Turun ja Helsingin asukkailleen tarjoma laidunnuspalvelu

Kun ei tiedä niin kuvittelee. Mielessäni menneisyyden piiat veivät Helsingin lehmiä Hakaniemeen ja jäivät eläinteen viereen seisomaan. Mutta sehän olisi ollut työvoiman hukkausta ja ilmeisesti useimmat kaupungit järjestivät yhteisen paimenen yhteiselle laitumelle jo varhain. 

Turussa kesällä 1794 systeemi sakkasi, sillä eläimiä tuotiin liian myöhään eli aamuseitsemän jälkeen kokoontumispaikkana toimineille Uudenmaan ja Hämeen tulliporteille, joiden ulkopuolella laitumet olivat. Kotiin viemisen sijaan karja jätettiin harhailemaan! Lehmät saattoivat löytää tiensä laitumelle, mutta vuohet usein palasivat kaipunkiin häiritsemään asukkaita.  (Åbo Tidningar 12.06.1794)

Keskellä seuraavaa kesää oli taas havaittu ongelmia ja parannuskohteita. "Nummen puolella" kaupungin laidunmaa oli juuri aidattu, jotta naapurikylien karja ja hevoset eivät pääsisi sen ruohoa syömään. Kustannusten kattamiseksi määrättiin jokaisesta laiduntavasta hevosesta (uusi?) maksu ja kaupungissa kävijöiden piti maksaa hevosten laiduntamisesta päivämaksu. Karjan osalta laidunmaksun korotus oli tulossa, muttei vielä päätetty. Maksujen säädön lisäksi rajoitettiin käyttöä. Laidun oli tarkoitettu talven yli pidetyille eläimille, joten sinne ei saanut tuoda keväällä ostettuja eläimiä, etenkään lampaita ja vuohia. Oksiakin napsivat vuohet koettiin niin ongelmallisiksi, että tämä oli niille viimeinen kesä kaupungin laitumella, vaikka kaupungin johto ymmärsi eläimien tärkeyden varattomille asukkaille (Åbo Tidningar 13.07.1795)

Seuraavina vuosina maksuista piti antaa muistutuksia (Åbo Tidningar 27.6.1796, 10.7.1797, 2.7.1798, 15.7.1799). Kesällä 1800 ongelmana olivat laiduntavat eläimet, joista ei oltu maksettu. Viimeistään tässä vaiheessa otettiin käyttöön maksusta todistava poletti (Åbo Tidning 26.07.1800, 12.06.1801). Vuosikymmeniä myöhemmin otettiin käyttöön eläimen kaulaan ripustettava merkki, joka vaikuttaa käytännöllisemmältä (Åbo Tidningar 3.6.1835 no 43).

Vuodesta toiseen samanlaisissa ilmoituksissa ilmoitettiin, minä päivänä laidunkausi alkoi, että maksu piti maksaa ja eläimet pitää kuljettaa tullille aamuseitsemäksi ja hakea iltaseitsemältä. Kummallakin tullilla tai paremminkin niiden ulkopuolisilla laitumilla oli oma paimenensa, joita palkattiin sanomalehti-ilmoituksillakin (esim. Åbo Allmänna Tidning 25.05.1811, 4.6.1812, 19.11.1812).

Helsingissä laiduntamisesta oli muodostettu huutokaupattava urakka viimeistään vuonna 1823. Sanomalehden lisäksi huutokaupasta ilmoitettiin kirkonkuulutuksissa ja rummunpäristyksen jälkeen kadunkulmissa. Huutokaupan voittaneen kaupunginkassööri Langen piti 120 ruplaa ja 50 kopeekkaa vastaan järjestää paimenet, joille maksettu korvaus oli määrätty samoin kuin itse maksu, joka oli puolet halvempi porvareille. Paimennuskausi ja päiväaikataulu oli määritelty samaan tapaan kuin Turussa. Aamun ja illan kokoontumispaikoiksi merkittiin maistraatin pöytäkirjaan ensin "Tullit", mutta koska niitä ei enää virallisesti ollut marginaaliin kirjoitettiin ensin Erottajan vieressä sijainnut Lampeniuksen viljelmä ja nykyisessä Kaisaniemen puistossa sijainnut Edbomien viljelmä. Nämäkin yliviivattiin ja lopulta päätettiin, että lehmät vaihtoivat hoitajaa avoimella paikalla Espoon tullin, joka edelleen ihmisten mielissä sijaitsi myöhemmän Runebergin patsaan kohdalla, ulkopuolella (Erottaja?) ja Pitkällä sillalla. Valitettavasti pöytäkirjassa ei sanota mitään siitä mihin ruohoa kasvaviin paikkoihin lehmät ja hevoset vietiin. (FAT 22.04.1823; HKA. Mpk 28.4.1823 §1). 

Vuonna 1828 merkityksensä menettäneet tullit korvattiin venäläisten vaatimilla vahtituvilla ja laskupuomeilla, joten kokoontumispaikkoihin voitiin viitata yksinkertaisella ilmaisulla "vid slagbommarne" (HKA. Mpk 27.4.1831 §2). Läntistä laskupuomia, joka rakennettiin Kolmen sepän patsaan tienoille, kutsuttiin kuitenkin arkikielessä edelleen Espoon tulliksi. Turun kasarmin valmistumisen myötä laskupuomi siirrettiin vuonna 1833 sen "toiselle puolelle" (FAT 3.8.1833).

Vuonna 1838 laidunnuksesta alettiin julkaista pidempiä sanomalehti-ilmoituksia, jotka toistuvat samanlaisina vuoteen 1856, jolloin laskupuomit monikossa korvattiin Hämeentullilla (vid slagbommen invid Tavastländska tullen), mikä antaa ymmärtää, että tulloin laidunnus päättyi kaupungin länsipuolella. Vastaavia ilmoituksia oli vielä vuosikymmeniä myöhemmin, jolloin kokoontumispaikka oli "vid slagbommen å östra chausséen" (Hufvudstadsbladet 30.6.1889). Joko eläimien väheneminen tai sopivien laidunmaiden katoaminen päättivät käytännön.

Lehmien määrästä ei ole valmista tilastoa ja kirjallisuus antaa ristiriitaisia tietoja. Jere Jäppisen mukaan "Vuonna 1870 lehmien pito kiellettiin Helsingissä siisteyden vuoksi."  Leena Packalenin julkaisussa Stadin maitotinki. Vuosisata maidon kauppaa Helsingissä (1987) puolestaan väitetään, että "Helsingissä oli 1870-luvun lopussa 462 lehmää". Eron todennäköisesti selittää Helsingin rajaus, sillä Packalen toteaa myös, että 

Helsingin väkiluvun kasvaessa 1800-luvun lopulla nopeasti, kiristyi maistraatin ote kaupungin asioiden hoidossa. Maistraatti oli jyrkästi päättänyt, ettei lehmä enää kuulu kaupunkikuvaan ainakaan keskustassa.

Lehmies pito kiellettiin ensin Kruunuhaan etuosissa, Kaartintorin liepeillä, Bulevardilla... 

Varovaisuus tarpeen tekoälyn käännösten kanssa

Laiskuuksissani laitoin Copilotin tekemään blogitekstiä varten suomennosta etsintäkuulutuksesta, vaikka teksti oli merkitykseltään minulle selvä. Koska olin se jo pariin kertaan lukenut, huomasin suomennosta tarkistaessani helposti virheet. Se, että Upbörds-Skrifwaren ei kääntynyt pidemmälle kuin uppbörds-kirjuriksi, ei ollut yllättävää, sillä olin itsekin tarkistanut sanan merkityksen FHO:sta. Koppärrig eli rokonarpinen on myös erikoisempi sana, jolle Copilot kehitti vastineiksi kuparinsävyisyyden ja toppatukkaisuuden. Vaaleansininen oli tullut väärinluetuksi (linsblå & husblå), joten ei saanut oikeaa suomennostakaan eli oli ensin harmaansininen ja sitten tunnansininen. 

Omituisin virhe oli samalla vakavin. Vaikka Copilot oli aivan oikein lukenut sanan Svensk, se suomensi sen sanaksi suomalainen. Lokalisaatio meni överiksi? Merkityksen hävittämisen ohella tämä on huolestuttavaa siksi, että ellen olisi lukenut alkuperäistä fraktuurana tai Copilotin tulkintana, suomenkielinen teksti olisi tuntunut ihan järjelliseltä.

Kansallisarkiston astioimattomat aineistot ja tiedot

Ann- Catrin Östman jakoi HTF 3/2023:ssa julkaistun artikkelinsa "Estniska överlöpare i Finland på 1810-talet– krav på förvisningar under en ny gränsregim" ensimmäisessä alaviitteessä kiitoksia:

Med tacksamhet minns projektforskarna den hjälp som Veli-Matti Pussinen, direktör vid Riksarkivet, gav när projektet planerades. Han informerade bland annat om den för projektet så viktiga källserien med allmänna kungörelser.

Projektille tärkeä lähde oli siis löytynyt Kansallisarkiston henkilökunnan vinkillä. Kyseisessä artikkelissa se saa viitteen "Lääninhallituksen kuulutukset, Riksarkivet Åbo" ja Östmanin suomenkielisessä artikkelissa HAikissa 2/2025 sama on sidottu sarja "Lääninhallituksen kuulutukset. Kansallisarkisto, Turku". Östman hyödynsi 1800-luvun kuulutuksia, joiden pariin en ole Kansalliskirjaston kokoelmissa vielä ehtinyt, mutta mieleen heräsi kysymys, onko sarjassa kuulutuksia edelliseltä vuosisadalta, jossa olen Kansalliskirjston kokoelmissa huomannut muutamia aukkoja.

Joten kokeilin hakea kuulutuksia Astiasta. Ei osumia, joten lähetin tiedustelun 16.3.2026. Siihen vastattiin 10.4.2026:

Kyseessä oleva aineisto on sarja kirjoiksi sidottuja Lääninhallituksen kuulutuksia. Aineistoa ei ole listattu Astiaan, sillä ne eivät ole osa mitään arkistoa, vaan ne on sijoitettu kirjastoon. Kirjastossa säilytettävien kuulutusten ajallinen kattavuus on 1670 - 1910.

Sijoitettu kirjastoon, mutta eivät näy ainakaan haulla 'Lääninhallitu* kuulutu*' Kansalliskirjaston kirjastotietokannassa. Tätä en älynnyt kysyä, mutta tiedustelin, ovatko kuulutukset paljon puhutun digitaalisen toimittamisen piirissä. Tähän vastattiin eilen:

Asiaa piti selvittää hieman tarkemmin, joten pahoittelut vastauksen viipymisestä. Valitettavasti aineiston kopiointi digitaalisen toimittamisen puitteissa ei onnistu. Tämä johtuu siitä, että aineistoa ei ole listattu astiaan. Tämän vuoksi digitoiduille kuville ei ole Astia-palvelussa paikkaa eikä aineistoon johtavaa linkkiä voida luoda.

Aineistoon voi kuitenkin tutustua paikan päällä Turun toimipisteessä avoimina tutkijasalipäivinä, joista seuraavat ovat keskiviikkoja 13.5. Ja torstaina 11.6. Koska aineistoa ei ole Astiassa, sen voi tilata vapaamuotoisena aineistotilauksena.

Vastaus tarkoittanee, etten myöskään voi tilata itselleni merkittävän Turun luettelohuoneen kortiston digitointia, puhumattakaan muista luetteloista, joiden kaikkea tietoa ei todellakaan ole viety Astiaan. Täytynee fiksata syksyn kalenteriin Turun päivät, sillä vaikka vapaaherratar olenkin, niin sekä touko- että kesäkuun aukiolopäivä on buukattu muuhun. 

Ehkä sitten paikalle päästyä selviää, miksi aineisto pitää tilata, vaikka se on "sijoitettu kirjastoon". En suuremmin ihmettelisi, jos Helsingistä matkustettuani minulle kerrotaan, ettei kuulutuksia mistään löytynyt. Eikä tulevaisuudessa kukaan enää osaa niitä kaivata, ellei osu Östmanin alaviitteisiin tai tähän sepustukseen. Mitähän muuta luetteloimatonta aineistoa on muissa Kansallisarkiston toimipisteissä?

Ilmestynyt: Ruotsin hallitsijaperheen juhlinta 1700-luvun Helsingissä & Uutisia 1760-luvun Helsingistä

Kun vihdoin sain aikaiseksi tarjota Historia Helsinki -sivustolle tekstejä, niin pitihän mukaan ottaa myös rakkaat 1700-luvun sanomalehdet: Ruotsin hallitsijaperheen juhlinta 1700-luvun Helsingissä & Uutisia 1760-luvun Helsingistä.

Lyhyt rakkaustarina Savosta

Åbo Underrättelserissä julkaistiin vuosina 1865-1866 (*) lyhyiden juttujen sarja yhteisellä otsikolla Minnen från Sawolax. Ensimmäinen osa kertoi Johan Conrad Weberin ja Anna Elisabeth Tavaststiernan tyttärestä, jonka iän perusteella tarina alkaa kesästä 1784. Tarinassa mainittu Hans Henrik Hasselblatt kuitenkin liittyi Savon jääkäreihin vasta vuonna 1789 ja eteni jääkäriksi vasta pari vuotta myöhemmin. Eli juttu voi olla enemmän puppua kuin totta.

Sata vuotta sitten asui Saksalan kartanossa, nykyisen Mikkelin kaupungin läheisyydessä, majuri Weber perheineen, johon kuului muun muassa muutamia tyttäriä. Eräänä kauniina kesäiltana perhe, joka istui puutarhassa muutamien vieraiden kanssa, kuuli tuttuja säveliä: suomalainen sotilasosasto marssi silloisen kirkonkylän läpi kohti Juvaa. 

Nuoriso oli siihen aikaan suunnilleen samanlaista kuin nytkin: se riensi läheiselle maantielle nähdäkseen osaston lähempää.

Pieni joukko koostui noin 50 Savon jääkäristä, joita johti vänrikki Hasselblatt, asuva Freudenhofissa Rantasalmen pitäjässä. Ohikulkiessaan hän tervehti kohteliaasti tyttöjoukkoa. 

Tuskin oli jääkärijoukko kulkenut ohi, kun tytöt alkoivat arvioida sitä ja sen päällikköä. Toiset arvelivat Hasselblattin osoittaneen heille kohteliaisuutta; toiset taas pitivät epäkohteliaana, että herra tervehtii aivan tuntemattomia naisia. Jotkut sanoivat, että vänrikkiraukka oli käyttäytynyt suorastaan typerästi; toiset väittivät hänen viiksiensä olevan mustatut, toiset kutsuivat häntä rumaksi, toiset kauniiksi — aivan kuten nykyäänkin.

Eräs nuori ja kaunis tyttö puolusti sankariamme eniten. “Sanokaa mitä tahdotte”, hän huudahti, “mutta hänellä oli niin kauniit huuletkin, että minä milloin tahansa suutelisin häntä, jos vain saisin.” Tämä oli Charlotte Weber, silloin 16‑vuotias.

Pian tämän jälkeen tytöt säikähtivät siksi, että eräs sotilas, joka oli jäänyt jälkeen toimittaakseen jotakin kirkonkylässä, kulki heidän ohitseen. Hämmennys oli suuri: “Ajatelkaa, jos hän kuuli mitä puhuimme.” Pian he kuitenkin rauhoittuivat ajatuksesta: ehkä hän ei ymmärtänyt ruotsia.

Pari vuotta kului. Hasselblatt, joka oli tältä mainitulta sotilaalta todellisuudessa kuullut suurimman osan tyttöjen keskustelusta, vieraili jälleen Mikkelissä. Eräänä iltana Saksalassa hän sanoi Hippolittra Mathilda Weberille, edellä mainitun Charlotten sisarelle: “Kaksi vuotta sitten vierailin Mikkelissä. Te suvaitsitte silloin useiden todistajien läsnä ollessa parjata minua. Te sanoitte, että minulla oli mustatut viikset. Tutkikaa nyt asian oikea laita, pyytäkää rikoksenne anteeksi tai kuolkaa käteni kautta.” — Hänen viiksensä tutkittiin, todettiin mustiksi ja omistaja sai iloisen anteeksipyynnön.

Mutta eniten Hasselblattia kiinnosti luonnollisesti se, joka oli luvannut suudella häntä — kaunis Charlotte. Hän oppi rakastamaan tätä, ja tämä häntä. Jälleen kului pari vuotta. Hasselblatt, nyt luutnantti, joutui mitä häpeällisimpään oikeudenkäyntiin, pidätettiin ja pakeni. Ennen lähtöään hän lähetti Charlotte Weberille tällaisen joutsenlaulun:

Niin kuin joutsen valittaa

Kun se rannalla lepää

Ja murheisen laulun saattelemana

Kiitää kohti muutostaan;

Niin myös tämä rinta

Tekee viimeisen lähtönsä.

Tahdon paljastaa tuskani —

Kaipaan sinua ja kuolen.

Rakastavaiset eivät enää koskaan nähneet toisiaan. Charlotte Weber kuoli naimattomana vuonna 1836. 

(Åbo Underrättelser 3.8.1865. Suomennos Copilot, selvimmät virheet korjattu. Rippikirjan mukaan Charlotte kuoli vuonna 1833.)

(*) Åbo Underrättelser 03.10.1865 no 115, 07.10.1865 no 117, 16.11.1865 no 134, 17.02.1866 no 20, 24.02.1866 no 23, 13.03.1866 no 30, 20.03.1866 no 33, 03.04.1866 no 38, 08.09.1866 no 105

Ilmestynyt: Perunamaasta Punanotkon kauppapuutarhaksi

 

Kolmas (ja viimeinen viljelyalueita käsittelevä) artikkelini Historia Helsinki -sivustolla on Perunamaasta Punanotkon kauppapuutarhaksi.

Vastasin Kansallisarkiston kyselyyn - taas

Instagramissa viihtyvä tuttavani tiedotti, että Kansallisarkiston tutkimuspäällikkö Miikka Voutilainen mainosti siellä kyselyä. Sen linkki on framilla Kansalliarkiston linkkipuussa, mutta mistään ei käy ilmi milloin kysely on avattu ja milloin se suljetaan. Tai miten se mukamas vaikuttaisi tulevaisuuden toimintaan. Mutta nämä puutteethan eivät estä vastaamista.

Kysyttiin: "Mitä aineistoja haluaisit digitoitavan? (Voit mainita kokonaisuuksia tai yksittäisiä aineistoja.)" Vastasin: "Kun seurakuntien arkistot, läänintilit, uudistuskartat ja 1800-luvun henkikirjat on KOKONAAN digitoitu toivoisin itsekkäästi digitoitavaksi Helsingin väestölaskenta-aineistoja."

Kysyttiin: "Millaisten aineistojen digitoinnin arvelet hyödyttävän laajasti aineistojen käyttäjiä? Vastasin: "(1) Laajojen aineistojen, joihin palataan useasti, mutta eri kohdista. Tämä pätee esim. jo digitoituihin tuomiokirjoihin, seurakuntien arkistoihin, henkikirjoihin yms. (2) Sekavien ja laajahkojen aineistojen, joiden käytettävyys joukkoistuksella tai käsialatunnistuksella kasvaa. Tämä pätee esim. voudin- ja läänintileihin. (3) Laajojen ja jossain määrin homogeenisten aineistojen, joiden sisältöön käsialatunnistus tarjoaa tieteelliselle tutkimukselle uusia tarttumapintoja."

Kysyttiin: Miten arvelet digitaalisen aineiston vaikuttavan tutkimustyöhösi?

• Helpottaa aineistojen käyttöä, miten? Yksinkertaistaa ja nopeuttaa, kun aineisto on jo digitoitu. Erityisesti, jos se on sukututkijoiden suosiossa ja Digihakemistoon on luotu uutta kuvailutietoa. 
• Vaikeuttaa aineistojen käyttöä, miten? Digitoimattoman aineiston käyttöön saanti on hidasta. Jos Digihakemistossa ei ole kuvailutietoa, tiedonetsintä voi olla hitaampaa kuin se olisi paperilta. Paperilta on myös helpompaa hahmottaa arkistoyksikön kokonaisuus.

Lopuksi pyydettiin perustelua analogisten aineistojen tarpeelle. Vastasin helpoimman kautta:  Kaikkea tarvittavaa ei ole digitoitu.

Voutilaisesta puheen ollen, hän kirjoitti äskettäin suku- ja henkilöhistorioitsijoille kiinnostavan tekstin Kohti historiallista väestörekisteriä: teknologia avaa uusia tutkimusmahdollisuuksia. Aihe oli esillä myös keskiviikona Matts Hayenin Kulturarvsdagarna-esityksessä. Hän kertoi Ruotsissa suunniteltavan historiallista henkilötunnusta 1800-luvulla eläneille.