lauantai 15. joulukuuta 2018

Markkinoiden kulttuurin kuulumisia

Istuin eilisen SLS:n juhlasalissa kuulemassa projektin Kommunicerande kommunikation välituloksia ja kolmen kutsutun puhujan ajatuksia. Kun projektilla on mainio blogi ja tilaisuus on kokonaan YouTubessa (kuten monet muutkin samassa salissa järjestetyt, kiitän), kerron lähinnä esityksistä heränneistä ajatuksista.

Litografiska museet CC BY-SA
Kirsi Vaino-Korhonen kertoi syksyllä ilmestyneen kirjansa puitteissa Turun tarkastusnaisten markkinamatkoista. Suurin osa matkoista tunnetaan siksi, että 1811 annetun määräyksen mukaan riskiryhmiksi määritellyt tarvitsivat lääkärintodistuksen kotimaassa liikkumiseen tarvittuun passiin. Mutta kun näitä erityistarkistuksia tarkastusnaisilta tunnettiin vain lyhyeltä ajalta syntyy epäilys, että määräys on paljolti jätetty noudattamatta. Selviäisikö lääkärien tilityksistä tai raportoinnista?

Norjalainen Eirinn Larsen on tutkinut Oslon (silloisen Kristianian) naiskauppiaita monista materiaaleista. Kuunnellessa ja katsellessa tuli hinku selvittää vastaavia lukumääriä sukupuolittain Helsingistä. Ja oliko täällä naisilta suljettuja kauppiasseuroja?  Tein pistetarkistuksen tilastolliseen vuosikirjaan 1908; ei tietoa kauppiaiden määrästä ja sukupuolijakaumasta. Kauppalehti tekee 9.12.1903 selkoa Helsingin kuudesta kauppiasyhdistyksestä, mutta on kiinnitänyt huomiota vain niiden kielirajoihin.

Ruotsin ajan historiaa harrastaneelle on tuttua kirkonmäellä harrastettu jumalattomuus ja kaupankäynti, mutta Anna Sundelinin esitys yllätti kertomalla, että jälkimmäinen oli käynnissä vielä 1880-luvulla. Yllättynyt oli yleisössä myös Christer Kuvaja, joka keskusteluosiossa halusi tarkistaa, että käytiinkö kauppa tosiaan kirkonmenojen aikaankin. Sundelin toisti sanomalehtitekstien väitteen, jota Valkjärven sunnuntaikaupasta lukeneen ei ollut vaikea uskoa.

Itse kysyin Sundelinilta, että milloinkahan ilmiö on vihdoin ja viimein loppunut, mutta tämä ei ollut vielä selvinnyt.

Maren Jonassonin aiheena on markkinahuvit kuten esitellyt kuvat, figuurit, eläimet ja erikoiset tai taitavat ihmiset; laulu, musiikki ja tanssi; taitopelit; karusellit ja keinut yms. Karuselleista tuli mieleen viime jouluna Pariisissa nähdyt ja pitänee taas tarttua Sven Hirnin tuotantoon, josta löytyy aina uutta tai unohtunutta.

Jonassonin erityiskiinnostuksen aiheena on kaksi Yhdysvalloista lähtenyttä ja Pohjoismaita kiertänyttä afrikkalaisperäistä naista. Monipolvisesta tarinastaan olin kuullut Jonassonin kertovan aiemminkin ja jätän kokonaisuuden jaettavakseen aikanaan. Mutta ihmisten esittelystä tuli mieleen alkuviikon Embracing Disability History -paneeli, josta jäi päällimmäiseksi mieleen Daniel Blackien ilmaan heittämä kysymys tasapainottelusta vammaishistorian synkkien puolien ja saavutusten välillä. Vammaisten esittäminen uhreina tai sankareina.

Pohjan-tähdessä julkaistiin 19.9.1866 ilmoitus
Vaikka ilmoituksessa ei puhuta hinnasta, luulisin, että Anna Sofia Nilssonin pääsi Oulussa näkemään vain rahaa vastaan. Oltiin keskellä nälkävuosia, joten Nilssonin ansaintamahdollisuudet eivät olleet parhaat mahdolliset.

Katsahdus Ruotsin lehtiin kertoo, että Nilsson oli esitelty kuvan kanssa lehdessä Illustrerad tidning vuoden 1864 lopulla ja ennen Oulua hän oli näytillä maksusta Kalmarissa elokuussa 1866. Mutta meidän aikamme Anna on kirjoittanut Nilssonista tekstin, joka ohittaa tämän esittelyvaiheen kokonaan. Minkälainen kuva tulisi ammattilaisen käsissä?

perjantai 14. joulukuuta 2018

Oikeasti pimeä keskiaika?

Eilinen vierailijaluento Aineellisen kulttuurin kurssilla oli vaikuttava. Väitöspäiväänsä odottava Linda Qviström kertoi meille osan tuloksistaan keskiajan ikkunoista Ruotsissa. Niiden vähäisyys ei varsinaisesti ole uusi asia, mutta Qviströmin katsaus oli järjestelmällinen ja avasi uusia näkökulmia.

Kuten sen, että ehkäpä menneisyyden ihminen tosiaan oli toisenlainen. Itse en muuttaisi vapaaehtoisesti asuntoon, jossa ei ole isoja ikkunoita, mutta joten kuvittelen, että ihmiset 800 vuotta sitten olisivat halunneet samanlaisen. Mutta jos eivät kuitenkaan.

Qviströmillä oli kooste kuvia ikkunattomista asumuksista maailmalta. Muistan vastaavia aiemmin nähdessäni ihmetelleeni niitä. Vasta nyt tajuan, että ihmettelyn syynä oli oletukseni, että ikkunoita kaikki haluaisivat, jos niitä voisivat saada.

Mutta kun muistelen tämän viikon arkeologian tenttiin puristamaani kehnoa vastausta esihistorian asumismuodoista on selvää, ettei meillä ole todisteita aukoista seinissä ja ne vaikuttavat epätodennäköisiltä tuhansien vuosien ajan. Qviström aloitti rautakauden skandinaavisista pitkistä taloista, joiden varhaismallissa katto ulottui lähes maahan, joten seinissä ei ollut tilaakaan aukoille. Toisaalta puurakenteisissa seinissä oli useimmiten jotain tarkoittamattomia läpiä, joista suhteellisen pimeyteen saattoi tulla merkittäväkin määrä valoa. Jos sitä oli ulkonakaan.

Qviström on myös käynyt läpi sisävalaistuksesta kertovan aineiston eikä ole löytänyt moisesta merkkejä ennen rauta-ajan loppupuolta. Ikkuna-aukottomuudella ja korkeintaan liesitulen valossa ololla on siis paljon pidemmät perinteet kuin ikkunoilla. Qviström huomautti pimeyden olevan subjektiivinen kokemus, joka riippuu siitä, mihin on tottunut ja mitä odottaa. Ehkä tuntoaisti oli yhtä tärkeä kuin näkö?

Qviström oli valinnut tutkimusalueikseen Gotlannin ja Upplannin. Edellisessä on säilynyt Visbyn 1200-luvun kivirakennuksia, joista voi sanoa, että ovet ovat joka kerroksessa (!) pääasiallinen valonlähde. Kun ajattelee keskiajan kaupunkirakennetta on selvä, että vieriviereen taloja rakennettaessa ei valon saanti ollut mielessä. Qviström mainitsikin myös ajatuksen, että ehkä pimeyden ohella haluttiin asua tavalla, jonka nykyään miellämme ahtaaksi.

Jotain aukkoja kivirakennuksiin joka tapauksessa tarvittiin, sillä niihin ei jää vahingossa läpiä. Qviströmin aineiston perusteella keskiajan alkupuolella käytössä oli
1. pieniä valoaukkoja, joiden paikka oli tarkkaan mietitty ja toisinaan valonheittimen tapainen
2. lasittamattomia ikkunoita edustustiloissa, jotka olivat tavallisesti toisessa kerroksessa. Nämä tarjosivat näkymän ulos ja jossain määrin myös näkymän sisälle. Sekä valoa ja ilmaa.
3. ikkunoita, joiden lasi oli maalattua tai värillistä, niin, että läpi ei näe ja valoa tulee läpi vain vähän. Näitä ei voinut avata.

En enää muista minkälainen lasitustilanne Glimmingehusetissa oli, mutta keväällä ottamassani kuvassa näkyy ainakin esimerkki edustuskerroksen isommista ikkunoista.

Keskiajan loppupuolella (1400-luku) lasituotantoa Euroopassa riittää vientiin Ruotsiin (vrt paperi edellisellä vuosisadalla!). Kirkoista ja ylimystöstä alkaen yleistyvät pienistä vinoneliöistä kootut ikkunat, joista tuli valoakin läpi. Vähitellen ikkunat kasvoivat ja levisivät ja samaan aikaan todisteet sisävalaistuksesta lisääntyvät. Mutta kyse ei siis ollut - kuten olen tottunut ajattelemaan - mahdollisuudesta "vihdoinkin" saada valoa sisätilaan vaan muutos ikiaikaiseen tapaan asua.

Jännää, miten selkärangassa ajatus ikkunoista on. Qviström oli näyttänyt joitakin rekonstruktioita ja piirroksia, joissa aukot olivat mielestään anakronistisia. Keskusteluvaiheessa yksi kuulijoista kaivoi esiin Ravattulan kirkosta tehdyn ehdotelman, jossa isot ikkunat pistivät silmään - kiitos luennon. Todennäköisemmin seinät tuossakin kirkossa olivat umpinaiset. Mahdollinen yksittäinen aukko on ollut katonrajassa suuntaamassa valoa esimerkiksi kastemaljaan.

Rekonstruktioista tuli mieleen käyntini Birkassa keväällä 2012. Aika uskottavan umpinaisia seiniä, ainakin kuvauskulmastani.


P. S. Asumisesta ja oletuksista vielä yksi juttu muistiin. Taannoisella kurssin luennolla arveltiin ääneen, että hirsirsalvosrakenteen käyttöönottoon olisi käytännön syistä liittynyt lattian keskellä olleesta avotulesta luopuminen. Qviststöm näytti valokuvan avoliedestä Älvdalenissa 1926 ja seinät olivat mielestäni hirttä.  

torstai 13. joulukuuta 2018

Varhaisimmat siirtolaiset

Tunnetusti varhaisimmat Suomesta Amerikkaan lähteneet olivat osa Ruotsin siirtokuntaa 1600-luvulla ja Venäjän Alaskaan menneet lasketaan usein myös ensimmäisiin Amerikan siirtolaisiimme. Mutta kuka oli ensimmäinen Yhdysvaltoihin asettunut suomalainen?

Mikään verkkolähde ei tyrkytä tähän asemaan Johan Fredrik Kranckia, joka Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan joskus Suomen sodan jälkeen "Muutti Yhdysvaltoihin" ja kuoli "Philadelphiassa". Tiedot lienee poimittu Bergholmin Sukukirjasta.

Kesällä 1897 sanomalehdissä kiersi pikku-uutinen, jonka alkuperä on kai lehti Finska Amerikanaren, jota ei tietääkseni ole vielä digitoitu. (Suomenruotsalaiset säätiöt, hoi!) Suomessa sen poimi painettavaksi m.m. Björneborgs Tidning 12.6.1897.

Porissa juttua oli erityistä intressiä kierrättää, sillä esitelty "vanha suomalainen" Vilhelm/William Lundell oli kotoisin Porista. Vuoden 1830 paikkeilla hän oli 14-vuotiaana lähtenyt ja asui nyt farmillaan Massachusettsissa Maynardin lähellä puhuen edelleen sujuvasti suomea ja ruotsia. Lundell oli naimisissa amerikkalaisen kanssa ja hänellä oli tytär sekä kolme poikaa.

Paikallaan edelleen 1897 asuneesta miehestä olisi pitänyt löytyä merkkejä muutamasta väestölaskennasta, mutta hakuni eivät tuottaneet tulosta. Eivät myöskään huhuilut aluetta tutkivien keskusteluryhmässä.

Siirtolaislehdessä Vestkusten 29.7.1897 kierrätysjuttu aloitettiin arvelulla, että Lundell olisi yksi varhaisimmista siirtolaisistamme. Akseli Järnefeltin kirjassa Suomalaiset Amerikassa Lundellista on melkein sama teksti, joten lähteenä on ollut joku sanomalehtijutuista.

Järnefelt ei mainitse muita Yhdysvaltain siirtolaisia ennen vuotta 1867 eli ilmeisesti muita kuin Lundell ei ole mainittu 1800-luvun lopun mediassa. Mutta menijöitä tai kävijöitä oli  - ainakin Oulun Wiikko-Sanomissa 4.1.1862 kirjoitetun mukaan.
Suomalaisia on myös paljo Amerikassa, mutta näistä tiettävästi ei ole tuskinpa kukaan asettaunut uudistalon asukkaiksi Amerikan metsiin. Merimiehiä on ainoastaan jäänyt Amerikaan, niistä on monta sielläkin merimiehinä ja kullan kaivajina. Useita on tullut takasikkin, ja niistä ovat monet koonneet siellä varoja; mutta isänmaa ei ole unohtunut heiltä, sen rakkaus on vetänyt heidät kotiinsa takasi. Toiset taas, joilta ovat varat menneet, eivät isollakaan halulla ole kehdanneet palata kotiinsa varattomina.
Rafael Engelbergin artikkelissa vuodelta 1942 mainitaan suomalaisten merimiesten hypänneen laivasta San Franciscossa Kalfornian kultakuumeen vuosina 1848-50 ja liittyneen Amerikan sisällissodan aikana 1861-65 sodankäyntiin. (Suomalaista sisällissodassa olen kirjoittanut aiemmin.)

Yhdysvaltojen kongressin kirjaston verkkosivun mukaan kultakuumeen saaneisiin kuuluu Turusta lähtenyt tai turkulainen merimies Edward Kohn, joka oli ottanut virallisesti passin vuonna 1849. Turussa on tähän aikaan kauppias Nathaniel Daniel Kohn, mutta Edwardista en löydä jälkiä lähtemättä arkistoon katsomaan passilistoja.

Samaisella verkkosivulla William Lundell kuuluu merimiesten joukkoon, mikä sopiikin uutisoituun lähtöikäänsä ja paikkakuntaan.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Maria Samuelintytär Pynnisen elämästä

Maria Pynninen syntyi Antreassa 24.4.1774 Maria Pietarintytär Käpille ja Samuli Hannonpoika Pynniselle. Perheeseen syntyneistä lapsista selvisi ensi vuosistaan 5 poikaa ja kaksi tytärtä. Pojista Pietari oli "Perukimaakari Wiipurissa" ja Paavali "oli otettu sotamieheksi, mutta karkasi sieltä ja eli niin koko ikänsä."

Kun Maria meni naimisiin 16.12.1795 hänet kirjattiin sahatyöläisen tyttäreksi Noskuan ylemmältä sahalta. Sulhanen Matti Hannonpoika Lattu oli myös sahalta. Heidän 26.10.1796 syntynyt poikansa vietiin kasteelle alemmalta sahalta ja sai nimekseen Matthias. Hän kuoli 10 kuukauden ikäisenä kuumesairauteen 14.9.1797. Seuraava lapsi oli 25.10.1798 syntynyt Henrik.

Matti yritti alan vaihtoa ja oli Viipurin pitäjän Yläsäiniön lampuoti kun Maria 6.2.1801 synnytti myöhemmin Vilhelmiksi kutsutun pojan. Mutta kun Catharina-nimen saanut tytär syntyi 18.2.1804 perhe oli jälleen Noskuassa. Matin titteli on lyhenetty I:ksi eli oli ehkä itsellinen. Hän kuoli 44-vuotiaana 8.2.1810. Tytär Catharina kuoli 8-vuotiaana 1.9.1811. Poika Vilhelm 14-vuotiaana 25.6.1815.

Saatuaan Henrikin Pietariin hopeasepän oppilaaksi Maria meni leskeksi jääneelle "Matti Iivoselle Heinjoen kappeliin" taloudenhoitajaksi. Maria tuli jonkin ajan kuluttua raskaaksi. Pojalleen kertomansa mukaan Iivonen
"täydellä todella tahtoi hänen vihittää mutta hänelle ei annettu siksi valtaa, sillä hänellä oli jo poikia sillä ijällä, että saada naida. He panivat kovasti sitä vastaan ja hokivat häntä jo vanhaksi enään naimaan ja kuin ei hän tahtonut heitä totella niin he valittivat sitä Herrallensa kauppias Conrad Sesemannille ja se rupesi myös pitämään heidän puoltansa, eikä antaneet hänelle valta, ja kuin hän oli sen maalla ja alla niin hänen ei auttanut muuta kuin totella."
Maria palasi Antreaan ja synnytti "Suikkarin talon mökissä nim. Mökinkallio, Noskuan kylässä St. Andrean pitäjässä v. 1818", "noin neljäs osa virstaa etelään päin mainitusta talosta". Poika sai nimen Johan.

Johan ehti lapsena tavata velipuolensa Henrikin, joka Pietarissa "elävän hopian pöllystä oli tullut vaivaiseksi jäsenistään" ja palannut Antreaan, jossa "teki vielä solkia ja sormuksia kotipaikallensa". Hän kuoli 28-vuotiaana 17.12.1825.

Ehkäpä pojan kuolema oli yksi syy sille, että Maria jätti jälleen Antrean, jossa "hänen huono elatus keinonsa, kesällä päivätyö ja talvella kehruu, köyhässä maassa ei tahtonut meitä elättää". Kevätkesäinen kävely ilman evästä jäi kärsimyksenä poikansa mieleen. Kohteena oli Viipurin pitäjä, jossa Marian sisar Anna-sisaren aviomies Lauri Rapo oli lampuotina Yläsäiniön kylässä kauppias Ladon tilalla.
"Kymmeniä vuosia oli siitä kulunut kuin he olivat toisistansa eronneet ja siitä päivin ei ole toisiansa nähneet; mahdotoin oli myös heidän tilassansa sitä vasten lähtiä semmoisen matkan päähänsitä varten lähtiä ja kirjeellä heissä ei ollut myöskään toisensa puhutteliaa. Sitä iloa ja helleyttä jolla he toisiansa, suun annolla ja syleilemällä kohtasivat, en voi sanoilla selittää."
Viipurin pitäjässä asui myös Marian veli Henrik Korpelassa. Maria sai Johan poikansa kanssa jäädä sisarensa luo, "jossa hän työllänsä kuin ennenkin koki elää". Mutta Lauri Rapo kuoli 15.3.1828 ja vaimonsa melko pian tämän jälkeen. Niin "jouduttiin myökin siitä Ala-Säiniölle Laurilan taloon. Siinä muutama vuosi oltuamme taasi takasin Yläsäiniölle Arrentatori Paavo Pylkkäselle. Siinä oltiin kauvemmin kuin näissä ensimäisissä paikossa."

Marian Johan-poika sai ensimmäisen kesätyönsä 8-vuotiaana (eli ensimmäisenä tai toisena kesänä Yläsäiniöllä) toisen talon kahden lehmän paimenena. Seuraavinakin kesinä hän oli paimenessa, mutta palasi asumaan äitinsä luo talviajaksi.

Johan pääsi ripiltä juhannuksena 1835. Mielensä olisi tehnyt kaupunkiin, mutta havaittuaan äitinsä terveyden heikentyneen, hän jäi tätä hoitamaan. "Hänen jo aivan huonoksi tultuaan vietiin hän viimeisiksi ajoiksensa saunaan jossa hänellä olisi ollut rauha ihmisistä". Maria Pynninen kuoli 61-vuotiaana 22.12.1835.

Lainaukset Johan Pynnisen Elämäkertomuksesta, jonka alkuperäinen kappale oli vuonna 1945 "Johan Pynnisen tyttären, Anna Sofian pojan, rovasti Arvo Salomaan hallussa." Tuolloin E. J. Ellillä teki siitä kaksi jäljennöstä, joista toinen on Turun yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelmissa ja toinen Kansalliskirjaston vastaavassa. Olen käyttänyt jälkimmäistä, joka on osa Ellilän arkistoa (COLL 472.29). Muut tiedot on poimittu kirkonkirjoista ja Hiskistä.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Suomen alueen esihistoria - suunnilleen

Kirjoitettu Suomen arkeologian peruskurssin tenttiin valmistautuessa. Olen julkaisun jälkeen lähtenyt tekemään tenttiä, joten korjaukset eivät minua auta, mutta niitä saa tietenkin mielellään jättää kommentteihin

Päällimmäiseksi kurssista jäi mieleen rautakauden monipuoliset ja yhtäaikaiset hautauskulttuurit sekä muu monimuotoisuus, joka on piilotellut hieman yksinkertaisempien esitysten takana. Mutta yksityiskohtaisempi esitys (kuten kirjassa Muinaisuutemme jäljet) paljastaa myös erillisiä tietoja, jotka eivät tunnu yhdistyvän mihinkään. Narratiivi - kuten seuraava - on siis väistämättä puutteellinen. 

Eikä ota toivomallani tavalla mukaan naapurialueita, sillä kurssin nimestä huolimatta naapurialueisiin viitattiin vain harvoin ja valitettavan usein kulttuurivaikutukset ovat lähinnä arvauksia.

Ensin oli mesoliittinen kivikausi, joka alkoi 8850 eaa. (Museoviraston mukaan) kun melko vähäinen määrä porukkaa tuli tänne - kuten Kansallismuseon esityksestä näkyy - nykytulkinnan mukaan Suomenlahden yli ja Karjalan kannasta pitkin. (Ovatko nämä nuolet oleellisesti erilaisia kuin sotahistorian kiilanuolet, joita Derek Fewster kritisoi esihistorian esityksissä ihmisten liikkeen kuvaajina?) Lähtöalueilla Virossa ja Äänisen itärannalla elettiin Puolan alueella vaikuttaneen Swidry-kulttuurin jatketta.

Kun Suomen alueella oli runsaan tuhat vuotta ollut lehtipuita ja kuivaa maata, Yoldiamerestä tuli vuoden 7000 eaa. tienoilla Ancylys-järvi (joka muuttui Litorinamereksi samoihin aikoihin kun mesoliittinen kivikausi päättyi). Maa kohosi jatkuvasti. Pohjanlahden puolella ranta siirtyi jatkuvasti eteenpäin, mutta veden pinnan nousun takia Suomenlahdella maa pysyi lähes paikallaan.

Dynaamisessa ympäristössä enemmän tai vähemmän paikallaan ollut väki elätti itsensä kalastuksella (Antrean kalaverkko 8250 eaa.), hylkeenpyynnillä, metsästyksellä ja vesipähkinöillä. He eivät lähteneet talveksi (kovin) etelään, sillä Heinolasta on löytynyt reenjalas ajoituksella 8000 eaa. Alkuajan asumuksista ei ole löytynyt merkkejä eli ne ovat todennäköisesti olleet kevyitä kotia. Myöhemmän asumisen jäljet löytyvät silloisen rannan läheltä, kymmenien kilometrien päässä seuraavasta.

Usein toistetun totuuden mukaan metsästäjä-keräilijöillä oli runsaasti aikaa muuhunkin kuin ruuanhankintaan. Ainakin tekivät työkalujaan kivistä, luista ja puista. Jo paljon varhaisemmat "luolaihmiset" Etelä-Euroopassa väkersivät hienoja koriste-esineitä ja Kansallismuseon vitriinistäkin löytyi yksi esimerkki jossain määrin koristellusta sarvesta tehdystä esineestä. Mutta kivikirveitä ei innostuttu tähän aikaan hiomaan yhtä (tarpeettoman) sileiksi kuin myöhemmin.

Lihan käsittelyyn ja nuolen kärjiksi tarvittiin teräväksi lohkeavaa kiviainesta. Suomen alueella sitä on kvartsi, mutta piikivi on kovempaa ja parempaa. Sitä ei löydy luontaisesti Suomesta, mutta jotenkin sitä tänne kulkeutui asutuksen alusta asti, satojen kilometrien päästä. Varsin todennäköisesti ihmisten kantamana.

Mesoliittisen kivikauden lopulla asutus vaikuttaa pysyvämmältä ja asuinpaikkojen läheltä ovat löytyneet varhaisimmat tunnetut haudat. Nämä olivat punamultaisia ruumishautoja. Suomessa luut eivät ole säilyneet, mutta samaan kulttuuripiiriin kuuluneessa Olenij Ostrovin eli Peurasaaren kalmistossa ovat. Siitä on kuvia ja tekstiä Kalmistopiirin artikkelissa.

Pysyvämpään asutukseen sopii se, että mesoliittinen kivikausi loppuu, kun joku täällä vihdoin ja viimein teki saviastian, joita ei ole helppoa kantaa pitkiä matkoja ehjänä. Näin alkoi suomalainen neoliittinen kivikausi noin 5200 eaa. Maailmalla neoliittisuus tarkoittaa maanviljelyyn siirtymistä, mutta tämän ajoitus Suomessa on vielä keskustelun alla, kun siitepölyanalyysien tuloksia eri puolelta maata vertaillaan ja ihmetellään. Saven käytön kanssa alkoi myös kallioiden maalaus, jossa on lisää ihmettelemistä.

Ensimmäinen astiamallisto oli kampakeramiikkaa. Mitään koekappaleita ei ole löytynyt, joten suosittu tulkinta on, että osaavat tekijät tulivat idästä ja parisuhteutuivat täällä asuneisiin. Mallit ja materiaalit muuttuivat vuosisatojen aikana ja olivat erilaisia eri puolilla maata. Merkittävimmät muutokset todennäköisesti liittyvät uuteen väestöön. Typologian sekä luonnontieteellisten ajoitusten ansiosta keramiikan kronologia on jokseenkin selvä ja yksityiskohtainen. (Jos yksityiskohtia tarvitaan tentissä, olen pulassa.) Saviastioista on saatu analysoitua jäänteitä niissä säilytetyistä tai valmistetuista ruokatarpeista.

Keramiikan myötä arkeologisessa löytöaineistossa on siis merkittävä ero aiempaan. Siihen tulee lisäksi meripihkaa ja liuskekivestä tehtyjä riipuksia ja sormuksia. Punamultaisten ruumishautojen antimissa on eroja eli yhteiskunnassa on jonkinlaista individualismia ja mahdollisesti varakkuus/valtaeroja. Ajalta tunnetaan kalliomaalausten lisäksi savi-idoleita, vainajien silmien päälle asetettua meripihkaa ja savisia kuolinnaamioita eli ajatusmaailmasta voi yrittää tehdä esityksiä. Esinekulttuuri on niin monipuolinen, että siinä on erotettavissa merkittäviä alueellisia eroja jo neoliittisen kauden alussa.

Koska metallia ei ollut käytössä, piikiveä tarvittiin edelleen teriksi. Sekä se että meripihka kertovat yhteyksistä Suomen alueen ulkopuolelle. Kivikirveet hiottiin upean sileiksi ja lopulta epäkäytännöllisiksi pronssiesinettä jäljitteleviksi vasarakirveiksi. Nämä kuuluivat kulttuuriin, jonka astiamalli oli nuorakeraaminen. Tämä porukka, josta on Suomessa havaintoja Lounais-Suomesta noin 2800 eaa. alkaen, valitsi asuinpaikkansa aiempaa kauempaa rannikosta, jokien ja järvien rannalta maanviljelykseen sopivan maan läheltä. Eli voisivat olla pienviljelijöitä ja olivat ainakin karjankasvattajia.
Nuorakeraamisen kulttuurin (Corded ware) alue
User:Dbachmann, CC BY-SA 3.0, Wikimedia
Nuorakeraaminen kausi on suhteellisen lyhyt eli noin 500 vuotta. Se sekoittuu johonkin paikalliseen ja tulosta kutsutaan Kiukaisten keramiikaksi, joka on käytössä laajahkolla, mutta etelään ja länteen jäävällä alueella, kun metalli vihdoin saapuu Suomen alueelle.

Rannikolla tätä pohjoisemmassa alettiin tähän aikaan koota kivistä jätinkirkkoja eli isoja suorakulmaisia rakenteita, joita on tulkittu puolustusvarusteiksi tai pyyntileireiksi. Nämä on ajoitettu pääosin 3000-2300-luvuille eaa eli jokseenkin samanaikaisiksi kuin nuorakeramiikka ja kaukana Englannissa Stonehengen tunnetuimpien rakenteiden aloitus. Jätinkirkkojen lähimaastossa on toisinaan kiviröykkiöitä, jotka voivat olla pronssikauden röykkiöhautojen esiaste.

Sisämaassa kehitys jatkoi omia polkujaan. Siellä asuttiin tähän aikaan suorakulmaisissa hirsiperusteisissa taloissa, joita saattoi olla useampi samassa rivissä. Näiden rekonstruktioita olen nähnyt Saarijärvellä ja Kierikkikeskuksessa. Edellisessä käynyt myös varsinaisella asuinpaikalla järven rannalla.

Tämän väen hiihtämisestä on suksilöytöjä ja arvatenkin metsästivät ja kalastivat. Vesipähkinöiden popsiminen loppui aikanaan, sillä ensin lämmettyään ilmasto viilentyi noin 4000 eaa. alkaen. Tämän jälkeen kuusi levisi ja (kai?) mahdollisti jo mainitut hirsiperustat.

Kivikauden elintavat jatkuivat Itä- ja Pohjois-Suomessa 300-luvulle, jolloin rannikolla elettiin jo rautakautta. Täkäläistä pronssikautta kutsutaankin varhaismetallikaudeksi. Sen alkaessa vuoden 1900 eaa. tienoilla käyttöön tuli tekstiilikeramiikka, jota tunnetaan Volgan suomalais-ugrilaisilta alueilta. Myös metalliesineitä tuli sisämaahan samalta suunnalta. Yhteyksiä oli tietenkin länteenkin ja seuraavan tuhannen vuoden ajalta sisämaasta löytyy rannikon tapaan kivisiä reikäkirveitä, piikivisiä ja kvartsisia tasakantaisia nuolenkärkiä sekä röykkiöhautoja, joita täällä kutsutaan lapinraunioiksi.

Rannikon puolella röykkiöhaudat ovat isompia ja nimeltään hiidenkiukaita tai vareita. Näitä olen arkeologisilla retkilläni nähnyt aika monta. Tällainen löytyy myös minulle tärkeimmältä paikalta eli Kokemäen Orjapaadelta, joten ei tuota vaikeuksia muistaa, että hiidenkiukaat sijoittuvat aikansa rannikolle ja näkyville paikoille. Ne voi siis nähdä osana saman ajan skandinaavista kulttuuria, mutta on myös mahdollista, että hautamuoto levisi Pohjanmaalta idän kautta. Röykkiöihin on voitu tehdä ruumishautauksia, mutta enimmäkseen polttohautauksia

Historiska museetin esihistoriaosuudesta on muistijälki kuviosta, jossa asuinpaikka oli rinteen alla haudan ollessa sen päällä. Suomesta, erityisesti etelästä, on löydetty pronssikauden asuinpaikkoja vähän ja useimmiten puhutaan vain Nakkilan Rieskalanmäestä. Kökarin Otterbölessä jokseenkin samanaikaiset asumukset, jotka on tulkittu hylkeenpyytäjien leiriksi, olivat pyöreitä ja kotamaisia.

Rukiin ja ohran viljelystä länsirannikon pelloilla on varmaa tietoa noin vuoden 1000 eaa. paikkeilla. Kotieläinten luista on melko vähän löytöjä, mutta tämä voi johtua niiden hajoamisesta maaperäämme. Edelleen oli kuitenkin oleellista kalastaa ja metsästää.

Pronssiesineet rannikolta ovat moninaisia. Taistelukirveitä, tikareita, miekkoja, keihäänkärkiä, kirveitä, talttoja, partaveitsiä, pinsettejä, solkia, kaularenkaita ja rannerenkaita. Sivustolla Elävä pronssikausi on näistä esittelyä (vaikka on kyllä niin heikossa hapessa, että tekijätiedot ovat kadonneet bittiavaruuteen). Esimerkiksi silmälasisoljen levinneisyyskartta näyttää hennon yhteytemme tuolloiseen skandinaaviseen kulttuuriin.

Esiroomalaisen rautakauden alkaessa 500 eaa. ei rannikon kulttuurissa tapahdu tiukkaa käännettä, mutta röykkiöhautojen lisäksi ajalta tunnetaan punamultahautoja kiviarkuissa, Viroon yhdistyviä tarhakalmistoja ja kenttäkalmistoja. Ajanlaskun alusta alkavalla parin sadan vuoden vanhemmalla roomalaisella rautakaudella lisäksi vainajia loppusijoitetaan Untamalan pyöreät kumpuihin, joihin liityy polttohautaus, ja Kärsämäellä palokuoppahautoihin, joissa polttohautauksen jäänteet on sijoitettu saviastiaan tai puiseen uurnaan.

Voitaneen sanoa, että yhtenäiskulttuuria ei tuolloin ollut ja varsin todennäköisesti alueelle on tullut muuttajia useammalta suunnalta. Vallalla olevan tulkinnan mukaan viimeistään tämän ajanjakson aikana suomen ja saamen tuolloisten muotojen puhujat ovat saapuneet maahan. Perstuntumalla sekä idästä että Suomenlahden yli etelästä.

Muutosta Skandinaviasta ja Virosta on todisteita korujen muodossa nuoremmalta roomalaiselta rautakaudelta 200-350/400. Tuolloin "kalmistoasutus" levisi sisämaahan, jossa ehkä edelleen haudattiin lapinraunioihin, joiden ajoitus on haastavaa.

Kun merkittävältä vaikuttavaa väestöliikettä oli ollut jo lähes tuhat vuotta alkoi varsinainen kansainvaellusaika 400-600, jolloin Suomessa on näkyvissä germaanista kulttuurivaikutusta. Haudoista tulee yleisimmäksi maansekainen röykkiö. Merovinkiajalla 600-800 se vaihtuu polttokenttäkalmistoihin, joita tunnetaan myös Virosta. Poikkeusalueena tähän aikaan on Eura ja Köyliö, joissa tehdään ruumishautauksia rikkain hauta-antimin.

Yhteiskunnan mahdollisesta levottomuudesta ja jonkinlaisesta rakenteistumisesta kertovat linnavuoret, jotka ovat olleet käytössä merovinkiajalta eteenpäin. Erityisesti merovinkiajalla hautauksiin liittyivät aseet.

Aseet ovat vain yksi osa hauta-antimia, joista ehkä vain osasta on arkeologisia jäänteitä. On siis perusteltua tulkita ihmisten uskoneen jonkinlaiseen kuoleman jälkeiseen elämään, jossa tavaraa on tarvittu. Muusta arkeologisesta aineistosta rautakauden uskomusmaailmaan on yhdistetty ukonvaajat ja kuppikivet, joiden tulkinta tunnetusti kyseenalaistettavissa. Tulkintoihin on käytetty huomattavasti myöhemmästä runoudesta ja kansanuskosta poimittuja elementtejä.

Viikinkiajalla 800-1025/1050 ruumishautaukset yleistyvät, mutta polttohautaus jatkuu. Kristillistyminen ristiretkiajalla 1025/1050-1150/1300 näkyy (tietenkin) ruumishautauksien esineiden vähenemisenä aseista alkaen ja hautojen suunnan vakiintumisena itä-länsi -akselille. Ristiriipuksia oli jo vuosisatoja aikaisemmin, mutta niiden yhdistäminen uskoon epävarmempaa. (Huom. Ensimmäiseksi kutsuttu ristiretki päättää ristiretkiajan eikä aloita sitä.)

Semmoinen mies se on

"Nurmjärven pitäjässä muinen kuultu ja kirjotettu", Mehiläisessä 11/1836 julkaistu
Se on peräti erinomaista miehen laatua. Ei makaa yöllä, eikä päivällä, kuin kerran työhalu tulee. Päivät rehkii hän väen kanssa niitulla, pellolla ja muussa työssä, kuin talossa sattuu. Yöt, koska muut makaavat, kiskoo hän päreitä, vääntää köysiä niinestä, tekee ränkejä, kärryjä, rekiä ja muita kaluja, kuin paras nikkari. Jos tulisitte näkemään mikä joukko köysiä,rekiä, luokkia, kärryn pyöriä, siloja, ränkejä ja muita semmoisia kaluja hänellä on vajassa, niin oikein hämmästyisitte. Jos hän eläisi vaikka kolme ikäänsä, niin niistä ei sittenkään kaikista loppua tulisi. Häntä ennen tultiin talossa hyvin huonosti aikaan, vaan kyllä nyt löytyy eloa. Saa hän nyt pellostansa välistä yli sadankin tynnyrin. Vaan ei myy koskaan jyviä. Aitat ovat kohta katosta saakka täynnä, ja uskon minä ettei alimmaisia koskaan leivota. Sillä ne ovat kymmenisiä vuosia liikuttamata maanneet, mitä hiiret ja rotat lienevät liikutelleet. 
Mutta sama isäntä, kuin yhtyy viinaan, silloin makaa viikkokaudet kuin sikana. Silloin ei huoli töistä mitään, vaan on hyvä kaikille muille paitsi emännälle. Sentähdenpä vaimo ei tohdikkaan viinaa kotona pitää, mitä jouluksi vähä poltetaan. Ja kuin hän viinapäissä tulee kylään, ei sitä varten, että hän sieltä läksisi, ennen kuin väkijoukolla mennään perään. Välistä täytyy oikein köysiin sitoa, köntätään sitte rekeen ja tuodaan kotia. Pitää sitte ensiyön väen vahdissa olla, ettei pääse vaimonsa päälle; kyllä se sen ainaki kuoliaksi löisi. Sitte kuin taas kerran selkii, on kyllä hyvä vaimollensa, vaan muun väen tulee pahempi. Kuinkapa kävi mennä suvena — oltiin heinäniitulla ja isäntä niitti ensimmäistä laistaa. Veli, joka on säällinen heinämies, niitti kohta isännän perässä ja sanoi "ota sina, veljeni, jälkimmäinen laista, anna minun niittää edellä." Tästä suuttui isäntä ja vastasi: "vai sinunko tekee mielesi minun edelleni pyrkiä!" Juoksi sitten vihapäissä veljensä päälle vaan loukkasi samassa peukalhankansa vikattimessa, niin että vaan vähä nahkaa piti kiinni. Siitä makasi monta viikkoa kotona. Semmoinen mies se on.
Kuva vuonna 1841 ilmestyneen lehden Spanska flugan kannesta.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Catharinan avioliitto Venäjällä

Kersantti Zachris Aborren tytär Catharina oli yksi niistä sadoista ellei tuhansista suomalaisista naisista, jotka päätyivät suuren Pohjan sodan aikana vangiksi Venäjälle. Siellä hän tapasi ruotsalaisen sotilaan Knut Knutsson Bränmanin, joka oli juuri jäänyt leskeksi pienen lapsen kanssa.


Bränmanin aiempi avioliitto oli solmittu vuonna 1716 Venäjällä maisteri Norgrenin toimesta. Tähän oli tarvittu konsistorin lupa, sillä tiedettiin, että Bränman oli jättänyt Ruotsiin aviovaimon nimeltä Elin Månsdotter. Mutta kun eräs kuski todisti tietävänsä, että Elin oli kotimaassa tällä väliin saanut useita lapsia, katsottiin Bränmanin uusi avioliitto sopivaksi. Ja näin ollen myös sitä seurannut Norgrenin toimittama avioliitto Catharinan kanssa.

Rauhan tultua Catharina pääsi Venäjältä pois ei ainoastaan aviomiehensä ja tämän aiemman lapsen, vaan myös oman lapsensa kanssa. Perhe päätyi eteläiseen Ruotsiin, Virestadin seurakuntaan. Sen kirkkoherra sai tietää, että Elin, jonka kanssa Bränman oli mennyt naimisiin Karlskronassa vain muutamia päiviä ennen sotaan lähtöään, oli elossa eikä suinkaan ollut lukuisten lasten synnyttäjä. 

Ja ilmiselvästi Elin halusi aviomiehensä takaisin, joten tilannetta alettiin selvitellä Växjön tuomiokapitulissa. Kuulustelujen aluksi Catharina todisti kristinuskon hyvän hallintansa suomeksi. Mahdollisesti siksi, että Suomessa aiemmin vaikuttanut piispa David Lund halusi esitellä omaa kielitaitoaan.

Catharina ei halunnut eroon Bränmanista seurattuaan tätä pitkän matkan vieraaseen maahan. Bränman puolestaan ilmoitti, että hänelle oli yksi tai hailee oliko vaimonaan Elin vai Catharina. Pitkään mietittyään konsistori päätti, että Bränmanin ensimmäinen avioliitto oli voimassa ja Catharina "vapaa nainen". Artikkeli (*), josta edellä olevat vaiheet luin, ei kerro saiko hän pitää lapsensa vai jäikö tämä isälleen.   

(*) Anders Jarlert: Kvinnor och karoliner inför konsistorierna 1720-1722. En pilotstudie. KFÅ 2000, 2001, s. 54-115

Kuva tyypillisestä venäläisestä kaupungista on 1700-luvun lopulta Clarken matkakirjasta. Digitointi Wellcome Collections, CC BY

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Pääkallojen ei pitäisi olla ruotsalaisilla?


Lokakuun puolivälissä näin sosiaalisessa mediassa ensimmäistä kertaa vetoomuksen AUTTAKAA PAKOTTAMAAN RUOTSIN VALTIO PALAUTTAMAAN SUOMESTA HAUTARYÖSTETTYJEN VAINAJIEN JÄÄNNÖKSET TAKAISIN KOTIKYLIENSÄ KIRKKOMAIDEN MULTAAN!

Kittos Aira Roivaisen twiitin tietooni tuli, että asiasta oli kirjoitettu Pielavesi-Keitele -lehdessä 26.10. kotisivulla ja 31.10. paperilehdessä. Verkkojuttuun jätetty kommentti Karoliiniselta instituutilta julkaistiin paperilehdessä. Instituutti totesi aloittaneensa "vuonna 2015, oma-aloitteisesti, laajan historiallisen kartoituksen, jolla nimenomaan haluttiin selventää kokoelmien historiallista taustaa. Tämä työ on jo nyt johtanut moneen palautukseen. [...] Palautukset viivästyvät muun muassa sen takia, että KI haluaa suorittaa vaadittavat taustaselvitykset erittäin perusteellisesti."

Lisäksi verkkojutun kommenteihin on jätetty tieto paperilehdessä 14.11.2018 julkaistusta artikkelista, jossa haastateltu arkeologi Juha Ruohonen oli todennut Retziuksen keränneen luita Pangansalon saaren kaakkoiskärjestä eikä kyseisenä aikana käytössä olleesta hautausmaasta. Karolinska institutet ajoittaa kallot esikristilliselle ajalle, eli muinasi DNA:sta kiinnostuneet tuskin niitä haluavat oitis haudata.

Muita paikallislehtien juttuja ei ole tullut eteeni. Valtakunnallista näkyvyyttä syntyi eilen Iltalehdessä julkaistuista artikkeleista, jotka verkkosivuillaan Rotututkijat ryöstivät suomalaisten hautoja - Ruotsalaiset eivät suostu palauttamaan pääkalloja, vaikka omaiset niin vaativat: ”Olemme saaneet väheksyviä vastauksia” ja Karoliininen instituutti ei luovu suomalaisten haudoista ryöstetyistä kalloista, vaikka muille maille palautuksia on tehty - ”Suomi ei kuulu tähän joukkoon" ja Rotututkija ryösti suomalaisten hautoja todistaakseen, että ruotsalaiset ovat puhtain rotu - Ruotsilla on synkkä historia rotuopin johtomaana.

Näistä viimeinen loppuu "Iltalehti uutisoi aiemmin, ettei Suomesta vietyjä kalloja ole vieläkään palautettu omaisten pyynnöistä huolimatta." Todellisuudessa ensimmäisessä jutussa, johon viitataan, puhutaan (otsikkoa lukuunottamatta) "mahdollisista omaisista". Samaisen jutun mukaan "Suurin osa, eli 40 noista instituutin kalloista, on peräisin Pirkanmaalla sijaitsevan Pälkäneen vanhan kirkon hautausmaalta. Seitsemän on kaivettu Pielavedeltä, kolme Rautalammilta ja kaksi Enosta tai saatu vaihdossa Helsingin yliopiston anatomian laitokselta."

Mielenkiintoisesti mediajutuissa ei mainita ollenkaan Timo Lyyran lokakuussa julkaisemassa kuulutuksessa mainittuja Uppsalan ja Lundin yliopiston kokoelmia. Ne säästyvät julkisuudelta, kun eivät lähteneet sinne kommentoimaan?

Sen paremmin toimittajat kuin ruotsinsuomalaiset eivät tunnu kantavan huolta Luonnontieteellisen museon vintillä olevista suomalaisista luista.

Kuva yllä on Retziuksen esitelmän Finnarnes cranieform selostuksesta, joka julkaistiin lehdessä Öfversigt af Kongl. vetenskaps-akademiens förhandlingar. Årg.4, N:o 7 (1847). Sen aluksi todetaan, että Retzius oli tutkimuksellaan auttanut Carl von Haartmania, jonka 29.4.1845 Tiedeseuralle pitämä esitelmä Försök att bestämma den genuina racen af de i Finland boende folk, som tala finska oli julkaistu sarjassa Acta Societatis Scientiarum Fennicae edellisenä vuonna Helsingissä. Ruotsin rotuopillinen historia ei kaipaa kaunistelua eikä unohdusta, mutta sietäisi muistaa oma osuutemme asiassa. Wikipediassa Carl Daniel von Haartmanin "edistyksellisyys" rotuopissa puuttuu suomenkieliseltä sivulta, mutta on mukana ruotsinkielisellä.

Aiemmin aiheesta blogissa: