 |
| Hugo Simberg Kansallisgalleria |
On niitä tositapauksia kaikellaisia. Ne, jotka eivät todeksi usko tätä juttua Kuturouvasta, kysykööt sellaisilta, jotka tämän vuosisadan alussa olivat Helsingin asukkaita, ne ne kyllä sen muistavat.
Kuturouvan tunsi siihen aikaan jokainen helsinkiläinen. Hänen oikeata nimeään tuskin kukaan tiesi, Kuturouvaksi tahi Kutufruksi häntä vaan nimitettiin. Hän oli vanha, köykkyselkänen eukko, jonka kurja ulkomuoto ja repaleiset vaatteet ihmisten sääliä herättivät. Hyvien ihmisten armoleivälläpä hän itseänsä elättikin.
Oli hänellä sentään ollut parempiakin päiviä. Niin kauan kuin talon-omistaja Strömgren eli, oli Kuturouva hänen uskollinen palvelijansa, melkeinpä perheenjäsenensä. Suojelijansa kuoltua sai Kuturouva hänen leskeltään pienen kamarin pesuhuoneen vieressä omiin hoteisiinsa, jossa hän sitten vaivaiseksi tultuaan itsekseen hiljalleen asua kähnysteli. Pian kuoli kuitenkin talon emäntäkin ja isännäksi tuli aivan outo, tuntematon. Tämä ei kuitenkaan kehdannut ajaa Kuturouvaa pois hänen komerostaan, vaan siellä hän yhä vastedeskin pysyi.
"Kuka se tuo oli?" kysyi häneltä eräänä päivänä talon isännän piika nähtyään erään naisen hänen luotaan lähtevän.
"Se on minun sisareni tytär", vastasi eukko, "tullivahti Nygrenin vaimo".
Siitä päivästä sai Kuturouva usein kuulla sellaisia kysymyksiä kuin: "miksi ette mene sukulaistenne luo asumaan?" ja "luuletteko te ijänkaiken siinä asua saavanne?"
Mutta kun ei häntä suorastaan ajamaan tultu, asui hän rääsyineen pesuhuoneen viereisessä kamarissa vielä pari vuotta, kunnes isäntä eräänä aamuna sai kuulla, että Kuturouva oli vihdoinkin kuollut. Kohta lähetti hän sanan tullivahti Nygrenille, käskien häntä korjaamaan pois sukulaisensa jäännökset.
Isännän suureksi ihmeeksi ilmaantui samana päivänä useita muitakin sukulaisia vainajan rääsyjä "kronimaan". Jotta saataisiin jos mahdollista edes hautaus-rahat, päätettiin pitää heti pesänkirjoitus.
"Ehkä eukolla olisi ollut sentään joku rahasumma piilossa", arveltiin. Kutsuttiin lakimies sekä talon isäntä saapuville ja ruvettiin etsimään.
Huone oli juuri niin suuri että viisi, kuusi henkeä sinne mahtui. Mutta huonekaluja ei vainajalla ollut kuin laudoista kyhätty vuode, pöytä ja pari tuolirania. Nurkassa riippui muutamia vaatteen tapaisia, ainoa vainajan vaatekerros. Niistä herätti paksu monin kerroin paikattu alushame erittäinkin huomiota. Ruvettiin tarkastamaan vainajan omaisuutta. Vaatteille ei voitu panna mitään arvoa. Sänkyvaatteita katselemaan ruvetessa huomattiin, että se oli ollut vainajan säilöpaikkana, alusen alla oli lankakeriä, mattorääsyjä y. m. Rahoja ei mistään löytynyt.
"Mitä täällä lie?" huudahti äkkiä rouva Nygren, joka oli tuota paksua alushametta likemmin tarkastellut. Hän tunsi siinä vuorin välissä olevan jotain ratisevaa. — Vuori purettiin, ja mitä ihmeitä! Sieltä löydettiin kallisarvoinen seteli, ensin yksi, mutta tarkemman tarkastuksen jälkeen useampia. Ja nyt alkoi uusi perinpohjainen tutkimus. Kaikki paikat purettiin hameesta, kaikista vaatteista revittiin vuorit, alunen tyhjennettiin ja nuuskittiin tarkoin ja yhäti tuli uusia seteleitä näkyviin. Lankakerien sisästäkin löydettiin rahaa. Vieraitten kummastus oli suuri, mutta suurempi sukulaisten riemu. Talon isäntä oli taasen kiukuissaan siitä, että oli vainajan ilmaseksi kattonsa alla asua antanut.
Kun vihdoin viimein kaikki mahdolliset ja mahdottomat piilopaikat oli etsitty, luettiin rahat ja niitä oli yhteensä yli 800 riksiä.
Tuli hautauspäivä. Kitsaat sukulaiset eivät raatsineet vuokrata ruumisvaunuja, vaan asettivat kirstun — huokeimman minkä saivat — vuurmannin täriseville rattaille.
Lähdettiin liikkeelle ja kuljettiin pitkin Tavastikatua nyk. Nikolainkatu Senatintorille. Uteliaita kokoontui surusaattoa katsomaan.
"Ken olisi uskonut tuota niin rikkaaksi", kuiskasi yksi katselijoista.
"Kylläpä ne ovat hävyttömiä ne perilliset, kun eivät edes kunniallisesti hautaan eukkoa saata", sanoi toinen.
"Ahneus, ahneus", sanoi kolmas.
Äkkiä seisautti vuurmanni hevosensa ja näytti hämmästyneenä kuuntelevan jotakin.
"Mitä nyt!" kysyivät kaikki.
Vuurmanni ennätti tuskin roimata ohjaksellaan hevoista, kun hän taasen seisautti ja hikoilemaan ruveten hyppäsi maahan rattailtaan.
Ihmiset kokoontuivat hänen ympärilleen kauhistuneina mokomasta raakuudesta.
"Ettekö kuule!" kiljasi vuurmanni. Ja toden totta! kirstusta kuului koputusta.
"Anna mennä vaan!" komensivat sukulaiset, mutta eräs herrasmies, joka oli soisottunut uteliaisuuttaan tyydyttämään, vaati että kirstu oli avattava. Pastorikin yhtyi häneen, vaikkei hän oikein pitänyt sopivana hautajaisten tällaista keskeyttämistä.
Kirstu avattiin, ja kaikkien suureksi hämmästykseksi nousi vainaja istumaan, ruveten kummastuksella katselemaan ihmisjoukkoon.
Siihen keskeytyivät hautajaiset.
Kuturouva sai rahansa takasin sitten kun niistä hautajais-kustannukset oli pois otettu, ja hänen kiukkuansa lisäsi vielä se, että talon isäntä rupesi vast'edes häneltä hyyrymaksua vaatimaan.
Ommellessaan revityitä vaatteitaan ja kokoonpannessaan vanhaa rakasta alushamettaan, manaili hän usein ahnaita sukulaisiaan. Kun hän kahdeksan vuotta sen jälkeen uudestaan kuoli, ei sukulaiset enää uskaltaneet kirstua vuurmannin täriseville kärryille panna, vaan kannettiin se varovasti hautaan. Mutta kun hautajaisten jälkeen rahoja ruvettiin etsimään, ei niitä enää ollutkaan entisissä piilopaikoissaan. Turhaan repivät sukulaiset vihoissaan hänen rääsyjään. Missä rahat olivat, sen salaisuuden vei vainaja mukanaan maan poveen.
Aika uskomattomalta kuullosti, mutta totta Helsingissä oli ainakin samasta teemasta Köyhäinapua saaneen kistu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti