Patrik Österholmin uusin julkisuus

 

Tuttavani kysyi eilen olisinko kiinnostunut lauantai Satakunnan Kansassa ilmestyneestä artikkelista ”Satakunnan röyhkein rosvo”. En suuremmin yllättynyt, kun lähettämänsä sivut kertoivat Patrik Österholmista. Yllätys sen sijaan oli se, että lähteenä oli Tavarantasaajat-kirjani lisäksi tuoreempi kirja: Kari Salon Legendaarinen vankilakarkuri Patrik Österholm (2024). En taida etsiä sitä käsiini masentuakseni viisitoista vuotta sitten löytämättömistä tiedoista tai muista virheistäni.

Tuolloin keräsin tietoja muistakin julkkiksiksi kutsutuista rosvoista, mutten tainnut innostua kirjoittamaan yhdestäkään. Österholmin ja Sutkin jäljiltä tiesin mitä lähteitä pitäisi ainakin käydä läpi lisäymmärryksen saamiseksi, enkä ollut innostunut vastaaviin urakoihin. Nyt ymmärrän myös enemmän tarvittavasta kontekstoinnista ja siihen liittyvästä työstä. 

Jos muuten on kiinnostunut lukemaan vielä vanhemmista varkauksista, kannattaa tarttua viime vuoden lopulla ilmestyneeseen kirjaan Varkaudet varhaismodernissa Suomessa.

Takaisin turvemökkeihin, kuvien kera

Vuonna 2008 etsin turvemökkimainintoja, mutta saalis jäi heikoksi. Ajat ovat muuttuneet ja tällä kertaa löytyi kuviakin. Yllä ja alla olevat kuvat ovat A. O. Heikelin artikkelista Rakennukset teremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla (Suomi II:20. 1887). Heikel kirjoitti: "Siellä täällä Pohjanmaalla kuuluu olevan näitä vanhanaikuisia turvemökkejä, vaikken ole nähnyt niitä muualla kuin Muhoksella. Ylioppilasten kansatieteellisessä museossa on kuitenkin muutaman turvemökin sisusta läheltä Raahea kuvattu. Se nähdään tässä kuvissa 235 ja 236. Seinät näyttävät olevan turpeista, ainoastaan nurkissa on pieniä puisia patsaita lautaista kattoa kannattamassa."

Myöhemmin samana vuonna kirjoitettiin: "Limingassa sitä vastoin on köyhien tila aivan surkuteltava. Moni köyhä, jonka luona kävin, asui turvemökissä suurimmassa kurjuudessa, nauttien riittämätöntä ravintoa ja useassa tapauksessa ollen aivan ilman apua ja huolta kunnan puolesta." (Oulun ilmoituslehti 24.12.1887) 

Muutama vuosi myöhemmin kesämatkailija raportoi Limingasta: "Paikottain saimme nähdä jotain tälle seudulle omituista, turvemökkiä. Semmoiselle paikalle, joka kohosi hiukan niityn pintaa korkeammalle, oli rakennettu täydellinen huoneus turpeista. Kodat, ometat, aitat ja saunat, kaikki olivat samasta aineesta. Astuimme erään mökin pirttiin. Se oli sievänlainen, sanomalehtipaperilla sisustettu. Mutta köyhänpuoleiselta se näytti. Ja toiset mökit ovat varsin kurjassa tilassa. Harvinaiset talot sijaitsevat niityn syrjässä, ja, kuten mainittu, ovat ainoastaan mökkiläiset tälle rakentaneet asumuksensa. Muuten olemme muuallakin tavanneet turvemökkejä, esim. Raahen seutuvilla, jossa myös metsän vähyys on pakoittanut käyttämään turvetta rakennusaineena."(Keski-Suomi 20.10.1894)

Parikymmentä vuotta myöhemmin Samuli Paulaharju kävi valokuvausretkellä Limingassa: "Useimmat turpasmökit tapaamme pienoisen Tyrnävänjoen varrella, kun Liminganniityn maantieltä lähdemme ajamaan pitkin joen pohjoisrannan tiepahaista ylöskäsin. Siinä muutaman parin kolmisen kilometrin matkalla sivuutamme kolmattakymmentä vähäväkisten nurmista elinsijaa." (Kodin kuvasto 28/1913)

Erkki Pakkala kuvasi mökin lisäksi asukkaat, joiden poika oli siirtolaisena Pohjois-Amerikassa (Koti 7/1922).

Usein näkee noiden turvemökkien vanhuutensa tähden kallistelleen sinne tänne, ja outo matkustaja pitää niitä suurimpina viheliäisyyden, siivottomuuden, siveettömyyden ja ehkäpä ryövärienkin pesinä; niinpä minäkin, ennenkuin tulin tutustumaan sekä töllien sisäpuolen että itse asukasten kanssa. Tutustumisessani tulin huomaamaan, että useimmassa niissä vallitsi hyvä siivo ja puhtaus. Eipä ollut mikään harvinainen asia, että turveseinät olivat sisäpuolelta rapatut sileiksi ja sivellyt valkeiksi kuin posliini. Usean lattialla oli siistit, puhtaat matot ja akkunanlaudoilla kukkaruukut täynnä mitä ihanimmasti rehoittavia kasveja ja kukkia. Huomasinpa silloin senkin, etteivät nuo turve-tupien asukkaat olleetkaan mitään maanalaisia konnia ja ihmiskunnan hylkyjä, vaan oikeita, sydämmellä ja sielulla varustettuja ihmisiä, jotka voivat tuntea, iloita, surra ja kärsiä, aivan niinkuin mitkäkin hovien rikkaat asukkaat. Isoja rikkauksia ei heillä tosin löytynyt, mutta tyytyväisyyttä oli heillä paljon runsaammassa määrässä kuin monien onnellisemmalta näyttäväin seassa. (Kirjapainotaito 10/1924)

Yksi marraskuinen yö 1777, kuusi karannutta vankia (3/3)

Viides marraskuussa 1777 Turun linnasta karannut mies oli Nils Fahlsteen. Häntä Turun lääninkanslia oli kuuluttanut jo 29.7.1776 Rauman maistraatin 22.7. lähettämän kirjelmän perusteella. 

Heinäkuun 14. päivää edeltäneenä yönä porvari Eric Mandelin oli murtovarkaudessa menettänyt rahaa ja muuta omaisuutta. Osa saaliista oli jäljitetty, mutta vielä oli kadoksissa 12 ja 9 taalerin pankkisetelit, 209 taaleria (hopea?)rahana ja 60 kuparitaaleria sekä käytössä hieman kulunut naisen silkkinen kaulahuivi, jossa oli valkoisia ja punaisia damaskonruusuja sinisellä pohjalla, vastaava huivi, jossa oli vaaleanruskeita ruusuja mustalla pohjalla, vastaava huivi, jossa oli keltaisia ruusuja ruskealla pohjalla, kaksi uutta paria miehen mustia silkkisukkia, kaksi mustaa miehen kaulaliinaa, kampavillasta kudottuja miesten sukkapareja, joista yhdessä oli sini-valkoisia ruutuja, toisessa sinistä ja valkoista sekaisin ja kolmannet vaalean harmaat, kolme jossain määrin käytettyä puuvillamyssyä,  ja niin edelleen.

Varkauksista epäiltiin Eurajoen Irjanteen ruodun reservisotilas Henric Bergeliniä sekä kahta tuntematonta miestä, jotka kuitenkin osattiin nimetä. Fahlsteenin tiedettin olevan kirjansitojan kisälli ja Bergströmin räätälin kisälli. Molemmat olivat kotoisin Tukholmasta.

Kun Raumalla vangittu Nils Fahlsteen tuotiin Turun linnaan elokuussa 1776 varkaudesta syytettynä, on melko varmaa, että kyseessä on kuulutettu mies. Varsinkin kun kanssaan on Henric Bergelin. Miehet lähtivät linnasta 21.11.1776 juttunsa käsittelyyn, eivätkä ihan heti palanneet.[1] Jotain syystä Turun lääninkanslian etsintäkuulutuksessa 23.11.1776 mainitaan vain Nils Fahlsteen ja karkaamisensa vankikuljetuksesta jo menomatkalla.

Muutaman kuukauden kuluttua Nils Fahlsteen saatiin kiinni Huittisissa ja hän oli takaisin Turun linnassa 16.3.1777.[2] Hänen piti osallistua oikeudenkäyntiin Raumalla 29.8.1777, mutta onnistui jälleen menomatkalla pakenemaan. Samalla pääsivät vapauteen kolme vankia, joita oltiin kuljettamassa Tukholmaan, kuten lääninkanslian kuulutuksessa 1.9.1777 kerrottiin. Yksi näistä kolmesta oli myös yksi kuudesta marraskuussa karanneista. Kyseinen punahiuksinen ja vain ruotsia osannut Petter Lundgreen oli jonkun Viaporin rykmentin vapaaehtoinen rekryytti, kun hänet vangittiin varkaudesta epäiltynä 12.9.1777. Yhteiskarkauksen jälkeen hänet saatiin jo 25.11.1777 takaisin Turun linnaan, josta hänet maaliskuussa 1778 lähetettiin takaisin rykmenttiinsä.[4]  Toukokuusta alkaen hän oli Helsingin kruununvankilassa, josta hän toisen vapaaehtoisen kanssa karkasi heinäkuun 11. ja 12. päivän väisenä yönä.[5] Hänet vangittiin viimeistään 3.11.1779 ja siirrettiin joulukuussa kahden vuoden pakkotyöhön Viaporissa [6]

Nils Fahlsteen saatiin Turun linnaan 1.11.1777 eli vain kaksi viikkoa ennen kuin hän jälleen karkasi, edellä esiteltyjen viiden muun miehen kanssa. Etsintäkuulutuksen jälkeen hänestä ei ole löytynyt tietoja. Todennäköisesti hän on palannut Ruotsin puolelle, jossa tapahtumat Suomessa on voitu helpommin peittää.

 

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1430 (AID: v567698.b1430, NAD: SE/RA/1340101) syyskuu 1776 Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1560 (AID: v567698.b1560, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 370 (AID: v567698.b370, NAD: SE/RA/1340101); 

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 80 (AID: v567705.b80, NAD: SE/RA/1340101);  heinäkuu 1777 Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 210 (AID: v567705.b210, NAD: SE/RA/1340101) 

[4] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 330 (AID: v567705.b330, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 430 (AID: v567705.b430, NAD: SE/RA/1340101) ); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 490 (AID: v567705.b490, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 5 (AID: v567711.b5, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 11 (AID: v567711.b11, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 17 (AID: v567711.b17, NAD: SE/RA/1340101)

[5] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 120 (AID: v567711.b120, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 128 (AID: v567711.b128, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 135 (AID: v567711.b135, NAD: SE/RA/1340101);

[6] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 140 (AID: v567717.b140, NAD: SE/RA/1340101)

[7] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 450 (AID: v567705.b450, NAD: SE/RA/1340101)

Yksi marraskuinen yö 1777, kuusi karannutta vankia (2/3)

Kuudesta vankikarkurista Turun lääninkansliassa 15.11.1777 kirjoitetussa kuulutuksessa kuvataan Johan Bergströmin ja Anders Jacobssonin jälkeen turkulainen sotilas Anders Stenberg, joka oli vangittu varkaudesta 17.10.1777 aivan kuten seuraavana listalla oleva Turun kaupungin profossi Matts Strömbeck.[1] Karkaamisen yhteydessä Anders Stenbergiä kuvataan pitkäksi ja laihaksi. Hiuksensa olivat mustat ja sidotut eli pitkät. Hänellä oli päällään ruskea päällystakki, harmaa jakku ja pyöreä musta lampaannahkainen myssy. Matts Strömbeck oli varreltaan lyhyempi ja mustahiuksinen. Päällään oli vanha kangastakki, vanhat nahkahousut, vanhat kengät ja vanha villalangasta neulottu myssy.

Anders Stenberg saatiin takaisin vankilaan jo 26.11.1777 ja Matts Strömbeck 5.12.1777. He saivat lopullisen tuomionsa vasta syyskuussa 1780, jolloin heidät vietiin Turun linnasta saamaan hovioikeuden määräämät raipaniskut.[2] Molemmat saivat myös passituksen Viaporiin. Anders Stenberg vietiin Helsingistä Viaporiin 28.9.1780. Myrskyisän sään Matts Strömbeck odotti vuoroaan vielä kuun lopussa, mutta jo 2.10.1780 tuuli oli suotuisa matkantekoon.[3] (Turun tutkintavankien listoissa esiintyy pari vuotta myöhemmin varkaudesta syytetty sotilas Anders Stenberg, mutta hän on tittelin ja paikkakunnan perusteella ilmeisesti eri mies.) 

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 390 (AID: v567705.b390, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 440 (AID: v567705.b440, NAD: SE/RA/1340101) )

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 500 (AID: v567705.b500, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 5 (AID: v567711.b5, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 11 (AID: v567711.b11, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 17 (AID: v567711.b17, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 23 (AID: v567711.b23, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 29 (AID: v567711.b29, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 36 (AID: v567711.b36, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 44 (AID: v567711.b44, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 50 (AID: v567711.b50, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 56 (AID: v567711.b56, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 63 (AID: v567711.b63, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 70 (AID: v567711.b70, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 77 (AID: v567711.b77, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 5 (AID: v567717.b5, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 12 (AID: v567717.b12, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 19 (AID: v567717.b19, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 25 (AID: v567717.b25, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 31 (AID: v567717.b31, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 36 (AID: v567717.b36, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 40 (AID: v567717.b40, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 44 (AID: v567717.b44, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 48 (AID: v567717.b48, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 52 (AID: v567717.b52, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 56 (AID: v567717.b56, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 61 (AID: v567717.b61, NAD: SE/RA/1340101); 1780 Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 5 (AID: v567722.b5, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 13 (AID: v567722.b13, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 20 (AID: v567722.b20, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 28 (AID: v567722.b28, NAD: SE/RA/1340101); elokuu 1780 Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 34 (AID: v567722.b34, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 40 (AID: v567722.b40, NAD: SE/RA/1340101);  

[3] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 115 (AID: v567722.b115, NAD: SE/RA/1340101); 2.10.1780 Viaporiin Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 122 (AID: v567722.b122, NAD: SE/RA/1340101)

Yksi marraskuinen yö 1777, kuusi karannutta vankia (1/3)

Marraskuun 14. ja 15. päivän välisenä yönä 1777 Turun linnasta karkasi läpi muurin (medelst utbrytning genom muren på Fånga-huset) ja kahleet jaloissaan kuusi miestä, joita vastaan nostetut syytökset varkauksista ja muista vakavista rikoksista eivät olleet loppuunkäsiteltykä. Jo 15. päivä heistä kirjoitettiin lääninkansliassa kuulutus. 

Siinä kuvattiin ensimmäisenä entinen salpietarikeittämön renki Johan Bergström, joka oli ehtinyt edellisinä vuosina tulla viranomaisille tutuksi. Vielä marraskuussa 1774, kun vaimonsa synnytti pojan Carl Friedric Turussa Johan oli kasteluettelossa salpietarikeittämön renki eikä entinen sellainen, mutta hänet oli 2.5.1774 vangittu varkauksista epäiltynä yhdessä tykistön miehen Jabob Messlingin kanssa. Messlingin asiat tulivat selväksi aiemmin, mutta Johaniin kohdistui ensimmäisen hovioikeuden päätöksen jälkeen uusia syytteitä. Hän istui heinäkuuhun 1775, jolloin hän oli Turun vankilan seniori. Vankilasta hänet lähetettiin saamaan raipparangaistus, jonka jälkeen Johan oli vapaa mies.[1]

Kunnes hänet vangittiin taas varkaudesta epäiltynä 21.12.1775. Tällä kertaa todennäköinen rikoskumppaninsa oli reservin pursimies Anders Jacobsson, joka kaksi vuotta myöhemmin oli yksi kuudesta karkulaisesta. Anders oli vapautunut raippojen kera Turun linnasta syyskuussa 1775, jossa hän oli istunut kesäkuusta 1775 syytettynä varkaudesta.[2] Miehet ovat siis voineet tutustua edellisen vankeutensa aikana. Tällä kertaa he saivat odottamisesta tarpeekseen tai pakenivat toiskertalaiselle annettavaa pahempaa rangaistusta ja karkasivat linnasta. Johan Bergström lähti 13.10.1776 ja Anders Jacobsson 17.10.1776.[3] 

Viiveestä johtuen lääninkanslia kuulutti 16.10.1776 vain Johan Bergströmiä.  Hän oli lähtenyt liikkeelle kahleet jaloissaan keskellä päivää, neljän ja viiden välillä. Anders Jacobsson oli mukana 21.10.1776 päivätyssä etsintäkuulutuksessa. Yksi tuntomerkeistään oli, että hän puhui ainoastaan suomea.

Johan ilmeisesti löysi vaimonsa, sillä tämä synnytti 25.7.1777 pojan Jacob. Perhesuhteet tekivät miehen paikantamisesta helpompaa, mutta molemmat miehet suljettiin uudelleen Turun linnaan vasta 17.10.1777 eli olivat ilmeisesti vuoden karkulaisina. He onnistuivat jälleen karkaamaan 15.11.1777, kuten alussa kerrottiin.[4] Johan Bergström oli kuvauksen mukaan keskimittainen, kasvonsa pyöreähköt ja hiuksensa mustat. Vankilassa päällään oli ollut sininen jakku, vaaleansiniset kangashousut, päässään näädänkäpälistä tehty turkismyssy ja /tai vanha huopainen yömyssy sekä jaloissaan kankaiset säärystimet sekä kengät. Anders Jacobsson oli pieni, laiha ja pitkänenäinen. Vankilavarustuksensa koostui sisäturkista, jonka päällinen oli harmaa, vanha ja rikki, nahka housuista sekä saappaista.

Tällä kertaa pakoilu epäonnistui ja Johan sekä Anders olivat takaisin vankilassa 13.12.1777. Kolme päivää aiemmin linnaan oli suljettu Johan Bergströmin vaimo Lena Henriksdotter ja perheen neljä lasta. Helmikuussa 1779 lasten määrä vankilistassa pienenee kolmeen ja huhtikuussa 1780 heitä ei enää mainita. Aikuisista Johan ja Anders vapautuivat elokuussa 1780 raipparangaistuksen kautta.[5] Koko vankilan pisimpään istunut tutkintavanki Bergströmin vaimo Lena Henriksdotter sai 25 paria piiskaa ennen kuin vapautui marraskuussa 1780. [6]

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 24 (AID: v567690.b24, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 30 (AID: v567690.b30, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 35 (AID: v567690.b35, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 56 (AID: v567690.b56, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 60 (AID: v567690.b60, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 42 (AID: v567690.b42, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 46 (AID: v567690.b46, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 30 (AID: v567692.b30, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 36 (AID: v567692.b36, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 47 (AID: v567692.b47, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 53 (AID: v567692.b53, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 61 (AID: v567692.b61, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 65 (AID: v567692.b65, NAD: SE/RA/1340101); 

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 63 (AID: v567692.b63, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 66 (AID: v567692.b66, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 74 (AID: v567692.b74, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 80 (AID: v567692.b80, NAD: SE/RA/1340101); 

[3] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 70 (AID: v567698.b70, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 190 (AID: v567698.b190, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 290 (AID: v567698.b290, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 940 (AID: v567698.b940, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 970 (AID: v567698.b970, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1130 (AID: v567698.b1130, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1270 (AID: v567698.b1270, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 360 (AID: v567698.b360, NAD: SE/RA/1340101)  

[4] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 380 (AID: v567705.b380, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 430 (AID: v567705.b430, NAD: SE/RA/1340101);

[5] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 510 (AID: v567705.b510, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 6 (AID: v567711.b6, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 12 (AID: v567711.b12, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 18 (AID: v567711.b18, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 24 (AID: v567711.b24, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 29 (AID: v567711.b29, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 36 (AID: v567711.b36, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 44 (AID: v567711.b44, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 50 (AID: v567711.b50, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 56 (AID: v567711.b56, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 63 (AID: v567711.b63, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 70 (AID: v567711.b70, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 77 (AID: v567711.b77, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 5 (AID: v567717.b5, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 12 (AID: v567717.b12, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 19 (AID: v567717.b19, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 25 (AID: v567717.b25, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 31 (AID: v567717.b31, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 36 (AID: v567717.b36, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 41 (AID: v567717.b41, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 45 (AID: v567717.b45, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 49 (AID: v567717.b49, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 53 (AID: v567717.b53, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 57 (AID: v567717.b57, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 62 (AID: v567717.b62, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 5 (AID: v567722.b5, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 13 (AID: v567722.b13, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 21 (AID: v567722.b21, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 29 (AID: v567722.b29, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 35 (AID: v567722.b35, NAD: SE/RA/1340101)

[6] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 40 (AID: v567722.b40, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 46 (AID: v567722.b46, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 52 (AID: v567722.b52, NAD: SE/RA/1340101)

Aprillipäivä sodan aikaan

 Laatokka 11.04.1942 no 39

Lehdistä puheen ollen emme huomanneet kuukauden alussa lehdistä yhtään onnistunutta aprillipilaa. Paras oli sotilaslehti Karjalan Viestissä, joka kertoi Olli Antti Vuorisen keksinnöstä, josta kyllä muutkin lehdet jo ennen aprillipäivää kertoivat. Viesti vain lisäsi omasta puolestaan, että keksintöä tutkittaessa oli tuotteista jäänyt kirkasta, mahlantuoksuista nestettä, jonka todettiin sisältävän huomattavan määrän alkoholia. Nesteelle oli annettu nimeksi Velhoviina, ja kun sitä oli huomaamatta saatu ilmaisena sivutuotteena, oli erä päätetty jakaa 1.4. armeijalle. Uutinen kertoi edelleen, että Velhoviinaa jaettiin kaikista kantteeneista tuntolevyn esittäjille. Juttu oli niin uskottavasti laadittu, että monet jermut hiihtelivät pitkiäkin matkoja saadakseen portsuunansa.

Karjala 01.04.1944

Tänään on aprillipäivä, vanha leikinlaskun ja luvallisen hulluttelun päivä. Ajat ovat vain sellaiset, että entiset aprillipilat tuntuvat ehdottomasti menneisyyden muistoilta eikä ihmisillä liene nykyisin samoja edellytyksiä nauttia hyvästä leikinlaskusta kuin silloin, kun ei tarvitse ajatusten yhtä mittaa roikkua sodan moninaisissa ongelmissa. 

Mutta muistella saa menneitä ja kun hyvät aprillipilat alkavat olla harvinaisuuksia niin palautetaanpa niitä mieleen näin sota-ajan aprillipäivänä. [...]

Omasta maasta muistuu mieleen pari kuvaavaa aprilliuutista. Eräässä pikkukaupungissamme on korkealla vuorella sijaitseva kolmijalkainen vesitorni eikä paikkakunnan äänenkannattaja olisi voinut keksiä parempaa aprillipäivän kerrottavaa kuin että yksi näistä jaloista oli jostakin syystä murtunut ja koko vesitorni oli vaarassa romahtaa korkeudestaan kadulle. Uutisen menestys oli lähes sataprosenttinen. 

Eräässä suuressa maaseutukaupungissa taas keksi muuan sanomalehti kertoa, että kaunungissa sijaitsevan oluttehtaan läheisyydessä suoritettujen vesijohtotöiden yhteydessä - näistä töistä oli suurin osa kaupunkilaisista jo muutenkin tietoinen - oli sattunut sellainen vahinko että jokin olutvarastoihin johtava putki oli paljastunut ja rikkoutunut, joten tehtaan mainio kolmen tolpan olut juosta liritteli reiästä kadulle. Kieltolaki oli silloin vielä tuore muisto ja oluen makuun oli juuri päästy eikä siis ollut ihmeteltävää että eräille kymmenille kansalaisille tuli kiire painua ämpärien kanssa hukkaan menevää hyvyyttä talteen ottamaan. 

Sillä lailla huviteltiin ennen ja ehkäpä taas joskus voidaan uudelleen laskea leikkiä näin meidän jokaisen kustannuksella.

Suomen varhaiset Genovevat

Genoveva oli sadan vuoden ajan osa Suomen kulttuurielämää, mutta vaikuttiko tarina etunimien valintaan? Lyhyesti: kyllä. Hieman pidempi vastaus herättää uuden kysymyksen: vaikuttiko etunimen valinta elämän kulkuun?

Samana vuonna kun suomenkielinen Genoveva ilmestyi, sai kuopiolaisen värjärin tyttären Cath. Elis. Mozellin tytär etunimet Olga Genoveva. Hän kävi Jyväskylän seminaarin ja opetti Varkauden Tehtaan kansakoulussa vuodet 1870-1898. Hän eli lähes yhtä pitkään kuin Genovevaa luettiin eli kuoli 91-vuotiaana syksyllä 1938 (Warkauden lehti 23.8.1938).

Ylikiimingissä 25.4.1850 syntynyt Carolina Genoveva oli talollinen Anders Kanniaisen ja vaimonsa Carolinan tytär.  Hänestä tuli opettaja aivan kuten Olga Genovevastakin (SWL 14.11.1898). Edistyksellinen etunimen valinta korreloi kouluttautumisen tukemiseen?

Urjalalainen rusthollari Anders Michelsson valitsivat 31.8.1852 syntyneelle tyttärelleen nimen Anna Genoveva. Valitettavasti tyttö ei nähnyt toista syntymäpäiväänsä. Ehkä muistokseen 11.6.1855 syntynyt tytär sai nimen Johanna Genoveva. Hän kuoli ennen kolmatta syntymäpäiväänsä.

Heinolassa Maria Kyyhkynen ja työmies Matts Sarkanen nimesivät 16.4.1854 syntyneen tyttärensä Amanda Genovevaksi. Hänet kuulutettiin keväällä 1876 avioliittoon Pietarissa helsinkiläisen rautatievirkamiehen Johan Benjamin Abelstedtin kanssa (Pietarin lehti 1.5.1876). Pietarissa 27.5.1879 syntyneen tyttärensä nimi Agnes Arvida Angelika viittaa siihen, ettei Amanda Genoveva ollut kärsinyt erikoisemmasta nimestään. Sekä hän että aviomiehensä Pietarissa (RK Pietari Pyhä Maria I Aa:28, 1115).

Tragedia vai skandaali Paltamossa?

Viidettä kymmentä vuotta sitten tapahtui kotikylässäni suuri "skandaali", jonka vanhemmat ihmiset vielä muistanevat. 

Naapurikylässä Kuluntalahdessa oli erään varakkaan talon poika ja tytär päättäneet mennä naimisiin ja asia oli jo niin pitkällä, että morsian oli "keruulla". Eräänä talvi-iltana se morsian tuli minun kotiini. Minun vanhimman veljeni vaimo, joka oli meillä emäntänä, oli samasta kylästä kuin morsiankin ja lapsuuden tuttava. Hän kestitti morsianta, antoi hänelle tavalliset morsiuslahjat ja pyysi jäämään meille yöksi. 

Mutta morsian ei jäänyt meille yöksi, vaan meni ja yöpyi lähimpään naapuriin, Pietolaan. Siellä hän oli seuraavana päivänä kipeänä ja emännän tarkka silmä huomasi, että morsian ei ollut oikeallaan. Emäntä kuiskasi epäluulonsa miehellensä ja isäntä alkoi tarkastella taloansa. Hän löysi heinäladon sillan alta äsken syntyneen lapsen ruumiin, joka oli kuristettu sukkanauhalla kuoliaaksi. Isäntä kantoi ruumiin pirttiin, jossa morsian makasi penkillä pahoin voipana. Kun isäntä kysyi tunsiko hän tämän ruumiin, niin morsian ei kieltänytkään ettei se ollut hänen, ja nyt hän tuli todella sairaaksi. 

Lähdettiin hakemaan kirkonkylästä nimismiestä, joka tuli ja vangitsi murhaajan. Sille hän oli tunnustanut, että kun hänelle, maatessansa talon maitokamarissa, synnytyksen aika tuli, niin hänen ensimmäinen aikeensa oli, kuristettuansa sikiönsä, että paiskata se suureen piimä-ammeeseen, mutta hän muutti mielensä ja kätki sen ladon sillan alle. 

Oikeuden tutkinnossa hän sitten tunnusti, että hänen oma isäpuolensa oli tehnyt hänen raskaaksi. Hän tuomittiin kymmeneksi vuodeksi Lappeenrantaan. Mutta vielä kuului sieltäkin jotakin kauheata siitä naisesta. Kerrottiin, että kuritushuoneen vahtimiehen tytär oli mennyt kurkistelemaan hänen koppinsa akkunaan, jolta vanki oli tikulla toisen silmän puhkaissut, ja siitä sanottiin jatketun vangille viisi vuotta kuritus-aikaa. 

— Usein olen ajatellut, että vieläköhän nytkin kotikylässäni morsiamet "keräävät", joka oli jokseenkin omituista talouden alkamista, varsinkin varakkaille talollisille. — Tässä kerrotusta lapsen murhasta sepitettiin laulukin, jota kuulin laulettavan Kuhmossakin saakka.(Kajaanin lehti 23.9.1899)

Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittaja asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla". Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen.  

Kauppapalvelija, joka kaappasi markkinalastin

 

Pitäjänräätäli Petter Qwarnströmin perheen kirjaukset Sääksmäen rippikirjassa (1770-76, 30) eivät ole niin selviä kuin voisi toivoa, mutta luettavissa on se, että räätäli itse kuoli vuonna 1776 ja vuonna 1754 syntynyt poikansa Johan oli lähtenyt Sääksmäen ulkopuolelle.

Johan Qwarnström päätyi Turkuun ja pääsi vuonna 1772 Anders Dammertin kauppapojaksi. Alkuvuodesta 1775 häneen luotettiin niin paljon että Lohjalla 19.3.1775 pidettyjen markkinoiden jälkeen hän sai kuljetettavakseen myymättä jäänyttä tavaraa useiden tuhansien kuparitaalerien arvosta. Tavarat eivät päätyneet Turkuun vaan Dammert joutui niitä etsimään ja löysi tyhjennetyn kistunsa Janakkalasta. Dammertin hevosesta ja Johan Qwarnströmistä ei löytynyt jälkiä, joten Turun lääninkansliassa kirjoitettiin etsintäkuulutus 17.5.1775.

Kuulutuksen mukaan Johan Qwarnström oli lyhyenpuoleinen, ruskeahiuksinen, ruskeaihoinen ja rokonarpinen. Kuljetuksen lähtiessä Lohjalta päällään oli lammasturkki, jossa oli sininen päällyskangas ja koristeelliset messinkinapit (siis sisäturkki?), musta lampaannahasta tehty hattu ja saappaat. Näiden alla Johanilla oli päällään sininen kangasjakku, jonka napit oli tehty kamelinlangasta uusi sininen kangasliivi ja messinkinappiset housut. Asu kertoo menestyksestä, jota oli auttanut se, että Johan osasi puhua sekä ruotsia että suomea sekä osasi kirjoittaa ja laskea. 

Johan oli kateissa vielä vuoden lopussa ja lääninkansliassa kirjoitettiin uusi kuulutus 23.11.1776. Nyt tiedettiin isänsä nimi ja kylän tarkkuudella lapsuudenkotinsa. Etsinnän tueksi Dammert tarjosi 300 taalerin palkkiota. Säilyneet tutkintavankilistat eivät kuitenkaan todista sen puolesta, että Johan olisi saatu kiinni ja lain eteen.

Johanin Geni-profiilissa todetaan hieman epäröiden: "Lienee yhdistetty saman kaverin profiilit, ainakin suvussa jatkuva ammatti ja syntymäaika suunnilleen täsmää." Sama tai toinen Johan Qwarnström oli löytynyt Pyhtään pitäjänräätälinä. Kyseisessä asemassa hän oli jo 8.11.1782 mennessään naimisiin Pyhtäällä. (Pyhtää RK 1779-84, 185; 1789-97, 82)

Merimiehen pojan unelmat

 Merimies Erik Sjöholmin ja vaimonsa Maja Lisa Henriksdotterin torpassa Paraisilla vastaanotettiin 1.12.1823 poikavauva, joka sai nimen Ernst Wilhelm. Hän seurasi isänsä jälkiä ja lähti vuonna 1839 merille sukunimellä Wikström. Vuonna 1845 hän jäi maihin ollen ensin renkinä ja sitten pitäjän muurarin oppipoikana. (RK 1820-1825, 204; 1833-39, 197; 1840-46, 236, 413; RK 1847–1853, 124, 456)

Vuodesta 1848 Ernst Wilhelmiä kutsutaan muurariksi, torppariksi ja pitäjänmuurariksi. Kasvavan perheensä kanssa hän asui Mattholmissa. (RK 1847–1853, 6, 425, 263;  RK 1854-60, 273)

Näihin aikoihin Lofsdalin kartanossa vietti kesiään koulupoika O. M. Reuter (s. 28.4.1850). Häneltä pyydettiin vuosikymmeniä myöhemmin muistelmaa eläinsuojeluyhdistyksen hyväksi julkaistuun kokoelmaan  Mitt barndomshem (1905). 

Ja lopuksi pitäjänmuurari Wikström! Mikä tapahtuma se olikaan meille lapsille, kun saimme matkoillamme Fladanin halki kohti Örfjärdeniä seurata vanhempiamme vierailulle pieneen mökkiin, jossa hän asui – tämä monitoimimies, joka kerrotun mukaan harjoitti kahtakymmentä eri käsityöammattia ja jonka vaatimaton koti oli kuin pieni antiikkimuseo! Kunnioituksella astuimme aina sen kynnyksen yli. Se oli juhlallinen tauko maaseudun yksitoikkoisuudessa, kun saimme kuunnella hänen hurskaita ja samalla aina humoristisia puheitaan, sillä sanan lahjakaan ei häneltä puuttunut. En unohda koskaan, kuinka hän kertoi nuoruutensa haaveista "nousta korkealle" arkkitehtina tai kuvanveistäjänä. "Ja korkealle Herra antoi minunkin nousta", hän päätti, "hän teki minusta muurarin, ja siitä korkeasta asemastani olen monesti katsellut alas muuta maailmaa." (s. 70-71, suomennos: Copilot)

Kulkijat illanilona Säämingissä 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa

Maailma 15/1921

Säämingissä 2.4.1874 torpparin pojaksi syntynyt Otto Lindroos (myöh. Lajula) kirjoitti lapsuudestaan.

Mutta ihanimpia iltoja lapsille hämärässä pirtissä olivat n. s. kiertolaisten käynnit. Varsinaisia kiertolaisia, mierolaisia, jotka aivan säännöllisesti kävivät kussakin talossa, mikä viikon, mikä parin kuluttua, oli useita, kuten Kuikka-Koponen, Hupsu-Tuomas, Samuli Laurikainen, Ripo-akka, Ryynirouva, Kuppari-Miina y. m. Näistä olivat useat suulaita kyläjuorujen kertojia, eivätkä he lapsissa suurtakaan mielenkiintoa herättäneet. Mutta oli toisia, kuten esim. Kuikka- Koponen, jotka hartaudella vetivät lapsia puoleensa. Kuikka oli erinomainen »konstimaakari» ja kepposten tekijä. Hän soitteli milloin piipunvarrella, milloin kammalla tai kynttiläjalalla, hän naukui kuin kissa, hirnui kuin varsa ja kaakotti kuin kana. Ja oli hauskaa.

Samuli Laurikainen oli lapsista ihmeellinen ilmiö. Hän kuljeksi lakkaamatta isot likaiset kääröt selässä talosta taloon. Emännät laittoivat hänelle aina vieraspöydän, olipa mikä aika päivästä tahansa. Hän lauloi ennen aterioimista, seisaallaan ruoka virren, kädet vatsan päällä ristissä. Sitten hän luki siunauksen ruualle ruvetessa ja sitten — söi oikein lujasti. Vähät varustukset eivät suinkaan riittäneet, ja usein saivat emännät kantaa lisää vieraansa eteen, kun tämä heihin anovin nöyrin silmin katseli. Loput, jos sellaisia sattui jäämään hän kääri paperiin ja pisti likaisten kantamustensa sisään. Lopetettuaan syöntinsä Samuli otti taas hurskaan asentonsa, kädet pullean vatsan päällä luki rukouksen rimalta päästyä sekä lauloi ruokavirren.

Hyvä sadun kertoja oli Ryyni-rouva, jolla kuului olleen vakinainen asuntokin jossain maakuopassa. Hänen satunsa oli lyhyitä, mutta jännittäviä, ja kun hän kertoi, oli hän aina hyvin totinen. Hän ei nauranut koskaan. Mutta lapset hänen saduilleen nauroivat .

Hupsu-Tuomas oli siitä syystä ikävöity, että hän toi lapsille leikkikaluja: omatekoisiaan vasaroita, veitsiä, kaikenlaisia väänneltyjä nauloja, joilla hänen mielestään oli suuri arvo. Hän antoi kaikki mielellään lapsille, mutta varoitti heitä niitä hukkaamasta. Usein hän vei sitten seuraavalla matkallaan mukaansa sellaisia, mitä aikaisemmin oli antanut, lahjoittaen ne jälleen naapuritalon tenaville. Hän kulki kesät talvet samoissa pukimissa, ja oli miten pakkanen tahansa, aina hänen rintansa oli avoin ja jaloissa ainoastaan kenkäruojut. Pakkassäällä hän taloon tullessaan mitään virkkaamatta meni suoraa päätä uunille, mihin lapset usein kiipesivät hänen jälestään.

Mutta vielä huvittavampia kuin kiertolaiset olivat matkalaiset, joita silloin tällöin sattui seudulla liikkumaan. Heitäpä kelpasi vasta kuunnella. Heissä oli paljon kierreilleitä ja paljon maailmaa nähneitä miehiä, sellaisia, jotka olivat käyneet suurissa kaupungeissa, kuten Pietarissa ja Lyypekissä, luostareissa, kuten Valamossa ja Konevitsassa, suurissa tehdaspaikoissa, kuten Petrosavotskissa, kaukaisissa maissa, kuten Lapissa ja Ruotsissa, oli miehiä, jotka olivat purjehtineet Englannissa, eräs oli kalastanut Pohjanmerellä j. n. e. Lapset kuuntelivat heidän kertomuksiaan henkeään pidätellen. Vallan ihmeellinen paikka oli Valamo, jossa ei muuta tehty kuin rukoiltiin ja jossa oli niin suuri kirkko kuin ison pirtin edustalla oleva pihamaa ja niin mahtava kirkonkello, että yhdeksän miestä mahtui sisällä seisomaan ja kolme vahvaa miestä piti olla kieltä liikuttamassa, jos mieli saada sen soimaan.

— Ja Pohjanmeri sitten, siellä kuului käyvän niin suuria laineita, että sai panna kymmenen taloa päälletysten ennenkuin niistä tuli laineiden korkuinen rakennus. Lapset kokosivat kymmenen maitopyttyä ja asettivat ne päälletysten nähdäkseen, kuinka korkea keko niistä syntyisi, sekä huudahtivat: — Herranen aika, kuinka korkea!

Mutta kun pyttypatsas kaatui, niin he nauroivat kaikki yhteen ääneen. Kymmenen talon korkuinen laineikko jäi ijäksi mieleen. (J. P. Raivio, Lasten kotioloista ja opinnoista, Alkuopetus 23-24/1918)

Samuli Laurikaisen on kuvannut myös O. L. artikkelissaan Raittiuspyrkimyksistö 1880-luvulla Itä-Savossa (Kylväjä 13/1930). Lindroos/Lajula puolestaan kuvasi erikseen ja pidemmin uskonnollisen kulkijan.

Muuta nimeä en muista hänellä olleen kuin Simeon, joksi hän itseään aina kutsui — Raamatun Simeonin mukaan —, mutta vanhemmat sanoivat häntä vain yksinkertaisesti Simoksi. Hän oli verrattain nuori, melkein nuorukaisiässä. Vartalo ei ollut vielä saavuttanut täyttä miehuuttaan; luulisin, että hän niinä aikoina, joista nyt aion kertoa, oli tuskin täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Hän oli pitkä kuin »hongankolistaja», ripakinttuinen, kaitanaamainen, ja hänen äänessään oli jonkinlaista kanankaakotusta ja innostuksessaan kuulostivat hänen sanansa kukkopojan ulinalta. Hänen ulkonaiset ruumiinosansa, hänen äänensä ja hänen kalpeat laihat, melkein kurttuiset kasvonsa eivät suinkaan olleet puoleensavetävät, mutta me lapset, me pidimme hänestä tavattomasti; sillä hän rakasti meitä, kertoi meille satuja ja piti meidän kanssamme hartaushetkiä. Hän oli jumalinen ja maallinen, hän oli vakava ja pilaileva, välistä oikea irvihammas, jos vanhemman väen keskuudessa sattui — ja usein sattuikin — olemaan joku, joka häneen halventavan sanan satutti. Sitä hän ei sietänyt. Hän antoi takaisin samalla mitalla ja vähän runsaammallakin. (J. P. Raivio, Lapsuuden hartaushetkiä I. Opettava kiertolainen, Alkuopetus 14/1919) 

Kaksi entisajan originellia (2/2)

Palaten turkulaisen Tattun tarinoista kotkalaisen kirjoittajan mainintaan: kuka oli "Gullknoppen" (Aspegren)? Osittainen vastaus löytyy Aili Salli Ahde-Kjäldmanin (s. 1892) lapsuudenmuistelmasta Kotini vuosisadan lopun Helsingissä (1964)

Esplanaadilla seisoi silloin melkein joka päivä Kämpin porttikäytävän suussa nuori herra, hyvin keikarimainen, "pinsneet" (silmälasit) nenällä. Kehysten sivussa olevasta metallisilmukasta läksi sankojen asemasta varmistuksena silmiinpistävä musta nyöri kiertämään oikean korvan takaa leuan alitsi vasemmalla olkapäällä olevaan koukkuun. Hänellä oli kädessään kultanuppinen keppi, ja hän nojasi huolettomasti, jalat ristissä seisten portinpieleen. Hän kuului silloin kerta kaikkiaan kaupunkikuvaan. Häntä kutsuttiin nimeltä "gullknoppen". Hänen oikea nimensä oli kylläkin Aspegren ja sanottiin, että hän oli näyttelijäpari Aurora ja August Aspegrenin vähäjärkinen poika. Mutta hän oli varmasti vaaraton ja hyväntahtoinen hullu, pappa ainakin sanoi, ettei häntä tarvinnut pelätä. Ei hän ketään häirinnyt, ja ehkä juuri siksi hänkin sai siellä häiriintymättä seisoskella. Mamma vain mumisi Naimalle: "Da steht er wieder!" Niin taisi moni ajatuksissaan tuumia.  (s. 151-152)

Olisiko lapsi mieltänyt Aspegrenien vuonna 1863 syntyneen kasvattipojan nuoreksi herraksi?

Muita erikoisina pidettyjä helsinkiläisiä:

• Helsingin Kilu-Kalle
• Originelli professori G
• Kuturouvan kahdet hautajaiset

Kaksi entisajan originellia (1b/2)

 

Fyren 18/1907

Tattu Wikgrenistä löytyi sanomalehdistä niin paljon juttuja, että osa "pitää" saada esille, vaikka vanhat vitsit eivät aina naurata. Elinaikanaan Turussa julkaistiin muun muassa seuraavat anekdootit.

Tattu Tukholmassa. Henkikirjuri W., jonka kaikki turkulaiset hyvin tuntevat, vaikka useimmat eivät tunne tai muista hänen oikeaa "ristinimeään", nimittäen häntä vaan sillä vanhalla pilanimellä "Tattu", minkä hän koulussa aikoinaan sai, oli äskeisin Tukhoimassa taideteollisuusnäyttelyä katsomassa. Kun "Bore“, jolla herra "Tattu“ matkusti Turusta Tukholmaan, oli saapunut laiturin ääreen matkan päämääräänsä ja matkustajat päässeet tullitarkastuksen kiirastulen läpi, astui hra Tattu ajurin roskiin ja käski ajamaan erääsen majataloon Birger-Jaarlin kadun varrella. Ajuri ei koko ajan kestäessä enempää kuin sen alussakaan sanonut sanaakaan kyydittävälleen, mutta kun oli tultu määrätyn majatalon ovelle, kääntyi ajuri hra T:n puoleen, otti taskustaan nuuskarasian ja, tarjoten herra T:lle "Ljunglöfin parasta nuuskaa" sanoi hän selvällä suomen kielellä: "Hyvää päivää, herra Tattu!" Kun turkulainen henkikirjurimme oli toipunut hämmästyksestään, sai hän tietää että ajuri, joka oli ruotsalainen, oli muutamia vuosia takaperin pitemmän ajan ollut ajurina Turussa ja silloin tietysti oppinut tuntemaan hra T:n. (Turun Lehti 21.9.1909)

Kauppamatkustaja Hindersson on saapunut Turkuun, ottaa asemalla ajurin ja käskee tämän näyttämään hänelle kaupungin merkillisyyksiä, Jonkun aikaa ajettuaan kiristää ajuri ankarasti ohjaksista: Tpruu, tpruu! "No, mitä nyt?" kysyy herra Hindersson. Odottaen erästä ohikulkijaa sanoo ajuri: "Tässä nyt olis henkikirjuri Tattu." (Turun Lehti 10.1.1911)

Henkikirjuri Tattu huomasi tässä eräänä päivänä kadulla pikku poikasen, joka lienee ollut vähän tavallista likasomoi kasvoiltaan. Tällöin Tattu kysäsi ystävällisesti pojalta: "Miten vanha sinä olet?" "Seitsemän vuoden", kuului vastaus. "Se on mahdotonta!" huudahti Tattu, "Miten sinä olisit seitsemässä vuodessa ehtinyt tulla noin likaiseksi?! (Turun Lehti 29.4.1911)

Henkiherra Tattu istui teatteriravintolassa totilasin ääressä muutamien tuttavien seurassa. Yksi heistä sanoi miettiväisesti Tattu-herralle: "Kuules Tattu, jos minä asetun seisomaan päälaelleni, niin kaikki veri kerääntyy minun kallooni, eikö niin?" Tattu nyökäytti päätänsä ja otti suuren nielauksen lasistaan. "Mutta," jatkoi toinen, "miksi ei sitten kaikki veri keräänny jalkoihini, kun minä seison oikeassa asennossa?" "No, herra jesta", vastasi Tattu, "eihän sinun jalkasi ole tyhjät." (Turun Lehti 2.12.1911)

Teatteriravintolassa puhuttiin pitkistä miehistä. Muutamat kehuivat nähneensä niin ja niin pitkän jättiläisen. Henkikirjuri Tattu silloin puuttui puheeseen. Hän sanoi kerran nähneensä miehen, joka ei voinut seisoa suorana Turun tuomiokirkossa. "Se on yhtä suuri valhe, kuin se mieskin"! huudahti joku seurasta. "Eipä olekaan! Mies oli, näettekös kyttyräselkäinen!" (Turun Lehti 14.5.1912)

Seurassa, jossa herra Tattu istuu, puhutaan vanhoista ihmisistä, joita kukin seurassa olevista oli tuntenut. "Minulla oli täti", sanoi yksi, "joka kuollessaan oli 93 vuoden vanha." "Jaa mutta", sanoi toinen, "minun enoni, joka oli merikapteeni, kuoli 96 vuoden vanhana." "Minulla, hyvät ystävät", puuttui herra Tattu puheeseen, „on täti, joka elää vielä nytkin!"

Yllämainitussa seurassa puhuttiin myös siitä olisiko hiusten värjääminen vaarallista. "Onpa kyllä", sanoi Tattu. "Minä tunsin erään vanhan pojan, joka rupesi värjäämään hiuksiaan sillä seurauksella, että hän kolmen kuukauden päästä oli naimisissa lesken kanssa, jolla oli neljä lasta!" (Turun Lehti 21.5.1912)

Fix 25/1907

Useimmat letkautuksensa Tattu todennäköisesti lausui ruotsiksi. Näitä on dokumentoitu elinaikanaan hupilehteen Fyren (01.07.1905 no 27 & 05.10.1907 no 40) ja Fix: 03.11.1906 no 15, 10.11.1906 no 16, 17.11.1906 no 17 s. 5 & 6, 24.11.1906 no 18 s. 2 & 3 & 6, 08.12.1906 no 20, 19.01.1907 no 2. 

Kaksi entisajan originellia (1a/2)

Todelliset originellit elivät ennen, niitä ei enää ole. Tämä ajatus löytyy Åbo Underrättelseristä 6.9.1869 sekä Kotka Nyheteristä 7.8.1939 ja varmasti muistakin teksteistä. Kotkalainen kirjoittaja mainitsee menneisyyden esimerkillisinä persoonallisuuksina Tattu Vigrenin ja Aspegrenin, joka tunnettiin nimellä Gullknoppen. 

Rim och rapp
(& Fyren 41/1899)

Sanomalehdistä selviää, että Tattu oli virallisemmin Mynämäen kihlakunnan henkikirjuri Ernst Gustaf Wigren (1856-1912), joka oli tunnettu hahmo niin Turussa kuin valtakunnallisestikin. Uusi Aura julkaisi hänestä 1.8.1912 tuttavan kirjoittaman muistokirjoituksen:

Siitä on jo vuosia vierähtänyt hyvän joukon toistakymmentä, kun eräänä iltana, päättyneen päivän työn jälkeen pari sanomalehtimiestä istui teatterisveitserissä keskustellen ammattinsa asioista. Hetken kuluttua ilmestyi Tattukin sinne ja istuutui kolmanneksi joukkoon ja puhe jatkui alkamaansa uraa. Puhuttiin m. m. vainajista ja heidän jälkimaineestaan. Koetettiin arvaella, kuka pöydän ääressä istujain kuolemasta muistosanat piirtää ja kuinka monta riviä kukin saanee sanomalehtien palstoilla. 

Tattu katsoi luonnolliseksi, että me ammattimiehet, jotka olimme häntä nuoremmat, joudumme kumpikin lehdessään hänen kuolemaansa mainitsemaan. Silloin pyysi hän erikoisesti siitä huomauttamaan, että hän on ainoa nykyään elävistä ihmisistä, joka on kilistänyt lasia yhtaikaa Elias Lönnrotin ja J. L. Runebergin kanssa. Hän kertoi tapauksen olleen sellaisen, että kun hänen isänsä hyvä ystävä kruununvouti Springert-vainaa oli kerran menossa kirjanpainaja Granlundin luo, pyysi silloin 6-vuotias poikanen päästä mukaan, johon ukot suostuivat. Granlundin luona sattuivat olemaan samalla kertaa sekä Lönnrot että Runeberg painatustöistänsä haastelemassa. Kun asiat oli puhuttu otti Granlund kaapistaan neljä pikaria ja viinipullon kaataen kullekin lasin. Ernst-poika istui nurkassa ja katseli miesten hommia. Mutta yhtäkkiä hoksasi Runeberg pojan ja kysyi, eikö hän saa kilistää lasia pienen pienen ystävänsä kanssa. Isäntä silloin haki lasin Tatullekin, joka kutsuttiin skoolaamaan miesten kanssa. Tapahtuma jäi Tatun mieleen ja muodosti nähtävästi yhden hänen ylpeimpiä lapsuuden aikaisia muistojaan. 

Vanhat Turkulaiset muistavat Humalistonkadulla vastapäätä Rautatienhotellia olleen pienen puurakennuksen, joka ei ollut linjassa kadun varrella olleiden muiden rakennusten kanssa vaan tunki nurkkansa katukäytävälle. Se rakennus oli Tatun syntymäkoti, nykyisen Auralinnan paikalla. 

Samallainen erakko, omituinen, muista ihmisistä eroava tuli Tatustakin kuin oli se rakennus ollut, jossa hän ensi kerran näki päivän valon. Helposti huomasi jo hänen olennostaan ja ilmeestään, ettei hän ollut aivan jokapäiväinen ihminen. Pitkä, lihava mies, paksut hartiat hieman etukumarassa, kädet selän takana ja niissä vahva sauva, semmoisena liikkui Tattu hiljaa eteenpäin, lakkaamatta noikkien vastaantuleville lukemattomille tutuilleen ja nostelleen kättään ohimoilleen. Jos vastaantulijalla oli aikaa pysähtyä, sai hän tavallisesti ohi mennen kuulla jonkun sutkauksen, usein myös Tatun jonkun "uusimman vitsin".

Sillä Tattu oli kautta Suomen tunnettu vitseistään ja ellei hän kaikkia ollutkaan itse värkännyt, oli hänellä tavaton muisti ja hyvä sovittelukyky, jotta hän aina osasi sovittaa sukkeluuden paikkaansa. 

Parhaimpia niistä lukemattomista sukkeluuksista, joita Tatun suuhun on pantu, on kai se, kun hän kerran Samppalinnan vuorella istuessaan sai varpusen ulostusta puhtaalle paidanrinnalleen ja silloin julkisesti kiitti Jumalaa siitä, ettei hän luonut lehmiä lentämään.

Hänen taipumuksensa leikin laskuun oli niin yleisesti tunnettu, ettei kukaan pannut pahakseen hänen komppapuheitaan. Niinpä serrotaan, että kun lääninhallituksen virkamiehet kerran olivat tavanmukaisella Uudenvuoden tervehdyksellä kuvernöörin, kenraali von Kraemerin luona ja kuvernööri vieraita kätellessään m. m. henkikirjoittaja Wigreniltä kysyi, kuinka hän voi näin vuoden ensimäisenä päivänä, vastasi tämä vain "En sano!" Ja siihen kuvernööri naurahtaen tyytyi. 

Avioliiton rauhaiseen satamaan ei Tattu koskaan saanut purjehtia. Kun joku häneltä tätä seikkaa tiedusteli, vastasi hän: Minä olen avioliittoon kelpaamaton eli ruotsiksi Ja ä till äktenskapet obekväm (epämukava) ja siihen asia jäi. Naisväki olikin alituisesti hänen hammastelunsa esineenä. Heidän heikkouksensa olivat hänelle mieluisena puheen aineena. 

Kerran kuitenkin sai muuan nainen hänet sanattomaksi. Tattu meni, näet, kirjakauppaan ja pyysi piloillaan ja tavallisella honottavalla puhetavallaan kirjaa, joka sopisi antaa imeväisen lapsen käteen. Mutta myyjätär vastasi: Me emme täällä ymmärrä tatueesian kieltä ja Tattu sai niine hyvineen lähteä matkoihinsa. 

Oli Tatullakin sentään rakkautensa esine, jolle hän pysyi uskollisena kuolemaansa saakka. Hän rakasti nim. juoda iltasin "ruokalusikallisen konjakkia" ja vaikka hän aina pyysi vain yhden ruokalusikallisen, ei hän vastaan pannut vaikka sitä tuli enemmänkin. Näitten iltain perästä hän joutui m. m. siihen kokemukseen, että kalossii ovat epäterveelliset. Sillä, selitti hän, jos hän vaan milloin hyvänsä herää aamulla kalossit jalassa, on hänen päänsä kipeä.

Moni on kummastellut, kuinka tällainen ainainen leikinlaskija pystyi virkaansa hoitamaan, vaikkei se ollut sen vaikeampi kuin henki-kirjoittajan. Siihen vastaavat kaikki asiantuntijat sekä ylhäiset että alhaiset: Tattu oli mallikelpoinen virkamies.

Ja muutenkin, hän osasi iloita iloisten kanssa, mutta myös itkeä itkeväisten kanssa. Sillä pohjaltaan oli vainaja niin, hän on nyt vainaja — harvinaisen hyväsydäminen, suorastaan hellä ja tuntehikas mies, vaikka nämä ominaisuudet harvoin saivat tilaisuutta tulla esiin niissä seuroissa, missä Tattu tavallisesti oleskeli.

Kirjasensa „Mina twifwel och min tro“ (Epäilykseni ja uskoni), johon hän kokosi ja järjesti mietteensä uskonnon asioista, toi hän kerta allekirjoittaneelle ja pyysi arvostelua lehdessä. Jätin kirjasen eräälle papille, mutta arvostelua ei tullut. Arvostelijani selitti, että kirjasessa on katseltu kirkon oppia yksinomaan juristin näkökannalta ja senvuoksi ovat tulokset tulleet niin omituiset, ettei hän katsonut voivansa kirjaseen koskea. Koko teos lienee jäänyt ainoasti Tatun lähimpäin ystävien piiriin vain omituiseksi muistoksi miehestä, joka alituisesti leikkiä laskien ja ihmisten heikkouksista pilaa tehden yksinäisinä hetkinään koetti tunkeutua kaikkein korkeinta tuntemaan vieläpä vakavasti arvostelemaankin. 

Aina oli Tatulla hauskoja kerrottavana, milloin hänen tapasi. Mutta kerran näin hänet mielentilassa, jossa ei leikinlasku voittanut. Oli Tatun luokkakokouksen päivä, jota varten hän jo kauan ennen oli varustatutunut, kun muka saa tavata vanhoja, nuoruuden aikaisia tovereita. Mutta tovereita ei saapunut, muita kuin yksi ainoa — silloinen agronoomi Uno B. Kahden siinä miehet hetkisen istuivat kokoushuoneessaan, toisella nenän alla kahvikuppi, toisella ruokalusikallinen konjakkia. Toverukset sattuivat olemaan niin eri luontoisia kaikin tavoin, katsantokannat melkein kaikissa kysymyksissä ihka päinvastaiset, että puhe ei ensinkään luistanut. Hetken päästä tekivät he päätöksen lähteä matkoihinsa, koska kaksi ihmistä ei voi muodostaa kokousta.

Viimeisiin päiviinsä saakka oli Tattu entinen mieleltään ja tavoiltaan, vaikka keväinen sairaus, jolloin hän kertoi lääkärien kaikilla kaupungissa olevilla myrkyillä koettaneen tappaa häntä, hiukan näytti vieläkin rasittavan häntä. Sallimus tuotti hänelle kuoleman juuri sydämenhalvauksen muodossa, vaikka hän itse oli varma, ettei hän siihen tautiin millään ehdolla voi kuolla, koska hänellä ei ole paksua niskaa joka muka on halvauskohtauksen välttämätön ehto. 

Vielä äsken sai Tattu raitiotievaunusja ihmiset nauramaan ja muutaman vanhanpuoleisen rouvashentilön punastumaan. Vaunun äkkiä lähtiessä liikkeeseen horjahti nainen suoraan Tatun syliin. Tattu oli joutuvinaan kovin hämilleen, työnsi naisen lempeästi luotaan sanoen: Ei nyt enää ole karkauspäivä. 

Sanalla sanoen: Tattu oli Turun suurin nykyajän humoristi, läpeensä omintakeinen originelli kuten sanotaan. Jo eläessään. Minkämoinen tarusikermä mahtaa kasaantuakaan hänen ympärilleen, kunhan hän jonkun aikaa on ehtinyt maata haudassa!

Muistoja Lokalahden papeista

Kristian Lencquist määrättiin Lokalahden kappalaiseksi 31.12.1789 ja hän pysyi toimessa kuolemaansa 2.5.1808 asti. Hänestä jäi seurakuntalaisten kerrottavaksi juttuja, jotka tunsi myös 9.1.1848 syntynyt Paul Widemark.

Pastori Lengqvist saarnaili Nummisuutarin Eskon tavoin esikuvain ja tunnusmerkkien kautta. Hän sanoi: "kun tuulee niin havut häilää, kun sataa niin tuohikatto rapisee." Kun hän kerrankin näki Mähkälän Matin tapansa mukaan tulevan saarnan aikana kirkkoon, otti hän esimerkin Taavetista ja Goljatista ja se soveltui hyvin. Matti näet oli päätään pitempi muita miehiä ja muutenkin seurakunnan suurin mies. Hän sanoi. "Taavetti oli niin pieni mies kun minä nyt" — ja kyyristyi saarnatuoliin ettei näkynyt kuin vähän päätä. Nousi siitä ja sanoi: "se Goljatti oli niin suuri mies kuin tuo Mähkälän Matti ja vielä paljoa suurempi". Matti astui paraillaan pitkin käytävää. (Vakka-Suomi 22.04.1913)

Muinoinen pastori Lenkqvist käytti saarnoissaan hyvin havainnollisia esimerkkejä, saadakseen yksinkertaisen kuulijakuntansa paremmin selitettävän asian käsittämään. Häntä pidettiinkin jotenkin hyvänä saarnamiehenä, vaikka jokapäiväisessä elämässään liiaksi leikillisenä joten tuli kanteita häntä vastaan. Sanottiin "viranpäälle käyneen" senkin kun hän erään kuudetta käskyä vastaan rikkoneen naisen otti kirkkoon pappilassa, joka oli vastoin kirkkolakia. Kun hän siitä tai muista syistä luuli "mistanneensa" virkansa, piti hän eräänä vapunpäivän jälkeisenä sunnuntaina lähtösaarnan, jossa m. m. mainitsi kuinka monta vuotta hän oli seurakunnan paimensauvaa pidellyt, mutta tänäpäivänä laskee sen käsistään. Kirkossa olijat ihmeissään kyselivät toisiltaan että minne pastori menee kun niin kauniin lähtösaarnan piti. vaan sitä ei kukaan tietänyt. Kirkosta tultuaan ja päivällistä syötyään oli pastori sanonut että hän tarvitsee levätä ja kieltänyt itseään herättämästä. Sitten meni hän kamariinsa, lukitsi oven, pani saappaansa ja kalossinsa uunin hiilustan päälle ja kävi sänkyyn lepäämään. Kun hän ei noussut eikä kolkutuksestakaan apua tullut, murrettiin vihdoin ovi auki. Huone oli käryä ja häkää täysi ja pastori kuolleena sängyssään. — Rouva sai sen vuoden pitää apulaista ja vielä yhden armovuoden. (Vakka-Suomi 29.05.1913)

Lencquistin jälkeen Lokalahden kappalaisena oli vuosina 1811-1845 Erik Landell. Pitkästä ajasta huolimatta hänestä ei ollut kerrottavaa eikä Widemark edes muistanut sukunimeään oikein.  

Pitempiaikaisena pappina Lokalassa sen jälkeen lienee ollut Sandell, vaan papillisia toimia hän itse ei juuri ollenkaan tehnyt, piti vaan apulaisia. vaan sen sijaan oli hän uuttera maanviljelijä ja karjanhoitaja. Hänen hallussaan lienee ollut koko Lokalan kirkonkylä. (Vakka-Suomi 29.05.1913)

Vuonna 1848 kappalaisen toimessa aloitti Johan Henrik Björkman, joka jatkoi kunnes kuoli 10.11.1883. Hänet Widemark on siis tuntenut henkilökohtaisesti.

Pitempiaikaisena pappina sen jälkeen oli Björkman, joka oli uskonnollinen, vakava, todellinen pappismies. — Kun papin palkankorotuksesta pidettiin kirkonkokous jumalanpalveluksen päätyttyä ja luettiin seurakunnalle palkankorotusehdotus, niin pyysi Jäppilän leskiemäntä puheenvuoroa ja selväsanaisesti kertoi, mitenkä hyvästi pastori Björkman aina virkaansa toimittaa ja miten hän kaikista kunnan asioista pitää tarkkaa huolta ja niin mitättömän pienestä palkasta. Sen lisäksi vielä kirkonkylän maat kun sellaisia santamaita ovat, ettei tuollainen puustellikaan suuria tuloja anna kun palkatulla väellä sen työt tehdään, niin katsoi palkankorotuksen oikeuden ja kohtuuden mukaiseksi, vieläpä toivoi ettei koko seurakunnassa löytyisi sellaista isäntää, joka tätä kysymystä vastustaisi. Isäntien ja koko kirkkoväen katse oli kohdistunut Jäppilän äitiin, joka näin selvin sanoin toi mielipiteensä ilmi. Tähän kaikki läsnäolijat yhtyivätkin niin ettei ainoaakaan soraääntä kuulunut. Björkman eli vielä kauan sen jälkeen seurakuntalaisten suurta kunnioitusta nauttien. (Vakka-Suomi 29.05.1913)

Huushollerska ja poikansa, josta tuli kauppias

Anna Kristiina Malm syntyi 15.4.1793 Suomusjärven Lahnajärvellä kersantti Anders Johan Malmin ensimmäisestä avioliitosta Maria Collinin kanssa. Anna Kristiina menetti äitinsä 9-vuotiaana ja ehti saada äitipuolen ennen kuin isä kuoli kesällä 1815. Jo tätä ennen Anna Kristiina oli Suomen sodan vuosina Halikossa, Kiskossa ja Kiikalassa (Suomusjärvi RK 1796-1807, I:71, II:80; 1808-13, 42; Halikko RK 1803-08, 16; RK 1809-15, 17).

Isän kuoleman jälkeen Anna Kristiina oli jälleen Halikossa, josta hän syksyllä 1816 hän muutti Turkuun. Sieltä hän lähti Poriin 16.7.1818. (Halikko RK 1815-21, 17; Turku RK Aa2:9 1812-1831, 616)

Porista Anna Kristiina päätyi Sauvon Raitniemeen, jossa hän synnytti 25.8.1820 Carl Mauritz -pojan. Kastekirjauksessa tittelinään on taloudenhoitaja. Vielä saman vuoden aikana he muuttivat Turkuun, jossa Anna Kristiina sai paikan imettäjänä (Turku RK Aa2:9 1812-1831, 687). 

Vuonna 1829 Anna Kristiina ja poikansa muuttivat Suomusjärvelle, kirkonkirjakirjauksen mukaan äitipuolensa ja sisarustensa luokse. Tiensä erosivat vuonna 1834, jolloin Anna Kristiina lähti Pietariin ja Carl Mauritz Turkuun (Suomusjärvi RK 1826-1841, 104). Anna Kristiina palasi Pietarista vuonna 1846 ja asettui Tenholaan, jossa hän kuoli vuonna 1864 (Tenhola RK 1845-1851, 261, 397; RK 1852-58, 225, 400; RK 1859-65, 271, 399).

Carl Mauritz pääsi Turussa kauppapalvelijaksi ja pian suurkauppias Christian Trappin palvelukseen. Vuonna 1838 hän lähti Tampereelle, mutta palasi jo seuraavana vuonna takaisin Turkuun. Muuttokirjan mukaan hän osasi lukea sujuvasti. Hän oli jälleen Trappin palveluksessa 1840-luvun alkuvuodet. (Turku RK Aa1:63 1833-1839, 224; RK Aa2:18 1834-1840, 241; RK Aa2:22 1841-1848, 130) 

... tarmokas liikemiehemme v. 1844 perusti oman liikkeen. Nuoren kauppiaan varastot, enempää kuin sitoumuksetkaan, eivät millään tavalla muistuttaneet tukkuliikettä; pussit ja punnukset olivat kauttaaltaan varsin pieniä. Vähitellen alkoi ostajapiiri kasvaa, siinä sivussa kasvoi kaikki muukin. Vuosia vierähti vain muutama eteenpäin ja Malmin liike kehittyi ajan mukana kaupungin huomattuimpien tasolle. Köyhyys ei enää tehnyt vaikeuksia, kuten toimikauden alkuaikoina, suuristakin sitoumuksista selviydyttiin helposti ja täsmällisesti.

V. 1857 muodosti Malm suuren osakeyhtiön, joka harjoitti rautakauppaa ja tehdastelua. Yritys pääsi heti hyvään vauhtiin ja kannatti mainiosti. Tehtaan osti v. 1866 kreivi Armfelt. Edelleen toimi pirtea liikemiehemme menestyksellisesti eri aloilla puuhaillen m.m. pitkät ajat laivanvarustajana. [...]

Kaarle Mauri Malm, vaikka alkoikin elämänuransa aivan tyhjin käsin ennätti pirteänä ja tarmokkaana liikemiehenä kerätä itselleen melkoisen omaisuuden. Suuren rikkautensa hän osittain lahjoitteli jo eläessään moniin hyviin tarkoituksiin. Kuolinpäivänhän hän allekirjoitti testamenttinsa, jolla liikemiehemme voimakkaasti tuki niitä laitoksia, joiden hyödyllistä toimintaa hän oli pitkin elämäänsä kannattanut. (Viikkosanomat 21.4.1928)

Lisäväriä joroislaisen reservimiehen elämään

Genissä on suhteellisen täydellinen profiili miehelle nimeltä Eerik Yrjönpoika Huupponen (s. 1725). Hän oli syntynyt ja kasvanut Talollisen poikana Joroisten Viholanniemellä (RK 1725-32, 21; 1745-51, 55). Vuonna 1743 hän suunnitteli avioliittoa Anna Grabben kanssa ja huhtikuusta 1751 alkaen pariskunnan lapsia vietiin kasteelle Häyrilästä (RK 1754-1761, 18; 1762-73, 6). Kastemerkinnät jatkuivat vuoteen 1761 ja niissä Eerikiä kutsutaan reservimieheksi. Vuoteen 1774 mennessä Eerik on merkkejä jättämättä hävinnyt Joroisista, jossa vaimonsa ja tyttärensä asuivat Lahnalahdella (RK 1774-1783, 119). 

Kirjauksia on jäänyt toisaalle. Alkuvuodesta 1766 Eerik odotti Hämeen linnan vankilassa Turun hovioikeuden päätöstä murtovarkaustuomiostaan.[1] Kesällä 1771 hän oli Loviisan kruununvankilassa tutkintavankeudessa Juvan käräjillä käsiteltävän varkauden takia. Jo 5.8.1771 Turun hovioikeus vahvisti tuomiokseen 30 paria raippoja, 3 vuotta pakkotyötä ja kolmena sunnuntaina kirkkorangaistuksen. Hän ehti karata 26.9.1771 ennen siirtoa pakkotyöhön, mutta otettiin pian kiinni.[2]

Joulukuun 6. 1774 Eerikiä syytettiin varkaudesta Rantasalmen käräjillä ja koska asiasta ei tullut kerralla valmista hänet tuotiin 13.12.1774 tutkintovangiksi Loviisaan Kymen ja Savon läänin kruununvankilaan, jossa hän oli vielä kesällä 1775.[3] 

Lokakuun 1775 alkuun mennessä hän oli päässyt karkuun. Yleisen kuulutuksen mukaan hän oli 40-vuotias, kun todellisuudessa hän oli 46-vuotias. Ulkonäöltään hänen sanottiin olevan pitkänpuoleinen, laiha ja kasvoistaan tummanpuoleinen. Hiuksensa ja kulmakarvansa olivat tummanruskeita. Viimeksi nähtynä hänellä oli päällään sarkaiset liivi ja housut sekä päässään "nuorimyssy" (snörmössa). Vähemmän yllättävästi Eerik osasi tiettävästi puhua ainoastaan suomea. [4]

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:52 (1766) Bild 2530 (AID: v567652.b2530, NAD: SE/RA/1340101); 

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 200 (AID: v567677.b200, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 46 (AID: v567677.b46, NAD: SE/RA/1340101); 

[3] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:93 (1775) Bild 570 (AID: v567693.b570, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:93 (1775) Bild 610 (AID: v567693.b610, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:93 (1775) Bild 670 (AID: v567693.b670, NAD: SE/RA/1340101)

[4] Uppå wederbörlig anmälan : warda följande förrymde personer ... allmänneligen efterlyste ..Turun ja Porin lääni. Lääninkanslia 16.10.1775

Kun kartta ei ole helposti saavutettavissa

Maanantaisen Gete-tarkastelun ja -tarkistelun yhteydessä tuli tarvetta Helsingin 1696/1701-kartalle, jota ei ole digitoituna missään muodossa Kansallisarkistolla tai kaupunginarkistolla. Olen aina - esimerkiksi läpi sen vuosikymmenen kun työstin ajan Helsingissä asuneen Petter Sundin elämäkertaa - käyttänyt kartasta kirjaan Helsinki : historiallinen kaupunkikartasto painettua kuvaa. 

Muistin, että kirja on saatavilla digitaalisena, joten googlasin. En osunut aluksi oikeaan vaan Helsingin tietokeskuksen Kvartti-lehteen vuodelta 2005. Siinä julkaistusta karttakuvasta - suureksi hämmästyksekseni ja näin olleen häpeäkseni - näkyi, että kirjan kuvaan oli otettu mukaan vain keskusta. Eli toisin kuin luulin ja muistin kartassa ovat mukana myös viime vuosikymmenen tutkimani Töölön viljelysalueet. Pääsi todella paha sana. (Kokonainen kuva kartasta on toki myös Seppo Aallon Kruununkaupungissa, mutta se ei ilmiselvästi ollut synnyttänyt mitään reaktiota päässäni.)

Joten heräsi into nähdä Ruotsin Riksarkivetissa säilytettävästä kartasta oikea digitointi, vaikka sitten itse maksamalla. Kukkaronnyörejä ei kuitenkaan tarvinnut avata, sillä digitoitu versio odotti etsijäänsä. Samasta sarjasta Lantmäteristyrelsen, Kartor rörande Finland och Sveriges forna provinser löytyy muitakin digitoituja karttoja Suomesta, mutta valitettavasti nide, jossa oli Helsingin ja muutamien muidenkin kaupunkikarttojen selitteet odottaa digitointia. Helsingin listasta on kopio kaupunginarkistosta ja siitä tehty puhtaaksikirjoitettu versio oli aikanaan Suomen sukututkimusseuran sivuilla. En löytänyt sitä Sukuhausta, mutta onneksi olin tallentanut sivun arkistooni. Miettimättä suuremmin sen pitkää listaa viljelysmaista, joista en ollut nähnyt karttaa.

Sittemmin kertyneellä tiedolla oli yksinkertaista tunnistaa Töölöstä 1840-luvun alussa Arkadiaksi, Fjälldaliksi ja Bergaksi nimetyt viljelypalstat. Karttaotteeni saa helpoiten sijoitettua nykymaailmaan, kun sielunsa silmin kuvittelee Arkadian ja Fjälldalin väliin eduskuntatalon.

Suureksi helpotuksekseni kolmen viljelyspalstan pohjoispuolella ei ollut kartassa mitään, joten Taipale-kirjani varhaishistorian esitys pitää edelleen paikkansa. Arkadian osalta olen vuoden 1776 kartassa ihmetellyt jakoa viiteen osaan, mutta näköjään alkuperäisessä tilkkutäkissä oli kolmikertainen määrä osia.

 

Kuvaus henkikirjoituksen suorittamisesta Viipurissa 1898

Wiipurin Sanomien pakinoitsija vie meidät 30.3.1898 autenttisen oloisesti henkikirjoitukseen.

Kun tämä minunkin vähäpätöinen henkeni on joka vuosi kirjoihin pantava ja kun täällä meidän paikkakunnalla tavallisesti on niin hauskaa käydä henkikirjoituksessa, niin kerronpa tässä parista semmoisesta käynnistäni.

Henkiherramme näet on mies moisiansa. Hän on lyhyenläntä, paksuvatsainen, vanttera mies; ja kun siihen vielä lisään, että hän on kaljupää ja toiselta korvaltaan hiukan kuuro sekä käyttää silmälasia, noita virkamiehen tavallisia tunnusmerkkiä, niin luulenpa täydellisesti esittäneeni hänen persoonansa. Muutoin oivaltaa hän, kuten kaikki muutkin tämän kalttaiset virkamiehet, korkean asemansa.

Pitemmittä mutkitta siis voin lähteä hiukan kertoilemaan itse toimituksista.

On kevät. Ilma on jotensakin herttainen ja ihmisiä tulvailee laumoittain henkikirjoitukseen.

Tänne kokoontuu hirveän paljon väkeä. Ukkoa ja akkaa, tyttöä sekä poikaa, herraa ja narria tulvii huone ihan täpösen täyteen. Näyttää ihan siltä kuin suuri, tynnyri olisi ahdeltuna silakoilla, sillä eroituksella vaan, että nämät silakat ovat eläviä ja huojuvat sinne tänne.

Henkiherramme näet on toimituksensa viimepäiväksi kutsunut henkipanoihin kaikki kaupunkimme laitaosien asukkaat yhdellä haavaa ja siitä siis se hirveä kansan paljous. Hän lienee kai arvellut että hauskasti se toimitus pitää lopetettaman; ja tositeossa ikävä ei siellä tulekaan.

Henkiherra istui tiskinsä takana hikisenä ja pyylevänä. Toimitus alkaa.

"Pihkamäki, kaupungin maalla numero yks" — kaikuu kautta salin.

"Kuinka! Oliko se Saviruukki numero yks", kuuluu joukosta.

"Ei! Pihkamäki numero yks. Onko sieltä kettää?"

Nyt alkavat silakat huojua sinne ja tänne ja vihdoin hirveäin ponnistusten jälkeen rämpii pöydän luo eräs jauhosäkin muotoinen ämmänmöhkäle. "Anta tänne teiän listat! Onks' se Pihkamäki N:o 1?"

"Niihä se pitäs olla. Täss' on! Kassokaa työ herra paremmin! Työhä paremmi ossaatte lukkii.“

Henkiherra ottaa nuo kokoonkäärityt paperit ja oikoo niitä hirveällä rytinällä, ääneensä muristen: "djefvuln anamma, att de inte kunna öppnä sina listor", joka kai merkinnee: "peevelin mamma, akka kun höpisee listoihinsa." Ja sitten huutaa hän taasen kovalla äänellä:

"Akat siellä! Istukaa tei'än listoin pääl, et ne tulloot suoriks!" „Eiks teill oo piikoja?"

"Ei oo."

"No missäs helkkatissa kaikki kaupungin piiat tätä nykyä asuvat?" 

"Ka en tiiä, vaan ei meill oo". 

"No mää sitt matkoihisi!"

"Pihkamäki numero kaks'!" 

Hetken äänettömyys. 

"Eiks' sielt' oo yhtää listaa?" 

Ei kuulu ketään.

"Kuulkaa poliskonstaapel! Mänkää sanomaa niil, ett' heiän pittää tuuva miul listaasa. Tai mie ne pirut sakotan."

"Hyvä, herra henkpuukhollar!"

"Pihkamäki numero kolme!"

Taasen silakat huojuvat ja pari henkilöä vyörii tiskin luo. He antavat paperinsa henkiherralle ja tämä tarkastelee niitä.

"Mutt' eihä täss' oo yhtää syntymävuotta yllääl. Mänkää papin kansselii ja kysykää millo työ ootte syntynt. Ja eiks' teill oo piikoja?"

"Eihän nämät olekaan minun listani,"

"Kennes ne sitt' on? Etteks' työ oo Pihkamäki numero kolme?“

"Minä tuon vain vieraita listoja".

"Viekää sitt' ne takasii ja sanokaa, ett hyö kirjottaat siihe syntymäpäivääsä".

Ja henkiherra murisee taasen itseksensä: "satans backfolk, som inte förstår någonting". Mie käännyn kansan puoleen ja selitäni sen merkitsevän: "sata pakanaa vetävät samaa nuottia".

"Pihkamäki numero neljä!" - Ja nyt henkiherra aivastaa:

"Hvad i helvete luktar här sä illa". — Aisthii.

Mie taas selitän: "haudo hel . . tiin näiltä soilta".

"Atstsii! Kellä siellä on uuvet saappaat jalassa, nii tulkoo tänne! Ätstsii!"

Joukosta rämpii esille eräs pitkänläntä mies, jolla on uudet vasta voidetut saappaat jaloissa ja asettuu papereineen henkiherran eteen.

"Mill' sie rasvasit saappaas - kysyy henkiherra.

"Pannaaks' sekkii kirjoihin", rohkenee mies kysästä.

"Ei, senkin tolvana! Rasvasit' sie tökötill'?"

"Rasvasin! Mutta..."

"Ja sitt' tulet tänne haisemaan. Anna tänne listais ja mää sitt' matkais!"

"Mutt' miehä oonkii Saviruukilta".

"Se ei kuulu tähä". Anna vaa listais tänne ja mää matkaasi täält haisemast. Kuuliks', onkos teill' piikoja?

"Olihan niitä, vaan mihin lienevät kesän aikana hävinneet".

Samassa henkiherra työntää miestä rintaan. Mies painaa lakin päähänsä ja menee vitkalleen ovesta ulos, mennessään ivaten: "tököttäkää tekin saappaanne, niin pääsette, yhtä vähällä vaivalla ja muistakaa piikanne!"

"Pihkamäki numero viis;" „Pihkamäki numero kuus" j. n. e. — kaikuu nyt säännöllisesti kautta huoneen ja tungos kasvaa yhä. Viimein koko tuo ihmisjoukko rutistuu pöytää vasten.

"Älkää työnnä pöytää! Tai mie ajan tei'ät kaikki ulos".

"Eihän myö työnnettäskää. Mutta kun tuolta takanta niin kovasti lykkivät".

"Ulos joka sorkka, jos työ ette oo hiljaa!"

Melu ja tungos kasvaa vain yhä ja viimein ei enää henkiherra voi pidättää itseänsä, vaan alkaa tuuppia etumaisia rintoihin.

Nyt ryhtyy poliisikomisaariokin asiaan ja huutaa: "hyvät ihmiset, älkää niin kovin pakatko; eihän täällä kukaan ihminen voi olla!"

"Miksi sitä sitten yhdeksi päiväksi kutsutaan tänne kaiken maailman ihmiset? Yöhän tässä tulee käsiin, ennenkuin kaikki listat on vastaan otettu".

"Pihkamäki numero kaks'kymmentä", kaikuu taasen.

Muiden muassa vyöryy tiskin luo eräs mies lakki päässä.

"Ja-soo, djefvuln" tuumi henkiherra ja samassa nähdään hänen rämpivän tiskille.

Kaikki odottavat mitä nyt tapahtuisi ja minä puolestani luulen hänen rupeavan saarnan pitoon, kun kerran oli niin kosolta seurakuntaa ko'ossa.

Mutta ei! Nyt henkiherra kurottaa kättänsä ja — vipsis — tuon äsken mainitun miehen lakki on hänen kädessänsä sekä samalla myöskin ovesta ulkona.

"Ei tääl mikkää kapakka oo, ett sie tääl hattu pääs seisot" — tuumii henkiherra sekä rämpii sitten tiskiltä alas.

"Mutta ei sitä viskoakaan saa! viskokaa miestä, älkääkä miehen hattua!"-

"Suus kiinni, moukka! Mie laitan siut viel putkaa!"

"Saviruukki numero yks'. — Saviruukki numero kaks' j. n. e. — jatkuu salissa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja minäkin viimein saan paperini heitetyksi.

Kun minulla ei ole ollut enempää täällä asiaa, niin lähden kotiani ja henkiherra jää jatkamaan huvitustaan.