Sodan evoluutiosta keskieurooppalaisittain

Luonnonhistoriallisen museon Wienissä olisin jättänyt huoletta väliin ellei jostain olisi tullut ilmi, että siellä on esillä myös arkeologiaa. Perusnäyttelyn lisäksi saksalais-itävaltalaistuotannon näyttelyssä sodan evoluutiosta. Arkeologian kurssin tentissä tämä oli esseeaihe, jota en viitsinyt edes yrittää, sillä lakkasin kyseisen luennon maaperässämme kadonneen luuaineiston jossittelua kuuntelemasta, joten yritin nyt skarpata.

Täällä aloitettiin simpanssien reviirisuojelusta, mutta arkeologisten löytöjen varassa ensimmäinen esimerkkitapaus 5000 eaa. oli lähellä Schletziä Itävallassa osteologisen analyysin perusteella nälkiintynyt maanviljelysyhteiskunta, jonka miehet olivat saaneet erilaisista aseista kalloihinsa tappavia iskuja.

Ainakin 50 ruumista oli jäänyt puolustusojaan, jossa koirat pääsivät niitä raatelemaan eli ketään ei ollut hautaamassa. Naiset sekä lapset on ilmeisesti viety hyökkääjien asuinpaikkaan, sillä heitä ei ole kuolleissa.

Länsi-Suomesta tuttu nuorakeraaminen kulttuuri tuli Itävallan alueelle hieman myöhemmin eli 2800 eaa. Seinätaulun mukaan idästä, mikä yllätti, sillä suuntaan ei muistaakseni Suomen arkeologian kurssilla otettu kantaa. Lännestä Itävallan alueelle tuli 400 vuotta myöhemmin kellopikarikulttuuri. Molempien kulttuurien haudoissa miesten luurangoissa on taistelun jälkiä ja haudoissa aseita. Jälkimmäisillä jousi ja nuolia, ensiksi mainituilla Suomesta tuttu vasarakirves. Taiteellisessa rekonstruktiossa se on sijoitettu huomattavan pitkän tikun päähän.

Totisesti sotaisemmat ovat jäänteet Tollenseen jokilaaksossa Pohjois-Saksassa. Isotooppianalyysin ja aseiden perusteella siellä kohtasi 1200 eaa. ilmeisesti paikallinen piikivisiä nuolenkärkiä ja puunuijia käyttänyt ryhmä ja etelästä tullut pronssiaseita omistanut porukka. Heidän jäljiltään on löydetty 10000 ihmisluuta, jotka ovat ainakin 130 yksilöstä, enimmäkseen 50-40 - vuotiaasta miehestä.

Rooman valtakunnan ja keskiajan vitriinit tuntuivat välivaiheelta ja näyttelyn seuraava sekä viimeinen kohde oli Lützenin taistelu, jonka arkeologisesti tutkitusta joukkohaudan 47 luurangosta jaettiin perusteellisesti osteologista tutkimustietoa.

Esineitä oli huomattavasti vähemmän, sillä eloon jääneet ovat ennen hautausta keränneet kaiken arvotavaran.

Kaivauksesta oli esillä myös pyöriteltävä ja tökittävä 3D-kuvaus.

Ikäänkuin näyttelyn jatkoksi kävin myöhemmin Wienin sotahistoriallisessa museossa. Sen ulkoseinässä todettiin sodan kuuluvan museoon,

mutta vuonna 1891 avatussa museossa sisätila puhui aivan muuta. Ala-aulan patsaat taisivat olla kenraaleja

ja yläaulan komeus, joka ei kameraan suostunut tarttumaan, juhli muita nimettyjä sankareita.

30-vuotisesta sodasta aloittamani kierros oli silkkaa sodan glorifiointia, vaikka näyttely on ehkä museon avaamisen jälkeen pari kertaa uusittukin.

Historiografisesti mielenkiintoista, mutta enimmäkseen kammottavaa. Ensimmäisen maailmansodan osio oli satavuotisuuden johdosta varmaankin uusittu äskettäin ja oli ainoa, jossa sodasta annettiin monipuolisempi kuva. Itävallassa kun ollaan, osio alkoi siitä mistä sotakin.

Kotiin päästyä kaivoin esiin FB-keskustelun, joka oli herättänyt intoni taivaltaa keskustan ulkopuolella olevaan museoon, jonka aihe ei lähtökohtaisesti kiinnostanut. Yhden tuttavan tuttavan mukaan

"Sotamuseo Heeresgeschichtliches Museum on Wienissä tutustumisen arvoinen. Museon motto on "Kriege gehören ins Museum" ja sen mukaisesti on pysyvässä näyttelyssä esillä sotien uhrien ja sotien jalkoihin jääneiden siviilien kärsimyksiin liittyvää aineistoa sekä myös mm. pasifistisia taideteoksia."

Yhden sodan varjopuolta käsittelevän taideteoksen bongasin  ja kokonaisvaikutelma ei todellakaan ollut tämä. Toisen mukaan "Wienin sotamuseo Arsenalissa on paras näkemäni, ja niitä on tullut nähtyä monta kymmentä maailmalla. Erittäin monipuolinen, taidehistoriallisesti myös upea." Ja kriittiseen päivitykseeni paikan päältä tuttavani totesi "Olin pari vuotta sitten. Mielenkiintoista esineistöä."

Museokävijöissä ja kokemuksissaan siis eroja.