Viime aikojen Kansallisarkistosta

Digitoinnin näyttörajaukset.  Turun yliopiston ansiokkaan blogikirjoitussarjan viimeisimmässä osassa Liisa Vuonokari-Bomström raportoi ensimmäisestä kokemuksestaan arkistoaineiston digitaalisesta toimittamisesta. 

Valitettavasti osuin tilaukseni kanssa yhteen digitaalisen toimittamisen mallin keskeiseen ongelmakohtaan. Arkistoyksikköön, johon ei ole Astiassa merkitty käyttörajoitusta, saattaa tulla sellainen digitoimisen yhteydessä. En osannut tilaukseni kohdalla odottaa sitä, koska kyse on maakunta-arkistonhoitajan virkatehtävien hoitamiseen liittyvästä kirjeenvaihdosta, jossa ei itsessään ole mitään arkaluontoista. Sain kuitenkin Kansallisarkiston asiakaspalvelusta viestin, että vaikka aineisto sinällään on julkista, se sisältää henkilötietoja ja sitä on siksi tultava lukemaan Kansallisarkiston sisäverkon asiakaskoneilla.

Ennestään oli toki tiedossa, että tällainen käytännön este on arkaluontoisemman aineiston käytölle. Vaikka vielä vuonna 2018 Kansallisarkisto reippaasti avasi koko kansalle Korkeimman oikeuden päätöstaltioita 1900-luvun puolivälistä. Nyt avoimuus loppuu vuoteen 1925, mikä on järjellisempää. Eri asia on sitten se, onko tarpeen rajoittaa näkyvyyttä kaikkeen aineistoon, jossa on nimiä. Jos tällainen linjaus on tehty, siitä pitäisi tiedottaa selvästi sekä yleisesti että digitointitilausta tehtäessä.

Kohennettavaa on myös palvelujen konseptoinnissa, sillä viikonloppuna sukututkijoiden ryhmissä tuskaili henkilö, joka oli luullut tilanneensa itselleen kaksi 1900-luvun perukirjaa. Sen sijaan, että hän olisi saanut tiedostot tai latauslinkin sähköpostiinsa, hänet ohjattiin lähimmän arkiston asiakaspäätteelle. Sinne pääsy tuntui hankalalta tai jopa mahdottomalta ja hän ei kokenut saaneensa rahoilleen vastinetta. Koko sukututkimuksen harrastaminen näytti tyssäävän tähän ensimmäiseen kynnykseen.

Tilanne on hankala kaikille tutkijoille, joiden pitää päästä arkiston seinien sisään koneen tai alkuperäisaineiston ääreen. Vaikka "Kansallisarkistolla on 9 eri toimipaikkaa ympäri Suomen", ainoastaan Inarin Saamelaisarkisto on auki neljänä päivänä viikossa. Muiden kärjessä on Oulu, joka on auki kolmena päivänä. Loput päivän pari viikossa tai kuukaudessa. Tai ei ollenkaan.   

Digitoinnin laatu. Tammikuun aluksi tein pari huomiota Kansallisarkiston digitoinnin laadusta. Yhteen palautteeseen sain perusteellisen vastauksen, jonka mukaan sivunumerot hyppäsivät eikä sivuja ollut jäänyt digitoimatta. Sittemmin lähetin palautteen

Uudenmaan läänin henkikirjat. U Henkikirjat. U:183 Henkikirja, 5.-10. kaupunginosa (1901-1901). Tiedosto 1. Kansallisarkisto. Viitattu 4.2.2026.

Tämä aukeama on 1630 ja edellinen 1628. Sivunumeroiden lisäksi tämä näkyy sisällössä.

ja huomasin digihakemistossa lukuisia "digitoimatta"-huomautuksia Uudenmaan ja Hämeen läänin henkikirjassa 8403. Kaikkia läpikäymättä ainakin aukeama 138 puuttuu, sillä siirtosummat aukeaman 137 alareunassa eivät täsmää siirtosummaan aukeaman 139 yläreunassa.

Astian epästabiilisuus. Sen sijaan, että Astian toiminnallisuuksiin voisi luottaa, ne hajoavat uusilla tavoilla. Viimeksi huomattu ongelma on se, että vanhat linkit eivät vie oikealle sivulle vaan niteen ensimmäiselle sivulle. Viehättävä "parannus" on myös automaattisesti luotu viite, joka kertoo vain tiedoston numeron. 

Luottamuksen menetys. Arkistotoimelle luottamus on olennaista ja Kansallisarkisto on menettänyt sitä merkittävässä määrin. Digitoimattomien sivujen ohella konkreettisia esimerkkejä alkuvuodelta:

• Rauhankadun sulkeutumisen yhteydessä aineistojen tavoitettavuudesta annettiin aikatauluja, joita nopeutettiin huomioimatta sitä, että tutkijat olivat tehneet niiden varaan aikataulunsa.
• Kun sukututkija löysi palovakuutuskortiston arkistosta hallitsijalle osoitettuja uskollisuudenvaloja, somekeskustelussa todettiin "Ei ole ensimmäinen asiakirja joka on kansallisarkistolla väärässä paikassa. Laitappa viestia arkistolle."
• Toisessa somekeskustelussa tutkija esitetti näkemyksen, että arkistoista on tuhottu viime vuosikymmeninä aineistoja ja epäiltiin, että vastaavaa karsintaa tapahtuu jatkuvasti. Ei siis sisäänotossa vaan myös aiemmin käytössä olevien aineistojen osalta.

Ei siis ollut ihme, että ulkomainen tuttavani, jonka Suomen oleskelut ovat lyhyitä ja tehokkaita, kyseli etukäteen näkemystäni siitä, avautuvatko Helsingin väistötilat oikeasti toukokuussa. Annoin rohkaisevan vastauksen, mutta taannoisen Kansallisarkiston kyselyn perusteella epäilin, että aineistojen toimituksessa voi olla viiveitä. Tutkijapaikkoja on myös vähän, joten on hyvin mahdollista, ettei niitä saa varattua ensimmäisenä toivomanaan päivänä.

Eräässä lukemassani some-keskustelussa heitettiin ilmaan vitsi, että lähitulevaisuuden 1900-lukuun kohdistuvassa historiantutkimuksessa tulee olemaan vasemmistolainen painotus, sillä Työväen ja Kansan arkistot ovat tutkijoille avoinna. Kansalliskirjaston digitointien edetessä voi visioida myös lehdistöön perustuvan tutkimuksen jatkuvan kasvun, mutta valitettavasti useiden aiheiden tutkiminen kunnolla vaatii Kansallisarkiston aineistoja. (Olin siinä uskossa, että parin vuoden aikana en tarvitsisi KA:n aineistoja, mutta kas, ensimmäinen tarve heräsi jo pari päivää Rauhankadun ovien sulkeuduttua.)

(Kuvitus luotu Copilotilla.)

Jääkuutioiden alkuvaiheet Suomessa

Jatkeena jään otolle ja säilytyskäytölle on syytä sanoa (lue: kopioida vanhoista lehdistä) pari sanaa myös juomien viilennyksestä jääpaloilla. Varhaisin aiheesta löytynyt suomenkielinen artikkeli on Kaupunkilaisten juoma-aineet, jossa ulkomailla "juomat ovat kesäaikana niin lämpöisiä, että on välttämätöntä panna jääpala lasiin" (Työmies 2.8.1904)

Tuulispäässä 7/1909 julkaistu Heino Aspelinin (1881-1957) piirrossarja antaa ymmärtää, että jääpalojen käyttö alkoholijuomissa oli saapunut ainakin Helsinkiin. 

1. Jää sahataan.  

2. Jää kuljetetaan kaupunkiin. 

3. Jään säilytys.

4. Nautitaan ravintoloissa "Sherry Cobbel'in" y. m. muodossa.

Kaksinnainti ja sen mahdollisuus 1800-luvun lopun Suomessa (3/3)

Seuraavan sanomalehdistä löytyneen kaksinnainnin käsittely alemmassa oikeusasteessa on jäänyt uutisoimatta, mutta Ilmarinen kertoi 24.11.1883, että 

Kaksinaimisesta on keis. Viipurin hovioikeus tuominnut talollisenpojan Juhana Penttilän, Lappveden pitäjästä, kahdeksikymmeneksi kahdeksaksi päiväksi vesileipävankeuteen sekä kahdeksi vuodeksi kuritushuoneesen. Hänen oli erään vieraan henkilön papinkirjalla onnistunut solmita avioliitto Viipurin pitäjässä, vaikka hänellä jo ennen oli ollut vaimo ja kaksi lasta kotiseudussaan.

Esteettönyyden tarkistuskin sentään toimi ja Turun Lehti uutisoi 1.7.1883:

Yritys kaksinnaimiseen. Entinen nikkari Forssan tehtaalla Tammelassa Karl Viktor Montén oli, vaikka nainut, viime talvena kihlannut erään torpparin tyttären Liedon pitäjässä. Tästä naimahalustaan tuomitsi kihlakunnanoikeus Liedon pitäjän käräjäkunnassa v. k. 26 p. Montén'in pidettäväksi 28 päivää vedellä ja leivällä. Tuomio on alistettu Turun hovioikeuden tutkittavaksi.

Tästä tapauksesta ei puolestaan löydy uutista hovioikeuden päätöstä. 

Tampereen Sanomien listauksessa Tampereen kirkossa kuulutetuista oli 12.4.1883 työm. Matti Berggren ja paperiteht. työnt. Amanda Snäll. Kukaan ei mennyt väliin ja häät vietettiin. Berggren oli tullut Tampereelle vuonna 1882 Ylistarosta saadulla muuttotodistuksella, jonka mukaan hän oli naimaton, ja vasta kolme vuotta myöhemmin selvisi, 

että Berggren vuodesta 1872 on ollut naimisissa Noormarkun pitäjässä nykyjään asuvan Serafia Fridlundin kanssa. Kuitenkin on Berggren täälläkin mennyt naimisiin työntekijä Amanda Snäll'in kanssa ja on nyt sen vuoksi syytetty ja kaksi naimisesta vangittu. Asianomaiset saava nyt määrätä, saako mies elää Serafiansa kanssa rauhassa ja levossa, vai saako Amanda hänet omakseen. (Tampereen Sanomat 14.7.1886)

Raastuvanoikeus antoi Matille tuomioksi 28 päivää vesileipää ja kaksi vuotta kuritushuonetta. Fridlund pyysi ja sai avioeron. (Tampereen Sanomat 18.08.1886)

Merimiehen ystävä 8/1886 mainitsee tapauksen, joka tuskin oli ainutlaatuinen.

Se merimies Johansson, jonka pastori Sundqwist kertoi joutuneen naimisiin Liverpool'issa erään irlannittaren kanssa, ei liene sama niminen merimies Porvoosta, vaan eräs Mannfolk Nerpeksestä, joka kaksinaimisuutensa tähden Liverpoolissa on muuttanut Birkenheadiin ja ottanut nimekseen Johnsson eli Johansson.

Samalta vuosikymmeneltä löytyi vielä 

Eräs kaksinaimis-juttu. Itsellisvaimo Matilda Olivia Roos oli toukok. 9 p. 1884 mennyt avioliittoon tehtaan työmiehen K. A. Roosin kanssa Tampereella; mutta kun Roos jätti hänet, on hän väärillä kirjoilla varustettuna muuttanut Iitin pitäjään ja siellä jouluk. 23 p. 1888 mennyt uuteen avioliittoon työmies B. H. Sneckin kanssa Kuusankosken tehtaalla. Tästä rikoksesta tuomitsi kihlakunnan oikeus Iin ja Jaalan pitäjäin käräjäkunnassa viime toukok. 23 p:nä Matilda Olivia Roos'in väärennyksestä maksamaan sakkoa 76 m. 80 p. ja menettämään kunniansa sekä kaksinaimisesta pidettäväksi 28 päivää vedellä ja leivällä ja sitten 1 vuoden kuritushuoneessa. Tämän tuomion on nyt hovioikeus muuntanut siten, että waimo Roos on vapautettu kaksinaimisen rangaistuksesta, koska K. A. Roos'in olopaikka ja elossa-olo oli hänelle tuntematon. Samalla on hovioikeus julistanut B. H. Sneckin ja Olivia Roos'in avioliiton mitättömäksi. (U. S. 5.9.1889)

Viime tingassa tuli mieleen Miikka Vuorelan kokoama tuomiotilasto, mutta ei siitä olisikaan ollut apua, sillä yhteen ja samaan Aviorikokset-klimppiin kuuluvat "aviorikokset, kaksinnaiminen, naineena/naineen henkilön kihlaaminen, huoruus, laiton avioliitto, huorinteko, yhdenpuolinen huorinteko, kahdenpuolinen huorinteko, riitaisuus ja sopimaton käytös avioliitossa".

Kaksinnainti ja sen mahdollisuus 1800-luvun lopun Suomessa (2/3)

Kälviällä 10.9.1842 syntynyt Aleksi Matinpoika käytti lisänimeä Mustikkakangas, kun hän renkinä ja torpparin poikana vei Ullavassa 22.6.1862 vihille talollisen tyttären Maija Liisa Jaakontytär Norppa. Avioliitossa syntyivät lapset Matts Leander 15.12.1862, Ida 28.10.1863 ja Maija Emelia 26.5.1865. Seuraavan lapsen kasteessa marraskuussa 1871 Maija Liisaa tituleerattiin vaimoksi, mutta lapsi on merkitty aviottomaksi eikä isää ole nimetty.

Syksyllä 1873 Maja Lisaa syytettiin virallisesti huorinteosta ja paikkakunnalta jähtenyttä Aleksia kuulutettiin oikeudenkäyntiin.

FAT 16.9.1873

Myös Maija Liisan marraskuussa 1875 syntynyt poika merkittiin kastelistaan aviottomaksi. Joko ensimmäinen syytös oli edelleen käsittelyssä tai aloitettiin uusi, sillä maaliskuussa 1877 uutisoitiin, että Aleksi oli jälleen kutsuttu vaimonsa oikeudenkäyntiin. Varsinainen uutisen aihe oli kuitenkin se, että Aleksi oli löytynyt Valkealan pitäjästä, jossa hän nimeä Matts Zachariasson Pirkala käyttäen oli solminut uuden avioliiton (Östra Finland 2.3.1877). Käsittämättömästi tämä havainto kaksinnainnista ei näytä johtaneen mihinkään.

Maija Liisa synnytti vielä yhden lapsen syyskuussa 1881. Vuotta myöhemmin Kokkolan ja Kälviän kihlakunnanoikeus välipäätöksellä kutsui ja haastoi paikkakunnasta poistuneen rengin Aleksanteri Matinpoika Mustikkakankaan käräjiin, sillä kruununnimismies syytti Maija Liisaa ja saman kylän torpparia huoruudesta (SWL 23.1.1883). Vasta tämän haasteen todennäköisenä seurauksena Ilmarinen uutisoi 2.10.1883:

Vangittu kaksinaimisesta. Itsellinen Aleksander Matinpoika Mustikkakangas, kotoisin Ullavan seurakunnasta Vaasan lääniä, on, käyttäen väärää nimeä Matti Sakarinpoika Pirskala, Viipurin läänin Valkealan pitäjässä tehnyt itsensä syypääksi kaksinaimiseen; hän on, näet, nainut Valpuri Eliantytär Lampaisen ja kymmenen vuotta elänyt avioliitossa tämän toisen vaimonsa kanssa. Syytettynä kaksinaimisesta on hän vangittu ja lähetetty täkäläiseen läänin vankeuteen. Kuitenkin on hänen ensimäinen vaimonsa kotiseudussa syytöksen-alaisena aviorikoksesta.

Aleksi sai kihlakunnanoikeudesta 28 vesileipäpäivää ja vuoden kuritusvankeutta eikä ilmeisesti valittanut tuomiosta hovioikeuteen (Ilmarinen 3.1.1884).

Kaksinnainti ja sen mahdollisuus 1800-luvun lopun Suomessa (1/3)

Uudessa Suomettaressa arvosteltiin 14.1.1892 edellisenä syksynä ilmestynyttä K. A. Tawaststjernan romaania Hårda tider (Kovina aikoina), joka sijoittui nälkävuoden 1867 aikaan:

Jos taas tekijä luuli tarvitsevansa suuria kiertäviä joukkoja, saadaksensa mahdolliseksi sitä kaksinnaimista, johon toinen noista pohjalaisista tekee itsensä syypääksi, ja itse rikoksen peitetyksi, niin hän siinäkin erehtyy. Täällä ei ole niin helppo rakentaa avioliittoja kuin Amerikassa, eikä suinkaan ketään kuuluteta ja vihitä pelkän työpassin nojalla. Tuo "runollinen vapaus" on siis yhtä oikeutettu tahi epäoikeutettu minä vuonna hyvänsä. 

Sekä romaanissa että siihen perustuneessa näytelmässä Uramon torppa "houkuttelee pohjolainen Kalle Pihl toveriltaan Lehtimaalta papinkirjan ja menee tämän väärän todistuksen perustuksella toiseen avioliittoon" (Päivälehti 10.11.1892). Usarin arvostelija oli tietenkin oikeassa siinä, että tällainen oli harvinaista, mutta ei kuitenkaan aivan mahdotonta. Olen aikanaan kirjoittanut puhtaaksi uutisen vuodelta 1865 ja hakemalla löytyi muutama muukin tapaus.

Ensimmäisen alkuna voi pitää Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä 13.7.1871 ollutta ilmoitusta, jolla kuoletettiin Joutsan kirkkoherranvirastosta petoksella otettu muuttokirja "n:o 18, Savitaipaleelle, syysk. 18 p:ltä 1870 torp. poika Kristian Tuomaanp. Ilvessaarelle". Viisi vuotta myöhemmin viipurilainen Ilmarinen uutisoi:

Kaksi-naimisesta oli viime lauantaina täkäläisessä poliisikammarissa esillä eräs juttu. On nimittäin tullut kuuluviksi että muuan työmies Ykspäällä, Ilvessaari nimeltään on joutunut syypääksi kaksinaimiseen. Mies on kotoisin Joutsasta Mikkelin lääniä ja on jo kahdeksan vuotta sitten, kuten tutkinnossa ilmi tuli, hyljännyt vaimonsa sekä sitten neljä vuotta senjälkeen nuoremman naimattoman veljensä papinkirjan avulla mennyt uusiin naimisiin Klemin pitäjäässä. Entinen vaimo kun oli täälläpäin matkalla käynneitten Joutsalaisten kautta saanut viimeinkin kuulla missä miehensä oleskelee ja että se myös on uusissa naimisissa, oli tullut tänne ja pannut asian poliisikammarin kautta kanteesen. Poliisikammari toimitti miehen linnaan. Ensimäisen vaimonsa kanssa oli miehellä ollut yksi lapsi, mutta se ei enää elä, jälkimäisen kanssa kaksi, vaan nekin ovat jo kuolleet. (Ilmarinen 14.6.1876)

Juttu eteni Viipurin hovioikeuteen, joka tuomitsi rautatievahtimies Otto Ilvessaaren menettämään kunniansa, istumaan 28 päivää vedellä ja leivällä sekä vuoden vankeuden Hämeenlinnassa (Ilmarinen 4.11.1876) 

Pari vuotta myöhemmin Vaasasta uutisoitiin kaksinnaimisen yritys: "Eräs merimies tässä kaupungissa, joka äskettäin kolmannen kerran kuulutettiin avioliittoon täällä olevan morsiamensa kanssa, aikoi samana päivänä viettää häitänsä, mutta estettiin siitä, kun kirkkoherran virastolle tuli sähkösanoma, että miehellä oli vaimo Saksassa." (US 11.10.1878) Myöhemmin julkaistun oikaisun mukaan merimies oli ottanut esteettömyystodistuksen mennäkseen naimisiin Danzigissa, mutta ei ollut solminut liittoa. Koska väitteelleen ei ollut todisteita, uusi liitto ei saanut kolmatta kuulutustaan (US 28.10.1878).

Ilmestynyt: Wolter Forss – suomalaisen pilakuvan pioneeri

Maanantaina ilmestyi Ennen ja nyt - lehden laaja visuaalisen historian teemanumero. Sen pienenä lisänä on katsaukseni Wolter Forss – suomalaisen pilakuvan pioneeri. Vaihteeksi siis 1800-luvun mediahistoriaa.

Aleksin noitapussi

Kerrottuaan eilen lainatussa pätkässä paikallisesta tietäjästä Aleksanteri Leinonen selosti mihin saamansa innoitus riitti vuoden 1853 paikkeilla Paltamon Melalahdella.

Olin kuullut, että velhoilla olivat "taikapussissaan" kaikenkaltaiset "välikappaleet," joilla he voivat tehdä joto hyvää taikka pahaa. Semmoinen piti minullakin olla. Minä ompelin nyrkin kokoisen pussin hienosta nahkasta, johon aloin kerätä kaikkea mitä mielestäni merkillisintä käsiini sain. Minä keräsin siihen ensiksi kaiken värisiä vaatteentilkkuja ja kaiken väristä lankaa. Mielestäni kaikkian merkillisimmät esineet olivat siinä karhun kynsi ja myllynkiven välissä sileäksi litistynyt rautanaula. Tämän aarteeni minä säilytin aitan sillan alla. Joka päivä kävin sitä salaisesti katselemassa, käärin sen aina punaisella langalla ja panin sen taas salaiseen piilopaikkaansa. Ei kenelläkään kotiväestä, eikä parhaimmalla leikkitoverillakaan ollut pienintäkään vihjaa aarteestani. Samalla kun se oli olevinansa taikapussi, se oli myöskin leikkikalu ja sen vuoksi minä kävin sitä joka päivä salaisesti katselemassa.

Minulla oli ollut se noitapussi jo parisen vuotta, kun eräänä syksynä toin sen salaisesti pirttiin ja kätkin sen uunilla muutamaan komeroon. Siten voin sitä talvellakin joka päivä katsella.

Oli eräs talvipäivä, jolloin miehet olivat ulkotöissä ja naisia vaan oli kotoisalla. Minä nikartelin pirtin laattialla. Piika Miina meni uunille jotakin etsimään ja sattuu saamaan kouraansa minun noitapussini. Hän siunaa ja sylkäsee, lennättää sen laattialle ja parkasee: "Mikä tuo on!?"

Naiset kerääntyivät sen ympärille; heillä alkoivat nousta hiukset kauhusta pystyyn. Minä en kääntänyt päätänikään sinne päin ja nikartelin vaan, ikään kuin mytty ei olisi ollenkaan minua liikuttanut. Siinä tehtiin arveluita, mahtoiko tuossa olla kirkonväki vai pajanväki, ja kuka vihollinen oli tuommoisen taloon kuljettanut. Piika Miinassa heräsi uteliaisuus ja hän esitti että käärö avattaisiin.

"Älkää menkö aukomaan tuommoista, sillä siitä voipi paha seurata. Ei sitä ole pahansuopa hyvässä tarkoituksessa taloon kuljettanut," virkkoi ruotiukko Honkanen pirtin loukosta.

Taas arveltiin ja aprikoitiin, että ketä tuolla oli aivottu vahingoittaa, ihmisiäkö vai eläimiä. Yksi päätti niin ja toinen näin.

Kurki-Anna sattui juuri silloin tulemaan meille. Kuultuansa mikä kumma löytö tässä talossa oli tehty, hän ei meillä kauan viipynyt — sana oli saatava joka taloon siitä kummasta. Kun kylä oli tiheä, niin heti olivat naapuritalojen vaimot meillä. Mitä useampia arvelioita kokoontui, sitä suuremmaksi kasvoi kauhu kaikissa.

"Voi, mikä tässä tehdään!" vaikeroi emäntä. "Eikä sattunut muuta miestäkään kotoisalle, kun tuo vapiseva ruoti-ukko!"

Vaikka ukko olikin vanha ja vapiseva, niin hänkin oli aikanansa ollut "myrrysmiehiä" ja hän tahtoi vielä vanhanakin näyttää ei olevansa arkalainen. Hän haki pajasta pihdit ja kantoi niillä peljätyn esineen "kalamalaudalle," jota säilytettiin aitan alla. Sieltä tultuansa hän selitti, että kuuluupa Erkki T—n menevän ensi pyhänä kirkolle ja kyllä se on semmoinen raakalainen, joka tohtii viedä kirkonväen takaisin kirkkomaalle, josta se on otettukin.

Tämä rauhoitti melkoisesti naisväkeä, mutta paljon pelättiin vieläkin koko se viikko, jonka se minun noitapussini oli siellä kalmalaudalla, kunnes Erkki T—n todellakin vei sen kirkolle mennessänsä hautausmaalle. Silloin loppui pelko, mutta pitkiä aikoja vielä senkin jälkeen puhuttiin ja aprikoitiin, että mikä vihollinen se koetti semmoisella keinolla taloa vahingoittaa.

Minä olin koko sen jupakan ajan hiljaa kuin kala, aivan niin kuin en olisi koko pussista mitään tietänyt. vasta nyt, viidettäkymmentä vuotta tapauksen jälkeen, tunnustan julkisesti, että minä siihen kauhistukseen olin oikeastaan syyllinen.(Kajaanin lehti 23.2.1901)