Säätykiertoa Saarijärvellä

Juho Hännisen (s. 8.12.1839) muistosanojen mukaan hän "syntyi Saarijärven Kiimasjärven Kolsalla köyhän saunakestin poikana, muita kohosi varakkaaksi talolliseksi säästäväisyydellään ja kovalla työllään, jonka ansaitsemansa talon, Kyyrän vanhuksena sai viettää vanhuuden hiljaiset päivänsä" (Saarijärven Paavo 28.11.1918. Kolsa on asiakirjojen mukaan Summasjärveä ja sen rippikirjan sivulla Juhon isä Johan Isaksson (s. 26.7.1797) on merkitty talolliseksi. Tämä asema ei ollut lopullinen ja ehkä perhe päätyi joksikin ajaksi perheineen asumaan saunaan, ennen siirtymistä saman tilan alaiseen Kotalahden torppaan, jossa Juho asui nelivuotiaana. (Saarijärvi RK 1837-43, 208; 1843-1850, 348)

Kotosalta juoksi hän pienenä poikana ollessaan kerjuumatkalla jo ensi kerran Kyyrässä ja oli sillä matkallaan yhden yön. Se olikin ainoa matka jonka hän kerjäläisenä teki. Hän aivan kuin olisi jo käynyt katsomassa sitä kylää, jossa hän elämästään toisen puolen sai ahertaa ja väsyneen ruumiinsa lepoon nukuttaa, vaikkei hän silloin sitä vielä osannutkaan aavistaa eikä ajatella. 

Kahdeksan vuotiaana hän jo lähti palvelukseen, ensin paimenpojaksi. Ensimmäisessä paimennuspaikassaan hän ei saanut kumminkaan kauan olla, sillä karhu kaatoi talon paimennettavan karjan ja siitä suuttui talon emäntä ja ajoi hänet pois, muka huolimattomana paimenena, syy ei tietenkään hänen ollut, eihän kahdeksanvuotias poikanen mitään karhulle voinut.

Rippikirjoissa Kotalahden torpan väki lähti eri teille vuonna 1858, kun Juhon vanhemmista tuli itsellisiä yhtäälle ja Juhosta renki Äänekosken Myllylään. Palvelusvuoden jälkeen hän siirtyi Hännilän Kuikanlahteen ja palasi vuonna 1861 Myllylään, jonka piian kanssa hän meni naimisiin 4.8.1861. Tässä yhteydessä Juholla on ensimmäistä kertaa sukunimi Hänninen, jota isälleen ei merkitty. Hännilän Kuikanlahdesta löytyi parille sopiva torppa nimeltä Kuikkapuro (RK 1851-60, 144b, 177b, 32a; RK 1860-73, 38, 380, 39)

Yhden vuoden kestinä oltuaan ostivat he Kuikkapuron torpan Saarijärven Hännilän kylästä. Torpan he ostivat velaksi ja maksoi se 250 mk. Mutta torpan velat tulivat lisäksi kaikki heidän maksettavakseen. Niistä he eivät ostaessaan tienneet ja siten tuli heille Kuikkapuro maksamaan 600 mk. Hevonen sitten seurasi kauppaa. Kuikkapurolle muuttaissaan oli heillä omaisuutta lehmä ja rukki, sekä vähän vaatteita. 

Ensimmäisenä kylvöksenä oli viisi litraa ruista. Jo ensimmäisenä vuotena kävi vahinko Kuikkapurolla hävittämässä nuoren, vasta-alkavan torpparin elämää, sillä heiltä kuoli tuo ainoa, velaksi ostettu hevonen. Siitä ei siltä nuoren parin mieli lannistunut. Yrittää täytyi lujemmasti ja tarkkuudella. Usein olivat suola ja leipä vain syötävänään kun Juho Hänninen astui kirveineen ja kuokkineen Kuikkakorpeen, sitä viljelykselle raivaamaan. Kuikkakorpi oli hänen työmaansa, siihen hän miehuudenvoimansa uhrasi. Se tietäisi kertoa suuren osan hänen elämästään, miehen, joka siellä taisteli nälkää vastaan kovalla työllään. Sieltä peri hän nimenkin, joka ei häneltä pois jäänyt. Sillä hänen takiaan sanottiin vielä Kyyrääkin Kuikkakyyräksi. Kuikkapurolle syntyi kolmantena vuotena ainoa lapsi Hilda Maria.

Hilda Maria syntyi 4.3.1863. Hän oli jo naimisissa, kun kahden sukupolven talous muutti Kuikkapurolta Kyyrään. (RK 1873-80, 38; RK 1880-90, 105; RK 1890-1900, 148, 336).

Aherrettuaan 31 vuotta Kuikkapurolla, ostivat Juho ja Maria Hänninen Kyyrän talon 11 tuhannen markan kauppasummalla. Nyt muuttaessaan Kyyrään, oli heillä jo 13 lehmää, hevonen varsoneen ja toistakymmentä lammasta y. m. taloustavaraa. Siis Kuikkakorvessa tehty työ oli maksanut palkkansa. Nyt leveni työalat. Usein nähtiin Juho vielä 11 aikana iltasilla täydessä työssä Kyyrän vainioilla. Kyyrän viljelysalat alkoivat nyt levitä laajemmiksi ja käydä syvempimultaisiksi. Kartanoakin oli uudistettava. Työssään oli hän myöskin aikaansa seuraava. Muun muassa laittoi hän navettarakennuksen uusinta mallia ja oli se melkein ensimmäinen Keski-Suomessa. Paljon kohosi Kyyrä Juho Hännisen toimesta ja työstä. Nyt seisoo Kyyrä hänen ansiostaan vankoilla perustuksillaan, noin 300,000—400,000 markan arvoisena nykyisillä omistajillaan Juho Hännisen tyttären tytöllä Marialla ja hänen miehellään A. W. Kinnusella.

Keski-Suomen Sanomat 27.2.1912

Luonteeltaan oli Juho Hänninen tyytyväinen, leikillinen ja avulias. Hän antoi arvon myöskin muitten esityksille ja pyrinnöille. Yksinään ei hän päättänyt asioistaan. Siksipä nähtiin usein hänen emäntänsä kanssa olevan asioillaan kirkolla ynnä muualla.

Lähes kymmenkunnan vuotta sitten kuoli hänen vaimonsa Maria Hänninen eli Kyyrä, jonka aikana he jo luovuttivat talonsa tyttärensä lapsille ja siis nykyisille omistajille, ruveten itse eläkettä nauttimaan. Vielä vanhanakaan ei hän malttanut olla työstä erossa, se oli hänen ilonsa, että sai työtä tehdä. Juho Hännisessä kuvastui siis täydellisesti Saarijärven Paavon kuva, josta nykyinen nuorisomme saa ottaa osviittaa.

 

Torpasta Amerikkaan merkittävän mutkan kautta

Immanuel (Emanuel) Johansson Lindfors syntyi Kauvatsalla 20.12.1852. Isästään tuli sittemmin Kokemäen Kakkulaisten kylän Astalan talon Kuurin torppari. Emanuelin kirjat olivat edelleen Kokemäellä kun hän haki kuulutukset kraatarin tyttären Josefina Stenroosin (s. 20.2.1852) kanssa. Morsian oli kirjoilla Porin maaseurakunnassa Vähä-Rauman kylässä.(RK Kokemäki 1869-1879, 837; Satakunta 30.05.1874).

Vihkikirjauksessa elokuussa 1874 Emanuelia kutsuttiin rengiksi, mutta 2.10.1875 syntyneen esikoisen Josefina Evelinan kastekirjauksessa hän on mallipuuseppä ja puusepäksi häntä kutsutaan myös muiden lasten kasteissa. Ilmeisesti perheen viimeiseksi lapseksi jäi 4.7.1892 syntynyt Niilo Arthur. (RK Porin maasrk 1872-1879, 323; Hiski)

Sanomalehdistä syntyy vaikutelma, että Emanuel ei ollut maan hiljaisia ja pyrki parantamaan asemaansa. Selvää tämä on Satakunnan uutisesta 14.6.1892:

Sahankauppa. Talollinen Maurits Isosavo on myynyt Pomarkun kappelin kirkonkylässä sijaitsevan höyrysahan ja sahaamattomat tukit puuseppä Emanuel Lindfors'ille, Porista, yhteensä 19,150 markan kauppahinnasta. Sahan sai ostaja heti vastaanottaa.

Kolme vuotta aiemmin Pomarkun höyrysahasta oli kirjoitettu, että se oli 

jo monta kovaa kokenut, vaikka se on vasta toisella ikävuodellansa. Monta monituista kertaa sitä rakennettiin ja purettiin, purettiin ja rakennettiin, ennen kuin se tuli käypäkelpoiseksi. vuoden ajan on se käynyt ja sillä ajalla on se jo ehtinyt monta pölkkyä hajoittaa. Mutta nyt se on taaskin rikki. Joulun etuviikolla paikattiin siellä höyrypannua ja aaton aamuna meni taaskin kaikki vesi Höyrypannu siinä on, kuten muinasen akan taivas, joka ei pitänyt vettä enempää, kuin seula. Ja hulivilit kertovat, että sitä paikataan parsineulan ja langan kanssa. — Hihhulit taasen väittävät rikkumisen syyksi sitä, kun se rupiaa pyhäehtoisin käymään. Mutta tuota väitettä ei sovi uskoa, sillä kun ei Jumalalla ole hihhulein kanssa mitään tekemistä, niin mitä Hänellä ja Hänen lepopäivällänsäkään onsahan kanssa tekemistä. — Oikea vika täytyy siis olla siinä, että pannut on huonosta aineesta, taikkapa siinä, että on oppimattomat lämmittäjät ja koneen hoitajat, jotka saattavat turmella hyvätkin kalut. Oli miten oli, mutta kauhean vaarallista on, jos se on pannuin taikka hoitajain vika, että sillä tavoin käytetään sahaa, sillä se saattaa silmänräpäyksessä muuttaa sahan, miehineen päivineen poroksi. Ja ellen väärin muista, on asetuksen kautta kiellettykin pitämästä koulunkäymättömiä koneenhoitajia. D. K. (Lounas 31.12.1889)

Emanuel Lindforsin omistuskausi oli vielä onnettomampi, sillä oikeus päätti syksyllä 1895 ettei hän oikeasti omistanut sahaa.

Päättynyt riitajuttu Tuo pari vuotta kestänyt riita Pomarkun höyrysahan omistusoikeudesta kauppias Emanuel Lindfors'in, Porin kaupungista, ja talollisen Maurits Isosavon välillä on nyt senaatissa päättynyt niin, että konkurssipesä on päässyt voitolle, joten tämä sahalaitos tulee huutokaupalla enimmän maksavalle myytäväksi. viime viikolla piti Lindfors'in laittaa saha käyntiin kesäisen levon jälkeen, ja oli jo työmiehiä sitä varten paikalla, mutta samassa ilmestyi nimismies ja naulasi ovet kiinni. (Satakunta 15.10.1895)

Toisen porilaisen sanomalehden versiosta selviää, että Maurits Isosavo oli paennut velkojaan Amerikkaan ja saha kuului velkojielle (Sanomia Porista 15.10.1895). Mahdollisesti lähtö Atlantin taakse oli innoitteena Emanuelin omalle lähdölle Atlantin taakse.

 Rakastuneet Amerikan matkalla. Maanantaina lokakuun 21 p. läksivät kauppias Emanuel Lindfors, Porista, ja maakauppiaan vaimo Emma Sevonius Pomarkusta, karkumatkalle kaukaiseen "kultalaan", tietysti miehenä ja vaimona, jonkalaista „kaksinnaimista" he jo pitemmän ajan täälläkin elivät, vaikka kummallakin on vielä oikea puolisonsa monen lapsen kanssa elossa. Tämän matkan tarkoituksena lienee vielä lisäksi ollut sekin että hra Lindfors tässä kesällä Mouhijärven käräjillä tuomittiin 1 vuoden ja 4 kuukauden kuritushuone-vankeuteen vääräin todistajain hankkimisesta ja väärästä ilmi-annosta, sekä Emma Sevonius pian alkavilla Noormarkun käräjillä varmaan olisi saanut satikan erään kuitin ja nimen väärentämisestä, joista häntä vastaan oli kanne nostettu. Siellä Amerikassa se on rikollisten paratiisi. (Sanomia Porista 2.11.1895)

Pari tuskin ehti perille, kun suomenkielinen sanomalehti Yhdysvalloissa toisti uutisen. Toisella lehdellä oli lisätietoakin:

Pako luvattomasta elämästä. Useita vuosia salli yhteiskunta maakauppias Emanuel Lindforsin, jolla oli höyrysaha Poomarkussa, pitää vaimonansa maakauppias Sevoniuksen vaimoa. Kun Sevonius tämänlaista elämää tahtoi estää viime syksvnä omassa huoneesaan, syösyi vastapuolue miehen päälle ja nuhteeton aiviomies hakattiin armotta oikein pahanpäiväiseksi. Kun paikkakunnan kirjeenvaihtaja asian todellisuuden sai luotettavilta henkilöilä kuulla, kirjoitti hän siitä Poriin sanomaleheen. Vaan kun Lindfors oli herra, ei sitä julaistu, ia tappelupaikalle tullut lautamies (poliisia ei ollut silloin Poomarkussa, sillä poliisi Herman Juusonen oli juuri kuollut) koki kokonaan peittää asian ja sai kauppias Sevoniuksen jättämään moinen ilkeä työ salaisuuteen. Ja sitte luultavasti pyysivät sanomalehtiäkin vaiti olemaan, sillä useita oli, jotka tuon kauvan vaikuttaneen synnin tahtoivat julkaista. Ja näin niille valta annettiin, kunnes kummallekin siveettömyyden puolisolle kaikki synnin hedelmät alkoivat loistaa ia sahakin seisautettiin, kunes kumpanenkin jätti puolisonsa Suomeen ja läkisivät vapaasti Amerikkaan miehenä ja vaimona. Ja kuten veljeni minulle kirjoittaa, ovat he lokakuun 21 pnä lähteneet sekä tänne tulonsa tehneet siinä väärässä aikeessa, että täällä sitte saavat elää kun Aatami ja Eeva paratiisissa, silloin kun he olivat syöneet kielletystä puusta. (Siirtolainen 24.12.1895)

Emma Maria Kustaantytär (s. 24.1.1870 Nakkila) oli jättänyt Suomeen 6-vuotiaan tyttären ja 4-vuotiaan pojan. Perheen hajoamisesta kertoo rippikirjan merkintä "oleskelee Amerikassa".  (RK Nakkila 1888-97, 289)

Romukauppias Lindström

Kati Toivainen puolusti äskettäin artikkeliväitöskirjaansa Dirty Work and Green Entrepreneurship : Scrap Business and Waste Material Recycling in 20th-Century Finland. Siihen sisältyvässä artikkelissa One man’s waste is another man’s business: The early scrap business as a predecessor to the later circular econom hän toteaa, että varhaisia jätemetallin välittäjiä on hankala löytää arkistoista.

Yhtä tällaista romukauppiasta muistelee Rudolf Åkerblom kirjan Anteckningar om Helsingfors under 1800-talet. Tre Helsingfors skildrare. Helsingfors i forna tider II. 1958 sivulla 41. Avuliaasti hän antaa sukunimen Lindström ohella osoitteen - Uudenmaankatu 7 - sillä muuten lisätiedon etsiminen olisi lähes mahdotonta. Helsingin kaupunginarkiston kiinteistökortistosta selviää, että kyseisen osoitteen talon osti vuonna 1861 raatihuoneen vahtimestari G. A. Lindström.

Henkikirjassa 1866 (U58b:1761) G. A. Lindströmin titteli on "Kommissions Handlanden" eikä osoitteessa asui muita täysikäisiä miehiä, joilla on on sukunimi Lindström. Osoitekalenterissa 1870-luvulla hänen tittelinsä on uppsyningsman ja henkikirjassa 1877 (U79:1457) tontinomistaja.

Ehkäpä romunvälitys jäi lyhytaikaiseksi toiminnaksi. Åkerblom kirjoitti siitä näin:

Kauppias Lindström, osoitteessa Nylandsgatan 7 — kutsuttu »Kramasche-neuvokseksi», koska hän kävi kauppaa romuraudalla, lumpuilla yms. — otti kesäisin pihallaan vilvoittavan kylvyn suuressa vedellä täytetyssä öljytynnyrissä huuhdotakseen lumpupölyn yltään. Ukko istui kyykyssä tynnyrissä, mutta oli samalla utelias näkemään, kuka pihalle tuli, ja kurkisti tynnyrin reunan yli punanäppyisine pörröpäineen tehden melko huvittavan näyn — kuin Bacchus tynnyrissä. Huutokauppakamarilta huudetuista vanhoista jousista valmistettiin muun muassa koukkuja ja hakasia ulko-oviin, joita myytiin uutena maatalon ukkoseudun väelle. Nämä kapineet näet kokivat näppärän käsittelyn — ne nimittäin kastettiin sulatettuun asfalttilakkaan ja tulivat siten kiiltävän mustiksi — ja niillä oli valtava menekki. Kun romurautaa ja metalleja yleensä oli kertynyt riittävästi, renki kuljetti ne kuormittain rautatieasemalle edelleen toimitettavaksi johonkin maaseudun ruukkiin sulatettavaksi, ja siten se oli lajissaan varsin tuottoisaa liiketoimintaa. 

(Käännös Gemini, parilla korjauksella) 

Keskiajasta tutkimusta

Eilen minulla oli ilo osallistua tuttavani Joanna Veinion väitöstilaisuuteen ja kuunnella informatiivista keskustelua. Tutkimuksensa otsikko on Sirpaleinen kuva ja fragmentoitunut konteksti. : Lasimaalausikkunat keskiaikaisen Turun hiippakunnan alueella. Keskiaikaan keskittyminen antaa perinteisen syyn purkaa linkkivarastosta muita keskiaikaa käsitteleviä opinnäytteitä, joita onkin kertynyt jo usemmalta vuodelta. Edellisen listauksen julkaisin lokakuussa 2021.

• Michael Otto: The Mental Urbanisation of the North. Storyworlds and Scandinavian Cities, c. 1000–1250
• Sophia Bjernefors: Kungamakt och kloster: Relationen mellan kungamakten och cisterciensiska kloster under svensk högmedeltid 1143-1350
• Louise Faymonville: Hövisk litteratur och förändringar i det fornsvenska textlandskapet
• Fraser Miller: From Swords to Plowshares: Space and the Peace of the Home in Medieval Nordic Law, c. 1150–1350
• Jussi Vaitniemi: Ylä-Satakunnan kirkollinen aamuhämärä : Kartoitus Ylä-Satakunnan keskiaikaisten kirkkopitäjien perustamisajankohdista 1200–1540
• Pernilla Blixt: Värdefulla Föremål: En inventering av testamenterade föremål under perioden 1200-1380
• Frida Petersén: Fattiga Riddare: Skuld och pantsättning i 1300-talets Sverige.
• Rebecca Nordbrandt: Jord, mynt och hästar: En genusstudie av medeltida testamenten
• Alexa Robertson: S:ta Gertruds gille i Stockholms medeltid och rum, 1210 - 1642: en historisk-arkeologisk kartläggning
• Lauri Hirvonen: Legenda et miracula beati Erici regis et martyris (BHL 2594 & 2595) : Transmission and Critical Edition of the Latin Legend and Miracle Collection of St Erik of Sweden, c. 1280-1520
• Johanna Tyynelä-Haapamäki: Constructing Episcopal Sainthood in Late Medieval Sweden : The Cases of Brynolphus Algoti and Nicolaus Hermanni
• Teodor Svensson: S:t Erik i Skara. En studie om Erik den heliges helgonkult i Skara stift.
• Teodor Svensson: Medeltidens dygd. En begreppshistorisk undersökning om dygd
• Nathalie Sjödin: Skärseld och sjukdom: En undersökning av den svenska medeltida själavårdens disciplinerande åtgärder under sjukdom
• Elora Davidsson: Om obstetrik och osteologi. Paleodemografiska perspektiv på graviditet, förlossning och obstetrisk vård under svensk medeltid och tidigmodern tid
• Henrik Andersson: Medeltida bönder i Småland: materiell kultur som ingång till att spåra ekonomiska aktiviteter
• Hanna Lehmusto: Maalahjoituksia, paaveja ja painotuotteita : Vadstenan luostarin kirjeaineisto 1373–1422 kontaktiverkoston ilmentäjänä ja arkistoaineistona
• Wilhelm Ljungar: Till gudz riddara han tha ouer foor: Warfare as Religious Experience in the Swedish Medieval Rhyme Chronicles 1320-1496. 
• Sibora Cello: Manliga och kvinnliga helgon i Fornsvenska legendariet: Helgon som förebilder under medeltiden
• Aleksi Martikainen: Pohjoiset Ritarirituaalit Eerikinkronikassa : verta, viiniä, juhlia ja valtaa
• Pääsky Vyyryläinen: Taidokasta diplomatiaa: Piispa Hemminguksen kanonisaatioprosessi 1416–1514
• Mikko Vuorinen: Turun keskiaikaisen kalenterin juuret : Missale Aboensen kalenterin pyhimysjuhlien yhteneväisyys Uppsalan kirkkoprovinssissa
• Anna-Stina Hägglund: Birgittine landscapes : Three monasteries in their local and regional environment across the Baltic Sea Region c. 1410–1530
•  Oscar Bergendorff: Thy stodh hon sin reth wiidh stocken och forswor staden och stadz marker: Brott, straff och social exkludering i det medeltida samhället. En undersökning av stadsförvisningsdomar i Stockholm stads tänkeböcker mellan 1474-1500.
• Christian Hohenthal: Textens ritualer och historieskrivningens gränser: En undersökning av fyra svenska historieverk från 1400- och 1500-talen
• Emma Maltin: Recipes of Resistance: Food, inequality, and ideology in western Sweden 1473–1624
• Wennberg, Ellen Wennberg: Skräp eller skatter?: Om människans syn på djurben i hög- och senmedeltida städer i dagens Sverige.
• Jaakko Raunamaa: Finnic anthroponymy in the Middle Ages : Perspectives on pre-Christian and early Christian personal names
• Elisa Melasniemi: Kirkkolöydöt kertovat : Neljän Varsinais-Suomen keskiaikaisen kirkon arkeologisten löytöjen vertailu
• Toni Niittylahti: Kuolema keskiaikaisissa kalkkimaalauksissa
• Eeva-Maria Viskari: Tähtikirkasta taivasta etsimässä : Hämeen linnan värikäs keskiaika
• Janika Aho: Kuvattu maailmanjärjestys: Suomen myöhäiskeskiaikaiset kirkkojen seinämaalaukset 1500–1530
• Vili Pulli: “Eder herredømes fatige tro tiænere” : Josef Pedersson Turun linnanvoutina vuosina 1504–1515
• Kaarle Kurkela: Ruotsalaiset lainasanat varhaisessa kirjasuomessa todisteina keskiajan muutoksista 

• Teemu Petteri Salo: Laukosta Lappiin ja kaksintaistelu kartanolla: Miten 1200-luvun Matti Kurjen hahmoa on käytetty
• Julia Johansson & Peter Stjärneborn: Bondeuppror och konungaförakt: En studie av den historiska beskrivningen avupprorsmännen Nils Dacke och Engelbrekt Engelbrektsson
• Josef Zander: Kung Byxlös och den store Gustav Adolfs dotter: Gestaltningar av drottningarna Margareta och Kristina i skolans historieläroböcker
• Edwin Jonsson: Ett exkluderande perspektiv på historien?: En kvalitativ analys av läroböckers skildringar av medeltidens genusskillnader
• Ronnie Westling: Medeltiden och de svenska läromedlen: En studie om historiebruk från 1910 - talet till 2010.
• Dennis Lööf: Perspektiv på Kalmarunionen: En jämförande analys av svenska och danska läroböcker

Kokemäki sukunimenä (Korpilahti ja mestatut torpparit)

Minisarjan ensimmäisessä osassa Kokemäki oli sukunimi ja paikannimi, toisessa osassa paikannimi ja nyt kolmannessa pelkkä sukunimi.

Korpilahden Rutalahden Auvilan itsellinen Salomon Nikodemuksenpoika (s. 17.4.1848 Korpilahti) sai vuonna 1890 rippikirjaan jälkimerkintänä sukunimen Kokemäki. Sitä käyttivät myös poikansa Kalle Emil (s. 15.11.1875 Korpilahti) ja tyttärensä Ida (s. 10.8.1878 Korpilahti). (Korpilahti RK 1880-1889 (II), 319; 1890-1899 (III), 323; 1900-1909 (II)). Kalle ja vaimonsa Lyydia ovat tätä kirjoittaessa ainoat Kokemäkeä sukunimenä käyttäneet SSS:n henkikirjahaussa. Mitään ilmeistä syytä sukunimivalinnalleen en keksinyt.

Sanomalehdistä sukunimeä Kokemäki on huomattavan vaikea hakea, mutta yrityksiini tarttui yksi moneen kertaan toistettu uutinen:

Eilen oli Keski-Suomen rykmentin sotaoikeudessa Hämeenlinnassa esillä sotaylioikeuden palauttama syyte murhasta talollista N. F. Juholaa, enl. aliupseeria J. Mäkelää ja luutnantti G. Holmia vastaan. Äänestyksen jälkeen antamallaan päätöksellä katsoi oikeus selvitetyksi, että N. F. Juhola oli päällikkönsä K. K. V. Sippolan käskystä Asikkalan pitäjässä helmikuun 2 pnä 1918 ampumana surmannut sahanasettajan A. V. Lundin Helsingistä sekä että Juhola oli niinikään ampumalla surmannut Lammin Mommilassa torpparit Kalle ja Kustaa Kokemäen, mutta sanoi tekojen tapahtuneen järjestyksen palauttamistarkoituksessa, jonka vuoksi sotaoikeus, nojaten korkeimman vallan haltijan joulukuun 2 pnä 1918 antamaan päätökseen vapautti N. F. Juholan. Syyte G. Holmia ja J. Mäkelää vastaan hylättiin toteennäyttämättömänä. Sippolaan nähden jätettiin juttu avoimeksi siksi kunnes hänet, tavataan. Päätös alistetuin ylisotaoikeuden tarkistettavaksi. (Maaseudun Sanomat 29.06.1921)

Sukunimellä Kokemäki ei löydy mitään Sotasurmasammosta, mutta kun silmäilemällä Lammilla kuolleet tavoitin Karl Fredrik Kekomäen (s. 10.1.1879), jonka mestausaika 22.5.1918 sopii ajalliseesti myöhempään uutisointiin, jossa Sippolaa syytettiin "kapinan jälkiselvittelyissä tehdyistä murhista" (esim. Savon sanomat 7.3.1931). Samana päivänä Lammilla kuoli myös Otto Kallenpoika Kekomäki (s. 2.1.1876), joten sanomalehtiuutisoinnissa lienee sekoitettu sukunimen vokaalien lisäksi etunimi.

Kokemäki paikannimenä (Kankaanpää)

vanhatkartat.fi

Nimiarkistosta löytyy Kankaanpään Ristiluomasta erotettu Kokemäen lohkotila. Sama tiedonantaja vuonna 1960 mainitsee Franssilan vastaavalla tavalla erotettuna. Molemmat näkyvät esim 1931 kartalla. Kuitenkin Maanmittaushallituksen uudistusarkiston hakemistossa Alahonkajokella on Ristiluoma, mutta virallisesti erotettua Kokemäkeä ei näy. 

Rippikirjoissa Kokemäki on erillinen 0,0277 manttaalin osa Ristiluomasta (RK 1893-1902, 1125; 1903-1912, 181; 1913-1922, 157). Mitään ilmeistä syytä Kokemäelle nimenä ei ilmene. Kankaanpään Ristiluomassa syntyneen isännän Juha Sveninpojan (s. 5.6.1870) vaimo on kotoisin Merikarviasta ja veli nimesi oman osansa etunimellään (Frans > Franssila).

Erotus oli tehty laillisesti ja pöytäkirjan jäljennös on mukana kartassa A25:1/61-65 Alahonkajoki; N:o 13 Ristiluoma. Perintöä oli jaettu 17.2.1894, jolloin Sven Salomon Ristiluomalle jäi Ristiluomasta 2/3 ja kummallekin pojalleen 1/6. Pöytäkirjasta löytyy myös yksi yhteys Kokemäkeen: tila oli velasta kiinnitetty Kokemäen rovasti Starkille. 

Ympäristössä ei ole mitään Kokem-alkuisia paikannimiä, joten valinta lienee ollut jonkun keksintö 1800-luvun lopulla.

Nimiarkistossa ja Nimisammossa on muutamia muitakin maantieteellisiä Kokemäkiä. Kuhmoisissa ja Luvialla kohouma sekä Viipurin läänin Pyhäjärvellä on niitty tai laidun nimeltä Kokemäki. Sammatissa on Kokemäensuo, joka nimensä mukaisesti on suo tai kosteikko. Aivan kuten Kankaanpäässä, näiden ympäristössä ei ole Koke-alkuista nimistöä.

Kokemäki sukunimenä (Ikaalinen)

Koska kasvoin aikuiseksi Kokemäellä, minusta tuntuu hassulta, että Kokemäki on myös sukunimi. Joten mieleen tuli klassinen sukututkimuskysymys: missä, milloin ja miksi sukunimi on tullut käyttöön.

Hiski tuotti varhaisimman osuman Ikaalisista, jossa torppari Henrik Mattsson Kokemäki oli kastetun lapsen isä toukokuussa 1791. Tässä, kuten useimmissa seuraavissa riveissä kastetut lapset olivat syntyneet Riitialan kylässä. Henrikistä oli tullut torppari samoihin aikoihin, jolloin myös Kokemäki ilmestyy ensimmäistä kertaa rippikirjaan Muumäen pariksi. Muumäki oli mukana jo Ikaalisten varhaisimmassa säilyneessä rippikirjassa 1734-1740, joten on turha kehitellä hypoteesia, että ensin oli Kokemäki ja sitten Muumäki. (Nimisammon perusteella Suomessa on vain kaksi Muumäkeä, joista toinen on Liedossa.)

Kansallisarkiston sisältöhaun avulla löytyi vuoden 1788 oikeustapaus, jossa mainitaan Henrik Mattssonin hallitseman alueen rajanveto 1784 (Hämeenkyrön ja Ikaalisten käräjät 15.10.1788 §70). Tämä on varhaisin löytämäni merkintä Kokemäestä Ikaalisissa.

Nimiarkiston keräystieto vuodelta 1970 kutsuu Ikaalisten Kokemäkeä vanhaksi kantatilaksi, jonka asukkaat ovat "kokemäkiläiset". Selviää myös, että "Lähellä kaksi järveä: Iso Kokevesi ja Vähä Kokevesi sekä Kokemusjoki". En ole koskaan lukenut paikannimitutkimuksen perusteita, mutta mutuilen, että Koke-alku on paikalla vanhempi kuin varhaisin maininta Kokemäestä.

Vaikuttaa kuitenkin selvältä, että Ikaalisten Kokemäki-suku on saanut sukunimensä länsisuomalaiseen tapaan maatilasta. Henrikin torpasta tuli myöhemmin tila ja kaikki Ikaalisten kokemäkiläiset todennäköisesti ovat jonkun Kokemäen isännän jälkeläisiä.

Yksi heistä oli 19-vuotias Saima Kokemäki, joka saapui New Yorkin satamaan 12.10.1891. Suomeen jääneeksi sukulaiseksi merkittiin Kustaa Kokemäki Riitialan kylästä Ikaalisissa. Vastaanottajaksi puolestaan veli Ivar Kokemäki, joka oli itse tullut Bostonin satamaan 21-vuotiaana 31.1.1907. Saiman sukunimi vaihtui, kun hän meni naimisiin ja Ivar oli yksinkertaisti elämänsä käyttämällä sukunimeä Hill, joka näkyy hänen kansalaisuushakemuksessaan vuonna 1931.

P. S. Ikaalisten jälkeen vanhin Hiski-osuma Kokemäestä sukunimenä on Noormarkusta, jonka Lassilan (Klåsmark) kylässä 20.10.1849 syntyi torppari Efraim Johansson Kokemäelle ja Lovisa Efraimsdotterille kaksoset. Pariskunnan etunimillä hakien käy kuitenkin ilmi, että yleisemmin käytetty sukunimi oli Korkeamäki.