Kansallisarkiston digitoimattomien aineistojen äärellä

Keskellä kesää tuli tarve tarkistaa Helsingissä isovihan jälkeen vietettyjen häiden päivämäärä, sillä Hiski sanoi yhtä ja asiallisesti tehty sukututkimus toista. Joten hyppäsin Digihakemistoon ja oletin parilla klikkauksella saavani vihittyjen listan kuvat eteeni. Mutta vaikka klikkasin kaikki eri historiakirjojen sivut auki, kaikki viestivät, ettei 1700-luvun kirjoja ole digitoitu. 

Meni hetken ennen kuin keksin todennäköisen selityksen. Koska minulla ei ollut mitään muistikuvaa digitoimattomuudesta, kirjoista on jossain vaiheessa ollut kuvat olemassa. Olihan Kansallisarkisto joskus julistanut digitoineensa "kaikki" kirkonkirjat eli toisin sanoen lähes kaikki mikrofilminsä. Jos kuvat olivat mikrofilmeiltä digitoituja, niiden katoamisen selittäisi Kansallisarkiston prosessi, jossa mikrofilmikuvat vedetään pois, kun on aikomuksen puolikas alkuperäiskuvauksesta. (Käytännön kokemukseni tästä toimintatavasta koskee nimen omaan Helsingin seurakunnan aineistoa, vaikkakin 1800-luvulta.)

Koska tiedolle oli totinen tarve, asun Helsingissä ja kalenterini on tyhjää täynnä, päätin kokeilla tilausta väistötiloihin. Viikonloppuna tekemäni tilauksen perusteella pääsin Kansalliskirjaston erikoislukusaliin keskiviikon iltapäiväksi. Suuresta tungusta ei ollut merkkejä, sillä kymmentä paikkaa käytti lisäkseni kolme ihmistä.

Syy, miksi olin päässyt alkuperäisen kirjan äärelle ei suuremmin huvittanut, mutta hienoahan se oli ensimmäistä kertaa eläissäni päästä selaamaan menneisyyden kirkonkirjaa. Sitä oli selannut joku muukin, sillä moderneilla papereilla oli merkitty kolmen eri historiakirjan lisäksi muitakin sisältöjä, jotka arkistokaavassa kuuluvat eri paikkoihin. Kun tämä kirja vihdoin digitoidaan, pystyykö loppukäyttäjä arvaamaan muusta kuin sivunumeroista, että kyseessä oli alunperin isompi kokonaisuus?

Ja mitenköhän kirja digitoidaan? Kansallisarkiston keväisen päivityksen kommentit saivat aikaan aidon pahoinvoinnin, joka on palannut aina, kun asian muistan. Aika vihdoin lukea itse päivitys:

Digitaalinen toimittaminen herättää toisinaan kysymyksiä siitä, mitä alkuperäiselle aineistolle tapahtuu digitoinnin jälkeen.
Kansallisarkistossa aineistoja ei hävitetä digitaalisen toimittamisen yhteydessä, vaan ne säilyvät tallessa ja tarvittaessa käytettävissä myös analogisessa muodossa. Työ edellyttää tarkkuutta, sillä jokaiselle aineistolle valitaan sen kuntoon sopiva käsittelytapa. 

Lue prosessista lisää kotisivuiltamme: Digitaalinen toimittaminen vaatii tarkkuutta ja aineistojen tuntemusta (20.5.2026)

Kommentoineet historiantutkijat kiinnittivät linkin takana olevassa tiedotetekstissä huomionsa siihen, että "läpisyöttöskanneria käytettäessä sidotut aineistot puretaan paperiarkeiksi" leikkaamalla "sähköleikkurilla noin neljä millimetriä paperia pois, jotta arkit saadaan eroteltua toisistaan". Prosessin sanotaan koskevan vain paperia, joka voidaan skannata, eli ei lumppupaperia. Yksi tutkijatuttavani kertoi kuitenkin Turussa digitoitujen 1700-luvun niteiden olleen alkuperäistä huonommassa kunnossa digitoinnin jälkeen.

P. S. Suomen historiallinen seura seuraa arkistoasioita sekä valtamediasta että blogeista.

Viipurista kohti Kirvua 1869

Ilmarisessa 8.10.1869 julkaistiin ensimmäinen osa kirjoituksesta Kappale matkamuistelmia, joka venyi niin, että kirjoittaja itsekin sanoi sen olevan nälkävuotta pidempi. Kirjoitus ei myöskään pysynyt otsikkonsa alla vaan käsitteli enimmäkseen maataloutta. Aivan aluksi se kuitenkin antoi kuvauksen käytännön matkustustuksesta:

Viime Syyskuun alussa oli minun asian vaativista syistä tehtävä pikku matkustus Viipurista maalle — ei edemmäksi kuin Kirvuun. Tämmönen matkakappale kokonaisuudessaan, jonka kaupunkilainen usiasti tekee ainoastaan hengittääksensä maaseudun raitista ilmaa, ja päinvastoin maamies ehkä ei paremman kuin tupakan puutteessa käy kaupungin kauppamiestä tervehtämässä, ei ansaitseisi yleisölle huomauttamista, sillä niinkuin tietty emme muutamalta virsta-kymmeneltä voi, jonkun suuren ristiretken tekiän taikka muun maailman mainion luonnontutkian tavalla antaa mitään korkeampia ja viehättävämpiä kertomuksia lukialle; mutta toivon että lukia jonkun joutohetkensä huviksi silmää toisinaan vähäpätöistä kotimaistakin uutelota!

Ilomielin, hymyhuulin jätin Viipurimme pöllyset kadut ja hälysen elämän, istuen totisena kuin tervaskanto kyytimiehen kärryssä, toivolla pääseväni taas nauttimaan maaseudun vakaisuutta, joka salon jylhän kainalossa kasvaneelle on aina miellyttävää, huvittavaa. Mutta hetkisen istuttuani tässä hyvässä toiveessani kuin alkoi rankka sade kylmän tuulen kera oikeen lijottamaan, kärryn pyörät hinata loassa saivartavan hevosen perässä hiljemmin kuin tavallinen jalkamarssi ja pimeys valtasi näön-aistimen, alkoivat ajatukseni soudella toisia tuulia ja varsinkin kuin vihdoinkin pääsin niin kastuneena miten kastua voipi erääsen kestikievari-huoneesen, jota kesäsen ajan vuoksi ei vielä oltu lämmitetty, vaan jossa kuitenkin huo'atessa syntyvä vesikaasi muuttui kokonaan höyryksi ja josta voipi arvata kuinka miellyttävä semmonen lämpömäärä on täysin kastuneelle, muistui mieleeni ruumiini väristessä kuin kaihla virrassa ja hampaideni "loukkua lyödessä" että jos joku kaupunkilainen keikkari, joka tämmösen sateen räiskyessä viettää iltaansa jossakin hienossa ravintolassa joko totilasin vieressä eli biljardi-pöydän ääressä taikka muussa hemmetärten lepertelevässä seurassa, tietääkin antaa arvon hienoudellensa edellä "maan moukan" (toden puhuen ei minulla ole mitään erinäistä tarkoitusta kaupunkien elämätä vastaan, vaan että ylimalkaan ympäri maailman on aina kaupungeissa elämä hienompi maaseutuin ja toisessa katsannossa löytyy kaupungissa samoin kuin maallakin jotka tekevät työtä sekä itsensä että maan hyödyksi, kuin myös päinvastoin puolisivistyneissä etenki kaikenlaisissa virkamiehissä turhamaisuutta, lentoisuutta, ylpeyttä ja narrimaisuutta taikka toisin sanoen tuhmuutta, jos ylpeydellä sitä merkitään), niin ompa heillä siihen tosin oikeuskin sekä täysi syy elämän laatuisuuden suhteen, Mutta ehdittyäni huomeisen päivän valoon ja tavalliseen lämpimyyteen haihdutti ulkomaailman muoto-vaihteet taas pian viime öisen epäkohtaisen eloni ja niin nuhjustin matkani rauhallisella mielellä eteenpäin.

(*) Ilmarinen 08.10.1869 no 41, 15.10.1869 no 42, 22.10.1869 no 43, 29.10.1869 no 44, 26.11.1869 no 48, 17.12.1869 no 51, 31.12.1869 no 53, 14.01.1870 no 2

Lammilta Luhankaan 1860-luvun alussa

 T. J. D. tarjosi Suomen julkisten sanomien lukijoille (20.07.1863 no 54, 23.07.1863 no 55, 30.07.1863 no 57) Tuomisia Savossa käymämatkalta. Näyte alkumatkasta:

Jätettyäni jäähyvästit sille puheliaalle kauppiaalle, joka jäi kuormineen Turenkiin, otin minä tarjotun kyytihevoisen ja aloin ajaa kauniisti kasvavain Turengin toukopeltoin välitse sekä sitte metsämaita aina Lammin pitäjääseen asti.

Lammin kirkon kylässä on paljo taloja ja koko silmä-ala tasaisia peltoja, joidenka lävitse maantiet menevät, mut ei niillä ole kuitenkaan kuistia, niinkuin pohjoisSavossa, ja kun kuistia ei ole, niin portit ovat välttämättömiä niin kauvan kuin pellot pidetään aidattuina eikä aitain tarpeellisuutta paimenia pitämällä poisteta. Sillä hollivälillä, joka Lammin kirkon sivuitse menee pohjoiseen päin, oli siis 12 avattavaa porttia. Touvot näyttivät ylimalkaan jokseenki hyviltä, mut lanttopaikoissa oli menneen kesäiset sateet painaneet rukiin laihot niin, että muutamat paikat olivat kevättouvoksi kylvetyt. — 

Hämeessä on hevoiset pieniä mut enimmiten vireitä ja kestäviä ajaa hitistää, vaikka kestikievarien välit ovat noin paria peninkulmaa pitkiä, ja vieläpä pitempiäkin. Minä jouduin siis jo samana iltana hyvällä aikaa Padasjoen kirkolle, jossa toukopellot olivat jo silmään pistävästi täysinäisemmät kuin Uudellamaalla sekä Lammin pitäjäässä.

Kello 10 iltaisella läksin, kyyditsijän saatuani, pienellä veneellä Päijänteen yli. Kyyditsijä sanoi Padasjokelaisten toivovan sangen hyvää vuotta sekä toukojen että heinän saannin puolesta, mut metsän pedot olivat paria päivää ennen tehneet paljo vahinkoa. Karhu oli kaatanut monta lehmää ja sudet tappaneet kaksi hevoista, joista toinen oli ollut rekivedoksi tuleva, toinen maitovarsa.

Kello 4 seuraavana aamuna tulin höyrylaivan sillalle Sysmän pitäjäässä. Sillan korvassa on kestikievari, jossa rupesin levolle. Levättyäni ajoin Sysmän kirkolle, jossa on sangen paljo herrastalojakin. Touvot näyttivät ylipäätään olevan paljoa kehnommat kuin Padasjoella, ja ruispeltoja oli paikoin kauraksikin kylvetty. Eläinten ruokaa ei myös näyttänyt olevan viljavalta metsässä. Kivikkomaita ja silmähollin laajuudelta kataikoita — varsinki rantakestikievarin ja kirkon välillä — sekä punamultasekaista rapakivi- ja somerosekaista maata mut paikoin hyvääki savisekaista.

Sysmästä matkustin sekä maantietä ja vettä myöten Luhangon kappeliin, jonka kirkolle jouduin murkinan aikaan. Sielläpä oli toukopellot sekä karjanlaitumet mitä kauniimmassa kukoistuksessaan.

Luhangossa viivyin 22 päivään asti ja katselin heidän kauniita toukojansa ja kukoistavia, heinäisiä karjanlaitumiansa sekä sain kuulla, että karhu oli sielläkin kaatanut kaksi lehmää. Sunnuntaina 21 p. satoi moneen kertaan vettä ja ukkoinen kävi kovasti. vahvimmat paikat ruispelloissa todistivat nöyryyttään luonnon voimille ja kyönöttivät siis kaikki lakolanttoina. Isännät arvelivat, että eipä taida enää noustakkaan.

Tampereella 1890

Ylioppilas P. kirjoitti sanomalehteä Sanomia Turusta varten matkastaan Turku-Tampere-Kangasala otsikolla Eräs kesäinen matkamuistelma.(*) Ote:

Tampereen kaupunki, joka on perustettu v. 1779 kuningas Kustaa III hallitessa ja saanut vapaakaupungin oikeudet keisari Aleksanteri I aikana v. 1821, on Satakunnan maakunnan kaakkoisessa nurkassa, Hämeen läänissä, ja sijaitsee erittäin ihanalla paikalla Näsijärven ja Pyhäjärven välillä Tammerkosken varrella, on Suomen suurin tehdaskaupunki ja muutenkin sisämaan suurimpia kaupungeita (ja kuten tämän vuotinen almanakka osoittaa oli siellä 1887 asukkaita 17,268). Siinä siis kaikki mitä tiesin tästä kaupungista ennakolta. Mutta olihan siinäkin jo luuranko, pohjaperusteet tiedoilleni, ja nythän on mainio tilaisuus täyttää tätä luurankoa, ajattelin itsekseni Tampereelle tullessani. Mutta vaikka minun täytyykin tunnustaa, että tuo täyte sittekin jäi useissa kohdin hyvinkin laihaksi, osaksi ajan niukkuuden, osaksi muiden esteiden tähden, niin on minun kuitenkin ilolla myös mainitseminen, että "tulin, näin, voitin". Matkani; varsinaisena tarkoituksena olikin vain nähdä ja ihailla kehuttua kesäistä luontoa täälläpäin maailmaa, ja että tämän tarkoitukseni Tampereella ollessanikin saavutin, sen vielä nytkin ilolla mainitsen. 

Kun jo olin itselleni majapaikan hankkinut, lähdin kävelemään ja katselemaan vähän ympärilleni. Huomasin, ett'ei Tampere rakennuksensa puolesta suinkaan ole mikään komea eikä siis siten erityisempää huomiota herättävä kaupunki, vaikka sen asema molemmin puolin valtavaa Tammerkoskea onkin vallan mainio. Paitsi uutta kaunista kirkkoa, torin varrella olevaa raatihuonerakennusta ja muutamia yksityisten uhkeilta näyttäviä kivihuoneustoja ei täällä olekaan oikeastaan muita "silmiin pistäviä" rakennuksia kuin juuri nuo lukuisat tehtaat, joiden savutorvet hirveän korkeina kohoavat ilmaan. Mieleni tosin kyllä teki katsomaan, kuinka työ noissa tehtaissa oikein sujui, kuinka niissä paperia tehtiin, puuvillaa valmistettiin, kehrättiin ja kutoa helskytettiin, mutta sainkin kuulla ja porteille naulatuista ilmoituksista nähdä, että oli turha vaiva syrjäisen sisälle yrittää. 

Arvelinkin siis olevan parasta kääntää katselemisen toiselle tolalle, ja lähdin marssimaan ulos kaupungista, nähdäkseni mitä hyvää tuolla ulkopuolella tehtaitten hirveää jyminää ja kaupungin tavallista helinää ystävällisen luonnon rauhallisessa helmassa tarjotaan. Suuntasin askeleeni Pyhäjärveä kohti. Ilta oli niin ihana. Taivas hymyili sangen suloisesti. Aurinko ei ollut vielä mailleen mennyt kun saavuin tuon minun mielestäni niin ihmeen ihanan järven rannalle. Istuin eräälle tien varrella olevalle penkille, istuin ja ihmetellen ihailin tuota kokonaiskuvaa, minkä iltaauringon loisteessa kimalteleva järvi, jonka pinnan vieno iltatuuli hieman pani karehtimaan, lehtiset saarelmat, niemekkeet ja rannoilla kasvava juhlallinen kuusi-, mänty- ja lehtipuumetsikkö sekä näiden kaikkien yllä oleva kirkas, sininen taivas yhteensä muodostivat. — Oi kuinka herttaista sentään on Suomen suvi-illan suloa nauttia, kuinka äärettömän ihanaa kesäisen lempeän luonnon helmassa oleskella! Niin kummalliset, aivan ylimaailmalliset tunteet silloin ehdottomasti valtaavat ihmislapsen sydämen. Niin puhtaat, niin viattomat, niin juhlalliset ovat nuo kuvat tuossa ihanan luonnon komeassa temppelissä, että kaikki arkipäiväiset ajatukset kauas poistuvat ja mielemme täyttyy ylevillä aatteilla. En todellakaan luulisi niin henkisesti sokeaa ihmistä löytyvän, joka, nähdessään ympärillään tuollaisen majesteetillisen näyn, ei siitä olisi millänsäkään, jonka sydämeen, jos se muutoin kova ja raakakin olisi, ei syttyisi kumminkin muutamia jalon isänmaan rakkauden säkeniä, ja jonka rinnasta ei ainakin harvoja huokauksia korkeuteen kohoaisi. Omasta puolestani täytyy minun tunnustaa, ett'ei tuo näkemäni suinkaan ollut vaikuttamatta minuun. Pitihän luonto minulle tuossa Pyhäjärven rakkaalla rannalla ihanan iltasaarnan, jonka teksti ei hevin haihtune sielustani. Ja kun lintuset puiden oksilla istuessaan lauleskelivat iltavirsiä Luojallensa, otin minäkin kaikesta sydämestäni osaa heidän kiitos- ja ylistyslauluihinsa ja lausuin hiljaa itsekseni nuo tunnetun runoilijan sanat: „Oi taivahan pyhä Herra, Mitä lintunen rukoilen. Min kaunihin maan sa sääsit Ja taivaan kuin suloisen. Suo järveimme kalvon säihkyy Yhä lempemme tueta vaan. Oi Herra intoa lainaa Ain' maatamme rakastamaan!"

(*) Sanomia Turusta 26.11.1890 no 277, 27.11.1890 no 278, 28.11.1890 no 279, 04.12.1890 no 284, 05.12.1890 no 285, 18.12.1890 no 296, 27.12.1890 no 302 

Matkamiehen havainnoita Kaakkois-Hämeestä

 Nimimerkki -o -n tarjosi kesällä 1888 Matkamiehen havainnoita Kaakkois-Hämeestä.(*) Ote:

On mainitsematta jäänyt nuot suuret herraskartanot, joita outo huomaa näissä pitäjissä niin paljon. — Ne ovat suurimmaksi osaksi niitä Hämeen vanhan aatelin sukutaloja, joita ennen oli paljoa enemmän kuin nyt, vaikka otetaan lukuun nekin, jotka jo ovat talonpoikaisten hallussa. Kartanoiden akumenttitiloja on suuri osa joka pitäjän taloista ja onpa niissä vielä muutamia, joilla on veromatka Asikkalasta Hauholle ja Nastolasta Kärkölään. Aatelin muinaisesta vallasta ei ole enää muuta jäljellä, kuin monet tarinat ja "kaaskut" Huurneista ja Korpeista ja muista kuuluisista muinaisherroista. Olemmepa tavanneet talonpoikaisia, jotka johtavat sukunsa vanhoista aatelissuvuista. Muutamissa kylissä vielä lukevat metsän ja kalaveden vähyyden näitten entisten herrain vääryydeksi — "kukas niitä vastaan pystyi riitelemään". Entisten aikain jätteitä on kai sekin, että aatelisrouvia vielä nytkin sanotaan "armoiksi". 

Me emme suinkaan olleet yksinämme kuljeksimassa sydänmailla — herramaisia sporttimiehiä emme sattuneet näkemään, mutta näimme sen sijaan muita matkalaisia — noita täälläpäin tavallisia rättimiehiä eli lumppureita, jotka vankkureillaan kuljeksivat vähimmätkin syrjäpaikat. Heille antavat köyhät vaimot mielellään liiat rätit j. n. e. saaden heiltä rihkamia vastaan. 

Turvallisesti kulkee laukkukarjalainenkin vielä syrjätienoilla — syrjällehän hänen täytyy paeta — hän pelkää lautamiehiäkin. Oikein ihmetellä täytyy sitä suosiota, jota he yhteisen kansan puolelta nauttivat — eikä se olekaan ihmettä — säästyyhän pitkät kaupunkija puotimatkat ja vielä niin helpolla saa tavaran heiltä. Eräs kotipuolelleen matkustava laukkukarjalainen kertoi minulle kuinka vallesmanni oli ottanut pois häneltä repun muutaman isännän kanssa, mutta se sama isäntä oli laukkua tarkastaessa salaa pistänyt karjalaiselle kouraan rahat, jotka olivat kätkettynä laukkuun.

(*) Hämeen Sanomat 14.08.1888 no 65, 17.08.1888 no 66, 21.08.1888 no 67, 24.08.1888 no 68

Tampereelta Hyvinkäälle 1880

Kesällä 1880 nimimerkki K. L. kirjoitti Kaarlo-veikolle Hämeenkyrössä Matkamuistelmia Pirkkalasta Hankoniemelle.(*)

Oli ihana ilma Kesäkuun 22 päivä. Aurinko siirsi rataansa sinisen taivaan laella, luoden kirkkaat säteensä tomun asukkaille, samalla kirkastaen äsken uuteen eloon virkistynyttä kasvikuntaa. Aika joutui ja läksin perheeneni P:n pitäjään Tampereen rajaisesta kolkasta. Saavuttuamme Tampereelle huusi sen kasvattaja, tuo vanha tuttava koski, kuohupäine hyrskyineen hohisevalla äänellänsä: „tervetuloa ja hyvästi", samalla huomauttaen kuinka uonnon voimat ihmisneron avulla voivat muodostaa ympäristöänsä, kasvattaa ja lisätä seudun asukkaita ja liikettä. Tätä todistaapi kyllin se, että Tampere on jo toinen tahi ainakin kolmas kaupunki väkiluvussa ja etevin tehdaskaupunki maassamme. Eipä suurta aikaa huutaa kiviheiton päässä, toinen suuri luonnon voima, höyryhepo, ihmisen palveliana matkustajille: joutukaa! Jospa Amerikalainen Fulton, joka v. 1808 rakensi ensimäisen höyrylaivan, pääsisi tomumajastansa näkemään, kuinka hänen keksintönsä nykyään säännöllisesti palvelee ihmistä, ei hän suinkaan sitä enää tuntisi omaksi keksinnöksensä. Tosin suuret nerot ovat sitä aikojen kuluessa paljon korjanneet ja muodostaneet, mutta kuitenkin suurin ansio on sen, joka tuon ennen tuntemattoman voiman on voimaksi näyttänyt. Se meitä nyt kiidättää suurella voimalla ja nopeudella säännöllisesti.

— Kello lyö 4 ja nyt lähdetään. Heti arjoaapi Pyhäjärven kirkas pinta kauniine saarinensa ihanan ja juhlallisen näköalan samalla kun rautatien ääriset viljavainiot samalla kohtaa näyttää runsaasti luupaavilta. Matkaa jatketaan, asemapaikalta toiselle, kunnes illalla tullaan Hyminkäälle, jossa täytyy viettää yötä ja saapi levollisena muistella kuletun matkan vaiheita. Siitä ei ole juuri suurin sanottavaa. Tien äärillä vaihetteli mäet ja laaksot, kalliot ja kivikot, metsät, suot, pellot ja niityt, vainiot näyttivät yleensä lupaavan omistajilleen keskinkertaista tuloa, niityt sitä vastaan huonoa. Heinä niissä näytti harvalta. Sittemmin saatu virvoittava sade voipi niitä vielä paljon parantaa.

(*) Tampereen Sanomat 10.07.1880 no 55, 17.07.1880 no 57,  24.07.1880 no 59, 28.07.1880 no 60, 11.08.1880 no 64

Muisteltu huvimatka 1850-luvun Tampereelta

Nimimerkki Valto muisteli Tampereen Sanomiin (10.10.1887 no 119, 12.10.1887 no 120, 14.10.1887 no 121) otsikolla Eräs huvimatka noin 30 vuotta sitten. 

Katsokaamme erään köyhän perheen asuntoon; siellä on perheen isä pöydän päässä istuen ja lukien rukouskirjaa, ja perheen äiti toimii aamuaskareita. Kaksi nuorinta lasta nukkuvat vielä, vaan Kalle, vanhin, noin 11 vuotias, on jo aikoja ollut ylhäällä, sillä hänellä on suuria hankkeita ja hän toivoo paljon tältä päivältä. Hänen pitäisi, näet, lähteä huvimatkalle, siitä hän uneksi, siitä hän miettii ja puhuu. Aurinko paistaa kirkkaasti, ja kirkas on Kallenki mieli. Se kuvaili tuon matkan mitä hauskimmaksi ja hupaisimmaksi. Äiti pani evästä mukaan, rahaa ei häneltä liiennyt. Mutta mitäpä Kalle sillä tekikään, ja kun he olivat köyhiä, ei äiti ollut liian taipuvainen siihen matkaankaan, mutta salli hän sen kuitenkin kerran Kallelle mieliksi ja päästi hänet menemään. 

Laivan oli määrä lähteä kello 6, ja kun pilli ensikerran vihelsi, oli Kalle jo matkalla rantaan. Täällä oli vanhan oluttehtaan perustus laskettu rantakarille, josta sitten aikojen kuluessa on muodostunut niemeke, jonka ulkonevaa nokkaa nimitetään "Mamman nokaksi" ja joka jakaa Mustanlahden kahtia. Sen lännen puolista osaa nimitetäään Korteslahdeksi; oluttehdas on Korteslahden suulla, ja sen takana puusta tehty rantalaituri. Tässä oli syvä vesi ja muuten sopiva ottaa matkustavaisia sekä tavaraa laivaan. Siihen aikaan oli vielä Korteslahden muut rannat alkuperäisellä kannalla, ja kaupungin kivilaiturille oli usein halkoja heittelemällä ajettu laivasta suuriin sikinsokin oleviin röykkiöihin. Sentähden oli "Prykin tausta" enimmäkseen höyrylaivain satama, ja siellä oli myös hyvä oluen saanti; sitä sai ajalla millä hyvänsä ja kuinka suurissa määrin tahansa.

Tällä kertaa oli Mustanlahden kalliot vetäneet enimmät kaupungin asukkaat luoksensa. Ken ei halunnut huvimatkalle, hän nautti huvia "Kirsperi"-kannun ääressä. Toiset valitsivat itsellensä hyvän näköalan Näsijärven laajalle pinnalle. Kaikilla oli vaan päätarkoituksena nähdä "valkealaivan" lähtöä, sillä se oli silloin vielä harvinainen ilmiö, kun ei niitä ollut useampaa kuin kaksi: "Ahti" ja "Jalo". Tämä viimeksi mainittu oli nyt varustettu lähtemään huvimatkalle. Yltäympäri oli kiinnitetty limoja pitkin lavan sivuja, ja uljaana kohotti sen pitkä masto latvansa taivasta kohti. Perän puolella tuprusi paksu savu piipusta ulos. Tämä oli tavallinen halkolaiva, joka kuljetti halkoja kaupungin tarpeeksi. Purjelaivasta oli se muodostettu höyry-purjelaivaksi siten, että toinen masto oli otettu pois peränpuolelta, kajuutta perässä isonnettu, ja sinne asetettu höyrykone pannuineen Se oli vaan yksisilinterinen, jota väännettiin alkuun, kuin käymään pantiin, ja imuputken kautta johdettiin vesi pannuun, joka oli pystyssä ja jonka päällä kulki sauhutorvi, polvistuen hyvän joukon taaksepäin. Tämän päässä oli suuri, rautalankainen huppu.

Täällä näemme Kallenkin ihmettelemässä Oli hän tosin ennenkin jo nähnyt saman laivan ja tiennyt sen nimenkin, joka oli "Jalo." Mutta nyt se näytti paljon jalommalta kuin ennen. Minkä tähden? Sillä kentiesi, kun hänkin nyt sai koettaa sen jaloutta. Hän tunsi itsessään suurta arvollisuutta, ja näistä mietteistä hänet herätti pillin luja vihellys.

Kalle tukki korvansa käsillään ja läheni laivaa, jolla toiset pojat jo juoksivat ja kiipeilivät nuoria myöten mastoon. Mutta Kalle oli arkaluontoinen; hän kulki hiljalleen paikasta toiseen, katseli ja mietti, meni perä kannelle, josta näki konehuoneesen, sekä tarkasteki kaikkia kohtia.