olla, että palaan omiin tulkintoihini lähitulevaisuudessa.)

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Tarjontaa


SSS:n blogissa Sofia Kotilainen totesi, että korkeatasoisia tieteellisiä sukututkimusjulkaisuja tarvitaan jatkossakin. Nähdäänköhän ensin SSS:n laatukriteeristö vai niitä rikkova Suomi-tietokanta?

Jessica Parland-von Essen kertoi terveisiä på svenska Kansallisarkistolta koskien digiaineistojen järjestämistä ja niihin viittaamista. Eva Ahl-Waris kirjoitti på svenska tiedehistoriallisesta päivästään Helsingissä. Jaakko Suominen raportoi kirjeseminaarista.

Kauttuan kaivaukset jatkuivat kaivamatta. Pirkkalankylästä kaivauskuvia. Ilari Aalto löysi Turusta keskiaikaisen rahan.

Raili Mikkasen blogissa syntyi keskustelua huonojen kirjablogien olemassaolon oikeutuksesta. Willimiehen jäljillä kulkeva Jukka Siiskonen tutustui Agricolan historiablogeihin:
Vilkaisin nuo kaikki lävitse ja täytyy sanoa, että nopeasti oli katsottu eikä tarvitse toiste availla. Muutaman jutun luin noista ja olipa melkoisen pitkäpiimäisiä jorinoita. Tuosta joukosta Willimiehen jäljillä blogi iskisi silmään kuin spitaalinen, joten jatkamme entiseen tyyliimme. Lukijoita meillä ainakin tuntuu olevan, vaikka akateemiset lukijat varmaankin loistavat poissaolollaan. Pysytään siis omissa porukoissamme! 
Charlotte Vainio fiilisteli på svenska kuninkaansinetin ääressä.

Anneli ajatteli rajanvetoa lapsityövoiman ja työssä oppimisen välissä.

Reijo Valta kommentoi Kotuksen verkkotarjontaa ja kertoi kirjattomasta kirjastosta, 1800-luvulla.

Vesa Linja-aho jäljitti elämäntapapaikannimitutkijan tuotoksia.

Kirsi-Maria kevytanalysoi etnologian ja historian aloja sosiaalisessa mediassa

Suketus luki Jyrki Heinon Kellarin. Marissa luki Heikki Lehikoisen kirjan Katkera manalan kannu. Kuoleman kulttuurihistoria SuomessaJaana luki Katarina Eskolan kirjan Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1913-1920. Aino-Maria Savolainen luki Antti Tuurin Rauta-anturan. Pekka Tikka kommentoi Pilvi Torstin kirjaa Suomalaiset ja historia. Jukka Kemppinen luki Teemu Keskisarjan kirjan Raaka tie Raatteeseen ja kommentoi sitä toisessakin kirjoituksessa. Kirjavinkkien Salla P. luki Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoskan.

Päivi Brink luki historiallisen romaanin ja totesi:
Onko Englannin historiasta tullut osa populaarikulttuuria ihan toisella tapaa kuin muiden Euroopan maiden historiasta? Saksan historian vaiheet ja eri aikakausien pukeutumisen ja käyttäytymisen tyylit olisivat olleet suomalaiselle lukijalle paljon vieraampia, mutta siksi kenties myös kiinnostavampia.
Kuvat kirjasta The Wonders of a Toy Shop.

Historiantutkimuksen päivät, pe lounaan jälkeen

Lounaan jälkeen oli keynote Arppeanumin auditoriossa. Kaksi muuta olin jättänyt väliin, mutta onneksi tähän menin ja sain nähdä oikein kunnon vanhan ajan luentosalin. Heti pänni ettei ollut kameraa mukana.

Hollantilainen Pieter Spierenburg puhui otsikolla Exploring the Global History of Homicide and Organized Murder. Viimeisistä sanoista tuli mieleen mafiatyylinen "organized crime", mutta Spierenberg tavoitteli "tavallisen murhan" vastakohtaa: kansanmurhia ja joukkosurmia. Nämä ovat useiden esitysten perusteella nimenomaan 1900-luvun ja 2000-luvun ilmiö. Spierenburg hahmotteli syitä sille, miksi aikaisemmat ajat eivät ole mukana. Järkevältä kuullosti kuolleiden määrän suhteellistaminen tuolloiseen väkilukuun.

Tieteiden talolle palattua oli tarjolla kahdessa sessiossa viiden esityksen verran lisää rikollisuutta. Riitta Laitinen puhui 1600-luvun kaupunkielämän tutkimuksen yhteydessä esiin tulleista varkaiden karkottamisista. Yhdessä esittelemässään tapauksessa varas tuli kerta toisensa jälkeen takaisin. Jäin miettimään, että minne muualle hän olisi voinut mennä? Tuolloin oli työvoimapula eli oliko toivoa, että pitäjään ilmaantuva vieras olisi voinut saada uuden elämän?

Riikka Miettinen tutkii 1600-luvun itsemurhatuomioita. Siis sitä, että tuomittiin itsemurhan tehnyt, ruumis. Rangaistuksena oli ruumiin käsittely. Ankarimmillaan poltto metsässä ja lievimmillään hiljainen hautaus kirkkomaahan.

Jari Eilola oli käynyt läpi Uudenkaarlepyyn oikeuspöytäkirjoja vuosilta 1660-1700 ja etsinyt mainintoja lapsista. He eivät olleet rikoksentekijöitä vaan vanhempiensa puolustettavia, tapettavia, holhottavia, satunnaisesti todistajia. Mielenkiintoisimmalta kuullosti juttu, jossa esiintyivät koulupoikien perässä (konkreettisesti!) kulkevat tytöt.

Anu Koskivirran otsikkona oli Maantielle surmatut aviottomat lapset Venäjän vallan alkupuolella. Kyseessä on osa isompaa perhesurmatutkimusta, jolle veikkaan medianäkyvyyttä valmistuessaan. Jo tässä osiossa oli rinnastusmahdollisuuksia politiikan kehityksen kauhukuviin: 1800-luvun alun au-äidit jäivät tukiverkkojen ulkopuolelle ja näkivät ainoana ratkaisunaan imeväisikäisen lapsensa murhaamisen. (Kyse ei siis ollut vastasyntyneistä.)

Viimeisenä Pasi Saarimäki kertoi 1930-luvun avioerohakemuksissa näkyvästä väkivallasta. Vieressäni sattui istumaan Arkistolaitoksen työntekijä, joten tarkistin aineiston saatavuutta. Vain käyttölupa-anomuksella, minkä hyvin ymmärrän.

(Reija Satokangas kertoi omasta päivästään (osittain) samassa tapahtumassa blogissaan.)