Museoitu Etelä-Karjala

Wolkoffin museon jälkeen Lappeenrannan päiväni jatkui Etelä-Karjalan museossa. En odottanut suuria, sillä edellisen illan kävelyllä olin tutustunut museon ulkomittoihin, joista puolet on omistettu vaihtuvalle näyttelylle.

Pysyvämpi näyttely on varsin tuore, lippukassan mukaan avautunut vuosi sitten. Se lupasi esittelytekstissään aikamatkaa, jossa päästäisiin tutustumaan esim. kivikautiseen asumukseen. Kiersin ja kaarsin, mutten "asumusta" löytänyt. Oletettavasti tarkoitettiin kivikautisen asuinpaikan esiinkaivuun rekonstruktiota. Vaikka olen yhden arkeologian peruskurssin suorittanut ja useilla kivikautisilla asuinpaikoilla seisonut, en saanut hiekasta mitään irti. Ilmeisesti olisi pitänyt lukea kosketusnäytöt Maasta museoon ja Kivikirveitä ja kvartsi-iskoksia, joissa molemmissa oli kuusi tekstiä.

Ymmärtämistä ei avittanut arkeologisen osan pieni koko, joka asetti kivikauden ja metallikaudet lähes päällekkäin. Koin myös hankalaksi seen, että piti astua kivikautisen kohteen päällä olevalle lasille, jotta sain kuvattua QR-koodin, jonka takana oli Finna-lista vitriinin esineistä. Samaa ratkaisua käytettiin muissakin esineiden esillepanoissa eli vilauksella ei selvinnyt millä vuosituhannella tai -sadalla oltiin. Yksittäisen esineen tietojen etsintä kännykän näytöltä ei myöskään ollut erityisen mukavaa.

Arkeologian vieressä oli jonkinlainen tarinatupa, jossa kerrottiin linnavuorista, kalmistoista ja kuppikivistä. Se sekoitti museon kiertojärjestystä ainakin minulle. Pitikö siellä poiketa ennen arkeologiaa vai sen jälkeen? Hahmotin tilan kuuluvaksi arkeologiaan myös siksi, että pieni vitriini kertoi paikallisesta arkeologisesta yhdistyksestä, mutta lippukassa kertoi, että sen sisältö on vaihtuva.

Jos tarinatupaan poikkeamisen sijaan jatkoi eteenpäin, päätyi suoraan 1800-luvun kalastukseen eli se on maakunnalle olennaista. Sitten päästiin rajalle eli yksi vitriini käsitteli Lappeenrannan taistelua 1741, seinällä saattoi magneettilätkillä vertailla erilaisia itärajoja ja seinällinen "Tarinoita rajamaan ihmisistä" valoittivat osaltaan elämistä Venäjän rajalla 1800- ja 1900-luvulla. Jos tarkoitus oli kuvata rajalla elämisen pääasiallista arkipäiväisyyttä, onnistuttiin.

Rajateemaan liittyi myös 1940-luvun vitriini, jonka jälkeen runsaasti tilaa oli käytetty kahteen 1900-luvun Viipuria kuvaavaan pienoismalliin. Ne ovat ilmiselvästi merkityksellisiä jollekin kohderyhmälle, mutta ovatko kauan? Vai ovatko entistä merkityksellisempiä, kun Viipurissa käyminen ei enää ole useimmille mahdollista?

1900-lukua edusti myös saunamökki Saimaalta ja kioski tavaroineen. Olivatko ne osa "Meijän Etelä-Karjala" vai kuuluiko siihen vain etuaulan baari-interiööri ja piirakkakioski? 

Piirakkakioskin Mehu-Maija olisi jäänyt minulta ymmärtämättä ellen olisi lepuuttanut jalkojani viereisessä aktiviteettitilassa, jonka seinät käsittelivät ruokakulttuuria esinein ja videoin. Lihapiirakoiden lämmityksen ohella videokavalkaadista selvisi, että Joutsenon rieska oli nostatettu leipä. Tapasin myös uuden esineen eli erityisen mallisten uuniastioiden siirtoon tarkoitetun hangon. Vasta tätä tekstiä kirjoittaessani tajusin, etten ollut ottanut kuvaa esinetekstistä enkä merkinnyt muistiin esineen nimityksiä. Hups.

Tilasta löytyi myös kiva oivallus eli 1980-luvulta tuttujen reseptikorttien mallilla tehtyjä esinekortteja. Tein virheen, kun en istunut selaamaan näitä läpi, mutta onneksi ottamassani valokuvassa päälimmäisenä on sukunapotti, joten ainakin tiedän mitä patahangolla (?) siirrettiin leivinuuniin ja sieltä pois.

Kesken vierailun suoritin näyttelyssä tarjotun tietovisan ja sain 22 pistettä, joten "Sie taijatkii olla ehta eteläkarjalaine! Hyvi pärjäsit! Sie voit onnitella ittees ja aatella, et sie ossaat ja tiijät." Hyvä, että tietoa oli, sillä se ei suuremmin lisääntynyt eikä mielikuvani Etelä-Karjalasta selkeytynyt,

Wolkoffin kotimuseossa

 

Menin Wolkoffin museoon selvittämättä etukäteen mistä oli kyse. Aiemmin siellä oli käyty vain tasatunnein järjestetyin kierroksin, mutta tänä vuonna asiakkaat saivat kiertää itsekseen. Ainakin teoriassa. Näytettyäni Museokorttia, mukaani lähti keskusteluopas, joka avasi ovet ja ohjasi koko käynnin. Se alkoi sisäpihalta, joka aikoinaan oli ulottunut pidemmälle, mikä oli jo mielenkiintoinen tieto, joka ei olisi ilman opasta tullut tiedoksi.

Ilahduin, kun ensimmäisessä huoneessa selvisi heti, että kyseessä on "aito" kotimuseo, eli 1980-luvulla sellaisenaan museoitu koti, jossa sama perhe oli asunut 1870-luvulta lähtien. Päärakennus itsessään oli vuodelta 1826.

Kuljimme huoneesta toiseen ja opas kertoi sujuvasti perheen henkilöistä ja sitoi nämä esineisiin. Perheen venäläisyys näkyi jokaisen huoneen ikoneina ja samovaareina, mutta ei oikeastaan muuten.

Erikoisinta sisustuksessa oli kihlatuille tarkoitettu tuoli ja

komeat kaakeliuunit, jotka olivat Rakkolanjoen kaakelitehtaan tuotantoa.

Kierroksen loppupuolella oltiin vuonna 1905 valmistuneessa siivessä ja keittiössä, jonka esinettä opas arvuutteli enkä tiennyt oikeaa vastausta.

Mieleeni tuli kysyä, mitä siiven paikalla oli ollut aiemmin, mutta opas ei tiennyt. Palasimme kauppatilan lipputiskille, eikä sielläkään ollut tietoa, vaikka ryhdyttiin selaamaan talosta kertovaa kirjaa. Opas kierrätti minut vielä kaupan takahuoneeseen, jossa oli iso planssi tekstiä ja kuvia. Minua ei ohjattu sitä lukemaan, eikä kuviin viitattu. Oma-aloitteisesti kuitenkin tutustuin ja löysin muunmuassa kahden palovakuutuksen pohjapiirrokset ja selitteet, joista selvisi, mitä siiven kohdalla oli 1800-luvulla ollut.

Kokonaisuus oli juuri sitä, mitä talomuseoilta osaa odottaa. Tässä tapauksessa, kun Lappeenrannassa ei ole kaupunginmuseota, olisin kuitenkin toivonut opastuksen rikastamista ripauksella kaupungin 1800-luvun historiaa ja vaikkapa muutamalla käteen annetavalla valokuvalla, joista kaupungin ja lähiympäristön kehitys olisi käynyt ilmi. 

Lappeenrannan Ratsuväkimuseossa

Ratsuväkimuseossa pääsin olemaan se museovieras, joka vastaa kysymykseen "oletteko käyneet ennen", "kyllä, kerran 36 vuotta sitten". Opiskellessani LTKK:ssa vierailin museossa HRR:ssä palvelleeni isoisäni vuoksi ja lähetin hänelle sieltä ostetun postikortin. Museon sisällöstä en muista mitään.

Pitkän aikajanan ja fyysisesti isohkon aiheen käsittelyyn museolla on vain kolme huonetta. Ensimmäinen oli omistettu 1500- ja 1600-luvuille, joita kuvitettiin Rijksmuseumilta lainatuin kuvin ja vähäisin esinein. Seinillä oli myös Ruotsin ajan tärkeimpien taisteluiden kartallistus ja tekstiä, joista ymmärrykseni ratsuväestä ei sanottavasti kohentunut. Esinetekstit sai lukea lainattavasta kansiosta

Järjestyksessä toisessa huoneessa tiivistettiin aika Lappeenrannan taistelusta 1741 autonomian loppupuolelle. Tai talvisotaan, josta pyöri kuvakaruselli yhdessä nurkkauksessa. Lisäksi pari neliötä oli annettu linnoituksen pienoismallille, joka ei suoranaisesti liittynyt ratsuväkeen mitenkään.

Kuvakarusellit pyörivät tökkimättä omaa vauhtiaan, mikä oli kärsimättömälle ihmiselle rasittavaa. Katselin ja luin kuitenkin läpi Lappeenrannan taistelulle omistetun karusellin ja sain palkinnoksi yhteyden omaan tutkimukseeni: "Lappeenrannan taistelu nosti joka tapauksessa pienen rajakaupungin ensimmäistä kertaa maailmankartalle, kun julistukset ja tiedonannot taistelusta levisivät painotuotteina Euroopassa." Yksi esillä ollut esimerkki oli kartta Die Festung Willmanstrand wo die Russ: Kays: Truppen unter Anfuhrung der General Feld Marchals Gr: von Lacy uber ein Swedisches Corps den 23 Aug. 1741 einen vollkommenen Sieg erhalten und hernach die Festung mit Sturm erorbert., joka löytyy myös Alvin-portaalista.

Kolmannessa huoneessa oltiin toisessa maailmansodassa. Lueskelin tekstejä ja isoisän sodasta tuttu Ilomantsi taidettiin mainita. Käynti kokonaisuutena vahvisti aiemman käsitykseni siitä, että sotamuseot eivät ole minun juttuni. 

Mitä museot kertoivat Lappeenrannan historiasta?

Koska saapumispäivänäni olisin havahtunut heikkoihin perustietoihini Lappeenrannan historiasta, pyrin pitämään silmät auki tiedonmuruille.

Etelä-Karjalan museo toi seinätekstissään esiin Kauskilan Kappelinmäen kalmiston, josta häpeäkseni en muistanut koskaan kuulleeni. Verkkoon jäänyt museon virtuaalinäyttelyn artikkeli sisältää lisätietoa ja sen kirjoittamisen jälkeen on Wikipedian mukaan löytynyt 1300-luvulle ajoitetun puukirkon jäänteet. Viabunduksen keskiaikaisten teiden kartallistus näyttää Kauskilan Viipurin tien varrella. Paula Saveliuksen blogitekstistä selviää, millaista on paikalla käynti nykyään. 

Kirkkoa ja kalmistoa ei mainittu museon suurella aikajanalla, mutta siitä luin, että "1542 - Ensimmäinen kirjallinen tieto Lappeen markkinoista". Toisaalla museon seinäplanssin teksti alkoi: "Torikaupalla on Etelä-Karjalassa pitkät perinteet, alkaen Lappeenrnnan linnoitusniemen keskiaikaisista tervamarkkinoista". Näin selvisi, miksi juuri tämä Saimaan niemi on nykyisen kaupungin paikka ja jo keskiajalla tien mutkan arvoinen.

Kiertäessäni epäjärjestelmällisesti ja -täydellisesti linnoituksen kulttuuripolkuja luin kyltistä Honkien huminasta lehvien havinaan, että "rannan markkinapaikalle alkoi vuodesta 1616 lähtien kohota viipurilaisten kauppiaiden varastoja, puoteja ja tupia". Kyltin sijainti aintoi ymmärtää, että markkinapaikka oli linnoitusniemen länsirannalla. Samasta kyltistä selvisi myös Lappeenrannan kaupungin perustaminen vuonna 1649. Kaupungin sijoittuminen nykyiselle linnoitusniemelle kävi ilmi esimerkiksi Ratsuväkimuseon kartoista. Siellä oli myös iso seinäkartta, joka näytti kuinka lähelle rajaa Lappeenranta oli Uudenkaupungin rauhan jälkeen jäänyt.

Eli jo mainittuun kylttiin palaten: "Kun vuoden 1721 jälkeen Ruotsi ryhtyi tekemään Lappeenrannasta linnoitus- ja hallintokaupunkia, kulkeutuivat länsirannalle maaherran hovin ja linnoitusupseereiden mukana monet uudet sivistyneistön tavat, kuten koristeistutusten tekeminen".  Residenssillä oli oma kylttinsä Muotopuutarha ja kasviarkeologiaa, josta selvisi, että 1720- tai 30-luvulla rakennettu maaherran hallintorakennus oli tuhoutunut vasta tulipalossa 1972.

Ruotsin ajan päättyminen Lappeenrannan taisteluun 1741 tuli selväksi sekä Ratsuväkimuseossa että Etelä-Karjalan museossa. Ensiksimainitun teksteistä kävi myös ilmi, että venäläiset tekivät vuonna 1774 uuden asemakaavan, jonka myötä siviilit jättivät linnoitusniemen varuskunnalle.

Näin sain pienistä paloista kokoon Lappeenrannan historiaa. Tärkein lähde olivat linnoituksen kyltit, joiden aiemmat versiot ovat tavoitettavissa Tarinasoittimessa: Luonto- ja kulttuuripolku, Linnoituskierros ja  Linnoituksen kasvillisuus. Nykyisissä kylteissä tehty kasvillisuustutkimus tuki hienosti historian kerrontaa.

Lappeenrantaan ja kanavaristeilylle

Kesäreissuni kuukausi sitten suuntasi itään ja ensimmäinen pysähdyspaikkani oli Lappeenranta, josta Hintsalan Kari oli keväällä tehnyt perusteelliset blogikirjoitukset Lappeenrannan ratsuväkimuistoja, Lappeenrannan linnoitus ja Lappeenrannan muistomerkkejä. Näiden kertaamisen ohella selasin junassa somea, jossa tuorein kauhistelun aihe oli Trumpin ehdotus Valkoisen talon koristeeksi ja sen vertaus Natsi-Saksaan. 

Kotkan symboliikka oli edelleen mielessä, kun kävelin rautatieasemalta keskustaan, joten huomasin sivusilmällä kotkan tapaisen komeasta hautamuistomerkista Vanhan hautausmaan kulmalta.

Kyseessä oli Juho ja Maria Lallukan hautamuistomerkki, joka oli (onneksi) sirretty Viipurista vuonna 1985. Lallukan taiteilijakoti melkein näkyy koti-ikkunastani ja Kari ei kohdetta maininnut, joten mainio aloitus reissulle.

Keskustan reunamille päästyäni tunnistin yökerhon, jossa 18-vuotiaana heiluin 1990-91. Muistiin ei kuitenkaan ollut jäänyt mitään jälkeä vuonna 1794 valmistuneesta Lappeen kirkosta. 

Torin kautta ensimmäiseen museoon kävellessäni huomasin, että kanavaristeily lähtisi kello 14, joten palasin tuolloin satamaan ja astuin laivaan. Lappeenrannan jäädessä horisonttiin totesin, että pitäisi ottaa selvää siitä, miksi kaupunki oli rakennettu juuri siihen, eikä jollekin muulle Saimaan rannalle. Jo junassa olin tajunnut, että tietoni Lappeenrannan historiasta olivat todella hatarat.

Ja samaa voi sanoa tiedoistani Saimaan kanavasta. Yllätyin siitä, että matka kanavan alkuun oli lyhyehkö ja olin unohtanut, että nykyinen kanava luotiin 1960-luvulla suoristamalla ja leventämällä vanhaa kanavaa. Reitillä, jossa menimme Mälkiän sulusta ees ja taas, oli onnekkaasti yksi museoitu alkuperäinen sulku.

Heikoista tiedoistani huolimatta Saimaan kanava on esiintynyt blogiteksteissäni Sunnuntaiksi Suomesta kuvia (2.8.2009), Assosiaatioita Saimaan kanavasta (6.2.2013), Kun Suomi näki ja nähtiin stereona (Viipuri ja Saimaan kanava) (26.11.2019), Lomakuvia Suomesta vuonna 1890 (25.5.2022), 1853: höyryvene Saimaan kanavassa (23.7.2023), Kaivantotyössä Lauritsalassa(kin) (14.2.2024), Kesäretki Suomeen: Saimaan kanava (10.7.2024) ja Saimaan kanavalla 1850-luvulla (15.7.2025).

Palattuani kaupunkiin pääsin vihdoin majapaikkaani eli entiseen Lappenrannan kylpylään. Kyseessä oli hieman nuorempi laitos, kuin se, josta tehtiin huviretki Imatralle kesällä 1878.

Melko yksipuolinen "päiväkirja"

Sana päiväkirja herättää aina kiinnostuksen, vaikka usein ne ovat lyhytsanaisia tai editoinnin takia ongelmallisia lähteitä historiankirjoitukselle. Niinpä kuultuani uudesta julkaisusta Päiväkirjamerkinnät Turun vuosilta 1772-1779, johon on koottu Pehr Kalmin sääpäiväkirjasta "muistiinpanot hänen lähiympäristöstään ja henkilökohtaisesta elämästään" (s. 8) varasin sen oitis kirjastosta. Oli näet jäänyt huomaamatta, että alkuperäisten merkintöjen litterointi oli julkaistu Auraica-artikkelin 

Kuninkaalliseen tiedeakatemian arkistoon sijoitetut Turun vuosien 1748–1800 päivittäiset säähavainnot historiallisena ja elektronisena informaationa liitteenä jo pari vuotta sitten. Nyt avattuna sisältö näytti valitettavasti osittain korruptoituneelta:

En lukenut 483-sivuista kirjaa kannesta kanteen. Merkinnät olivat enimmäkseen lyhyitä ja helposti silmäiltäviä. Johdannosta (s. 24) selviää, että merkinnät olivat alunperin olleet aiheen mukaisissa sarakkeissa eli julkaisu jatkuvana listana ei sisällä kaikkea alkuperäistä tietoa. Ahkerimmin Kalm teki muistiinpanoja sään ohella puutarha- ja peltoviljelmistään. Oli tietenkin mielenkiintoista, että oman mielenkiintoni aiheet ohitettiin melko lyhyin ilmaisuin. 

Viitteitä sanomalehtien lukemiseen huomasin vasta vuoden 1775 lopulla. Kalm poimi 14.11.1775 tiedon myrskystä Hollannissa Stockholms Posttidningarista N:o 96. (s. 270) Kyseisen vuoden numero 96 ei ollut vielä ilmestynyt eikä siinä ollut mitään uutisia Hollannista. Pari kuukautta myöhemmin Kalm noteeraa 25.1.1776 "lehdestä" lukemansa tiedon kylmyydestä Saksassa, Ranskassa ja Italiassa (s. 273). Ankaran talven Konstantinopolissa ja Italiassa Kalm laittaa muistiin 18.1.1779, mutta lähdeviite on jäänyt ilmeisesti kesken: "Katso lehti". Pari viikkoa myöhemmin 5.2.1779 Konstantinopolin kylmyydestä on lisätietoa viitteellä Stockholms Posttidningariin N:o 23, joka ilmestyi vasta 22.3.1779. Kyseisessä lehdessä oli Kalmin referaattia vastaava ilmoitus eli hän on tehnyt merkinnät jälkikäteen. (s. 441). 

Kruunajaisten julkinnasta kevään 1772 Turussa Kalm luetteli tuttuja teemoja, mutta yhteys kruunajaisiin oli hädin tuskin mukana. Toisena päivänä akatemialla pidetyistä puheista selviää puhujat, kieli ja muoto, muttei mitään sisällöstä. (s. 83-84)  Kuninkaan vierailusta kesällä 1775 Kalm kirjoittaa hieman enemmän ja paljastaa, että kuninkaan vilunväreiden takia ohjelmaa jouduttiin muuttamaan, mitä ei tietenkään kerrottu julkisuudessa. Merkinnöistään sain myös vihdoin varsinaisen lähteen tuohiveneen esittelyyn kuninkaalle (s. 234-237, 243- 245). Vuosien kiitosjumalanpalveluksista huomasin Kalmin merkinnöistä ainoastaan yhden, joka huomioi kruununprinssin syntymän marraskuussa 1778 (s. 436-437)

Vuoden 1772 vallankumos näkyy Kalmin muistiinpanoissa hyvin vähäeleisesti. 28.8.1772 "Professorit esittivät ylistysoodin ja uskollisuudenoodin" & 29.8.1772 "Turun papisto, ylioppilaat ja Akatemian muu virkamiehistö esittivät uskollisuuden oodin". Uskollisuudenoodista en ollut koskaan muullut, joten epäilin alkuperäisessä tekstissä olleen sanan trohetsed eli uskollisuusvala. Vahvistus löytyi Excelistä, jonka litteroinnissa lienee tapahtunut ainakin yhden kirjaimen virhe: "aflade Professorerna hyllnings och trohets oden" & "aflade Prästerskapet i Åbo, och studerande och den öfriga Acad. Staten Trohets oden." 

Mielenkiintoisimman merkintänsä juhlinnasta Kalm teki 14.4.1773:

Kauppiaiden puodit ovat tänään auki, eivät kuitenkaan kaikki; suomalainen väki kulkee pukeutuneena kaduilla samalla tavalla kuin juhlapyhinä; kukaan ei näyttänyt tekevän arkiaskareita. ('Köpsmansbodor voro i dag öpna, dock ei alla ; Finska folcket gingo klädda på gatan som om högtidsdagar; man såg ingen göra något hvardags arbete.' s. 126) 

Almanakkaan kurkistus kertoi, että kyseessä oli neljäs pääsiäispäivä. 

Kansallisarkiston digitoimattomien aineistojen äärellä

Keskellä kesää tuli tarve tarkistaa Helsingissä isovihan jälkeen vietettyjen häiden päivämäärä, sillä Hiski sanoi yhtä ja asiallisesti tehty sukututkimus toista. Joten hyppäsin Digihakemistoon ja oletin parilla klikkauksella saavani vihittyjen listan kuvat eteeni. Mutta vaikka klikkasin kaikki eri historiakirjojen sivut auki, kaikki viestivät, ettei 1700-luvun kirjoja ole digitoitu. 

Meni hetken ennen kuin keksin todennäköisen selityksen. Koska minulla ei ollut mitään muistikuvaa digitoimattomuudesta, kirjoista on jossain vaiheessa ollut kuvat olemassa. Olihan Kansallisarkisto joskus julistanut digitoineensa "kaikki" kirkonkirjat eli toisin sanoen lähes kaikki mikrofilminsä. Jos kuvat olivat mikrofilmeiltä digitoituja, niiden katoamisen selittäisi Kansallisarkiston prosessi, jossa mikrofilmikuvat vedetään pois, kun on aikomuksen puolikas alkuperäiskuvauksesta. (Käytännön kokemukseni tästä toimintatavasta koskee nimen omaan Helsingin seurakunnan aineistoa, vaikkakin 1800-luvulta.)

Koska tiedolle oli totinen tarve, asun Helsingissä ja kalenterini on tyhjää täynnä, päätin kokeilla tilausta väistötiloihin. Viikonloppuna tekemäni tilauksen perusteella pääsin Kansalliskirjaston erikoislukusaliin keskiviikon iltapäiväksi. Suuresta tungusta ei ollut merkkejä, sillä kymmentä paikkaa käytti lisäkseni kolme ihmistä.

Syy, miksi olin päässyt alkuperäisen kirjan äärelle ei suuremmin huvittanut, mutta hienoahan se oli ensimmäistä kertaa eläissäni päästä selaamaan menneisyyden kirkonkirjaa. Sitä oli selannut joku muukin, sillä moderneilla papereilla oli merkitty kolmen eri historiakirjan lisäksi muitakin sisältöjä, jotka arkistokaavassa kuuluvat eri paikkoihin. Kun tämä kirja vihdoin digitoidaan, pystyykö loppukäyttäjä arvaamaan muusta kuin sivunumeroista, että kyseessä oli alunperin isompi kokonaisuus?

Ja mitenköhän kirja digitoidaan? Kansallisarkiston keväisen päivityksen kommentit saivat aikaan aidon pahoinvoinnin, joka on palannut aina, kun asian muistan. Aika vihdoin lukea itse päivitys:

Digitaalinen toimittaminen herättää toisinaan kysymyksiä siitä, mitä alkuperäiselle aineistolle tapahtuu digitoinnin jälkeen.
Kansallisarkistossa aineistoja ei hävitetä digitaalisen toimittamisen yhteydessä, vaan ne säilyvät tallessa ja tarvittaessa käytettävissä myös analogisessa muodossa. Työ edellyttää tarkkuutta, sillä jokaiselle aineistolle valitaan sen kuntoon sopiva käsittelytapa. 

Lue prosessista lisää kotisivuiltamme: Digitaalinen toimittaminen vaatii tarkkuutta ja aineistojen tuntemusta (20.5.2026)

Kommentoineet historiantutkijat kiinnittivät linkin takana olevassa tiedotetekstissä huomionsa siihen, että "läpisyöttöskanneria käytettäessä sidotut aineistot puretaan paperiarkeiksi" leikkaamalla "sähköleikkurilla noin neljä millimetriä paperia pois, jotta arkit saadaan eroteltua toisistaan". Prosessin sanotaan koskevan vain paperia, joka voidaan skannata, eli ei lumppupaperia. Yksi tutkijatuttavani kertoi kuitenkin Turussa digitoitujen 1700-luvun niteiden olleen alkuperäistä huonommassa kunnossa digitoinnin jälkeen.

P. S. Suomen historiallinen seura seuraa arkistoasioita sekä valtamediasta että blogeista.