Mikä on historiallinen fakta ja voiko sellaisen löytää?

Kuten arvata saattoi, keskustelu Maria Petterssonin kirjasta ei heti laantunut eikä ole vieläkään loppunut. Viikon kuluessa saimme lukea kustantajan lausunnon, joka sai historiantutkijatuttavani toteamaan, ettei enää kustannussopimusta yrityksen kanssa tee, (yhdessä edellisen kanssa) kustantajien lakimiesten lausunnon, jolle pyöriteltiin silmiä, Pettersonin haastattelun Iltalehdessä, jota yhdessä edellisten kanssa kommentoitiin plagioitujen tutkijoijen ryhmästä, kustannusalalla toimineen twiittihärdellin, ja paljon muuta. Eilen ilmestyi Ville Hämäläisen teksti Jännät paikat tiedonvälitykselle, jossa käydään läpi olennainen asiallisesti (eli "oman puoltani" kannattaen). 

Yksi keskustelun sivujuonne lähti liikkeelle Tiina Raevaaran blogitekstistä, jossa minua ja historiantutkijoita ärsytti kohta

Toinen keskustelijoita harmittava seikka Petterssonin kirjan saamassa julkisuudessa on se, että kirjailijaa on käsitelty kirjassa mukana olevien naisten ”löytäjänä”, vaikka todellisuudessa Maria Pettersson on poiminut henkilöt valikoimaansa muiden ihmisten kirjoittamista teksteistä kuten opinnäytteistä ja biografioista.

Mutta kuka koskaan todella on ”löytänyt” olemassa olleita ihmisiä? Jostain tutkijatkin ovat heidät poimineet fokukseensa. Hekin ovat hyödyntäneet jo valmiiksi olemassa ollutta tietoa – muiden ihmisten talteen merkitsemää.

Avainpointin tiivisti Raisa Toivo sanoin: "tutkija ei (historiankaan kohdalla) pelkästään kokoa muiden muistiin merkitsemiä tiedon palasia, vaan ajattelee ne läpi ja kysyy mitä ne merkitsevät niin että palasista syntyy uusia tiedon kokonaisuuksia." (Pidempiä versioita teemasta ja sen viitteistä on luettavissa Maiju Wuokon, Antti Ijäksen ja Jenni Karimäen twiittiketjuina.)

Toivon totuudenmukaisesta historian tekemisen kuvauksesta päästään vihdoin asiaan eli historiallisen tiedon tekijänoikeuksiin. Minulla ei ole aiheeseen mitään koulutusta, joten seuraa mutuilua, kunhan lainaan vielä kahta twiittiä vauhdin ottoon. Sakri Pölönen jakoi Jyrki Lehtolan tekstiä Imagesta 11/2019

Mukana on lause "Historia ei ole tekijänoikeuslain alainen". Lähes samaan aikaan toisaalla Anu Lahtinen mietti "Se on nyt ehkä tässä ollutkin se jossain määrin järkyttävä asia, että historioitsijana on ajatellut että työhön liittyy jotain tekijänoikeuksia, mutta nyt on huutokuoroa että ei sulla mitään oikeuksia ole, työsi on vaan lähdemassaa yliopiston sivuilla, olisit vaan kiitollinen."

Sukututkijoiden keskuudessa on iät ja ajat toistettu, että faktoilla ei ole tekijänoikeutta, mutta ilmaisumuodoilla on. Vaikka viikon keskusteluissa on esitetty mitä kummallisempia näkemyksiä plagioinnin määrittelystä, en ole nähnyt kenenkään (suoraan) väittävän, ettei tekstillä olisi tekijänoikeutta. (Näin kyllä yhden kirpeän keskustelun CC-lisenssoinnista, mutta lisenssoidahan voi vain teoksia, joilla on  tekijänoikeus, josta voi luopua.)

Haastavampi kysymys on sitten se, että minkälainen fakta tai "historia" ei kuulu tekijänoikeuden piiriin. Sukututkimuksen piirissä ei tulisi itselleni mieleen antaa toiselle tutkijalle krediittiä esimerkiksi yksittäisestä syntymäajasta. Sellaisen löytäminen historiakirjoista voi toisinaan vaatia huomattavan vaivan, mutta useimmiten kyse on triviaalista ja mekaanisesta duunista. Vaikka lähde olisi eksoottisempi, on täysin mahdollista, että sen ovat löytäneet useammat ihmiset. 

Mutta entäs jos perherakenne on päätelty 1600-luvun tuomiokirjoista? Eli on käyty läpi kymmeniä tai satoja sivuja asiakirjoja, vedetty johtopäätöksiä ja päästy tulokseen. En itse (toivottavasti!!) esittäisi tällaista perhettä viittaamatta tutkijaan ja vetäisin herneen syvälle nenään, jos itseni ohitettaisiin tiedon tuottajana esim. Petter Sundista puhuttaessa.

Eli minusta - vähintäänkin eettisesti/moraalisesti - useammasta palasta koostuva historiallisen tiedon käyttö vaatii sen muodostajan mainitsemista riippumatta siitä, onko kyse tieteellisestä tai taiteellisesta tekstistä. Osana tekstiä, alaviitteenä, loppuviitteenä tai amerikkalaisena lähdenarratiivina. Vaihtoehtoja riittää. 

Onko historiassa sitten tekijänoikeudettomia "faktoja"? Niitä yleisesti tunnettuja tosiasioita, joiden kohdalla akateemisessakaan tutkimuksessa ei ole viitettä? Että Schauman ampui Bobrikovin 16.6.1904, Kustaa IV Adolf kiukutteli  kesällä 1802 päivätolkulla Ahvenkosken sillalla, Anders Lizelius toimitti yksinään Suomenkielisiä Tieto-Sanomia ja Uudenkaupungin rauhansopimus allekirjoitettiin 30.8.1721. Vai? No, ei. Ensimmäinen ja viimeinen ovat (käsittääkseni kiistämättömiä) faktoja, toinen usein toistettu väärinkäsitys ja kolmas voi olla totta tai ei. (Lisätiedot linkkien takana.) 

Historian "faktoina" voi pitää pieniä tietoja, joita toistetaan sellaisenaan paikasta toiseen. Osa niistä on paikkaansapitäviä, osa voi tarkistuksessa osoittautua paikkaansapitämättömiksi tai epävarmoiksi. Kaikki murua eli yksittäisen teon ajoitusta suurempi on tulkintaa, jonka on tehnyt ihminen, joka ansaitsee työstään reilun tunnustuksen. Viittaamalla voi tämän antaa ja samalla työntää vastuun "faktoista" eteenpäin. Win-win -ratkaisu, kunhan et kopsaa lauserakenteitakin. 

Henkilökohtaisesti pidän siitä, että tekstissä näkyy tiedon lähteet ja epävarmuudet. Ilmeisesti kuitenkin on vino pino ihmisiä, jotka haluavat ja pystyvät lukemaan tekstiä, jossa historia esitetään samalla kaikkitietävällä äänellä kuin vanhanaikaisissa koulukirjoissa. Ymmärtämättä tai miettimättä taustalla olevaa tulkintaa ja vaihtoehtoisia totuuksia. (Paitsi tietenkin silloin, kun tutkijan esitys ei vastaa omaa historiakuvaa.)