Hollikyydissä 1880-luvulla

Nimimerkki Kaarlen "kyhäämä" Juhannusyöni (Muistelma kesämatkalta) (*) sisältää ennen Punkaharjun romanttishenkistä  juhannusyötä kuvauksen matkanteosta hollikyydillä.

Kesä-illan herttaisuus lepäsi kaikkialla. Ilma kävi viileäksi. Mahtaneeko tulla halla? Ei toki. Tuuli on hereillä, eikä nyt muutoinkaan, Jumalan kiitos, ole niin kylmä, että se vahingoittaisi arimmallaankaan olevaa viljaa. Sitä samaa vakuutti kyyditsijäkin. Mutta ensimmäinen väli oli kuljettu. Pian saimme hevosen, vaikka oli öinen aika — ja esim. J:n kirkolla, ennenkun ehdimme hevosesta ääntäkään päästää, saimme niitä kaksikin. 

Me emme kumminkaan "ajaneet parilla". Kyytimiehet kinasivat. Vihdoin ilmoitimme, ett'emme lähde kummankaan kyydittäväksi, koska ovat noin riitaiset, jonka jälkeen toinen hevonen vietiin pois. Lähdimme taas. Tiellä jutteli kyytimies riidan syyn: kyytivuoro oli hänen, mutta toinen tahtoi sen "ryöstää". Sanoipa vielä, että hän olisi tullut tyhjänä jäljessä ja vaatinut "rokonan", jos vaan olisimme toisen kärryihin ruvenneet. 

Eteenpäin menisimme, mutta eipä hänen hevosensa suvaitse juosta tuskin nimeksikään, vaikka "piiska laulaa." Kun epäilimme, voimmeko ollenkaan päästä kulkemaan, sanoi hän, ett'ei tässä huonous ole vikana, vaan syy on siinä, kun hevonen ikävöi varsaansa, jonka hän jätti talliin. Lausuessamme mielipahamme, kun on lähtenyt — ja päälle päätteeksi toisen edestä — holliin semmoisella hevosella, jolla on vaan muutaman viikon vanha varsa, arveli hän ei muuta voineensa tehdä, kun toista hevosta ei ollut ja "rahaa on tarvis". Kiellettyämme häneltä "piiskan laulattamisen", hän sittemmin vaan torui tuota "pahusta", joka ei tahtonut juosta ja uhkasi sen syksyyn lihoittaa, lähteä rahtiin Pietariin, jossa mokoman vaihtaa Ryssälle, jolta se alkuaan kuului olevankin. 

Kun ei "meno päätä huimannut" juttelimme hänen kanssaan yhtä ja toista. Hän oli tuommoinen avomielinen karjalainen, joka, puhumaan päästyään, haastaa salaisimpansakin. Paitse muita omakohtaisia asioitaan, jutteli hän J:n kirkolla olevan yhden niin kauniin ja punakan tytön, että voi, voi! — ja sanoipa nimenkin, vaikka se jääköön tässä mainitsematta. Kummastellessamme, ett'ei hän, kuten viattomasti tunnusti, ole tuota suloista "sydämensä syöjää" kietonut lemmen pauloihin, ilmoitti hän surumielisesti olevansa "kykenemätön". Me puolestamme kylvimme toivon siemeniä häneen. 

Vielä juttelimme J:n kirkon urkuinpolkijasta, jota hän kehui erinomaisen taitavaksi ammatissaan, eikä sanonut muita päästettävän polkemaan, kun "kerran on varsinainen polkija, joka on opin käynyt". Kievariin päästyämme, pyysi hän katsomaan lähtöään, että muka näkisimme ett'ei hänen hevosensa ole huono. Tosin siinä ei kehumistakaan ollut, mutta varsaansa ikävöivä kun oli, läksi se juoksemaan — saatuaan kunnon läimäyksen piiskasta.

(*) Laatokka 27.04.1886 no 17 & 04.05.1886 no 18

Juhannusristeily Helsingistä vuonna 1887

Nimimerkki Lemminkäisen 26.5.1887 Helsingissä päiväämä kirje julkaistiin Ilmarisessa 30.6.1887 otsikolla Kesämatkoilta.

Suloinen kesäaurinko laskeutui mailleen. Koivu-limoilla kaunistettuja höyrylaivoja vilisee Helsingin Eteläsatamassa. Herttaiset Helsinkiläiset rientääät kuka minnekin, monilukuisiin saariin, viettämään suurimman kesäjuhlan ihaninta Juhannus-aaton iltaa.

Niinpa kokoontui Helsingin raittiusseurainkin toimeenpanemaan huvimatkaan osanottajat "Onni"-nimiselle höyrylaivalle, Keisarilinnan lahdelle Eteläsatamassa, kello 9¾ j. p.p. Kun matkailijat kaikki olivat paikoilleen asettuneet, päästettiin köydet rantapylväistä irti ja laivan höyrykone pantiin käymään; nenäliinoja liehutettiin jäähyväisiksi ja niin hiljalleen poistuttiin rannasta ulapalle. Laiva suuntasi keulansa itää kohden, huvimatka oli nimittäin päätetty tehdä erääsen Löparönimiseen luonnonihanaan saareen Helsingin ja Porvoon välisellä merenrantuella, noin 2:n tunnin matkan päässä Helsingistä.

Hupaista oli matkalla laivankannella katsella, katsella kuinka monet rannoilla palavat kokkotulet juhlallisesti leimuilivat kohti taivasta, ihmisten niiden ympärillä ilomielin viettäessä valoisinta Suomen kesäyötä.

Kello 12¼ Juhannus-aamuna (yöllä) saavuimme matkamme perille. Astuttuamme saaren rannalla olevalle laivasillalle, mulskahti erään huvimatkailijan noin 4 vuotinen poika mereen, mutta samalla heittäysi sinne eräs nuori reipas herrasmies perässä ja pelasti pojan, kaikkein matkailijain suureksi mielihyväksi; eläköön! kunnon pelastaja, kaikui tuolle ihmisystävälle kiitokseksi jalosta työstään.

Saareen tultuamme sytytettiin määrätylle paikalle pienempiä nuotioita ja polttivatpa muutamat pensaston varjossa kauniin pengaalitulituksenkin. Kaikenlaiset leikit aljettiin myös heti, lesken juoksu (viimeinen pari ulos), pallonheitto y. m. Soittokunta oli niinikään mukana, ja Juhannus-aamun herttaistaista aurinkoa tervehdittiin vilkkaalla "franseesilla", saarilaakson kauniilla nurmikolla. [...]

Juhannuspäivää vietettiin sitten oikein herttaisesti, suloisessa sopusoinnussa; ja tämä erinomaisen sievä käytös matkailijain puolelta on luettava tuon siunatun raittiuden ansioksi. Siellä missä väkijuomia nautitaan ei milloinkaan saata niin jalo mieliala ja siivo, kohtelias käytöstapa vallita. Harjoitettiin siellä ampumistakin, kilpaillen ja muuten; tämä leikki näytti suuresti miellyttävän varsinkin miespuolisia matkailijoita ja saaren miespuoliset ottivat innolla osaa; olipa matkailijain joukossa pari tai kolme neitoakin, puettuna kauniisin kansallispukuihin, jotka reippaasti nostivat kivärin ihanalle rusoposkelleen, laukaisi ja — osui; reippaita tyttöjä, eläköön!

Ampumisesta jaettiin kolme palkintoa: kaula-salkku, puukkoveitsi tuppineen ja kellonperät. Ensimmäisen palkinnon saaja ampui 15 centim. 5 laukauksella 30 askeleen päästä.

Uimista, kilpajuoksua paljain jaloin, kaikenlaisia leikkejä ja tanssia harjoitettiin uutterasti; laulukunta vuoroili soittokunnan kanssa ja vilkkaita käsienpaukutuksia kuului laulajain kunniaksi useain laulujen vaijettua. "Honkain keskellä mökkini seisoo", j. n. e. p., laulettuna todellakin kallion käreltä hongikossa tuntui erittäin luonnolliselta.

Vietettyämme Suomenmaan suurimman keski-kesän juhlan mitä herttaisimmalla tavalla ja kauniin ilman vallitessa, läksimme saaresta paluumatkalle kello 5 j. p. p., kiitollisina Luojalle kauniista säästä ja ihanilla muistoilla maalla vietetystä kauniista päivästä.

Tyrväältä Hämeenlinnaan vuonna 1844

Maamiehen Ystävä tarjosi Matiksi kutsumilleen lukijoilleen 17.8.1844 alkaen sanallisen Suomi-kuvauksen eli "kartan meidän ihanan ja rakkaan Suomenniemen ylitse". Teksti muistuttaa melkein matkakertomusta ja näyte siitä saa siten aloittaa tämän vuoden kesälo... blogin kesäsarjan, joka jatkaa vastaavista poiminnoista viime heinäkuussa.

Kulettua 12 peninkulmaa Tampereelle päin, kulkee tiemme, Tyrvään pitäjässä, poikki Kuumanjoen, ylitse Tyrvään kosken pitkää siltaa, ja sieltä pohjois puolella Kuumonjoen vesiä, kunne me Karkun ja Pirkalan rajalla kulemme poikki Siuron kosken, jota myöten Kyrön pitäjän vedet juoksevat Kuloveteen. Läpi sen kauniin Pirkalan pitäjän kulettua, tulemma me Tampereen kaupunkiin, Messukylän pitäjässä, perustettu v. 1779 Näsijärven ja Pyhäjärven välillä, Tamperkosken oikianpuoleiselle rannalle. Tässä koskessa Suomen suurimmat ja kuuluisammat Fabrikit ovat raketut, nimittäin: Pumpuli ja Paperi Fabriki. Matti täällä saapi nähdä miteenkä pumpuli ikään kuin itsestään kartataan, keträtään ja vyhtetään; ja mikä paljous sitä jokapäivä valmistetaan.

Tampere sai vuonna 1821 vapakaupunkin oikeukset sekä ulko että oma-maisille Fabrikilaisille, hantvärkälille ja porvalille jotka tähän asettauvat, niin myös vapaisuuden kaikista Ruunun veroista, ja vapaan sallimuksen että kaikissa paikoin myydä töitänsä; vaan kaupunki on kuitenkin hitaasti enäntynyt. Täällä löytyy 1,600 asukasta. 

Kaunista kivi siltaa myöten pääsemme me yli kosken Hämeen Lääniin, ja kahden peninkulman päästä Kangasalustan kirkolle josta heti alkaa se kuuluisa harja jota myöden tie kulkee kahden suuren järven välillä. Pari peninkulmaa eteenpäin näkyy Mallasvesi ja sen perästä muita Kuumon jokeen juoksevia vesiä, kunne me, 8 peninkulman päästä Tampereelta, joudumme Hämeenlinnaan, Vanajaveden kanssa yhdistestyn järven rannalla. 

Tämä kaupunki perustettiin jo vuonna 1650, vaan muutettiin nykyiselle paikalle 1778 ja on ainoa kaupunki koko Läänissä. Vuonna 1831 se tulipalon kautta hävitettiin, vaan on uudestaan niin somasti rakennettu, että se nykyjään on Suomenmaan kauniimpia kaupunkia. Tässä on Guvernörin istuin ja Koulu. Asujat elätelleksen enimmiten maanruukilla ja käsitöillänsä; niitten luku nousee, 2300. Kaupunkin vierellä on vanha Hämeenlinna eli Kronopori, perustettu Birger Jarlilta v. 1250. Nyt ei hänessä enää ole sotaaseita eli muita varukkeita.

Töölönlahden ympärikävely 1854

Morgonbladetissa 20. & 24.7.1854 julkaistu artikkeli En promenad omkring Thölö-viken tarjoaa aikamatkan reittiin, jota sadat helsinkiläiset kuntoilijat kiertävät päivittäin. Menneisyyden kävelijä aloitti Pitkältäsillalta, joka ennen rautatietä johti

kyseessä olevan lahtemme kapeimman kohdan yli. Jos silloin katsoo itään, näkee lahden suun, jota koristaa muutama sievä saari. Niillä pilkahtaa puiden vihreyden keskeltä sieltä täältä jokin viihtyisä huvimaja, jotka näyttävät kovin kutsuvilta surkealle kaupunkilaiselle, joka on tuomittu vaeltamaan ja kuivumaan auringossa kaupungin kaduilla. Länteen päin näkyy lahden jatke ilman saaria ja kareja, mutta sen sijaan siellä on kauniita rantoja, hymyileviä maaseutumaisia tyyssijoja ja ”siellä täällä pieniä kapakoita.” Tämä lahden osa on kynämme varsinainen aihe.

Lämpimänä kesäpäivänä kävelijä näki itään päin katsoessaan myös uimareita Langénin kylpylaitoksella Siltasaarella sekä Siltavuoren rannassa.

KA. Kaupunkikartat. Helsinki Ic* 4/- - Helsingfors med omgifningar.

Kun silta oli ylitetty, ensimmäisenä oli vastassa keltaiseksi maalattu vahtitupa, jota koristi neljä valkoista pilaria, ja sulkupuomi. Tämän jälkeen kävelijä näki hotellin Necken, joka sekin oli keltaiseksi maalattu. Ilmeisesti hotelli oli kaksikerroksinen, sillä kirjoittaja kehuu yläkerroksen maisemaa Töölönlahdelle, varsinkin parvekkeelta. Kesäisin parveketta koristivat tuoreet oksat lehtineen.

Neckenin naapuriston rakennukset olivat niin merkityksettömiä, että ne mainittiin vain ohimennen. Käännyttyään vasemmalle kirjoittaja esittelee kauppaneuvos Gaddin pesulan ja leipomon yhdistelmän, jonka kaksi rakennusta palvelivat venäjäläisten joukkojen tarpeita. Laitos työllisti kuusi naista pesulassa ja kaksi henkeä leipomossa. Rantaa seuraavalla tiellä oli seuraavaksi avoin alue, jossa oli kirjoittamisen aikaan ruhtinas Baclay de Tollyn karabinieerien leiri. 

Lopulta kävelijä päätyy Sparbanken-huvilalle, jossa parikymmentä vuotta aiemmin Kajsa Wahlund piti ravintolaa. Sittemmin huvilalla oli ollut eri käyttöjä, kuten äskettäin Pohlmanin olkihattutehtaana. Edellisenä kesänä (1853?) siellä oli koleeralasaretti ja nyt herra Sjögren leipoo siellä laivakorppuja.

Sparbankenin jälkeen kävelijä palasi päätielle, ylitti lyhyen sillan ja jatkoi vasemmalle rantaa myöden. Jonkin matkan päässä vasemmalla oli veräjä, jonka takana oli metsää kasvava haka. Siltä löytyi n. s. gula villan eli keltainen huvila, joka oli aiemmin ollut alkoholia tarjoillut paikka. Sen jälkeen tuli vastaan entinen vihreä huvila (gröna villan eller Grönkulla), joka oli nyt harmaa. Täällä oli ollut rouva Walströmin anniskeluliike ja kävelijä muistelee sen keilaratoja. Kesällä 1854 sekä keltainen että vihreä huvila olivat kaupunkilaisille vuokrattuja kesähuviloita.

Vihreän huvilan ohitettuaan kävelijä palasi maantielle, jossa hän pian kohtasi puiden ympäröimän aukion, jonka keskellä oleva pieni tupa tunnettiin Linnunlauluna (Fogelsången). Romanttinen nimi sopi huonosti siihen, että rakennuksessa häkilöitiin niintä herra Galetskin huonekalutehtaan tarpeisiin.

Töölönlahden pohjukka oli edelleen luonnontilassa, joten siitä ei ollut kävelijällä sanottavaa. Kuvauksensa jatkuu Kiseleffin huvilasta eli Töölön sokeritehtaasta. Sitä seuraa "Clopattska villan", jossa toimi kynttilä- ja saippuatehdas. Suurempaa ihailua ansaitsi herra Sjögrenin hallinnoima Töölön majatalo eli Hesperian huvila. 

Kaksikerroksinen talo avarine näköaloineen, varjoisa puutarha huvituksineen ja kokonaisuuden kaunis sijainti lahden rannalla vakuuttavat meille, että täällä voi nauttia monista iloisista hetkistä unohtaen maailmanmenon harmit ja melskeet. Talon alakerrasta löydämme hyvin varustetun ravintolan, jossa yleisöä kutsutaan silloin tällöin muun muassa nauttimaan ”Sinisen portin (Blåporten) maukkaita ahvenia.” Yläkerrassa näemme useiden pienten huoneiden lisäksi viihtyisän salongin konsertteja ja tanssiaisia varten. Ulkoilmassa paikka tarjoaa puolestaan kolme keilarataa, ja puutarhassa on kiinalaiseen tyyliin rakennettu karuselli kiukkuisine ja ankarine hoitajineen, herra Platonoffeineen, sekä keinulauta, joka piankin keinuu mihin suuntaan tahansa, ja pienempi teatteri, jossa ei vielä ole esitetty mitään varsinaisia näytelmiä. Kun tähän lisätään musiikki jokaisena sunnuntai-iltana halki kesän, urheilukilpailut pojille sekä syksyisin tivolimainen juhlavalaistus värikkäine lamppuineen ja ilotulituksineen, niin sopii kysyä, eikö tällä paikalla ole suuri merkityksensä kansanhuvien ja niiden ystävien tyyssijana?  

Myös Hakasalmen huvilaa kirjoittava kävelijä ihailee ja mainitsee puutarhan, kasvihuoneen sekä "kaalimaat". Valitettavasti hän ei kerro mitään läntisen viertotien länsipuolesta, ennen kuin mainitsee Kampin kasarmin (eli Turun kasarmin) luokse kootut kuorma- ja ammusvaunut. Hän kääntyy sitten vasemmalle ja ylitettyään valkovihreän sillan on Kaisaniemessä. 

(Sitaattien suomennoksissa on hyödynnetty Geminiä.) 

Lainattiinko historiankirjoitusta?

Sanasto mainosti eilisessä asiakaskirjeessään viime vuoden lainatuimpia kirjastokirjoja. Piti tietenkin tarkastaa kiinnostaako historia. Yleisten kirjastojen tuhannen lainatuimman kirjan kärjessä olivat lastenkirjat, mutta mukaan mahtui Enni Mustosen romaanit Kartanonrouva, Matriarkka ja Kasvattitytär.  En ole tätä uusinta sarjaa yrittänytkään lukea, kun edellinen jäi kesken, mutta eiköhän laatu ole entinen.

9-alkuisilla luokituksilla mukana oli seitsemän kirjaa, joista kuusi oli elämäkertoja tai muistelmia. Poikkeus oli Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia. Historiantutkimuksesta ei siis ollut hitiksi.

Helsingissä on pitkästä aikaa kaupunginmuseo

Melkein teki eilen mieli veisata kiitosvirttä, kun kiersin Helsingin kaupunginmuseon uutta perusnäyttelyä. Aiemman muistelutilan sijaan meillä on nyt näyttely, joka kertoo sekä kaupunkilaisille että ulkopuolisille kaupungin historiasta. Alkaen kivikaudesta.

Olin niin tottunut informaatioköyhyyteen, että olin tyytyväinen kuvitellessani keittiökalusteen olevan yksinkertaisesti rinnastus nykypäivään. Onneksi tilassa oli muitakin ja joku avasi jääkaapin paljastaen sen sisällön. Sitten availtiin kaikki kaapit ja laatikot, joissa oli kivikauden esineiden ennallistuksia ja muuta tietoa kivikaudesta.

Ennen kuin kun kuulin jääkaapin avauksen olin ehtinyt nurkan taakse keskiajalle ja ohittanut Pyhän Laurin kirkon päätykolmion. Palattuani sen luo tajusin, että jälleen oli luukkuja avattavana. Sitten sai ihailla isoa kuvaa Helsingin Vanhastakaupungista. Ja katsoa arkeologisia löytöjä! Joita oli tilassa lisää! Kun älysi availla luukkuja.

Vanhankaupungin kirkon pienoismallin sisäseinien ja kuoriaidan värittömyydestä en ollut täysin vakuuttunut, mutta olin niin iloissani kokonaisuudesta, että en päässyt kunnon nipotustilaan. Valitin toki lähtiessä aulahenkilökunnalle yhteen kaappiin kätketystä infotekstistä, joka oli niin pimeässä, etten nähnyt sitä lukea. Kuulemma sähkömies oli tänään tulossa tekemään korjauksia.

Toisin kuin edellisessä perusnäyttelyssä, tässä riittää katsottavaa ja luettavaa moneksi käyntikerraksi. Voisi poiketa vaikka vaan katsomaan August Mannerheimin tussipiiroksia. Erityisesti arvostin 1800-luvun maisemakuvien esittämistä suuressa koossa.

Nostalgian ja lähihistorian ystävillekin oli tarjontaa. Vapun kautta siirryttiin 1900-luvulle, jossa oltiin Elannossa ja sitten sai istua taksin takapenkille.

Kahteen kertaan kadotettu historiallinen romaani

 

Useimmiten, kun olen muistanut asiaa tarkastaa, on sanomalehden nurkkaan ladotut kirjat painettu samoilla ltomuksilla myös erilliseksi kirjaksi. Tämä ei näytä kuitenkaan pätevän Ilmarisessa 07.01.1886 no 3 aloitettuun kirjaan Sinisaaren kalliot. Kertomus Keski-ajan lopulta, vaikka etsivulla on erillinen merkintä painotalosta. Kirjan ilmestymisestä tai myynnistä ei löydy mainintaa sanomalehdistä eikä sitä ole luetteloitu Finnaan. Kirja on siis tavallaan kadotettu sanomalehtisivuihin.

Oli myös vähällä, ettei se ilmestynyt sielläkään loppuosaltaan. Ilmarisessa 5.10.1886 uutisoitiin, että

"Sinisaaren kalliot" nimisen alkuperäisen loppunovellimme lukijoilta pyydämme anteeksi ett'ei ole voit uantaa siihen jatkoa. Kun käsikirjoitusta on suurin osa joutunut tuntemattomalla tavalla hukkaan, on kertomus luonnollisesti uuudestaan tehtävä loppuun, mikä keskiajan rajalla oleviin tapauksiin katsoen ei suinkaan ole vähempiä vaikeuksia. Toivottavasti saanemme ennen vuoden loppua julkaista sen loppuosankin.

Tarina löytyi tai kirjoitettiin uudelleen ja viimeiset sivut puristettiin numeroon 30.12.1886 no 152. Ehkä joku minua viitseliäämpi kokoaa sen vielä yhteen.