Vapputapoja

Translocaliksen kuvailutietojen mukaan nimimerkillä -m -n -ä. Punkalaitumelta kirjoitti M. Teinilä. Muun asiain lomassa hän tallensi kotipitäjänsä vapputapoja vuonna 1866 (Sanomia Turusta 18.5.1866):

Viime tiistai- eli vapunpäivän aamuna kuulin taas taika-uskosia ihmisiä muun seassa "torvien" kanssa "kummittelevan", että unesta täytyi herätä siihen ääneen ja pauhinaan, kun meikäläisillä oli saadaksensa, kun olen kuullut, karjansa onnella ja menestyksellä joka ehtoo suvella kotia — eikä tarvitte paimenta, sillä villi-pedot eivät huoli vahingoittaa heidän eläviänsä lainkaan; usko on heitillä tänlainen, mutta tappoi sudet sentään mennyt suvenakin K—n torpparin lehmän ja kutun, lehmästä ei toki muuta saanut kun hengen, mutta viimeksi mainitun vei tietämättömiin, ja sitä ei tietysti auttanut menneen keväinen toukokuun 1 päivän aamu-uhri, koska onnettomuus kuitenki kohteli, vaikka noiduttiinkin. 

Vuosikymmeniä myöhemmin nimimerkki -kk- päätti kirjoituksen Taika-tapoja Suu-pohjassa (Waasan lehti 14.4.1881):

Vapun-päivänä tulee viedä lampaille ja lehmille suolaa kellolla ja antaa joka eläimen suuhun vähän, niin pysyvät koossa ja seuraavat toisiansa. Vapunpäivänä myös ripustetaan kellot elukoitten kaulaan. Ensi päivänä kun karja lasketaan ulos laitumelle pitää panna lampaan keritys-raudat navetan kynnyksen alle ja korkea lavetta asetetaan kummallekki puolelle ovea; lavetoille sitten astuu emäntä, yksi jalka kummalleki, ja tästä mokomastaki portista sitten lehmät lasketaan yksi kerrallaan; tästä menettelystä on seurauksena se hyvä ett'ei lehmiä onnettomuudet kohtaa, sudetki pysyvät kaukana. Tässä päivässä ei saa paimen vuolla mitään, ei niin varpuakaan katkaista, ellei tahdo saattaa lehmiä ontuviksi.

Näitä kahta viimeksi mainittua tapaa ei kuiteenkaan enään paljon seurata.

Päivä Hansakaupungissa

Tiistaina pidin vapaapäivän ja lähdin Tallinnaan. Yksi vetonauloista oli Historiallisen museon Hansa-näyttely, joka yllätyksekseni oli vallannut museon pääsalin. Se oli nyt entisten läpinäkyvien pyöreiden vitriinien sijaan  täynnä pyöreitä pömpeleitä.

Hetken ärsytti, kun en tiennyt miten edetä, mutta pienen testailun jälkeen huomasin, että myötäpäivään kulkien seurasin sekä kauppiaan elämänkaarta että Hansa-liiton kehitystä. Jälkimmäinen selostettiin lyhyin filmein, joissa ei Lyypekin Hansamuseon jälkeen olisi pitänyt olla uutta opittavaa, mutta kerrattavaa riitti. En sentään yllättynyt, kun vastaan tuli mehiläisvahakakku.

Siirryin sitten Tallinnan kaupunginmuseoon, joka ei myöskään ollut entisessä asussaan. Alakerrassa ja ylimmässä kerroksessa oli kronologista historiaa, mutta Mustapäiden veljeskunnan merkkivuoden johdosta sitä käsittelevä näyttely oli viime vuonna vallannut melkein koko museon. Mistään ei käynyt ilmi kauanko kokonaisuus on esillä.

Joten taas oli runsaasti keskiaikaa. Ja paljon videoita, joissa esitettiin menneisyyden ihmisiä. Alasaksan sijaan hahmot puhuivat viroa ja tekstityksiä oli muunmuassa englanniksi. Minä jaksoin katsoa, mutta toinen ikäiseni nainen ei.

Yläkerran kronologiassa keskiaikaa edusti muun muassa vesiputken kappale.

Sitten jatkoin Paksuun Margaretaan, jonka tiesin uudistuneen viimeisimmän käyntini jälkeen. Verkosta löytyy tieto, että näyttelyn aloittanut komea 1300-luvun  koggin jäänne oli löytynyt Tallinnan satamasta vuonna 2015, mutta paikan päällä jäin tiedottomaksi. Sääli. 

Muutkaan osat uudesta näyttelystä eivät viehättäneet, vaikka muistelen nuohonneeni entistä neuvostohenkistä sisältöä varsin innokkaasti.

Muissa päivän museioissa ei ollut keskiaikaa, mutta etsiessäni vanhan kaupungin ulkopuolista kohdetta huomasin, että yksi Tanskan vallan aikainen åuinen linnake on säilynyt hämmentävän hyvässä kunnossa.

Savolaisia piikoja helsinkiläiskodissa

Aili Salli Ahde-Kjäldman (s. 1892) kertoo muistelmakirjassaan Kotini vuosisadan lopun Helsingissä, että "Keittiön puolelle meille tuli Hinnan jälkeen savolainen Hilda Piikki, joka oli meillä ainakin kuusi vuotta, kunnes hänkin naimisiin mennessään joutui meiltä lähtemään" (s. 106). Hinna eli Hilma oli lähtenyt jo vuonna 1895, mutta Hilda Piikki (s. 1879) on Ahteiden taloudessa vasta vuoden 1901 henkikirjoituksessa Yrjönkatu 2:ssa (KA. U183:1629-1630). 

Pikkulapsena kohdatut piiat ovat voineet mennä muistoissa sekaisin tai yhdistyä kerronnan yksinkertaistamiseksi. Ahde-Kjäldman mainitsee Hildan jo kuvatessaan aikaisempaa kotiaan Iso-Roobertinkatu 6:ssa, jossa perheen piikana oli henkikirjoituksissa 1896-1898 Hedda/Heta Tuppurainen (s. 1874). Muuta "Hildaa" eli voi sovittaa 5-vuotissyntymäpäivään vuonna 1897 (s. 127). Ehkä siis Heta oli taloon tullessaan tottumaton eikä tuntenut Helsinkiä. "Pimeänä vuodenaikana ei häntä uskallettu lähettää yksin asioillekaan, ja hänen ruoanlaittotaitonsakin oli minimaalinen" (s. 108). 

Vuoden 1900 henkikirjoituksessa perheellä oli kaksi piikaa (KA. U175:1663). Toinen heistä oli joista Edith Hallikainen (s. 1886), joka Ailia kaitsiessaan kertoi, "että on olemassa sellaisia setiä, jotka pyydystävät pikkutyttöjä, ottavat niitä kiinni ja panevat ne lasipurkkiin, joiden päälle sitten sidotaan luja kangas, niin etteivät lapset pääse sieltä pois" (s. 259). Kun peloittelut tulivat Ailin äidin tietoon, Edith sai lähteä (s. 261).

Tehtaankatu 4, HKM

Ahteen perhe asui vuokralla Yrjönkatu 2:ssa, sillä isä rakennutti Tehtaankatu 4:ään uutta kotia, joka valmistui vuonna 1901. Hilda Piikki muutti perheen mukana ainoana palvelijattarena kivitaloon, jossa hänet henkikirjoitettiin vielä vuonna 1905 (KA. U190:2276; KA. U198:2445; KA. U208; KA U217:2781). Ahde-Kjäldman menetti äitinsä vuonna 1902, joten suhde Hildaan oli merkityksellinen. Kenestäkään muusta tuskin on kysymys seuraavassa muistelmien jaksossa.

Olin silloin jo koulutyttö ja muistan selvästi hänen häänsä, vaikka emme olleetkaan kutsutut niihin. Ne vietettiin jossain hänen tuttaviensa luona ja olivat tavallaan tragikoomilliset. Niistä kirjoitettiin seuraavana päivänä Helsingin Sanomissa. Hilda parka itki tosiaankin katkerasti omissa häissään, sillä kun hääkansa jo oli kokoontunut pappia myöten, ei sulhasta vaan kuulunut eikä hän ollut löydettävissäkään koko kaupungista. Vihdoin poliisi pääsi hänen jäljilleen Korkeasaaressa, ja asia selvisi. Joku vanha ihailijatar, niin kerrottiin, oli lähtenyt hänen mukanaan Helsinkiin ja yrittänyt vielä viime tingassa saada häät peruutetuksi. Hilda sai kuin saikin miehen kanssaan vihille. Meille jäi vain paha mieli kun luimme Helsingin Sanomista otsikon "Vanhan silsun suola rupesi janottamaan". Siinä kuvailtiin Hildan onnettomuutta.

Vuosia tämän jälkeen kuulin luokkatoveriltani Salme Setälältä, että hän kerran käydessään Ristiinassa poikkesi jollain jalkamatkalla talonpoikaistaloon, ja istuessaan siellä salihuoneessa katselemassa valokuva-albumia hän löysi sieltä minunkin kouluaikaisen kuvani. Tämä oli Hildan kodissa. Kun hän tästä kertoi minulle, kysyin heti, oliko hänen kotinsa mukavannäköinen ja vaikuttiko hän itse iloiselta ja tyytyväiseltä. Salme vakuutti, että niin oli, ja minusta tuntui oikein hyvältä etenkin kun kuulin, että isäntäkin oli mukavan ja reilun tapainen sekä lapset iloisia ja hauskoja. (s. 106-107)

Vanhaa suolaa on sanomalehdissä runsaasti, mutta mainittua uutista en ole tavoittanut.

Tarkkoja rikostilastoja 1800-luvun puolivälistä

Päätin kaksinnaintitrilogiani (osa 1, osa 2, osa 3) toteamalla, että Miikka Vuorelan kokoamassa tuomiotilastossa harvinaisia rikoksia oli ryhmitelty yhteen eli niiden määrää ei saanut selville. Vastaava ongelma on S. I. Baranoffskin kirjasessa Bråttmåls-statistik i Finland (1850).

Sittemmin toista harvinaista rikosta sanomalehdistä hakiessani huomasin, että niissä oli muutaman vuoden ajan koko maan rikostilastot, joihin Vuorelankin työ perustuu. Mallia oli ehkä otettu Ruotsista, sillä Finlands Allmänna Tidning julkaisi sikäläisen vuoden 1849 tilaston alkuvuodesta 1851. Katsaukset ovat kiinnostavat minua rikollisuuden julkisuuden kannalta, mutta ovat myös mahdollisesti myöhemmin hyödyllisiä, joten talteen.

• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1849: I (FAT 2.5.1851 ) & II (FAT 3.5.1851 )
• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1850: I (FAT 12.5.1852 ) & II (FAT 13.5.1852  )
• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1851: I (FAT 11.10.1852 ) & II (FAT 12.10.1852  ) & III (FAT 13.10.1852  )
• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1852 I: (FAT 31.10.1853) & II (FAT 1.11.1853) & III (FAT 2.11.1853) 
• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1853 I: (FAT 7.10.1854 ) & II (FAT 9.10.1854  ) & III (FAT 11.10.1854  )
• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1856: FAT 3.10.1857  & FAT 5.10.1857 
• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1860: FAT 14.10.1861  & FAT 15.10.1861  & FAT 16.10.1861 
• K. senatens underdåniga berättelse angående rättegångsärenderna i Finland för år 1861: FAT 25.11.1862  & FAT 26.11.1862 
• K. senatens underdåniga berättelse angående rättegångsärenderna i Finland för år 1863: FAT 27.10.1864  & FAT 28.10.1864 

Alkuun palaten: näistä selvisi, että esimerkiksi vuonna 1850 alioikeudet antoivat kaksi tuomiota kaksinnainnista.

Kulkukauppiaan mukaan lähtenyt lukkarintytär

Kuhmossa kuoli 5.1.1833 "vanhuuteen" 71 vuoden ja 10 kuukauden ikäisenä leski Stina Sophia Jemteen. Hän oli syntynyt Laukaalla 23.3.1761 lukkari Esaias Jentenin ja vaimonsa Kristiina Sevonin torppaan. Näin asiaa ei kerrottu vuonna 1900, vaan tuolloin sanottiin kyseessä olevan herraskartano. Sinne saapui talvella 1783-1784 Kuhmon Timoniemen kyläkunnasta lähtenyt isäntä Paavo Kumulainen, joka muiden seudun isäntien tapaan hankki lisäelantoa kulkukauppiaana. "Laukku seljässä samosi hän ympäri Suomen nientä ja ollen pulska nuori mies veti hän kaikkien huomion puoleensa kulkiessaan kaupanteossa."

Lukkarilassa kulkijan laukun ympärille saattoi kerääntyä useampi sisarus. Naimattomia olivat vielä Kristiina Sofian pikkusiskot Anna (s. 1764), Liisa (s. 1770) ja  Matleena (s. 1772). Hän ja Anna muodostavat monikon, joten "Talossa löytyi myöskin naima-ijässä olevia tyttäriä." Kertomus ei vaikuta kovin luotettavalta, mutta kun kerran aloitin, niin lainataan loppuun asti.

Eräs näistä, Kristiina Sofia nimeltään, rakastui nuoreen Kuhmolaiseen ja kun hänelle kerrottiin että Komulaisella olisi Kuhmossa komea talo, niin ei hän ollenkaan epäillyt ruveta laukunkantajan vaimoksi. Niin lähti viimein nuori parikunta ajamaan Kuhmoa kohti.

Nuori vaimo kuvitteli mielessään sitä onnea, minkä hän nyt oli saavuttanut, kun pääsi rikkaan talon emännäksi. Siinä he yhdessä ajoivat useampia päiviä ja saapuivat vihdoin Kuhmon kirkolle. Kun pappila alkoi näkyä, luuli tuo nuorikko sen olevan Timoniemen komean talon, mutta siihen vastasi miehensä, että komeampi on hänen talonsa sillä 12 piipusta siitä savukin lähtee. Kun sitten Timoniemen huonoon, pikkuiseen röksään saapuivat, sanotaan Jenténin mamselin katkerasti itkeneen, kun oli tullut petetyksi. Onnellisesti lienee hän täällä kuitenkin loppu-ikänsä elänyt, ahkerasti näkyy hän käyneen ripillä ja kirkonkirjain mukaan kuoli hän 71 vuoden vanhana v. 1833. Aina näihin päiviin asti on hänen muistonsa säilynyt kansan suussa ja hänen kerrotaan myöskin tuoneen ensimäiset potatit Kuhmoon.

Mitä hänen mieheensä Paavo Komulaiseen tulee, niin on hänestäkin olemassa eriskummallisia kaskuja. Hänen kerrotaan olleen erinomaisen hiihtäjän. Suksetkin kuuluu hänellä olleen kummalliset: lyly oli tehty vanhasta janahuksesta, joten se oli ollut liukas kuin jään pinta, sivakkana oli hänellä ollut poronkoivella pohjustettu suksi, jolla oli lykkinyt tavattoman nopeasti.

Eräänä Pääsiäisaamuna oli hän lähtenyt hiihtämään Sotkamon kirkolle, jonne tulee noin 7 peninkulmaa. Ontojärveä oli hän mennä lykkinyt sellaisella vauhdilla, että eräs mehtikanakin, joka oli muutamasta saaresta lähtenyt lentää jotkottamaan samaan suuntaan, oli jäänyt Komulaisesta jälelle. Sotkamon kirkolle oli hän saapunut kirkkoaikana samana päivänä ja kun häntä ei tahdottu uskoa niin pitkän matkan noin vähässä ajassa hiihtäneeksi, oli hän lyönyt vetoa, että vielä samana iltana hiihtäisi Kajaaniin ja saapuisi sinne ennemmin kuin kukaan parhaimmallakaan hevosella ajaja. Ja niin kävikin, että Komulainen saapui Kajaaniin samana päivänä, mutta hevonen, jonka piti tavallaan juosta kilpaa hänen kanssansa, oli matkalla kuollut. (Kajaanin lehti 3.2.1900) 

Paltamolaisen räätälin maine

 "Itikka," vanha juoppo räätäli, joka joi ja tappeli ja pieksettiin puolikuoliaaksi jokaisilla Kajaanin markkinoilla, oli myöskin kotiseutuni mainehikkaita henkilöitä. Vanhoilla päivillään, kun ei voinut enää ommella, ei juoda eikä tapella, hän asettui Hevossaareen mökkiläiseksi, aivan yksinänsä. Mutta vielä tapasi nytkin vanha konnuus: alkoi varastaa lähimmän talon kuopasta pottuja, neljänneksen päässä manterella. 

Talon isäntä arvasi kuka varas oli ja asetti kuoppaan heinähangon juuri semmoiseen asemaan, että sen pitäisi sattua varkaan peräpuoliin, jos hän laskeutuu takaperin kuoppaan. Ja kun isäntä meni seuraavana päivänä katsomaan pottukuoppaansa, niin verta oli ollut runsaasti lumella. Ja "Itikka" makasi sen talven Hevossaaressa pöksässään sairaana, ilmaisematta kenellenkään mikä häntä vaivasi. 

Minä sille "Itikalle" jäin ainakin suureen kiitollisuuden velkaan. Kun viime kerran Paltamon kirkolta olin matkalla kotikylääni, kesäkuulla 1867, niin rannat olivat jo laajalta sulat ja jää Oulujärven poikki melkein mahdoton kulkea, kun kaikki karipaikat selälläkin olivat jo sulana. Silloin sattui "Itikka" olemaan kulussa samalle suunnalle kuin minäkin — Oulujärven pohjoispuolelle. Minä otin hänen ilolla matkatoverikseni, ja annoin hänen kulkea heikolla jäällä melkoisen matkan päässä edelläni, arvellen, että jospa tuo hukkuukin, niin ei tuosta tule suurta vahinkoa. Ja niin me menimme onnellisesti järven yli, saapuen iltasella veljeni taloon, jossa heti nukuin tuolille istualleni. Enkä tainnut muistaa "Itikkaa" kiittääkkään semmoisesta avusta. Seuraavana päivänä aaltoeli jo iso järvi sulana, josta yksi yö oli jäät murtanut. Silloin oli niin myöhäinen kesän tulo, ett'ei tiedetty moista olleen sitten vuoden 1777. (Kajaanin Lehti 23.9.1899)

Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittaja asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla". Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen.  

Veitsen ja saksien teroittajista

Monissa 1800-luvun sadonkorjuukuvauksissa pyöritetään tahkoa ja teroitetaan viikatteenterää, mutta en ole tullut ajatelleeksi, että veitsenteroitus vaati enemmän taitoa.

Rauman lehti 11.2.1930

Niin paljon taitoa, että vuosisadan alkupuolella Helsinkiin etsittiin sanoalehti-ilmoituksella veitsenteroittajaa (Åbo Allmänna Tidning 8.7.1819). Vuosikymmen myöhemmin kaupungissa oli teroitettavaa kiertävälle teroittajalle (Helsingfors Tidningar 9.12.1829)

Puoli vuosisataa myöhemmin tilanne oli toinen. Helsingissä liikkuvat venäläiset veitsenteroittajat, jotka huusivat "slipa sax, slipa rakknif, slipa pennknif, slipa bra knif" olivat yhtä lailla kevään merkki kuin jäätelöä myyvät maanmiehensä (Hbl 8.5.1875, 19.3.1880). Teroittajat tunnettiin nimenomaan huudostaan: "Slipa knif, slipa sax, slipa rakkni-i-i-ifvar" (Hbl 10.11.1889) & "jag slipar saxar, slipar knifvar, slipar bra" (Wasa Tidning 9.5.1897).

Aili Salli Ahde-Kjäldman (s. 1892) kuvaa muistelmassaan Kotini vuosisadan lopun Helsingissä (1964) näkymää lastenkamarin ikkunasta Iso-Roba 6:n sisä pihalle.

Siellä liikkui monenlaista väkeä, jota kelpasi katsella. Veitsen ja saksien teroittajia, jotka vuorollansa huusivat: "shliipa, shliipa shakshar", ääntäen sen hauskasti venäkänvoittoisesti. Oli lystiä seurata, miten he jalallaan polkivat vipua, joka pyöritti hohkakiveä, niin että vesi alla olevassa kaukalossa lainehti ja roiskui. Nämä "sliiparit" olivat tärkeitä elinkeinoharjoittajia ja heillä oli kiitollisia asiakkaita joka talossa." (s. 25)

Ruotsinkielisen huudon takia veitsenteroittajat saivat suomenkielessä nimen liippasaksi ja heitä kutsuttiin myös veitsensliippaajiksi (Haminan Sanomat 12.10.1894). Veitsenteroittajia liikkui myös maaseudulla.

Kansan kuvalehti 9/1933
Copilotin värittämänä