Poliittisesta ohjauksesta, museoista ja väitöskirjoista

Tuulispää 6/1916

Viime viikolla päättyivät Museoviraston YT-neuvottelut, jotka olivat väistämätön seuraus hallituksen talouspoliittisista päätöksistä. Omasta näkökulmastani kaikki mahdolliset neuvottelutulokset olivat huonoja, mutta päätökset Seurasaaren, Hvitträskin, Louhisaaren sekä Langinkosken sulkemisesta herättivät toiveen julkisesta keskustelusta. Varsinkin kun huomautettiin, ettei laajentuva Kansallismuseo avautuisi suunnitellussa aikataulussa.

Ja kas, poliitikot alkoivat ehdottelemaan vapaaehtoistyötä ja tiede- ja kulttuuriministeri kiirehti esittämään lisärahoitusta. Vastaavaa intoa tuskin olisi herättänyt mikään muu Museoviraston toiminto, vaikka nämäkin kärsivät, kuten tiedotteessa kerrotaan:

Leikkausten ja lomautusten vuoksi asiantuntija- ja viranomaispalveluihin tulee viivettä: esimerkiksi lupien, lausuntojen ja avustusten käsittelyajat pitenevät. Tämä vaikuttaa kulttuuriympäristön suojelun lisäksi alueidenkäytön suunnitteluun, kaavoitukseen ja rakentamiseen, infrastruktuurihankkeisiin sekä niiden viivästymisen kautta laajemmin yhteiskuntaan ja talouteen.

Arkeologisten kansalaislöytöjen käsittely hidastuu oleellisesti entisestään ja riski muinaislöytöjen menettämiseen kasvaa. Myös voimavarat arkeologisiin kenttätöihin ohentuvat, mikä heijastuu yksityisiin ja julkisiin rakennushankkeisiin.

Poliittinen ohjaus vaikuttaa myös yliopistomaailmassa. Viikonloppuna Yle uutisoi otsikolla Helsingin yliopisto laittoi tohtorintutkinnot ”alennusmyyntiin”: vaadittava työmäärä pienenee huomattavasti. Yliopiston edustaja horisee vertailusta muihin yliopistoihin ja väittää, että Helsingin yliopistolla on Suomessa ollut tiukimmat vaatimukset. Tätä väitettä ei kukaan nielly akateemisen porukan FB-ryhmässä. Todelliset syytkin muutokselle löytyvät jutusta: yliopisto saa rahaa väitöskirjoista. Ja jostain mystisestä syystä OKM kuvittelee, että nopeasti tehty tutkinto on hyvä tutkinto, joten se ajaa väitöskirjojen tekoa kolmen vuoden pakettiin, jolle on kv-referenssejä ainakin Tanskasta ja Briteistä. Eikä Helsingin yliopisto ole yksin tekemässä muutoksia, vaan kaikki Suomen yliopisto julistivat kesällä, että Tutkijakoulutusta uudistetaan: Yhteistyöllä kohti laatua ja vaikuttavuutta.

Historiantutkimuksen väitöskirjaprosessit ovat usein huomattavasti pidempiä eikä nopeutta edes arvosteta. Vietyäni oman prosessini läpi virallisesta aloituksesta väitökseen neljässä vuodessa ei ole ollut mukavaa lukea alan somekeskusteluja, joissa todetaan, ettei hyvää väitöskirjaa voi tehdä alle kuudessa tms. vuodessa. Arkitodellisuudessa projektit venyvät tosin tutkimuksen hiomisen ohella rahoituksen puutteen, muiden töiden ja elämän käänteiden takia. 

Ajankäyttö on kuitenkin suhteessa väitöstyön laajuuteen, joka puolestaan ei aivan suoraan näy väitöskirjan sivumääristä. Niille oli omassa Opinahjossani selvä yläraja ja esimerkiksi Helsingin yliopistossa pituutta on ohjattu kielentarkistuksen maksimimerkkimäärillä. Gradujen opintoviikkoarvoa on pudotettu ja ne ovat jo hämmentävän lyhyitä. Ehkä vielä elinaikani näen yhtä lyhyitä väitöskirjoja kuin 1800-luvun puolivälissä.

Lyhytkin työ voi olla laadukas ja merkityksellinen, jos moisia kriteerejä jaksetaan enää asettaa ja valvoa. Valitettavasti kukaan ei tunnu olevan huolissaan tohtorikoulutuksen laadusta, jota varten pitäisi toki olla ymmärrys siitä, mihin väitöskirjan teolla pyritään yhteiskunnallisella tasolla. Yksilölle kyse voi olla vaaditusta pätevöitymisestä, haasteesta, sosiaalisesta prestiisistä tai monesta muusta. Tuttu proffa kertoi, että taloushistoriassa oli "ennen" kahden kastin väitöskirjoja: oikeita ja yritysjohtajien eläköitymisen aikaan pykäämiä. Ilmeisesti tämä kategorisointi pätee muihinkin oppiaineisiin ja yliopistoihin, sillä kuulopuheen mukaan "korkeassa asemassa" olevia edelleen houkutellaan väikkärintekoon, johon ei vaadita muille pakollisia kursseja. 

Vuonna 1906 hävinnyt Helsinki

Vuoden 1905 lopussa tehtiin ehdotus, "ettei sellaisia rakennuksia ja paikkoja, joilla on sivistyshistoriallista merkitystä, hävitettäisi säilyttämättä niitä kuvien kautta jälkimaailmalle". (US 16.2.1906)

Ennen kuin varsinaista dokumentoijaa oli saatu palkattua aikakauslehdessä Viikon kuvat esiteltiin 31.3.1906 Ludviginkatu 6:sta kuva 

HKM

maininnalla "edellä mainitun talon rakennukset on jo purettu" sekä Konstantininkatu 15,

jonka rakennukset "puretaan kohdakkoin". 

Konstantininkadun n:o 15 puurakennukset myytiin t. k. 21 p. Helsingin Huutokauppakamarissa julkisella huutokaupalla eri henkilöille yhteensä 1,890 mk. 50 p:istä. Rakennusten tulee olla revityt ja poiskuljetetut ennen ensi huhtik. 10 päivää. Yllämainitulle tontille aikoo sen nykyinen omistaja arkkitehti G. Estlander kesän kuluessa rakennuttaa komean ja ajanmukaisen, useampikerroksisen kivitalon. (US 23.3.1906)

HS 21.3.1906

Annankadun 29:ssä olevat rakennukset myytiin eilen huutokaupalla eri henkilöille Helsingin huutokauppakamarin välityksellä yhteensä 911 mkasta. (US 2.6.1906)

Huutokaupalla myytiin eilen 2 vanhaa puurakennusta Punavuorenkadun varrella n:o 22 poiskuletettavaksi ensi viikon kuluessa ja maksettiin niistä yhteensä 505 markkaa. Paikalle tulee rakennettavaksi uusi ajanmukainen kivitalo. (HS 22.6.1906)

Pysähdys Katariina suuren mummolassa

Viimeinen kohde Saksan bussireissulla oli tietenkin terminaalin viinakauppa ja sitä ennen söimme hyvän aterian panimoravintolassa Eutinin pikkukaupungissa, jonka vieressä oli ajan täytteeksi sopiva barokkilinna. Koska bussiretki oli yleinen ja kaupallinen, vierailua juuri tässä linnassa ei mitenkään erityisesti perusteltu, enkä älynnyt tutustua paikan historiaan etukäteen.

Yllätyksenä tuli näin ollen yhteydet Suomen hallintohistoriaan. Englanninkielisen ryhmän opastaja kauppasi kovasti yhteyttä Katariina Suureen, sillä hänellä tuntui olevan käsitys, että koko Suomi oli tämän vallan alla. Wikipediasta tarkastaen Katariina suuri kohtasi tulevan miehensä Eutinin linnan puutarhassa 1739. 

Paikan päällä muistin Katariinan olleen sukua Kustaa III:lle ja linnan sukulaisverkostoja esitelleessä muotokuvahuoneesta bongasin Adolf Fredrikin, poikansa Kustaa III:n sekä tämän miniän. Mahdollisesti mukana oli muitakin. Esillä oli myös suunnaton sukutaulu, joka todisti, että jos on sukua yhdelle eurooppalaiselle kuningashuoneelle, on sukua niille kaikille.

Adolf Fredrikin muotokuvan kyltistä kävi ilmi, että hän oli ollut Lyypekin piispa 1727-1751! Tämän outouden valokuvasin ja tätä tekstiä kootessa selvisi että oikeammin hän oli ruhtinaspiispa. Eutinin linna oli ollut juuri samaisen ruhtinas/hiippakunnan pääpaikkana 1200-luvun lopusta lähtien, joten siitä oli tietoa seinätekstissä. Kyseessä oli valtakunnan pienin hiippakunta, johon kuului vain 53 seurakuntaa. Eikä itse Lyypekkiä. Alueen epäyhtenäisyyskin kävi ilmi seinätaulusta.

Juuri ennen Adolf Fredrikin kauden alkua Eutinin linnan oli fiksannut nykyasuunsa edeltäjänsä, joka oli Adolf Fredrikin isä ja Katariina suuren isoisä. Jos oppaan puheisiin oli luottamista, kokonaan kaakeloitu edustustilojen yhteydessä ollut keittiö oli tehty 1700-luvun alun rempassa. Kaikki kaakelit näyttivät erilaisilta.

Epäilys oppaaseen ja kyltitykseen syntyi huoneessa, jonka sängystä puhuessaan opas ei maininnut Fredrik suurta, jonka käyttöön kyltin mukaan sänky oli tarkoitettu.

Onneksi nappasin tekstistä kuvan ja saatoin nyt tarkistaa, että vierailu oli tapahtunut 1700-luvun puolivälissä ja sen oli emännöinyt Fredrikin sisko Lovisa Ulrika. Eli Ruotsin tuleva kuningatar. En näe mitään syytä epäillä, etteikö Adolf Fredrik olisi hengaillut Eutinissa. Käynti linnassa olisi saanut ihan uuden säväyksen, jos opas olisi osoittanut ikkunan, jonka ääressä Adolf Fredrik sai kuulla mahdollisuudesta siirtyä Ruotsin kuninkaaksi.

Hätäisesti Hansamuseossa

Viimeisenä Saksan päivänä ohjelmassa oli pysäys Lyypekissä. En etukäteen tiennyt oleskelun pituutta tai sitä pääsisinkö irroittautumaan ryhmästä, mutta ylhäällä oli museovaihtoehdot. Niinpä realiteettien selvittyä kirmasin kohti Eurooppalaista hansamuseota, jonka verkkosivuilla oli ilmoitettu vierailuun kuluvan vähintään puolitoista tuntia. Joka oli juuri se aika, mikä minulla oli käytettävissä... Kokemukseni perusteella aikaa on hyvä olla huomattavasti enemmän. On myös hyvä tietää, että kierrokselta ei (ainakaan yksinkertaisesti) pääse poikkeamaan kahvilaan eli kannattaa aloittaa ravittuna.

Käynnin aloitus oli hyvin tekninen. Saatuun korttiin koodattiin haluttu kieli (tarjolla oli saksa, englanti, ruotsi ja venäjä), kiinnostava kaupunki sekä teema. Kortilla sai näin näyttelyssä esiin haluamallaan kielellä sähköisten näyttöjen tekstit ja pikkunäytöt rajoittuivat omiin valintoihin eikä muuta päässyt lukemaan. Joustamattomuus hieman ärsytti, mutta tarkoitti myös, ettei "joku" innokas jäänyt tuntikausiksi tutkimaan yhtä näyttöä.

Tietoni keskiajasta ja Hansasta ovat hyvin pinnalliset, joten museo pääsi järkytt... tarjoamaan uutta tietoa heti ensimmäisessä huoneessa. Se oli omistettu Novgorodille, jossa Pohjois-Saksan kauppiaat alkoivat käydä 1100-luvulla. Tämä viikinkien reitillä jatkunut turkiskauppa ja gotlantilaisten kauppiaiden poispotkinta 1300-luvun alussa on mennyt minulta täysin ohi.

Museo oli paljolti inhoamaani mallia "lue tekstiä seinältä", mutta tämän tajuttuanikaan ei harmittanut, sillä tarjottu tieto oli mielenkiintoista. Se sai lisäluetettavuutta välihuoneista, joissa oli esineitä enemmän esillä dokumentteja. Tekstitauluhuoneisiin puolestaan oli lavastettu erilaisia tiloja, Novgorodin kohdalla pimeä satama. Valokuvassani taitaa taustalla erottua vanha tiiliseinä, joka kuului museokäynnin aloittaneeseen arkeologisen alueeseen. Siitä olisi kai saanut lopuksi lisää tietoa, mutta aikani loppui kesken.

Novgorodin jälkeen hypättiin Lyypekkiin ja 1200-luvun talousbuumiin, josta kertovat muun muassa monet perustetut kaupungit. Kuten Tukholma, jonka olin valinnut alussa seurattavaksi ja saanut ensimmäisessä pisteessä näkymän "ei oo". 

Sitten hypättiin taas noin vuosisata eteenpäin ja fokuksessa oli ruton jälkeinen Bruges 1361, jonka tekstitaulut oli sijoitettu kauppahuoneiden lavastukseen. Tässä vaiheessa katselin jo kelloa ja mittailin etäisyyksiä museokartasta, joten esitetyt kansainvälisen kaupan käytännöt eivät menneet aivan jakeluun. Muistiinpanoihini merkitsin testamenttien lisääntyvän määrän ja esitetystä lyypekkiläisestä esimerkistä (Johannes Castel noteerasin lahjoitukset turkulaiselle luostarille ja munkeille. 

Seuraava teema oli Lontoo 1478. Kymmenen vuotta aiemmin kuningas oli yrittänyt päästä hansakauppiaista eroon ja osiossa selostettiin sekä konfliktin vaiheita että saksalaisten kauppiaiden oloja ja käytäntöjä.

Hansaliitto pääsi selkeämmin esille viime tingassa eli Lyypekin hansapäivien 1518 käsittelyssä. Nyt olin jo niin kiireessä, että ymmärsin tuskin mitään. Vihoviimeinen osio esitteli Hansaliiton vihoviimeisen "konttorin" Bergenissä 1774.

Idänkaupan lisäksi mieleen jäi Skoonen sillikaupan merkitys. Paikattavaa keskiajan ymmärryksessäni on runsaasti ja jos pääsen Lyypekkiin kolmannen kerran, niin satsaan tähän museoon päivän.

P. S. Aiemman Lyypekin reissuni taisin tehdä jo ennen blogin aloitusta. Arkistossa on kuitenkin Yhteyksiä Lyypekkiin.

Wismarin ja Turun historian vertailua

Ensimmäisenä päivänä Saksassa tulimme Wismariin niin myöhään, että ehdin juosta vain pikaisesti yhteen kohteeseen toteamaan, että se vaati enemmän aikaa. Niinpä skippasin seuraavan ohjelmoidun päivän Stralsundissa, jossa olin naismuistin puitteissa käynyt (ks. Entisessä Etelä-Ruotsissa I, II, III) ja vedin perinteisen 7 tunnin maratonin neljässä kirkossa ja kolmessa museossa. Aukioloajat riittivät nipin napin, joten onneksi en sortunut paattiajeluun aurinkoisessa säässä.

Mielessäni oli historian Suomi-ilmiö, joten yritin muistiin nojautuen vertailla Wismaria Turkuun. Niinpä kaupunginmuseossa kuuntelin äänioppaan ekan pätkän viisi kertaa saadakseni ylös hyvin ohimennen lausutun kohdan, jossa "vendiläisten slaavien" ja obotriittien alueelle tuli uutta porukkaa Holsteinista, Westphalenista ja Ala-Saksista. Edeltävästä ristiretkestä ei lausuttu sanaakaan. Historia alkoi kirjallisista lähteistä, joista varhaisimmassa vuodelta 1211 keisari Otto IV jakoi oikeuksia Wismarin satamalle. Painotus historiankerronnassa on siis toinen kuin Suomessa ja Turussa. Mutta astiat kaupunginmuseossa hyvin tutun oloisia.

Turku sai uusimman tutkimuksen mielestä kaupunkioikeudet vuoden 1300 paikkeilla. Wismar oli kaupunki viimeistään vuonna 1229. Maailmanperintötalossa oli esillä kopio kaupungin hallinnon kirjanpidosta vuosilta 1250-72. Kolmen kilometrin mittainen kaupunginmuuri rakennettiin vuonna 1276 tiilistä, joiden polttaminen tuhosi ympäristön metsät. Kuitenkin tiiliä tarvittiin myös isoihin kirkkoihin. Näistä Marienkirchestä on jäljellä vain torni, jossa sai rahaa vastaan katsoa animoidun 3D-filmin kirkon laajentamisesta 1300-luvulla. Se oli havainnollinen ja näkisin vastaavan mielelläni Suomessa, jossa kirkkoja rakennettiin samoihin aikoihin. Merenkäviöiden Nikolaikircheä rakennettiin sata vuotta alkaen vuodesta 1370. Uusin kirkoista oli Georgenkirche, jonka rakennus alkoi 1400-luvun alussa. Siellä kuvasin oheisen seinämaalauksen ajatellen, että Turun tuomiokirkossa on voinut olla jotain vastaavaa.

Edellisenä päivänä Rostockissa olin nähnyt paikallisessa Mariankirkossa keskiaikaisen astronomisen kellon. Wismarin kaupunginmuseossa selvisi, että kaikissa kolmessa kaupungin kirkossa oli ollut astronomiset kellot, vaikka niistä oli jäljellä enää yksi viisari. Miten mahtoi olla Turussa?

Kirkkoihin liittyi arkkidiakonin talo. Tuli mieleen, että Turun piispan residenssi on voinut olla jotain saman tyylistä.

Wismarin muuri ja rakennuskaava määrättiin Lyypekistä käsin ja kaupunki kuului Hansaliittoon. Kauppaa käytiin koggilaivoilla ja satamassa oli sellaisen kopio, joka sopisi Aurajokeenkin.

Hansan heiketessä 1500-luvulla ruhtinaat pyrkivät saamaan valtaa kaupungeissa. Wismarissa tämä näkyy konkreettisesti Mecklenburgin herttuan häihin vuonna 1555 valmistuneessa renesanssipalatsissa. Eli kun Juhana herttua fiksaili Turun linnaa ennen omia häitään vuonna 1562, esikuvanaan oli tämän kaltaiset rakennukset.

Pyhän hengen hospitaalin kirkossa tekstit olivat vain saksaksi, joten saanut tolkkua siitä, mistä eri tavoin koristellut penkinpäädyt olivat kotoisin. Monet vuosiluvut olivat 1500-luvulta, kuvassa oikealla 1574.

Vuosisadan vaihtuessa Wismar sai vesijohdon. Kaupunki päätyi Ruotsin hallintaan vuonna 1648 ja sinne perustettiin 1653 tribunaali eli valitusoikeusistuin. Turun hovioikeus oli perustettu 1623.

Ruotsin valta kaupungissa kesti vuoteen 1803, joten se sai kaupunginmuseossa pari huonetta. Kiinnitin huomioni muunmuassa killan armopyssyyn, jonka kuvaus vastasi artikkelia Uhritukkeja ja fatipyssyjä – rahankeräyslippaiden varhaista historiaa lukemaani Turun historiakirjoitusta. Nikolainkirkossa oli jo ennen tätä tullut vastaan uhritukki, joka on oheisessa kuvassa.

Moneen kertaan näin kuvallisen painatteen Wismarin suuronnettomuudesta 28.7.1699, kun kolme ruutivarastoa posahti salamaniskusta. 

Useampaan kertaan kohtasin myös paikallisen symbolin Schwedenkopf eli Ruotsinpään, joita oli kaksi kaupunginmuseon kokoelmissa. Oliko ollut enemmän jäi epäselväksi, kuten muukin näihin liittyvä. Sataman perinnekeskuksessa jäin ymmärrykseen, että päat olivat entisiä keulakoristeita, joita oli käytetty sataman tuloväylän merkkinä.

Selkein muisto Ruotsin vallasta Wismarissa on Erik Dahlbergin suunnittelema arsenaali, jonka oven päällä on Kaarle XII:n nimikirjaimet. Nykyään rakennus on kaupunginkirjasto.

Rakennuksen yksityiskohtiin ohjattiin huomio näköputkilla toiselta puolelta katua.

P. S. Saksan varhaishistoriasta löysin "sopivasti" reissun jälkeen podcastin History of Germans. Koska asiasisältö on itselleni uutta, en voi sanoa laadusta muuta kuin, että vaikuttaa asialliselta.

Hautakivistä kulttuuriperintönä

Viime viikon matkallani kiersin niin ahkerasti kirkkoja, että hautakivet olivat jatkuvasti silmien edessä ja usein jalkojen alla. Vaikka älyllisesti ymmärrän, etteivät minun askeleeni merkittävästi kuluta jo lukukelvottomaksi muuttuneita pintoja, jo ihkaensimmäisessä kohteessa eli Vadstenan luostarikirkossa tuntui pahalta tiedon ja tekijöiden taidonnäytteen katoaminen.

Vadstenassa oli jollain periaatteella siirretty osa kivistä ulkosuojiin. Näistä pystyi lukemaan nimiä.

Saksan puolella Wismarissa Nikolain kirkon heikkokuntoisimmat kivet oli kierrätetty pihakiviksi.

Mariankirkon hävitykseen oli jätetty kurkistusreikä.

 Mutta esillä oli myös kokonaisina säilyneitä/säilytettyjä hautakiviä, joissa oli jopa opastustekstit. Luin ne sekä aamuajankuluksi että muistellen Falunissa yllättäen vastaan tullutt esivanhempien hautakiveä. Vastaavaa elämystä ei ollut nyt tarjolla, mutta koetuista vaihtoehdoista tämä tuntui kulttuuriperinnön säilymisen ja jakamisen kannalta parhaimmalta.

Ovien avautumissuunta

Grännasta lähtiessä bussimatkan opas viihdytti meitä "paljastamalla" syyn suomalaisten ulko-ovien avautumissuunnalle: kirkkorymylit ja 1880-luvun palomääräys. Kokemäkeläisenä kirkkorymylit ovat selityksenä tuttuja, mutta en ollut aiemmin kuullut määräyksestä ajoituksineen. 

Ylen jutussa vuodelta 2015 on jo otsikossa esillä yhteys "Joulukirkkojen tuhoisien pakokauhujen vuoksi ovet aukeavat Suomessa ulospäin". Kirkkorymylien esittelyn jälkeen kerrotaan, että "Joulupaniikit saivat esivallan antamaan 1800-luvulla määräyksen kirkonovien avautumissuunnan muuttamisesta, ja tapa vakiintui vähitellen myös muualla yhteiskunnassa." Sata vuotta on aika pitkä aika...

Sanomia Turusta antoi 15.3.1853 olennaista tietoa otsikolla "Kuinka Ovet ovat asetettavat"

Noin neljäkymmentä vuotta sitten erinomaisen lumisena talvena surkuteltiin Turussa vanhallaista vaimoa lapsenensa, jonka kinos oli niin sulkenut tupaansa, että hän ei millään tavallasaanut ovea eikä akkunaa aukenemaan, eikä niinmuodoin päässyt tärkeimpiä tarpeitansa noutamaan. Ovi ja akkunat aukenivat ulospäin, ja kinos oli niin kova, etteivät voiman perästä ponnistamalla vähääkään myöden antaneet. vasta usiamman päivän perästä naapurit rupesivat heitä kaipaamaan, kuin ei äitiä eikä lasta kuulunut eikä näkynyt; sitten mentiin hakemaan ja löyttiin tupa aivan kinoksen sisällä, ihmiset kuolleina viluun ja nälkään. Asun-huonetten ulko-ovea ei koskaan pitäisi pantaman ulospäin aukenemaan.

Mutta siihen siaan kuin yksinäisten ihmisten asun-huonetten ulko-ovi on sisällepäin avastava, pitää kirkkojen ja muiden suurempain huonetten ovet aukeneman ulospäin. Sen näytti surkia tapaus Juvan kirkossa joulu-aamuna noin parikymmentä vuotta sitten. Saarnan aikana huusi joku tietämättömästä syystä: tuli! Siitä muut luulemaan, tulen valloillansa olevan, eli tulipalon kirkossa taikka aivan likeellä syttyneen. Ensin ruvettiin huutamalla tulta hokemaan, sitten koko kirkon täysi väkeä oviin tunkeumaan, ja niiden sisällepäin avastavina ollessa, sulloivat ihmisparat toinen toisensa niin piukkaan, että useammat nääntyivät tukehtumalla, toiset poljettiin jaloissa kuolluksiin. Ei mikään voima olisi voinut ovia avata, eikä mikään ääni koko hirmuissansa olevan joukon äänen yli kuulua. Tästä syystä käskikin senaikainen General Guvernööri Greivi Sakrevsky kaikki kirkon ovet tehtämään ulospäin avattavaksi. 

Juvan jyryjoulu oli 1829 ja Arseni Zakrevski Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1823–1831. Maaseudun Tulevaisuuden jutun mukaan määräys annettiin vuonna 1829, mikä olisi ollut joulun jälkeen varsin vaudikasta säätöä. Vaikutus oli kuitenkin hidas, joten säädös lienee koskenut uudisrakennuksia.

Karamellituliaisia

Olin viime viikon lomamatkalla, jossa en päässyt juoksemaan museoissa, sillä kyseessö oli kaupallinen bussikiertomatka. Ekassa pysähdyspaikassa Vadstenan luostarimuseossa kärvistelin tunnin englannista suomeen tulkkausta, joka jälkeen museoon tutustumiseen jäi 10 minuuttia. Seuraavaan paikkaan eli Grennaan olin jo onneksi anonut vapautuksen polkagris-pajasta kadun toisen puolen museoihin. Toinen oli omistettu kaupungin oman pojan epäonnistuneelle yritykselle käydä pohjoisnavalla kaasupallolla. Se oli iso ja ammattimaisesti tehty. Aihe vain surullinen.

Toinen museo oli perinteisempi paikallismuseo. Puutarhamuistojen ja järvestä löytyneen keskiaikaisen miekan ohella kokonaisen huoneen oli saanut piparminttusauvojen tekijä Amalia Eriksson. En tiedä, mitä kaupallisella puolella kerrottiin, mutta täällä seinätekstit eivät väittäneet Erikssonia innovaattoriksi. Eivät kyllä myöskään selittäneet, mistä hän oli saanut karamellireseptin, jonka terminus ante quem -ajoitus on 10.1.1859, jolloin maistraatti antoi luvan liiketioimintaan mainiten "s. k. polka grisar".

Tuli mieleen lapsuuden kielimatkojen paksummat sokerisauvat, joiden Wikipedia-sivu ei sano historiasta mitään. Linkittää kylläkin yleisemmälle sivulle, jossa varhaisin varma tieto on syksyltä 1837 Yhdysvaltojen itärannikolta. Saksan ja ranskankieliset Wikipedia-sivut eivät puolusta mitään paikallista varianttia.

Mites Suomessa? Piparminttu ei esiinny SLS:n julkaisemissa resepteissä. Varhaisin elintarvikelöytö sanomalehdissä on piparminttu paloviinamausteena Viipurissa (Tillkännagifvanden ifrån embets-myndigheterne i Wiborgs stad 11.09.1850). Piparminttupastilleja myytiin Helsingissä siirtomaakaupassa (Helsingfors Dagblad 9.5.1864). Piparminttuteetä suositeltiin koleeraan (Hbl 15.1.1866). Ainoa selvä viite kotimaiseen tuotantoon on vuoden 1875 käsityönäyttelyn palkintolistassa helsinkiläinen Mimmi Rosenqwist, jonka tuote oli "pepparmynts pastiller" (Morgonbladet 15.9.1875). 

ÅU 20.7.1871

Piparminttukaramelleja hakiessa vasta tajusin, kuinka köyhä karkkivalikoima oli vielä 1870-luvulla. Esimerkiksi turkulainen Sairanen myi rintakaramelleja, jotka toisen mainoksen mukaan olivat "terveellisiä, auttavat yskästä" (Ilmarinen 11.4.1885). Myös "Rocks" ja Monpensier olivat kovia sokerikaramelleja.

Väläyksiä Susanna Eisenbergin elämästä

 

Lasse Iso-Iivarin talonhaltijalistoihin tottuneelle Kaarinan talon tiedoissa ei näytä olevan mitään erikoista. Matts Conrad Hyttner oli mennyt naimisiin 10.9.1780 Susanna Eisenbergin kanssa ja kuollut 4.8.1792. Leski oli solminut uuden avioliiton Johan Sandbergin kanssa 26.11.1794. Hiskiin kurkistamalla selviää vielä, että Matts Conrad oli avioliittoa solmittaessa maatilan pehtoori ja kuollessaan 36-vuotiaana kellarimestari. Johan Sandberg puolestaan oli räätäli.

Dahlströmin kortistoa selailelemalla käy selväksi, että Susannan isä oli pellavankutoja Jacob Eisenberg, jonka tontista oli kiistaa. Uusi kurkistus Hiskiin todistaa Eisenbergille ja vaimolleen Elisabeth Wollingille syntyneen 16 lasta, mutta monen kohdalla on merkintä pikaisesta kuolemasta.

Kortistosta ei kuitenkaan käy ilmi se, että vuonna 1796 Johan Sandberg ilmiannettiin Turun kämneerinoikeuteen kaksinnainnista. Hän oli joko tuolloin kaupungin ulkopuolella tai pääsi karkuun, sillä hänet saatiin kiinni Hedermoran kaupungista. Kun hänet piti sieltä lähettää turkuun, mies pääsi karkuun. Turun ja Porin läänissä luetun ja 14.9.1796 päivätyn kuulutuksen mukaan Johan Sandberg oli jonkin verran yli 30-vuotias, pitkä ja kapoinen varreltaan, tummahiuksinen ja oli karkuun päästessään pukeutunut univormufrakkiin ja "alusvaatteisiin". Lisäksi tiedettiin, että hän oli ollut ennen räätälöintiä aliupseeri Västmanlandin rykmentissä. (Vaikka rykmentit vilisevät Johan Sandbergejä, tätä tietoa en saanut vahvistettua ArkivDigitalin Generalmönsterrullor-haulla.)

Seuraava epätavallinen vaihe Susanna Eisenbergin elämässä tapahtui alkuvuonna 1799. Åbo Tidningarissa julkaistiin 25.2.1799 Carl Wilhelm Hufwudsköldin Kemiön Långholmenilla allekirjoittama pitkä ilmoitus. Siinä kellarimestari Hüttnerin leskeä kutsuttiin Susanna Råbockiksi, väitettiin tämän saaneen taloudenhoitajan paikan Hufwudsköldiltä ja toimineen epärehellisesti. Vasta 22.4.1799 julkaistussa vastineessaan "Susanna Hüttner, född Eisenberg" ilmoitti, ettei hän ollut koskaan käyttänyt nimeä Råbeck eikä ollut taloudenhoitajana. Kirjoitusparille on vaikea keksiä selitystä. Susanna Eisenberg viittaa oikeusprosessiin, joten ehkä asiakirjoista löytyisi lisää tietoa.

Susanna Eisenberg meni kolmannen kerran naimisiin 15.1.1809 kupariseppämestari Henric Ollongrenin kanssa ja kuoli 76-vuotiaana 26.8.1831.

Vuonna 1905 hävinnyt Helsinki

- Katoavaan Helsinkiin voidaan jo lukea ne puurakennukset Ullankadun 3:ssa ja Kirkkokadun 14:ssä, jotka eilen myytiin huutokaupalla Helsingin huutokauppakamarissa. Vanhain rakennusten sijaan aiotaan ensi kesänä rakentaa uudet useampikorroksiset kivimuurit arkkitehti G. Estlanderin laatimain piirustusten mukaan. (HS 16.3.1905)

- Nyt ne on Kasarmintorin harmaanlikaisista purjekankankaista ja vanhoista tavaralaatikoista rakennetut myymäläkojutkin menneet kaiken mailman tietä. — Se on sitä häviävää Helsinkiä. Näitten sijalle rakennetaan komea kauppahalli. — Nouseva Helsinki. Mutta tätä ei olisi pitänyt tehdä. Sillä heti kun ne rumat kojut olivat torilta hävinneet, tekivät Geselliuksen perilliset valituksen maistraatiin, että heidän tonttinsa hinta alenee kun näköala pilattiin. — Kaunis juttu ja merkillinen makuaisti. Melkein yhtä merkillinen kuin nykyaikaisten arkitehtien. (Tuulispää 8/1905)

- Länsi-Rannan 14:n rakennukset myytiin eilen julkisella huutokaupalla Helsingin huutokauppakamarin välityksellä 2,845 mkasta. Tontille rakennetaan komea liikepalatsi. (US 30.3.1905)

- Talossa n:o 17 rakennukset Albertinkadun varrella myytiin eilen Helsingin huutokauppakamarissa yhteensä 2,930 mkasta. — Rakennukset hajoitetaan ensi tilassa ja muutetaan Espoon pitäjään ja Snappertunan kappeliin. Kesän kuluessa rakennetaan poisvietyjen huoneiden sijalle uusi useampikerroksinen kivirakennus. (US 16.6.1905)

- Näinä päivinä on neiti Mina Weurlander myynyt omistamansa talon n:o 11 Elisabetinkadun varrella muutamalle kiinteimistöosakeyhtiölle, joka aikoo tälle ja sen viereiselle tontille rakennuttaa kivitalon, jonka etusivut tulevat Elisabetinkadulle ja kulmakadulle päin. Neiti Weurlanderin myymällä tontilla ollut vanha puutalo, joka oli rakennettu edellisen vuosisadan alussa, on jo purettu. Talo joutui Weurlanderin perheen haltuun 1836, jolloin neiti Weurlanderin isä, kauppias Gustaf Weurlander sen osti. (HS 13.8.1905)

- Helsingin huutokauppakamarin välityksellä myytiin eilen Fjälldalin alueella olevat työväen asunnot useille henkilöille yhteensä 6,988 markalla. Rakennukset, joissa on kaikkiaan 136 asuinhuonetta sekä joukko ulhuoneita, on hajoitettava ja paikalta toimitettava tämän kuun kuluessa. (US 10.9.1905) Helsingin Kaiku 9.9.1905:

Kun helsinkiläisiä yritettiin laskea

Kuulutuksilla, jotka sekä luettiin kirkoissa että julkaistiin kaupungin sanomalehdissä, koetti komitea antaa yleisölle tiedon väenlaskun tarkoituksesta sekä sen ohessa estää kaikkia epäoikeita ja vääriä luuloja (esim. uuden veroituksen pelkoja y. m.), jotka pantiin sen kanssa yhteyteen. Epäluuloa ei kuitenkaan voitu täydellisesti poistaa. Päivinä ennen väenlaskua lienee jommoinenkin määrä vaivaisten luokkaan kuuluvia henkilöitä lähtenyt kaupungin lähimmäisiiu kyliin sekä Wiaporiin, jonne jäivät kunnes luultu vaara oli ohitse. Omin silmin nähneet kertovat että muutamina päivinä Maaliskuun ensimäisen p:n jälkeen maanteillä lähinnä kaupunkia löytyi paljo enemmän jalan astuvia kuin tavallisesti, jotka kelkoilla vetivät perässänsä sen vähän määrän vaatteita ja huonekaluja, jonka luultavasti pakomatkalle olivat ottaneet mukaansa. Sama valon-arkuus eli julkisuuden pelko sai myös monta heidän vertaisistansa, jotka olivat jääneet kaupunkiin, koettamaan vetäytyä pois väenlaskusta. 

Sen vuoksi kävi välttämättömäksi antaa polisin 28 p. Helmikuuta illalla toimittaa erityinen lasku muutamissa taloissa, jotka olivat yleisesti tunnetut arveluttavan maineen alaisten henkilöin pesäpaikoiksi. Tämän kautta tulikin, niinkuin sittemmin havaittiin, useat huushollilistat täydellisemmiksi. Eräässä Katajanokan talossa esim., jonka omistaja oli entinen kapakanpitoa harjoittava venäläinen ala-upseeri, tuli niin muodoin 15 miestä ja 1 vaimo ylöskirjoitetuiksi, jotka muuten eivät olisi tulleet kenenkään huushollilistaan pannuiksi. Näillä henkilöillä, jotka kaikki olivat parhaimmalla ijällänsä, ei ollut monella minkäänlaista virkaa. Ne olivat "ent. kisällejä", "ent. oppipoikia", "ent. sotamiehiä", olipa yksi "ent. ojennushuoneelainen"kin. Useimmat ilmoittivat itsensä matkustavaisiksi sekä elävänsä spittingin (siirapin ja veden sekoituksen) myymisellä. 

Wäenlasku maaliskuussa 1870 Helsingin, Turun, Wiipurin ja Oulun kaupungissa

 

Kluuvinlahden länsiranta (Pellosta kaupungiksi)

Vuonna 1776 Helsingistä piirretyssä kartassa varsinaisen kaupunkialueen luoteispuolella on muutama viljelyspalsta: pohjoisimpana apteekkari Damin Pelto (4), keskellä kauppias Sederholmin pelto (4) ja eteläisimpänä porvari Karbergin pelto (5) Grönbergin tuulimyllyn vieressä. Sederholmin alueesta on myös tarkempi kartta (HKM), jossa Karbergin pellon ja Kluuvinlahden välillä on Grönbergin pelto. Vuonna 1784 apteekkari Damin ja porvari Karbergin pelloilla viljeltiin tupakkaa, juurikasveja ja mausteita.

Vuonna 1810 piirretyssä kartassa samalla kohdalla on Lampenius plantage, mutta muutamaa vuotta myöhemmin puutarhamestari Erik Lampeniuksen piti selvittää maistraatissa, millä oikeuksilla hän käytti Kluuvinrannassa sijainnutta Grönbergin peltoa (Mpk 19.3.1817 §3).

Vuoden 1829 lopussa tarjottiin vuokralle puutahamestari Lampeniuksella elinikäisesti vuokralla olletta kokonaisuutta "Dahmske plantagen jemte i sammanhang dermed varande Grönbergska åkern". (Mpk 14.12.1829 §7). Näin vaikka kaavoitus oli juuri siirtymässä alueelle. Kaksi vuotta myöhemmin piirretyssä Charta öfver Trädgårdsmästare Enkan Maria Lampenii innehafde s.k. Dahmska och Grönbergska plantager (HKM) viljelysten päällä on kortteli Kameli (38).

Lampeniusten rakennus puolestaan on Orava-korttelin (40) puolella. Kiinteistökortistosta ja perukirjasta (HKA 1345) käy ilmi, että Maria Lampenius osti syksyllä 1829  kaupungilta kyseisen korttelin tontit 3 (Vilhonkatu 5 ja Vuorikatu 18), ja tontin 4 (Vilhonkatu 7 / Mikonkatu 21).

 Kameli-korttelia ei rynnätty rakentamaan vaan jäljellä olleet Damin ja Grönbergin puutarha-alueet olivat vuokrattavissa vielä keväällä 1832. Tarjoukseen tarttui Lampeniusten poika, raatimies Gustaf Lampenius. (Mpk 2.4.1832 §3).

Vuoden asemakartassa Kluuvinlahden ranta on jo kaukana.

P. S. Pohtiessani aiemmin Lampeniuksen viljelmää keskitin katseeni Erottajan seudulle, enkä huomannut ollenkaan Kluuvinlahden länsirannalla sijainnutta osaa. 

Suomenmaan asukkaista ja niiden tavoista 1850: tervehtiminen ja juhlinta

Pietari Hannikaisen toimittaman lehden Lukemisia maamiehille numerossa 3/1850 ilmestyi artikkeli Suomenmaan asukkaista ja niiden tavoista. Kyseessä on lyhennelmä Antero Wareliuksen vuonna 1847 julkaistusta tutkimusraportista Bidrag till Finlands kännedom i ethnographiskt hänseende. Huomioitaan käytös- ja juhlakulttuurista:

Suomalaisen talonpojan tavat, ehkä erillaiset eri maakunnissa, ovat säilyneet yleisesti puhtaina ja yksinkertaisina. Rantamailla ja suurempain kaupunkein tienoilla ne ovat enemmin sivistyneet taikka oikeemmin, pahenneet, mutta sisempäisissä maakunnissa on sen siaan suurempi raakuus ynnä luonnollisuus. Tervehtäissä annetaan herrasväelle kumarrus eli nyykäys, vaan talonpoikain kesken annetaan vaan kättä eli likistetään. Hattua eli lakkia ei kohoteta ulkona eikä huoneessa muutoin kuin herrasväelle. 

Tansseissa ja kokouksissa annetaan Satakunnassa naisväelle parempipuoli tupaa ja miehet istuvat ovipuolella eli lavanalustalla, muualla Suomessa on se juuri vastahakaan. 

Häitä pidetään eritavalla kussai maakunnassa; pisimpään pidetään niitä Satakunnassa, jossa ne usiasti kestävät 5 eli 6 päivää. Se kiiltävä morsiusruunu on usiammissa paikoin vaihettu kukkasiin eli vaan vatteesen. — 

Joulu on niin kuin muissai Lutheruksen uskoisissa maissa suurin juhla; silloin pidellään tanssia ja muita leikkiä talonpojissa niin kuin valloissaki. 

Helluntaiksi poltetaan Satakunnassa ja Hämeessä ilovalkioita, eli Helkavalkeita mäkilöillä. Turun tienoilla ja muualla Suomessa poltetaan sellaisia keskkesää eli Johanneksen päivää vasten yöllä, ja kutsutaan kokoksi eli kokkovalkeiksi. Pohjanmaalla sellaisia ei tunneta. Siellä asetetaan sen siaan pihalle suuri koivu, jonka ympärillä tanssitaan koko Johannesyö, ja joka sitte jätetään pihalle koko kesäksi. 

Tanssi tapahtuu Pohjanmaalla, ja muuallaki sisämaakunnissa laululla eli rallatuksella, joka vielä viime vuosisadalla oli tapana Turuntienoillaki. Runolaulu elää enimmän Karjalaisissa, on vähemmin tuttu Savolaisille, Turun ja Hämeen puolelta on se jo lopeti katoomassa. Satakunnassa kuullaan sitä vielä lapsen viihytyslauluina. Suomalaisten ominainen soitto, kantele, jo on hävinnyt koko Länne puolella Suomea; ainoastaan Karjalassa tavataan sitä vielä yhteisemmästi..

Auringonpimennyksiä Suomessa

Äskettäin tartuin Petrus Magnus Gylleniuksen päiväkirjaan ja muuta hakiessani huomasin hänen merkintänsä 25.10.1649

Och samma affton förmörcktess Soolen emoot hon skulle gåå nedher, och när halffparten alt henne war förmörckat gick hon undher.

Yliopistossa opiskeleva mies ei näytä suuremmin ihmetelleen osittaista auringonpimennystä. Jännää siinä mielessä, että ainakin vuosisadan lopulla myös yliopistossa koulutetut tyypit katselivat komeettoja lahkeet tutisten eli tulkiten ne pahan enteeksi. Ursan julkaisussa Auringonpimennykset on yksi luku kansanperinteesstä, jossa on mukana suomalaistakin aineistoa.

Näiden ajatusten lisäksi heräsi mieleen kysymys Suomessa koetuista täydellisistä auringonpimennyksistä. Oma kokemukseni kesältä 1990 on edelleen muistissa, joten luulisi vastaavien jättäneen ajatuksen aihetta menneissä sukupolvissakin.

Eli heräsi hinku saada eteen auringonpimennysten lista. Valmiina sitä en löytänyt, joten tein itse.

Jakobstads tidning väitti 7.7.1945, että edellisen kerran Pietarsaaressa oli koettu täydellinen auringonpimennys vuonna 1708. NASAn laskennan perusteella kyseessä oli nykykalenterin päivä 14.9.1708.

Wikimedia

Ruotsissa aheretussa listassa varhaisin tieteellisesti havainnoitu täydellinen auringonpimennnys koettiin Tukholman seudulla, kattaen Uppsalan, 22.4.1715 (nykykalenterissa 3.5.1715). Suuren Pohjan sodan katastrofissa ei ehkä tuntunut miltään ja Wikipedia-tekstin perusteella Uppsalassakaan ei odotettu pimennyksen olevan täydellinen. Pimennys on niin laaja tai merkittävä, että sillä on oma Wikipedia-sivu. Jos tulkitsen sen kaavion oikein, koettiin auringonpimennys täydellisenä eteläisessä Suomessa. 

Ruotsin listassa seuraavana on päiväys 2.5.1733 (nykykalenterissa 13.5.1733), jonka pimennys osui auringonlaskun aikaan, joten kokemus ei varmaankaan ollut järisyttävä. Gustav Holmbergin blogitekstistä selviää koottu havaintoverkosto, jonka lähettämiä raportteja Holmberg ei ollut tekstiä varten lukenut. Käytössään oli Anders Celsiuksen yhteenveto Acta Literaria et Scientiarum Sveciaessa, jossa oli havaintoja noin 60 paikasta. Nykyistä Suomea edustaa Kalajoki ja Kokkola eli ilmeisesti pimennys koettiin ainakin läntisessä Suomessa.

Wikipediaan kopsatun NASAn laskelman mukaan tämä pimennys kesti 4 minuuttia 6 sekuntia, sijaintikoordinaatti oli 67.9°N 99.5°W ja polun leveys 339 kilometriä. Positiopiste on Pohjois-Kanadassa, joten kovin helposti tätä en olisi Ruotsiin ja Suomeen yhdistänyt. Ongelmana ei ollut ainakaan typo, mutta hieman yllättävästi lähteessä tarkkuus on vähäisempi: 68N 99W. 

Ruotsalaisessa listassa ei ole ilmeisesti osittaisia auringonpimennyksiä, jotka Fredric Mallet raportoi artikkeleissaan "Solens förmörkelse den 17 Oct. 1762, observerad i Upsala" (KVAH 1764) ja "Solförmörkelse d. 1 April 1764, observerad i Upsala" (KVAH 1764). Jälkimmäisen pimennyksen havainnoi myös Anders Hellant Pellossa ja kirjoitti raportin "Observationer på solförmörkelsen den 1 April 1764, anställda i Pello" (KVAH 1764). Raportteja kirjoitettiin myös Hernösandissa, Tukholmassa, Karlskronassa ja Landskronassa.

Keskipäivällä 4.6.1769 auringonpimennyksen havannoi Jacob Gadolin Liedon Vanhalinnassa   ja raportoi tämän artikkelissaan "Observationer på Venus i solen den 3 Junii 1769, anställde vid Åbo" (KVAH 1769). Anders Johan Lexell esittää (käsittääkseni) artikkelissaan "Några svenska orters geographiska longituder, uträknade af observationer öfver solförmörkelserna åren 1764 och 1769" (KVAH 1773) vuoden 1769 auringonpimennyksen kokemista:

Paikannimien perusteella osittainen pimennys on koettu ainakin Turun ja Kajaanin välisellä kaistaleella. 

Turussa 15.6.1787 koetun pimennyksen havainnoista Johan Henric Lindqvist kirjoitti artikkelin "Solförmörkelse den 15 Jun. 1787, observerad i Åbo" (KVAH  1787). Sama pimennys koettiin Lundissa ja Tukholmassa. 

Samoista paikoista kerrottiin auringonpimennyksestä 4.6.1788 ja Turussa raportoijana oli jälleen Johan Henric Lindqvist (KVAH 1788). 

Myös 3.4.1791 koetun auringonpimennyksen mittasi Turussa Lindqvist ja muut tieteelliset havainnoijat olivat Tukholmassa, Skarassa, Strängnäsissä ja Bollnäsissä (KVAH 1791).

Vain Turusta havainnoitiin auringonpimennys 28.8.1802, josta Gustaf Gabriel Hällström kirjoitti raportin "Solförmörkelse den 28 Augusti 1802, observerad i Åbo" (KVAH 1804) . Tällä pimennyksellä on Wikipedia-sivu, jonka kaavion perusteella kokemus Suomessa oli osittainen.

Hällström raportoi myös turkulaisen auringonpimennyksen 17.8.1803 ja tästä oli havaintoja myös Lundissa (KVAH 1804). Wikipedia-sivun perusteella kokemus Suomessa oli taas osittainen.  

Edelleen Hällström mittasi Turussa auringonpimennyksen 11.2.1804 (KVAH 1806)

Auringonpimennyksen 28.7.1851 täydellisen pimennyksen polku kulki Wikipedia-sivun kaavion perusteella Suomen eteläpuolella.

Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa 1896 muistettiin hyvällä auringonpimennystä 15.3.1858, vaikka kuu oli tuolloin niin kaukana maasta, että täydellisimmänkin pimennyksen hetkellä näkyvissä oli korona. Vaikutus oli silti suuri, sillä pimennys osui iltapäivään ja se näkyi tiheästi asutulla alueella Vaasan seudulta Vienanmerelle. Kyseisen vuoden almanakassa maamerkeiksi poimittiin Isokyrö, Alahärmä, Kortesjärvi, Kaustinen, Piippola, Säresniemi ja Suomussalmi 

Teema oli vuosikirjassa 1896 ajankohtainen, sillä auringonpimennys oli odotettavissa aamuvarhaisella 9.8.1896 Enontekiön ja Utsjoen Lapissa. Tälläkin pimennyksellä on oma Wikipedia-sivunsa.

Suomenkielisessä Wikipediassa on 1900-luvun tiedot: "Suomessa näkyi edellinen täydellinen auringonpimennys linjalla Helsinki–Joensuu aamuyöllä 22. heinäkuuta 1990. Lisäksi 1900-luvulla sattui täydellinen auringonpimennys 21. elokuuta 1914 maan lounaisimmassa osassa, 29. kesäkuuta 1927 maan pohjoisimmassa osassa ja 9. heinäkuuta 1945 linjalla Kokkola–Kerimäki."

Helena Sofia Segerrothin elämästä

Helena Sofia syntyi Espoon Vanhakartanossa 26.5.1827 vanhempinaan pitäjänräätäli Eric Johan Segerroth ( s. 8.3.1785 Espoo) ja Sofia Väck (s. 14.11.1802 Espoo), jotka olivat avioituneet tapaninpäivänä 1825. Eric Johan oli myös syntynyt espoolaisen pitäjänräätälin pojaksi Bembölessä eli perheellä oli juuret Pohjois-Espoossa.

Siellä syntyivät myös Helenan sisarukset Maria Vilhelmina 9.3.1830, Fredrik Wilhelm 31.7.1836 ja Anders Johan s. 4.5.1842. Mutta Anders Johanin syntymän jälkeen koko perhe muutti Helsinkiin. (Espoo RK 1825-1832, 402; 1833-1839, 174; 1840-46, 159) 

Teini-ikäinen Helena Sofia meni todennäköisesti heti palvelukseen ja alkoi elää itsenäistä elämää. Hän synnytti 9.12.1858 pojan, joka sai nimen Alexander Edmund Segerroth. Lapsi kastettiin vasta 28.12.1858, joten ehkä isää oli yritetty saada tunnustamaan lapsi. Avioton lapsi ei rikkonut Helena Sofian välejä perheeseensä. Veli Fredrik Wilhelm oli kummina ja Helena Sofia henkikirjoitettiin seuraavana vuonna Uudenmaankadulla, josta vanhempansa olivat vähän aikaisemmin ostaneet puolet Pöllö-korttelin (89) tontista 13. (Helsinki RK 1838-1853, 265 (S), 1856-1869, 409; KA. U51:891 (1859))

Kauppakirjanpitäjänä toimineen Fredrik Vilhelmin häitä taloudenhoitajatar Maria Vilhelmina Kreanderin kanssa vietettiin keväällä 1865 (Hbl 15.5.1865). Loppuvuodesta Fredrik Vilhelm oli yksi monista viinan vähittäismyyntilupaa hakeneista (Helsingfors Dagblad 5.12.1865). Taisi jäädä saamatta, sillä häntä kutsuttiin useimmiten vahtimestariksi. Fredrik Vilhelm asui Jääkärinkatu 7:ssä, joka vaurioitui joulukuun 1866 ruutiräjähdyksessä (SWL 1.3.1867)

Vuonna 1869 Helena Sofia sai tai otti palveluspaikan insinöörieverstin N. Lialin taloudessa. Palvelussuhteen kestettyä kymmenen vuotta Helena Sofia sai Keisarillisen Suomen talousseuran palkintona kaiverretun hopeakellon (Sanomia Turusta 1.3.1879). 

Pikkuveljellä Fredrik Wilhelm meni huonommin, hänet haettiin holhouksenalaiseksi (FAT 10.7.1873). Puoli vuotta myöhemmin Helena Sofian isä kuoli 88-vuotiaana 30.11.1873. Hänen jättämänsä perinnön arvokkain osuus oli tontti ja asuintalo, jonka sisustukseen oli riittänyt kaappi, sänky, 3 tuolia, 2 arkkua ja hylly. (HKA 6009). Vähäinen perintö jaettiin, kun Fredrik Wilhelm oli päässyt holhouksesta (HKA 6255, FAT 29.9.1875)

Kun Helena Sofian äiti kuoli 75-vuotiaana kolme vuotta myöhemmin, perunkirjoitusta ei katsottu tarpeelliseksi (Hbl 24.3.1878). Sellaista ei tehty myöskään, kun työttömäksi jäänyt Fredrik Wilhelm löydettiin kuolleena Fabianinkatu 7:n tallinvintiltä 2.8.1884. Hänet oli nähty humalassa edellisenä päivänä (Hbl 3.8.1884).

Sanomalehtien varassa Helena Sofian loppuelämä näyttäytyy sarjana lähiomaisten kuolemia. Poikansa Alexander Edmund kuoli 31-vuotiaana työmiehenä syksyllä 1890 (Päivälehti 28.10.1890). Sisarensa Maria Vilhelmina kuoli 82-vuotiaana vuoden 1912 lopulla (Nya Pressen 5.11.1912). 

Helena Sofia Segerroth kuoli lettyään 94 vuotta ja 7 kuukautta (Svenska Pressen 3.1.1922).

Vuonna 1904 hävinnyt Helsinki

- Helsingin huutokauppakamarin toimesta myytiin eilen julkisella huutokaupalla Rauhankadun 11:ssä olevat puurakennukset eri henkilöille yhteensä 4,287 markasta. Rakennukset, joihin kuuluu 2 yhteensä 19 tulisijaa sisältävää yksikerroksista asuinrakennusta ja 2 ulkohuonerakennusta, tulevat purettaviksi ja pystytettäviksi uudelleen kaupungin läheisyyteen. Tontille ruvetaan kesällä tekemään suurta kivirakennusta. (US 31.3.1904)

- Mikonkadun 6:ssa oleva vanha kivinen piharakennus, jonka omistaa Atlas yhtiö, puretaan ja rakennetaan paikalle tiilestä uusiaikainen neli-kerroksinen rakennus työ- ja varastohuoneiksi. (US 4.6.1904)

- Eilen myytiin Helsingin huutokauppakamarin välityksellä julkisella huutokaupalla Fredrikinkadun tontilla 22 olevat rakennukset sekä myymälän sisustus yhteensä 2,026 mkasta 50 p. (US 26.4.1904)

- Helsingin Huutokauppakamarin välityksellä myytiin eilen Maariankadun 19:n puurakennukset 2,347 mksta. Tontille tulee tänä kesänä rakennettavaksi suuri kivitalo. (Päivälehti 31.5.1904)

- Hakasalmenkadun 4:ssä oleva katurakennus, jossa ravintola „Haga" on ollut, myydään huutokaupalla t. k. 14 p:nä. Rakennus tulee purettavaksi ja sijalle piakkoin rakennettavaksi komea kivitalo. (US 11.9.1904) Kaupunginmuseon valokuvan kuvailutiedoista selviää, että Hakasalmenkatu 4 on nykyinen Keskuskatu 6.

Arkeologian opinnäytteitä

Tänään puolustaa Jan Fast väitöskirjaansa  "Deutsches Lager Hanko 1942-1944 - The Modern Conflict Archaeology and History of a German Second World War Transition Camp in Hanko S. Finland"

Perinteiseen tapaan tilaisuus toimii aasinsiltana tyhjentää linkkivaraston, joka arkeologian osalta näköjään saanut olla rauhassa jo useita vuosia.

• Mantere, Ville: The relationship between humans and elks (Alces alces) in Northern Europe c. 12 000–1200 calBC
• Pesonen, Petro: Continuity and discontinuity in Early, Middle and Late Neolithic pottery types of eastern Fennoscandia – reflections from Bayesian chronologies
• Macāne, Aija: Stone Age Companions: Humans and animals in hunter-gatherer burials in north-eastern Europe
• Pääkkönen, Mirva: Changes in prehistoric food cultures in Finland and North Norway: Examining the absorbed organic residues found in archaeological pottery
• Hakonen, Aki: Local communities of the Bothnian Arc in a prehistoric world 
• Skantsi, Lauri: Kivikauden kylät Keski-Pohjanmaalla : Kollektiivisten kyläyhteisöjen synty, kukoistus ja hajoaminen
• Saipio, Jarkko: Lapp Cairns : Spatial and Cultural Context of Early Metal Period Stone Structures in the Finnish Lake District
• Hennius, Andreas: Outlanders? : Resource colonisation, raw material exploitation and networks in Middle Iron Age Sweden
• Bennerhag, Carina: Steel Making Hunter-Gatherers in Ancient Arctic Europe
• Tolvi, Akseli: Maximum Entropy Modeling of the Iron Age Settlement Distributions in River Valleys of Turku Region, Southwest Finland
• Mäkelä, Saara: Löytökeskittymiä savimailla : Rautakautisten asuinpaikkojen tutkimus pelloilta
• Nordström, Emma: Iron Age Keys, Locks, and Chests: Exploring Locking Practices and Social Identities at Birka, Helgö, Lovö, Sanda, and Vallhagar
• Moilanen, Ulla: Variations in Inhumation Burial Customs in Southern Finland (AD 900–1400) : Case studies from Häme and Upper Satakunta
• Puikkonen, Olli: Viikinkien idäntien vaikutus Suomessa : Miekkoja ja hopeaa
• Sallinen, Inka: Värttinänkehrien tunnistaminen arkeologisesta löytöaineistosta
• Kaukametsä, Turkka: Savumerkkejä? Hämeen ja Satakunnan maakuntien väliset rajapaikat Kangasalan Saarikylien Oinonkiven ja Punkalaitumen Yhivuoren välillä
• Hörkkö, Henna: Archaeological Clothing Fragments from Turku
• Tienhaara, Helmi: Saumaluiden esiintyminen Iin Haminan keskiaikaisissa kalloissa
• Melasniemi, Elisa: Kirkkolöydöt kertovat : Neljän Varsinais-Suomen keskiaikaisen kirkon arkeologisten löytöjen vertailu
• Korte, Alina: Luukampojen proteiinianalyysi : Turun keski- ja uuden ajan luukampojen materiaalien lajitunnistus
• Härmä, Saara-Veera: Kuolaimista, kannuksista ja jalustimista Turun arkeologisissa kokoelmissa : esineet lajienvälisessä kommunikaatiossa
• Anttila, Marika: Tekstiilit ja pukeutuminen 1600–1800-luvuilla Suomessa : tarkastelussa Oulun kaupunkikaivausten tekstiililöydöt
• Hyttinen, Marika: Ajan multaamat muistot : historiallisen arkeologian tutkimus Oulun Pikisaaren pikiruukista, ruukkiyhteisöstä ja maailmankuvasta 1640-luvulta 1890-luvulle
• Välimäki, Jenni: Vaurautta ja uhrikäytäntöjä? : Paikkatietoanalyysi Hailuodon kirkkokaivausten 1985-1987 löytöjen levinnästä
• Sairanen, Oskari: Kaakelit arkeologisen tutkimuksen lähdemateriaalina
• Leskinen, Suvi: Hiilimiilut Näljängän tuotantoalueella : miilunpohjien analysointi laserkeilausaineistosta
• Savilakso, Sirpa: Kolarin markkinakentän tulisijat paikallisen rakennusperinteen valossa
• Ranta, Tanja: Tilattoman väestön historiallisen ajan arkeologiset kohteet Suomessa - luokittelu ja merkitykset
• Kaasinen, Maria: Lappeenrannan ja Luumäen ensimmäisen maailmansodan maalinnoitteet ilmalaserkeilausaineistossa
• Hepoaho, Aino: Oulun Vaakunakylän syksyn 2021 kaivausten kahden jätekuopan eläinosteologisen aineiston analyysi
• Puska, Jasmin: Oulun Hiirosen vanha eläinten hautausmaa : aikalaisarkeologinen tutkimus 
• Heikkilä, Aimo: Tarkan ilmalaserkeilausaineiston käyttö toisen maailmansodan aikaisen harjoitusalueen tutkimuksessa Oulun Pyykösjärvellä

• Mettälä, Helen: Tahallista vai tahatonta? : Luvattomat kajoamiset kiinteisiin muinaisjäännöksiin vuosina 2010-2019 Pirkanmaalla
• Leppänen, Jere: Metallinilmaisinlöydöt rautakautisen toiminnan lähdeaineistona : Paikkatiedon ja löytökoostumuksen analyysi läntisessä Varsinais-Suomessa

• Laitinen, Katja: Lasten iän arviointi arkeologisessa luuaineistossa alahampaiden puhkeamisen perusteella : kahden menetelmän vertailu
• Laitinen, Katja: Lasten iän arviointi hampaiden ja alaleuan mittojen perusteella suomalaisessa arkeologisessa aineistossa 
• Soininen, Nea: Sukupuolen määrittäminen Iin haminalaisten alaleuoista (hu)MANid ohjelman avulla kahta menetelmää vertaillen
• Turunen, Meeri: Ihmisen sukupuolen määrittämiseen liittyvien luuston piirteiden ja osien säilyvyys fragmentoituneissa lonkkaluissa
• Savola, Kaisa: Ihmisen silmäkuopan koon ja sijainnin variaatio ja symmetira Oulun seudun luuaineistossa
• Nurmi, Jarno: Sievin Kiurunkankaan kaivausten kvartsilöytöjen alkuperän kartoitus