Otto Lindroosin lapsuus ja ylioppilasvuodet

Olen lainannut tänne paria Otto Lindroos / Otto Lajula / J. P. Raivion muistelevaa tekstiä eli myös avannut kuolinpäivättömän Geni-profiilin, niukan Wikipedia-sivunsa ja yo-matrikkelin, joka ei edes tunne myöhempää sukunimeään. Onnistuisiko täydennys ja selviäisikö, miten torpparin poika oli päässyt kotikylää pidemmälle?

Yllättävästi myös Oton vanhemmat olivat päätyneet kauas kotiseudustaan. Isä Gustaf Christiansson oli syntynyt Vampulassa 19.9.1837 itsellisen pojaksi. Hän oli Karkun pappilan renki viettäessään häänsä 14.9.1862 Hilma Josefiina Johansdotterin (s. 31.7.1843 Karkku) kanssa. Esikoistytär Hilma Wilhelmina syntyi jo kolme kuukautta myöhemmin 16.11.1862. Hän kuoli 7.4.1865, kun odotettiin uutta vauvaa, joka synnyttyään 21.9.1865 sai nimen Karl Mauritz. Hänen kanssaan Gustaf ja Hilma muuttivat vuonna 1867 Sääminkiin. (Karkku RK 1859-65, 318, 319, 333; 1866-72, 352)

Pitkä muutto tuntui lähes käsittämättömältä ennen kuin huomasin, että saman siirtymän teki myös kirkkoherra A. J. Gummerus perheineen. Gummerus oli tullut Karkun kirkkoherraksi 6.4.1859 ja saanut Säämingin kirkkoherran paikan 13.11.1865. Gustaf ja Hilma saivat Säämingissä asuttavakseen pappilan torpan, jossa syntyi ensin Hilda Josefiina 12.12.1870 ja sitten Otto 2.4.1874. Kasteessaan isänsä sukunimenä on Lindroos, mutta sen jälkeen suluissa Lajula.

Pappilan torpassa syntyivät myös Oton nuoremmat sisarukset Hanna Maria (s. 8.4.1877), August (s. 1881, k. 3.8.1882) ja Iida Karoliina (s. 9.8.1884). Perheen elämä todennäköisesti jatkui tuttuja latuja, kunnes perheen isä Gustaf kuoli 21.4.1889. Pari vuotta myöhemmin kuoli kirkkoherra Gummerus, joka oli ollut vapautettuna virastaan jo vuodesta 1879. (Sääminki RK 1876-1879, 191; LK 1881-1890, 97b; RK 1880-1889, 97; LK 1891-1899, 653)

Otto kirjoitti myöhemmin:

Allekirjoittaneelle sattui se onni, että kuului perheeseen, joka asui pappilan naapurina. Rovastilla oli monta rotevaa poikaa, jotka kävivät kaukaisissa kaupungeissa koulua ja joilla oli aina lomalla ollessaan kotonaan paljon kunnioitusta herättäviä kirjoja. Kerran sattui sitten niin, että me torpan pojat pääsimme pappilan »pytingin» ylisille — ja kas, sielläkin oli iso kirstullinen kirjoja täynnä. Meille sanottiin, että niistä kyllä sai ottaa kaikki, mitä halusi. 

Silloinpa alkoikin meille urakka: kirstu käännettiin ylösalaisin — ja mitä ei haluttu, nostettiin takaisin kirstuun, mutta halutut teokset pantiin syrjään. Kalle-maisteri, rovastin vanhin poika, avusti valintaa sikäli, että kehoitti meitä erikoisesti kahta kirjaa lukemaan. Ne olivat »Seitsemän veljestä» ja »Kalevala». Ne olivat kumpikin kannettomat ja kuluneet. Mutta vuosikausia ne pysyivätkin raamatun ja katkismuksen rinnalla nurkkahyllyllä, josta ne joutohetkinä otettiin esille. Varsinkin »Kalevalan» lukeminen oli jonkinlaista kilpailua, sillä usein panimme toimeen ulkolukukokeita. - Mitä rämpätätte? kyselivät vanhukset, mutta kuuntelivat naurussa suin usein pitkät hetket meidän »rämpätystämme». 

Tuli sitten rovastille nuori apulaispappi. Sattuipa hänkin näkemään Kalevalamme ja ilostui ikihyväksi. Hän toi yhden kirjan lisää harrastuspiiriimme. Se oli Vänrikki Stoolin tarinat. Joutohetkinä pyhien tienoissa kesällä hän usein tuli meitä noutamaan »Lystimetsään» kalliolle. Hänellä oli Kalevala toisessa takin taskussa ja toisessa »Vänrikit». »Lystikalliolla» mättäällä istuskellessamme hän luki vuoroon kummastakin kirjasta ja selitti niin kaunopuheisesti, että usein unohdimme ajan ja viivyimme hänen seurassaan myöhään yöhön. Hän osasi etsiä Kalevalasta sen ihanista kuvauksista ihanimmat. (J. P. Raivio, Kalevalaharrastus puolivuosisataa sitten. Pyrkijä 4/1938)

Otto sai 1880-luvulla käsiinsä myös tuoretta kirjallisuutta:

Näiden rivien kirjoittaja oli aikoinaan siinä onnellisessa asemassa, että sai olla mukana avaamassa Werner Söderströmin kirjauutuuspaketteja, kun ne tuoreeltaan saapuivat lähettäjältä. Niissä oli m.m. Pietari Päivärinnan »Elämän havainnoita» ja — Alkion »Aikamme kuvia», pienehköjä kirjavihkosia, joita niitäkin sai usein vuoden odottaa, ennenkuin jatkoa ilmestyi. »Kylistä, kodeista ja vainioilta» — tämä kotirakkautta ja eritoten kotiseuturakkautta herättävä tekele — ilmestyi sitten, kun Alkion nimi ja olemus jo oli valloittanut nuorison sydämet. (J. P. Raivio, Santeri Alkio ja eräitä hänen oppilaitaan. Pyrkijä 6/1935)

Oton lapsuudenmuistelmassa esiintyvä Kalle-maisteri voisi olla Gummeruksen kustannusliikkeen perustajana tunnettu K. J. Gummerus. Todennäköisesti pappilasta saatiin muutakin tukea kuin kirjoja, sillä Otto voitiin merkitä rippikirjaan lyseolaiseksi. Ylioppilaaksi hän pääsi 16.12.1896. (Sääminki 1890-1988, 653; 1890-1899, 611)

Suomen yliopiston luetteloissa Otto Lindroosilla on osoite Helsingissä keväällä 1897 (Eroittajatori 4), syksyllä 1897 ja keväällä 1898 (Aleksanterinkatu 19), syksyllä 1898 (Vuorikatu 4), keväällä ja syksyllä 1899 sekä keväällä 1900 (Läntinen Heikinkatu 18). 

Yliopiston arkistossa säilytetyn ja digitoidun Teologisen tiedekunnan matrikkelin perusteella Otto Lindroosin opintointo oli hiipunut vuoden 1899 alkuun mennessä. Niinpä aikaa riitti syyskuun lopussa 1899 ylioppilaskuntien polkupyöräkilpailuun Oulunkylän 10 kilometrin radalla. Olosuhteet eivät olleet optimaaliset: "Tie oli jotenkin hyvässä kunnossa, mutta kova myrskyntapainen tuuli oli suureksi haitaksi ja loppupuolella kilpailua satoi vettä." Otto Lindroos oli savo-karjalaisen osakunnan edustajista kolmas 19 minuutin ja 10 sekuntin ajallaan. Yhteistuloksen perusteella kiertopalkinto "kallisarvoinen juomasarvi" jäi osakunnalle. (Suomen urheilulehti 6/1899)

Juuri ennen pyöräkisaa Otto Lindroos valittiin Savo-Karjalaisen osakunnansihteeriksi (US 28.9.1899). Osana tointaan hän tiedotti vuoden lopulla "Savon ja Karjalan kansansivistystä harrastavalle yleisölle, että osakunta nyt kuten ennenkin hankkii keskuudestaan esitelmän pitäjiä avustamaan niitä luentosarjoja ja yksityisiäkin esitelmiä pitämään, joita toivottavasti ensi joululoman aikana järjestetään osakunnan kaikilla kulmilla."(Uusi Savo 30.11.1899) Otto Lindroos oli itse tehnyt tätä kansanvalistustyötä kesällä 1899 (Wiipurin sanomat 3.6.1899). Pitkästärannasta kirjoitettiin tuolloin: "Sunnuntaina piti hän koululla esitelmän, käsitellen siirtolais-asiaa ja Suomalaisten oloja Amerikassa. Olisi tätäkin esitelmää sentään useamman kannattanut kuunnella, mutta eipä nuo puheet näy meikäläisiä liioin innostuttavan." (Laatokka 5.7.1899). Joululomallaan 1899 Otto Lindroos luennoi ainakin Aleksis Kiven kirjallisuudesta ja Uno Cygnaeuksesta Savonlinnassa (Savonlinna 23.12.1899, 28.12.1899, 1.2.1900).

Myöhemmin Otto Lindroos muisteli osakunnan inspehtoria E. G. Palmén:

Paljoista hommistaan huolimatta kävi E. G. Palmén useimmissa maanantai-iltakokouksissamme ja kaikissa tilaisuuksissa, missä vähänkin juhlittiin ... Ja hän puhui, puhui mielellään, sillä hänen oli helppo puhua ja hän puhui aina asiasta ... Hän sytytti — ja hän tiesi, että hän sai syttymään. "Tiedänhän", hän kerran pikku osakuntapuheessaan virkkahti, "tiedänhän, että minua kutsutaan "Äkäpääksi", — ja sehän minä olenkin ..." ja me kaikkki vastasimme hänen hyväntahtoiseen hymyynsä, mikä keskinäissyyttämme lähensi ... Hän oli meidän "Äkäpäämme".

Ja sitten ... usein hän kutsui meidät kauniiseen hauskaan kotiinsa, jossa hän oli nuorista nuorin joukossamme ja jossa hänen herttainen puolsosa kheli meiä kaikkia kuin heihin kuuluvia perheenjäseniä — se oli savokarjalaisperhe... Oli niin kodikasta, ettei se mielestä unohdu! (J. P. Raivio, He menevät... E. G. Palmén. Iltalehti 9.12.1919)

Otto Lindroos ei asunut koko kevätlukukautta 1900 yliopiston luetteloon ilmoittamassaan osoitteessa, sillä hänet valittiin Kotkan Sanomien toimitukseen (Kotkan Sanomat 3.4.1900). Todennäköisesti hän oli jo aiemmin kirjoittanut sanomalehtiin, vaikka siitä ei ole löytynyt selviä todisteita.

Kesällä 1900 Otto Lindroos muutti Kotkaan virallisesti (Savonlinna 19.6.1900), mutta erosi yliopistosta vasta keväällä 1901. Sanomalehtityönsä ohessa Otto Lindroos oli vuoden 1901 alussa pari kuukautta kansakoulunopettajan sijaisena (Kotkan uutiset 7.2.1901).

Pari huomiota Kansallisarkiston digitoinnin laadusta

Turkulaiset historiantutkijat ovat ansiokkaasti pitäneet yllä keskustelua Kansallisarkiston digitointistrategian suurista ongelmista. Viimeisin sarjan kirjoituksista on Liisa Vuonokari-Bomströmin Kohti täysin digitaalista arkistoa?

Juuri mitään lisättävää minulla ei ole, mutta eilisen tutkimustuokion perusteella dokumentoin pari huomiota. Aamutuimaan tartuin roikkuvien asioiden listaan ja hämmästyksekseni huomasin, että Helsingin seurakunnan arkiston niteen I Ja:1 "Tietoja kirkonkirjoihin", 1855, 1859 1855-1859 kuvat olivat tulleet esille. Sähköpostiarkistoni perusteella olin kaivannut niitä ainakin 8.11.2024, jolloin kirjoitin Kansallisarkistolle tiedustelun.

Aiemmin mikrofilmiltä digitoitu

 Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto > I J VÄESTÖREKISTERI-ILMOITUKSET > I Ja Kirkon pääkirjojen liitteet > I Ja:1 "Tietoja kirkonkirjoihin", 1855, 1859 1855-1859

on ollut tavoittamattomissa kesäkuusta asti, sillä joku ilmeisesti jonain päivänä aikoo kuvata kyseisen materiaalin uudestaan alkuperäisistä. Koska minulla ei ole loppuelämää aikaa odottaa tähän liittyvän projektin kanssa, tiedustelen, että onko mikrofilmirullat OS 427-429 asiakkaiden tavoitettavissa vai onko ne poistettu "jo digitoituina"?

Minulle ei tarjottu mahdollisuutta selata mikrofilmejä, joten ehkä ne tosiaan oli poistettu käytöstä. Suureksi yllätyksekseni sain Rauhankadulla originaalit. Tekemäni muistiinpanot ovat "jossain", joten aloin selailla nidettä. Katsellessa kävi mielessä muun muassa tyytyväisyys siitä, että Kansallisarkisto perui aiemman päätöksensä kuvien esittämisestä harmaasävyisenä. Tyytyväisyys hieman karisi, kun osuin kuvaan, jonka tarkkuus jätti toivomisen varaa. 

Ilmeisesti kuvalaatua ei ole tarkistettu ennen julkaisua. Vakavampi ongelma löytyi (ainakin) niteen alkupuolelta, jossa Digihakemistoon merkintöjä tehdessäni huomasin, että sivunumero hyppäsi 15>17. Sivun 17 edeltäneen sivun kääntöpuolelta hahmottuneen tekstin perusteella kyseessä ei ollut sivu 15 vaan sivu 16, joka oli jäänyt kuvaamatta. Kiitos jälkikäteisen sivunumeroinnin tämä oli huomattavissa. Jos kyseessä olisi sivunumeroimaton aineisto, joka ei olisi ollut sidottuna niteeseen, puutetta olisi ollut mahdoton havaita.

Digitointiprosessissa olisi ollut hyvä verrata viimeistä sivunumeroa kuvien määrään, mutta koska sivunumeroiden lisääjä oli omintakeisesti numeroinut kaikki paperipuolet, joissa oli tekstiä, eikä johdonmukaisesti jokaista oikeanpuolista paperia, tämäkään ei olisi paljastanut puuttuvaa sivua. Tai sivuja. 

Kokkolan vanhukset 1760-luvun alussa

 

Kokkolassa haudattiin 10.2.1760 edellisenä päivänä kuollut Maria Olofsdotter, jonka tiedettiin olevan 110 vuotias. Joulukuussa päivätyssä uutisessa, joka julkaistiin Inrikes Tidningarissa 19.1.1761, tiedettiin lisäksi kertoa, että Maria oli elänyt enimmäkseen terveenä, mutta oli ollut sängynoma viimeiset viisi vuotta.

Samassa uutisessa esiteltiin pidemmällä tekstillä Michel Tickanen, joka oli omasta mielestään ollut 100-vuotias kuollessaan 7.9.1760. Hautauslistaankin iäksi näköjään kirjoitettiin ensin isompi luku, mutta se korjattiin 90 vuodeksi, mikä sopii rippikirjoihin 1736-1753 ja 1754-1768 7. korttelin aukeamalle merkittyyn syntymävuoteen 1672. Vaimonsa Margareta oli huomattavasti nuorempi ja syntymäpäivänsäkin tunnettiin: 8.11.1709. Ikänsä ja rippikirjamerkintöjen perusteella hän oli Margareta Carlsdotter, jonka Michel Johansson Tikkanen vei vihille 30.10.1729.

Vihkikirjauksessa Micheliä tituleerataan porvariksi. Inrikes Tidningariin kerrottiin, että hän oli ollut kaupungin varakkaimpia porvareita ennen vuonna 1714 alkanutta venäläismiehitystä. Menetettyään omaisuutensa hän purjehti kaupungin aluksilla, kunnes ryhtyi tynnyrinsitojaksi ja muihin puukäsitöihin, joita hän kauppasi kaupungin pihoilla vielä viikkoa ennen kuolemaansa.

Tarve tehdä vanhoilla päivillä työtä ei selity lapsettomuudella. Geni-profiilin perusteella Michelillä oli kaksi aiempaa avioliittoa, joiden lapsista olivat vuonna 1760 elossa Anna ja Erkki.

Ensimmäinen ruotsalainen risteilyalus Helsingissä

 Vuoden aluksi sopii vanhan virheen tunnustaminen. Kesälomalla 2008 lainasin Anders Ramsayn muistelmaa kesältä 1836 otsikolla Ensimmäinen höyrylaiva Helsingissä. Kyseessä ilmeisesti oli ensimmäinen Ramsayn lapsuudessaan näkemä höyrylaiva, mutta ei suinkaan ensimmäinen höyrylaiva Helsingissä. Totta ei myöskään ole Helsingin sataman historiateksti, jossa väitetään että

Ensimmäinen Helsingin satamaan saapunut höyrylaiva oli nähtävyys, jota kiirehdittiin katsomaan maakuntaa myöten. Satama oli mustanaan väkeä, kun höyryalus Ischora rantautui keväällä 1833 sisuksissaan itse keisarillinen majesteetti ja hänen puolisonsa.

Tämän tajusin, kun hain Suomi-mainintoja Bernadottelandian varhaisista sanomalehdistä. Esimerkiksi Granskaren kertoi 17.7.1824, että herra Owen tulisi järjestämään höyryaluksellaan Stockholm huvimatkan Helsinkiin ja Pietariin, jossa nähtäisiin Pietarinhovi. Noin kolme viikkoa kestävä matka maksoi 100 riikintaaleria, jos halusi käyttöoikeuden salonkiin ja oman hytin. Hintaa yritettiin selittää edulliseksi huomauttamalla, että majoitus Helsingissä ja Pietarissa olisi ollut kallista. (Sama lehti kertoi myös ensimmäistä kertaa höyrylaivalla järjestetystä huviretkestä Gripsholmista Drottningholmiin.)

Teksti vastaa Dagligt Allehandassa 26.7.1824 julkaisua mainosta, josta käy lisäksi ilmi, että Pietarissa voitaisiin seurata keisarinnan nimipäiväjuhlallisuuksia 3.8.1824. Helsingissä oli tarkoitus pysähtyä päiväksi meno- ja tulomatkalla. Sekä se, että ruoka ja muu virkistys laivalla piti maksaa erikseen.

Kuva kirjasta Samuel Owen : teknik- och ångbåtspionjär

Granskaren raportoi 27.7.1824, että höyrylaiva Stockholm oli lähtenyt kohti Pietaria edellisenä iltapäivänä kyydssään noin 20 matkustajaa.   Sama lehti välitti 7.8.1824 tiedon, että Stockholm oli tullut Helsinkiin 29.7.1824 eli noin kolme päivän matkustuksen jälkeen. Paluumatkallaan Stockholm tuli Helsinkiin 21. ja 22. päivän välisenä yönä ja lähti kohti Tukholmaa 25.8.1824 (Argus 1.9.1824). Palatessaan Tukholmaan 30.8.1824 aluksessa oli 39 matkustajaa (Stockholms Dagblad 31.8.1824).

Granskaren kertoi 31.8.1824 tuoreeltaan matkan sujumisesta. Keisarinnan nimipäiväjuhlallisuudet oli peruttu, eivätkä matkalaiset eivät päässeet retkeilemään Pietarin ulkopuolelle. Raportoijan käsityksen mukaan alus oli ollut ensimmäinen Pietariin tullut matkustaja-alus ja ilmeisesti passi- sekä tulliformaliteetteihi oli tuhraantunut yllättävän paljon aikaa. Paluumatkan Helsingin päivinä tehtiin kaksi huviretkeä, mutta valitettavasti näistä ei kerrota enempää. Lisämatkustajia oli tullut sekä Pietarista että Helsingistä.

Enempää tietoa tästä matkasta ei ole myöskään kirjassa Samuel Owen : teknik- och ångbåtspionjär (2009), mutta se kertoo, että höyrylaiva Stockholm oli rakennettu vuonna 1820. Sillä oli ollut tarkoitus jo tuolloin lähteä Pietariin, mutta ilmeisesti tämä aie ei toteutunut. Moottorin vaihdon jälkeen kesällä 1821 alus teki hupiristeilyjä Tukholman ympäristössä. Syyskuussa mainostettiin lähtöä Turkuun lokakuun 1. päivänä laiturilta Kustaa III:n patsaan läheisyydessä. Matkalipun hinta oli 8 riikintaalaria ja lähtöön tarvittiin passi. Perillepääsyn aika on epäselvä, mutta paluumatkalle lähdettiin 6.10.1821 ja Tukholman satamassa oltiin 9.10.1821.

Lokakuussa oli tarkoitus tehdä vielä toinen ja Helsinkiin koukkaava matka, mutta tämä ei toteutunut. Turkuun kuitenkin lähdettiin toistamiseen 17.10.1821 ja perille päästiin 20.10.1821. Tällä kertaa ohjelmassa oli huvimatkoja saaristossa ennen kuin 22.10.1821 lähdettiin takaisin Tukholmaan. Kolmas matka tehtiin marraskuussa, jonka pimeydessä tuskin kukaan oli kiinnostunut ylimääräisistä saaristokierroksista.

Huhtikuussa 1822 käynnistyi vuoroliikenne Tukholman ja Turun väliin. Matkoja oli kahden viikoin välein syksyyn asti. Vuonna 1823 suunniteltiin matkustajien kuljetusta Turun, Helsingin ja Tukholman väleillä, mutta joku kaivoi esiin Suomessa voimassa olleen vuonna 1726 annetun määräyksen, joka kielsi ulkomaisilta laivureilta rahdin ja matkustajien kuljetuksen kotimaisesta satamasta toiseen.

Kesällä 1824 Stockholm oli käynyt heinäkuun alussa Turussa ennen Pietarin risteilyä. Vuonna 1825 alus ei liikennöinyt enää itään päin. 

20. sukututkijan loppuvuosi, 1. päivä

Topi Vickstedtin kansikuva Tuulipää 1/1913

Viime vuosi meni suoritusputkessa, joka oli osin stressaavaa, mutta parempi vaihtoehto kuin edellisen vuoden aikaansaamattomuusdepis. Yritän parhaani mukaan tottua pitkiin julkaisuprosesseihin eli siihen, että tuloksia alkaa ilmestyä vasta tänä vuonna. Viime vuonna olisi voinut tulla ulos kaksi vertaisarvioitua artikkelia, mutta vuoden päättyessä listalla oli vain katsauksia.

• Ilmestynyt: Tietoja Suomen sodan hautapaikoista (21.2.2025)
• Ilmestynyt: Lars Romell (1795–1847) ja suomalaiset antikviteetit (2.4.2025)
• Ilmestynyt: Tykinlaukauksia, puheita ja juhlavalaistusta Turussa 1722–1752 (5.4.2025)
• Ilmestynyt: Yhteinen Maailman Historia ja kirjoittajansa (14.5.2025)
• Ilmestynyt: Muinaiskalujen etsijä Salomon Wilskman (16.5.2025)
• Ilmestynyt: Muinaiskalujen kokoilija Johan Kauppi (31.5.2025)
• Ilmestynyt: Museoasian harrastaja Atle Salmi (21.6.2025)
• Ilmestynyt: Muinaismuistojen kokooja K. A. Lindström (3.8.2025)
• Ilmestynyt: Muinaiskalujen kerääjä Kaarlo Moilanen (30.8.2025)
• Ilmestynyt: Valaistus ilon ja alamaisuuden osoituksena Suomen kaupungeissa ennen vuotta 1809 (16.9.2025)

Paskin juttu viime vuodessa oli tajuta, että toinen suomalainen historiantutkija oli tarttunut ruotsalaisiin 1700-luvun sanomalehtiin, mutta ei ollut nähnyt tarpeelliseksi väitöskirjani avaamista eikä osoittanut kiinnostusta kommunikointiin. En siis edelleenkään ole merkittävä tai merkityksellinen tutkija. Mutta onnistuin hankkiutumaan kahteen ulkomaiseen mediahistorialliseen seminaariin, joissa tapasin jopa ihmisiä, jotka halusivat keskustella kanssani. Ja kaikkein tärkeintä on se, että jokaisesta kirjoitushankkeesta opin itse jotain uutta (tai unohtunutta).

Vuoden lopussa sain jatkon vierailevan tutkijan asemaan Helsingin yliopistossa, joten vielä tänä vuonna esitän akateemista tutkijaa. Ideoita niin tieteellisiin artikkeleihin kuin tietokirjoihin on enemmän kuin ehdin elinaikanani toteuttaa. Osin siksi, että olen dokumentoinut tänne blogiin ituja ja ideoita, joten yritän pitää julkaisun käynnissä tänäkin vuonna. 

Viime vuoden blogiteemoja oli Helsingin viljelmien selvitys, joka alkaa olla finaalissa, pelit ja leikit, digitaalisina nykyään saatavina olevat lääninkanslioiden painetut kuulutukset, joissa on vielä läpikäytävää ja ehkä myös kirjoitettavaa, sekä sanomalehtikirjoittajien elämäkertaluonnokset, joita tulee tänä vuonna varmasti lisää. Viimeksi mainittuun ei vaikuttanut yhdestä tekstistä saamani mukava palaute, mutta oli se kivaa kuitenkin. Niinkuin toinenkin sähköpostiin tullut viesti ja kommentit täällä blogissa. Kiitos kaikille lukijoille!