maanantai 23. joulukuuta 2024

Joulunvietosta 1820-luvulla Keuruulla

Sanomalehdessä Keuru-Pihlajavesi-Multia julkaistiin syksyllä 1929 kahdeksan osaa Abraham Aaltion (1847-1930) enimmäkseen lukkari-isältään Abram Andelin (1813-1868) kuulemia tapahtumia. Osassa 7 (23.10.1929) aiheena oli joulun vietto.

Kuten jo olen maininnut, oli isäni vesikeuruulaisen Ylä-Häkkisen talon poika. Siinä talossa, kuten muissakin, odoteltiin, etenkin lasten keskuudessa, kovasti joulua ja sitä alettiin valmistella jo viikkoja ennen. Ennen kaikkea valettiin talikynttilöitä niin runsaasti, että ainakin joulunaika tultiin niillä toimeen käyttämättä pärevalkeata. Jouluksi valmistettiin myös jonkunlainen lamppu, jota ei muulloin käytetty. Sitä varten oli syysteurastuksen aikaan varattu lehmän ruokakurkku, se puhdistettiin nyt, asetettiin keskelle langasta kierretty pumpulinen sydän, minkä jälkeen torvi täytettiin juoksevalla kuumalla talilla, annettiin sen jäähtyä ja niin oli ”lamppu” valmis. Jouluaattona se sytytettiin ja kun siihen vähäväliä kaasi hienonnettua kylmää talia, kesti se kauvankin palaa. 

Jo muutamaa viikkoa ennen joulua alettiin myös olutta valmistella ja joulun lähetessä leipoa erikoisia joululeipiä, kuten varituista, rieskoja y. m. Joulua varten tehtiin myös ohraryyniä. Niiden valmistus oli erikoisemman laatuista. Ohran jyvät kaadettiin sitä varten puusta tehtyyn suureen huhmariin, ne kostutettiin hieman vedellä, minkä jälkeen niitä survottiin rautakangen silmäpuoleisella päällä. Kun kuoria oli irtaantunut, kaadettiin ne huhmarista pois, pantiin pohtimeen ja pohdittiin pois kaikki irtaantuneet kuoret ja pölyt. Tämän jälkeen pantiin ohrat uudelleen huhmariin ja survottiin niitä uudelleen, kunnes kaikki kuoret olivat irtaantuneet ja aina välillä pohdittiin kuoret pois. Jos havaittiin, että ohrat survottaessa kuivivat ja kuumenivat, kostutettiin niitä hieman vedellä, niin että ryynit pysyivät kokonaisina. Isäni kertoi näin valmistetun oikein hyviä ryynejä. Mutta luullakseni ei silloin ollut syömämiesten enempää kuin emäntienkään vaatimukset niin suuret kuin nykyajan kansalla. Puuroa syötiin sitten keitettynä maidon kanssa, mutta jouluaattona paistettiin se vadeissa ja kannettiin niissä juhlapöytään. Mutta suurin puuha oli emäntäväellä kai kuitenkin oluenpanossa, sillä se vaati huolta ja taitoa. Ja hyvän taidon olivatkin vanhanajan keuruulaiset emännät siinä saaneet, sillä keuruulainen olut viime vuosisadan alkupuolella oli ollut hyvää. Hyväksi kiittivät kaikki vanhat ihmiset lapsuudessani myös heidän leipomistaitoaan. 

Mutta olipa miesväelläkin kiirettä ennen joulua. Päreitä kiskottiin tuvassa, että vain yksi räiske kävi ja niillä vuorattiin sitten kokonaan musta pirtti, sekä seinät että katto sitomalla päreet kuten pärekopassa. Lattia pestiin niin puhtaaksi kuin se vain lähti ja jouluaattona, puolenpäivän aikaan hajoitettiin pirtin suuruuden mukaan lattialle useita kupoja olkia. Sauna oli myös lämminnyt jouluaattona jo aamusta päivin ja sinne mentiin päiväsaikaan. Kukin pani tämän jälkeen luonnollisesti päälleen puhtainta ja parhainta mitä hänellä oli. Niinpä ruvettiin olemaan valmiita ottamaan itse joulua vastaan, jota varten työt olivat enimmäkseen seisoneet jo Tuomaanpäivästä asti.

Aamulla oli kuitenkin vielä kerran lämmitetty tuvan suuri leivinuuni. Siellä paistuivat nyt lihat suurissa pannuissa ja kourussa, ohraryyni-, junkki- ja naurislaatikot. Sensijaan ei silloin ollut perunalaatikkoa, sillä perunaa viljeltiin niin vähän, että sitä syötiin vain sunnuntaisin. Tehtiinpä suuremmissa taloissa, kuten Ylä-Häkkisessä, pannukakkuakin, mutta vain jouluksi. Yhtä harvinaista herkkua se oli vielä kotonanikin Antilassa. Sen aikuinen pannukakku tehtiin kuitenkin vain ohrajauhoista, sillä ulkomaan nisujauhoja ei ollut saatavissa, ei niistä ainakaan isäni koskaan mitään puhunut. Sitävastoin viljeltiin jo silloin jonkun verran vehnää. Myllyt olivat kylläkin huonoja jalkamyllyjä, mutta seulomalla erotettiin karkeammat jauhot pois ja hienommista leivottiin jonkunlaista vehnästä juhlatiloiksi. 

Kello kuuden seutuvilla ja jo ennenkin vedettiin sitten suuri valkoinen pellavainen liina pirtin suuren pöydän ylitse ja juhlapöydän kattaminen alkoi. Siihen kannettiin nyt leivät, monenlaatuiset laatikot, lihat, pannukakut, maitoa. Leipiä oli pöydässä suuret röykkiöt, voita suuret kupit täynnä, siankinkku tai kylki paistettuna, samoin kokonainen lehmänreisi ja muuta pienempää lihaa. Talikynttilät sytytettiin nyt kynttilänjaloissa, samoin ”lamppu”, isoisäni Samuli Samulinpoika Ylä-Häkkinen, talon isäntä ja kirkon kuudennusmies, luki joululuvun raamatusta tai joulusaarnan, kiitti Jumalaa joulusta, siunasi ruuan ja niin alkoi juhla-ateria.

sunnuntai 22. joulukuuta 2024

Karamellipaperit arvopapereina

HKM
Jaakkiman kansanjuhlassa syksyllä 1897 herätettiin pahennusta: "Yleisön käytös juhlassa oli siivoa ja muuten kaikinpuolin moitteetonta, ellei yhä vieläkin olisi löytynyt semmoisia, jotka ilman pääsylippua koettavat juhlassa esiintyä, vieläpä semmoisiakin, jotka karamellipapereilla koettivat eksyttää juhlan järjestysmiehiä. Ei ole vielä epärehellisyys kyllin tarkoin karsittu Karjalastamme! (Wiipurin Sanomat 4.8.1897)

Joko tapaus ei jäänyt ainokaiseksi tai sitten se jäi jollekin tiukasti mieleen, sillä vuosikymmen myöhemmin uuden juhlan edellä kirjoitettiin

Niinikään ei sinne tarvita eikä siellä suvaita sellaisia pettureita, jotka joko pääsyliputta tai väärennetyillä pääsylipuilla, karamellipapereilla ja muilla sellaisilla koettavat sinne salavihkaa tunkeutua. Siinä suhteessa on juhlatoimikunta kuuleman mukaan tällä kertaa päättänyt ruveta entistään ankarammaksi. Ja se onkin aivan oikein. (Jaakkiman sanomat 27.7.1906)

Rehellisyyttä puuttui myös Joutsassa.

Kekseliäs petkuttaja. T. k. 7 p. poikkesi Joutsan pitäjän Mieskonmäen kylässä sijaitsevaan Kälän kauppapuotiin muuan saman pitäjän kirkonkylästä kotoisin oleva torppari sekä esitti kaupanhoitajalle "uuden satamarkkasen" vaihdettavaksi, sanoen samalla aikovansa puodissa tehdä ostoksia. Kaupanhoitaja aluksi hieman epäili tuota mielestään perin uudenaikaista seteliä, mutta kun mies, joka parhaallaan oli erään kirkonkylän kauppiaan rahdissa, vakuutti sen saaneensa molemmille tunnetulta meijerinomistajalta sekä että kirkonkylässä se kyllä olisi täydestä vastaanotettu, jos vaan olisi sattunut olemaan yhdessä paikassa niin paljon pientä rahaa, haihtuivat kaikki epäilykset ja "satamarkkanen“ kelpasi kelvolleen. Ostokset suoritettiin ja loppusumma annettiin rahassa takaisin. — Suurestipa kumminkin kaupanhoitajamme ällistyi, kun tuo uuden uutukainen seteli ei ottanutkaan sen pitemmälle kauppoja tehdäksensä. Tarkastettaessa, näet, huomattiin setelin olevankin vain K. Fazerin suklaatikonvehteissa käytetty käärepaperi. — (Mikkelin Sanomat 14.7.1898)

Olisi luullut kaupanpitäjän ymmärtävän mitä elementtejä setelissä pitää olla, oli se sitten kuinka uudenaikainen tahansa. Erehdystä selittänee se, että Wikipedian mukaan osin Englannissa painetut setelit poikkesivat olennaisesti entisistä. Satamarkkanen näytti tältä:

Helpompi on ymmärtää yritykset hämätä kiireisiä ihmisiä.

20 mk. seteli karamellipaperiksi. Eilen unehutti eräs vaimo muutamaan puotiin tiskille Kastreninkadulla 20 mk. setelin. Huomattuaan vahingon ja mennessään rahaansa hakemaan, löysi hän paikalta karamellipaperin! Kuikka Koposen aikoja, vai? (Työmies 13.8.1907)

Lurjuksen tapoja käyttämällä koetti muuan noin kaksitoistavuotias poikanen hankkia rahoja viime torstaina. Tuli erääseen ruokatavaran kauppaan Uudenkadun varrella ja pyysi vaihtaa viidenmarkan setelin hopeaksi. Emäntä antoikin pojalle rahat ja poika samalla tuppasi "setelinsä" hänelle kouraan ja lähti juoksemaan pois. "Setelin" huomasi kuitenkin emäntä heti — makeispaperiksi, joka väriltään muistutti viisimarkkasta. Kiiruhtaessaan pojan perään näki hän tämän juoksevan erääseen kartanoon Heikinkadulla, jonne katosi. Kumma kyllä, eivät talon asukkaat sanoneet poikaa nähneensä, nauroivat vaan ja ilkamoivat "kepposelle". Vähän myöhemmin näki se, jota oli yritetty pettää, kuitenkin pojan tulevan samasta kartanosta aidan yli kiiveten ja huusi miehensä ottamaan lurjusta kiinni. Kun tämä näki itseänsä takaa ajettavan ja luuli joutuvansa kiinni - lähellä oli myös poliisi - niin heitti hän rahat maahan ja pääsi juoksemaan pakoon. Kaupan omistaja, vaikkakin tuntee pojan, ei vaatine hänelle edesvastausta rumasta petkutusyrityksestä. (Kansan Tahto 15.10.1908) 

Karamellipapereita markkojen asemesta. Kun muuan henkilö lauvantai-iltana vallinneen ukkossateen aikana häätyi käyttämään ajuria, maksoi hän kyydin viisimarkkasella sopivamman rahan puutteessa. Pimeässä antoi ajuri takaisin 25-pennisen ja, kuten kertojamme otaksui, neljä kokoon taitettua markan seteliä, mitkä hän kaivoi nuttunsa taskusta. Silloin ei kyyditty huomannut mitään petosta tapahtuneen, mutta jälestäpäin huomasi hän kukkarossaan neljä kokoonkäärittyä — karamellipaperia, jotka nelitaitteisina kokonsa ja paperin laadun puolesta hyvin muistuttiwat markan seteleitä. Oliko ajuri epärehellinen, vai oliko häntäkin petetty, on tietysti mahdoton sanoa. Joka tapauksessa tuli lyhyt kyyti kalliiksi. (Tampereen Sanomat 4.7.1916)

Karamelli- ja setelipaperin samankaltaisuus tuntuu erikoiselta, mutta se oli joidenkin mielestä ilmeinen vuonna 1915 käyttöön otetun markan setelin kohdalla. 

... nyt, kun se ihan uutukaisena lepää edessäni pöydällä, niin muistuttaa se, kaikella kunnioituksella sanoen, kiusoittawan paljon karamellipaperia, nimittäin huononpuoleista karamellipaperia. Fazerin kohopainoinen "Lex", Blomqwistin "National" vaakunoineen tai "Turs" hopeisine hevosenkenkineen ja punaisine hevosenpäineen ovat kukin ehdottomasti enemmän maksavia painotuotteina ja sitten niissä on vielä sekin etuus, että niissä kussakin on maukas karamielli sisällä ja silti ne maksawat vain noin viisi penniä kappale. Mutta uudesta Suomen Pankin setelistä pitää maksaa kokonainen markka, vaikkei sen sisään ole kääritty minkäänlaista karamellia eikä edes raskittu sen toista puolta painattaakaan. (Etelä-Suomen sanomat 14.9.1915)

Markan setelit ovat lyhyestä ajastaan huolimatta ehtineet saada niin suurta tuntemusta osakseen meidän "kuluttajien" taholta, että tuskin kukaan enää epäilee tällaista seteliä karamellipaperiksi tai pullon kylestä jossakin vississä tarkoituksessa irroitetuksi etiketiksi. Kajaanissakin otetaan markan seteleitä jo vastaan aivan täydestä rahasta, vaikka ensimäisten suhteen oltiin Kajaanin kauppaliikkeissä sillä kannalla, että "ollakko toi nyt oikeeta rahaa tai muuta moskaa". Markan setelien ilmestyminen on jo muuten vanha, päiväjärjestyksestä pois siirtynyt juttu ja nyt tuntee tuon pienimmän setelin jokainen, joka vain on jaksanut markan omistajaksi kohota. (Uusi Heinolan Sanomat 25.9.1915) 

Omituiselta kuitenkin tuntuu se, että jollain "Lompakossa oli m. m. tuhannen markan seteliä muistuttava karamellipaperi"(Työmies 6.9.1917)

Yllättävää on myös se, etteivät karamellipaperien ja seteleiden yhteydet rajoitu 1900-luvun alkuun. Pankin automaattisesta säästökellosta kirjoittaessa tulee mieleen, että "Kellon käyttäjä voi tietysti "vetää sitä nenästä" panemalla siihen esim. sopivankokoisen karamellipaperin setelin asemasta" (Uusi Aura 15.5.1921). Yhteys tulee esiin myös Urpo Sankilan tarinassa Seteli (Kurikka 50-51/1923)

Eivätkä huijaus- tai väärennösyrityksistäkään luovuttu. Eräs mies oli "Parkkilan Osuuskaupan myymälän hoitajattarelle kaupannut oikeana 100-markkasena suklaakäärenä olleen 100 markan näköisen paperin, jota hän oli hiukan muovaillut" (Salmetar 20.10.1927). Poika yritti vaihtaa Lahden kadulla oikeaksi rahaksi väärän satamarkkasen, joka "oli muodostettu kahdesta toisiinsa liimatusta karamellipaperista" (Etelä-Suomen sanomat 25.8.1928). 

Hyvinkään aseman lippuluukulla naishenkilö tarjosi maksuksi "Fazerin karamellitehtaan maitosuklaalevyn käärepaperia, mikä tosin jossain määrin muistuttaa tuhatmarkkasta, ei kuitenkaan erehdyttävästi" (Riihimäen sanomat 24.8.1929) Jaalassa oli vastaavasti yritetty ostaa lehmää "suklaalevyjen päältä otetuista kääreistä liimatulla "tuhatmarkkasella"" (Nurmeksen sanomat 14.10.1932). Pankkiin Kokkolassa tuotu 100 kruunun seteli oli valmistettu karamellipapereista (Helsinginsanomat 29.9.1936)

Mutta ainakin joulutarinassa yhtäläisyys saattoi kääntyä toisinpäin.

Eräs vanha mummo, jonka poika oli Amerikassa, valitti usein, ettei poika lähetä hänelle rahaa, vaikka lähtiessään lupasi ja vaikka hän muuten aina kirjoittaa niin rakkaita kirjeitä. »Eikö hän sitte ole koskaan mitään lähettänyt?» kysyttiin. »Ei ole», vastasi mummo. »On tosin joka kirjeessä ollut kauniita pitkulaisia papereita, mutta mitä minä sellaisilla karamellipapereilla teen. Tuonne piironginlaatikkoon olen ne kuitenkin pannut kirjeiden kanssa.» 

Katsottiin sinne piirongin laatikkoon. Eivät ne olleet mitään karamellipapefeita. Ne olivat Amerikan dollareita. Siellä oli paljon rahaa. Mummu ei vain ollut tiennyt, mitä oli saanut, saadessaan noita värillisiä papereita. (Joululyhde 1927)


lauantai 21. joulukuuta 2024

Karamellipaperit isommissa uutisissa

Aikoinaan lopetin kirjan Hohenthalin painomusteessa vuoteen 1904, sillä voimani eivät riittäneet Lennart Hohenthalin tekojen uutisoinnin läpikäyntiin. Niinpä minulle tuli karamellipapereita hakiessani uutena vastaan yksityiskohta vankilasta karkaamisestaan:

Selvää näet on, että vangin on täytynyt tietää sen köyden keskikohta, jota myöten hän tahtoi laskeutua alas akkunasta. Jos hän näet ei olisi tiennyt keskikohtaa, olisi hän voinut laskea köyden toisen pään liika pitkälle, joten se yht'äkkiä olisi voinut jäädä hänen käteensä yksinkertaisena; silloin olisi koko köysi irronnut akkunan rautatangon ympäriltä ja mies romahtanut arvaamatta maahan, saaden aikaan kolhun, joka olisi voinut tehdä tyhjäksi koko yrityksen. Välttääkseen tätä mahdollisuutta oli vanki huoneessaan mitannut köyden kahtia ja merkinnyt keskipaikan semmoisella langalla, jota hän oli saanut niistä makeiskääreistä, joita hänelle niin runsaasti tuotiin. Niininanhasolmun vieressä olevat painumat puolestaan osottavat, että juuri se kohta oli ollut rautatangon ympärillä. (Aamulehti 13.10.1905)

Keväällä 1910 lähes kaikki Suomen sanomalehdet toistivat traagisen uutisen 22-vuotiaasta miehestä, joka oli surmannut ensin sopimuksesta 16-vuotiaan tytön ja sitten yrittänyt ampua itsensä.

Tapahtumapaikalla tavattiin paperossin pätkiä ja karamellipapereita, sekä molempain jäähyväiskirjeet. Tyttö selittää kirjeessään, että hän kuolee vapaaehtoisesti ja mielellään, kun Väinökin menee kuolemaan. Poika taas on kirjoittanut kirjeensä uhmamielin, puhuu sortajista ja maailman kurjuudesta. Lausuessaan jäähyväiset vanhemmilleen, hän on lisännyt, "hyvästi nyt sortajien polkema luokka", hän ei huoli "papin sakramenteista". Hän kehoittaa näyttämään kirjeensä papeille osoitteeksi mielentilastaan. (Lahti 3.5.1910)

Samana kesänä 21-vuotias nainen teki itsemurhan hyppäämällä Vesijärveen höyrylaivan ylimmältä kannelta. Hän oli kirjoittanut konvehtipaperiin viimeisen viestinsä "ettei hänen ruumistaan tarvitse naarata". (Lahti 16.8.1910)

Näiden ikävien ja surullisten tapahtumisen aikaan Lahden raastuvanoikeudessa käsiteltiin helvetinkonejuttua, jossa oli syytettynä kauppias Rinne, joka Hohenthalin tapaan sai karamelleja selliinsä.

Poliisivankilassa on Rinne koettanut päästä yhteyteen ulkomaailman kanssa, siinä kuitenkaan onnistumatta. M. m. on hän koettanut päästä salaiseen kirjevaihtoon kotinsa kanssa. Voissa, jota lähetettiin R:lle, tavattiin lappu, jossa ilmoitettiin, että lyijykynä oli tuotu hänelle salaa vankilaan. Sunnuntai-iltaan mennessä oli Rinteen onnistunut koota joukko karamellipaperia ja muita paperilappuja, joihin hän oli tehnyt lyijykynällä muistiinpanoja. Illalla sitten hän heitti laput ulos ulkohuoneen akkunasta. Poliisi huomasi kuitenkin tämän ja otti kirjevaihdon takavarikkoon.(Työmies 1.6.1910)

Keskiviikkona kesäkuun 29 päivänä tarkastettaessa sitä arestihuonetta, jossa kauppias Rinnettä säilytetään, löydettiin Rinteen makuulaverin päästä seinän vuorilautojen välistä, ohuen karamellin ympäryspaperin sisälle, rullalle käärittynä, kirje, jonka kirjeen kauppias Rinne, kuulustelussa myönsi olevansa kirjottanut. (Lahden Sanomat 5.7.1910)

Perjantaina 1 päivänä heinäkuuta kello 6.30 iltapäivällä kertoi Puhjo, että hän, poliisin välityksellä, lainasi Rinteeltä pääkamman, jota hän tarvitsi leikatessaan samassa arestihuoneessa olevan kuulusteluvangin Samuel Ojaniemen tukkaa. Pienen ajan perästä Rinne, ulkohuoneessa käyntimatkallaan, pyysi kampaa pois häneltä ja viskasi samalla arestihuoneen lattialle karamellipaperiin käärityn seuraavan kirjeen:[...] (Lahden Sanomat 5.7.1910)

perjantai 20. joulukuuta 2024

Karamellipaperit erikoisuuden merkkinä

Surullisimpiin karamellipaperiosumiin kuuluivat mahdollisesti fiktiivisetkin tekstit, joissa kuvataan yhteisöstä erottuvia henkilöitä.  Ilmiselvästi heille karamellipaperit ovat olleet erityisen merkityksellisiä ja ehkä tuoneet myös onnellisia hetkiä.

Harmaan talon takkakivellä istuu vanha ja raihnainen mies. [...] Kainalossaan hän hellävaroen kantoi pientä kovakantista kirjaa ja vanhaa, hyvää ystäväänsä soittokonetta, johon kuului kaksi rautaa, toinen pyöreä, rengasmainen ja toinen lyhyt teräksen pala. Illallista saatuaan hän soitti, näytteli "paloraamaa", kuten hän nimitti kainalossaan kantamaa kirjaa, johon oli ommeltu lehdiksi joukko värillisiä konvehtipapereita, pörröinen koiran kuva ja vanha, ijänikuinen venäläinen kuvajäljennös "Porkin" kuuluisaksi tulleesta onnettomuuspaikasta. Se oli hänen kallis aarteensa, tarkoin muisti hän, mistä kukin kuva oli saatu, kuka kunkin oli hänelle lahjottanut. Kauvan hän oli jo tuota "teostaan" näytellyt; monet nokiset sormen jäljet sitä todistivat. (E. M.: Elon polulla. Tampereen Sanomat 12.12.1909) 

Hänellä on ollut joitakin aikoja sitten oma tönö, lahoista laudoista kyhätty, vinokattoinen köpötys. Ja omaisuuttakin on ollut, kaupunkimatkalla kerättyjä karamellipapereita kokonainen kirstullinen, ja niin on Neula-Pietran järki kulta toikkaillut, että rahasta ne käyvät ja että varmaan ne ovatkin jonkun ulkolaisen maan kalleutta. Sellainen on mieskuvan komea ja korea elämä ollut. (Antero Kajanto: Neula-Pietarin viimeinen päivä. Suomen Kuvalehti 5.11.1927)

Väitetään, että Ruotsissa tittelikipeet matkalla voivat nimittää paremman puutteessa toisiaan »herr ångbåtspassagerare», ja tämä tekaistu titteli tavallaan vastaisi tuollaista havunoksakruunua. Se on ajatusjuureltaan samaa perua kuin kesäpaikkani hieman höperön »herraksi» kylässä kutsutun postinkantajan tapa koristaa kunniamerkkien puutteessa rintapieluksensa knltakimalteisilla, kirjavilla karamellipapereilla. Nehän olivat kyllä prameita ja hohtivat ja kiilsivät, mutta minkään ritarikunnan jäsentä ei hänestä näin yksinkertaisella tempulla tullut. (Arttu Brummer. Suomen vaakunasta. Suomen Kuvalehti 37/1928)

Tuli sitten pitäjään vanha, mielipuoli, karamellipaperein koristettu olento risoissaan. Vaelsi talosta taloon, pihasta pihaan ihmisten ilona ja saapui myöskin Mustilan tupaan. (T. Hki.: Vanha tarina. Ilkka 8.8.1930

Viikoksi olisi katsomista Siinan aarteissa. Varsinkin koristelutaidossa hän on oikea mestari. Kanatarhassakin on jokainen aidanseiväs koristettu pullonkauloilla, karamellipapereilla ja kukkasilla. Taikuutena ne sitäkin pitävät, tyhmät ihmiset. Minulle Siina uskoi, että kanat ymmärtävät »koreen päälle» enemmän kuin monet ihmiset. Taitavat muniakin paremmin sellaisessa tarhassa! (Aakoo-täti: "Trulli-Siina". Sirkka - nuorten toveri 18/1932) 

Kuvauksesta ja kuvasta on selvää, että kyseessä on Siina Rinne (1859-1940) eli Momman Siina, jonka maailma sai kokonaisen huoneen Kansallismuseon Toisessa maassa -näyttelyssä.

torstai 19. joulukuuta 2024

Karamellipaperit pelivälineenä

HKM
Karamellipapereista pelivälineenä on tietoja Helsingistä.

Neljännesvuosisata ja vähän päälle sitten me kokoilimme karamellipapereita. Emme suinkaan liimataksemme niitä albumiin, vaan harjoittaaksemme uhkapeliä. Paperit taivutettiin yksinkertaisiksi "vanginkirjeiksi", nappikuoppaa tai mieluummin kolmiota heittämällä katsottiin, kuka pääsee ensimmäiseksi, osanottajat panivat kukin karamellipaperinsa pinoon vatsapuoli ylöspäin ja sitten heittoesineellä lyötiin pinoa; kuvapuolensa kääntäneet paperit sai lyöjä omakseen. (Uusi Suomi 23.5.1935)

Tapa oli laajempikin.

Helsingin pienillä koulupojilla oli aikoinaan (ja ehkä on vielä nytkin) tapana kerätä karamellipapereita, »spilkkareita», kuten niiden nimi sikäläisellä »kielellä» kuului; näitä »spilkkareita» käytettiin kokoonkäännettyinä voittovälineinä eräässä nappipelin tapaisessa leikissä. (Olla Teräsvuori: Pakinaa postimerkkien keräilystä. Nuori Voima 10/1917)

Ja pitkäikäinen, sillä vuonna 1939 helsinkiläisen koulupojan taskuissa oli monen muun ohella

- Ai tää vihko - tää on fritsaripajatso, semmonen, jolla vaihdetaan postimerkkejä. Ja voi sillä vaihtaa spilkkareitakin, semmoisia karamellipapereita, jotka on käännetty spilkkaripeliä varten. Tulitikkuetiketit ja margariinikuvat ovat liikaisoja tähän mun pajatsoon. (Opettajain lehti 13/1939)

Stadin slangi -sivustolla on esimerkkitekstinä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kokoelmiin kuuluva teksti "Helsinkiläistä esperanttoa", joka on siihen kirjoitetun päiväyksen mukaan vuosilta 1909-11. Tämän repliikki "Mennää enste tokkaamaa yks spilkkari sporiksen alle ku latžulla ei oo yhtään buššia." viittaa karamellipaperien sijaan tapaan litistää nappeja tai kolikoita raiteilla.

Karamellipapereja kertyi pojille syömisen ja pelaamisen ohella keräämällä. Antti Nikulainen (s. 16.7.1888) muisteli

Poikasena juoksentelin leikkitoverieni kera kilvan pitkin Helsingin kaupungin katuojia, etsien innokkaasti erilaisia karamellipapereita ja paperossilaatikonkansia. Usein kävimme myös Kampin kallioilla (missä nyt kohoavat komeat kivitalot) laivoja uittamassa sadeveden täyttämissä »potikoissa». (Veljesvartio 3/1939)

keskiviikko 18. joulukuuta 2024

Karamellipaperit keräilykohteena

HKM
On vaikea uskoa, etteivätkö lapset jo 1800-luvun lopun Suomessa olisi aloittaneet karamellipaperien keräilyä, mutta muistot ovat ajoittamattomia:

Niin noista tulitikkulaatikoista: meidän vihreässä nuoruudessamme olivat muodissa metalliset vormunapit (vossikan nappi vastasi kahta muuta nappia) ja karamellipaperit, jotka olivat sitä arvokkaampia, mitä paremmalle sisällys maistoi. (Ylä-Vuoksi 31.10.1936)

Katselimme liro-Iikan tulitikkuetikettialpumia ja koetimme palauttaa mieleen oman lapsuuden aikamme keräilykohteita. Ainakin kiiltokuvia keräsimme. Muistamme erikoisesti, että enkelinkuvat olivat silloin suuresti muodissa. Sitten keräiliimme maisemapostikortteja ja karamellipapereita. Viimemainituilla meillä oli tapana leikkiä »pamtsikka» nimistä leikkiä, joka sitten vanhempien taholta epähygienisenä kiellettiin. Piti näet sylkäistä sormiinsa ja koettaa saada paperi kääntymään ja kenelle tämä onnistui, sai karamellipaperin omakseen. (Lalli 18.7.1936)

Kyselyissä 1920-luvun lopulla lapset vastasivat "pienenä kyllä kokosin karamellipapereja ja kuusenkäpyjä", "On minullakin kokoelma, nim. hyvin monipuolinen varasto karamellipapereita" ja yksi keräili "Karamellipapereita, sanomalehtikuvia ja astiankappaleita leikkitupaan" (Pääskynen 2/1929, 9-10/1931)

Osa aikuisista paheksui harrastusta ja osa näki siinä hyviä puolia.

Kokoilemisvaisto herää lapsessa hyvin varhain. Ellei tätä harrastusta ota huomioon, ellei sitä ohjaa oikealle uralle, joutuu se omia latuja kulkien harhateille: nappien, karamellipapereiden, postimerkkien keräily, kas siinä tulos! (Helsingin Sanomat 11.7.1915)

Meillä on täysi syy suosia lasten ja nuorten keräilyä, vaikka he keräävätkin vain käpyjä, lankarullia, nappeja, tulitikkulaatikoita, värillisiä lasipalasia, makeispapereita, postimerkkejä, kasveja ja kirjoja. On vain valppaasti otollisen hetken ilmaantuessa muutettava tämä huvittava keräily tietojen ja hyvien tottumusten järjestelmälliseksi keräilyksi, etsimiseksi, säilyttämiseksi ja lopulta parhaimman aarteen valikoimiseksi. (Yhteishyvän kodinkirja 1919)

Taimi Wallentin kuului myös kannustajiin. Artikkeliaan Lasten keräilyvaisto (Alakansakoulu 15.3.1935) varten hän oli tehnyt kyselyn (omassa?) alakansakoululuokassa, jossa neljä tyttöä keräsi muun muassa karamellipapereita, jotka eivät olleet yhdenkään pojan kiinnostuksenkohteita. 

tiistai 17. joulukuuta 2024

Karamellipaperit varhaisena roskana

HKM

Karamellit kuuluuivat varhaisiin teollisesti tuotettuihin kulutustavaroihin, joilla oli oma kääre. Niinpä niistä tuli roskaa, joka puolestaan paljasti karamellien syönnin yleisyyden. Tai tuotti vaikutelman yleisyydestä.

Kun puheenjohtaja oli huomauttanut miten hän luuli makeisten syönnin maaseuduillakin olevan hyvin yleistä, kertoi hra Liukkonen, että Savossa maahan viskellyt konvehtipaperit näyttävät tietä kauppapuoteihin; toi myöskin esiin muutamia numeroita, joista näkyi, että konvehtia todellakin maaseuduilla nautitaan suurissa määrin. (Aamulehti 23.11.1892)

Jos matkustat kesäisin rautatiellä ja joudut istumaan ns. tupakkivaunuihin, niin nämä taudinsiemenet väkisinkin johtuvat mieleen, nähdessäsi ympärillä, mitä suurinta siivottomuutta kaikkialla. Puhumattakaan tuosta harmaasta pölystä, jota on lattialla, istuimilla ja sakeana savuna leijailee ilmassa vaunujen sisäpuolella, on lattialla tupakin poroa, paperossin päitä, appelsiinin kuoria, konvehtipaperia, sakeaa sylkeä, jopa väliin oksennustakin. (Wuoksi 22.7.1899)

Kokouksen jälestä huomattiin lattialla joukottain paperossin päitä, konvehti- ja karamellipaperia y. m. pikku rojua. Ja jotkut pienet pojat kävivät vielä kokouksen jälestä harjoittamassa vallattomuutta lähistöllä.(Kylväjä 25.4.1901, Säkkijärven raittiustoiminnasta) 

Kysytään: Jos tupakoimattomien vaunuissa todella pitää olla jonkinlaisia laatikoita seinissä, niin eikö Rautatiehallitus voisi teettää ne koko joukon suurempia, joihin matkustajat voisivat heittää appelsiinien kuoret, karamellipaperit, eväskääreet y. m. rojua, joka nyt viskataan laattioille, saattaen aikaan vaarallisiakin nuljahtumisia, kuten tiedetään, sekä sen lisäksi alituista siivottomuutta.(Kylväjä 11.7.1901)

"Serpentiinisade“ Sysmässä. T. k. 8 päivänä — keskellä kesäisten kiireiten — ajeliwat Sysmän "noblessit" s. o. hienosto, huvittelemaan Liikolan tienvarrella olewalle "Viljammin wuorelle". Kulkueseen kuului matkailijoita toista kymmentä hevoskuormaa naisia ja herroja. "Rouwat" ja "neidit" sirotteliwat tielle ja tienoheen, — ei tosin konvehtia, vaan konvehtipapereita aivan kuten suurissa kaupungeissa kuulutaan Vappuna tehtävän. (Itä-Hämeen raivaaja 16.8.1907)

Sysmä. Nuoria näpistelijöitä. T. k. 20 p:nä olivat muutamat poikalopit käyneet Suopellon laivasillalta ottamassa Osuuskaupalle tulleista karamellilaatikoista noin 12 markan arvosta karamelliä. Asiasta ilmoitettiin viranomaisille ja heti läksikin poliisikonstaapeli etsimään syyllisiä. Ne hän sattuikin löytämään karamellipaperien viittomana: kaksi vaivaistalon hoidokaspoikaa ja kaksi muuta mökin poikaa, ijältään noin 10—12 vuotiaita. He olivat tehneet kahdessa sakissa matkan Suopeltoon, arvattavasti näpistelyaikomuksessa, ja onnistuivatkin saamaan karamellejä, joita mättivät taskunsa ja housunsa laukut täyteen. (Lahti 29.6.1909)

Eipä olisi luullut että tästä meidän pettuleivän kansastamme tuli sellainen makeanleivän kansa kuin mitä me varakkaammilla seuduilla nykyään olemme. Me syömme voit, me syömme maidot, ja moni, joka on perustanut kanalan, koska kananhoito kuuluu olevan kannattavaa, onkin pian huomannut kaikkein taloudellisimmaksi — syödä munat itse. Siihen lisäksi joka maalaiskylään viikottain monet korit kaupunkinisuja ja limonaateja, kyläraitit täyteen Fazerin ja Westerlundin konvehtipapereita, uusi puku tai ainakin pusero jokaiseen iltamaan — sanotaanpa ettei kansallispuku saavuta monin paikoin suosiota vain sentähden, että se on aivan liian halpa ja kestävä. (Helsingin Sanomat 8.12.1912) 

HKM
Kirje Jalasjärveltä ... Kirkkomme ... Semminkin tupakan syöjät sylkevät lattialle tupakasta pureksitun syljen. Kun mällistä on voima lattialle valutettu heitetään sanottu mälli samaan likaan, joka muodostaa lattiasta kauheimman sylkilaatikon, onko puhdistajalle näin ollen pahempaa keuhkotaudin syntyä, kuin tämä voi olla. Sitten on osasta naisillakin nautintonsa. Tarvitaan nisua eväänä, sekä konvehdit, pastillit y. m., niiden suojat, paperipussit, konvehtipaperit, on heitetty lattialle penkkein alle, jotka eivät nyt enään tarjoa suojaa varjopuolellaan, vaan näkyvät sieltä rumina esille. Pyydän että välttäisitte tämän kaltaisia jätteitä pyhän huoneen kunnian tähden, jos ei palvelijanne, joka kirkon puhtaudesta huolta pitää, teidän sääliänne ansaitsisikaan. (Ilkka 19.4.1913)

Puistoissamme kävelijöiden varalta on käytävien viereen nyttemmin asetettu siistejä roskakoreja, joihin voidaan heittää kaikki tarpeettomat paperit, paperossin sammuneet tai sammutetut pätkät, tyhjät tupakkalaatikot, hedelmäin kuoret, karamellikääreet ja muut silput, jotka tavallisesti on heitetty käytäville synnyttämään epäsiisteyttä puistossa. Toivottavasti yleisö puolestaan auttaa tämän hyvän järjestyksen aiheuttaman toimenpiteen tarkoitettua käytäntöä voitettaessa ja siten osaltaan avittaa puistokäytävien siisteinä pysymistä. (Karjalan sanomat 17.6.1913)

Mutta kun maamme syrjäisimmilläkin metsäteillä tätä nykyä ehtimiseen tapaa poisviskattuja karamellikääreitä, on siinä viittaus, että lukemattomat lapset, joilla ei ole eheitä vaatteita päälleen pantaviksi, alituisesti imeskelevät Fazerin tai Landrinin tavaraa, ja väkisinkin tulee mieleen kysymys, eikö puhdas leipä olisi heille monin kerroin terveellisempi kuin makeiset, olkoonpa että tiedemiehet saattavat laskea, kuinka monta kaloriaa sokerissa on. (E. G. Palmén: On maamme köyhä, siksi jää. Suomen nainen 15-16/1914) 

Kaupungin [Jyväskylän] kuulumisia ... Sunnuntaikoulu saattaa, niin sanotaan, kirkossa aikaan häiriötä. Kun satoja lapsia sijoitetaan sunnuntaikoulussa kirkkoon, tuhrivat he jaloillansa penkit, vetelevät lyijykynällä viivoja maalauksiin ja sirottelevat karamellipapereita permannolle. (Keski-Suomi 31.12.1914)

Käyhän sitä meikäläinenkin nuoriso joskus »huviretkillä». Kalossit jalkaan, kankeat kaulukset kaulaan, palttoo harteille, tai ainakin käsivarrelle, ja jos ollaan yläluokkalaisia tai liikeapulaisia, »knalli» päähän. Näin ajetaan pari asemanväliä kaupungista poispäin, mennään jollekin kalliolle, istuudutaan varovaisesti housunlahkeita kohauttaen, jotta eivät laskokset pilaantuisi — neitoset eivät hameiltaan juuri pääse istumaan paljaalle kalliolle, saati sitten nurmelle — ja syödään makeisia jättäen paikan karamellipapereista siivottoman näköiseksi.  (Helsingin Kaiku 12.6.1915)

Muutama sana säästäväisyydestä... Nyt tyhjät karamellipaperit reunustavat saloseudun metsäpolkujakin ja monilla suurilla karamellitehtaillamme on tavaton kiire — sokeripulan aikanakin. (Satakunta 2.12.1915)

Luonnon suojelutyöstä kansakoulussa ... Paperien: kääreitten, karamellipaperien y. m. — vanhempien ihmisten varalta — myös savukepätkien — heitteleminen metsiin, leikkikentille, kokouspaikoille on mitä törkeintä ympäristön rumentamista. Esim. retkeilyillä metsään jääneet paperit ovat mitä ikävintä nähtävää. Paljon olisi tässä suhteessa edistyttävä, eikä esimerkiksi rautatielaitoksemme monasti kelpaa siinä suhteessa malliksi. Sen tulisi hoitaa tasapuolisesti yhtä hyvin koko asemaalueensa ja valita roskaläjiensä paikat paremmin kuin mitä useinkaan tehdään. (Opettajain lehti 15.6.1917) 

 

maanantai 16. joulukuuta 2024

Karamellipapereilla potkupallo tai sandaalit?

HKM
Tampereen Sanomissa julkaistiin 18.6.1915 nimimerkin Kalle Kawion kirjoitus Karamellipapereilla potkupallo.

Karl Fazerin karamellitehdas on kauan ollut ihmeissään. 

Sille on näet maaseudulta ja eritoten Tampereen puolesta saapunut kymmenittäin lähetyksiä, joissa on karamellipapereita. Ja jokainen lähettäjä huomauttaa, että he nyt odottavat "sitä potkupalloa, jonka tehdas on luvannut".

Tehtailija on tuimistunut konttoripäällikölle ja konttoripäällikkö Suomen kansan lapsille. Sitten lähettää vielä muuan täkäläinen kansakoulunopettajakin pussillisen rypistyneitä karamellipapereita ja äkäisesti kysyy, eikö sitä palloa ala kuulua. 

Mistä ihmeestä ovat tällaista aivoihinsa lainanneet! Kysytään meilltäkin, että "onko teidän lehdessänne kerrottu tällaisesta." Reportteri juoksee jotta nuppu tutisee kaupungille ja saa asiasta senverran selville, että täällä todella jotkut ovat keksineet sellaista, että Fazer lähettää potkupallon karamellipaperiensa lunnaiksi. Joku väittää siitä lukeneensa helsinkiläisistä lehdistä, niin että itse vastatkoot he puolestansa. Ja edelleen: että muuan neiti oli ostanut Nizza-karamelleja 500 kpl, jotta niistä höltiävillä papereilla muka saisi 12 mkan pallon. Terve!

Jos tällaisesta asiasta puhuttaisiin Itämaisen paperossitehtaan yhteydessä, niin asia olisi selvä, mutta nyt on huhu keksittyä. 

Niin että karamellipaperien keruun saa jo lopettaa.

Mysteeri ei ilmeisesti herättänyt suurempaa kiinnostusta, mutta siihen palattiin toisessa tamperelaisessa lehdessä.

Monien huomiota kiinnitti varmaankin viime keväänä pienten poikasten ja tyttösten into karamellipapereiden kokoamisessa. Mutta kun tarkemmin tuota kokoamista tarkkasi, niin huomasi, että kaikki paperit eivät noille pienille kerääjille kelvanneetkaan. Heillä oli siis jokin erikoinen tarkoitus tuossa meidän mielestämme mitättömässä työssä. 

Satuinpa kerran ja toisenkin kuulemaan poikasten tuumia. He olivat saaneet tietää, että eräs helsinkiläinen kanamellitehdas (nimi jääköön mainitsematta) lähettää potkupallon sille, joka lähettää karamellipapereita 500 kpl. Tiesivätpä toiset, että tehdas tai tehtaanomistaja lähettää sandaalit sille, joka kolmisen sataa paperia lähettää. Kysymyksessä tietysti olivat vain tehtaan omat karamellipaperit. Tämäkös poikia ja tyttöjä innosti. Kaduilta ja kujilta papereita visusti etsittiin. Ja kun niitä ei kyllin saatu, niin pyydettiin isältä sekä äidiltä karamellirahaa, jotta papereiden lukumäärä kasvaisi. Intoa oli. Tapahtuipa kerrankin, että koulussa eräältä pojalta tuollainen aarteisto aiottiin ottaa pois, koska hän oli sen kanssa vehkeillyt, mutta poika selitti asian ja sai kun saikin paperinsa pitää. 

Mutta se oli vasta riemun hetki, jolloin saatiin postikonttoriin kiikuttaa paperikääröä Helsinkiin meneväksi. 

Pakettimaksua meni 40 p. Monen kerääjän varat eivät tainneet tuohon summaan noustakaan. Silloin tietysti saatiin vanhemmilta tai lainattiin. 

Kului muutamia päiviä. Lähettäjät odottavat joka päivä potkupalloa ja sandaaleita. Odottaessaan he ovat rakentaneet jos jonkinmoisia onnen aikoja tulevan aarteensa kanssa. Mutta lähetystä ei vain kuulu. Viikot ja kuukaudet kuluvat, mutta aina vain turhaan he odottavat. 

Nyt eivät enää lapset kokoile kaduilta noita papereita. He huomaavat tulleensa petetyiksi. Heitä ei lohduta sekään, että joku sai. Heitä vaivaa kysymys, miksi eivät kaikki saaneet. Sehän meitä vanhempiakin vaivaa, mutta toisaalta liittyy siihen toinen kysymys, kuka on tuon kiihkon herättänyt, jos se ei ole tehtailijan puolelta alkanut. Se on monelta pienoiselta riistänyt pennoset välillisesti ja luoton vanhempien ja tovereiden puheisiin. Tekisipä mieli sanoa tuolle pettäjälle kova sana noiden monien kokoojatyttöjen ja poikien puolesta. Mutta eipä asia sanoista taitane parantua. Muistakoon jokainen vain, että lasten harhaan johtaminen kuuluu suurimpiin rikoksiin, joita siveellinen laki ei hyväksy. 

Noille poikasille ja tyttösille minun surulla täytyy sanoa: Maailmassa ei ole kaikki niin kaunista ja luotettavaa kuin luulette. Älkää siis tarttuko kaikkeen teille tarjottavaan ennenkuin vanhempienne ja opettajienne kautta saatte siitä selvyyden. He teille sittekin parhatta oppaita ovat. Pilke. (Aamulehti 23.7.1915)

Markkinointikeinona paperien keruu kuullostaa 1900-äluvun lopulla syntyneelle aivan järkeenkäyvältä. Se käytöstä ei kuitenkaan karamellipaperihakuihin tarttunut muita jälkiä kuin pohjoiseen keskittyvät ilmoitukset 1930-luvun lopulla. 

Kaiku 16.5.1937

Pohjolan Sanomat 21.11.1937

Pohjolan Sanomat 19.12.1937


Pohjois-Pohja 21.5.1939
Pohjolan Sanomat 11.6.1939

sunnuntai 15. joulukuuta 2024

Karamellipaperit sisustuksena

HKM

Ei mahda tehdä vieraaseen edullista vaikutusta se järjestys, mikä vielä monin paikoin vallitsee asumusoloissa maaseuduillamme. [...] Emme kuitenkaan aijo tällä kertaa ottaa lähemmän puheen aiheeksi tätä ainetta koko sen laajuudessa, vaan ainoastaan erään pienen osan siitä, joka kuitenkin paremmin kuin moni muu seikka kuvastaa harhaan mennyttä kauneusaistia. Tarkoitamme sitä tapaa, jolla kansa vielä monin paikoin täällä Keski-Suomessakin koristaa asuntojensa seiniä kuvilla. Siinä astuu eteemme sellainen ihmeellinen sekamelska, ettei mokomalle liene muualla maailmassa vertoja.

Asuintupien eli pirttien seinät ovat toki onneksi yleensä säilyneet kuvatöherryksiltä, mutta astuppa "eteistupaan" tahi muuhun kamariin, niin jopa on seinällä irvistämässä vastaasi joukko kuvantapaisia, joiden useinkin luulisi esittävän itse paholaisen joukkokuntaa. Siinä punahousuista sotaherraa, Osman pashaa ja jos jonkinnäköistä väkeä, jotka ovat kaikkea muuta vaan ei niiden näköisiä, joita ne ovat esittävinään. Ja toisissa taas verisiä sotatappeluja, joista ei tiedä, onko se punaväri, jota niistä melkein tippuu, kuvaavinaan verta vai tulta vaiko yksinkertaisesti vaan punamultaa. Joskus on joukossa joku maisemakuvakin, josta ei pääse selville, esittääkö se vettä vai maata ja jossa kasvit ovat kuvatut jos jonkin muotoisiksi. Ota sitte vielä huomioon se seikka, että näihin kehyksettä ja lasitta oleviin kuviin kärpäsetkin ovat antaneet suosiollista apuansa ja vaihtelun vuoksi mustanneet niitä, missä puna-väri on ollut liiaksi räikeä, niin onpa edessäsi oivallinen taulunäyttely!

Tämä ei ole ollenkaan liijoittelua. Vieläpä voisi hyvällä omallatunnolla tähän lisätä kaikkinaiset konvehtipaperit ja paperrossilaatikkojen kannet, joita myös on tapana ripustaa seiniä koristamaan. Ja vieläkin lisäksi kaikellaiset talletettavat paperilappuset, joille ei ole keksitty parempaa säilytyspaikkaa kuin seinänrako, missä se sattuu olemaan niin suuri, että sitä saattaa tuollaisena hyllynä käyttää. (Kansamme kauneuden aisti. Suomalainen 1.10.1900)

Leena muistaa, että Manta oli vanha ja kumarainen ja harmaa. Hän käveli hitaasti ja ontui ja näki huonosti, sillä hän oli niin kovin vanha. Hänen pieni, ohut tukkansa oli kiinnitetty yhdellä ainoalla neulalla päälaelle. [...] Tupa oli pieni ja matala ja hämärä ia sanomalehdillä paperoidut seinät oli koristeltu säännöllisiin kuvioihin liimatuilla kirjavilla karamellipapereilla. Sellaista ei ollut missään muualla, ja se oli Leenasta ihmeen kaunista ja hienoa. Heillä olikin sellainen sanaton sopimus Mantan kanssa, että Leena ei heittänyt pois yhtään ainoata paperia, kun sedät ja enot ja mummot ja muut toivat hänelle pussillisen karamellejä, vaan antoi ne kaikki Mantalle, ja Manta liimasi seiniin. (-la.: Manta. Kotiliesi 7/1936)

Ei ole näet kansan mielestä oikea kuva muu kuin sellainen missä on räikeitä värejä, olkoompa se sitte vaikka konvehtipaperi tahi paperossi laatikon kansi. Ja sitä parempi, mitä käsittämättömämpää aihetta tällaiset kuvat esittävät: kunhan niissä vaan on kylliksi punaisiin pukuihin puettuja "sotaherroja" tahi itse sarvipäitä ja tulta ja savua. (Kuvat kotiemme seinillä. Itä-Suomen Sanomat 9.10.1900)

Omituisen huvilan rakensivat muuan Kytösyrjän loismiehen vaimo ja eräs naapurin poika kylän läheisyyteen. Rakennus oli vain havuista ladottu, lattia heinillä peitetty ja karamellipapereilla koristeltu aivan teyren kojun tapaan. Pitkin talvea tulivat kojun rakentajat tänne huoliaan haihduttamaan, milloin kelkalla ryömien, milloin taas suksilla hiihtäen. Mutta sattuipa kerran kolmanneksi saapumaan vaimon mieskin ja alkoi suksikepillä hutkia kojun rauhallisia asukkaita. Ankara tilinteko seurasi vielä vaimolle, eikä hän enää konsaan kuulu tämän perästä ryhtyvän mokomia teyren kojuja rakentamaan. Olkoon tämä varotuksena toisillekin. (Laatokka 3.5.1902)

Muuan vähävaraisen kesäasunto Savossa: Vasemmalla ulkokuva, oikealla sisäkuva. Tämä aitta on koristettu hiukan tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Humaloita ja katajapensaita on istutettu ulkopuolelle, mikä tekee sangen miellyttävän vaikutuksen. Mutta varsinkin herättää huomiota huoneen sisustus. Merkillisellä maulla on emäntä sinne lukuisat pikku esineet järjestänyt. Siellä on munankuoria, porsliiniastiain palasia, kengänsolkia ja jos jonkinlaisia kuvia, karamellipapereita y. m., yleensä sellaisia esineitä, jotka muut olisivat viskanneet rikkatunkiolle. Emäntä vie mielellään vieraansa tähän pikku aittaansa ja tarjoaa siellä kahvikupposen vierasvaraiseen savolaiseen tapaan. Ja vieras huomaa, että täälläkin, vähävaraisuudesta huolimatta asustaa onni, jota monet rikkaammat voisivat kadehtia. (Kodin Kuvasto 45/1915)

Maalaus! Niin, isännän kammarin seinillä on vielä kuvia Turkin sodasta, sekä kauniita karamellipaperia ja fiksuja enkelinkuvia. Voipa jossain vielä komeilla salin seinällä Tsaari-vainajan parrakkaat kasvot. Näin meillä suositaan taidetta!  (Kyrön Sanomat 28.1.1920)

Yksin on Nelma asunnossaan .. . Tuijottelee ikkunasta outoihin maisemiin .. . Ruohottuneihin puutarhoihin, joissa korjataan marjoja, missä niitä on päässyt kasvamaan ... Ja tuonne järvettömälle alangolle, joka alkaa pölyisen maantien takana. Tai tyttö hoitelee kukkaa ... ja kuluttaa aikansa muuten miten voi: siistii yhtämittaa kamaria . . . koristelee seinät kuvakorteilla ja karamellipapereilla, joita hän kiinnittää tapettiin neuloilla ja liisterillä. (Joel Lehtonen: Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki. 1922)

Oikealla: Karamellipapereilla tapisoitu mökki. Mökki on leski Gustava Nylundin omistama ja sijaitsee se Finbysså, Förbyn maalla. Vuosien kuluessa kcräämillään karamellipapereilla on mummo saanut nämä harvinaiset tapetit aikaan. — Valok. Aarne Karimo. (Suomen Kuvalehti 23.6.1923)

lauantai 14. joulukuuta 2024

Karamellipaperit leikkien aineksena ja askartelumateriaalina

Vanhat ihmiset muistavat ajan, jolloin karamellit olivat harvinaisuuksia. Silloin talletettiin karamellipaperit, ja tehtiin niistä virpavihdan kukkaset.  (Karjalan maa 4.4.1936) 

Kehoitus. Puhun teille varakkaille, etenkin naisille, asiasta, joka juuri jouluaattona juolahti mieleeni [...] Tunnettu tosiasia on, että on tuhansia koteja, joihin ei joulupukki pistäydy lapsia tervehtimään ja heille tuomisiansa jättämään. [...] Ja vallan mainioita kuvakirjoja saatte, kun ostatte ohutta seinäpahvia ja siitä leikkaatte ja neulotte kookkaita kirjoja, joihin sitten liimaatte kuvia kaikenlaisia. Pankaa vähäpätöisimmätkin kuvat tarkoin talteen näitä kirjoja varten. Kuvia saatte kaikenlaisista ilmoituksista, konvehtipapereista ja vanhoista, rikkinäisistä kuvakirjoista. Ostakaa kuivaa arabigummia ja liuottakaa se itse, sillä liuotettuna ostaen se tulee kalliiksi. — Jos pidätte, että nämä ovat turhuuksia, niin olette unohtaneet olleenne lapsia. Tuskin voisi pienelle tytölle keksiä rakkaampaa lahjaa, kuin oikea "posliininukke" hänelle on. Tuollainen leikkikapine on lapselle, joka ei ole niitä ylellisesti saanut, kallisarvoisempi kuin luulemmekaan. (Kotimaa 9.1.1907)

Lastentarhaan kuuluu myöskin, että tullaan mikäli mahdollista ostamatta toimeen. Siksi kootaan ja käytetään kaikkea mitä ajatella taitaa, kuten pakettinappulat ja lankarullat, joista osataan tehdä näppäriä huonekaluja, kirjekuorien värilliset silkkipaperit, jotka kelpaavat esim. leikellyiksi ikkunaverhoiksi, ja karamellipaperit, joitten kirjava ruusukuosi on mainiota huonekalupäällistä.(Aili Tallgren Schalin: Ebeneserkoti ja lastentarha Helsingissä. Otava 1.9.1915)

Ote Ebeneser-säätiön kokoelmien valokuvasta
1910-luvun Helsingistä (Flickr, CC-BY)

Isä Pulasen lukiessa lehteä leikkivät lapset nurkassa voi-jonottamista. Kolme lapsista seisoi jonossa, sanomalehdestä silpitut leikkimarkat pienissä käsissään, sillä nuo tavalliset leikkisetelit, konvehtipaperit olivat muuttuneet heillä satamarkkasiksi, siksi harvinaisia ne nyt olivat, eihän isän kannattanut antaa enää rahaa makeisiin. (Savotar 18.10.1916)

Omenat kun loppuivat, niin myytiin astioita, / kaikenlaista rihkamaa ja pahvikoteloita. / Karamellipaperit ne oli seteleinä, / tinanapit pikkurahan vaihtovälineinä. (Järjestönuori 1.3.1923)

Hauskannäköisen hyrrän voit valmistaa hyvin helposti. Leikkaat vain jäykästä pahvista kiekon, jonka läpimitta on n. 6-7 cm. Sen päälle liimaat hauskanvärisen karamellipaperin, tietenkin samankokoisen... (Kotiliesi 1.10.1926)

Eräässä lastenkodissa ... Kuten odottaa sopiikin, ovat tyttöjen, suurempienkin kaapinosastot nukkekoteja, joissa kuitenkin kirjoilla ja käsitöilläkin on sijansa. Pojat ovat auttaneet huonekalujen valmistamisessa. Nukkeja on, sekä aivan yksinkertaisia, itse valmistettuja että joulupukin tuomia. Pöytäliinoja, mattoja, sohvatyynyjä on valmistettu tilkuista. Onpa pitsinjäännöksistä tehtyjä siroja keinutuolimattojakin. Seinät on koristettu postikorteilla, lehdistä, karamellipapereista saaduilla kuvilla. (E. T-i: Pieni asia - suuret seuraukset. Huoltaja 6/1929)

"Kuule!" huudahti Annikki: "Laitetaan nukillekin muistokirjoja!"

"Laitetaan!" innostui Katrikin. "Ja pannaan niihin niitä pieniä kiiltokuvia, joita Elli lähetti Helsingistä."

"Niin, ja leikataan karamellipapereistakin!" ehdotti Annikki. (K. O.: Nummien muistokirjat. Pienimille lukijoillemme. Pelastusarmeijan nuori sotilas 44/1929)

Karamellipeliä luulisi maailman mutkattomimmaksi, mutta olen nähnyt, miten 4-vuotias Annikki turhaan yritti ratkaista tehtävää, ja viisas Eskokin tuumi tuumimistaan ennenkuin onnistui. Mutta sittenpä pikkumies istuikin tyytyväisenä puolisen tuntia puhumatta ja askaroi onnellisena itsekseen. Nimensä peli on saanut karamellipapereista, joita tarvitaan aina 2 kutakin lajia (esim. 12 eri lajia). Nämä leikataan yhtä suuriksi ja liimataan kahdelle pahvilevylle, niin että saadaan 2 aivan samanlaista levyä. Toisesta leikataan nyt kaikki karamellikuvat erikseen, ja lapsen on kyettävä asettamaan irtonainen kuva vastaavan pahvilaatalla olevan kuvan päälle. Helppo — ja kuitenkin niin vaikea tehtävä! Helppo — ja kuitenkin niin vaikea tehtävä! Jos paperit esittävät selviä, tuttuja olentoja kuten esim. Joulupukki- ja Kis-Kiskaramellit, on tehtävä tietysti helpompi, mutta jos papereissa on erotuksena vain väri, tai kuvat ovat epäselvät, suurenevat vaikeudet. (Aune Ståhlberg: "Äiti, sataa ulkona - mitä minä tekisin". Kotiliesi 15.7.1931)

Eri seuduilla voi tämäkin tapa olla erilainen; tässä kuvataan virpomista sellaisena, kuin se on esiintynyt Pohjois-Karjalassa, tarkemmin sanottuna Kiteellä. Jo viikkoja ennen palmusunnuntaita kiertelevät lapset taloissa pyytelemässä tarpeita virpomavitsojensa tekoon. Siihen käytetään sanomalehden reunaa, kaikenlaisia koreita papereita, kuten käytettyjen kirjekuorien silkkipaperivuoria, sinisiä vihonkansia, karamellipapereita, jopa joskus kirkasvärisiä kangastilkkujakin. Eiväthän toki maalaislapset voi lähteä virpomakoristeita puodista ostamaan, ei suinkaan. On oltava kekseliäs ja saatava joutavista aineksista tuo »taideteos», virpomavitsa, luoduksi, ja riippuu lopultakin kunkin mausta, miten onnistuneita vitsoja hänellä on.  (Kyllikki Takala: Palmusunnuntain tapoja. Virpominen Suomen Kuvalehti 13.2.1932)

"Työmuurahaisen" on aina oltava säästäväinen ja huomiokykyinen... Hän osaa suunnitella erikoisia ja koristeellisia tekokukkia karamellipapereista. Karamellitikuista hän valmistaa hyvin hauskan kukkaruukun suojuksen. (Sisä-Suomi 14.4.1934)

Siis esim. mämmiä tarjottaessa voi pöydän koristaa seuraavasti. Liinaksi valitaan mielellään jokin keltaisenkirjava tai muu ruudullinen tai raidallinen pellava- tai pumpuliliina. Maljakkoon värjätyillä höyhenillä tai karamellipapereilla koristettuja koivunoksia. Mämmituokkosen sivuun pari pajunoksaa ja höyhen- tai sulkatupsu tai karamellipaperista tehty kukkanen, ja kunkin syöjän lautaselle ruokaliina, johon myöskin pari pientä pajunoksaa. (Ragni Tennberg: Pääsiäispöydän koristelu. Helsingin Sanomat 12.4.1936) 

Leila, pienen mökin yhdeksänvuotias, silti vanhin lapsi kuusipäisessä sisarlaumassa, tuli eilen keittiööni koulun loputtua.

»Olisiko opettajalla antaa jotain kaunista paperia, vaikka vanhoja sanomalehtiä! Laittaisin niistä koristeita virpavitsoihin.»

Olisipa entinen hospitoverini nähnyt, minkä loisteen hänen karamellipaperinsa sytyttivät Leilan silmiin. Mahtaisiko kaupunkilaislapsen silmä niin hohtaa, vaikka opettaja veisi hänet elokuviin? (Esteri: Palmusunnuntai. Opettajain lehti 14/1938)

Ja siitä tuli: »Nytpä tahdon olla ma pienen mökin laittaja». Ja pojat ihan rakensivat »mökin, tallin, aitan ja navetan» — paperista. Muistettiin: »Hyvä on olla myöskin sauna, jossa kylven lauantaina». Tytöt tekivät naisellisempaa. He kantoivat »pirttiin» (kenkälaatikkoon) »matot, verhot, ryijyt» — karamellipapereista. »Huonekalutkin», yksinkertainen, asiallinen »pirttikalusto» saatiin nopeasti paperista taittamalla. (Alakansakoulu 22/1937)

Ulkona on kova lumipyry. Tekisi niin mieli ulos leikkimään. "Emmekö saa mennä kelkkamäkeen, lumiukkoja tekemään tai hiihtämään!" Ei, ulos ei voi mennä. Lumi on liian märkää. Vaatteet kastuvat. Mutta tehdäänpä täällä sisällä lumipalloja ja ukkoja ja mitä vaan. Laitetaan oikein suuri kuva missä on kaikkea tätä. 

Otetaan tarvittavat ainekset esille. Suuri pinkopaperipala (noin 100 X 75 cm) kiinnitetään nastoilla puulistoihin ja ripustetaan seinälle. Leikkelypaperiksi kelpaa, mikä paperi tahansa. Esim. kaikenväriset käärepaperit, karamellipaperit y.m. Mitä useammanlaatuisia ja värisiä papereita on, sitä hauskempi on tulos. (Anna-Greta Carlström: Yhteinen paperinleikkaus. Lastentarha 1/1938) 

Joulupöydän koristeita. Vaatimattomia, mutta vaikuttavia pöydänkoristeita voi valmistaa aivan mitättömistä aineksista: erikokoisista männyn ja kuusen kävyistä, muutamista piipunpuhdistuspuikcista, karamellipapereista. ankan tai kanan sulista, puunapeista, lasihelmistä, nuppineuloista ja pienistä ohuista rautalanganpätkistä. (Hopeapeili 12/1938)

perjantai 13. joulukuuta 2024

Karamellipaperit joulukuusen koristeina

Kajaanin lehti 22.12.1911

Yksi tapa, jolla karamellit yhdistyvät jouluun, on joulukuusen koristaminen.

Hänen mieleensä palautuivat monet joulut lapsuuden ajoilta. Hän muisti, miten silloin oli joulunaattona aina paljon lunta ja kova pakkanen, metsä juhlallisena kuin valkoiseen morsiuspukuun käärittynä. Tuvan lattia oli kuurattu valkoiseksi ja sille oli levitetty olkia. Sauna lämmitetty niin aikaiseen, että kylpeminen ennätettiin suorittaa jo päivänvalolla. Joulukuusi laitettiin keskelle tupaa ja koristettiin sinisillä, keltasilla ja punasilla karamellipapereilla.(Karjala 24.12.1926)

Kerjäläistyttö: Kysyitte laitanko joulukuusen. On minulla pienoinen kuusi katsottuna kotitanhuvilla, perunapellon takana. Eikä siitä puutu koristuksiakaan. Löysin erään talon pihasta pari punaista konvehtipaperia ja entisestään on kotona kolme sinistä. Siinä kyllä meille riittää. (Joulu-ilo 1909)

HKM

Helppo-Heikkien kaupantekotavat. Täällä paraillaan kestävien talvimarkkinain aikana on muudan helppo-Heikki antanut näytteen kaupantekotavastaan. Mainittu mies möi nimittäin eilen pienemmissä erissä "karamelleja ja joulukuusenkoristeita” saaden niistä ihmisiltä kelpo hintoja. Lähemmin tarkastellessa tultiinkin huomaamaan, että myydyissä erissä oli vain jokunen karamelli, kun sen sijaan suurin osa olikin "joulukuusenkoristeita” — karamellipapereihin käärittyjä puupalikoita. Karamellipaperissa oli etikettinä "Karamellitehdas Itä-Suomi”. Eriä ostaneet ihmiset olivat ostavinaan karamelleja, mutta saivatkin puupalikoita. (Pohjolan työmies 17.12.1924)

Vuoden 1925 lopulla asui Eino Leino Riitahuhdassa [...] Hän haki minulle jotakin tarjottavaa — jotakin erikoista. Ja olihan hänellä! Hän oli ostanut parisen kiloa joulukuusen karamellejä — tuollaisia korealla paperilla päällystettyjä enkelin- ja joulupukinkuvineen. [...] Huomautin, että lapset näistä varmaankin ilahtuisivat, kun veisin kotiin. Hehän rakastivat näitä koreita päällyksiä. [...] 

Ja samassa hän oli kontallaan piirongin edessä ja rupesi hiilihangon puhtaalla päällä vetämään esille lipaston taa kertynyttä ruuhkaa. Sieltä tuli jos jonkinlaista karamellipaperia . . . enemmän tai vähemmän kokoonrypistettyjä, joukossa jokin melko sileänä säilynytkin.

— Katsohan . . . tuossakin sellainen oikein vanhan kansan joulupukki! toimesi Leino, heittäen minulle korean, vihertävän päällyspaperin, josta punaposkinen, valkopartainen ja sinisilmäinen joulupukki hymyili.

— En huomannutkaan, että lapsethan ne näitä . . . juuri näitä kiiltokuvapäällyksiä — enemmän kuin itse sisältöä ..., jutteli runoilija ja kasasi eteeni suuren tukun karamellipapereita. — Ikävä vain, että ne ovat vähän rypistyneet. [...] Ne otettiin suurella riemulla vastaan Keravan pappilassa. Koko iltapäivä niitä silitettiin ja mankeloitiin. Ja hyviä niistä tuli. (Arvi Järventaus: Kun "enkeleitä mankeloitiin" Keravan pappilassa. Kansan Kuvalehti 1/1933)

Mutta eipä kukaan aavistanut, mikä heitä oli kohtaava tänä iltana. Ei se ollut äidin aavistelema yksityissalaisuutensa eikä hänen salaa leipomansa vehnäleipä, ei myöskään se, minkä isä paljasti sanoessaan, että hänkin oli aikonut hakea metsästä joulukuusen, ei sekään, minkä Eemeli tiesi jo silloin, kun hän läheisen rautatieaseman huoneesta ja ympäristöstä oli ensimäiset karamellipaperit kerännyt ja irtoimen lattialaudan alla säilyttänyt suurimpana salaisuutenaan. Ei. Ei vielä sekään, minkä isä keksi, kun Eemeli oli saanut karamellipaperinsa kuusen oksille. Kaikki tämä, vehnäleipä, karamellipaperit ja isän veistämät päreet, jotka sidottiin pikilangalla kynttilöiksi pienen kuusen oksille, se kaikki ei ollut mitään sen rinnalla, että tuvan lumisesta eteisestä löytyi pässi, heidän oma rakas pässinsä ja lisäksi sen kaulaan ripustettuna käärö, jossa oli lihaa ja leipää ja riisiryynejä ja vaikka mitä, sillä pohjalla olevan kirjeen sisällä oli viiden markan seteliraha. (Lauri Väre: Ylellisyyttä Iikkalan torpassa. Karjala 21.12.1930)

Pienen kuusen olivat Kaisa-muori ja Kerttu yhteisvoimin läheisestä metsästä löytäneet. Se seisoi nyt keskellä pientä tupaa, pienen jakkaran toimiessa jalkana, vanhoilla karamellipapereilla koristettuna. Liisan repusta löytyi siihen pari kynttilää, ja pienen mökin asukkaista tuntui kuin heidän joulunsa olisi tullut täydellisenä. (Bertta Herttuainen: Jouluaattona. Jouluvalo 1932)

Kotia päästyään alkoivat lapset kohta touhuta juhlavalmisteluja. Kalle juoksi metsästä noutamaan pienen joulukuusen, sellainenhan näkyi olleen koulullakin. Kilvan he sitten ripustivat siihen karamellipapereita ja kiiltokuvia, joita olivat saaneet toisilta lapsilta, ja äitikin antoi leikkiin sokeripalan jokaiselle. Sekös vasta oli suuri yllätys ja teki juhlan juhlaksi. (Asto: Pikkujoulu Lapikorvassa. Aamulehti 29.11.1936)

Siinä oli nyt pieni kaunis kuusi, jossa oli viisi kynttilää, paljon kauniita karamellipapereita ja Viljon ja Yrjön leikkaamia koristuksia. (Väinö-setä: "Pyykki-Miinan pojan" joulu-urhi. Hyvän paimenen sanoma lapsille 12/1937)

Eivätpä edes vanhat karamellipaperit joudu hukkaan. Kiiltopaperit puristellaan pieniksi palloiksi ja pujotetaan .sitten helminauhoiksi joulukuusta varten. Ja kauniita joulutähtiä on valmistettu taas mehupilleistä. Mahdotonta on kuvata, kaikkea sitä hauskaa mitä jätetavaroista on valmistettu. (Askartelunäyttely Sosiaalimuseossa. Karjala 29.11.1938)

Lapsensydäntä niin sykähdyttävä lause, "Joulu on jo ovella", oli pannut mielikuvituksen ja pikku kätöset tulokselliseen yhteistyöhön. Koreista karamellipapereista oli tehty mitä herttaisimpia joulukuusen koristeita, jopa helminauhojakin semmoisista metallipapereista, joita voi mukavasti puristella ja muovata. (Maaseudun tulevaisuus 1.12.1938)


torstai 12. joulukuuta 2024

Karamellipaperien tarjoama näkymä menneisyyteen

HKM
Vanhan sanonnan mukaan tehdään tikusta asiaa. Sitä en ole vielä yrittänyt, mutta Kansalliskirjaston digitointeihin kohdistettu karamellipaperihaku toi esiin hämmentävän monipuolisen näkymän noin sadan vuoden takaiseen elämään. Kokoamani ja lajittelemani leikkeet riittävät näin jouluun asti.

Introksi sopivat isompien ryhmien ulkopuolelle jääneet löydöt. Eipä ollut tullut mieleen että

Kauniiden käärepaperien tehtailijat tunnustavat myös, että nämä usein värjätään vaarallisilla väreillä. Vuonna 1891 tutkittiin Mynchenin kuninkaallisessa tarkastuslaitoksessa 181 käärepaperin näytettä. Näistä huomattiin 32 värjätyiksi arsenikkipitoisilla kuparivaroilla, useimmin n. k. Schweinfurtervihreällä. Vuonna 1892 huomattiin 14 % samassa paikassa tutkituista käärepapereista myrkyllisiksi. Kun sellaista koreaa paperia käytetään myös karamellien käärepaperina, niin on katsottava, etteivät lapset pureksi karamellipaperia. Voihan sattua, että lapset käärepaperista tekevät purusuttia. (Suomen terveydenhoito-lehti 4/1899)

(Tapettejakaan ei kannattanut nuolla, ks. Tapettitehtailijan perheen mielenkiintoisuus. Myös Nojatuolissa voi piillä myrkyllinen yllätys.)

Mahdollisen myrkyllisyyden takia tuntui pahalta lukea karamellipaperien käytöstä meikkinä.

Linja-autossa [...] Puuterinenäinen neitonen oli ottanut esiin käsilaukkunsa ja alkoi parannella sotamaalaustaan.

- No voi sun ihmeitten ihme! päivitteli emäntä ja löi käsiään yhteen. En minä tuotakaan olisi uskonut ellen omin silmin olisi nähnyt. Kyllä pitää näillä nykyajan likkalapsilla olla eri konstit ja metkut, että miehen saisivat. Ei totakaan ennen vanhaan osattu. Eräs Hassuksi-Mantaksi haukuttu likka yksin maalasi karamellipaperilla poskiaan, mutta vaivaistalossa se sitten kuolikin. (Satakunnan Kansa 9.9.1934)

En pitänyt rikoksena lainkaan sitä, mitä kerran sattumalta Juhannuksena näin. Eräs maalaistyttö nim. hieroi punaista konvehtipaperia naamaansa, minkä jaksoi, sylki ja hieroi taas. Tuli siitä poskesta punainen. Saihan hän kernaasti kaunistaa itseään, kun ilmankin oli kierosilmäinen ja naama rokonarpinen kuin kuusen kylki. (Kotkan Sanomat 22.6.1901)

Leikkeissä tuli esiin maamme materiaalinen köyhyys.

Kerrankin kapinatalvena, kun leipäkin oli tiukalla, kahvista ja sokerista puhumattakaan, oli äiti laittanut minulle nimipäivät näin: tuolille oli levitetty puhdas voipaperi, sillä suuri voileipä, muki kuumaa maitoa ja kaksi palaa sokeria, jotka oli kauniisti kääritty tyhjiin karamellipapereihin. Se voileipä ja maito maistui niin äärettömän makealta ja sokeripaloja en raskinut syödä, pidin niitä vaan käsissäni, kun äidin kanssa lauloimme laulun »En oo liian pieni».  (Koti 7-8/1939) 

Enontekiölle jäimme yöksi. Lähdimme vielä kiertelemään kylää, maisteri valokuvasi kummulta nousevan kirkon kahdentoista aikaan yöllä. Katselimme Enontekiön hautausmaata; liikuttavia seppeleitä haudalla, joitten kukat olivat leikatut vanhoista laskuista ja karamellipapereista. (Annikki Setälä: Karhunkierros. Kansan kuvalehti 30-31/1933)

Karamellipaperit hahmottuvat "köyhien aarteiksi", mikä selittää maininnan

Olin erään kerran Tyrisevällä, Neuvolan nuorisoseuran iltamissa. Siellä oli myös huviposti ohjelmassa ja miten sitä käytettiin? Eräälle köyhälle miehelle siellä lähetettiin huvipostissa paperossiloodan karsia ja karamellipapereita y. m kaikellaista roskaa. Hyvä työläisnuoriso, ettekö tästä jo huomaa miten teitä kohdellaan porvarillisissa nuorisoseuroissa. (Työ 6.2.1909)

Sekä pakinoitsijan aloituksen

Säästäminen on tämän päivän tunnussana. Meidänkin olisi siis keksittävä joku omakohtainen säästämistapa.

Mitä me säästäisimme, missä ja milloin? Ahaa! Tämä käsikirjoituspaperihan on liian hyvää. Mehän voimme tosiaan säästää taloa kirjoittamalla huonommalle paperille. Selvä juttu. Kirjoitamme myt sitten karamellipaperin sisäpuolelle, sehän on käyttämätöntä paperia, tuhlaavien ihmisten kadulle heittämää käyttöarvoista tavaraa. Ja kirjoitamme lyijykynällä säästääksemme mustetta ja teräskynää. Pannaan pois silmälasitkin, kuluvat ne nekin. (Kaiku 31.10.1930)

Yhteiskunnassa oli isoja ongelmia, mutta karamellipapereista oli helppo valittaa.

Tilinpäätös on tehty. Kun vaan saadaan teiltä ja katujen kulmista pois laastuiksi karamellipaperit, joita tytöt ja pojat kuherrellessaan sinne kylvivät ja reklaamit revityiksi seiniltä, ja jahka kirjapainomme pojat ovat selvenneet kuumeisesta työn pökerryksestään ja sutineet painomusteen käsistään, on jälleen maassa rauha ja laskut maksettu. (Käkisalmen sanomat 2.8.1915)

P.S. En toki tarttunut karamellipapereihin ensimmäistä kertaa, mutta aiempi katsaukseni oli esteettinen.  
Kyseinen sarja keskittyi Fazerin tuotantoon. Kirjoittaessani Töölön Taipaleen historiaa perehdyin kilpailijan eli Westerlundin tuotantoon.

keskiviikko 11. joulukuuta 2024

Maistuisiko dragée?

Katselin eilen illalla YouTube-kanavan Tasting History with Max Miller tuoreimman videon What Are Sugar Plums? How to make real Victorian sugar plums. Selvisi, että "sugar plum" ei ollut sokeroitu luumu vaan sokeri- ja arabikumikerroksin päällystetty herkku kuten kirsikka tai pähkinä. Nykyään sana tulee useimmiten vastaan Pähkinänsärkijä-baletin tanssissa, joka on suomeksi Makeishaltijattaren tanssi ja ranskaksi Danse de la Fée-Dragée. 

Koska ruotsiin lainattiin paljon sanoja ranskasta, heitin (tietenkin) sanan dragée Kansalliskirjaston digitointeihin ja sain huomata sen olevan mukana lähes jokaisessa Fazerin mainoksessa. Oheinen esimerkki vuodelta 1921. Sana ilmaantuu tuloksiin vasta vuosisadan alussa eikä se esiintynyt syksyllä haravoimissani 1800-luvun lopun karamelleissa.

Mutta ruotsalaisissa sanomalehdissä dragée on karamellin merkityksessä jo viimeistään vuonna 1850. En ryhtynyt myynti-ilmoituksen laajempaan kartoitukseen, sillä mielenkiintoni vei uutinen Stockholms Dagbladissa 9.2.1857. 

Viranomaiset olivat kokeneet tarpeelliseksi tehdä tutkimuksen Tukholmassa ennen joulua 1856 myydyistä karamelleista. Uutisesta selviää, että eriä oli ostettu markkinatiskeiltä Suurtorilla eli keskellä vanhaa kaupunkia ja kondiittorien sekä sokerileipurien liikkeistä. Esimerkiksi yhteen paperitruuttiin oli useita erivärisiä dragée-makeisia.

Uutinen antaa siis poikkeuksellisen yksityiskohtaisen näkymän makeistarjontaan Tukholmassa. Viranomaisten tarkoituksena ei kuitenkaan ollut valikoiman kartoitus, vaan heitä huoletti käytettyjen värien koostumus. Kemiallisessa tutkimuksessa löytyikin ikäviä aineita. Karamelleissa käytetty preussinsininen ei Wikipedian mukaan ole myrkyllinen vaan jopa lääkeaine myrkkyjä vastaan, mutta ei se ainakaan enää ole elintarvikeväri. Sanomalehtitekstissä oli vahvennettu myös kromi, joka on verkkosivujen mukaan on suurina annoksina myrkyllistä.

Ikävimmät aineet olivat karamellien papereissa. Yhdeltä kauppiaalta oli saatu karamelleja, jotka oli kääritty kiiltävään paperiin, jonka vaaleanvihreän värin havaittiin olevan peräisin arsenikista ja espanjanvihreästä. Toisesta paperista löytyi keisarinvihreää, joka sisältää arsenikkia.

P. S. Ja karamellipaperit ovatkin muuten blogin teemana jouluun asti.

tiistai 10. joulukuuta 2024

Pekka Ohtonen (1806-1905)

Pekka Ohtonen syntyi 25.1.1806, vaikka häntä haastateltiin ja valokuvattiin 100-vuotiaana Pielisjärvellä vuonna 1904. Tuolloin tallentui Helsingin Kaikuun 5-6/1904 elämänsä päälinjat:

Kuhmoniemen seuduilla kasvoi Pekka 9-vuotiaaksi, sitten siirtyi Tuulijärvelle Venäjän puolella. Naimisiin mentyään heräsi Pekassa oman kodin kaipuu ja hän muutti 24 v. vanhana vaimonsa ja lapsensa Tiinan kanssa korpea raivaamaan sille Kivivaaran mäelle, jossa hän tänäkin päivänä asuu, mukanaan lehmä ja lammas. 

Se oli aikana, jolloin harvoin käytetty kahvinaula maksoi 1/2 riksiä eli 60 kop, ja oli viinatuopin arvoinen ja jolloin kauppa kävi Ouluun, sen sijaan kvin se nyt käy Joensuuhun päin. 

Siellä he sitte työskentelivät, kaatoivat kaskea, kokosivat metsänriistaa ja veden antimia, niin eläen päivästä toiseen ja vähitellen edistyen niin, että myöhemmin voivat lunastaa koko paikan omakseen. 

Monta kovaa on ukon kuitenkin pitänyt kokea. Kivikkomäki ei helpolla viljaa anna, tuskin parainakaan vuosina riittäviin. Kävipä kato ja hallakin, kuten tavallista näillä seuduilla, tiheään vieraana, Eikä karjakaan vielä nytkään siellä pyri säilymään metsän pedoilta. Karhu ja susi siitä veronsa kantavat. Kertoi ukko sattuneen niinkin, että talo talven tullessa oli hallan ja muun vahingon kautta elämisaineista melkein tyhjänä. Silloin oli täytynyt vieraalta milloin rajan tuolta milloin tältä puolen apua hakea ja sitä metsänriistalla korvata. Kaikista vastuksista, joita elämän näin syrjässä ja tiettömillä tienoilla täytyy tuottaa, on ukko pereineen voitolle päässyt. Kun tuli v. 1844 isojako, niin talo lunastettiin "perinnöksi" 1/8 manttaalin alaltaan ja viljelyksiä on laajennettu, niin että siinä ukko un tullut toimeen ison pereensä kanssa. 

Ukko sanoi Kaisastaan, että hän oli pieni, mutt' pysty ja antoipa hänelle 12 lasta, jotka muiden töiden ohessa hoiteli ja kasvatti.

Muutamia näistä lapsista asuu vielä kotona ja nuorin Juhana, n. 60 vuotias, hoitaa isännyyttä. Muut ovat hajonneet kotoa mikä minnekin, mutta kuitenkin melkein kaikki lähitienoihin; ja nyt on Kivivaaran tienoissa useassa mökissä ja talossa ukon lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia isäntinä, emäntinä ja palvelijoina. Eipä ukko äkkiä kysyttäessä jaksanut edes muistaa montako jälkeläistä hänellä on elossa. Vaimonsa kuoltua meni ukko toisiin naimisiin, josta vieläkin jäi leskeksi. 

Sen jälkeen tuli ukolle elämänsä kovin isku. Hän menetti näkönsä ja on nyt ollut yli 20 vuotta upposokeana, jonka jälkeen ukko on elellyt lastensa hoidossa omassa hänen hoteissaan olevassa tuvassa. Sitä hän vielä aikansa kuluksi lämmittyäkin omalla omituisella tavalla käyttäen hajuaan näkönsä asemesta. 

Huvikseen on ukko soitellut 8 kielistä kanneltaan ja sitä hän vieläkin vähin näkyy osailevan. Hiljaista puhetta hän ei kuule, mutta tavallisen kovan puheen hän vielä kuulee. Kooltaan on hän lyhyenläntä; samoin hänen perillisensäkin. Ukolla on niin vähän ruumiissaan vanhentumisen merkkejä, ettei häntä ikäisekseen uskoisikaan. Sitäpaitsi on hänellä hyvä muisti, selvä ajatuksen juoksu, ymmärtääpä leikin ja laskee lomaan leikkiä itsekin. Hän on läpi elämänsä säilyttänyt iloisen mielen. 

Juttuun sisältyi ylle leikattu muotokuva, muttei kuvaa Ohtosten kotipiiristä. Ehkä se muistutti Helsingin kaiussa 2/1909 julkaistua kuvaa Pielisjärveltä.