Kaksinnainti ja sen mahdollisuus 1800-luvun lopun Suomessa (1/3)

Uudessa Suomettaressa arvosteltiin 14.1.1892 edellisenä syksynä ilmestynyttä K. A. Tawaststjernan romaania Hårda tider (Kovina aikoina), joka sijoittui nälkävuoden 1867 aikaan:

Jos taas tekijä luuli tarvitsevansa suuria kiertäviä joukkoja, saadaksensa mahdolliseksi sitä kaksinnaimista, johon toinen noista pohjalaisista tekee itsensä syypääksi, ja itse rikoksen peitetyksi, niin hän siinäkin erehtyy. Täällä ei ole niin helppo rakentaa avioliittoja kuin Amerikassa, eikä suinkaan ketään kuuluteta ja vihitä pelkän työpassin nojalla. Tuo "runollinen vapaus" on siis yhtä oikeutettu tahi epäoikeutettu minä vuonna hyvänsä. 

Sekä romaanissa että siihen perustuneessa näytelmässä Uramon torppa "houkuttelee pohjolainen Kalle Pihl toveriltaan Lehtimaalta papinkirjan ja menee tämän väärän todistuksen perustuksella toiseen avioliittoon" (Päivälehti 10.11.1892). Usarin arvostelija oli tietenkin oikeassa siinä, että tällainen oli harvinaista, mutta ei kuitenkaan aivan mahdotonta. Olen aikanaan kirjoittanut puhtaaksi uutisen vuodelta 1865 ja hakemalla löytyi muutama muukin tapaus.

Ensimmäisen alkuna voi pitää Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä 13.7.1871 ollutta ilmoitusta, jolla kuoletettiin Joutsan kirkkoherranvirastosta petoksella otettu muuttokirja "n:o 18, Savitaipaleelle, syysk. 18 p:ltä 1870 torp. poika Kristian Tuomaanp. Ilvessaarelle". Viisi vuotta myöhemmin viipurilainen Ilmarinen uutisoi:

Kaksi-naimisesta oli viime lauantaina täkäläisessä poliisikammarissa esillä eräs juttu. On nimittäin tullut kuuluviksi että muuan työmies Ykspäällä, Ilvessaari nimeltään on joutunut syypääksi kaksinaimiseen. Mies on kotoisin Joutsasta Mikkelin lääniä ja on jo kahdeksan vuotta sitten, kuten tutkinnossa ilmi tuli, hyljännyt vaimonsa sekä sitten neljä vuotta senjälkeen nuoremman naimattoman veljensä papinkirjan avulla mennyt uusiin naimisiin Klemin pitäjäässä. Entinen vaimo kun oli täälläpäin matkalla käynneitten Joutsalaisten kautta saanut viimeinkin kuulla missä miehensä oleskelee ja että se myös on uusissa naimisissa, oli tullut tänne ja pannut asian poliisikammarin kautta kanteesen. Poliisikammari toimitti miehen linnaan. Ensimäisen vaimonsa kanssa oli miehellä ollut yksi lapsi, mutta se ei enää elä, jälkimäisen kanssa kaksi, vaan nekin ovat jo kuolleet. (Ilmarinen 14.6.1876)

Juttu eteni Viipurin hovioikeuteen, joka tuomitsi rautatievahtimies Otto Ilvessaaren menettämään kunniansa, istumaan 28 päivää vedellä ja leivällä sekä vuoden vankeuden Hämeenlinnassa (Ilmarinen 4.11.1876) 

Pari vuotta myöhemmin Vaasasta uutisoitiin kaksinnaimisen yritys: "Eräs merimies tässä kaupungissa, joka äskettäin kolmannen kerran kuulutettiin avioliittoon täällä olevan morsiamensa kanssa, aikoi samana päivänä viettää häitänsä, mutta estettiin siitä, kun kirkkoherran virastolle tuli sähkösanoma, että miehellä oli vaimo Saksassa." (US 11.10.1878) Myöhemmin julkaistun oikaisun mukaan merimies oli ottanut esteettömyystodistuksen mennäkseen naimisiin Danzigissa, mutta ei ollut solminut liittoa. Koska väitteelleen ei ollut todisteita, uusi liitto ei saanut kolmatta kuulutustaan (US 28.10.1878).

Ilmestynyt: Wolter Forss – suomalaisen pilakuvan pioneeri

Maanantaina ilmestyi Ennen ja nyt - lehden laaja visuaalisen historian teemanumero. Sen pienenä lisänä on katsaukseni Wolter Forss – suomalaisen pilakuvan pioneeri. Vaihteeksi siis 1800-luvun mediahistoriaa.

Aleksin noitapussi

Kerrottuaan eilen lainatussa pätkässä paikallisesta tietäjästä Aleksanteri Leinonen selosti mihin saamansa innoitus riitti vuoden 1853 paikkeilla Paltamon Melalahdella.

Olin kuullut, että velhoilla olivat "taikapussissaan" kaikenkaltaiset "välikappaleet," joilla he voivat tehdä joto hyvää taikka pahaa. Semmoinen piti minullakin olla. Minä ompelin nyrkin kokoisen pussin hienosta nahkasta, johon aloin kerätä kaikkea mitä mielestäni merkillisintä käsiini sain. Minä keräsin siihen ensiksi kaiken värisiä vaatteentilkkuja ja kaiken väristä lankaa. Mielestäni kaikkian merkillisimmät esineet olivat siinä karhun kynsi ja myllynkiven välissä sileäksi litistynyt rautanaula. Tämän aarteeni minä säilytin aitan sillan alla. Joka päivä kävin sitä salaisesti katselemassa, käärin sen aina punaisella langalla ja panin sen taas salaiseen piilopaikkaansa. Ei kenelläkään kotiväestä, eikä parhaimmalla leikkitoverillakaan ollut pienintäkään vihjaa aarteestani. Samalla kun se oli olevinansa taikapussi, se oli myöskin leikkikalu ja sen vuoksi minä kävin sitä joka päivä salaisesti katselemassa.

Minulla oli ollut se noitapussi jo parisen vuotta, kun eräänä syksynä toin sen salaisesti pirttiin ja kätkin sen uunilla muutamaan komeroon. Siten voin sitä talvellakin joka päivä katsella.

Oli eräs talvipäivä, jolloin miehet olivat ulkotöissä ja naisia vaan oli kotoisalla. Minä nikartelin pirtin laattialla. Piika Miina meni uunille jotakin etsimään ja sattuu saamaan kouraansa minun noitapussini. Hän siunaa ja sylkäsee, lennättää sen laattialle ja parkasee: "Mikä tuo on!?"

Naiset kerääntyivät sen ympärille; heillä alkoivat nousta hiukset kauhusta pystyyn. Minä en kääntänyt päätänikään sinne päin ja nikartelin vaan, ikään kuin mytty ei olisi ollenkaan minua liikuttanut. Siinä tehtiin arveluita, mahtoiko tuossa olla kirkonväki vai pajanväki, ja kuka vihollinen oli tuommoisen taloon kuljettanut. Piika Miinassa heräsi uteliaisuus ja hän esitti että käärö avattaisiin.

"Älkää menkö aukomaan tuommoista, sillä siitä voipi paha seurata. Ei sitä ole pahansuopa hyvässä tarkoituksessa taloon kuljettanut," virkkoi ruotiukko Honkanen pirtin loukosta.

Taas arveltiin ja aprikoitiin, että ketä tuolla oli aivottu vahingoittaa, ihmisiäkö vai eläimiä. Yksi päätti niin ja toinen näin.

Kurki-Anna sattui juuri silloin tulemaan meille. Kuultuansa mikä kumma löytö tässä talossa oli tehty, hän ei meillä kauan viipynyt — sana oli saatava joka taloon siitä kummasta. Kun kylä oli tiheä, niin heti olivat naapuritalojen vaimot meillä. Mitä useampia arvelioita kokoontui, sitä suuremmaksi kasvoi kauhu kaikissa.

"Voi, mikä tässä tehdään!" vaikeroi emäntä. "Eikä sattunut muuta miestäkään kotoisalle, kun tuo vapiseva ruoti-ukko!"

Vaikka ukko olikin vanha ja vapiseva, niin hänkin oli aikanansa ollut "myrrysmiehiä" ja hän tahtoi vielä vanhanakin näyttää ei olevansa arkalainen. Hän haki pajasta pihdit ja kantoi niillä peljätyn esineen "kalamalaudalle," jota säilytettiin aitan alla. Sieltä tultuansa hän selitti, että kuuluupa Erkki T—n menevän ensi pyhänä kirkolle ja kyllä se on semmoinen raakalainen, joka tohtii viedä kirkonväen takaisin kirkkomaalle, josta se on otettukin.

Tämä rauhoitti melkoisesti naisväkeä, mutta paljon pelättiin vieläkin koko se viikko, jonka se minun noitapussini oli siellä kalmalaudalla, kunnes Erkki T—n todellakin vei sen kirkolle mennessänsä hautausmaalle. Silloin loppui pelko, mutta pitkiä aikoja vielä senkin jälkeen puhuttiin ja aprikoitiin, että mikä vihollinen se koetti semmoisella keinolla taloa vahingoittaa.

Minä olin koko sen jupakan ajan hiljaa kuin kala, aivan niin kuin en olisi koko pussista mitään tietänyt. vasta nyt, viidettäkymmentä vuotta tapauksen jälkeen, tunnustan julkisesti, että minä siihen kauhistukseen olin oikeastaan syyllinen.(Kajaanin lehti 23.2.1901)

Tietäjä Toivas-Erkki Paltamosta

Aleksanteri Leinonen ja hieman nuorempi seuraajansa (*) Paltamon Melalahden muistelijana tunsivat Toivas-Erkin. Matkailia-nimimerkkiä käyttänyt Leinonen ei tosin maininnut häntä ensimmäisessä tekstissään, joten innoituksen saanut täydensi.

"Matkailian" kertomukseen velhoista eli "tietäjistä", kuten niitä kutsuttiin, tekee mieleni lisätä, että jos "Mattilan Penna", sittemmin "Ojaniemen Penna" oli luotettu velho koko pitäjässä, niin eiköhän sitä Toivas-Erkkiä, joka ikänsä asui siellä Pentinlammin rannalla, pyöreistä koivuista tehdyssä saunassa äitinsä "Toivas-muorin" kanssa, pidetty luotettavimpana sillä alalla, sillä olihan se sananpartena, että "Toivas-Erkin luona käynti ja muualla kuletus ei mene koskaan hukkaan", ja että sillä ei jää mikään "korjaamatta". Hän elikin sillä töin ikänsä ja häntä kuletettiin koko pohjois- ja itä-Suomessa. Joutoaikoinaan hän kulki ongella kaikista sydänmaan lammeista ja jokiloista ja sai kaloja, satoi tahi paistoi. Hän oli muutoin siivo ja hiljainen mies ryypyssäänkin, eikä sanonut korjaavansa vikapaikkoja loitsimalla vaan "välikappalten" kautta. Hevosenkin hän voi "pidättää" niinkin lujaan ettei se liikkunut ollenkaan kotoa, mutta saattoi sen käydä löysäämässäkin. (Kajaanin lehti 4.10.1899)

Hän myös selosti Toivas-Erkin tarkemman asuinpaikan suhteessa kotiinsa.

Naapureina oli ainoastaan, paitsi edellämainittu "toinen talo" [Melasenharju], mäkemme länsi-liepeellä "Keränen", ja itäisellä rinteellä "Hepoharju" sekä "Pentinmäki" saman nimisen lammin etelärannalla ja vastapäätä pohjoisrannalla "Toivas-muorin" ja "Toivas-Erkin" koivunen sauna; kaikki nämä noin puolen neljänneksen päässä. Näihin sitä pienempänä, vanhusten luvan saatua, mentiin aina "kylässä käymään". (Kajaanin lehti 18.10.1899) 

Ehkä näistä innoittuneena Aleksanteri Leinonen kuvasi myöhemmässä muistelmapätkässään samaa miestä.

Minä kasvoin taika-uskon ja velhouden keskellä, josta kerron tässä erään pienen tositapauksen, joka samalla kuvaa ympäristöänikin. Taisin olla silloin noin seitsenvuotias. Kylämme suurin velho oli eräs sydänmaalla mökissä asuva Erkki T—n, joka usein kävi kotonani. Hän oli oikea vanhan suomalaisen perikuva, lyheläntä ja tanakka, mustapartainen, käveli kumarassa ja patalakki hänellä oli aina päässä. Hänen luultiin "tietävän" kaikki, hän tunsi kaikki velhojen taikatemput ja vielä kehui saaneensa mahtia "Leniruutin loihtukirjastakin." Kun vanhemmat pitivät häntä mahtimiehenä, niin luonnollisesti minäkin pidin häntä semmoisena ja aloin häntä jälitellä. Minäkin tein itselleni patalakin ja kävelin kyhärähartiaisena, mutta parta minulta tietenkin puuttui, paitsi milloin laitoin naavoista taikka tappuroista semmoisen. (Kajaanin lehti 23.2.1901)

(*) Kajaanin lehdessä 4.10. 18.10., 21.10., 28.10., 1.11 ja 4.11.1899 

Herra fallesmannin toinen erehdys

Toinen nimimerkin S-nen tositapauksena Pohjois-Suomesta esittämä tarina Amerikan Uutisissa 4.6.1896.

Oli muutamassa talossa kaksi tytärtä, jotka poimivat puolanmarjoja ja puristivat niistä nestettä liinariepuin läpi ja panivat sen nesteen lasiin ja ne marjanesteessä punaseksi painuneet rievut nakkasit läsnä olevain katajapensasten päälle kuivamaan. Eräs mies kun osui siitä ohi kulkemaan, nauroivat tyttäret miehelle, että noin koreata väriä he saattaa painaa ja maistelivat lasistansa punasta puolanmarjanestettä vielä kerskaten, että heillä on näin koreata viinaakiin.

Miehelle pöllähti päähän heti pirullinen juoni, koettaa noitten tytärten viattomalla leikillä keinotella nimismieheltä tuo lumottu 15 markkaa, ja niin menee päätäsuoraa sinne ja sanoo että nyt on Mierolan Maija tehnyt jalkalapsen salaa ja ne ovat sen tappaneet, nähneensä katajapensasten päällä veriset resut kuivaamassa, lisäten tuon emättömän valeen, että niin sitä on huhu kertonutkin, että Mierolan Maija on siunatussa tilassa, vaan jopa se nyt tuli ilmi. 

Herra juuri hätäisesti asian kuultuaan, antaa miehelle 15 markka, ja niin lähtee rättärin kanssa oitis Mierolaan. — Löytää mielä liinarievut katajapensasten päällä, korjaa ne kapsäkkiinsä ja sitte Maijan puheille, jolle pitää seuraavan kantturasaarnan viran puolesta: 

"Sinä suuri portto, sinä förspannattu, sinä elä irstainen, sinä isopuustöytäri hakka lapsen henki ulos, sinä tahto olla flikka kans, aa sinä renttu, sinä istu linnan muurin sisä pitkä aika, sinä seiso rautakaula, sinä kehrä suuri rukki spinhuusis, sinä saa vesileipä ja raippavitsa. Minä anta sinun mennä linna, funterama siellä sinun asia kans." 

Ja niin herra vihdoin pääsee loppuosaan tuota virallista opetusta, köyttää Maijan, vie vankivyöräriin, lyöpi rautoihin ja passittaa linnaan. 

Maija linnassa asetetaan tohtorin tutkittavaksi, mutta nyt löydettiin Maija viattomaksi neitseeksi. Nyt menee nimismiehelle semmoinen raportti ja liina rievut, jotka hän oli sinetöidyssä lippaassa lähettänyt, tutkittiin ja löyttiin puolukanmarjanesteellä painetuiksi. 

Nyt herra fallesmanni jo tuli huomaamaan, että noin isot aukot ei ole pienillä tilkuilla paikattu. Maija lähetettiin kiireen kanssa takaisin ja nyt oli herran yksinomaisesti tyydytettävä ainoastansa Maija, johon kuului murhasyytös, kunnianloukkaus, rautainkanto, linnassapito, kainouden sääntöjä loukkaava tarkastus, kärsittävä aika ja kulut y. m. m. — Nyt olisi ollut herra huutavassa hukassa, jos Maija olisi antanut asiansa oikeuden käsiin, mutta nöyrät rukoukset sai sen aikaan, että Maija sopi ilman lakiinmenoa. Herra toimitti Maijalle useita satoja markkoja, jotka kuitenkaan ei olleet tuin lippolantteja sen suhteen mitä herra olisi tullut lain mukaan maksamaan. 

Näitä samankaltaisia päinmäntyyn johtavia juttuja olisi kymmenittäin lisää kerrottavana, vaan olkoon tässä tällä kerralla näistä jo kyllin huomauttamaan, mihin yksinvaltaisen hallitsijamahdin kiihkoinen virkaura johtaa.

Herra fallesmannin ensimmäinen erehdys

Nimimerkin S-nen tositapauksena Pohjois-Suomesta esittämä tarina Amerikan Uutisissa 4.6.1896.

Muutamassa Pohjois-Suomen pitäjäässä oli eräs nimismies niin innokas virassansa, etkä hän haastoi erään kerran koko virkapiirinsä maanomistajat käräjiin maanteistä, että ne olisivat muka huonossa kunnossa. Tuo suuri kolmea seurakuntaa vastaan nostettu kanne raukesi vihdoin herra nimismiehen yksinomaiseksi tappioksi ja joltisestikin julkeaksi häpeäksi. 

Tästä vastoin toivon tapahtuneesta oikeusjutusta loukkaantuneena piirikuntalaisiinsa ryhtyi hän innolla hakemaan syitä piirikuntalaistensa päälle. 

Joiltakin juoruämmiltä oli hänen korvaan kajahtanut, että eräällä kylän nurkalla hänen virkapiirissään pitäisi poltettaman viinaa ja sen ohessa pidettämän salaista viinan kauppaa. Näitä tekoja ilmisaadakseen ja rikolliset edesvastaukseen kulki herra rättärin kanssa ahkeraan, mutta aina onnistumattomalla yrityksellä. Näistä luultavasti tuulesta temmatuista juoruista innostuneena hän julisti että joka käypi hänelle ilmoittamassa missä salaviinanpolttoa, myyntiä taikka muuten lain pyhyyttä loukkaamia töitä tehdään, saapi häneltä jokaisesta eri asiasta heti pitemmittä mutkilta viisitoista markkaa. 

Eräänä talvi-iltana saapui muutamaan taloon kerjäläispoika viluisena ja nolostuneena, turvautuen uuninlieden ääreen lämmittelemään, talonväen juuri paraaltaan puhuessa tuota nimismiehen julistettua rikosten ilmiantopalkkaa; poika istuu ja seuraa tarkkaavaisesti talonväen esitystä, joka usein ratkesi riemuisan naurun hohotuksen rajuun virtaan. Kerjäläispoika saatuaan emännällä iltasen ja luvan olla yötä, nousee uuniin päälle nukkumaan. Aamulla oli pojan kasvot tavallista iloisemmat, joita lapsellinen huikentelevaisuus ja nuoruuden tuoreus aistikkaasti röyhelsi. Emäntä sanoo, kuinka tuolla pojalla on linnun luonto, kun se saattaa olla ilonenkin, vaikka ei ole päivän varaa takana ja noin resuset vaateraasut päällä, miten sinä tarkenet talon välin näin pakkasella. Poika sanoo emännälle: nyt kun minä saan nimismieheltä tuon viisitoista markkaa, niin minä ostan itselleni parempia suojia. Ja miten sinä sen saat? tokasi emäntä. Tähän puheesen juuri saapui isäntäkin. Poika sanoo: minä menen nyt suoraan fallesmannille ja sanon, että teillä keitetään viinaa — ja niin poika luiskahti ulos. 

Että pojan puheessa esiytyi senkaltaista päättäväisyyttä esiytymisen yhteydessä, josta ei ollut syytä epäillä, saatiin samana päivänä se itse teossa kokea. 

Isäntä antoi rengille määräyksen, että tänäpänä ruvetaan ajamaan navetan kellarista virtsaa pellolle, kuten on yleisesti tapana Pohjanmaalla. Renki laittaa ammeita rekiin, joihin virtsa kannetaan pellolle vietäväksi, ja isäntä purkaa navetan lattian kokonaan auki ja panee lattialankut läjään. Ja juuri tuon työn pääteltyä kuuluu raikkaassa aamupakkasessa suuren aisakellon majesteetillinen ääni, ja tuokiossa hyömäytää kartanoon kuomireki, josta nousee ylös, ei sen pienempi virkamies kuin hänen ylhäisyytensä sen paikkakunnan herra nimismies, suuret pietarilaiset supsiiniturkit päällä, ja astuu suoraa päätä navettaan. 

Isäntä navetan ovella ehkäsee ja pyytää odottamaan siksi kuin hän käypi noutamassa asuinhuoneesta lyhdyn, ja sanoo: minä olen juuri purkanut navetan lattian auki, me ryhdymme nyt juuri virtsan vetoon, ja navetta on höyryä ja savua täynnä, sillä navetan peräpuolessa kiehuu suuri muuripata, jossa keitetään lehmille haudevesiä. 

Tämä isännän järkevä ja maltillinen neuvo olikin kuuroille korville esitetty. 

Herra nimismies tiuskasee tulisessa virkainnossaan isännälle: jaa, jaa, sinä rakkari, sinä suuri hunsvotti, sinä keittä täällä viina, sinä juo, sinä myy viina, sinä saa nähdä mitä se maksa, sinä saa suuri sakko kans, sinä istu linnaa pitkä aika kans, sinä panee kunnialta pois. Ja niin viljavasti virtaavain tuomionsanain tulmatessa ryykää hänen korkeutensa päätäsuoraa — navetan kellariin. 

Navetan kellari oli noin yli kuusi jalkaa syvä, ihan täynnä saastaista virtsaa ja sontaliejua. Tuossa noin epämukavassa tilassa viskasi sallimus herra fallesmannin koettamaan uimataitoaan ja ajalla semmosella vuodesta, että ei mikään inhimillinen voima ehdi saada Helsingin urheiluklubin uimamaisterein auttavaa kättä pelastamaan. Herra uipi tuolla navetan lattianiskain alla suurine turkkeineen ja pohjaa ei kuulu. Jo vihdoin uimataito loppuu. Sankarin voimat alkaa riutua; jo tulee todellinen taistelu elämästä ja kuolemasta. Julkea todellisuus, hirmuinen ijankalkkijuus katsoo jo alastomilla silmillä herraa vasten naamaa. Vihdoin juuri yhdennellätoistakymmenennellä hetkellä saapuu kallis apu, talon renki rohkeaa mennä koperoiden savun sekaan ja ojentaa herralle sontalapion, jonka avulla hän pääsee lattian niskan päälle ja siitä saadaan talon rengin ja kyytimiehen avulla ylös virtsakellarista. 

Tarpeeton lienee lukijata huomauttaa, minkäkaltainen hän oli nähdä, kun hän saatiin ylös tuosta epämieluisesta uimapaikasta. Erittäin on syy huomauttaa, että hän menetti kallisarmoisen hienokarvalakin. Jopa säälintunne valtaa, kun otaksuu herra fallesmannin kalliit trikoovaatteet, valkeat silitetyt paidat, kulta kello jalokivillä koristeltuine perineen, puhumattakaan turkeista.... Mikä muistosta tuskalla haihtuu, jota välittömästi inho vireillä pitää, on se sietämätön haju, joka teki seurusreluliiton herra fallesmannin kanssa, on tässä tarpeen lukijalle se erinäisesti huomauttaa. 

Tästä seurasi pitkällinen käräjänkäynti, joka myös päättyi nimismiehen tappioksi. 

Kaksi juttua teekaupasta

Suometar 10.9.1858: 

Mutta on niitä sellaisia meidän Suomessammeki. Niin Kuopion viime talvi-markkinoilta täytenä totena haastetaan seurava juttu.

Eräs talonpoika Pohjan puolelta oli hairahtanut tullin kautta käymättömiä tee-lehtiä Kuopioon myötäviksi tuomaan. Yhtyy siellä yhden Karjalaisen talonpojan seuraan, ja se lupautuu häneltä tee'tä ostamaan ja kärttää korttieri-paikkaansa tulemaan, sitte muka kauppa lopullisesti päätettäsiin ja rahat maksettasiin. 

Mies menee sinne kuorminensa. Vaan kauppaa kuin hierotaan, ilmautuu äkkiä kaksi miestä, toisella pilkku eli virka-merkki lakin kauluksessa, toisella virka-napit nutussaan. Pohjolainen kysyy: mitä miehiä nuo ovat? Siihen saapi kuulla: "taitaapa olla viskaali", josta polonen Pohjan poika aika tavalla hätäytyy. Mokoma viskaali taas sen nähdessään kumppanilleen virkkaa: "kuuleppas, silta-vouti, tuolla miehelläpä saattaa olla kiellettyjä tavaroita, mennäänpä katsomaan!“ Mitä nyt Pohjolaisella oli muuta tehtävää: hän vaan polttaa pakoon, heittäen siihen hevosensa, kuormansa, tee'nsä. 

Sepä oliki toivottu. Nämä kunnon miehet näet oli kolme talonpoikaa Karjalasta, jotka täten viekkaudella ryöstivät eli varastivat toisen tavarat ja keskenään ne jakoivat. Hevosensa jälestä oli Pohjolainen kuitenki sittemmin ajanut halki Karjalan, mutta turhaan: se oli jo muille hävitetty, eikä enää käsiin saatava. Moiset miehet ovat täydelleen hyvin kunnialliset olevinansa, ehkä vielä pyrkivät kauppamiehiksiki, kun kauppa-tavaroita näin itselleen varastivat.

Toista laatua oli toinen tee-kauppiaan juttu. Moniaita vuosia sitte tuli hänelle liki Kuopiota vastaan yksi poliisin käskyläinen, jonka hyvin tunsi, vaikk'ei ollut tietävinänsä, ken hän oli. Tarinoilla kotvasen oltuaan pyysi poliisin käskyläinen päästäksensä talonpojan keralla matkaa jatkamaan. Niin pääsiki. 

Mutta vähän matkan päästä poikkeutui Pohjolainen autioon taloon. Yhdessä molemmat menivät kaivolle juomaan. Mutta kaivon äärelle tultuaan, talonpoika hyvin sukkelasti povestaan sieppasi pistoolin ja pitäen sen aivan ampumaisillaan toisen rinnan edessä lujasti ärjäsi: "kyllä minä tiedän kuka sinä olet, enkä tahdo sinun seurassasi sen kauemmin kulkea. Laskeudu nyt pian kaivoon, muuten paikalla ammun, ja on viimeinen hetkesi". Ehkä kaivo oli kuiva, kuitenki tämä astunta arvelutti miestä; — mutta toinen kun ei vähemmällä heittänyt, yhä kiivammasti vaan vaati häntä sinne laskeutumaan, kumminki luvaten huolta pitää hänen ylös nostamisesta; niin ei ollut muuta, poliisimiehen täytyi noudattaa tämän kovan käskyn ja käskijän avulla astua kaivoon. 

Sitte ajoi talonpoika tiehensä ja pitkän virstan päästä kun tapasi miehiä tiellä, haastoi mitenkä oli kuullut hullun miehen aution talon kaivossa huutavan, jonka vuoksi kärtti heitä sitä ylös auttamaan. Niin pääsi poliisi kaivosta, — vaan teekuorma oli jo ammon hänen kynsistään mennyt.