lauantai 8. joulukuuta 2018

Sukujuurien selvittely sanomalehdessä

Lähinnä Amerikasta on tuttua elävien poliitikkojen yhteisten esi-isien etsintä ja esittely. Mutta osattiin sitä kerran Suomessakin. Kun 2.4.1903 annetun "Armollisen asetuksen nojalla" oli kielletty m.m. pankinjohtaja kreivi Carl Mannerheimia ja tilanomistaja vapaaherra Magnus Victor von Bornia oleskelemasta Suomessa oli Svenska Dagbladetin genealogi selvitellyt juuriaan ja todennut molempien miesten polveutuvan Kustaa Vaasasta.

Tämä "hupaisa tulos" jaettiin suomeksi Uudessa Suomettaressa 3.5.1903 sukukaavion kanssa. Siitä näkyi, että "ei senaattori L. Mechelinin polveutumista Vaasa-suvusta voi kaikissa polvissa seurata - syystä että Ruotsin ritarihuoneen sukutaulut osottavat aukkoja Stålhandske-sukuun nähden - mutta väittää kirjoittaja sen kuitenkin olevan yhtä todenperäisen kuin kreivi Mannerheimin ja vapaaherra v. Bornin polveutumisen."

Ties minkä vaikutuksen juttu sai peruslukijoissa, mutta Tuulispään toimituksessa
valtasi meidät palava halu koettaa voimiamme sukutieteellisen tutkimuksen alalla. Hankimme Helsingin Osoitekalenterin (Aksel Paul), Aateliskalenterin ja ensimmäisen Mooseksen kirjan, vietimme niiden ääressä kaksi unetonta vötä imien Strengbergin Fennia-paperossia
ja jo 8.5.1903 julkaistuun numeroon he olivat saaneet aikaiseksi oman kaavionsa.
Sen selvennykseksi todettiin, että
Tilanpuutteen takia emme myöskään ole maininneet kaikkia todistettavissa olevia haaroittumisia. Niinpä esim. vapaahra von Born ei polveudu ainoastaan Lammaspaimenesta, vaan myöskin tämän veljestä Kain Raudankeksijästä. Samaten on senaattori Mäkelä paitsi I:sen Ihmisen, myös tämän vaimon Eevan jälkeläinen.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Kirjoitustaidon oppimista tukenut presidentin isoisä

Paljon on viimeisenä vuosi-kymmenenä tehty kirjoitus-taidon edistymiseksi talonpoikien seassa. Nyt on jo Aapis-kirjoissammeki latinaiset sekä kirjoitus-puustavit tavallisten kirjainten rinnalla. Aapis-kirjastaki lapsi jo voipi oppia tuntemaan latinalaiset puustavit ja jos ymmärrys on selvä ja siihen halua, niin hän voipi siitä oppia kirjoittamaanki. Mutta paitsi sitä löytyy myös jos vaseti tehtyjä kirjoituksen oppi-kirjojaki, joista ihan hyvästi voipi nähdä kaikki kirjoitukseen kuuluvat temput. Ja vieläki lisäksi on sanomalehdissä usein luettu, kuinka monet jalo-mieliset herrat ovat kouluja kustantaneet talonpoikien lapsia varten, etsimättä mitäkään omaa voittoaan, sekä lahjoittaneet kirjoitus-oppikirjoja, kyniä, mustetta ja muuta mitä vaan kapinetta talonpoika on kirjoittamiseen tarvinnut. 
Mikkelin seutua 1840-luvulla
Pehr Adolf Kruskopfn kuvaamana.
Museovirasto CC BY 4.0
Minä olen Ristiinalainen kuuluva Mikkelin lääniin ja tiedän varmaasti enkä voi olla virkkamatta, että kamreeri Svinhufvud Mikkelissä ilman maksutta muutama vuosi takaperin lahjoitti samate kirjoitus-tarpeita kaikille, jotka vaan kehtasivat männä ottamaan ja osaisivat kirjaa lukea. Hän antoi kirjoitusoppi-kirjoja, kaikki kirjoitus-värkit ja paperia kerraltaan pari kolme arkkia, yhteen nidotut ja lyyjy-pännällä vedetyillä viivoilla, ja kuin yksi paperi oli kirjoitettu täyteen ja vietiin hänelle nähtäväksi, niin saatiin kohta toinen tyhjä paperi j. n. e. 
Me olemme heikot maksamaan hänen hyvyyttänsä ja vaivojansa, mutta kiitos, nöyrä, ja sydämmellinen olkoon hänelle, ja Jumala, joka on rikas hyvyydestä ja jolla on myös hyvä tahto palkita kaiken hyvän, maksakoon hänen vaivansa ja siunatkoon häntä sekä ajallisella että ijankaikkisella onnella ja siunauksella; sillä erittäin mainittua kamreeria saavat seutulaisemme kiittää kirjoitus-taidostansa. Ja nyt kun kerran kirjoittaa vähän taidamme, voimma me itse opettaa lapsiamme ja lapsemme sitte lapsiensa lapsia. (Sanan-Lennätin 4.6.1858)
"Kamreeri Svinhufvud Mikkelissä" lienee Pehr Gustaf Svinhufvud (1812-1866), tulevan presidentin isoisä. Tapiossa 20.10.1866 jukaistu muistokirjoitus vahvistaa tunnistuksen.
Yksi hänen kauneimmista puolistansa oli elävä lämpimyys kansan sivistyttämiseksi tässä paikkakunnassa. Aina hänen maaherran oikeuden kanssa v. 1843 tänne muuttamisestansa asti on se nyt jo kylmä aatelismies halullisille kansan pojille ja tyttärille joka vuosi jakanut sadoittain kirjoitus-kirjoja, läkki-astioita, kaava-kirjoituksia ja muita kirjoitusaineita. Hänen asuinpytinkinsä vinni on täynnä koko joukoilla täyteen kirjoitettuja kirjoitus-kirjoja. Kerta vuodessa piti hän pienen talkoon: silloin oli köyhäin koulun oppilaiset kutsutut hänen luoksensa viivoittelemaan uusia kirjoitus-kirjoja. Nämäkin pienet nyt kaipaavat tätä heille aina toivottua tilaisuutta, jossa heitä paraimmalla tavalla kestitsi tämä antelias isäntä.

torstai 6. joulukuuta 2018

Itsenäisyyden ajasta ja kulttuuriperinnöstä

Jo perinteiseen tapaan itsenäisyyspäiväksi lukupaketti opinnäytteitä itsenäisyyden ajasta, hieman edeltävistä vuosista vauhtia ottaen.
Kotkan Liikeapulaisyhdistyksen jäseniä vuonna 1917.
Kymenlaakson museo YLEV4762 CC BY 4.0
Ensimmäiset vuosikymmenet

Sotavuodet
Vuoden 1947 arkkitehtikurssin tupsulakitetut päärakennuksen portailla Hietalahdessa Helsingissä.
Aalto yliopisto TKKKA330
Sodan jälkeen
60-luvulta eteenpäin
Nuorten pohjoismaisten hiihtolajien MM-kisat 1983.
KUHMU 5914:102 CC BY-NC-SA 2.0
Vielä uudempi aika
Menneisyyden muistaminen, käsittely ja kulttuuriperintö
P. S. Aiempien itsenäisyyspäivien vastaavia: 2017, 2016, 2014, 2013, 2011. Perinne oli pidempi kuin muistinkaan.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Valaistu hallitusjuhla 1.3.1880

Elisessä muistelmassa mainittiin merkittävänä Alekstanteri II:n 25-vuotisen valtakauden juhlavalaistus Senaatintorilla Helsingissä. Tällaisesta ei ole muualla muistaakseni puhuttu, joten tartuin sanomalehtiin lisätiedon toivossa.

Jo ennen varsinaista vuosipäivää juhla oli esillä. Monissa koulukaupungeissa (ainakin Oulu, Rauma, Hamina, Kuopio ja Helsinki) perustetiin keisarin nimellä stipendirahasto köyhille oppilaille ja tällaisiä mainitaan maaseudultakin (Hausjärvi, Janakkala, Kangasala, Kirvu, Koivisto, Lemi, Ruskeala, Virolahti). Myös kansakoulujen perustamisia liitettiin juhlaan, ainakin Vehmaalla, Viipurissa ja Suonenjoella.

Vaatisi tarkempaa tutkimusta selvittää, oliko ajatus koulutukseen satsauksesta "viraalinen" vai oliko siihen esitetty kehoitus tahi kannustus. Aivan yksimielisiä suuriruhtinaskunnassa ei oltu, sillä Rengossa kerättiin rahaa kirkon urkuihin ja katsauksissa on paikkakuntia, joista mainitaan juhlatilaisuus ilman rahankeruuta. Tampereella päivä tehtiin merkitykselliseksi laskemalla Aleksanterin kirkon perustuskivi.


Juhlatilaisuuksia oli monessa paikassa, mutta tärkeimmät tietenkin Helsingissä. Alkuperäisestä kiinnostuksen kohteestani Uusi Suometar kertoi 2.3.1880, että
Ilovalaistus iltasella oli yleisempi ja komeampi kuin koskaan ennen olemme Helsingissä nähneet. Kaikki julkiset rakennukset olivat tietysti valaistut, mutta tällä kertaa niin sanoaksemme maasta kattoon saakka. Erittäin kaunis oli raastuvan valaistus vertauksellisen kuvauksensa kanssa; Yliopiston otsikolla loisti liekistä muodostetut sanat Fulget praeclaris factis ja Nikolainkirkon komeat kiviportaat olivat tuikkivia liekkejä kirjavanaan. Erittäin komealta näytti Observatorio Ulrikaporin mäellä ja sen harjalta säteilevä sähköaurinko. Sähkölyhdyillä, jotka levittivät lempeätä ja kirkasta loistoa, oli myös valaistu venäläisen Aleksanderin kymnasin rakennus esplanadin varrella; unhoittaa ei myöskään saa rautatien pysäyspaikkaa ja venäläistä kasarmia. Mutta ei ainoastaan julkiset, vaan yksityistetkin rakennukset olivat varsin komeasti valaistut ja monessa paikassa nähtiin akkunoissa ja ovissa H. M. Keisarin ja Keisarinnan nimikirjaimet transparenteissa ja muissa laitoksissa. Esplanadeilla ja useassa paikassa pitkin katujen syrjiäkin leimusi mareshalleja. Kauppatorilla poltettiin bengalintulia ja etelä-sataman jäällä raketteja ja muita tulilaitoksia. Sanalla sanoen ilovalaistus voitti tällä kertaa kaikki odotukset; paha vaan että märkä lumiräntä alussa teki lukemattomille katsojille suurta haittaa.
Siis "koko kaupunki oli yhtenä valovirtana". Jo 1700-luvun hallitsijavierailuista ja muista juhlista tuttu valon käyttö ei rajoittunut tietenkään vain Helsinkiin, vaan esimerkiksi Porista kerrotaan, että "valaistiin kaupunki yleisesti juhlatulilla, ja tuskinpa lienee löytynyt köyhintäkään mökkiä, jonka akkunalta ei tänä iltana olisi juhlavalaistus loistanut".

Näin itsenäisyyspäivän aattona tulee tietenkin mieleen lapsuudessani Kokemäellä vielä yleisenä tapana ollut kynttilöiden poltto ikkunalaudoilla. Ainakaan Helsingissä sitä ei enää usein näe eikä vaikutus nykyaikaisessa katuvalaistuksessa ole alkuunkaan sama kuin yli sata vuotta sitten.

P. S. 1. Koska Suomeen liittyvää kuvitusta ei löytynyt, valaistusta kuvaa ote Suomen kuvalehdessä 191/1880 julkaistusta aukeaman kokoisesta kuvasta Juhla valaistus Pietarissa, jota selvennettiin tekstillä
Meilläkin on tapana, jonkun merkillisen asian tapahduttua, valaista ikkunamme ja katumme riemun osoitteeksi. Vielä juhlallisemmat ovat tietysti semmoiset valaistukset suurissa, rikkaissa, kansakkaissa kaupungeissa, niinkuin Pietarissa. Siellä illan pimeä muuttuu melkein vakoisaksi päiväksi ja kansa tulvailee läpipääsemättominä joukkoina, täyttäen kadut tungoksellaan.
P. S. 2. Mareshalleille en löytänyt selitystä. Bengalin tulet olivat värillisiä liekkejä, joiden demoamiseen nykykouluissa (pdf) tarvitaan "kaliumkloraattia, tomusokeria, rautajauhetta, strontiumkloridia, magnesiumjauhetta, kuparikloridia, iso koeputki, statiivi & koura, väkevää rikkihappoa."

P. S. 3. Olipa onnekasta, että tein tämän katsauksen ennen Aleksanteri II:n patsaasta tehdyn ryhmätyön esitystä. Juhlinta ja ansioiden kertaus hallitusjuhlassa selittää osaltaan intoa vuotta myöhemmin muistaa keisaria patsaalla. Sanomalehtiselailussa huomasin myös hankkeen keisarin rinatkuvasta, joka ilmeisesti jäi toteutumatta.

tiistai 4. joulukuuta 2018

Se tavallinen tarina?

Katariina Jakonen syntyi Kurkijoen Tervuksessa 15.3.1814. Kastettujen listassa vanhemmillaan Bertill Jakosella ja Anna Sinkkosella ei ole mitään titteleitä, kuin ei muillakaan. Rippikirja 1811-18 ei valaise tilannetta olennaisesti, mutta Katihan puhtaaksikirjoittajan mielestä kyseessä on talonpoikien sivu. Rippikirjassa 1819-35 perhe on vastaavalla sivulla Marianvaaran kylässä. Siellä kuoli Katarinan äiti vuonna 1822 ja isä vuonna 1835.

Rippikirjassa 1837-79 s. 164 Katariinalla on merkintä ripityksestä salavuoteuden tähden. Hän oli synnyttänyt 31.5.1843 Anton-pojan, joka sai kasteessa toiseksi kummikseen kirkkoherran vaimon. Kirkkoherran ja vaimonsa tyttärentyttären tyttärentytär muisteli sata vuotta myöhemmin, että
muuan nuori pappismies, rovastin apulainen, oli käyttänyt hyväkseen Katin nuoruutta ja kauneutta ja tavallaan tuhonnut hänen elämänsä. Ruustinna sääli Kati-poloista ja tunsi edesvastuuta siitä mitä hänen kodissaan tapahtui. 
Katariina eli Kati sai Kurkijoelta muuttokirjan 22.9.1848 Parikkalaan. Siellä hänet merkitään rippikirjassa 1841-54 s. 253 kappalaisen torpparien ja palvelusväen joukkoon eli ruustinna on voinut hyvinkin paikan järjestää. Kirjasta 1855-65 s. 726 näkyy, että Anton pääsi ripille vuonna 1859 ja Kati sai muuttokirjan Haminaan seuraavana vuonna.

Haminan lähetystössä asui ruustinnan tyttärentyttären tytär, jolle jo mainitun kronikoitsijan mukaan siirtyi vastuu Katista Vilniemen kartanon ohella. Tämä tytär eli Helena Melart meni juhannuksena 1863 naimisiin Zachris Joachim Cleven kanssa ja pari muutti Helsinkiin (RK 1855-69 s. 451). 
Helsinkiin muuttaessaan nuori perheenemäntä otti kotikartanosta mukaansa lehmän - siihen aikaanhan pääkaupungin kaduilla kulkevat lehmät olivat varsin tavallinen näky. Vilniemeläinen lehmä, joka oli tottunut kartanon vesiperäisen maan kasvattamaan heinään, ei kuitenkaan sopeutunut Helsingin oloihin ja apilaruokaan, vaan oli palautettava kotilaitumille.
Mahdollisesti Kati Jakonen muutti lehmän ja nuoren rouvan kanssa Helsinkiin. Lapsikatraan keskivaiheilla 5.8.1871 syntynyt Gunilla muistelee, että
Kati-mummo oli aina hyvin siististi pukeutunut ja hoivaili meitä lapsia koetellulla uskollisuudella.
Muistan miten Kati-mummo eräänä talvipäivänä veti Mathilda-sisartani ja minua lasten reessä jään yli Viaporiin. Veljeni käveli vieressä. Olimme kai vielä aika pieniä, koska me tytöt mhduimme samaan lasten rekeen. Mieleeni on kuitenkin painunut tapauksia ja sanoja tuolta retkeltä. Linnoituksen portin luona Kati-mummo pysähtyi ja sanoi: "Tämä linna on Suomen turva." Sitten hän vei meidät Ehrenvärdin haudalle ja selitti hänen luoneen tämän linnoituksen. Kati-mummo ymmärsi isänmaan asioita. Jo lapsina saimme kodistamme isänmaanrakkauden kipinän sieluumme.
... Sairaana olin ollut silloinkin, kun oli Aleksanteri II:n hallitsijana olon 25-vuotisjuhla ja Helsinkiin oli Senaatintorille järjestetty juhlavalaistus. Isän ja äidin kesken käytiin neuvotteluja pääsisinkö minäkin sitä katsomaan. Isä pelkäsi minun uudelleen vilustuvan, mutta äiti arveli etten kenties koskaan tulisi näkemään mitään niin suurenmoista. Niinpä minut puettiin lämpimästi, ja Kati-mummon mukana pääsin katsomaan juhlavalaistusta. Vieläkin muistan tarkkaan yliopiston seinämän koristelun.  
Kati Jakonen on siis todennäköisesti asunut Gunillan muistamassa kaupunkikodissa Kirkkokatu 4:ssä
Talon omistajan nimi oli Marjalin. Kun portaita noustiin kolmanteen kerrokseen ja avattiin oikeanpuolinen ovi, tultiin ensiksi suurehkoon eteiseen, josta oikeanpuolinen ovi johti suureen saliin ja vasemmanpuolinen isän huoneeseen. Isän huoneessa oli paljon kirjoja ja von Wrightin maalauksia. Niitä oli myös salissa.  
Gunilla Cleven yhdessä Tyyni Tuulion kanssa kirjoittama muistelma Vilniemen professori ja hänen perheensä on Kansalliskirjaston käsikirjoitusarkistossa signumilla 1981:46

maanantai 3. joulukuuta 2018

Rosnäsin rouva

Asikkalan Rosnäs on täällä vilahtanut eteen tulleen vanhan lehtileikkeen myötä. Joitakin vuosikymmeniä sitä myöhemmin tilaa emännöi 17.12.1795 syntynyt Ester Sofia Ström (o.s. Kiljander), joka oli jäänyt leskeksi syksyllä 1839. Koti ja yhteiskunta 2/1899:ssa julkaistun L. T.:n muistelman mukaan hän 1800-luvun puolivälissä oli
jo monta vuotta sairastanut hengenahdistusta, jonka vuoksi hänet tavallisesti nähtiin täysin puettuna lepäävän sängyssään. Kuitenkaan ei hän aikaansa kuluttanut toimettomana, vaan ahkerasti kutoen mitä hienointa sukkaa tahi sanomalehteä lukien tahi tutkien jotakin lääkärinkirjaa. Koolleen oli hän vähäinen ja kasvojen piirteet olivat tavattoman terävät, vaikka, vanhuksen korkeaan ikään katsoen, verraten nuorekkaat. Vähäisen hän tavallisesti puheli, mutta lausui sanottavansa usein sangen terävästi. Sillä häntä ei huvittanut jokapäiväisten asiain laverteleminen; sen sijaan saattoi hän virkistyä miellyttävästä ja älykkäästä keskustelusta jonkun sivistyneen miehen seurassa, niin että jaksoi päiväkauden istua ja vilkkaasti keskustella sohvan kulmaan pantujen tyynyjen varassa. 
Talo olikin aina täynnä vierasta väkeä. Tänne tulvaili näet sairaita idästä ja lännestä, sillä rouvan suuri lääkärintaito oli laajalti tunnettu ja varsinaisen lääkärin saanti lienee siihen aikaan ollut vaikeata. Varsinkin silmätautisia paranteli rouva suurella menestyksellä. Yksi hänen tyttäristään oli hänellä aina apuna näissä toimissa. Tapahtui myöskin niin, että rouva, heikkoudestaan huolimatta, salli kulettaa itsensä pitkienkin matkojen päässä olevain sairaiden luokse, jolloin sama tytär aina oli hänen mukanaan. Tällaisilla matkoilla oli vanhus hyvin varovasti kannettava ajoneuvoihin ja yhtä varovasti kuletettava perille.
[...]Tähän kotiin lähettivät monet vanhemmat myöskin tyttäriään kasvatettaviksi ja opetettaviksi. [...] Usein ryhtyi vanhus itsekin opetustyöhön, mutta enemmiten oli se hänen tyttärilleen uskottu. Vähäiset olivat vaatimukset tässä maksuttomassa koulussa, jossa pääasiana pidettiin uskonnon ensialkeiden teroittamista. Lisäksi tuli neuvoja seuraelämän vaatimuksista ja taloudellisia ohjeita, mutta senaikuisissa käsitöissä saivat tytöt olla sangen uutteria. Tietysti ei opetus ollut yhtä säännöllistä kuin varsinaisen koulun, vaan tapahtui siirto toisesta aineesta toiseen kullakin hetkellä vallitsevan mielialan vaatimuksesta. Mutta opetus tämäkin oli paremman puutteessa erinomaisen hyödyllistä. 
Paitse "herraskasvatteja" hoidettiin talossa myöskin useita turvattomia lapsia. Muistan vielä varsin hyvin erään talvi-illan, jolloin yksi talon tyttäristä läksi noutamaan muuanta pientä tyttöä, jonka kurjasta tilasta hän oli kuullut puhuttavan. Tytön toikin hän tullessaan kotia, ja kylläpä se raukka olikin avun tarpeessa! Kuin lapsi viimein viikkojen kuluttua oli saatu puhtaaksi, pantiin hänet herrastyttöjen "kamaripiiaksi".
Kertoja tuskin on erehtynyt talosta, vaikka rippikirjan 1851-62 mukaan Ström asui Anianpellon kartanolla ja kuoli Loviisassa, jonne tyttärensä oli avioliiton myötä muuttanut. L. T. kuvaa Rosnäsiä näin yksityiskohtaisesti
Suuren järven rannalla on muudan vanha herastalo. Sen entinen päärakennus, huolimatta korkeasta ijästään, seisoo vieläkin asuttavassa kunnossa, puutarhan ympäröimänä. Huoneet ovat pienet ja matalat, kuten vanhoissa rakennuksissa on tavallista, keittiö lienee niistä ollut suurin. Kaksi suurta yliskammaria ynnä monikomeroinen ullakko muodostavat rakennuksen yläkerran. Kaikkea tätä peittää taitettu, nykyään päreistä ladottu katto. Rakennuksen edustaa koristelee lasiveranna, muistuttaen muodikasta koristetta vanhassa hatturämässä. Kutka kaikki kartanoa ovat aikain kuluessa omistaneet, sitä tämän kirjoittajan olisi vaikea sanoa. Nimenä on sillä Rosnäs, joka kaiketikin johtuu eräästä villiruusuja kasvavasta niemekkeestä, joka ulkonee talon rannasta.
Ruusun kuva kirjasta "Little folks in Busy-land" (1916)

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Marraskuun loppupuoli

18.11.
  • Onko Kuusisaaren näyttelyitä/opastuksia erityisesti mainostettu just jossain? Hirveä ryysis @DidMuseum ja Gyllenbergillä.
19.11.
  • Vaihteeksi tänään opinnäytteen tekijälle kertomassa näkemyksiäni yhdestä it-systeemistä. Pitäisikö titteliksi vaihtaa kokemusasiantuntija? Tai lausuntoautomaatti?
  • Ovatko nämä artikkelikuvitukset todellisuudessa samasta perheestä? Tunnistaako joku maalauksia? [Ei vastausta eli edelleen arvostaisin kommenttia]
  • Saamelaisten mytologia on vetänyt aika runsaasti väkeä. Ei yhtään tuttua.
    [Tilaisuuden aluksi puhui Norjassa väitöskirjaa tekevä Konsta Kaikkonen saamelaisten kuvauksista ennen vuotta 1650. Lainasivat toisiaan ja perustuivat enimmäkseen kuulopuheisiin. Kaikkonen totesti tekstien kertovan enemmän kirjoittajistaan kuin saamelaisista.
    Tilaisuuden tarkoituksena oli mainostaa/juhlistaa Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen syksyllä ilmestynyttä Saamelaisten mytologiaa. Miesten puheilmaisu ei miellyttänyt, joten poistuin kahvitauolla. Myöhemmin illalla sosiaalinen media välitti tietoa, että ainakin yhdessä kirjan luvussa suorat lainaukset olivat jääneet merkitsemättä ja kuvituksena oli kuvasitaatteja. Tätä kirjoittaessani SKS on edelleen sitä mieltä, että kuvitus toisesta julkaisusta lainattuna on OK, mutta Tietokirjailijoiden lakimieheltä saatiin yleinen lausunto, josta voi vetää päinvastaisen johtopäätöksen.]
20.11.
  • Ajattelin jättää huomisen tilaisuuden väliin, mutta kun muistutusviestissä luvattiin *käsintehtyjä* karjalanpiirakoita... [Jätin silti väliin.]
21.11.
  • Tuttava näytti maanantaina, että @Kansallisarkist eteisaulan naulakoiden auki olleesta sisäkatosta näkyi vanha ulkoseinä ikkunoineen. [Kommentti liittyi rakennushistoriallisen selvitykseen Kansallisarkiston päärakennuksen sisätiloista (pdf)]
22.11.

  • Eino Leinon eksät. Hieno käsis ja upea yhden naisen esitys Pinja Hahtolalta.
24.11.
  • Ellet tunne teosta, minkä arvioisit tekoajaksi vuosikymmenen tarkkuudella? @turkuartmuseum [Oikea vastaus postauksen alareunassa]
  • Haartman & Munsterhjelm & Salokivi @turkuartmuseum värikäs ja paikallishistoriallinen yllätys. Viime sunnuntaina katsastin vain vähän myöhäisempää taiteilijaryhmää Villa Gyllenbergissä, jossa tunnelma paljon masentavampi. Muistaakseni.
  • Ajoissa Ravattula-seminaarissa. Kuten muutama muukin. Pitää pitää tuolista kiinni. [Blogiteksti seminaarista]
25.11.
27.11.
  • Törmäsin Kansalliskirjaston työntekijään ja kysyin tietenkin tunnelmia johtajavalinnasta. Ihmetellään kuulemma tulevan johtajan iäkkyyttä, kausi jää hyvin lyhyeksi.
  • Kolme sivistävää iltaohjelmaa tarjolla päällekkäin, mutta Amazonissa myynnissä tänään ilmestynyt lempparikirjailijan romaanisarjan osa Kindle-versiona... Eli himaan.
30.11.
  • Ikänäköisen täytynee lisätä arkistovarusteisiin suosiolla suurennuslasi.
Ainoastaan yksi innostui arvaamaan ajoitusta. Vastauksensa "1945" heitti sadalla vuodella, sillä taidemuseon jakaman tiedon mukaan kyseessä on Robert Wilhelm Ekmanin teos 1840-luvulta.

Suomalaiset kaularautoihin


Kuningatar Kristiina oli 10-vuotias kun nimissään julkaistiin painettuna Sverige. Kungl. Maj:t: Placat Att alle Finske Lösdrifware skole innan Walbårgmässan Anno 1637. begifwa sigh vthur Swerige til bakar åth Finlandh., 1636. Hinkua suomalaisten palauttamisesta synnyinsijoilleen tuskin voi siis vyöryttää niskoilleen.

(Sitä kokivatko Ruotsiin lähteneet olevansa "suomalaisia" ja ymmärsivät täten määräysten koskevan heitä, voi kukin miettiä Ihan Oikeiden Historiantutkijoiden tuotoksiin nojaten.)

Plakaattiin katsottiin aihetta, sillä suuri joukko suomalaisia oli lähtenyt kotiseudultaan ja päätynyt "metsiin". Valtaapitävien oletuksena oli, että he pyrkivät välttelemään sotamieheksi joutumista, mikä ei kuullosta kaukaahaetulta selitykseltä. Plakaatti antoi määräajan kotiin lähdölle ja uhkasi sen päätyttyä ottaa irtolaiset "päästä kiinni" ja viedä kaularaudoissa pakkotyöhön kruunun linnoihin ja tiloille.

Näin siis laitettiin työttömiä kuriin lähes neljä sataa vuotta sitten. Samoja teemoja on myöhäisemmässäkin irtolaislainsäädädännössä, joten vaikka dokumentti ei ollut ennestään tuttu, ei se varsinaisesti yllättänyt.

Paitsi pienen yksityiskohdan suhteen. Rankaisu-uhkauksien lomassa todetaan, että niitä ei kohdisteta viljanpuijiin, jotka passin kanssa tulevat työhön ja keväällä palaavat Suomeen.
Tällaisesta kausityöstä en muista kuulleni. Mistä päin Suomea kannatti lähteä tällaiseen ja missä päin Ruotsia puitiin koko talvi niin, etteivät omat miehet riittäneet?