Ruotipojan kokemuksia

Kalevassa 19.1.1936 julkaistiin kuvaus Juho Koskelan lapsuudesta. 

Kertojamme on syntyisin Lumijoelta, jossa joutui kolmannella ikävuodellaan ollessaan suurina nälkävuosina ruotipojaksi S:n taloon, jossa oli niihin aikoihin hyvin raakaluontoinen ja tyly isäntä. 

Osoitukseksi siitä, missä arvossa ruotipoikaa pidettiin, mainittakoon, että hänelle annettiin piimää ja muuta särvintä samasta astiasta, mistä varsaa juotettiin. Suuren likaisuuden vuoksi tuli poika täihin, joita talon piika toisinaan tappoi hänen päästään. Niinpä kerrankin, kun poika oli tällaisen toimituksen aikana polvistuneena piian polvien välissä, tuli talon isäntä pirttiin kädessään länget, joilla hän iski poikaa. Kun isäntä yritti iskeä toisen kerran, niin käänsi piika takalistonsa suojelevasti eteen ja siten poika säästyi toisella iskutta sillä kertaa.

Pienen ruotipojan nukkumapaikkana oli uuninpankon edessä oleva lastuläjä, josta isännän oli häntä tapana aamuisin herätellä päreliistakolla kopsien ja tapahtui tämä herätys niin lujasti, että kertojalla on vieläkin siitä merkki ronkassaan.

Kun poika vähän varttui, niin pantiin hänet paimeneksi. Sinne lähtiessään sai hän evääksi reikäleivän, joka ripustettiin reiästä kalvoseen. Leipää oli reiän ympärillä vaan niin paljon, että rengas hyvin pysyi kalvosessa. Muuksi evääksi sai paimen norrenkapoja taskuunsa.

Usein pieni paimen väsyi metsässä lehmien jälessä juostessaan. Mutta nukkua hän ei uskaltanut muulloin kuin milloin lehmätkin lepäsivät ja silloinkin vaan ranteeseen solmitusta nuorasta kellokkaan kellonkantimeen kahlittuna.

Kun kerran pieni ruotilaispaimenpoika oli iltasella lehmiä kotiin tuomassa niin Maruski noita-akka, joka oli jostain suuttunut S-lan isäntäväelle, "loihti lehmät melkein kotiveräjällä metsänpeittoon". Isäntä pieksi poikaa ankarasti, väittäen hänen päästäneen lehmät eksyksiin. Muutamien päivien perästä päästi Kökä-Kustu lehmät metsänpeitosta ja olivat lehmät jo silloin puolikuolleiksi nääntyneitä.

Pojan paimentaessa kerran lehmiä Myllypellolla, pudotti tuulispää myllynsiiven, joka iski poikimattoman nuoren kuoliaaksi. Tästäkin yritti isäntä antaa paimenelle selkään, mutta pelastui poika tällä kertaa Junnolle, Junnon kuoharin turviin. Junnon kuohari kuohitsi hevosia paahtamalla ja piti kesyä karhua koiranaan.

Alituiset selkäsaunat paaduttivat pienen sydämen kovaksi ja katkeraksi. Vaikka hän pieksettäessä huusi, niin taasen vapaaksi ja turvallisen välimatkan päähän päästyään irvisteli hän pieksäjälleen ilkkuen, "kutti, kutti, eipä käynyt kipeästi". 

 

Ja selkäsaunat vaikuttivat myöskin sen, että ruotipoika yritti useasti karata pahasta paikasta. Niinpä hän kerrankin karkasi, tuli Tupokseen, missä paimensi viikon Matinlaurin hevosia Kortesuolla. Lauantaina niityltä palattua sattui S:lan väki tavottamaan ja isäntä sieppasi hevosen selässä istuvan ruotipoikansa koivesta kärryihinsä huolimatta Matinlaurin isännän vastaväitteistä,

Sitä mukaa kuin pieksäjäiset ja muu huono kohtelu jatkuivat, jatkuivat myöskin karkaamisyritykset kunnes hän lopullisesti, 10-vuotiaana onnistui. Isäntä lähti eräänä syystalvipäivänä poikansa kanssa Ulkopuolelta heinään ja määräsi ruotipojan hakemaan sillä aikaa liistevitsoja jutkokelkalla Karista. Kymmenvuotiaalla vekaralla ei tietenkään ollut oikeata arvostelukykyä liistevitsoiksi sopiviin vesoihin nähden ja sai illalla tuomisistaan palkinnoksi tavaksi tulleen selkäsaunan. Aamulla lähti isäntä uudelleen Ulkopuolelta heinään ja lähetti ruotipojan taasen hakemaan Karista vitsaksia uhaten, että elleivät liistevitsakset ole eilisiä parempia, niin hän pieksää ne mäsäksi ruotipojan selkään. 

Kun poika palasi Karista, niin hän heti vertasi tuomansa liistevitsakset eilisiin ja huomasi ne samanlaisiksi. Silloin pelko täytti pienen sydämen ja hän päätti karata ennenkuin isäntä ehtii heinänhakumatkaltaan palata. Aikeensa ilmoitti hän talon emännälle, joka oli aina kohdellut häntä inhimillisesti ja sanoi tämä nyt: "mene mene poika parka, joka pääset, lähtisin itsekin, jos pääsisin". Hän antoi pojalle sukat ja kengät jalastaan sekä talon pojan vanhan vaatekerran. Lisäksi antoi pienen liinapussin, mihin sujutti rieskan, pistäen roppaa rieskanpuolikkaitten väliin. Näin evästettynä lähti karkulainen hyvästelemään ystäväänsä Junnon kuoharia, joka asian kuultuaan sanoi: "mene nyt niin kauas, ettei sinua tavata" ja sujautti hänkin rieskan sekä pisti roppanokareen karkulaisen liinapussiin.

Karkulainen kulki yhtä mittaa Siikajoen Patokoskelle, jonne Hirvasniemestä on noin 26 km. Patokoskella oli paistinuuni lämpiämässä ja uuninsuusta tielle hohtava loimu houkutteli pojan sisälle ja siellä hän sitten uunin paisteessa lämmitellen söi ensimmäisen karkumatka-eineensä sekä jatkoi sitten vielä samana päivänä matkaa Raaheen saakka. Raahen porvarit eivät antaneet pirteissään karkulaispojalle yösijaa, väittäen hänen varastelevan. Vihdoin kohtasi hän kadulla Sovion laivavarvin vahtimestarin vaimon, jolle valitteli vaivojaan. Vaimo armahti poikaa ja vei hänet varviin yöksi. Aamulla poika pyysi yösijaa toiseksikin yöksi, mutta vaimo sanoi sitä täytyvän pyytää itseltään Sovion patruunalla, jonka sanoi olevan "suuren valkopartaisen miehen, jolla on aina valkoinen, vasikankokoinen koira mukanaan keppi kädessä ja joka kulkiessaan aina viheltelee". Kohta sattuikin sen näköinen herra, itse Matti Sovio tulemaan varviansa katsomaan ja lupasi höylisti pojalle yösijan varvissaan. Siellä Sovion varvissa majaili poika sitten puolikymmentä vuorokautta kerjäten ruokansa kaupungin porvareilta, sillä ropparieskat olivat jo loppuneet.

Raahesta kulki poika kerjäten Kokkolaan, mutta kun sikäläiset ruotsalaiset olivat tylyjä suomalaiselle pojalle, eivät antaneet ruokaa eikä yösijaa, niin palasi hän takaisin Pyhäjoelle, kulkien sitten Pyhäjokivartta aina Kuopioon saakka, missä sai pitempiaikaisen majapaikan sikäläisen tuomiorovastin, Limingasta muuttaneen Aaron Kustaa Borgin, luona. 

Kuopiossa sattui pojalle varsin hauska tapaus. Hän oli oppinut tupakoimaan, joka oli silloin niinkuin nytkin sen ikäisillä pojilta julkisuudessa kielletty. Tupakkavehkeensä olivat varsin alkeelliset, piipun koppana oli soikea ontoksi koverrettu peruna, johon oli varreksi pistetty kessun ruoko. - Kun hän erään kerran tupakoi muutaman talon kaivon kannella istuen, huomasi talon herra hänen hommansa ja komensi pelosta vapisevan pojan sisälle, missä hänen täytyi kuin minkäkin marakatin talon väen huviksi tupakoida pottupiipullaan. Kyllikseen kujeiltuaan ja nautittuaan pyysi talon herra poikaa vaihtamaan piippuja antaen pojalle pottupiipusta korean letkuvartisen savipiipun, joka sitten tyydytti hänen tupakoimistarpeensa pitkät ajat. 

Mutta Kuopion makeanleivän päivät eivät voineet jatkua iäisyyteen. Oli lähdettävä taasen liikkeelle ja kulki poika nyt Iisalmen tietä Vornaan ja sieltä Kestilään, missä hänet Latolan talossa otettiin kiinni ja lähdettiin kuljettamaan kunnankyydillä kotipitäjäänsä, minne hän ei kuitenkaan vielä tällä kertaa tullut, vaan karkasi Nikkilän männikköön Ruukissa. Sinne tultua hän nimittäin pyysi päästä käymään männikössä tarpeellaan ja luvan saatua kiipesi siellä puuhun. Kun poikaa ei alkanut kuulua, arveli kuljettaja hänen karanneen ja lähti etsimään. Oli syksyinen pimeä ilta ja kuljettaja kävi senkin puun juurella, jossa poika oli ja kiroili "löytäisin lemmon, niin köyttäisin", mutta ei nähnyt pimeässä karkulaista. - Poika palasi Paavolaan, näki ison Heilalan ikkunoista tulen loistavan ja meni pirttiin, missä piikat vielä valvoivat tehden omia töitään. He lupasivat pojalle yösijan. Seuraavana päivänä patikoi poika Konsun tietä Pattijoelle ja sieltä edelleen Siikajoen suun kautta Hailuotoon, missä kerjäili jukkokelkkaansa kolmisen viikkoa ihmisiltä ruokatarpeita. 

Vihdoin tuli koti-ikävä ja saatuaan Iljunnon isännältä vanhat myllyturkit, lähti poika painelemaan hyvällä purjetuulella turkkikyydillä takaisin Siikajoen suulle. Tuuli puolsi hänet kuitenkin Karinkannan Piikkikariin, mistä hän käveli Lumijoen Varjakkaan.

Varjakan mökkiin tultuaan kysyttiin häneltä "kenenkä poika olet?" Toisessa huoneessa näki poika äitinsä, joka oli tullut Varjakkaan hylkeen ruppeja keräämään ja poika sanoi "tuollahan tuo on äitini".

Tähän loppui sankarimme karkumatka ja myöskin ruotipoikanaolonsa ja siitä alkoi ankara, mutta antoisa omakohtainen työ, joka nyt jo on päättynyt valoisaan ja ansaittuun vanhuuden lepoon.