Kesänlopetusretki - sunnuntai

Yövyimme kylpylähotelli Summassaaressa. Ominaiseen tapaani heräsin jo kuudelta enkä viitsinyt jäädä kääntelehtimään sänkyyn, kun ulkona odotti lukuisia merkittyjä reittejä, joita olin edellisen illan pimeytyessä ehtinyt kiertää vain 3 km. Nyt kävelin tunnin verran, poikkesin minne huvitti. Opastustauluista selvisi, että hotellin ja rannan välissä oli kivikautinen asuinpaikka. Että kaksi pienempää tuli ohitettua käydessäni kääntymässä Haikankärjessä selvisi vasta pari tuntia myöhemmin.

Aamiaisen jälkeen aloitimme päivän Saarijärven kivikauden kylässä. Ensimmäisessä näkemässämme rakennuksessa tuohet oli kiinnitetty modernein nauloin, mikä ei luvannut kovin laadukasta kokemusta. Varsinainen kylä oli kyllä sitten autenttisemman oloinen. Lukuunottamatta oviaukon päälle asetettua pääkalloa.


Isoin kylän taloista, josta kuva yllä, perustuu alla kilometrin päässä tehtyjen kaivausten löytöihin. Poikkesimme paikalla ja ilokseni hahmotin talonpohjan vaivattomasti. Se oli suorakulmio, jossa kasvoi vesakkoa.

Kivikaudelta siirryimme läheisempään menneisyyteen eli tutustuimme Suomen viimeiseen säilyneeseen karsikkometsään Saarijärven Pyhäkankaalla. Olin ajatellut tunnelman olevan dramaattinen, mutta aurinkoisessa kangasmetsässä sorruin keskittymään mustikoiden suuhun napsimiseen. Opastuksesta erotin sen verran, että Jussi T. Lappalainen oli yrittänyt yhdistää kaiverruksia haudattujen listoihin melko heikoin tuloksin. Kuullosti oudolta, kun hautausvuosi on puuhun kaiverrettu, mutta eihän onnistumisen mahdollisuuksia tiedä ennenkuin kokeilee. (Aiemmin tässä blogissa: Näkymiä karsikkoon)

Laukaan Saraakallio on kalliomaalausten ystäville tunnettu. Minulle jäi tuntemattomaksi, sillä lähestyminen rantakalliolla vaikutti liian riskaabelilta. Jäin mielummin nauttimaan auringonpaisteesta, järvimaisemasta ja mustikoista.

Lounaan jälkeen pysähdyimme Toivakan kirkolle, jonka maalaukset jakoivat mielipiteet. Minusta ne olivat mainio lisä mitäänsanomattomaan tusinakirkkoon.

Viimeinen kohteemme oli Joutsan Viherinkosken kalliomaalaukset. Sillalta tiirailimme kaukaista kalliota, jossa monet olivat erottavinaan punaista väriä. Joukkosuggestiota, sanon minä. (Olen osittain puna-viher-sokea, joka on meriselitykseni marjojen poiminnan välttelylle sekä kalliomaalausten erottamattomuudelle.) Mutta sillan viereisessä irtokivessä kivikauden ihmiset olivat ilokseni käyttäneet muuta kuin punaväriä. Eli tämän kerran ei ollut mitään vaikeuksia erottaa värialueita ja erotin jopa kuva-aiheen. Istuva apina. Ihan selvästi. Valitettavasti ei kuitenkaan ottamassani valokuvassa, mutta käykää itse katsomassa.

Kun pääsimme bussiin alkoi sataa. Syksy on saapunut.