Lokalahtelainen Paavo (s. 9.1.1848) ei halunnut jäädä rengiksi kotiseudulleen vaan hakeutui lisäoppiin. Muistelmissaan vilahtaa Mustialan maatalouskoulu, mutta helpompaa oli oli päästä vuonna 1862 Raisiossa toimintansa aloittaneeseen Pirilän maanviljelyskouluun, joka toimi valtion avustuksella ja Suomen Talousseuran valvonnassa. Valtionapu tarkoitti, että opiskelu oli maksettiin työnteolla eikä rahalla. Suurin osa oppilaista olivat aiemmin olleet palkollisia, joten yleisen työsuhteen vaihtopäivän johdosta koulun lukuvuosi alkoi marraskuun 1. päivänä. (R. A. Mäntylä. Raision Pirilän maanviljelyskoulu. Varsinais-Suomen maakuntakirja 18 (1962), 47-73.)
Syksyn synkeys oli jo aitoja sinten kesäihanuuden viehätyksineen syrjään sysännyt. Mustana häämöitti meri, jonka laineet vapaina loistuttelivat kivikkorankoja vastaan. Vahva valkoinen lumivaippa verhosi maan kaikkialla, vieläpä puiden oksatkin notkuilivat raskaan suojaisen lumipainon alla. Koko avara luonto oli verhoutunut — juuri kuin joku puukenkäjalkainen maalaistyttö nokisissa riihiryysyissään olisi piskänyt päähänsä kaupunkilaiskaunottaren kesähatun valkoisime harsoineen ja koristeineen Taivaan ranta alkoi kirkastua, ilma kylmeni. Tuli oivallinen rekikeli juuri siksi kun minun täytyi ainaiseksi karistella Lokalahden loat jaloistani ja lähteä maailmalle avaralle.
Rahallinen Raisio, jossa muinoin „Killi kirkkoa teki, Nalli nauloja makoi" oli ensimäinen pysäyspaikkani. Siellä toisten hilpeäluontoisten opin- ja edistysluontoisten toverieni kanssa saimme parina talvena istua kuusi tuntia päivässä pitkän mustan koulupöydän ääressä, kuten muinoin Jukolan veljekset lukkarin koulussa kukkokirjaa oppimassa ollessaan.
Pitkiä aikoja ei meidän tarvinnut koululla oleksia, ennenkuin luomasimme vanhoillaan olijain väittee: vääriksä siitä, ettei maanviljelijä ammattialallaan tarvitse mitään koulutietoja, ja että jokainen osaa maantyötä tehdä ilman kouluakäymättäkin. Koulu, niin alkeellista kuin se siihen aikaan olikin, lietsoi meihin maahenkeä joka tavallaan pakotti meitä tarkkuudella syventymään niihin oppiaineisän, joita meille opittaviksi esitettiin. Rakkaus isänmaahan ja sen kansaan alkoi elpyä ja kansallishengen viemät tuulen hengähdykset lämmittivät rintojamme, sillä olimme tietoiset siitä, että jalon hallitsijamme määräyksestä suomenkielen siteet vihdoinkin katkotaan ja että se kerrankin saavuttaa lailliset oikeutensa ja tasa-arvoisuutensa ruotsinkielen rinnalla.
Olimme vakuutettuja siitä, että silloiset maanviljelys- ja karjanhoitotavai vähitellen paranevat ihan olojen pakosta. Se seikka oli meille päivän selvää, että jos maamme maataviljelevä väestö kerran tahtoo pysyä elinvoimaisena niin täytyy sen ikivanhat viljelystapansa muuttaa ajanvaatimalle tuottavammalle kannalle. Ja olihan silloinkin siellä täällä itsetietoisempia, edistyshaluisempia maanviljelijöitä, jotka eivät halveksineet uudempia tapoja, vaan päinvastoin alkoivat niitä seurata. Meitä nuoria opiskelevia mitä lämpimämmin elähytti se kuin saimme joskus keskustella sellaisen edistysmielisen kokeneen talonpojan kanssa, jota osasi antaa arvoa niin maanviljelyksen kuin karjanhoidonkin parannuspuuhille, sekä muille yleisille edistysriennoille ja pyrinnöille.
Luotimme lujasti siihen, että se aika on kerran tuleva jolloin Suomen talonpoika itsetietoisena oman arvonsa ja ammattinsa merkityksen ymmärtäen astelee paremmin viljellyillä maillaan auransa kuressa. Kun hän sen oikein oivaltaa että hänen työnsä on elämän perus ja pohja, sekä hänen laajentunut tietonsa ja harjaantunempi taitonsa yhdistyy entisajan työkuntoon ja sitkeyteen, niin silloin hän kykenee luomaan tästä kivisten mäkien ja hallaisten rämeitten korpimaasta vihannoivien viljavainioiden maan Kun vielä sen rinnalla hänen vereensä ja henkeensä juurtuisi suomalainen sivistys ja kansallinen itsetunto, niin silloin vasta täyttäisi hän paikkansa tosi-suomalaisena maanviljelijänä. — Siihen suuntaan me maanviljelysopintoja harjoittelevat nuorukaiset ajattelimme niistä asioista, lähes puolisen sataa vuotta takaperin.
Paavo aloitti opintonsa vuoden 1865 lopulla eli hän opintonsa osuivat nälkävuosiin.
Ensimäisenä vuotena koulussa ollessani tuli kesä aikaisin Kylvimme ensimäiset kaurat 14 p. huhtikuuta, vaan sen jälkeen tuli vielä takatalvi joksikin ailaa. Vappuna oli kumminkin mitä ihanin kesä, ruoho maassa, lehdot vihreinä. Mutta kesä tuli kylmä, sateinen ja hallainen. vuodentulo oli perin hoikko. Seuraava kesä ei ollut niin sateinen, vaan hallainen, vilu vei viljat maasta, tauti ja kuolevaisuus son lisäksi teki tuhoaan.
Seuraavana kesänä vieläkin halla teki suurta vahinkoa ja muutenkin tuli perin huono vuodentulo. Kovat ajat, nälkä ja siitä johtuvat taudit, lisääntyvä kurjuus, suuri kuolevaisuus ehkäisi aineelliset ja henkiset edistysriennot useammaksi vuodeksi. Nälkävuosien suurta surkeutta ei ole aikomukseni tässä ruveta selittelemään, sen jokainen voi arvata minkälaista elämää se oli kun ihmisten täytyi syödä oljista, merenruovoista, kaisloista, hernevarsista, kangasjäkälistä y. m valmistettua rehua. Ne kuivattiin, survottiin hienoiksi ja jauhettiin, joista sitten valmistettiin vähän jauhoilla sekoitettua leipää, eli jonkinlaista vesivelliä. Tuhansia ihmisiä kuoli suorastaan nälkään. Siihen aikaan sosialistien olisi ollut sopiva lakkoa pitää, vaan heitä silloin ei sattunut olemaan ja parastapa se lienee ollutkin. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 7.8.1913)
Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti