Ongelmallinen sulhanen Lohtajalla

Johan Jacobsson syntyi jossain 4.7.1781. Ehkä. 

Inrikes Tidningar 9.10.1804

Hän saapui Lohtajaan Halikon ruukilta saamansa todistuksen kanssa. Reittinsä ei ollut suoraviivainen, joten kun hän suunnitteli avioliittoa Alaviirteen kylän Yrjänän talontyttären Anna Michelsdotterin kanssa esteettömyytensä varmistaminen vaati sanomalehtikuulutuksen. Sen mukaan Johan oli Halikosta lähdettyään oleskellut useita kuukausia Tukholmassa ja siellä ottanut pestin lohtajalaisen Erik Niemen reservimieheksi. 

Valitettavasti Lohtajan kirkkoherra ei päivännyt ilmoitustaan, sillä vuonna 1804 tapahtui paljon. Ensinnäkin Lisa Eriksdotter Lassila synnytti 18.1.1804, jonka isäksi merkittiin kihlattunsa Johan Dahlström. Rippikirjassa Johan Dahlström on Erik Niemen reservimies ja kohdallaan on huomautus Halikosta saadusta todistuksesta (Lohtaja RK 1803-1809, 194). 

Johan Dahlström vei Lisa Eriksdotterin (s. 13.11.1782 Kälviä) vihille 2.7.1804 eli ennen sanomalehti-ilmoitusten julkaisua. Samana vuonna hän ehti vielä rippikirjamerkinnän perusteella karkaamaan. 

Anna Michelsdotter Yrjänä ei mennyt kenenkään kanssa naimisiin, hän kuoli 30.8.1806 (Lohtaja RK 1803-1809, 88)

Muutama kuva Pariisista 1878

Pariisin maailmannäyttelyssä 1878 Suomella ei ollut ikiomaa osastoa, mikä ehkä selittää niukahkoa kuvastoa Finnassa: Suomen ja Venäjän osaston esineistöä, Suomen osaston esineistöä, Suomen osaston esineistöä, Suomen osaston esineistöä. Kauppatavaran lisäksi esillä oli kansatieteellinen näyttely, josta on Finnassa yksi valokuva.

Museovirasto

Jonkinlaista lisäarvoa on siis Ny illustrerad tidningin 7/1879 julkaisemilla valokuviin perustuvilla kuvilla. Vaikka toinen niistä perustuu juuri yllä olevaan valokuvaan.

Kerstin Smedsin kirjasta Helsingfors-Paris : Finlands utveckling till nation på världsutställningarna 1851-1900 selviää, että Pariisiin lähetettiin kesän 1876 yleisen näyttelyn kansatieteellisen osan Säkylän ja Alahärmän interiöörit, savolaisvene ja mallinukkeryhmät Tenholasta, Askolasta sekä Viipurin läänistä.

Aleksanteri Leinosen nuoruudesta ja jatkokertomuksista

Kohtasin Aleksanteri Leinosen hänen omaelämäkerrallisessa tekstissään, jota julkaistiin Amerikan Suomalainen Lehdessä 21.4.1893-2.2.1894. Nimettömästi, mutta yksityiskohdat paljastivat, että kyseessä oli suomenkielisten siirtolaislehtien pioneeri. Kertomuksessaan hän ei paljasta syytä lähtöä Amerikkaan eikä myöskään perhetaustaansa, joka ei selviä myöskään Wikipedia-sivultaan.

Sekä Paltamon kastettujen listasta että Genistä voi lukea, että Aleksanterin vanhemmat olivat Erkki Leinonen ja tämän toinen vaimo Elsa Sivonen. Kajaanin Lehdessä 17.12.1902 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Aleksanteri syntyi 28.4.1846 Paltamon Melalahden kylässä Antinlahden talossa, mutta missään ei sanota suoraan, että isänsä olisi ollut talollinen. Aleksanterin kaksoisveli Adolf kuoli 15 päiväisenä kuumesairauteen 16.5.1846. Aleksanteri selvisi, mutta menetti äitinsä vain 3-vuotiaana ja oli vain 9-vuotias isänsä kuollessa.

Näistä heikoista lähtökohdista huolimatta Kajaanin Lehden muistokirjoituksen mukaan Aleksanteri pääsi käymään Kajaanin ala-alkeiskoulua ja Kansan kuvalehden 12/1902 vastaavassa tekstissä kerrotaan hänen jatkaneen koulunkäyntiä Oulussa. Geni-profiiliinsa on Oiva Turpeisen kirjasta Anders Lönnbohm - Maanmittari ja runoilijoiden isä (2008, 38-39) saatu tieto, että Aleksanteri asui teini-ikäisenä vuosina 1860-1864 Paltamon Paltaniemen Hövelössä ja toimi maanmittari Lönnbohmin apulaisena, kunnes tämän työt isojaon päätyttyä vähenivät huomattavasti.

Nimimerkillä -der -nen alkoi ilmestyä sanomalehdissä tekstejä vuonna 1864. Aleksanterin olinpaikka ei selviä artikkelista Ruokkolaisista Pohjanmaalla (Päivätär 21.3.1864), mutta syyskuussa hän kirjoitti kuulumisia Paltamosta (OWS 8.10.1864), jossa hän oli myös seuraavana keväänä (SJS 4.5.1865). Kirjoittamisensa laajeni uusiin kirjallisuudenlajeihin. Maiden ja merien takaa julkaisi numerossa 15/1865 runonsa Toivovan huokaus ja Oulun Wiikko-Sanomissa ilmestyi jatkokertomuksensa Sulhon kosto. Iso-isän muistelmia(*). Seuraavana kesänä jatkokertomuksensa nimi oli Ihminen päättää, Jumala säätää (**) ja fiktiota oli myös kertomus Tytön pääsky ja varpunen (OWS 16.11.1867).

Lähempänä paikalliskirjettä kuin fitiota on teksti Kaksi ihmettä (Pohjan-Tähti 15.05.1867, jossa Aleksanteri antoi kaksi esimerkkiä siitä "kuinka vähäpätöisistä ja luonnollisista asioista tulevat usein suuret ja luonnottomat kummitus-jutut, taika-uskoisen rahvaankeskuudessa liikkeelle". Hän oli jo aiemmin esitellyt Taika-uskon jätteitä Kajaanin läänissä (OWS 7.1.1865).

Keväällä 1868 Aleksanteri oli todennäköisesti Oulussa, sillä Oulussa asui Sota-vanhus Johana Hiltunen eli Ridell, josta hän kirjoitti laajan kuvauksen (OWS 6.6.1868). Lokakuun lopussa 1868 Aleksanteri kirjoitti pitkän kuvauksen Pudasjärveltä, mutta tekstistä ei selviä missä asioissa hän seudulla liikkui (SWL 20., 26., 28.11 & 5.12.1868). Samoista paikoista kertoo Matkamuistelmia (OWS 2.10.1869). Tammikuussa oli ilmestynyt runo Ensimäinen suutelo (OWS 30.1.1869), helmikuussa Onneton (OWS 13.2.1869) ja kesäkuussa Pettämätön toivo (OWS 5.6.1869) sekä Eriseurainen (OWS 12.6.1869).

Ennen kuin Itämeri jäätyi Aleksanteri lähti Amerikkaan, sillä hän lähetti Minnesotasta ensimmäisen kirjoituksensa Ouluun helmikuussa 1870 (OWS 2.4.1870). Faktan ohella hän lähetti Suomessa julkaistavaksi fiktiota, ainakin jatkokertomukset Kotkan lapset (***) ja Onnen etsiät (****). Molemmat sijoittuivat Amerikkaan ja jälkimmäisen saatteeksi Aleksanteri kirjoitti:

Aina siitä ajasta kun tulin tähän maahan, olen arvellut olisiko ulosmuuttoa Suomesta kehoitettava eli ei, mutta vihdoinkin, monia eri paikkakuntia sekä niiden oloja nähtyäni ja moninaisia vaiheita koeteltuani olen tullut siihen päätökseen, että ulosmuutto tänne on kaikin voimin estettävä. Myöskin kirjoitin joukon suora-sanaisia ohjeita Amerikaan aikojille, mutta jätin ne lähettämättä, sillä soveliaammaksi arvelen nykyänsä suomalaiselle yleisölle ne vähäiset ohjeet mitä olen sovitellut jutelmaani "Onnen etsiät." Kertoelmani on monin paikoin kuiva ja vähäpätöinen, mutta siinä olen koettanut kuvaella äskentulleiden muukalaisten vaiheita juuri semmoisiksi kun olen ne todella huomainnut. (OWS 9.1.1875)

(*) Oulun Wiikko-Sanomia 10.06.1865 no 23, 17.06.1865 no 24, 01.07.1865 no 26, 08.07.1865 no 27, 15.07.1865 no 28, 22.07.1865 no 29, 29.07.1865 no 30, 05.08.1865 no 31

(**) Oulun Wiikko-Sanomia 16.06.1866 no 24, 23.06.1866 no 25, 07.07.1866 no 27, 14.07.1866 no 28

(***) Kotkan lapset, Oulun Wiikko-Sanomia 26.08.1871 no 34, 02.09.1871 no 35, 09.09.1871 no 36, 16.09.1871 no 37, 23.09.1871 no 38, 30.09.1871 no 39, 07.10.1871 no 40, 21.10.1871 no 42, 28.10.1871 no 43, 04.11.1871 no 44

(****) Onnen etsiät, Oulun Wiikko-Sanomia 27.03.1875 no 13, 03.04.1875 no 14, 10.04.1875 no 15, 24.04.1875 no 17, 01.05.1875 no 18, 08.05.1875 no 19, 15.05.1875 no 20, 22.05.1875 no 21, 29.05.1875 no 22, 05.06.1875 no 23, 19.06.1875 no 25, 26.06.1875 no 26, 03.07.1875 no 27, 10.07.1875 no 28, 17.07.1875 no 29, 31.07.1875 no 31, 07.08.1875 no 32, 14.08.1875 no 33, 21.08.1875 no 34, 04.09.1875 no 36

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1875

Olavinlinnan 400-vuotismuiston kunniaksi Ny illustrerad tidning julkaisi yllä olevan valokuvaan perustuvan kuvan Olavinlinnasta numeron 31/1875 kannessa. Numerossa 40/1875 muisteltiin kolmella kuvalla Suomen sotaa tai tarkemmin sanottuna Vänrikki Stoolin Sandelsia.

Virran silta Iisalmella 

Ruhtinas Dolgorukin muistomerkki Iisalmen Koljonvirralla

Sandelsin tupa Partalan kylässä:

Loppuvuodesta lehdessä julkaistiin numeroissa 46, 48 & 49/1875 runsaasti kuvitettuna Retziuksen artikkeli Från Finlands bygder. Kaikki kuvat olivat tuttuja Retziuksen kirjoista, joten jätin nämä leikkelemättä.

Rekikyydillä Sotkamosta pohjoiseen 120 vuotta sitten

Joulun edellä 1902 Kalle Kajander kulki nälkää näkeneillä alueilla Päivälehden kirjeenvaihtajana. Sanomalehtiraporttien lisäksi hän kirjoitti kirjan Kuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902 (1903). Sen aluksi Kajander alkoi "Sotkamon kirkolla kysellä hevosta Ristijärvelle tai Hyrynsalmeen".

Joku arvelee, että minun olisi viisainta lähteä Kajaanin kautta. Se merkitsi sitä, että minun olisi pitänyt ajaa omia jälkiäni takaisin Kajaaniin viisi peninkulmaa, sillä sieltä juuri olin tulossa.

Aamulla lähdettiin sentään hämärissä salotaipaleelle, niin oli illalla päätetty.

Jäätä ajettiin aluksi ja kirkonkylä jäi taaksemme. Siinä oli heinän ja puun vetäjien jälkiä jo moneen ristiin. Tunsin itseni täysin turvalliseksi ja olin mitä parhaimmalla päällä, kun matka mielestäni alkoi niin hyvin.

— Hyvinhän tämä pitää, arvelin kyytimiehelle.

Hän vilkasi minuun ja sanoi:

— Tämäkö! Tottahan tämä kestää, koska ne eilen jo ajoivat Sapson selänkin yli. Mutta hetteiset suolammet eivät jäädy niinkään pian.

Alettiin lähestyä toista rantaa, niin jo seisautti mieheni hevosen ja nousi reestä jäälle.

— Mistähän ne nyt ovat ajaneet, mutisi hän melkein itsekseen, tarkastellen rantaa kaikilta suunnilta.

Lopulta keksi hän oikean kohdan, sinne käännettiin hevonen ja alettiin nousta jyrkän vaaran kuusikkoista rintaa.

Mutta voi sitä koluutusta. Lunta oli vähän vielä ja reslan jalas kolahteli ja kiljahteli joka kivessä, niin että selkää karmi, ja puut ja kannot rytyyttivät sen sivuja. Siinä kulki sentään metsän halki jonkunlainen tien aukko, joku poluntapainen, joka pehmeämmissä paikoissa oli uurtunut syvälle maahan, niinkuin kuurnan pohjaksi. Uurrospaikoissa kaatui reki monta kertaa, tulin lopulta tuskaiseksi ja lausuin jotensakin karkein sanoin paheksumiseni tien huonoudesta ja näistä ihmeellisistä uurroksista.

— Mikä lemmon tie tämä tällainen on?

— Se on tervatie.

Aloin kysellä mieheltä asiaa tarkemmin, sillä minulla ei ollut vähintäkään käsitystä, miksi tervatien piti olla juuri tällaisen. Jos terva tarvitsi eri teitä kuin muut aineet tässä maailmassa, niin eikö se sentään olisi voinut olla tasainen.

Näytti siltä, kuin mieheni ei olisi viitsinyt vastata minulle mitään.

— Uurtavathan ne tynnyrit pyöriessään pehmeämmän kohdan, vastasi hän lopulta.

— Pyörimälläkö niitä kuletetaan?

— Mitenkäs muuten. Palkkuvissa pyörivät.

En tullut hullua hurskaammaksi.

— Mutta mitkä ne palkkuet sitten ovat?

Mies katsoi minuun sellaisilla silmillä, että aloin jo sydämmessäni närkästyä häneen. Hän näytti selvästi ihmettelevän, että maailmassa saattoi löytyä joku ihminen, joka ei tiennyt mitkä palkkuet olivat. Hän koetti sentään antaa minulle jonkun lyhyen selityksen siitä, mutta käsitykseni palkkuista meni sekavaa sekavammaksi, enkä viitsinyt mieheltä sen enempää udella, vaan päätin ottaa asiasta selon jossain sopivassa tilaisuudessa. Tyydyin sillä kerralla vaan siihen tietoon, että palkkuet löytyvät maailmassa, että tervatynnyrit niissä pyörivät ja että niitten tekemiin uurroksiin saattaa reki hyvin helposti kaatua ja iskeä perässä istujan kyynärpään kiviä vastaan ihan turraksi.

— Eivätkö ne tynnyrit siinä pyöriessään hajoa? kysyin sentään vielä mieheltä.

— Mikä ne hajottaisi, kun ovat tervaa täynnä.

Siinä se oli!

Uteliaisuus on yksi ihmishengen herkimpiä kieliä, joka ei vähillä lakkaa väräjämästä, kun siihen kerran kosketetaan. Rupesin yhtäkaikki uudelleen kyselemään kyytimieheltäni, millaiset ne palkkuet olivat, ja vihdoin, kun oli kotva seisotettu hevosta ja selityksen avuksi taitettu kaksi oksaa tien vieressä olevasta kuusesta, tulin siihen tietoon, että palkkuet olivat jonkunlaiset aisat, joissa itse tervatynnöri päistään kiinnitettynä teki hevosen vetäessä pyöräin virkaa.

Uudenkaupungin lokikirjat ja muut kirjat

Kansalliskirjaston uutiskirje johdatti minut tiedotteeseen Uutta Finnassa: Oikopolku tutkimukseen -sisältöalue laajenee museoiden ja arkistojen aineistoilla ja se puolestaan sivulle Oikopolku tutkimukseen. Uusien tutkimusjulkaisujen päällimmäisenä sattui olemaan kirja-arvostelu vuodelta 2007, joten hyppäsin oikeaan laitaan, jossa hieman ristiriitaisesti Tutkimusaineistoista annetaan esimerkit "kuvia esineitä, kirjeitä, arkistoaineistoja", mutta uutuussyötteen otsikkona on "Uusia arkistoaineistoja".Tuon listan kakkosena sattui olemaan Journal till Skonerten Alkaja; lokikirja; laivapäiväkirja ja tämän alkapuolella lisää lokikirjoja, joita en ollut aiemmin avannut yhtään. 

Enkä avannut nytkään, sillä Finnan kautta on tarjolla vain kansikuvat. Tämäkin on tietenkin askel oikeaan suuntaan, sillä pitkäaikaisena ongelmanahan on ollut se, ettei museoiden arkistokokoelmien sisällöstä ole ollut saatavilla tietoa (Ks. Täydennysosa 5 joulukuulta 2022). Tuonti Finnaan palvelee tiedonhakijaa, joka etsii lokikirjoja tai tiettyä alusta. Tutkija jää miettimään, mitä on tuotu esille ja mitä - syystä tai  toisesta - ei. Eli edelleen kattavaa arkistoluetteloa jään kaipaamaan.

Selatessani uutuuksia eteenpäin lokikirjojen lomaan, tuli vastaavasti kansiensa dokumentoinnin saaneita suomalaisittain varhaisia painotuotteita, kuten esimerkiksi Tohtori Martti Lutheeruksen Isä Meidän Selitys. Sekä Saksan että Ruottin kielestä suomennettu. 1841. Museon näkökulmasta kyseessä ei ole kirja vaan "arkistomateriaali". Tämä tarkoittaa sitä, että jos joku jostain syystä käyttäisi Finnaa kirjojen fyysisten kappaleiden etsintään ja hyödyntäisi käyttöliittymän vasemman reunan suodatinta Aineistotyyppi > Kirja, tämä kappale jäisi löytymättä.

Mutta, yllätyksekseni, myös arkistomateriaaliksi luokiteltu postikortti Turku-postikortti, Betel-kirkko on hakutuloksissa senkin jälkeen kun tekee rajauksen Aineistotyyppi > Kuva. Minähän päivänä saisin aikaiseksi opetella Finna-haun perusteet?

 

Sarkofagin lahjoittaja ja romanttisen tarinan sankari

Edellisissä teksteissä vilahtanut Louis Guillamo eli Ludwig William Devienne syntyi 7.4.1835 Tallinnassa eli hän oli 10-vuotias perheensä muuttaessa Helsinkiin.[1] Hän kävi Helsingin lyseota vuosina 1845-50 ennen lähtöään merille.[2] Krimin sodan aikana hän "liittyi aliluutnantiksi 1. suomalaiseen (27.) ekipaasiin kesäkuussa 1855. Osallistui Viaporin puolustukseen 28.–29.7.1855 ja sai siitä 4. luokan Annan urheudesta lokakuussa 1855. Osallistui Hankoniemen luo upotettujen aseiden nostoon talvella 1856 ja sai siitä kenraalikuvernöörin kiitoksen toukokuussa"[2]

Amalia Catharina [20]

Sodan päätyttyä Ludwig William Devienne oli purjehduskauden 1857 höyrylaiva Fultonin kapteeni ja ajoi reittiliikennettä Helsingin ja Tukholman välillä.[3] Kaupunkien välillä sijaitsevasta Tammisaaresta oli marraskuussa vierailulla Ludwig William Deviennen vanhempien luona Helsingissä mamselli Björkbom.[4] Kyseessä oli Amalia Catharina Björkbom (s. 4.12.1837 Tammisaari), sillä samana viikonloppuna luettiin kuulutus avioliitolleen Ludwig William Deviennen kanssa. Liitto solmittiin Helsingissä 6.12.1857.[5] Sisarentyttären myöhemmän kertomuksen perusteella Amalia Catharina oli karannut kotoaan, jossa isä oli liittoa vastaan. [20]

Suomenlahdella sahaus jäi yhteen vuoteen, sillä Ludwig William Devienne "pelasti Välimerellä Bonifacion salmessa kuusi kreikkalaista uppoavasta proomusta 1858 ja sai siitä hopeamitalin Vladimirin nauhaan 1862".[2] Vuonna 1865 "kapteeni Devienne" oli kapteenina aluksella Boug, joka liikennöi  Välimerelle ja Mustalle merelle osana höyrylaivaosakeyhtiötä, joka tunnetaan englanniksi nimellä The Russian Steam Navigation and Trading Company.[6] Konstantinopolista raportoitiin 8.12.1865, että kapteeni Devienne oli höyryaluksellaan Lazareff joutunut Lontoosta tullessaan huonoihin sääolosuhteisiin. Lasti oli kärsinyt vaurioita ja yksi masto menetetty.[7] Lazareff kuului myös venäläiselle yhtiölle.[8]

Liikkumiseen Välimerellä sopii se, että "Yliopiston kansallis-kaluston" syksyn 1860 lahjoituslistassa on  "laivaston luutnantilta L. Devienne: egyptiläisen muinaisen ruumiin kunnia-arkun".[9] Tämän sarkofagin kohtalosta on kerrottu erilaisia versioita. Vuonna 1874 museon amanuenssi maisteri Färling tiesi kertoa, että sarkofagin oli valinnut Georg August Wallin Aleksandriassa, mistä Devienne oli tuonut sen Suomeen hävittäen matkalla sarkofagin sisällä olleen muumion.[10] Koska Wallin kuoli jo vuonna 1852, esityksessä on isohko aukko. Sitä ei yritetty tukkia tuoreessakaan tekstissä, jossa todetaan 

Arkun vaiheista tiedetään melko vähän. Suomalainen professori ja tutkimusmatkailija Georg August Wallin hankki arkun Aleksandriasta, kun hän matkusti Egyptissä ja Lähi-idässä 1840-luvulla tutkimuksiaan tehden. Arkku on ilmeisesti peräisin muinaisen Egyptin pääkaupungista Thebasta, mutta tarkempaa löytöpaikkaa ei ole tiedossa.
Alkuperäisissä luettelointitiedoissa kerrotaan, että arkun sisällä oli muumio, mutta matkalla Suomeen se oli kadonnut. Ehkäpä muumio heitettiin laidan yli, kun meriluutnantti Devienne kuljetti arkun meritse Suomeen vuonna 1860. Kostea meri-ilma sai kenties muumiossa aikaan epämiellyttäviä reaktioita.[11]

Vaihtoehtoisesti sarkofagi kulki meritse Aleksanriasta Odessaan, jossa "lastautti suomalainen tiedemies kaikki Itämailta keräämänsä aarteet junaan, jonka tuli Venäjän läpi kuljettaa nuo kallisarvoiset kokoelmat Suomeen."[12] Toimintaa ei haitannut mitenkään se, että Odessaan tuli rautatie vasta vuonna 1865. Vuoden 2022 sanomalehtijutussa 12 vuoden väliä selitetään Krimin sodalla.[13] 

Kenellekään ei näytä tulleen mieleen selitys, että sarkofagilla ei olisi mitään tekemistä Wallinin kanssa. Tähän viittaa vahvasti Helsingfors Tidningarin etusivu 25.10.1860, jossa lyhyesti kerrotaan Aleksandriasta Yliopiston kansatieteellisiin kokoelmiin lähetetystä sarkofagista ja erikseen pidemmälti käsitellään Wallinin kuolinpäivän muistojuhlaa.

Kauppakapteeni Devienne lahjoitti syksyyn 1863 mennessä tarkemmin määrittelemättömänä ajankohtana yliopiston kokoelmiin myös 11 hopearahaa, 590 kuparirahaa ja 12 tinajäljennöstä (?). [14] Suomalaisen merimiesseuran museoon hän lahjoitti kullalla ja hopealla kirjaillun japanilaisen vaatteen.[15]

Marinkapten L. Devienne,
Åbo Akademis bildsamlingar

Amalia Catharina Devienne (s. s. Björkbom) kuoli ulkomaan matkalla 4.10.1866 ja haudattiin sveitsiläiseen Clarens-kylään lähellä Montreauxia.[20] 

Ludwig William Devienne kuoli pitkällisen kärsimyksen jälkeen 38-vuotiaana 22.10.1873 Beyruthissa, millä lienee tarkoitettu Beirutia. Häntä jäivät kuolinilmoituksen mukaan kaipaamaan leski ja kolme lasta.[16] 

Tyttärensä Ellen Adéle (s. 11.8.1863 Tammisaari) kuoli 25-vuotiaana Loviisassa 11.5.1889 Brynolf Rosendalin vaimona.[17] Vuonna 1875 elossa ollut tytär Amalia Matilda on kuollut vuoteen 1897 mennessä, sillä äidinäitinsä testamenttia vahvistettaessa kaivattiin vain merimies Ludvig Deviennea.[18] Noin kuukautta ennen Ellenin häitä Ludvig oli saapunut Venäjältä Loviisaan ja tämän jälkeen hänestä ei ole havaintoja.[19]

[1] Tallinnan Pyhän Olavin seurakunnan kasteet 1834-1856
[2] Mirko Harjula: Finland-based officers in Russian imperial military service 1717-1917 - a catalogue
[3] Ajan suomalaiset ja ruotsalaiset sanomalehdet, esim. Åbo Tidningar 5.5.1857
[4] Finlands Allmänna Tidning 16.11.1857
[5] KA. Tammisaaren srk. RK 1855-61, 16
[6] Bradshaw's railway &c. 1865. Reittikartan lähde Anna Sydorenko: The Russian Steam Navigation and Trading Company: The Transition from Sail to Steam in the Russian Black Sea (1856–1914). Kirjassa Mediterranean Seafarers in Transition (2022) 
[7] Helsingfors Tidningar 2.1.1866 
[8] Lloyd's Register of British and Foreign Shipping. From 1st July, 1869, to the 30th June, 1870. 1869
[9] Suomen julkisia sanomia 6.12.1860; Museovirasto KM14560:660
[10] Morgonbladet 24.11.1874
[11] Jutta Kuitunen: Sarkofagi saapui Suomeen 1860 – muumio katosi matkalla. Kulttuurista perinnöksi 2019
[12] Arne Koski: Rakennusmestari Ankefenamonin ruumisarkku. Seura 14/1936
[13] Minna Vilkuna: Näyttely: Minne hävisi puisen sargofagin muumio matkalla Egyptistä Suomeen? Suur-Jyväskylän lehti 13.11.2022
[14] Redogörelse för Kejserliga Alexanders-Universitetets i Finland förvaltning och verksamhet samt derstädes inträffade förändringar ifrån den 1 September år 1860 till samma dag 1863. 1863
[15] Åbo Underrättelser 27.4.1867
[16] Helsingfors Dagblad 4.12.1873
[17] Hufvudstadsbladet 15.5.1889; KA. Loviisan srk. RK1880-1889, 256, 315
[18] FAT 29.12.1897
[19] Östra Nyland 5.12.1883

[20] Jonatan Reuter: "Ett stycke ekenäsromantik" kirjassa Ekenäs Stad och bygd II, näköispainos 1990, 135-140; Maija Dahlgren: Niin väkevä on rakkaus. Kuusi kuuluisaa ja romanttista tositarinaa. Atena 2001, 155-172