Helsinkiläisessä anniskelupaikassa vuonna 1873

Matti Meikäläinen
25/1892

Helsingin anniskeluyhtiö - Helsingfors Utskänknings-Aktiebolag, jonka voitot ohjattiin sääntöjen mukaan työläisväestön hyväksi, aloitti kesällä 1873 "kolmella ja sittemmin seitsemällä myöntipaikalla" (SWL 2.9.1873). Sijaintien etsintä olisi haastavaa, sillä asiakaskunta ei tarvinnut osoitekalenteriin tietoja löytääkseen perille. Meillä on kuitenkin mahdollisuus päästä virtuaalivierailulle, nimimerkin Kaima silmien kautta (US 15.12.1875):

Käykäämme nyt Helsingin anniskelupaikoissa, semmoisina kuin ne olivat ja järjestys niissä puolitoista vuotta sitten. Emme tiedä minkälaisia muutoksia yhtiön säännöissä ja taksassa jälemmin on voitu tehdä; pääasiallisesti lienevät samanlaiset kuin alkuansakin. 

Kun astumme huoneesen, kohtaa silmämme ruokoisan näyn: tiskillä senkin seitsemän röykkiötä eri-laatuisia "sapuska"-aineita: voileipiä, lihan, kalan tai juusto-sipaleen kanssa, munia, piiraisia, makkaroita, vehnäis-leivoksia y. m. Kaikki nämät herkut ovat yhtiön palkkaaman hoitajan pidettävät, ja voitto niistä hänen. Voileipä maksaa 5 tai 10 penniä, kokoansa myöten. Tiskin takana kohoaa kattoon asti laadikko, ylikerrokset koristetut juoma-astioilla, limonaadi- ja mesipulloilla, sikari- ja papyrossi-tukuilla: alempana kolme pulskeata ankkuria, kaksi viinaa, kolmas punssia, vielä eräs olutankkurikin, olutkoria ja siinä — kaikki. 

Huoneita on kaksi tai kolme ja ne, niinkuin myös huonekalut, pöydät ja tuolit, siistit. Seinämille on naulattu yhtiön säännöt ja taksa suomeksi ja ruotsiksi, joitten mukaan maksu on heti suoritettava otetusta tavarasta; velkaa ei saa kukaan. Viinaryyppy maksaa 10 penniä (nykyisin ei saa viinaa ilman „sapuskatta", kiitettävästi kyllä), olutputeli 30 p. ja lasi punssia 25 p. Olutta saa myös lasittain 10 pennillä. Juopuneille ja ala-ikäisille ei saa mitään päihdyttävää antaa. Vielä sanotaan, mihin aikaan yhtiön ravintolat avataan (kl. 6 aamulla) ja suljetaan (kl. 10 ehtoolla). Pyhäpäivinä aamu-puolella vastaan-otetaan ainoastaan ruokavieraita; ehtoolla avataan ovet moniaaksi tuntia muillekin. Sanomalehtiä kustantaa yhtiö myömäpaikkoihinsa, jokaiseen "Hufvudstadsbladet" ja luullaksemme myös "Folkvännen"; niihin, joissa suomea puhuvaisia enemmän käy, on tilattu "Uusi Suometar" ja kukaties myöhemmin myös "Työmiehen Ystävä", jonka painos nykyään aivan todellisesti on 16,000 (!).

Jos meillä nyt on maanantaipäivän aamu, niin näemme erittäinkin surkean näköistä väkeä astuvan sisään; nöyrästi tervehditään, kävellään sitte vähän aikaa rykien lattiata; silmät tiiraa salaa tiskin taakse, ja viimein tuo levoton henki, jyrkän päätöksen tehtyään, seisahtuu tiskin eteen ja pyytää ryypyn, — koukistaa käsivarttansa, avaa suupielensä, ja siinä on aamusiunaus maanantaina!

Pyhkäistään nyt tyytyväisesti suukultaa, katsahdetaan rohkeammin ympärillensä, olisiko tuttavia huoneessa; tämä turha silmäilys vaatii toisen "roikaleen", ja kas: lasi taukoaa miehen huulilla, silmät pienenevät, suu suurenee ja koko muoto kuvastaa ihmeellisintä iloa. Oven suulle on ilmestynyt punaposkinaama, naurusuin ja kiiluvin silmin seuraten toverinsa vapisevassa kädessä kallistelevan viinaryypyn epäiltävää kohtaloa. — Nyt yhdessä muistellaan eilis-iltaista juominkia ja kaikkia sen hupaisuuksia; on vaan paha mieli hivenen, kun nuo uuden takin ostoon aiotut rahatkin menivät. Mutta hävitti hänkin, tuo punaposki-naama, saman verran ja myöhä nyt on katua; onhan toki sen verran vielä rahaa säilyssä että voi ryypyn toverinsa kanssa ottaa ja kaksikin. Ja olutta juodessa nauretaan koko uudelle takille, saahan lämpimää vähemmälläkin, esimerkiksi — 10 pennillä.

Nämät tämmöiset vieraat ovat useammiten käsityöläisiä ja tehtaalaisia, ja aivan monelta näin menee maanantaipäivä päätä selvitellessä ja uutta humalaa hankkiessa. — Toinen laji anniskeluyhtiön holhottia on tuo Helsingin kaupungin parias suku, "hamnbusit" eli "rantakasakat". "Hamnbus" on oikeastaan ruotsalainen nimitys semmoisille henkilöille, jotka satamoissa ovat apuna laivojen lastaamisessa ja lastin purkaamisessa. On jokaisella kansanluokalla oma, määrätty pukunsa, vaan se, joka aina käy "univormussa", ryysyissänsä, se on "hamnbusi"; eikä ainoastaan suuret kaupungit näitä siitä, on heidän heimolaisiansa vähä kussakin. Heillä tavallisesti ei ole paljo varoja, ja minkä he ansaitsevat, sen he uhraa vat viinaan. Mikon ja Bernhardin katujen varrella olevissa anniskelupaikoissa kihisee näitä naapureita päivät läpi. Minkälainen elämä näissä paikoissa toisinaan on, siitä ei voi saada käsitystä, ennenkuin käy katsomassa. Kesäisin ajoin voipi useinkin nähdä Bernhardinkadun varteisen ravintolan edessä miehiä sitkeässä unessa makaavan nurmikossa. Omalla kielellään kutsuvat vieraat tätä paikkaa luostariksi, ja itse he ovat munkkia — nurmikossa kun „mediteeravat". Kaunis luostari, kauniit munkit! 

Tykistöläiset puutarhatyöntekijöinä

Toinen (Anders Normanista jatkaen) Helsingin 1700-luvun puutarhuri, joka voidaan sijoittaa työpaikkaansa on Thomas Ordelin. Lastenkirjan 1789-1804 perusteella hän työskenteli Schwartzin viljelmällä eli nykyisen Aleksanterinkadun länsipäässä.

Lapsiaan lastenkirjassa ovat Anders s. 1778, Niclas 1782, Maria 1788 ja Margaretha Elisabeth s. 1792. Niklaksen syntymä ei täysin osu Viaporin tykistöseurakunnan merkintään 19.4.1780 syntyneestä pojasta, mutta vaikuttaa selvältä, että puutarhamestari Thomas Ordelin oli tykistön kirjoissa mennessään Turun suomalaisessa seurakunnassa 13.2.1774 naimisiin Maria Henriksdotterin kanssa. He olivat olleet edelleen Turussa pojan Carl Gustav syntyessä 8.12.1774.

Niclaksen kastemerkinnässä Thomas oli hantlaakari von Postin komppaniassa. Sama titteli ja toimi hänellä oli myös Anna Helenan syntyessä 8.12.1783 ja Maria Christinan syntyessä 16.5.1788. Kun 6-vuotiaana kuollut Anna haudattiin Helsingissä 8.9.1791, Thomas oli eronnut armeijasta. Kun 28.1.1793 syntynyt Margareta Elisabet vietiin kasteelle, Thomas Ordelinia kutsutaan puutarhurimestariksi. 

Vuonna 1795 aloitettuun rippikirjaan Thomas on sijoitettu merimiesten sivulle, mutta puutarharengin tittelillä (RK Hki 1795-1805, 307). Hän ilmeisesti kuoli vuonna 1798 (RK Hki 1795–1805, 16) Kun hänen leskensä kuoli Helsingissä 55-vuotiaana 5.3.1809 hänet kirjattiin tykistöläisen leskeksi.

Thomasin työ Schwartzin plantaasilla kesti siis korkeintaan pari 1790-luvun vuotta. Lastenkirjassa 1789-1804 häntä seuraa "Björkman", jolla oli vuonna 1794 syntynyt Maria-tytär. 

Vuosikymmentä myöhemmin Henrik Christian Schwartz ilmoitti vuoden 1806 Helsingin henkikirjoitukseen erilliset osiot "Plantage folck" ja "Thölö Plantage Folcket" (KA 8529:66). Jälkimmäiseen kuului vain vahti Johan Blomberg vaimoineen. Lähempänä kaupunkia sijainneella viljelmällä asui tykistöläisen leski Hedvig Biörckman Maria-tyttärensä kanssa sekä perheellinen renki Henric Träckman.

Hedvig Biörckman (s. 1754) oli jäänyt leskeksi 17.6.1805, kun tykistöstä eronnut miehensä Mats kuoli (RK 1806–1819, 271). Olikohan Matts Thomasin tapaan kokeillut viljelytyötä?

Oliko Simonilla perillisiä?

Köyliön Kankaanpään kylän Hemmin lampuoti Matts Eriksson ilmoitti Åbo Allmänna Tidningissä 17.9.1816, että tilalla asunut Simon Stenberg oli kuollut ja jättänyt niin vähän omaisuutta, ettei se riittänyt edes hautauskustannuksiin. Tämä tiedoksi mahdollisille perillisille, joista ei ollut mitään tietoa. Ilmoitustyypistä voi lukea lisää arikkelistani Genoksessa 1/2026, mutta kiinnostaa myös se, miten entinen Turun läänin rykmentin kirjuri oli päätynyt asumaan yksinään.

Köyliön rippikirjan (1815-1821, 126) mukaan Simon Stenberg oli syntynyt Turussa 26.10.1738 ja kuoli Köyliössä 17.5.1816. Turun suomalaisessa seurakunnassa kastettiin lokakuussa 1738 kolme Simonia, mutta yksikään ei syntynyt 26. päivä. Sama syntymäpäivä oli käytössä, kun ennen Hemmiä Stenberg oli kirjoilla pappilassa Kepolan kylässä (RK 1809-1814, 182). Edellisessä rippikirjassa eli ennen Suomen sotaa hän on jossain muualla.

Katselmusrullista selviää, että Simon Stenberg oli ollut ylioppilas, kun hänet otettiin armeijan palvelukseen (ilmeisesti) vuonna 1777 (Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1014 (1775-1778)). Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli vahvistaa: "Todistus katselmuskirjuriksi pyrkimistä varten registratuurassa [4.1777]. — Katselmuskirjuri Turun läänin jalkaväkirykmentissä 1777, ero 1787". Matrikkelista puuttuu syntymäpäivä, kuolintieto sekä varmuus vanhemmista: "Vht luult.: turkulainen porvari Jakob Stenberg († 1757) ja N.N".

FamilySearchin indeksoimista rippikirjoista löytyy 1700-luvun lopun Turusta sekä sotilaana ollut Simon Stenbergin täyskaima että tittelin perusteella oikea Simon Stenberg. Jälkimmäinen on kirjattu Torikorttelin tontille 153 Nokila, jossa isänsä kellonsoittaja Jacob Jacobsson kuoli 11.12.1777. Simon Stenbergin äiti Walborg Jacobsdotter kuoli vuonna 1786. Näillä tiedoilla löytyy kastemerkintä 18.10.1738 syntyneestä pojasta, jonka vanhemmat olivat Ringar: Jac: Äyräpä ja Valborg Jacobsdotter. He olivat menneet naimisiin Turussa 28.10.1736.

Turku Itu* 6/- - Charta öfver Stapel Staden Åbo.

Simon Stenbergillä oli ainakin 28.1.1744 syntynyt pikkusisko Maria, mutta häntä tai muita sisaruksia ei näy varhaisimmassa rippikirjassa (Suom. srk. 1753-1760, N 140 Nokila). Hänellä siis tuskin oli serkkuja lähempiä sukulaisia kuolinhetkellään.

Pannukakut pidoissa ja torilla

Englannissa laskiaistiistaita kutsutaan pannukakkupäiväksi ja ainakin Kurikassa vuonna 1892 laskiaisena "meidän muori puuhaa rasva-rieskojen ja pannukakkujen valmistamisessa" (Suomalainen 7.3.1892), joten ruokalajia voinee pitää ajankohtaisena.

Ruotsin kielessä SAOB:n mukaan pannukakku tarkoittaa sekä lättyä että uunipannukakkua. Vanhan kirjasuomen sanakirja selite on "ohut paistin- tai uunipannulla paistettu leipä", mutta käyttöesimerkkeistä tämä merkitys ei suoraan selviä. Mistä heräsi kysymys jatkosta ja sanomalehtiaineiston kertomasta.

Ettei asia olisi liian helppoa, varhaisimmassa tekstissä pannukakkujen synonyymi Savossa on juustoleivät eli leipäjuustosta puhutaan pannukakkuna (SJS 3.8.1863). Kyntövakojen vertaaminen kyökkiveitsen leikkaamiin pannukakun viilekkeihin ei selvennä asiaa (Suometar 14.7.1865). J. R. Aspelinin kuvauksessa Maalahdesta pannukakku oli pitoruoka (Suomi 2:6. 1866). Parikkalainen oli nähnyt kulkiessaan "pohjanpuolella" talonpoikaisina herkkupaloina "näkyleivät, letut, pannukakut, riemi- ja monenmoiset sopat, joita meikäläinen ei osaa nimitelläkään" (SWL 12.12. 1868). Pannukakku ei ollut köyhien ruokaa, sillä sanonnan mukaan "Rik'han kuolema ja köyhän pannukakku kuuluvat kauas" (Suomi 8. 1870).

Ensimmäinen selvä maininta pannukakusta jälkiruokana on Nastolan hautajaistapojen kuvauksessa (US 20.10.1879). Laukaalainen mainitsee pannukakun vähäisen maidon käytön yhteydessä (Keski-Suomi 19.3.1881). Pirkkalassa oli tapana pitää loukutustalkoita, "jotka alotetaan iltahämärässä ryypyllä ja "kahvi-plöröllä", pitkitetään pannukakulla, "puoliyö-rualla" ja päätetään mitä herkullisimmalla ruoka-atrialla" (Aamulehti 10.10.1883). Länsisuomalaisissa talonpoikaiskesteissä "tehdään makkarat, paistetaan pannukakut j. n. e" (Sanomia Turusta 14.2.1884). Paheksutussa talonpoikaisessa yleisyydessä suuruksella "aina on lihat ja voit edessä, ja rieskapuurot ja nisujauhovellit ja plätit ja pannukakut" (Aura 21.8.1884). Pälkäneen pidoissa ainakin hetkellisesti "pannukakut ovat pannaan pannut ja paakelsit pakohon ajetut" (Rauman lehti 3.4.1886).

Pannukakku oli myös kaupunki- ja markkinaherkku. Tervaa kaupannut osti torille päästyään "kupillisen kahvia nisun kanssa, palasen pannukakkua ja vieläpä viisi sellaista lovisyrjää, rattahan näköistä, joiden nimeä en tiedä" (Suupohjan työmies 28.7.1885). 

Kallis pannukakku. Äskettäin, niin on meille kerrottu, möi muuan maalaisakka lehmänsä vaasan torilla. Maksuksi sai hän, paitse muita rahoja, myöskin 100 markan setelirahan. Akka, jolla ei mahtanut olla kukkaroa, piti rahaa kädessään ja meni ostamaan joltakin toriakalta pannukakkua, jonka hän otti samaan käteen, jossa 100-markkanenkin oli. Nyt kävi niin ohraisesti, että tuo iso seteli tarttui pannukakun alalaitaan. Akka rupesi syömään pannukakkuansa, eikä huomannutkaan, että 100-markkanen kului kappale kappaleelta samassa suhteessa kuin pannukakkukin. Lopulta oli akka kuitenkin hoksannut hairahduksensa, mutta melkeän myöhään, sillä silloin oli setelistä ainoastaan pieni syrjänen syömättä. — Todellakin sangen kallis pannukakku! (Suupohjan työmies 16.6.1885)

Torinäytelmä. Eräs puolijuopunut nuorukainen oli eilen päivällä tehnyt narinkassa pannukakun kauppaa ja aikoikin ostaa niitä kaksi, joista toisen pisteli maistijaisina poskeensa; mutta visuusko tapasi tahi rahan puute knn maksamatta lähti toisen kanssa juoksemaan tiehensä. Myyjätär, vanha vaimo, ei ollut hänkään hidas, vaan hyppäsi jälkeen ja niin sitä mentiin Hämeenkadulle päin, eukko kirkuen tavattomasti poliisia. Pannukakun anastaja saatiin vihdoin kiinni poliisi vahtikonttoorin kohdalla ja menetti syömättömän pannukakkunsa ja toistaiseksi vapautensakin. (Tampereen uutiset 6.11.1891)

Torilla. Pannukakkujen kauppaaja muija: (maanmiehelle) "Ostakaa pannukakkua." Maanmies: "Ei, mutta ostakaa te omenia." Muija: "Jopa nyt, ei omenat ole köyhän ruokaa." Maanmies: "No, onkos pannukakut sitte?" (Matti Meikäläinen 23/1891)

 Mainintoja on paljon, mutta yksityiskohtia vähän. Pannukakkujen laskeminen viittaa siihen, että sanalla voitiin viitata myös lättyihin, vaikka turkulaisessa esimerkissä erotellaan lätyt ja pannukakut.

Kungliga biblioteketin digitoimaa

Joulukuussa markkinoitiin uutta verkkosivua kaiken Kungliga Biblioteketin digitoiman aineiston hakemiseen: KB digitalt. 

Hakukentän virikesanat eivät lupaa mahdollisuutta hakea tiedostojen sisältämiä sanoja, mutta asiasanatkin voivat tarjota jotain? Sana Finland tuotti 315 tulosta, joista 167:ssa sana oli nimekkeessä ja 156:ssa asiasanana. Päällimmäisenä tuloksina oli kirjoja, joten koulun kuvataulu sienistä oli mukava välipala. Tiedoston laatu ei ollut erityisen hyvä, joten mihinkähän tarkoitukseen tämä oli digitoitu?

Sienitaulu oli attribuoitu Arthur Thesleffille, jonka romanitutkimukseen liittyvää aineistoa tuli esiin Finland-haussa ja vielä enemmän pelkällä nimellään hakien. 

Finland-tuloksissa oli1700-luvun kaupunkikarttoja ja pari yleiskarttaa, jotka eivät olleet minulle uusia, mutta tämä voi olla kätevä tapa saada ne tarvittaessa esiin. Sveaborg-haulla saisi myös nopeasti 1700-luvun kuvastoa. Erilaisia henkilökuvia oli paljon, mutta niillä ei ollut selvää yhteistä teemaa. Henkilörunoja ja asetustekstejä oli jonkin verran ja luulisin, että ne liittyvät Kansalliskirjaston hankkeeseen digitoida painatteet Ruotsin vallan ajalta. Ainakin pari testaustani löysivät samat painatteet Suomesta digitaalisina. Sen sijaan komeasti kuvitettu Finlands ridderskaps och adels vapenbok jemte beskrifning (1888-89) ei ole digitoituna näkyvissä suomalaisissa hakupalveluissa (lue: Finnassa).

Erikoisempaa aineistoa oli vuonna 1774 tehty pitkä käsikirjoitus Anna Rogelista. Kronologiska anteckningar rörande Sverige och särskilt Finland för åren 840-1566 on oikeasti mielenkiintoinen. Tosin annettuani muistille hieman aikaa tajusin, että tämä varmaan löytyy SKS:n kokoelmasta Codices Fennici ja siellähän samat kuvat olivatkin.

Hauskin oli piirroskuva, jossa näyttelijä Ellen Hartmania pusketaan ylioppilaiden voimin Helsingissä. Sama kuva löytyikin Hélène Ohlssonin artikkelista När Dramatens diva smittade Helsingfors med feber En undersökning av Ellen Hartmans gästspel i Finland 1889 kirjassa I avantgardets skugga. Brytpunkter och kontinuitet i svensk teater kring 1900. Kuva liittyy siirtymään jäähyväisnäytännöstä illanviettoon:

Teaatterista ulosastuessaan otti rouva Hartmania vastaan tiheä väkijoukko eläköönhuudoilla. väkijoukon keskustassa oli ajopelit, joilla joukko ylioppilaita eläköönhuutojen kaikuessa kiidätti rouva Hartmanin seurahuoneelle, jossa juhlallinen illanvietto oli pantu toimeen tälle suositulle vieraalle. Sisään astuessa otti rouva Hartmania täällä vastaan kaartinsoittokunnan septetin puhaltama fanfaari ja illallisen syötyä piti sanomalehdentoimittaja maist. A. Frenckell puheen juhlavieraalle esittäen hänelle eläköönhuudon ja toivottaen että Helsingin yleisö pian jälleen saisi nähdä suosikkinsa. Samalla kaikui myöskin ulkoa akadeemisen laulukunnan laulu, ja laulukunnan johtaja hra C. v. Knorring antoi rouva Hartmanille laakeri- ja ruususeppeleen. Juhlaa jatkettiin myöhään aamuun, jolloin rouva Hartman saatettiin höyrylaiva Döbelniin, jolla hän matkusti Ruotsiin. (Päivän uutiset 25.10.1889)

Ilmestynyt: Georg Stålberg ja 1770-luvun Ruotsin sanomalehtien julkisuus

Kahteen vuoteen en saanut yhtään vertaisarvioitua artikkelia ulos ja sitten niitä ilmestyi yhtenä päivänä kaksi. Pari tuntia Genoksen sähköisen jakelun jälkeen sähköpostiin kilahti viesti, että Auraica oli ilmestynyt osanaan artikkelini Georg Stålberg ja 1770-luvun Ruotsin sanomalehtien julkisuus. Päähenkilö on pitkäaikaisille lukijoille tuttu, sillä julkaisin kirjastaan pätkiä vuosia sitten. En kuitenkaan tuolloin poiminut esiin artikkelissa hyödyntämiäni ajatuksiaan painovapaudesta.

• Uskonnollisuudesta vapaudenajalla (10.5.2016) 
• Miten papinvirkoja täytettiinkään? (17.5.2016) 
• Tulliasemat ja (yksi) Turun palo (24.5.2016) 
• Purjehdusvapauden vaikutuksista (31.5.2016) 
• Huomioita suomalaisuudesta "ennen Suomea" (7.6.2016) 
• Sisämaan kaupungittomuudesta (14.6.2016) 
• Sisämaan asunnoista ja pieneliöistä (21.6.2016) 
• Sisämaan pukeutumisesta (5.7.2016) 
• Sisämaan ruokatavoista (12.7.2016) 

 

Peruttuja häitä

Esimerkiksi kelpaavaa. Toissa sunnuntaina t. k. 15 p. oli eräs työmies ja palvelustyttö Käkisalmessa päättäneet viettää häänsä ja oli tilaisuuteen jo saapunut sekä pappi että muita häävieraita, vaan morsianta ei kuulunut. Häävieraille luettiin sitten morsiamen lähettämä kirje jossa ilmoitti ei suostuvansa tulemaan vihille. — Syynä tytön kieltäytymiseen oli se, että sulhanen, joka muuten oli ollut juoppouteen menevä, taas oli rikkonut ennen kuulutuksille menoa morsiamellensa antaman raittiuslupauksen, esiintynyt viime päivinä juopuneena ja hankkinut häätilaisuuteenkin joukon väkijuomia. Tyttö siis päätti olla mieluummin ilman miestä kuin mennä juopolle miehelle. (Kotimaa 28.7.1906)

Morsian tehnyt tenän vihittäissä. Että naiset, oikeammin neitoset, ovat heränneet tekemään yllätyksiä, sen näkee seuraavasta: Uudenmaan läänin pitäjässä oli erään talon osinkotytär johdettu lemmen suhteisiin erään Helsingissä asuvan nuorukaisen kanssa. Kosimiset, kuulutukset ja koko valmistusaika, 5 kuukautta, kului häitä odotellessa, aivan ilman vastahakoisuuksia kumpaiseltakaan puolelta. — Häät on valmistettu, kutsukirjeet lähetetty, ja tuntia ennen vihkitoimituksen alkamista saapuu myöskin ylkämies vieraista kukkuroillaan olevaan häätaloon. Siinä jo tuli pappikin.

Neitsytkammion ovet aukenevat, "morsiuskunta" lähestyy vihkimämattoa, jolla pappi jo seisoo. Päästyään toimituksessa asianomaiseen paikkaan saa pappi sulhaselle tekemäänsä kysymykseen myöntävän vastauksen. Ne toselle tehdään sama kysymys, että tahtooko hänkin, mutta vastaukseksi tuli "en".

Pappi eikä hääväki usko korviaan, mutta kirkonmiehen ei auttanut neuvottomaksi joutua. Jumalan sanaan vedoten uudisti hän kysymyksensä — mutta vastaus oli sama. "Kysypä häneltä kolmas kerta", teki mieli Aapelin lailla sanoa, mutta sen teki pappi käskemättäkin. Siinäpä sen sitte kaikki kuulitte: sillä korotetulla äänellä morsian vastasi "en". Kun ei, niin ei, sanoi pappi ja peräytyi pari askelta. Mikä morsiamen oudon käytöksen aiheutti, on tietysti hänen oma yksityinen asiansa. (Uusi Suometar 4.6.1907)

Sulhanen peräytyi ajoissa. T. k 6 p. oli häähommat eräässä Tampereen lähipitäjässä. Kun seurakunnan pappi pöntöstään kolmena sunnuntaina oli asiasta ilmoittanut, niin alkoi morsian puuhata häitä, tehden tavalliset valmistukset. Hääpäivän aamuna, ennen kukon laulua lähti hän viemään tietoa tulevalle miehelleen, että kaiki on valmista. Tuli iltapäivä, jolloin tuo ratkaiseva toimi piti tapahtua, mutta sulhopoikaa ei kuulunut tulevaksi. Kun vieraat sitten saapuivat niin joku tiesi kertoa, että sulhanen oli mennyt kirkonkylän apteekista hokmannia ostamaan. Taidatte arvata, että ne häät loppuivat ennen aamua mutta kukaan kuolevainen ei sanonut edes kuokkavieraiden joukossa sulhasmiestä nähneensä. (Työmies 18.10.1907)

Kahdennellatoista hetkellä. Hyvinkäällä erään kartanon maalla piti sunnuntai illalla pari nuorta avioliiton kahleilla liitettämän yhteen. Häät oli oikein kartanon puolesta valmistettu. Morsian oli ruunattu, häävieraat saapuneet, pappi myöskin siunaustaan valmis latelemaan ja sulhopoikakin oli paikallaan. Kaikki oli niinkuin olla pitikin. Sitte kysyy pappi sulhaselta pyhien sääntöjen mukaan, tahdotko ottaa. Kaikkien suureksi hämmästykseksi oli nyt sulhopoika onanut näytelläkseen Kiven "Herrojen Eevan" osaa ja vastaa: "En". vastaapa kolme kertaa peräkkäin.

Kemut tietysti menivät myttyyn. Sulhopoika vietiin tutittavaksi talon kamariin, ja mitä siellä tapahtui, en tiedä. (Työmies 20.11.1907) 

Jään noston, säilytyksen ja käytön historiaa

Suomen Kuvalehti 39/1930

Katsottuani Veritasiumin videon How The Fridge Destroyed One of the World’s Largest Monopolies, joka selitti jäähdyttämisen historiaa, tuli (tietenkin) mieleen ymmärtää paremmin jään noston, säilytyksen ja käytön historiaa Suomessa. Perusgooglauksella selvisi, että jäätä nostetaan edelleen Puruvedellä talkootyönä.

Sanomalehdissä jäännosto näkyi 1790-luvulta lähtien Turun maistraatin määräyksissä. Kiinteistöilmoituksista käy ilmi, että kaupungissa ja rustholleissa oli jääkellareita. 

Kaikkialla jäiden ottoa ja säilytystä ei nähty vaivan arvoiseksi, sillä Mikkelin läänin maanviljelyskokouksessa syksyllä 1882 inspehtori Vartiainen totesi:

 Yleiseen pelätään jäiden ottoja säilyttämispuuhaa suuremmaksi kun se on ja luullaan siihen tarvittavan kalliita ja suuria jääkellareita. Tämä pelko on kuitenkin turha, sillä jääkellareita ei ensinkään tarvita jos ei tahdota. Kaikkialla missä suomutaa tahi sahanjauhoja on saatavissa, voidaan niitä käyttää jäiden peittämiseen. Kokemus on nimittäin osoittanut, että näillä aineilla peitetyt jäät pysyvät sulamatta paljon paremmin ja kauvemmin. (Pellervo 40/1882)

Saman vuoden meijerinäyttelyssä saatiin lisäohjeita:

Jäiden otto toimitettava Helmikuulla. Sahattua jäät nostetaan pakkaseen jäälle saamaan suurimman kylmyyden. Säilöpaikaksi katsottava joku varjonen ja katoksellinen paikka. Siihen laitetaan alus, joko oljista, sahajauhoista elikkä mudasta. Tämän päälle vedätetään jäät aumamaisiin kokoihin, joiden raot tilkitään jääpaloilla, sekä pakkasen parhaallaan ollessa valellaan vedellä, jotta koot tulevat ikään kuin yhdeksi jääksi. Sitte peitetään ne jonkun kyynärän paksulta, joko sahajauhoilla eli mudalla. Jäitä ei oteta ummehtuneista ja mutalikkovesistä, sillä että niillä täytyy kylmettää maito ja voihoidossa käytettäviä vesiä. (Pellervo 46/1882) 

 

Kotiliesi 4/1932

Onnettomuuksilta ei tietenkään voitu välttyä.

Jokioisista ... Pari viikkoo takaperin sai yksi työmies kylvyn kuin se oli joesta jäitä kiskomassa. Hän tuuppasi jääpalasta jalallansa, pois avannon reunasta ja silloin luiskahti jalka ja mies meni itse avantoon. Onneksi oli toinen mies myös siinä, joka sai veteen joutuneen tukasta kiini ja veti ylös, muutoin olisi mies ollut vellamon uhri. (Sanomia Turusta 27.2.1889)

Maitotalouden merkityksen kasvaessa jäistä tuli aiempaa arvokkaampia. Sekä Suomen maanviljelyslehdessä 2/1887 että Suomalaisessa 15.2.1893 ohjeistus jäiden nostoon ja säilytykseen liittyy meijereihin. Viimeistään vuosisadan vaihteen jälkeen jäätä käytettiin myös kalojen säilyttämiseen, mutta jouduttiin toteamaan

Onpa suuriakin alueita, joissa jäiden käyttö mainittuun tarkoitukseen, näyttää olevan kokonaan tuntematon. Melkeinpä harviaisuutena saa pitää, jos sattuu kalakauppiaan korista jääpalan tapaamaan kaupunkiemmekin kalanmyyntipaikoilla kuumana kesäpäivänä. Ja kumminkin moni rouva ja neitonen ostaisi erittäin mielellään sellaisia kaloja, joita jäät ovat suojelleet kuljetusmatkalla pehmenemästä, mutta sensijaan he useinkin saavat kalan kidutuskantta nostettuaan huudahtaa: 'Uh kuinka vaalenneet kidukset ja pehmennyt kala!' (Kalastaja 2/1913)

Mutta

Löytyyhän toki miehiä kotimaassammekin, jotka ovat sillä alalla melkoisen eteviksi kehittyneet. Sillä jos esim. kesän kuumimpanakin aikana sattuisi jonkun vaikkapa Savossa tai Etelä-Suomessa asuvan herrasperheen mieleen juolahtamaan, että nyt olisi saatava oululainen lohi keitettäväksi, niin heti he, joko sähkösanomalla tai kirjeellä kysäsevät siitä Oulujoen lohien ostajalta. Vaikka kala tulisikin matkalla viipymään pari kolme vuorokautta, vastaa lohikauppias levollisesti: kyllä saatte. — Niinpä m.m. viimekesänä oli Ristiinan pitäjään tilattu Oulun lohi, ja kun juna lähtee tänään Oulusta klo 1/2 12 on se vasta seuraavan päivän iltana kello 9 Mikkelissä. Niinpä tuo komia 14 kilon painoinen ja yli 50 markan arvoinen kala oli saatu pataan vasta neljäntenä päivänä, sen jälkeen kun se Oulujoesta pyydystettiin sekä siitä ilahuttamaan juhlapäivälliselle kokoontunutta yleisöä. Olen saanut tilaisuuden puhutella mainittujen päivällisten isäntää. Hän kertoi lohen olleen pakattuna laatikkoon sahajauhojen ja jäiden sekaan, sekä vakuutti kalan olleen syödessä mitä parhainta. (Kalastaja 2/1913)

Ilmestynyt: Sukulaisten perään kuuluttaminen 1700-luvun sanomalehdissä

Eilen ilmestyneessä Genoksessa ilmestyi artikkelini Sukulaisten perään kuuluttaminen 1700-luvun sanomalehdissä, jossa (vihdoin ja viimein) tarkastelin järjestelmällisesti tännekin moneen otteeseen jakamiani ilmoituksia, joissa etsitään perillisiä tai aviopuolisoita, joiden elossaolosta tai elinpaikasta ei ole tietoa. Vastaavia ilmoituksia on pitkin 1800-lukua ja ehkä jonain päivänä selvitän, onko niillä yhtä vähän tekemistä lain vaatimuksien kanssa kuin 1700-luvun lopulla alkaneella käytännöllä.

Paul Widemarkin eläkevuodet

Sanomalehdet eivät kerro mitään Paul Widemarkin työstä postiljoonina. Kyseinen ura jatkui, kunnes hän sai toimesta eron ja eläkkeen vuonna 1903, kun kaupunginlääkäri todisti Paavon olevan "vaikean reumatismin takia kokonaan kykenemätön toimeensa". Eläkerahoista vastaavan yhdistyksen kokouksessa väitettiin alkuvuodesta 1912, että Paavo ei enää ollut työhön kykenemätön sairas, mutta sama lääkäri todisti, että tämä "sairastaa vaikeata reumatismia ja vasemmanpuoleista ohimovikaa, jonka takia hän on kaikeksi ijäksensä kykenemätön työhön". (Postimies 5/1912 & 19/1913) 

Eläköityessään Paavo oli vasta 55-vuotias ja eläkettä hän sai vain 120 markkaa vuodessa (~670 eruroa). Puutarhaviljely täytti päiviä, mutta aikaa jäi myös sanomalehtikirjoitteluun.

• Perjantai pakinoita I. Laatokka 24.12.1902 no 100 A 
• P. W-rk. Perjantai pakinoita II. Laatokka 10.01.1903 no 3. 
• P. W-rk. Perjantai pakinoita III. Laatokka 14.01.1903 no 4 
• P. W-rk. Perjantai pakinoita IV. Laatokka 21.01.1903 no 6 
• P. W-rk. Perjantai pakinoita V. Laatokka 28.01.1903 no 8 
• P. W-rk. Perjantai pakinoita VI. Laatokka 04.02.1903 no 10 
• P. W-rk. Perjantai pakinoita VII.Laatokka 07.02.1903 no 11 
• P. W-rk. Perjantai pakinoita VIII.Laatokka 18.02.1903 no 14 
• P. W-rk. Perjantai pakinoita IX Laatokka 26.03.1903 no 24 
• P. W-rk. Perjantai pakinoita XI Laatokka 03.06.1903 no 44 
• P. Pajumaa: Miten lukkarin lesken koulu teki Lehtimäestä kansakoulun suosijan. Kuvaus Entis-ajoilta. Laatokka 06.05.1903 no 36 
• Paavo Pajumaan pakinoita I Uudenkaupungin Sanomat 10.01.1903 no 3 B 
• Paavo Pajumaan pakinoita II Uudenkaupungin Sanomat 30.05.1903 no 60 B 
• Paavo Pajumaan pakinoita III Uudenkaupungin Sanomat 23.06.1903 no 69 B 
• P. W-. Sananen paikkakuntamme maamiehille I. Laatokka 15.07.1905 no 78 
• P. W-. Sananen paikkakuntamme maamiehille II. Laatokka 18.07.1905 no 79 
• P. W-. Sananen paikkakuntamme maamiehille III. Laatokka 25.07.1905 no 82 
• P. W. Mietelmiä entisistä ja nykyisistä markkinoista. Laatokka 03.10.1905 no 112
• P. W-. Sananen kotieläinten teurastuksesta I. Laatokka 19.10.1905 no 119 
• P. W-rk. Eläinsuojelusalalta sananen. Laatokka 30.01.1906 no 11, 
• P. W-rk. Eläinsuojelusalalta sananen II. Laatokka 08.03.1906 no 27 
• P. W-rk. Eläinsuojelusalalta sananen III. Laatokka 27.03.1906 no 35 
• P. W-rk. Eläinsuojelusalalta sananen IV. Laatokka 07.04.1906 no 40 
• P. W-rk. Kunnallisista eläin-vakuutus-yhtiöistä. Laatokka 28.11.1907 no 134 
• P. W-rk. Kuntain Eläinvakuutuksesta vieläkin sananen. Laatokka 17.12.1907 no 142 

Maaliskuussa 1906 Paavolla oli uusi ajatus.

Eläinsuojelustyö woittaa alaa Raja-Karjalassa. Posteljooni P. Widemark, joka on päättänyt uhrata elämänsä lopputyön eläinten hywäksi, on viime tammikuun kuluessa matkustellut Salmissa pitämässä luentoja eläinsuojelustyöalalle kuuluvista aineista. Seurauksena oli se, että sinne perustettiin eläinsuojelusyhdistys, joka alkaa toimintansa kohta kuin se on saanut itselleen laillistetut säännöt.

Samallaisia luentoja aikoo hra Widemark ensi maaliskuussa pitää Impilahdella ja Kitilässä sekä jatkaa toimintaansa Salmissa mikäli keliä kestää. (Laatokka 1.3.1906)

Loppukesästä 1906 mennessä Paavo teki vielä suuremman muutoksen ja muutti vaimonsa kanssa Virolahden Virojoelle, jossa hän sai elantoa eläinvakuutusyhtiön asiamiehenä (Koitar 28.8.1906, 22.11.1906). Lisäksi hän oli Uudenmaan eläinsuojelusyhdistyksen haaraosaston puheenjohtaja (Eläinsuojelus 11-12/1907, Eläinten ystävä 3/1909). Kirjoittamisensa alkoi käsitellä menneisyyttä.

• Paavo Pajumaa. Perämaan Pekko. Rajavahti 14.06.1909 no 63 & 16.06.1909 no 64 
• Paavo Patvela: "Kui tuatto - mugai poigu." (Tarina Salmista) Omahinen 15.04.1910 no 14 
• Paavo Patvela: Kaltto kauppa. Omahinen191013.05.1910 no 18 
• Paavo Patvela: Karhua kaadamassa! Omahinen191021.10.1910 no 35 

Paavon kolmas vaimo Lovisa kuoli Virolahdella 1.7.1910 (Laatokka 05.07.1910). Neljänneksi vaimokseen tuli 6.8.1912 Maria Lovisa Laitinen o. s. Luilander. Yhdessä hänen kanssaan Paavo palasi takaisin Sortavalaan vuonna 1913. Samana vuonna alkoi kirjoitussarja Loruja Lokalasta, jossa Vakka-Suomi lupasi 8.2.1913 erään Lokalahdella syntyneen vanhuksen pirteästi ja usein varsin hauskassa muodossa kertovan vanhoja muistelmiaan synnyinseudultaan.

• Paavo Pajumaa. Loruja Lokalasta I Vakka-Suomi 11.02.1913 no 17
• Paavo Pajumaan pakinoita. I. Lapsuusaikani. Kodin Lehti 08.02.1913 no 5
• Paavo Pajumaa. Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 18.02.1913 no 20 & 22.02.1913 no 22 
• Paavo Pajumaan pakinoita 2. Itämaisen sodan aikana. Kodin Lehti 01.03.1913 no 8
• Paavo Pajumaa. Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 11.03.1913 no 29
• Paavo Pajumaa. Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.03.1913 no 31
• Paavo Pajumaa. Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 03.04.1913 no 37
• Paavo Pajumaan pakinoita. Paimenena. Kodin Lehti 05.04.1913 no 13
• Paavo Pajumaa. Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 10.04.1913 no 40
• Paavo Pajumaa. Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 22.04.1913 no 45
• Paavo Pajumaa. Wakkasuomalaisia nuorisoleikkejä. Kodin Lehti 10.05.1913 no 18
• Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 29.05.1913 no 59
• Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta.Vakka-Suomi 05.06.1913 no 62
• Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta.Vakka-Suomi 15.07.1913 no 78
• Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta.Vakka-Suomi 17.07.1913 no 79
• Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta.Vakka-Suomi 07.08.1913 no 88
• Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 04.09.1913 no 100
• Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 18.12.1913 no 145 & 30.12.1913 no 148 
• Paavo Pajumaan pakinoita. Muistelma. Vakka-Suomi 10.04.1915 no 39

Viimeistään elintarvikepulan vuosina Paavo aloitti jälleen viljelyksen ja 1920-luvun alussa hän haki sanomalehti-ilmoituksin maalaistyttöjä kasvitarhaharjoittelijoiksi. Hän näki myös pitkästä aikaa aihetta kirjoittaa Kotitalouden alalta I (Karjalan Ääni 30.03.1922 no 36) ja Kotitaloudelliselta alalta III (Karjalan Ääni 22.04.1922 no 44) 

HS 19.12.1924

Puoli vuotta myöhemmin samassa lehdessä oli Paavon lyhyt muistokirjoitus.

Kuollut. Toissailtana kuoli kotonaan kello 11 iltapäivällä puutarhuri P. Widemark 76 vuoden ikäisenä. Vainaja oli tunnettu herttaisena ja reippaana ihmisenä. Suremaan jäi vaimo y.m. omaisia. (Karjalan Ääni 18.12.1924)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Posteljoonin viljelykset ja mehiläiset Sortavalassa

Vaikka Paul Widemark oli postiljooni Sortavalassa, varhainen kiinnostuksensa viljelyyn ja Pirilässä saadut opit tuottivat lisätuloa. Maanviljelyskokouksissa 1872 ja 1877 hänet palkittiin heinänsiemenistä (US 11.10.1872, Ilmarinen 19.9.1877). Kesään 1883 mennessä hän oli löytänyt isomman viljelypalstan ja myi syksyllä kaalinpäitä (Laatokka 30.10.1883). Sitten hän joko viljeli tai välitti perunaa ja myi keväällä 1887 kaalin, lantun ja kukkien taimia sekä kesän lopulla "Kasvitarhani tuotteita joka aika arkipäivinä kotona sekä edellä puolen pävän kaupungin vaakatorilla alennetuista hinnoista" (Laatokka 14.12.1886, 19.03.1887, 31.05.1887,30.08.1887). Viipurin läänin maanviljelyskokouksessa hänet palkittiin juureksista, joita hän myös myi (Laatokka 01.10.1887, 04.10.1887). 

Toiminnan monipuolisuus käy ilmi kevään 1888 ilmoituksesta

Kaikellaisia tarkka-itoisia ryytimaan kukkain sekä ruukkukasvien siemeniä. Monenlaisia länkä- ja seiväspapuja ja pööniä. Kaikellaisia sokuri- ja silpoherneitä naulottain ja peltoherneitä kapottain. Georginin Stockruusun ja Maa-ärtsokan juuria y. m. m. Kohta kevään tultua jalostettuja omenapuita, omenapuun taimia. Kirsikan ja linnunmarja poppelipuita, ulkomaan näreitä y. m.; ryytimaan ruusuja, kaunistus pensaita, sekä karviais-, ojakais- ja viinimarjapensaita, kierrekasvien juuria y. m. myön alhaisilla hinnoilla. (Laatokka 03.04.1888) 

Ilmoituksen mielikuvan vahvistaa teksti Wiipurin Uutisissa 15.4.1888.

Viipurin läänissä on niinkuin tiedetään kasvitarhan hoito yleensä joksikin alhaisella kannalla. Mutta läänin pohjoisimmassa kaupungissa Sortavalassa on puutarhanhoito saanut innokkaita harrastajia. Toinen on lehtori A. Genetz, joka m. m. on julaissut hauskan teoksen puutarhan hoidosta. Toinen on posteljoni P. Widemark, joka vähillä varoilla, mutta suurella pontevuudella on ruvennut puutarhanhoitoon.

Hra Widemark harjoittaa siellä puu- ja kasvitarhaliikettä vähän isommassakin määrässä. Hän on kasvattanut puutaimia, joista on myynyt omena- ja muita puutaimia sekä marjapensaita ja muita kaunistuskasvia. Muutamien vuosien kuluessa on hra W. huonosta nurmesta muokannut kolmen tynnyrinalaisen maan kasvitarhaksi, siihen rakentanut oman talon j. n. e., että siitäkin näkee, millä harrastuksella hän asiataan ajaa.

Tähän kasvitarhaliikkeesen tahtoisi nyt hra W. lisätä mehiläisten hoidonkin. Sitä varten hän viime helmikuussa teki matkan Turun tienoille, Wehmaan ja Taivassalon pitäjiin, missä vanhastaan tätä tointa menestyksellä harjoitetaan. Hän siellä tahtoi saada selkoa sekä hoidosta että tuoda mukaansa muutamia mehiläisparvia, mutta kylmän talven wuoksi ei kumpikaan käynyt päinsä. Talvisydämmenhän nämä pienimmät kotieläimistä owat tainnoksissa ja vaatiwat silloin sangen vähän hoitoa, mutta kuljettaminen kylmässä olisi kuitenkin hyvin helposti voinut tuottaa kuoleman "simasiiwille". Äskettäin kääntyi hra Widemark läänin maanviljelysseuran puoleen pyynnöllä että hän, joka on vähävarainen mies eikä tässä mehiläishoidossa enemmän kuin kasvitarhan hoidossakaan tarkoita oman woiton pyyntiä, vaan että voisi jollakin tavalla edistyttää paikkakuntansa yleisöä niiden viljelemisessä, saisi jonkinlaista matkarahaa matkustaaksensa uudestaan ensi suvena Turun tienoille, viipyä siellä muutamia viikkoja perehtyäkseen mehiläishoitoon ja sitten tuoda muutamia parvia aluksi mukaansa, joita sitten koettelisi kotopaikallaan lisätä. Matkarahan saamiseksi on hra W. esittänyt seuraavat ehdot: hän antaisi jonakin sopivana aikana kesällä ilmaiseksi käytännöllistä opetusta mehiläisten hoidossa jonkun määrätyn ajan niille, jotka sitä haluavat; hän antaisi jonkun määrätyn summan mehiläisparvia ilmaiseksi niille, jotka opetusajan kuluessa ovat opetusta nauttineet ja ovat vähävaraisemmat tahi muuten osoittavat erinomaista halua mehiläishoidon edistämisessä. Tällä tavoin saataisiin, hän lisää, mehiläishoito, joka nyt on Sortavalan seuduilla ihan tuntematoin, yleisesti käytäntöön.

Laatokka 4.5.1898

Myöhemmässä haastattelussa Paavo kertoi tutustuneensa mehiläisiin jo Lokalahdella. Hoidosta talossaan n. s. Putkosen notkossa ei tullut pitkäaikaista eikä menestyksekästä postijoonin työn vaatimien poissaolojen takia. "Parvet karkailivat ja lopuksi täytyi mehiläishoito lopettaa." (Mehiläinen 15.11.1922)

Poissaolot eivät kuitenkaan haitanneet viljelyä, eli siihen osallistuivat todennäköisesti myös perheenjäsenet. Paavon ensimmäinen vaimo Eeva Lisa oli kuollut 29.6.1880. Viisi päivää aiemmin syntynyt poika Paavo Johan kuoli alle kuukauden ikäisenä eikä yksikään sisaruksistaan ollut elossa. Toisen avioliittonsa Paavo solmi Brita Lovisa Utriaisen kanssa 25.1.1881. Hän kuoli 30-vuotiaana 5.9.1888 ja äidittömiksi jäivät lapset Otto Leander (s. 27.2.1882), Paul Gabriel (s. 7.1.1884) ja Aina Lydia (s. 10.5.1886) (Laatokka 8.9.1888; Sortavala RK 1887-1896, 31; Sortavala RK 1895-1899). Jo seuraavassa maaliskuussa Paavo kuulutettiin uuteen avioliittoon Lovisa Sikiön kanssa (Laatokka 13.03.1889 no 21).

Vuoden 1900 alussa Paavo luopui raittiusseuran johdosta kivulloisuutensa tähden. Samoihin aikoihin löytyy muutaman vuoden tauon jälkeen sanomalehtiteksti Taloudelliselta alalta. I. Poikimakuumeesta (Laatokka 21.02.1900 no 14), mutta ei sen järjestysnumeron lupaamaa jatkoa. 

Mahdollisesti Paavo oli kesällä 1900 terveyttään hoitamassa Naantalissa, josta hän kirjoitti Pikakuvia Armonlaaksosta I (Laatokka 25.08.1900 no 66) ja II (Laatokka 15.09.1900 no 72). Seuraavana vuonna kirjoittaminen oli samassa tahdissa kuin edellisellä vuosikymmenellä 

• P. W-rk. Taloudelliselta alalta I. Laatokka 05.01.1901 no 2 
• P. W-rk. Taloudelliselta alalta II. Poikimakuumeesta. Laatokka 16.01.1901 no 5 
• P. W-rk. Taloudelliselta alalta III Karjan ruokkimisesta + IV Hikitauti. Laatokka 30.01.1901 no 9. 
• P. W-rk. Taloudelliselta alalta V. Laatokka 13.02.1901 no 13 
• P. W-rk. Taloudelliselta alalta VI. Laatokka 09.03.1901 no 20 
• P. W-rk. Taloudelliselta alalta VII. Laatokka 20.04.1901 no 32. 

Kasvien ja siementen myynti-ilmoituksia ilmestyi säännöllisesti kesään 1905 asti. 

Tekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Paul Widemark ja yhdistystoiminta

Sortavalassa alkoi vuoden 1881 lopulla ilmestyä sanomalehti Laatokka ja Paul Widemark avusti sitä jonkin aikaa kirjemuodossa nimellä Paavo Pajumaa (11.05.1882 no 19, 02.01.1883 no 1, 23.10.1883 no 43). Syksyllä 1882 ajankohtainen aihe oli lähellä sydäntänsä

Nyt saan sinulle ilolla kertoa, että täällä perustetaan "Eläinsuojelusyhdistys", jommoisia yhdistyksiä jo maassamme useammassa paikassa on olemassa. Sellaisten yhdistysten tarkoitus on pääasiallisesti suojella eläimiä, niin paljon kuin mahdollinen on, kaikellaiselta rääkkäykseltä. Tällaiset seurat, jos jossakin, ovat hyvät ja kiitettävät, vaan niin tarpeen eivät ne voi olla missään, kuin juuri täällä Karjalassa, jossa näihin aikoihin asti on jokainen julma, jumalaton ja juoppo saanut armottomasti ruoskia, piinata, kiduttaa ja rääkätä laihaa, uupunutta ja horjuvaa hevos-luuskaansa, miten ikinä on voinut ja taitanut, joita kylläkin usiasti, ja erittäin noilla "onnen ja ilon päivinä" se on markkinoilla nähdään. Viime aikoina on kumminkin kaupungissa viskali warsinkin markkinoilla hevosrääkkäystä estänyt, ja onpa viskalin toimesta koko joukko onnettomia hevoskonia päässyt rääkkääjiensä käsistä rauhaan. (Laatokka 12.10.1882 no 41)

Kuvaus kotieläimien hoidosta sai vastineen, johon Paavo puolestaan vastasi

Onhan nähty erittäin niinä vuosina, jolloin on yleinen karjan ruoan puute, kuinka jo aikaisin keväällä lumikinoksista ja vesiojista nostellaan laihoja, puolittain nälkään nääntyneitä eläinraukkoja, jotka laihuuden heikkoudesta horjuen ja vilusta vavisten etsivät einettä, pureksien havuja, kangaskanervia y. m. (Laatokka 07.12.1882 no 49 & Laatokka 14.12.1882 no 50 )

Teksteistä voi arvata, että Paavo oli itse Sortavalan eläinsuojelusyhdistyksen toiminnassa mukana. Hän ei kuulunut yhdistystä valmistelleeseen toimikuntaan, mutta talvimarkkinoilla 1886 hän johti hevosten tarkastusta "tunnetulla harrastuksellaan" (Laatokka 5.10.1882, 9.2.1886). Ainakin vuonna 1885 hänet valittiin yhdistyksen toimikuntaan (Karjalatar 13.3.1885). Vuonna 1895 hän sai Suomen eläinsuojelusyhdistysten hopeisen kunniamerkin (Päivälehti 1.6.1895). Vuonna 1902 Sortavalan Eläinsuojelusyhdistyksen vuosikertomuksessa todettiin, että "Tehokkaimmasti on yhdistyksen harrastuksia paikkakunnallamme alusta pitäen ja edelleenkin ajanut postiljoni P. Widemark" (Laatokka 12.4.1902).

Laatokka 10.12.1890

Joulukuussa 1890 Paavo ilmoitti liittyneensä raittiusseuraan, joka oli perustettu Sortavalaan jo vuonna 1884. Aktiivisuudestaan kertoo paikalliskirje

Sortavalan pitäjästä. Raittius-aate alkaa vähitellen maaseuduillakin edistyä, koska jo aletaan pitää pieniä pitojakin ilman päihdyttäviä juomia. Niinpä jo Anjalan kylässäkin viime sunnuntaina talollinen Matti Mölsä piti isänsä hautajaiset ilman viinaa. Tämä olikin kiitosta ansaitseva jalo esimerkki muillekin. Pitäkööt vaan raittiita hautajaisia; onhan se kaunista ja kunniallista seisoa avonaisen haudan ääressä selvällä päällä, vaan ikävä ja surkuteltavahan se on, kun ruumiskirstun ympärilläkin hääritään väkijuomain vaikutuksista päihtyneinä hoiperrellen. Koetelkaat viettää häitäkin ilman viinaa, niin saatte nähdä, että aviopari on oleva yhtä onnellinen, jopa onnellisempikin, kuin väkijuomien kanssa alotetussa avioelämässä!

Pyydän lausua sulimmat sydämmelliset kiitokset kaikille, jotka ovat lahjoittaneet kirjoja ja sanomalehtiä maalle perustamiini raittius-lukutupiin, ja kiitollisuudella otan niitä vieläkin vastaan, erittäinkin raittius- ja uskonnollisia kirjoja, joista lukutuvissa vielä on suuri puute. Paavo Pajumaa. (Laatokka 19.03.1892 no 22)

Paavo kuitenkin pian koki toiminnan liian ahdasmielisenä ja hän perusti joulukuussa 1892 vaimonsa ja parin muun toimijan kanssa Pyrintö-raittiusseuran, joka tarjosi vapaampaa ohjelmaa (Laatokka 7.6.1923; Kylväjä 10/1923). Paavosta tuli seitsemäksi vuodeksi seuran puheenjohtaja ja Laatokka-lehdessä julkaistiin kymmeniä allekirjoittamiaan ilmoituksia raittiusesitelmistä ja paljosta muusta. Pyrintö sai pian yleisen valistusseuran piirteitä ja kunniakseen laskettiin m.m. käsityökoulun perustaminen (Laatokka 07.04.1894) ja maatalousnäyttely (Laatokka 12.09.1894). Vuoden 1900 alussa Paavo ei halunnut enää jatkaa esimiehenä "vanhuuden ja kivuloisuutensa takia" (Laatokka 21.2.1900).

Yhdistystoiminnan ohella Paavo edisti itselleen tärkeitä asioita myös sanomalehtikirjoituksin

• P. Pajumaan pakinoita I. Ojalan Olli ja hänen hevosensa. Laatokka 06.05.1884 no 19 
• P. Pajumaan pakinoita. II. Eläinten hoito ja eläinrääkkäys. Laatokka 18.11.1884 no 47 
• P. W-rk. Muutama sana maanviljelijöille. Laatokka 25.11.1884 no 48 
• P. W-. Laatokan toimitukselle. Puu- ja kasvitarhoista. Laatokka 08.12.1885 no 49. 
• P. W-. Puu- ja kasvitarhoista. Laatokka 12.01.1886 no 2 
• P. W. Maanviljelyksen alalta. Laatokka 13.07.1886 no 28 
• P. W. Hevosen lapauttamisesta. Laatokka 09.11.1886 no 45 
• P. W-. Eläinsuojeluksesta. Laatokka 25.01.1887 no 4 B 
• P. W. Muuan sana mehiläistenhoidosta. Laatokka 23.04.1890 no 33, Laatokka 30.04.1890 no 35, Laatokka 31.05.1890 no 44, Laatokka 04.06.1890 no 45, Laatokka 05.07.1890 no 54
• Paavo Pajumaan pakinoita eli Eläinrääkkäyksestä sananen. Laatokka 23.08.1890 no 68
• Paavo Pajumaan pakinoita II  Laatokka 01.10.1890 no 79 
• Paavo Pajumaan pakinoita III Varsan kasvatus ja hoito. Laatokka 29.11.1890 no 96 
• Paavo Pajumaan pakinoita. IV. Nuoren hevosen opetuksesta. Laatokka 03.12.1890 no 97 
• Paavo Pajumaan pakinoita V. Pahe yhteiskunnassa. Laatokka 24.01.1891 no 7 
• Paavo Pajumaan pakinoita VI. Eläinrääkkäyksestä Laatokka 28.01.1891 no 8 
• P. Widemarck: Suojelkaat kotieläimet... Laatokka 25.07.1891 no 59 
• Paavo Pajumaan pakinoita VII Laatokka 26.09.1891 no 77 
• Paavo Pajunen: Sortavalan pitäjästä. Laatokka 19.03.1892 no 22 
• P. W-rk.: Taloudelliselta alalta I. Laatokka 27.08.1892 no 68
• P. W-rk: Raittiuden alalta sananen I. Laatokka 05.11.1892 no 88
• P. W-rk: Raittiuden alalta sananen II .Laatokka 16.11.1892 no 91
• P. W-rk: Raittiuden alalta sananen III Laatokka 26.11.1892 no 94
• P. W-rk: Raittiuden alalta sananen IV. Laatokka 21.12.1892 no 101
• P. Wrk. Lukekaapas tämä, markkinamiehet! Laatokka 25.01.1893 no 7
• Paavo Pajunen: Vastaus Wytergan Pekalle Sortavalasta Helmikuulla. Laatokka 22.02.1893 no 15 
• P. Wrk. Taloudelliselta alalta II. Karjan ruokkiminen. Laatokka 26.04.1893 no 33
• P. Wrk. Taloudelliselta alalta. III. Karjan vaaliminen. Valoa ja ilmaa navettoihin. Laatokka 29.04.1893 no 34 
• P. W:rk: Taloudelliselta alalta I. Ojittamisesta. Laatokka 12.08.1893 no 63 
• P. W-rk: Taloudelliselta alalta II. Laatokka 19.08.1893 no 65 
• P. W-rk. Raittiuden alalta I. Vapaudesta. Laatokka 09.12.1893 no 97 
• P. W-rk. Raittiuden alalta II Joulu-ilosta. Laatokka 20.12.1893 no 100 
• Paavo Pajumaan pakinoita. Laatokka 03.01.1894 no 1 
• P. W-rk. Raittiuden alalta III. Laatokka 20.01.1894 no 5 
• J. U. ja P. W-rk. Ääniä syvistä riveistä. Laatokka 31.03.1894 no 24 & 04.04.1894 no 25
• P. Wrk. Raittiudesta pari sanaa. Laatokka 05.01.1895 no 2 
• P. Wrk. Taloudelliselta alalta. Palko- ja juurikasveista. Laatokka 11.05.1895 no 37

Tämän jälkeen Paavon kirjoituksia ei löydy Laatokasta muutamaan vuoteen. Paavo Pajumaan allekirjoittamasta kommentista Uudenkaupungin sanomissa 4.10.1895 näkyy, että Paavo oli lukenut ainakin yhden numeron entiseltä kotiseudultaan. Seuraavina vuonna hän avusti lehteä muutamilla kirjoituksilla.

• Paavo Pajumaan pakinoita (joulun oikea vietto). Uudenkaupungin Sanomat 18.12.1896 no 51 
• Paavo Pajumaan pakinoita (alkoholi) Uudenkaupungin Sanomat 08.01.1897 no 2 
• Paavo Pajumaan pakinoita (eläinsuojelu). Uudenkaupungin Sanomat 22.01.1897 no 4 
• Paavo Pajumaan pakinoita (isänmaan asiaa) Uudenkaupungin Sanomat 05.02.1897 no 6 
• Paavo Pajumaan pakinoita (lasten kasvatus). Uudenkaupungin Sanomat 05.03.1897 no 10 
• Paavo Pajumaan pakinoita (alkoholi). Uudenkaupungin Sanomat 15.04.1897 no 16 

Tekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Paul Widemark vieraili praasniekassa

Mahdollisesti Pirilän maanviljelyskoulussa saadun opin perusteella postiljooni Paul Widemark määrättiin kevään korvalla 1878 läänin eläinlääkärin apulaiseksi Suojärveä vaivanneen hevoskupan (springormsjuka) vuoksi (Östra Finland 12.04.1878).Vuotta myöhemmin sama tauti levisi Salmin kihlakunnassa ja erityisesti Sortavalassa. Paavo määrättiin kiertokäynnille ennen kuin hevoset päästettäisiin laitumelle (Åbo Underrättelser 04.04.1879).

Postiljoonin työssään Paavo liikkui vielä kauempana, sillä ainakin myöhemmin hän "kuletti postia Itä-Karjalaan aina Wideleen Wenäjän puolelle saakka ja viipyi näillä matkoilla viikkokausia" (Mehiläinen 11/1922). Matkat antoivat aiheet pitkään kirjoitussarjaan Kirjavia kuvia Salmin kihlakunnasta Satakunta-lehdessä. Sen ensimmäisessä osassa Paavo kuvaa praasniekkaa Salmin Mantsinsaaressa.

Nyt on Iljanpäivän (Eliaksen päivä) jälkeinen sunnuntai, jolloin täällä pidetään suuri juhla, eli niinkuin he sanovat "Praisnik." Kas, täälläpäs vasta kuhina käy, ihmistä kuin muurahaista ja nepä vasta survovat, kuin hyttyset kesä iltana, suuren tulella kiehuvan kattilan ympärillä. Kun olemme uteliaat saamaan tietoja tämän päivän merkityksestä, täytyy meidän kysyä sitä joltakin harmaapäiseltä ukolta. 

Puhelias ukko alkaa meille selittää. "Katsokaat, tuossa on lampi, ennen vanhaan tuohon lampiin kuoli joka vuosi suuri joukko kaikenlaista karjaa kesäaikoina, jonka tähden tähän jollekin pyhälle rakennettiin tuo "Sossona" (Pieni rukoushuone) ja luvattiin että tänä päivänä ja tässä paikassa aina vuosittain syödään yksi eli usiampi härkä, sen muistoksi ja lepytykseksi, ettei lampi enämpi eläviämme ottaisi. Katsokaa, tuossa nyt tuo härkä kiehuu, sitä saavat syödä kaikki, tekin, jos on vaan teillä itsellänne lusikka, malja, ja pala leipää. Katsokaat tuolla nyletään toinenkin härkä, sekin kohta keitetään. Eikös meillä ole hyvä Praisnik?" lisäsi ukko. 

Vaan me sanoimme, ettemme juuri pidä tällaisista kansan huimista leikeistä emmekä tuon uhrihärän syönnistä, ja että me luulemme sen olevan tapain jäännöksiä vanhoista pakanallisista ajoista. Ukko alkaa kiistää, että yhtenä vuotena ei saatu härkää, vaikka kyllä olisi entistä tapaa noudatettu, sillon juoksi peura metsästä, seisahti tähän, se sitte tapettiin ja syötiin, ja että sen oli varmaan joku pyhä heille lähettänyt. — Yhtenä vuotena taas ei ollut härkää, eikä sitä tahdottukaan. Kas silloin vasta kummia kuultiin: kuin mentiin tuohon Sossonaan, sillon pyhät "oprasat"(Jumalan ja pyhäin kuvat) kaikki putosivat sossonan seinistä lattialle, susi tuli saareen, repi, tappoi ja söi suuren osan karjaa saaren asukkailta. Sillä talolla ja sen karjalla ei milloinkaan ollut onnea, vaan kuin hän kerran lahjoitti tänne praisnikka-härän, niin nyt on ollut hyvä onni. — 

Näin varmoja vakuutuksia kuulemme ukolta ja noita tarinoita olisi riittänyt koko päiväksi, vaan hänelle tuli kiire, kuin näki erään eukon maljassa jo härän lihan lientä. Noh nyt on liha kypsi, liemi syödään ensin; se mies ken ensiksi maljansa täyteen saa. Nyt tunkoa, ääntä ja rähinää, jopa tuo ukko ja tämäkin eukko syövät hotkivat härän lihaa juuri kuin "koirat kuumaa makkaraa." Jos malttaisimme vielä viipyä, saisimme tarkemmin katsella nuoren kansan tanssia, leikkejä, pitkääkisaa, y. m. ja kuinka nuo punaisiin, monivärisiin karttuniin puetut neidon hempukat tanssivat lemmittyjensä kanssa. Vaan kuin sen vastakin voimme nähdä, ja olemme tällä kertaa juuri kuin kyllästyneitä, niin jätämme heidät siihen ja jatkamme matkaamme eteenpäin.

Eliaksen päivä on huhtikuussa ja seuraavassa osassa Paavo kuvaa loppiaisen avantouintia eli kertomuksensa ei ole kronologinen eikä pitäydy otsikon alueessa vaan käy myös Aunuksessa ja Petroskoissa. Kirjavia kuvia Salmin kihlakunnasta osat ovat numeroista I (25.1.1879 no 4), II (15.2.1879 no 7), III (22.2.1879 no 8) , IV (1.3.1879 no 9), V (19.4.1879 no 16), VI (17.5.1879 no 20 & 24.05.1879 no 21), VII (31.5.1879 no 22), VIII (14.6.1879 no 24), IX (28.6.1879 no 26) , X (2.8.1879 no 31), XI (16.8.1879 no 33), XII (30.8.1879 no 35),  XIII (18.10.1879 no 42), XIV (25.10.1879 no 43), XV (8.11.1879 no 45), XVI (3.1.1880 no 1), XVII (10.1.1880 no 2), XVIII (18.9.1880 no 38), XIX (9.10.1880 no 41 & 16.10.1880 no 42), XX (23.10.1880 no 43), XXI (6.11.1880 no 45 &11.12.1880 no 50.

Sarjan lomassa Paavo kirjoitti ajankohtaisempia paikalliskirjeitä sekä Satakuntaan että Joensuussa ilmestyneeseen Karjalattareen. 

• P. W. Sortawalasta, helmik. 11 p. Satakunta 22.02.1879 no 8 
• P. W. Salmin pitäjästä syyskuulla v. 1879. Satakunta 18.10.1879 no 42 
• P. W. Uunna Wuonna (runo) ja Onnellista Uuttawuotta! 1880!!! Satakunta 03.01.1880 no 1 
• P. W. Sortawalasta, tammikuun 30 p. 1880. Satakunta06.03.1880 no 10 
• P. W. Sortawalassa. Satakunta 13.03.1880 no 11. 
• P. W. Sortawalasta Huhtikuun 29 p. Karjalatar 07.05.1880 no 19 
• P. W. Nuori urkujen tekijä. Karjalatar 07.05.1880 no 19 
• P. W. Sortawalasta 13 p. Toukokuuta. Karjalatar 21.05.1880 no 21
• P. W. Sortawalasta toukokuun loppupuolella 1880. Satakunta29.05.1880 no 22 
• P. W. Neuvo pieni neitosille Emänniksi aikoville (runo). Karjalatar 27.08.1880 no 35
• P. W. Sortavalasta 22 p. lokakuussa. Satakunta 30.10.1880 no 44 
• P. W. Sortavalasta marraskuun alkupuolella 1880. Satakunta 27.11.1880 no 48 

Tämän jälkeen Paavon sanomalehtikirjoittelussa oli jälleen parin vuoden tauko tai hän käytti jotain tuntematonta nimimerkkiä tai ei mitään nimimerkkiä. Vuonna 1882 kirjoitussarja Satakuntaan jatkui Petroskoista nimellä Kirjavia kuvia Karjalasta. Toinen sarja: I. (25.01.1882 no 7, II (18.02.1882 no 14), III (08.04.1882 no 27), IV (12.04.1882 no 28), V (19.04.1882 no 30), VI (06.05.1882 no 35), V[II] (31.05.1882 no 42), VI[II] (07.06.1882 no 44), IX (17.06.1882 no 47), X (21.06.1882 no 48), XI. (23.08.1882 no 65), XII (20.09.1882 no 73), XV (01.11.1882 no 85), XIV. (22.11.1882 no 91), XV 29.11.1882 no 93 & 16.12.1882 no 98). Tätä seurasi vielä kolmas sarja Kirjavia kuvia Karjalasta: I (03.10.1883 no 78),  II (15.10.1884 no 83)  III (17.01.1885 no 5 ja painovirheen korjaus 21.01.1885 no 6), IV (04.03.1885 no 18), (15.04.1885 no 29), (03.06.1885 no 43), (10.06.1885 no 45), (12.08.1885 no 62),  (16.09.1885 no 72),  (04.11.1885 no 86), (09.12.1885 no 96), (23.12.1885 no 100).

Tekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.