Loppuvuodesta 2024

Tavalliseen tapaani en ole katsonut vuoden alussa asettamiani tavoitteita kertaakaan tammikuun jälkeen, joten ei ole yllättävää, että monet jäivät saavuttamatta. Kai. Katsotaan, miten kävi.

Ensinnäkin julkaisen kirjani Töölön Taipaleesta. Se on jo niin pitkällä, että esteitä tähän ei pitäisi ilmaantua. Tämän jälkeen Helsinki-sisältö blogissa ehkä vähenee. Tai sitten ei.

Kirja toteutui. Helsingin häivennys ei, sillä tein sekä sarjan Pellosta kaupungiksi että  Purettu Helsinki.

Toiseksi, järkkään kesälle yhden ja mielummin kaksi reissua, joihin ei liity historian alan tapahtumaa, arkistokäyntiä eikä mitään yhteyttä käynnissä olevaan proggikseen.

Meni vähän kalkkiviivoille, mutta tein päiväreissun Kotkaan (Vihdoinkin Ruotsinsalmessa) ja reissun Lahteen ja Heinolaan (Hyvä paikka Lahden historiallisessa museossa, Luinen sotisopa Lahden historiallisessa museossa, Pysähdys Mukkulassa, Toista kertaa Heinolan kaupunginmuseossa, Heinolan kaksi muuta museota, Historiallista matkantekoa Heinolasta Lahteen). Lisäksi kesän loputtua kävin Ruotsin kautta Saksassa (Karamellituliaisia, Ovien avautumissuunta, Hautakivistä kulttuuriperintönä, Wismarin ja Turun historian vertailua, Hätäisesti Hansamuseossa, Pysähdys Katariina suuren mummolassa)

Kolmanneksi, kirjoitan muutamia artikkeleita. Joistain aiheista, en välttämättä kv-yrityksiä väikkäristä. Mutta mahdollisesti niitäkin.

Haa, onneksi kyse kirjoittamisesta. Sitä kyllä tein, vaikka julkaisuputket eivät vetäneet visioidulla tavalla. 

Neljänneksi, hengailen historian alan tapahtumissa yhtä frekisti kuin ennenkin ja päivitän blogia tavalla tai toisella.

Tsaa, liian monta kertaa jäin himaan kökkimään. Ja hyvistä tilaisuuksista jäi kirjoittamatta, mikä harmittaa. 

Viidenneksi, edistän vuosikymmenen levännyttä kirjaprojektia Anna Elisabet Sarénin elämä ja esivanhemmat. Ehkä jopa valmiiksi asti. 

 

Juu, ei tullut valmiiksi tänäkään vuonna ja edistäminen oli melko marginaalista.

Taipale-kirjaa en tee uusiksi, mutta kierrätän loput ensi vuodenkin tavoitteiksi.

Kuva: Fyren 20/1898  

Ilmestynyt: Joitakin täydennyksiä juhannuskokkojen historiaan

Juuri ennen joulua ilmestyi Eloressa katsaukseni Joitakin täydennyksiä juhannuskokkojen historiaan. Aihe ei siis sopinut vuodenaikaan eikä se ollut vuoden kirjoitussuunnitelmissa ollenkaan. Mutta syksyn artikkelin väännössä huomasin juhannuskokkokirjallisuudessa aukon ja innostuin sitä täyttämään.

Tutkimustyön osana löytyi oheinen Saksassa julkaistu kuva kokosta (Illustrirte Zeitung 10.7.1886)

Ilmestynyt: Alatornion sotilashautausmaiden tila 1800-luvun lopulla

Kalmistopiirin joulukalenterissa ilmestyi vielä sanomalehtikollaasini Alatornion sotilashautausmaiden tila 1800-luvun lopulla. Paikallishistoriallinen aihe paikkakunnalta, jonka läpi olen ajanut kerran, oli inan riskaapeli, mutta tulipahan tehtyä.

Täydennysosia

1) Vuosia sitten pohdin Kauanko turkiseläimet ovat olleet tarhoissa? Hakusanojen keksintä tuotti haasteita ja ilmeisesti en kokeillut kettutarhaa, jolla olisi voinut löytyä ylle liimattu kuvapari Helsingin Kaiusta 30-31/1916. Sittemmin julkaistiin Otto Latvan artikkeli Tuote vai elävä olento? Näkökulmia turkiseläinten historialliseen rooliin Suomessa 1900-luvulla, jonka johdannossa todetaan, että "Häkkikasvatusta on Suomessa harjoitettu aina 1910-luvulta lähtien ja erilaisten eläinten nahoittamista paljon kauemmin."

Syksyllä ilmestyneessä kirjassa Naturen och platserna. Vardagens föränderliga rum under 1900-talet 1 (SLS, 2024) Niklas Huldénin ei artikkelissaan Pälsdjursfarmningen – en föränderlig näring pyri tarhauksen alun ajoitukseen, mutta antaa väläyksen aiempaan turkiskaupan volyymiin:

På 1880-talet var en handelsfirma i S:t Petersburg den största uppköparen av pälsdjursskinn i landet. Under åren 1883–1884 uppges firman ha köpt 110000 harskinn, 200000 ekorrskinn, 3 500 rävskinn, 140 utterskinn, 100 mårdskinn,

2) Väitöskirjaa tehdessäni referoin toisen tutkimuksesta tänne tietoja sesonkityöstä 1700-luvulla. Kyseessä ei tietenkään ollut vuosisadan uutuus, mikä konkretisoitui E. Kailan artikkelissa Pohjanmaan "vinterliggarit" 1600-luvulla (Laivastolehti 1/1935).

3) Pohdintaan Milloin verkkopalvelut avattiin? on ilmestynyt lähdekirjallisuutta eli Juha Hakalan tutkimus Yksissä tuumin - Suomen tieteellisten kirjastojen kansalliset IT-hankkeet 1971-2003.

4) Nostaessani esiin Sofia Peranderin jätin tietoisesti varjoon sisarensa hoidokit Eva ja Anna Ingmanin. Heistä on kerrottu ainakin Kyllikki Takalan artikkelissa Elias Lönnrotin kannel Elben rannalla - palanen Suomea Dresdenissä (Opintotoveri 3/1935). Otsikon kannel lienee tässä kuvassa.  

5) Esittelin aikanaan Gabriel Winter Computus manualis-kirjasen. Winter kertoi oppineensa metodin isältään, mutta se oli toki tunnettu pitkin Eurooppaa. Konkreettisesti tämä selvisi Kensy Cooperriderin esseestä Handy Mnemonics. The Five-Fingered Memory Machine.

Ilmestynyt: Alahärmän Kalmookangas ja Rauniomäki ennen ja nyt

Kalmistopiirin joulukalenterissa ilmestynyt tekstini Alahärmän Kalmookangas ja Rauniomäki ennen ja nyt sai FB-sivulla saatteen

Alahärmän Kalmookangas ja Rauniomäki kuulostavat varsin jännittäviltä paikoilta. Minkälaisiin kalmoihin tai raunioihin nimet viittaavat? Mitä varhaiset muinaistutkijat paikoista ajattelivat ja mitä niistä tiedetään nykyään?

Kyseessä oli kirjoitustyössä orgaanisesti syntyneen trilogian kolmannesta osasta. Alunperin minun piti kirjoittaa vain juttu Johan Törnistä. Sitä kirjoittaessa tuli vastaan sekä Kalmookangas että Oskar Rancken, jonka vaiheista minua kiinnosti eniten arabialaiset rahat.

Rikkeistä Kurikassa

Lönnrotin Kanteleessa (1829-31) julkaistu runo, jonka hän oli kuullut Kiteellä. En rehellisesti sanottuna saa enempää tolkkua kuin, että tapahtumat ajoittuvat tapaninpäivään.

Kurikass' ol' kuullut vaimo, 

Kaisa kaikista parahin, 

Jok' on virren veisannunna. 

Käypi laulaen kylällä, 

Käypi vielä toisessain. 

Kurikassa kuulu kummat, 

Alko riita rikkehistä, 

Kalmajauhoista kapina; 

Alko Antti Koljosesta. 

Antti pisti pienen tuuman, 

Teki liiton Tenhuselle 

Joulun pitkiksi pyhiksi, 

Tarkotteli tahvanaksi. 

Kuin tuli tupahan Matti, 

Koljonen sano samassa: 

"Ei nyt Matti maata joua,

Eikä Tenhunen levätä, 

Ei kumohon kuutumella; 

Jouvu Matti jousinesi, 

Pyrittäy pyssynesi, 

Jouvu jousesi keralla! 

Vieköön pelko Pennasehen, 

Kanna tuonne kalmajauhot 

Kuretsuussa kukkarossa, 

Pienen pihlajan nenässä, 

Kahen kannon haarukassa!" 

Läksi miehet marsimahan, 

Kulkemaan kujan sisälle; 

Koljonen astu eellä, 

Matti matkusti jälestä.

Kati kahto rappusilta, 

Kysy kohta Koljoselta: 

"Minne miehet matkustavat, 

Kunne kuletta urohot?"

Koljonen sano kovasti: 

"Tallihin hevosten luoksi, 

Luoksi luontokappaleihen."'

Kati kaipasi tuvassa; 

Liisa istu ikkunassa, 

Allapäin pahoilla mielin, 

Sano sievillä sanoilla: 

"Joko nyt juutas lienee 

Yhet miehet yllyttänyt 

Syömään uuelta lihoa,

Keuhkot, maksat keittämähän, 

Kuin kuuluu kumu tuvassa, 

Häly härkähuonehessa, 

Outo suhki orren alla."

Heikki hermoton makasi 

Lasten kanssa lattialla, 

Penkin vieressä pehuilla; 

Kati Heikin heilahutti, 

Ylös nosti yksinänsä: 

"Jouvu kultanen kujahan!

Jo nyt on kujassa kummat, 

Tapahtunna tanhuassa; 

Ota pesmeli perästä, 

Mittaporkka porstuasta, 

Puristele puntariisi, 

Terju eessä Tenhuselle; 

Anna kumposet kujassa, 

Isot lätkyt läävän eessä; 

Jot' ei liiaksi lihoa, 

Tapettaisi tahvanaksi."

Kuin kuuluu kumu kujasta, 

Häly härkähuonehesta, 

Tomu toisehen talohon; 

Mari mankasi tuvassa, 

Rutosti rukoeleepi: 

"Nouse Lassi lattialta, 

Riski renkini rehuilta, 

Pötrynen ylös pölätä! 

Määr' on päästä Päiväläistä, 

Ota pois oma isäntä, 

Jussi koprista kovista, 

Kamaloista kauheista! 

Kaks' on miestä Mielosia, 

Kolmas on kotonen Jussi, 

Jotka lyövät lyytykällä, 

Mittaporkalla porivat, 

Tallissa tavattomasti."

Läksi Koljonen kotiinsa, 

Antti astu ahkerasti, 

Kirves kiilu kainalossa; 

Jussi julmasti puristi, 

Ja ahisti ahkerasti; 

Punasta putosi maahan. 

Matti sano mahtavasti, 

Osavasti Ollin poika, 

Kovan äänen Koljoselle: 

"Hiis huoli hevosistasi, 

Lempo lehmän kuolioista; 

Määppäs juo jouluna olutta, 

Pajarista palkastani!"

Tämän tuhman turvan kanssa, 

Koljonen suree kovasti, 

Katuu Antti katkerasti: 

"Meni entiset eloni, 

Meni kuin lietoon mereen, 

Kuin tuo juutas julki saatto, 

Piru pihlajat yhytti, 

Lempo löysi lätkät läävän eestä."

Matti sano mahtavasti, 

Osavasti ollin poika, 

Kovau äänen Koljoselle: 

"Kuin et panne palkastani, 

Runtanne rukihitasi, 

Kyllä mä kostan Lemmon koiran, 

Ja panen omat pahasi: 

Turvin siltahan tuperot, 

Koprin tartut tanterehen."

Mari Mattia likisti: 

"Mattiseni, marjaseni, 

Älä suutu suotenkahan!

Mä sulle paraiten palkan maksan; 

Minä runttahan rukiita, 

Nyt jo pistä piirohota, 

Lihavan sian lihoa." 

Mari Mattia opetti 

Tavan vuoksi taitavasti: 

"Vie on kontissa kotiisi, 

Emollesi ensin anna 

Vanhoistansa vaivoistansa, 

Vanhan vaivansa perästä; 

Osan niistä Olli saapi 

Loihtimistansa lihoista, 

Pyytämistään piirohista; 

Anna siitä Annillenkin, 

Pistä kanssa Katrillenkin." 

Koljonen suree kovasti, 

Katuu Antti ahkerasti: 

"Meni entiset eloni, 

Meni kuin lietoon merehen, 

Kuin tuo juutas julki saatto, 

Piru pihlajat yhytti, 

Lempo löysi lätkät läävän eestä."

Matti sano mahtavasti, 

Osavasti Ollin poika; 

"Äl' itke isäntä rukka!

Ei sinun elosi joua 

Tiellen tietämättömälle; 

Suru on Suomessa elosta, 

Katovuos' on Karjalassa. 

Jos ei minussa miestä liene, 

Ota Sairasen hevonen, 

Aja uutehen kylähän! 

Mä porautan Pohjan maalle, 

Tuoaan piru Pielisestä, 

Mustatukka muilta mailta, 

Poromekko Pohjolasta, 

Jotka toisin toimittaapi, 

Ajavat tämän asian; 

Jotka tuovat tuiman pussin, 

Kerallansa Keiulaiset; 

Jotka jousen jännittääpi, 

Kiinteheksi kiinnittääpi, 

Jotka antaa aika paukun 

Koko Pennasen pereelle, 

Ihollen imeisien,

Ruumillen on raavaihen."

Jumalaansa Jussi luotti: 

"Viel' on luoja taivahassa, 

Entisellänsä elossa, 

Jok' on vahva varjelia 

Lapsilaumansa keolla; 

Jot' ei pysty Pohjan piilit, 

Eikä ampujan asehet.

Täys' on noiat nuolianne, 

Ampujat aseitanne, 

Jos tapatte lehmät tanhuassa, 

Läävähän läpäkkökielet, 

Ei pysty imeisihin.

Jo nyt on jouset katkennunna, 

Leppäpölkyt pötkähtännä, 

Rieputullot töllynnynnä, 

Lankasolmut lauennunna, 

Pienet pihlajat palanna 

Omassasi uunissasi, 

Palavassa pätsissäsi, 

Joulun pitkinä pyhinä, 

Lasten päivänä paraassa."

Mahistaan on Matti puisti, 

Työnsä eestä Tykkyläinen; 

"Mitäs panet palkastani, 

Pistätkö pikarin mulle, 

Jutkohotko juomapullon, 

Paatko Partasen rahoja , 

Vaan paat ainoat elosi, 

Pitkän matkan käytyäni, 

Salon suuren samottuuni?"

Sopimatonta joulupäivänä

Tampereen Sanomat 28.12.1869:

Sattumasta kuulimme eilen seuraavan ruotsinkielellä käyvän keskustelun.

Ä. Sinä tulit joulupäivänä kirkkoon aivan myöhään, papin jo ollessa saarnastuolissa — etkö älyä, että se on sopimatointa?

Ö. On kyllä niinkin, sen myönnän mielelläni. Tahdon ainoasti muistuttaa, että vaikuttava syy aina on otettava lukuun, ja siis tässäkin asiassa. Minä en tietänyt, milloin jumalanpalvelus aljettaisiin. Kuinkahan sinä tiesit hyvään aikaan mennä kirkkoon?

Ä. Helposti sen voi arvata. Suomalainen jumalanpalvelus alkaa joulupäivänä kello 6, ja ruotsalainen kohta suomalaisen loputtua. Jos siis lähtee kirkkoon kello 9 tahi vähä ennen, niin tulee aina hyvään aikaan, kumminkin ennen saarnan alkamista.

Ö. Minä puolestani, joka vasta äskettäin olen seurakuntaan muuttanut, en tietänyt sitäkään, milloin suomalainen jumalanpalvelus alkaisi, sitä vähemmin ruotsalaisen alkua. Sopisihan papiston sanomissa ilmoittaa edes aikaa, jolloin suomalainen kirkonmeno aljetaan, koska toki sen aika on määrätty.

Ä. Kyllähän sanomissa ennen on sitä moitittu, ett'ei ruotsalaista kirkonmenoa aina aljeta määrättynä kellonlyömänä, mutta huolii siitä, mitä sanomat morkkaavat. Olkoon vanhoillaan, koska ennenkin on toimeen tultu.

Ö. Onko, sinun mielestäs', pappi seurakuntaa varten, vai päinvastoinko? Jos papit ovat asetetut seurakuntaa palvelemaan, jota ei kukaan kieltäne, niin tulee heidän noudattaa seurakunnan mielihaluja, eikä mitä heille itse saattaa olla mukavaa. — Minäkin puolestani tahtoisin muistuttaa, että on sopimatonta joulupäivänä kirkkoon riepottaa 2—3 vuotisia mukuloita, jotka puhuvat ääneen ja joita ehtimiseen täytyy viedä ulos, josta täysiikäisten hartaus häiritään.

Ä. Minun mielestäni on aivan sopivaa totuutta lapsia olemaan osallisena yhteisessä jumalanpalveluksessa, varsinkin näin kalliina juhlapäivänä, sillä ... 

Ö. Älä lörpöttele! Mukulia laahataan sinne vaan katselemaan joulukynttilöitä, ikäänkuin jotakin muuta "karamatti"-näyttelöä, ja kun lapset näkevät, paitsi satoja kynttilöttä, koreisin kullattuihin ja hopeoittuihin pukuihin vaatetetut papit alttarilla, niin tämä käykin täydestä "karamatti"-näyttelöstä.

Ä. Koska tässä olemme ruvenneet muistutuksia tekemään, en saata olla mainitsematta, kuinka sopimattomalta näyttää, että aikaihmiset rukouksia luettaissa malttamatta syöksevät ulos kirkosta. Niinpä nytkin joulupäivänä huomasin, kuinka kaksi nuorta vallasnaista rukousten aikana lähti kirkosta. Samaten pidän sopimattomana, että viimeistä värsyä veisattaissa suuri osa väkeä lähtee kirkosta, ikäänkuin tämä värsy olisi joku lähtömarssi.

Ö. Mitä ensimäiseen muistutuksees' tulee, tahdon huomioosi saattaa, että moni on jouluaattona valvonut myöhäseen illalla, jotta ei aina tiedä, luetaanko rukouksia vai kuulutuksia. Niinpä, arvatakseni, oli näidenkin hätäisten kirkosta lähtevien tyttöjen laita.

Jouluaatto Kulamaan Helkkilässä 1850

Kirjoitus on julkaistu Länsi-Suomessa 28.12.1911. Kulamaa oli kylä Rauman maaseurakunnassa. Helkkilän talon historiaa on esitelty Hellman-suvun sivustolla. Kuvauksen isä ja isäntä on Emanuel Hellman ja sen kirjoittajaminä Juho Helomaa.

Piirrettiin vuosiluku 1850. Olin silloin jo syyskuussa täyttänyt 8 vuotta, kävin alun yhdeksättä. Oli joulu tulossa, siitä iloittiin, mutta sanottiin, ettei tänä vuonna olekkaan jouluna kuun valoa. Se oli mielestäni ikävää, mutta Kustaa-veljeni lohdutti: "Hual' siit', paremi kyntlä valu näky." [...]

Tuli sitte tuo: "3 päivää ennen joulua." Silloin oli häärinää ja puuhaa. Talon tupa pestiin "ylt'vesin" — s. t. s. pestiin lattia, seinät ja katto. Paperoituja huoneita maaseuduilla ei siihen aikaan vielä ollut. Päreitä oli ehtookaustöinä paljon tehtynä, muutamat niillä koristivat koko tuvan katon. Pärevalkealla oli aina muulloin huoneet valaistu, mutta jouluksi teki äiti talista kynttilöitä, joista parhaat vietiin kirkkoon, joku lukumäärä manttaalin mukaan. Tehtaan teoksia ei silloin käytetty, itse tehtiin kirkon kynttilätkin. Naiset tekivät oljista joskus hyvinkin taiteellisesti kattoruunun, joka langasta kieppui tuvan katossa. Tehtiin myöskin päreistä kynttiläruunu; se oli monivärisillä papereillä koristettu, ja siinä paloi 5 kynttilää. 

Aattopäivän aamulla varhain klo 4—5 kuului isän ääni: "poja, nouska ylös! Joul' on toises pääs päevä." Sinä päivänä ajettiin aina talon kotilato heiniä täyteen ja silloin oli hauskaa, porokello kiinnitettiin hevosen aisaan. Helkkilän talo oli vähän kylästä erillään, mutta tyyneenä aamuna kuului sieltäkin heinämiesten porokellojen kaiku ja iloiset laulut; ehtoopuolen hakkasivat miehet nuorista, tuoreista koivuista n. k. "prasupuita" — Viime työksi pantiin olkia lattialle. Se oli minulle ja Eva-sisarelleni iloisin toimi: — kannoimme joulun sisään. Sitte mentiin saunaan kylpemään. Sieltä tultua tehtiin tuvan takalle "risti-prasu", puut ladottiin pinonkarkun tavalla ristiin. Tuvan perällä oleva pitkämäinen pöytäkaappi peitettiin valkoisella lakanalla, jonka alta punaruutuisen vaatteen reunat näkyivät. Tuvan peräseinällä oleva vanha kello löi 5. — Nyt sytytettiin "jouluprasu". Sen iloisen valkean ympärille kokoontui talon perhe (palvelusväkikin). Veisattiin jouluvirsi ja luettiin kappale Kristuksen syntymisestä. Sitte polvistuimme kaikki olkien päälle ja äiti piti innokkaan, sydämestä lähtevän rukouksen. Sitten jouluttelimme, sytytettiin mainittu kynttiläruunu ja loikoilimme olkien päällä, jolloin isämme iloisena lauloi: 

"Tääll' joulutelkaamm', Täällä pysykäämme. Tääll' aikaamm' lapsen Kanssa viettäkäämme."

Sitten kokoonnuttiin ehtoollispöytään, jossa pääruokana oli likokalat, perunain ja maidon kanssa keitettynä. Likokaloja silloin saatiin halvalla, noin 40—50 penniä kilo. Ruon jälkeen veisattiin lyhyt virren värsy. Sitten kiirehdittiin nukkumaan. Isä vääräsi kellon viisarin 10 minuttia eteenpäin, sanoen: "ett' keritä kirkko." 

Olimme kuulleet, että kaupungissa heitetään ovesta joululahjoja herrasväelle. Semmoisia ei meillä ollut, emmekä niitä kaivanneetkaan. Meidän joululahjamme ja ilomme oli Jesuslapsi Betlehemin seimessä; näissä ajatuksissa nukuin rauhallisesti. 

— Klo 2 aamuyöstä heräsin heleäsointuiseen veisuun. Äitini seisoi vuoteeni vieressä kynttiläruunu kädessä ja veisasi:

"Sinä yönä, kun Kristus syntyi meill', Paimenet kaitsit laumaans kedoll'." (v. virsik. 119: 3 v.)

Kynttiläin valo häikäisi untuneita silmiäni, mutta muistin, että nyt on joulu ja minulle oli annettu lupa päästä jouluna kirkkoon. Hieroin unen silmistäni, hyppäsin lattialle, oljet rusahtivat jalkaini alla. Siitä tiesin, että todellakin nyt on joulu. — Akkunat olivat härmässä. Kahdenkertaisia ikkunoita ei ollut silloin vielä maaseuduilla. Kylmää oli, mutta runoilija sanoo: "vaikk' nipistäiskin nenää, ei viihdy tuvass' enää." Äkkiä valmistettiin ja lähdettiin. Hauskaa oli. Kulkuset kilisivät ja "roskut" helisivät, hevonen juoksi nopeasti. Jo pysähdyttiin Långforsin portin eteen. Se oli meidän kirkkokortteeri (nykyään rva Ekqvistin talo). Portti oli lukittu. Me ihmettelimme, että kauan kaupungissa maataankin, me kun olimme jo penikulman ajaneet. Kolkutimme porttia. Silloin kello kirkontornissa löi 4. Onko todella niin varhainen? — Kolkutimme uudestaan: silloin Raastuvan tornikello todisti niin olevan. Liiaksi olimme kiirehtineet. Kello 6 vasta alkoi jumalanpalvelus kirkossa. Mutta portti aukeni, ja pian senjälkeen alkoi rumpu päristä. Sepä vasta hauskaa oli. Rummutettiin joulurauhaa. Pimeä oli, ainoastaan katujen kulmauksissa tuikutti lyhdyissä pieni talikynttilä. Mutta rummuttajan edellä kävi mies lyhty kädessä, rummuttaja löi rumpua ja me juostiin nauraen perässä. Sitte mentiin kirkkoon. Jo kirkkosillalla näimme akkunoista välähtelevän kynttiläin kirkkaan valon. Silloin Amalia-sisareni, joka käveli vieressäni, huokasi sanoen:

O taivaan koreus! Suo meill' osallisuus

Kirkkoon astuttuani oli ensimäinen huomioni tuo majesteetillinen, monihaarainen kynttiläruunu, jossa monet kynttilät säteilivät. — Aamuvirren veisattua alkoivat jo kynttilät himmentyä ja tippua, joten monet henkilöt väen tungoksessa saivat talia vaatteisiinsa. Silloin täytyi unilukkarin tulla niitä "niistämään". Silloin olikin sitävarten tehdyt erilaiset kynttiläsakset, joissa toinen haara oli toistaan pitempi, pitemmässä terässä oli pieni säiliö, johon lyhempi terä työnsi kynttiläin karret. — — Nyt astui saarnatuoliin tuo kansan rakastama saarnaaja, pastori Karl Hacklin, jonka tulo jo kyllä tiedettiin taulun numeroista 321, v. 7, joka oli hänen saarnavirtensä. Hän, pastorin pidettyä lyhyen rukouksen, sanoi: "Katso, minä ilmotan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: Teille on tänäpänä syntynyt Vapahtaja", ja puhui sitten tekstinsä johdosta sydämeen sattuvia sanoja, — ja — oli ikäänkuin Vapahtajan ja apostolien kuvat lehterien syrjässä olisivat hymyilleet, kun seurakunta lopuksi urkujen säveltäessä veisasi: 

"Me riemull' mainit' mahdam Herran hyvyyttä." (v. virsik. 122: v. 7).

Kotiin mennessä ajettiin tavallista kovemmin. Sanottiin näet: "viedä joul' kotti." Se, jolla oli nopein hevonen ajoi toisten sivutse ja vei siis ensimmäiseksi joulun kotiin. Hevonen siis kyllä juoksi, mutta minä olisin suonut sen kovemmin juoksevan. Muistin näet ne kaksi erilaista kakon puolikasta ja neljännys piimäjuustoa, jonka äiti jo juhlan alussa oli kaikille lapsilleen jakanut. Kotiin päästyä kurkistin siis heti Eva siskoni kanssa tuonne pöytäkaapin hyllylle, jossa nuo arvokkaat esineet olivat. Söimme niitä ja laskeuimme sitte olkien päälle loikoilemaan. — Mutta nyt tuli pieni paussi, joka sai meidänkin kohottamaan päätämme. Isä oli näet aamulla kirkkoon läydettyä pannut parhaat housut jalkaansa, jonka äiti nyt vasta huomasi ja sanoi suruvoittoisesti: "Oleks sä kuules pannu ne musta housu jalkkas?" — Mutta isä vastasi iloisesti: "No ko joul' on, nii joul' on." Sitten taas pitkitettiin juhlaa hauskassa sovussa: laululla, lukemisella ja rukouksella. 

Joulunvietosta 1820-luvulla Keuruulla

Sanomalehdessä Keuru-Pihlajavesi-Multia julkaistiin syksyllä 1929 kahdeksan osaa Abraham Aaltion (1847-1930) enimmäkseen lukkari-isältään Abram Andelin (1813-1868) kuulemia tapahtumia. Osassa 7 (23.10.1929) aiheena oli joulun vietto.

Kuten jo olen maininnut, oli isäni vesikeuruulaisen Ylä-Häkkisen talon poika. Siinä talossa, kuten muissakin, odoteltiin, etenkin lasten keskuudessa, kovasti joulua ja sitä alettiin valmistella jo viikkoja ennen. Ennen kaikkea valettiin talikynttilöitä niin runsaasti, että ainakin joulunaika tultiin niillä toimeen käyttämättä pärevalkeata. Jouluksi valmistettiin myös jonkunlainen lamppu, jota ei muulloin käytetty. Sitä varten oli syysteurastuksen aikaan varattu lehmän ruokakurkku, se puhdistettiin nyt, asetettiin keskelle langasta kierretty pumpulinen sydän, minkä jälkeen torvi täytettiin juoksevalla kuumalla talilla, annettiin sen jäähtyä ja niin oli ”lamppu” valmis. Jouluaattona se sytytettiin ja kun siihen vähäväliä kaasi hienonnettua kylmää talia, kesti se kauvankin palaa. 

Jo muutamaa viikkoa ennen joulua alettiin myös olutta valmistella ja joulun lähetessä leipoa erikoisia joululeipiä, kuten varituista, rieskoja y. m. Joulua varten tehtiin myös ohraryyniä. Niiden valmistus oli erikoisemman laatuista. Ohran jyvät kaadettiin sitä varten puusta tehtyyn suureen huhmariin, ne kostutettiin hieman vedellä, minkä jälkeen niitä survottiin rautakangen silmäpuoleisella päällä. Kun kuoria oli irtaantunut, kaadettiin ne huhmarista pois, pantiin pohtimeen ja pohdittiin pois kaikki irtaantuneet kuoret ja pölyt. Tämän jälkeen pantiin ohrat uudelleen huhmariin ja survottiin niitä uudelleen, kunnes kaikki kuoret olivat irtaantuneet ja aina välillä pohdittiin kuoret pois. Jos havaittiin, että ohrat survottaessa kuivivat ja kuumenivat, kostutettiin niitä hieman vedellä, niin että ryynit pysyivät kokonaisina. Isäni kertoi näin valmistetun oikein hyviä ryynejä. Mutta luullakseni ei silloin ollut syömämiesten enempää kuin emäntienkään vaatimukset niin suuret kuin nykyajan kansalla. Puuroa syötiin sitten keitettynä maidon kanssa, mutta jouluaattona paistettiin se vadeissa ja kannettiin niissä juhlapöytään. Mutta suurin puuha oli emäntäväellä kai kuitenkin oluenpanossa, sillä se vaati huolta ja taitoa. Ja hyvän taidon olivatkin vanhanajan keuruulaiset emännät siinä saaneet, sillä keuruulainen olut viime vuosisadan alkupuolella oli ollut hyvää. Hyväksi kiittivät kaikki vanhat ihmiset lapsuudessani myös heidän leipomistaitoaan. 

Mutta olipa miesväelläkin kiirettä ennen joulua. Päreitä kiskottiin tuvassa, että vain yksi räiske kävi ja niillä vuorattiin sitten kokonaan musta pirtti, sekä seinät että katto sitomalla päreet kuten pärekopassa. Lattia pestiin niin puhtaaksi kuin se vain lähti ja jouluaattona, puolenpäivän aikaan hajoitettiin pirtin suuruuden mukaan lattialle useita kupoja olkia. Sauna oli myös lämminnyt jouluaattona jo aamusta päivin ja sinne mentiin päiväsaikaan. Kukin pani tämän jälkeen luonnollisesti päälleen puhtainta ja parhainta mitä hänellä oli. Niinpä ruvettiin olemaan valmiita ottamaan itse joulua vastaan, jota varten työt olivat enimmäkseen seisoneet jo Tuomaanpäivästä asti.

Aamulla oli kuitenkin vielä kerran lämmitetty tuvan suuri leivinuuni. Siellä paistuivat nyt lihat suurissa pannuissa ja kourussa, ohraryyni-, junkki- ja naurislaatikot. Sensijaan ei silloin ollut perunalaatikkoa, sillä perunaa viljeltiin niin vähän, että sitä syötiin vain sunnuntaisin. Tehtiinpä suuremmissa taloissa, kuten Ylä-Häkkisessä, pannukakkuakin, mutta vain jouluksi. Yhtä harvinaista herkkua se oli vielä kotonanikin Antilassa. Sen aikuinen pannukakku tehtiin kuitenkin vain ohrajauhoista, sillä ulkomaan nisujauhoja ei ollut saatavissa, ei niistä ainakaan isäni koskaan mitään puhunut. Sitävastoin viljeltiin jo silloin jonkun verran vehnää. Myllyt olivat kylläkin huonoja jalkamyllyjä, mutta seulomalla erotettiin karkeammat jauhot pois ja hienommista leivottiin jonkunlaista vehnästä juhlatiloiksi. 

Kello kuuden seutuvilla ja jo ennenkin vedettiin sitten suuri valkoinen pellavainen liina pirtin suuren pöydän ylitse ja juhlapöydän kattaminen alkoi. Siihen kannettiin nyt leivät, monenlaatuiset laatikot, lihat, pannukakut, maitoa. Leipiä oli pöydässä suuret röykkiöt, voita suuret kupit täynnä, siankinkku tai kylki paistettuna, samoin kokonainen lehmänreisi ja muuta pienempää lihaa. Talikynttilät sytytettiin nyt kynttilänjaloissa, samoin ”lamppu”, isoisäni Samuli Samulinpoika Ylä-Häkkinen, talon isäntä ja kirkon kuudennusmies, luki joululuvun raamatusta tai joulusaarnan, kiitti Jumalaa joulusta, siunasi ruuan ja niin alkoi juhla-ateria.

Karamellipaperit arvopapereina

HKM

Jaakkiman kansanjuhlassa syksyllä 1897 herätettiin pahennusta: "Yleisön käytös juhlassa oli siivoa ja muuten kaikinpuolin moitteetonta, ellei yhä vieläkin olisi löytynyt semmoisia, jotka ilman pääsylippua koettavat juhlassa esiintyä, vieläpä semmoisiakin, jotka karamellipapereilla koettivat eksyttää juhlan järjestysmiehiä. Ei ole vielä epärehellisyys kyllin tarkoin karsittu Karjalastamme! (Wiipurin Sanomat 4.8.1897)

Joko tapaus ei jäänyt ainokaiseksi tai sitten se jäi jollekin tiukasti mieleen, sillä vuosikymmen myöhemmin uuden juhlan edellä kirjoitettiin

Niinikään ei sinne tarvita eikä siellä suvaita sellaisia pettureita, jotka joko pääsyliputta tai väärennetyillä pääsylipuilla, karamellipapereilla ja muilla sellaisilla koettavat sinne salavihkaa tunkeutua. Siinä suhteessa on juhlatoimikunta kuuleman mukaan tällä kertaa päättänyt ruveta entistään ankarammaksi. Ja se onkin aivan oikein. (Jaakkiman sanomat 27.7.1906)

Rehellisyyttä puuttui myös Joutsassa.

Kekseliäs petkuttaja. T. k. 7 p. poikkesi Joutsan pitäjän Mieskonmäen kylässä sijaitsevaan Kälän kauppapuotiin muuan saman pitäjän kirkonkylästä kotoisin oleva torppari sekä esitti kaupanhoitajalle "uuden satamarkkasen" vaihdettavaksi, sanoen samalla aikovansa puodissa tehdä ostoksia. Kaupanhoitaja aluksi hieman epäili tuota mielestään perin uudenaikaista seteliä, mutta kun mies, joka parhaallaan oli erään kirkonkylän kauppiaan rahdissa, vakuutti sen saaneensa molemmille tunnetulta meijerinomistajalta sekä että kirkonkylässä se kyllä olisi täydestä vastaanotettu, jos vaan olisi sattunut olemaan yhdessä paikassa niin paljon pientä rahaa, haihtuivat kaikki epäilykset ja "satamarkkanen“ kelpasi kelvolleen. Ostokset suoritettiin ja loppusumma annettiin rahassa takaisin. — Suurestipa kumminkin kaupanhoitajamme ällistyi, kun tuo uuden uutukainen seteli ei ottanutkaan sen pitemmälle kauppoja tehdäksensä. Tarkastettaessa, näet, huomattiin setelin olevankin vain K. Fazerin suklaatikonvehteissa käytetty käärepaperi. — (Mikkelin Sanomat 14.7.1898)

Olisi luullut kaupanpitäjän ymmärtävän mitä elementtejä setelissä pitää olla, oli se sitten kuinka uudenaikainen tahansa. Erehdystä selittänee se, että Wikipedian mukaan osin Englannissa painetut setelit poikkesivat olennaisesti entisistä. Satamarkkanen näytti tältä:

Helpompi on ymmärtää yritykset hämätä kiireisiä ihmisiä.

20 mk. seteli karamellipaperiksi. Eilen unehutti eräs vaimo muutamaan puotiin tiskille Kastreninkadulla 20 mk. setelin. Huomattuaan vahingon ja mennessään rahaansa hakemaan, löysi hän paikalta karamellipaperin! Kuikka Koposen aikoja, vai? (Työmies 13.8.1907)

Lurjuksen tapoja käyttämällä koetti muuan noin kaksitoistavuotias poikanen hankkia rahoja viime torstaina. Tuli erääseen ruokatavaran kauppaan Uudenkadun varrella ja pyysi vaihtaa viidenmarkan setelin hopeaksi. Emäntä antoikin pojalle rahat ja poika samalla tuppasi "setelinsä" hänelle kouraan ja lähti juoksemaan pois. "Setelin" huomasi kuitenkin emäntä heti — makeispaperiksi, joka väriltään muistutti viisimarkkasta. Kiiruhtaessaan pojan perään näki hän tämän juoksevan erääseen kartanoon Heikinkadulla, jonne katosi. Kumma kyllä, eivät talon asukkaat sanoneet poikaa nähneensä, nauroivat vaan ja ilkamoivat "kepposelle". Vähän myöhemmin näki se, jota oli yritetty pettää, kuitenkin pojan tulevan samasta kartanosta aidan yli kiiveten ja huusi miehensä ottamaan lurjusta kiinni. Kun tämä näki itseänsä takaa ajettavan ja luuli joutuvansa kiinni - lähellä oli myös poliisi - niin heitti hän rahat maahan ja pääsi juoksemaan pakoon. Kaupan omistaja, vaikkakin tuntee pojan, ei vaatine hänelle edesvastausta rumasta petkutusyrityksestä. (Kansan Tahto 15.10.1908) 

Karamellipapereita markkojen asemesta. Kun muuan henkilö lauvantai-iltana vallinneen ukkossateen aikana häätyi käyttämään ajuria, maksoi hän kyydin viisimarkkasella sopivamman rahan puutteessa. Pimeässä antoi ajuri takaisin 25-pennisen ja, kuten kertojamme otaksui, neljä kokoon taitettua markan seteliä, mitkä hän kaivoi nuttunsa taskusta. Silloin ei kyyditty huomannut mitään petosta tapahtuneen, mutta jälestäpäin huomasi hän kukkarossaan neljä kokoonkäärittyä — karamellipaperia, jotka nelitaitteisina kokonsa ja paperin laadun puolesta hyvin muistuttiwat markan seteleitä. Oliko ajuri epärehellinen, vai oliko häntäkin petetty, on tietysti mahdoton sanoa. Joka tapauksessa tuli lyhyt kyyti kalliiksi. (Tampereen Sanomat 4.7.1916)

Karamelli- ja setelipaperin samankaltaisuus tuntuu erikoiselta, mutta se oli joidenkin mielestä ilmeinen vuonna 1915 käyttöön otetun markan setelin kohdalla. 

... nyt, kun se ihan uutukaisena lepää edessäni pöydällä, niin muistuttaa se, kaikella kunnioituksella sanoen, kiusoittawan paljon karamellipaperia, nimittäin huononpuoleista karamellipaperia. Fazerin kohopainoinen "Lex", Blomqwistin "National" vaakunoineen tai "Turs" hopeisine hevosenkenkineen ja punaisine hevosenpäineen ovat kukin ehdottomasti enemmän maksavia painotuotteina ja sitten niissä on vielä sekin etuus, että niissä kussakin on maukas karamielli sisällä ja silti ne maksawat vain noin viisi penniä kappale. Mutta uudesta Suomen Pankin setelistä pitää maksaa kokonainen markka, vaikkei sen sisään ole kääritty minkäänlaista karamellia eikä edes raskittu sen toista puolta painattaakaan. (Etelä-Suomen sanomat 14.9.1915)

Markan setelit ovat lyhyestä ajastaan huolimatta ehtineet saada niin suurta tuntemusta osakseen meidän "kuluttajien" taholta, että tuskin kukaan enää epäilee tällaista seteliä karamellipaperiksi tai pullon kylestä jossakin vississä tarkoituksessa irroitetuksi etiketiksi. Kajaanissakin otetaan markan seteleitä jo vastaan aivan täydestä rahasta, vaikka ensimäisten suhteen oltiin Kajaanin kauppaliikkeissä sillä kannalla, että "ollakko toi nyt oikeeta rahaa tai muuta moskaa". Markan setelien ilmestyminen on jo muuten vanha, päiväjärjestyksestä pois siirtynyt juttu ja nyt tuntee tuon pienimmän setelin jokainen, joka vain on jaksanut markan omistajaksi kohota. (Uusi Heinolan Sanomat 25.9.1915) 

Omituiselta kuitenkin tuntuu se, että jollain "Lompakossa oli m. m. tuhannen markan seteliä muistuttava karamellipaperi"(Työmies 6.9.1917)

Yllättävää on myös se, etteivät karamellipaperien ja seteleiden yhteydet rajoitu 1900-luvun alkuun. Pankin automaattisesta säästökellosta kirjoittaessa tulee mieleen, että "Kellon käyttäjä voi tietysti "vetää sitä nenästä" panemalla siihen esim. sopivankokoisen karamellipaperin setelin asemasta" (Uusi Aura 15.5.1921). Yhteys tulee esiin myös Urpo Sankilan tarinassa Seteli (Kurikka 50-51/1923)

Eivätkä huijaus- tai väärennösyrityksistäkään luovuttu. Eräs mies oli "Parkkilan Osuuskaupan myymälän hoitajattarelle kaupannut oikeana 100-markkasena suklaakäärenä olleen 100 markan näköisen paperin, jota hän oli hiukan muovaillut" (Salmetar 20.10.1927). Poika yritti vaihtaa Lahden kadulla oikeaksi rahaksi väärän satamarkkasen, joka "oli muodostettu kahdesta toisiinsa liimatusta karamellipaperista" (Etelä-Suomen sanomat 25.8.1928). 

Hyvinkään aseman lippuluukulla naishenkilö tarjosi maksuksi "Fazerin karamellitehtaan maitosuklaalevyn käärepaperia, mikä tosin jossain määrin muistuttaa tuhatmarkkasta, ei kuitenkaan erehdyttävästi" (Riihimäen sanomat 24.8.1929) Jaalassa oli vastaavasti yritetty ostaa lehmää "suklaalevyjen päältä otetuista kääreistä liimatulla "tuhatmarkkasella"" (Nurmeksen sanomat 14.10.1932). Pankkiin Kokkolassa tuotu 100 kruunun seteli oli valmistettu karamellipapereista (Helsinginsanomat 29.9.1936)

Mutta ainakin joulutarinassa yhtäläisyys saattoi kääntyä toisinpäin.

Eräs vanha mummo, jonka poika oli Amerikassa, valitti usein, ettei poika lähetä hänelle rahaa, vaikka lähtiessään lupasi ja vaikka hän muuten aina kirjoittaa niin rakkaita kirjeitä. »Eikö hän sitte ole koskaan mitään lähettänyt?» kysyttiin. »Ei ole», vastasi mummo. »On tosin joka kirjeessä ollut kauniita pitkulaisia papereita, mutta mitä minä sellaisilla karamellipapereilla teen. Tuonne piironginlaatikkoon olen ne kuitenkin pannut kirjeiden kanssa.» 

Katsottiin sinne piirongin laatikkoon. Eivät ne olleet mitään karamellipapefeita. Ne olivat Amerikan dollareita. Siellä oli paljon rahaa. Mummu ei vain ollut tiennyt, mitä oli saanut, saadessaan noita värillisiä papereita. (Joululyhde 1927)

Karamellipaperit isommissa uutisissa

Aikoinaan lopetin kirjan Hohenthalin painomusteessa vuoteen 1904, sillä voimani eivät riittäneet Lennart Hohenthalin tekojen uutisoinnin läpikäyntiin. Niinpä minulle tuli karamellipapereita hakiessani uutena vastaan yksityiskohta vankilasta karkaamisestaan:

Selvää näet on, että vangin on täytynyt tietää sen köyden keskikohta, jota myöten hän tahtoi laskeutua alas akkunasta. Jos hän näet ei olisi tiennyt keskikohtaa, olisi hän voinut laskea köyden toisen pään liika pitkälle, joten se yht'äkkiä olisi voinut jäädä hänen käteensä yksinkertaisena; silloin olisi koko köysi irronnut akkunan rautatangon ympäriltä ja mies romahtanut arvaamatta maahan, saaden aikaan kolhun, joka olisi voinut tehdä tyhjäksi koko yrityksen. Välttääkseen tätä mahdollisuutta oli vanki huoneessaan mitannut köyden kahtia ja merkinnyt keskipaikan semmoisella langalla, jota hän oli saanut niistä makeiskääreistä, joita hänelle niin runsaasti tuotiin. Niininanhasolmun vieressä olevat painumat puolestaan osottavat, että juuri se kohta oli ollut rautatangon ympärillä. (Aamulehti 13.10.1905)

Keväällä 1910 lähes kaikki Suomen sanomalehdet toistivat traagisen uutisen 22-vuotiaasta miehestä, joka oli surmannut ensin sopimuksesta 16-vuotiaan tytön ja sitten yrittänyt ampua itsensä.

Tapahtumapaikalla tavattiin paperossin pätkiä ja karamellipapereita, sekä molempain jäähyväiskirjeet. Tyttö selittää kirjeessään, että hän kuolee vapaaehtoisesti ja mielellään, kun Väinökin menee kuolemaan. Poika taas on kirjoittanut kirjeensä uhmamielin, puhuu sortajista ja maailman kurjuudesta. Lausuessaan jäähyväiset vanhemmilleen, hän on lisännyt, "hyvästi nyt sortajien polkema luokka", hän ei huoli "papin sakramenteista". Hän kehoittaa näyttämään kirjeensä papeille osoitteeksi mielentilastaan. (Lahti 3.5.1910)

Samana kesänä 21-vuotias nainen teki itsemurhan hyppäämällä Vesijärveen höyrylaivan ylimmältä kannelta. Hän oli kirjoittanut konvehtipaperiin viimeisen viestinsä "ettei hänen ruumistaan tarvitse naarata". (Lahti 16.8.1910)

Näiden ikävien ja surullisten tapahtumisen aikaan Lahden raastuvanoikeudessa käsiteltiin helvetinkonejuttua, jossa oli syytettynä kauppias Rinne, joka Hohenthalin tapaan sai karamelleja selliinsä.

Poliisivankilassa on Rinne koettanut päästä yhteyteen ulkomaailman kanssa, siinä kuitenkaan onnistumatta. M. m. on hän koettanut päästä salaiseen kirjevaihtoon kotinsa kanssa. Voissa, jota lähetettiin R:lle, tavattiin lappu, jossa ilmoitettiin, että lyijykynä oli tuotu hänelle salaa vankilaan. Sunnuntai-iltaan mennessä oli Rinteen onnistunut koota joukko karamellipaperia ja muita paperilappuja, joihin hän oli tehnyt lyijykynällä muistiinpanoja. Illalla sitten hän heitti laput ulos ulkohuoneen akkunasta. Poliisi huomasi kuitenkin tämän ja otti kirjevaihdon takavarikkoon.(Työmies 1.6.1910)

Keskiviikkona kesäkuun 29 päivänä tarkastettaessa sitä arestihuonetta, jossa kauppias Rinnettä säilytetään, löydettiin Rinteen makuulaverin päästä seinän vuorilautojen välistä, ohuen karamellin ympäryspaperin sisälle, rullalle käärittynä, kirje, jonka kirjeen kauppias Rinne, kuulustelussa myönsi olevansa kirjottanut. (Lahden Sanomat 5.7.1910)

Perjantaina 1 päivänä heinäkuuta kello 6.30 iltapäivällä kertoi Puhjo, että hän, poliisin välityksellä, lainasi Rinteeltä pääkamman, jota hän tarvitsi leikatessaan samassa arestihuoneessa olevan kuulusteluvangin Samuel Ojaniemen tukkaa. Pienen ajan perästä Rinne, ulkohuoneessa käyntimatkallaan, pyysi kampaa pois häneltä ja viskasi samalla arestihuoneen lattialle karamellipaperiin käärityn seuraavan kirjeen:[...] (Lahden Sanomat 5.7.1910)

Karamellipaperit erikoisuuden merkkinä

Surullisimpiin karamellipaperiosumiin kuuluivat mahdollisesti fiktiivisetkin tekstit, joissa kuvataan yhteisöstä erottuvia henkilöitä.  Ilmiselvästi heille karamellipaperit ovat olleet erityisen merkityksellisiä ja ehkä tuoneet myös onnellisia hetkiä.

Harmaan talon takkakivellä istuu vanha ja raihnainen mies. [...] Kainalossaan hän hellävaroen kantoi pientä kovakantista kirjaa ja vanhaa, hyvää ystäväänsä soittokonetta, johon kuului kaksi rautaa, toinen pyöreä, rengasmainen ja toinen lyhyt teräksen pala. Illallista saatuaan hän soitti, näytteli "paloraamaa", kuten hän nimitti kainalossaan kantamaa kirjaa, johon oli ommeltu lehdiksi joukko värillisiä konvehtipapereita, pörröinen koiran kuva ja vanha, ijänikuinen venäläinen kuvajäljennös "Porkin" kuuluisaksi tulleesta onnettomuuspaikasta. Se oli hänen kallis aarteensa, tarkoin muisti hän, mistä kukin kuva oli saatu, kuka kunkin oli hänelle lahjottanut. Kauvan hän oli jo tuota "teostaan" näytellyt; monet nokiset sormen jäljet sitä todistivat. (E. M.: Elon polulla. Tampereen Sanomat 12.12.1909) 

Hänellä on ollut joitakin aikoja sitten oma tönö, lahoista laudoista kyhätty, vinokattoinen köpötys. Ja omaisuuttakin on ollut, kaupunkimatkalla kerättyjä karamellipapereita kokonainen kirstullinen, ja niin on Neula-Pietran järki kulta toikkaillut, että rahasta ne käyvät ja että varmaan ne ovatkin jonkun ulkolaisen maan kalleutta. Sellainen on mieskuvan komea ja korea elämä ollut. (Antero Kajanto: Neula-Pietarin viimeinen päivä. Suomen Kuvalehti 5.11.1927)

Väitetään, että Ruotsissa tittelikipeet matkalla voivat nimittää paremman puutteessa toisiaan »herr ångbåtspassagerare», ja tämä tekaistu titteli tavallaan vastaisi tuollaista havunoksakruunua. Se on ajatusjuureltaan samaa perua kuin kesäpaikkani hieman höperön »herraksi» kylässä kutsutun postinkantajan tapa koristaa kunniamerkkien puutteessa rintapieluksensa knltakimalteisilla, kirjavilla karamellipapereilla. Nehän olivat kyllä prameita ja hohtivat ja kiilsivät, mutta minkään ritarikunnan jäsentä ei hänestä näin yksinkertaisella tempulla tullut. (Arttu Brummer. Suomen vaakunasta. Suomen Kuvalehti 37/1928)

Tuli sitten pitäjään vanha, mielipuoli, karamellipaperein koristettu olento risoissaan. Vaelsi talosta taloon, pihasta pihaan ihmisten ilona ja saapui myöskin Mustilan tupaan. (T. Hki.: Vanha tarina. Ilkka 8.8.1930

Viikoksi olisi katsomista Siinan aarteissa. Varsinkin koristelutaidossa hän on oikea mestari. Kanatarhassakin on jokainen aidanseiväs koristettu pullonkauloilla, karamellipapereilla ja kukkasilla. Taikuutena ne sitäkin pitävät, tyhmät ihmiset. Minulle Siina uskoi, että kanat ymmärtävät »koreen päälle» enemmän kuin monet ihmiset. Taitavat muniakin paremmin sellaisessa tarhassa! (Aakoo-täti: "Trulli-Siina". Sirkka - nuorten toveri 18/1932) 

Kuvauksesta ja kuvasta on selvää, että kyseessä on Siina Rinne (1859-1940) eli Momman Siina, jonka maailma sai kokonaisen huoneen Kansallismuseon Toisessa maassa -näyttelyssä.

Karamellipaperit pelivälineenä

HKM

Karamellipapereista pelivälineenä on tietoja Helsingistä.

Neljännesvuosisata ja vähän päälle sitten me kokoilimme karamellipapereita. Emme suinkaan liimataksemme niitä albumiin, vaan harjoittaaksemme uhkapeliä. Paperit taivutettiin yksinkertaisiksi "vanginkirjeiksi", nappikuoppaa tai mieluummin kolmiota heittämällä katsottiin, kuka pääsee ensimmäiseksi, osanottajat panivat kukin karamellipaperinsa pinoon vatsapuoli ylöspäin ja sitten heittoesineellä lyötiin pinoa; kuvapuolensa kääntäneet paperit sai lyöjä omakseen. (Uusi Suomi 23.5.1935)

Tapa oli laajempikin.

Helsingin pienillä koulupojilla oli aikoinaan (ja ehkä on vielä nytkin) tapana kerätä karamellipapereita, »spilkkareita», kuten niiden nimi sikäläisellä »kielellä» kuului; näitä »spilkkareita» käytettiin kokoonkäännettyinä voittovälineinä eräässä nappipelin tapaisessa leikissä. (Olla Teräsvuori: Pakinaa postimerkkien keräilystä. Nuori Voima 10/1917)

Ja pitkäikäinen, sillä vuonna 1939 helsinkiläisen koulupojan taskuissa oli monen muun ohella

- Ai tää vihko - tää on fritsaripajatso, semmonen, jolla vaihdetaan postimerkkejä. Ja voi sillä vaihtaa spilkkareitakin, semmoisia karamellipapereita, jotka on käännetty spilkkaripeliä varten. Tulitikkuetiketit ja margariinikuvat ovat liikaisoja tähän mun pajatsoon. (Opettajain lehti 13/1939)

Stadin slangi -sivustolla on esimerkkitekstinä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kokoelmiin kuuluva teksti "Helsinkiläistä esperanttoa", joka on siihen kirjoitetun päiväyksen mukaan vuosilta 1909-11. Tämän repliikki "Mennää enste tokkaamaa yks spilkkari sporiksen alle ku latžulla ei oo yhtään buššia." viittaa karamellipaperien sijaan tapaan litistää nappeja tai kolikoita raiteilla.

Karamellipapereja kertyi pojille syömisen ja pelaamisen ohella keräämällä. Antti Nikulainen (s. 16.7.1888) muisteli

Poikasena juoksentelin leikkitoverieni kera kilvan pitkin Helsingin kaupungin katuojia, etsien innokkaasti erilaisia karamellipapereita ja paperossilaatikonkansia. Usein kävimme myös Kampin kallioilla (missä nyt kohoavat komeat kivitalot) laivoja uittamassa sadeveden täyttämissä »potikoissa». (Veljesvartio 3/1939)

Karamellipaperit keräilykohteena

HKM

On vaikea uskoa, etteivätkö lapset jo 1800-luvun lopun Suomessa olisi aloittaneet karamellipaperien keräilyä, mutta muistot ovat ajoittamattomia:

Niin noista tulitikkulaatikoista: meidän vihreässä nuoruudessamme olivat muodissa metalliset vormunapit (vossikan nappi vastasi kahta muuta nappia) ja karamellipaperit, jotka olivat sitä arvokkaampia, mitä paremmalle sisällys maistoi. (Ylä-Vuoksi 31.10.1936)

Katselimme liro-Iikan tulitikkuetikettialpumia ja koetimme palauttaa mieleen oman lapsuuden aikamme keräilykohteita. Ainakin kiiltokuvia keräsimme. Muistamme erikoisesti, että enkelinkuvat olivat silloin suuresti muodissa. Sitten keräiliimme maisemapostikortteja ja karamellipapereita. Viimemainituilla meillä oli tapana leikkiä »pamtsikka» nimistä leikkiä, joka sitten vanhempien taholta epähygienisenä kiellettiin. Piti näet sylkäistä sormiinsa ja koettaa saada paperi kääntymään ja kenelle tämä onnistui, sai karamellipaperin omakseen. (Lalli 18.7.1936)

Kyselyissä 1920-luvun lopulla lapset vastasivat "pienenä kyllä kokosin karamellipapereja ja kuusenkäpyjä", "On minullakin kokoelma, nim. hyvin monipuolinen varasto karamellipapereita" ja yksi keräili "Karamellipapereita, sanomalehtikuvia ja astiankappaleita leikkitupaan" (Pääskynen 2/1929, 9-10/1931)

Osa aikuisista paheksui harrastusta ja osa näki siinä hyviä puolia.

Kokoilemisvaisto herää lapsessa hyvin varhain. Ellei tätä harrastusta ota huomioon, ellei sitä ohjaa oikealle uralle, joutuu se omia latuja kulkien harhateille: nappien, karamellipapereiden, postimerkkien keräily, kas siinä tulos! (Helsingin Sanomat 11.7.1915)

Meillä on täysi syy suosia lasten ja nuorten keräilyä, vaikka he keräävätkin vain käpyjä, lankarullia, nappeja, tulitikkulaatikoita, värillisiä lasipalasia, makeispapereita, postimerkkejä, kasveja ja kirjoja. On vain valppaasti otollisen hetken ilmaantuessa muutettava tämä huvittava keräily tietojen ja hyvien tottumusten järjestelmälliseksi keräilyksi, etsimiseksi, säilyttämiseksi ja lopulta parhaimman aarteen valikoimiseksi. (Yhteishyvän kodinkirja 1919)

Taimi Wallentin kuului myös kannustajiin. Artikkeliaan Lasten keräilyvaisto (Alakansakoulu 15.3.1935) varten hän oli tehnyt kyselyn (omassa?) alakansakoululuokassa, jossa neljä tyttöä keräsi muun muassa karamellipapereita, jotka eivät olleet yhdenkään pojan kiinnostuksenkohteita. 

Karamellipaperit varhaisena roskana

HKM

Karamellit kuuluuivat varhaisiin teollisesti tuotettuihin kulutustavaroihin, joilla oli oma kääre. Niinpä niistä tuli roskaa, joka puolestaan paljasti karamellien syönnin yleisyyden. Tai tuotti vaikutelman yleisyydestä.

Kun puheenjohtaja oli huomauttanut miten hän luuli makeisten syönnin maaseuduillakin olevan hyvin yleistä, kertoi hra Liukkonen, että Savossa maahan viskellyt konvehtipaperit näyttävät tietä kauppapuoteihin; toi myöskin esiin muutamia numeroita, joista näkyi, että konvehtia todellakin maaseuduilla nautitaan suurissa määrin. (Aamulehti 23.11.1892)

Jos matkustat kesäisin rautatiellä ja joudut istumaan ns. tupakkivaunuihin, niin nämä taudinsiemenet väkisinkin johtuvat mieleen, nähdessäsi ympärillä, mitä suurinta siivottomuutta kaikkialla. Puhumattakaan tuosta harmaasta pölystä, jota on lattialla, istuimilla ja sakeana savuna leijailee ilmassa vaunujen sisäpuolella, on lattialla tupakin poroa, paperossin päitä, appelsiinin kuoria, konvehtipaperia, sakeaa sylkeä, jopa väliin oksennustakin. (Wuoksi 22.7.1899)

Kokouksen jälestä huomattiin lattialla joukottain paperossin päitä, konvehti- ja karamellipaperia y. m. pikku rojua. Ja jotkut pienet pojat kävivät vielä kokouksen jälestä harjoittamassa vallattomuutta lähistöllä.(Kylväjä 25.4.1901, Säkkijärven raittiustoiminnasta) 

Kysytään: Jos tupakoimattomien vaunuissa todella pitää olla jonkinlaisia laatikoita seinissä, niin eikö Rautatiehallitus voisi teettää ne koko joukon suurempia, joihin matkustajat voisivat heittää appelsiinien kuoret, karamellipaperit, eväskääreet y. m. rojua, joka nyt viskataan laattioille, saattaen aikaan vaarallisiakin nuljahtumisia, kuten tiedetään, sekä sen lisäksi alituista siivottomuutta.(Kylväjä 11.7.1901)

"Serpentiinisade“ Sysmässä. T. k. 8 päivänä — keskellä kesäisten kiireiten — ajeliwat Sysmän "noblessit" s. o. hienosto, huvittelemaan Liikolan tienvarrella olewalle "Viljammin wuorelle". Kulkueseen kuului matkailijoita toista kymmentä hevoskuormaa naisia ja herroja. "Rouwat" ja "neidit" sirotteliwat tielle ja tienoheen, — ei tosin konvehtia, vaan konvehtipapereita aivan kuten suurissa kaupungeissa kuulutaan Vappuna tehtävän. (Itä-Hämeen raivaaja 16.8.1907)

Sysmä. Nuoria näpistelijöitä. T. k. 20 p:nä olivat muutamat poikalopit käyneet Suopellon laivasillalta ottamassa Osuuskaupalle tulleista karamellilaatikoista noin 12 markan arvosta karamelliä. Asiasta ilmoitettiin viranomaisille ja heti läksikin poliisikonstaapeli etsimään syyllisiä. Ne hän sattuikin löytämään karamellipaperien viittomana: kaksi vaivaistalon hoidokaspoikaa ja kaksi muuta mökin poikaa, ijältään noin 10—12 vuotiaita. He olivat tehneet kahdessa sakissa matkan Suopeltoon, arvattavasti näpistelyaikomuksessa, ja onnistuivatkin saamaan karamellejä, joita mättivät taskunsa ja housunsa laukut täyteen. (Lahti 29.6.1909)

Eipä olisi luullut että tästä meidän pettuleivän kansastamme tuli sellainen makeanleivän kansa kuin mitä me varakkaammilla seuduilla nykyään olemme. Me syömme voit, me syömme maidot, ja moni, joka on perustanut kanalan, koska kananhoito kuuluu olevan kannattavaa, onkin pian huomannut kaikkein taloudellisimmaksi — syödä munat itse. Siihen lisäksi joka maalaiskylään viikottain monet korit kaupunkinisuja ja limonaateja, kyläraitit täyteen Fazerin ja Westerlundin konvehtipapereita, uusi puku tai ainakin pusero jokaiseen iltamaan — sanotaanpa ettei kansallispuku saavuta monin paikoin suosiota vain sentähden, että se on aivan liian halpa ja kestävä. (Helsingin Sanomat 8.12.1912) 

HKM

Kirje Jalasjärveltä ... Kirkkomme ... Semminkin tupakan syöjät sylkevät lattialle tupakasta pureksitun syljen. Kun mällistä on voima lattialle valutettu heitetään sanottu mälli samaan likaan, joka muodostaa lattiasta kauheimman sylkilaatikon, onko puhdistajalle näin ollen pahempaa keuhkotaudin syntyä, kuin tämä voi olla. Sitten on osasta naisillakin nautintonsa. Tarvitaan nisua eväänä, sekä konvehdit, pastillit y. m., niiden suojat, paperipussit, konvehtipaperit, on heitetty lattialle penkkein alle, jotka eivät nyt enään tarjoa suojaa varjopuolellaan, vaan näkyvät sieltä rumina esille. Pyydän että välttäisitte tämän kaltaisia jätteitä pyhän huoneen kunnian tähden, jos ei palvelijanne, joka kirkon puhtaudesta huolta pitää, teidän sääliänne ansaitsisikaan. (Ilkka 19.4.1913)

Puistoissamme kävelijöiden varalta on käytävien viereen nyttemmin asetettu siistejä roskakoreja, joihin voidaan heittää kaikki tarpeettomat paperit, paperossin sammuneet tai sammutetut pätkät, tyhjät tupakkalaatikot, hedelmäin kuoret, karamellikääreet ja muut silput, jotka tavallisesti on heitetty käytäville synnyttämään epäsiisteyttä puistossa. Toivottavasti yleisö puolestaan auttaa tämän hyvän järjestyksen aiheuttaman toimenpiteen tarkoitettua käytäntöä voitettaessa ja siten osaltaan avittaa puistokäytävien siisteinä pysymistä. (Karjalan sanomat 17.6.1913)

Mutta kun maamme syrjäisimmilläkin metsäteillä tätä nykyä ehtimiseen tapaa poisviskattuja karamellikääreitä, on siinä viittaus, että lukemattomat lapset, joilla ei ole eheitä vaatteita päälleen pantaviksi, alituisesti imeskelevät Fazerin tai Landrinin tavaraa, ja väkisinkin tulee mieleen kysymys, eikö puhdas leipä olisi heille monin kerroin terveellisempi kuin makeiset, olkoonpa että tiedemiehet saattavat laskea, kuinka monta kaloriaa sokerissa on. (E. G. Palmén: On maamme köyhä, siksi jää. Suomen nainen 15-16/1914) 

Kaupungin [Jyväskylän] kuulumisia ... Sunnuntaikoulu saattaa, niin sanotaan, kirkossa aikaan häiriötä. Kun satoja lapsia sijoitetaan sunnuntaikoulussa kirkkoon, tuhrivat he jaloillansa penkit, vetelevät lyijykynällä viivoja maalauksiin ja sirottelevat karamellipapereita permannolle. (Keski-Suomi 31.12.1914)

Käyhän sitä meikäläinenkin nuoriso joskus »huviretkillä». Kalossit jalkaan, kankeat kaulukset kaulaan, palttoo harteille, tai ainakin käsivarrelle, ja jos ollaan yläluokkalaisia tai liikeapulaisia, »knalli» päähän. Näin ajetaan pari asemanväliä kaupungista poispäin, mennään jollekin kalliolle, istuudutaan varovaisesti housunlahkeita kohauttaen, jotta eivät laskokset pilaantuisi — neitoset eivät hameiltaan juuri pääse istumaan paljaalle kalliolle, saati sitten nurmelle — ja syödään makeisia jättäen paikan karamellipapereista siivottoman näköiseksi.  (Helsingin Kaiku 12.6.1915)

Muutama sana säästäväisyydestä... Nyt tyhjät karamellipaperit reunustavat saloseudun metsäpolkujakin ja monilla suurilla karamellitehtaillamme on tavaton kiire — sokeripulan aikanakin. (Satakunta 2.12.1915)

Luonnon suojelutyöstä kansakoulussa ... Paperien: kääreitten, karamellipaperien y. m. — vanhempien ihmisten varalta — myös savukepätkien — heitteleminen metsiin, leikkikentille, kokouspaikoille on mitä törkeintä ympäristön rumentamista. Esim. retkeilyillä metsään jääneet paperit ovat mitä ikävintä nähtävää. Paljon olisi tässä suhteessa edistyttävä, eikä esimerkiksi rautatielaitoksemme monasti kelpaa siinä suhteessa malliksi. Sen tulisi hoitaa tasapuolisesti yhtä hyvin koko asemaalueensa ja valita roskaläjiensä paikat paremmin kuin mitä useinkaan tehdään. (Opettajain lehti 15.6.1917) 

 

Karamellipapereilla potkupallo tai sandaalit?

HKM

Tampereen Sanomissa julkaistiin 18.6.1915 nimimerkin Kalle Kawion kirjoitus Karamellipapereilla potkupallo.

Karl Fazerin karamellitehdas on kauan ollut ihmeissään. 

Sille on näet maaseudulta ja eritoten Tampereen puolesta saapunut kymmenittäin lähetyksiä, joissa on karamellipapereita. Ja jokainen lähettäjä huomauttaa, että he nyt odottavat "sitä potkupalloa, jonka tehdas on luvannut".

Tehtailija on tuimistunut konttoripäällikölle ja konttoripäällikkö Suomen kansan lapsille. Sitten lähettää vielä muuan täkäläinen kansakoulunopettajakin pussillisen rypistyneitä karamellipapereita ja äkäisesti kysyy, eikö sitä palloa ala kuulua. 

Mistä ihmeestä ovat tällaista aivoihinsa lainanneet! Kysytään meilltäkin, että "onko teidän lehdessänne kerrottu tällaisesta." Reportteri juoksee jotta nuppu tutisee kaupungille ja saa asiasta senverran selville, että täällä todella jotkut ovat keksineet sellaista, että Fazer lähettää potkupallon karamellipaperiensa lunnaiksi. Joku väittää siitä lukeneensa helsinkiläisistä lehdistä, niin että itse vastatkoot he puolestansa. Ja edelleen: että muuan neiti oli ostanut Nizza-karamelleja 500 kpl, jotta niistä höltiävillä papereilla muka saisi 12 mkan pallon. Terve!

Jos tällaisesta asiasta puhuttaisiin Itämaisen paperossitehtaan yhteydessä, niin asia olisi selvä, mutta nyt on huhu keksittyä. 

Niin että karamellipaperien keruun saa jo lopettaa.

Mysteeri ei ilmeisesti herättänyt suurempaa kiinnostusta, mutta siihen palattiin toisessa tamperelaisessa lehdessä.

Monien huomiota kiinnitti varmaankin viime keväänä pienten poikasten ja tyttösten into karamellipapereiden kokoamisessa. Mutta kun tarkemmin tuota kokoamista tarkkasi, niin huomasi, että kaikki paperit eivät noille pienille kerääjille kelvanneetkaan. Heillä oli siis jokin erikoinen tarkoitus tuossa meidän mielestämme mitättömässä työssä. 

Satuinpa kerran ja toisenkin kuulemaan poikasten tuumia. He olivat saaneet tietää, että eräs helsinkiläinen kanamellitehdas (nimi jääköön mainitsematta) lähettää potkupallon sille, joka lähettää karamellipapereita 500 kpl. Tiesivätpä toiset, että tehdas tai tehtaanomistaja lähettää sandaalit sille, joka kolmisen sataa paperia lähettää. Kysymyksessä tietysti olivat vain tehtaan omat karamellipaperit. Tämäkös poikia ja tyttöjä innosti. Kaduilta ja kujilta papereita visusti etsittiin. Ja kun niitä ei kyllin saatu, niin pyydettiin isältä sekä äidiltä karamellirahaa, jotta papereiden lukumäärä kasvaisi. Intoa oli. Tapahtuipa kerrankin, että koulussa eräältä pojalta tuollainen aarteisto aiottiin ottaa pois, koska hän oli sen kanssa vehkeillyt, mutta poika selitti asian ja sai kun saikin paperinsa pitää. 

Mutta se oli vasta riemun hetki, jolloin saatiin postikonttoriin kiikuttaa paperikääröä Helsinkiin meneväksi. 

Pakettimaksua meni 40 p. Monen kerääjän varat eivät tainneet tuohon summaan noustakaan. Silloin tietysti saatiin vanhemmilta tai lainattiin. 

Kului muutamia päiviä. Lähettäjät odottavat joka päivä potkupalloa ja sandaaleita. Odottaessaan he ovat rakentaneet jos jonkinmoisia onnen aikoja tulevan aarteensa kanssa. Mutta lähetystä ei vain kuulu. Viikot ja kuukaudet kuluvat, mutta aina vain turhaan he odottavat. 

Nyt eivät enää lapset kokoile kaduilta noita papereita. He huomaavat tulleensa petetyiksi. Heitä ei lohduta sekään, että joku sai. Heitä vaivaa kysymys, miksi eivät kaikki saaneet. Sehän meitä vanhempiakin vaivaa, mutta toisaalta liittyy siihen toinen kysymys, kuka on tuon kiihkon herättänyt, jos se ei ole tehtailijan puolelta alkanut. Se on monelta pienoiselta riistänyt pennoset välillisesti ja luoton vanhempien ja tovereiden puheisiin. Tekisipä mieli sanoa tuolle pettäjälle kova sana noiden monien kokoojatyttöjen ja poikien puolesta. Mutta eipä asia sanoista taitane parantua. Muistakoon jokainen vain, että lasten harhaan johtaminen kuuluu suurimpiin rikoksiin, joita siveellinen laki ei hyväksy. 

Noille poikasille ja tyttösille minun surulla täytyy sanoa: Maailmassa ei ole kaikki niin kaunista ja luotettavaa kuin luulette. Älkää siis tarttuko kaikkeen teille tarjottavaan ennenkuin vanhempienne ja opettajienne kautta saatte siitä selvyyden. He teille sittekin parhatta oppaita ovat. Pilke. (Aamulehti 23.7.1915)

Markkinointikeinona paperien keruu kuullostaa 1900-äluvun lopulla syntyneelle aivan järkeenkäyvältä. Se käytöstä ei kuitenkaan karamellipaperihakuihin tarttunut muita jälkiä kuin pohjoiseen keskittyvät ilmoitukset 1930-luvun lopulla. 

Kaiku 16.5.1937

Pohjolan Sanomat 21.11.1937

Pohjolan Sanomat 19.12.1937

Pohjois-Pohja 21.5.1939

Pohjolan Sanomat 11.6.1939

Karamellipaperit sisustuksena

HKM

Ei mahda tehdä vieraaseen edullista vaikutusta se järjestys, mikä vielä monin paikoin vallitsee asumusoloissa maaseuduillamme. [...] Emme kuitenkaan aijo tällä kertaa ottaa lähemmän puheen aiheeksi tätä ainetta koko sen laajuudessa, vaan ainoastaan erään pienen osan siitä, joka kuitenkin paremmin kuin moni muu seikka kuvastaa harhaan mennyttä kauneusaistia. Tarkoitamme sitä tapaa, jolla kansa vielä monin paikoin täällä Keski-Suomessakin koristaa asuntojensa seiniä kuvilla. Siinä astuu eteemme sellainen ihmeellinen sekamelska, ettei mokomalle liene muualla maailmassa vertoja.

Asuintupien eli pirttien seinät ovat toki onneksi yleensä säilyneet kuvatöherryksiltä, mutta astuppa "eteistupaan" tahi muuhun kamariin, niin jopa on seinällä irvistämässä vastaasi joukko kuvantapaisia, joiden useinkin luulisi esittävän itse paholaisen joukkokuntaa. Siinä punahousuista sotaherraa, Osman pashaa ja jos jonkinnäköistä väkeä, jotka ovat kaikkea muuta vaan ei niiden näköisiä, joita ne ovat esittävinään. Ja toisissa taas verisiä sotatappeluja, joista ei tiedä, onko se punaväri, jota niistä melkein tippuu, kuvaavinaan verta vai tulta vaiko yksinkertaisesti vaan punamultaa. Joskus on joukossa joku maisemakuvakin, josta ei pääse selville, esittääkö se vettä vai maata ja jossa kasvit ovat kuvatut jos jonkin muotoisiksi. Ota sitte vielä huomioon se seikka, että näihin kehyksettä ja lasitta oleviin kuviin kärpäsetkin ovat antaneet suosiollista apuansa ja vaihtelun vuoksi mustanneet niitä, missä puna-väri on ollut liiaksi räikeä, niin onpa edessäsi oivallinen taulunäyttely!

Tämä ei ole ollenkaan liijoittelua. Vieläpä voisi hyvällä omallatunnolla tähän lisätä kaikkinaiset konvehtipaperit ja paperrossilaatikkojen kannet, joita myös on tapana ripustaa seiniä koristamaan. Ja vieläkin lisäksi kaikellaiset talletettavat paperilappuset, joille ei ole keksitty parempaa säilytyspaikkaa kuin seinänrako, missä se sattuu olemaan niin suuri, että sitä saattaa tuollaisena hyllynä käyttää. (Kansamme kauneuden aisti. Suomalainen 1.10.1900)

Leena muistaa, että Manta oli vanha ja kumarainen ja harmaa. Hän käveli hitaasti ja ontui ja näki huonosti, sillä hän oli niin kovin vanha. Hänen pieni, ohut tukkansa oli kiinnitetty yhdellä ainoalla neulalla päälaelle. [...] Tupa oli pieni ja matala ja hämärä ia sanomalehdillä paperoidut seinät oli koristeltu säännöllisiin kuvioihin liimatuilla kirjavilla karamellipapereilla. Sellaista ei ollut missään muualla, ja se oli Leenasta ihmeen kaunista ja hienoa. Heillä olikin sellainen sanaton sopimus Mantan kanssa, että Leena ei heittänyt pois yhtään ainoata paperia, kun sedät ja enot ja mummot ja muut toivat hänelle pussillisen karamellejä, vaan antoi ne kaikki Mantalle, ja Manta liimasi seiniin. (-la.: Manta. Kotiliesi 7/1936)

Ei ole näet kansan mielestä oikea kuva muu kuin sellainen missä on räikeitä värejä, olkoompa se sitte vaikka konvehtipaperi tahi paperossi laatikon kansi. Ja sitä parempi, mitä käsittämättömämpää aihetta tällaiset kuvat esittävät: kunhan niissä vaan on kylliksi punaisiin pukuihin puettuja "sotaherroja" tahi itse sarvipäitä ja tulta ja savua. (Kuvat kotiemme seinillä. Itä-Suomen Sanomat 9.10.1900)

Omituisen huvilan rakensivat muuan Kytösyrjän loismiehen vaimo ja eräs naapurin poika kylän läheisyyteen. Rakennus oli vain havuista ladottu, lattia heinillä peitetty ja karamellipapereilla koristeltu aivan teyren kojun tapaan. Pitkin talvea tulivat kojun rakentajat tänne huoliaan haihduttamaan, milloin kelkalla ryömien, milloin taas suksilla hiihtäen. Mutta sattuipa kerran kolmanneksi saapumaan vaimon mieskin ja alkoi suksikepillä hutkia kojun rauhallisia asukkaita. Ankara tilinteko seurasi vielä vaimolle, eikä hän enää konsaan kuulu tämän perästä ryhtyvän mokomia teyren kojuja rakentamaan. Olkoon tämä varotuksena toisillekin. (Laatokka 3.5.1902)

Muuan vähävaraisen kesäasunto Savossa: Vasemmalla ulkokuva, oikealla sisäkuva. Tämä aitta on koristettu hiukan tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Humaloita ja katajapensaita on istutettu ulkopuolelle, mikä tekee sangen miellyttävän vaikutuksen. Mutta varsinkin herättää huomiota huoneen sisustus. Merkillisellä maulla on emäntä sinne lukuisat pikku esineet järjestänyt. Siellä on munankuoria, porsliiniastiain palasia, kengänsolkia ja jos jonkinlaisia kuvia, karamellipapereita y. m., yleensä sellaisia esineitä, jotka muut olisivat viskanneet rikkatunkiolle. Emäntä vie mielellään vieraansa tähän pikku aittaansa ja tarjoaa siellä kahvikupposen vierasvaraiseen savolaiseen tapaan. Ja vieras huomaa, että täälläkin, vähävaraisuudesta huolimatta asustaa onni, jota monet rikkaammat voisivat kadehtia. (Kodin Kuvasto 45/1915)

Maalaus! Niin, isännän kammarin seinillä on vielä kuvia Turkin sodasta, sekä kauniita karamellipaperia ja fiksuja enkelinkuvia. Voipa jossain vielä komeilla salin seinällä Tsaari-vainajan parrakkaat kasvot. Näin meillä suositaan taidetta!  (Kyrön Sanomat 28.1.1920)

Yksin on Nelma asunnossaan .. . Tuijottelee ikkunasta outoihin maisemiin .. . Ruohottuneihin puutarhoihin, joissa korjataan marjoja, missä niitä on päässyt kasvamaan ... Ja tuonne järvettömälle alangolle, joka alkaa pölyisen maantien takana. Tai tyttö hoitelee kukkaa ... ja kuluttaa aikansa muuten miten voi: siistii yhtämittaa kamaria . . . koristelee seinät kuvakorteilla ja karamellipapereilla, joita hän kiinnittää tapettiin neuloilla ja liisterillä. (Joel Lehtonen: Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki. 1922)

Oikealla: Karamellipapereilla tapisoitu mökki. Mökki on leski Gustava Nylundin omistama ja sijaitsee se Finbysså, Förbyn maalla. Vuosien kuluessa kcräämillään karamellipapereilla on mummo saanut nämä harvinaiset tapetit aikaan. — Valok. Aarne Karimo. (Suomen Kuvalehti 23.6.1923)