Kolme sarjakuvaa

Hanneriina Moisseisen Kannas on jotain niin hienoa, että sillä pitäisi olla oma blogitekstinsä. Mutta en osaa sitä kirjoittaa.

SA-valokuvilla ja kerronnallisella sarjakovalla Moisseinen on luonut uskottavasti ja koskettavasti Kannaksen läpimurron päivien tunnelman, jossa kuolevat ja sekoavat sotilaat ovat taustalla ja keskiössä evakkoon lähtevä nainen.

Loppusivulla on lueteltuna käytetyt suorat lainaukset ja viittaus arkistomateriaaliin, josta on poimittu kirjan tapahtumia. Ilman tätäkin tuntui todelta.

Aivan muuta on Siiri Viljakan ja Lauri Tuomi-Nikulan Viimeinen puhe. Anders Chydeniuksen paluu. Kaarlelan kirkon kevätkonsertissa Chydenius palaa keskuuteemme ja käy nykynuoren kanssa keskustelua m.m. sananvapaudesta. Lopputulos ei innostanut minua mihinkään suuntaan, mutta ainakin kyse on historian käytöstä.

Yhdellä sivulla Chydeniuksen repliikeiksi on kirjoitettu

"Sosiaalinen media on jo sanayhdistelmänä aivan kuin minun kynästäni! 250 vuotta sitten sain Ruotsissa aikaan maailman edistyksellisimmän julkisuuslain ja painovapausasetuksen, jota ilman somekin olisi nyt vain virkakäytössä." 

ja

"Kampanjoin läpi julkisuuslain, joka takaa kaikille vapauden ilmaista mielipiteitään ja julkaista niitä ilman sensuurin pelkoa." 

Ikään kuin kyseinen laki olisi jäänyt (edes) voimaan. On-nek-si päädyin Lahdessa sessioon, jossa sain erilaisen näkökulman.

P. A. Mannisen Kumma historia on takatekstinsä mukaan  lyhyiden sarjakuvien kokoelma, joka "kuvastele tekijänsä kiinnostusta historiallisiin kummallisuuksiin". Sarjakuvista kaksi liittyy Tampereen 1918-taphtumiin. Kolme kuvittavat kansan laulamia tekstejä. Mielenkiintoisin oli aukeama Tampereen luonnonhistoriallisesta museosta entisissä tiloissaan. Suomen ensimmäinen museosarjakuva?