Karl August Tavaststjerna (Juhani Ahon suomentamana) kuvasi tarinassaan Väärinkäsitys tunnelmaa velkavankeuden viimeisenä päivänä:
Vankilan ylikerrassa lähellä sen luoteista kulmaa oli Heikki Hytönen saanut auki velkavankilansa ikkunan. Iltarusko oli jo kadonnut ja rauhassa voi hän hengittää viileää ilmaa, — velkavankeja ei pidetty tiukalla, eiväthän ne olleet vaarallisia pahantekijöitä. Raollaan oli ikkuna sentään ja sen takana tuumaili Hytönen omia tuumiaan.
Huomenna on hän istuttavansa istunut ja pääsee kotiinsa heinäajaksi, pieneen mökkiinsä Pieksämäellä. Siltavoudin velka on siis silloin maksettu! Alussa oli Heikki Hytönen kyllä valitellut saamamiehen kovuutta, kun panettaa hänet kahdenkymmenen markan velasta kiinni kiireimpänä työaikana, mutta muutamien päivien kuluttua hän rauhoittui. Entäpä sitten, vaikka tässä nyt istuukin, — eihän tuosta kunniakaan mene! Akka ja vanhin poika hoitavat kyllä mökkiä sill'aikaa, — ja onhan tässä oikeastaan itsekin rahaa ansaitsemassa. Puhdasta rahaa ansaitsemassa! Huomenna on velka maksettu, tuntui oikein hyvältä sitä ajatellessa. Hulluhan se on tuo siltavouti, joka tällä tavalla velkaansa maksattaa, vaan oma asiansapahan lienee.
Hytönen oikasi vähän kankeita jäseniään ja ajatteli sitä, miten hän muutamain päiväin perästä kotiniityllään viikatetta heiluttaa, — eivät ne vielä liene kotiniittyä niittäneet.
Satakunnan Kansassa 10.10.1937 julkaistusta artikkelista selviää, että
Vuoden 1734 laki määrää velkavankeuden ja työpakon velkojan aseiksi velallista vastaan. Velkavankeutta käytettiin jonkinlaisena vakuuskeinona ja myöhemmin tavallaan ulosottovälineenä. Velkavankeuden tarkoituksena oli nimittäin pakottaa niskoiteleva velallinen ilmaisemaan salatut omaisuutensa. On kuitenkin huomattava, että velkojan oli suoritettava velallisen ylläpitokustannukset, ellei velallinen itse kyennyt niitä maksamaan. [...]
Vuonna 1868 annettiin täällä asetus, joka määräsi velkavankien käytöstä ja samalla antoi velkojalle oikeuden käyttää velallista työssä velkansa suorittamiseksi. Viimeksi mainittua asetuksen kohtaa ei liene täällä kuitenkaan koskaan käytetty. Joulukuun 3 päivänä vuonna 1895 velkavankeus poistettiin.
Vielä käytössä olleena velkavankeutta kritisoitiin Wuoksessa 4.3.1893 m.m. näin:
Velkavankeus ei ole sellainen velan ulosotto keino, jolla velan antaja tulisi omansa takaisin saamaan. Pikemmin voimme sitä nimittää kuritukseksi ja rangaistukseksi velallista kohtaan. velkavankeudella ei velkoja saa omaisuuttaan useastikaan takaisin, vaan menettää yhäti entisen lisäksi kun ylläpitää velallisen vankihuoneessa. Ainoa hyöty siitä on, jotta saapi kerskua ja iloita kostostaan saadessaan riistetyksi toiselta vapauden.
Tosin saattaa hän toivoa, että velallinen ennemmin maksaa velkansa kuin lähtee vankeuteen, mutta jos velallinen on niin köyhä ettei voi maksaa, niin täytyy hänen sinnekin mennä. Tästä on velkojalle toinenkin vaara tarjona. Velallinen saattaa tehdä — päästäkseen velkavankeuteen menemästä — konkurssin ja senkään kautta ei velkoja tule kuin osan omaisuudestaan takaisin saamaan joten siltäkään puolen ei velkojalle ole hyötyä, vaan päinvastoin lopullinen tappio. velkavankeus ulosottokeinona ei ole siis miltään kannalta katsoen velkojalle eduksi. Jos velkoja sitä vastoin käyttäisi muita laillisia pakkokeinoja, voisi hän aina vähin erin omansa takaisin saada, ja niissä ei ole vaaraa, jotta kulungit joutuvat velkojan vahingoksi.
Tavastjernan tarina ilmestyi kokoelmassa Kertomuksia ja kuvauksia (1896).
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
