Tietäjä Toivas-Erkki Paltamosta

Aleksanteri Leinonen ja hieman nuorempi seuraajansa (*) Paltamon Melalahden muistelijana tunsivat Toivas-Erkin. Matkailia-nimimerkkiä käyttänyt Leinonen ei tosin maininnut häntä ensimmäisessä tekstissään, joten innoituksen saanut täydensi.

"Matkailian" kertomukseen velhoista eli "tietäjistä", kuten niitä kutsuttiin, tekee mieleni lisätä, että jos "Mattilan Penna", sittemmin "Ojaniemen Penna" oli luotettu velho koko pitäjässä, niin eiköhän sitä Toivas-Erkkiä, joka ikänsä asui siellä Pentinlammin rannalla, pyöreistä koivuista tehdyssä saunassa äitinsä "Toivas-muorin" kanssa, pidetty luotettavimpana sillä alalla, sillä olihan se sananpartena, että "Toivas-Erkin luona käynti ja muualla kuletus ei mene koskaan hukkaan", ja että sillä ei jää mikään "korjaamatta". Hän elikin sillä töin ikänsä ja häntä kuletettiin koko pohjois- ja itä-Suomessa. Joutoaikoinaan hän kulki ongella kaikista sydänmaan lammeista ja jokiloista ja sai kaloja, satoi tahi paistoi. Hän oli muutoin siivo ja hiljainen mies ryypyssäänkin, eikä sanonut korjaavansa vikapaikkoja loitsimalla vaan "välikappalten" kautta. Hevosenkin hän voi "pidättää" niinkin lujaan ettei se liikkunut ollenkaan kotoa, mutta saattoi sen käydä löysäämässäkin. (Kajaanin lehti 4.10.1899)

Hän myös selosti Toivas-Erkin tarkemman asuinpaikan suhteessa kotiinsa.

Naapureina oli ainoastaan, paitsi edellämainittu "toinen talo" [Melasenharju], mäkemme länsi-liepeellä "Keränen", ja itäisellä rinteellä "Hepoharju" sekä "Pentinmäki" saman nimisen lammin etelärannalla ja vastapäätä pohjoisrannalla "Toivas-muorin" ja "Toivas-Erkin" koivunen sauna; kaikki nämä noin puolen neljänneksen päässä. Näihin sitä pienempänä, vanhusten luvan saatua, mentiin aina "kylässä käymään". (Kajaanin lehti 18.10.1899) 

Ehkä näistä innoittuneena Aleksanteri Leinonen kuvasi myöhemmässä muistelmapätkässään samaa miestä.

Minä kasvoin taika-uskon ja velhouden keskellä, josta kerron tässä erään pienen tositapauksen, joka samalla kuvaa ympäristöänikin. Taisin olla silloin noin seitsenvuotias. Kylämme suurin velho oli eräs sydänmaalla mökissä asuva Erkki T—n, joka usein kävi kotonani. Hän oli oikea vanhan suomalaisen perikuva, lyheläntä ja tanakka, mustapartainen, käveli kumarassa ja patalakki hänellä oli aina päässä. Hänen luultiin "tietävän" kaikki, hän tunsi kaikki velhojen taikatemput ja vielä kehui saaneensa mahtia "Leniruutin loihtukirjastakin." Kun vanhemmat pitivät häntä mahtimiehenä, niin luonnollisesti minäkin pidin häntä semmoisena ja aloin häntä jälitellä. Minäkin tein itselleni patalakin ja kävelin kyhärähartiaisena, mutta parta minulta tietenkin puuttui, paitsi milloin laitoin naavoista taikka tappuroista semmoisen. (Kajaanin lehti 23.2.1901)

(*) Kajaanin lehdessä 4.10. 18.10., 21.10., 28.10., 1.11 ja 4.11.1899 

Herra fallesmannin toinen erehdys

Toinen nimimerkin S-nen tositapauksena Pohjois-Suomesta esittämä tarina Amerikan Uutisissa 4.6.1896.

Oli muutamassa talossa kaksi tytärtä, jotka poimivat puolanmarjoja ja puristivat niistä nestettä liinariepuin läpi ja panivat sen nesteen lasiin ja ne marjanesteessä punaseksi painuneet rievut nakkasit läsnä olevain katajapensasten päälle kuivamaan. Eräs mies kun osui siitä ohi kulkemaan, nauroivat tyttäret miehelle, että noin koreata väriä he saattaa painaa ja maistelivat lasistansa punasta puolanmarjanestettä vielä kerskaten, että heillä on näin koreata viinaakiin.

Miehelle pöllähti päähän heti pirullinen juoni, koettaa noitten tytärten viattomalla leikillä keinotella nimismieheltä tuo lumottu 15 markkaa, ja niin menee päätäsuoraa sinne ja sanoo että nyt on Mierolan Maija tehnyt jalkalapsen salaa ja ne ovat sen tappaneet, nähneensä katajapensasten päällä veriset resut kuivaamassa, lisäten tuon emättömän valeen, että niin sitä on huhu kertonutkin, että Mierolan Maija on siunatussa tilassa, vaan jopa se nyt tuli ilmi. 

Herra juuri hätäisesti asian kuultuaan, antaa miehelle 15 markka, ja niin lähtee rättärin kanssa oitis Mierolaan. — Löytää mielä liinarievut katajapensasten päällä, korjaa ne kapsäkkiinsä ja sitte Maijan puheille, jolle pitää seuraavan kantturasaarnan viran puolesta: 

"Sinä suuri portto, sinä förspannattu, sinä elä irstainen, sinä isopuustöytäri hakka lapsen henki ulos, sinä tahto olla flikka kans, aa sinä renttu, sinä istu linnan muurin sisä pitkä aika, sinä seiso rautakaula, sinä kehrä suuri rukki spinhuusis, sinä saa vesileipä ja raippavitsa. Minä anta sinun mennä linna, funterama siellä sinun asia kans." 

Ja niin herra vihdoin pääsee loppuosaan tuota virallista opetusta, köyttää Maijan, vie vankivyöräriin, lyöpi rautoihin ja passittaa linnaan. 

Maija linnassa asetetaan tohtorin tutkittavaksi, mutta nyt löydettiin Maija viattomaksi neitseeksi. Nyt menee nimismiehelle semmoinen raportti ja liina rievut, jotka hän oli sinetöidyssä lippaassa lähettänyt, tutkittiin ja löyttiin puolukanmarjanesteellä painetuiksi. 

Nyt herra fallesmanni jo tuli huomaamaan, että noin isot aukot ei ole pienillä tilkuilla paikattu. Maija lähetettiin kiireen kanssa takaisin ja nyt oli herran yksinomaisesti tyydytettävä ainoastansa Maija, johon kuului murhasyytös, kunnianloukkaus, rautainkanto, linnassapito, kainouden sääntöjä loukkaava tarkastus, kärsittävä aika ja kulut y. m. m. — Nyt olisi ollut herra huutavassa hukassa, jos Maija olisi antanut asiansa oikeuden käsiin, mutta nöyrät rukoukset sai sen aikaan, että Maija sopi ilman lakiinmenoa. Herra toimitti Maijalle useita satoja markkoja, jotka kuitenkaan ei olleet tuin lippolantteja sen suhteen mitä herra olisi tullut lain mukaan maksamaan. 

Näitä samankaltaisia päinmäntyyn johtavia juttuja olisi kymmenittäin lisää kerrottavana, vaan olkoon tässä tällä kerralla näistä jo kyllin huomauttamaan, mihin yksinvaltaisen hallitsijamahdin kiihkoinen virkaura johtaa.

Herra fallesmannin ensimmäinen erehdys

Nimimerkin S-nen tositapauksena Pohjois-Suomesta esittämä tarina Amerikan Uutisissa 4.6.1896.

Muutamassa Pohjois-Suomen pitäjäässä oli eräs nimismies niin innokas virassansa, etkä hän haastoi erään kerran koko virkapiirinsä maanomistajat käräjiin maanteistä, että ne olisivat muka huonossa kunnossa. Tuo suuri kolmea seurakuntaa vastaan nostettu kanne raukesi vihdoin herra nimismiehen yksinomaiseksi tappioksi ja joltisestikin julkeaksi häpeäksi. 

Tästä vastoin toivon tapahtuneesta oikeusjutusta loukkaantuneena piirikuntalaisiinsa ryhtyi hän innolla hakemaan syitä piirikuntalaistensa päälle. 

Joiltakin juoruämmiltä oli hänen korvaan kajahtanut, että eräällä kylän nurkalla hänen virkapiirissään pitäisi poltettaman viinaa ja sen ohessa pidettämän salaista viinan kauppaa. Näitä tekoja ilmisaadakseen ja rikolliset edesvastaukseen kulki herra rättärin kanssa ahkeraan, mutta aina onnistumattomalla yrityksellä. Näistä luultavasti tuulesta temmatuista juoruista innostuneena hän julisti että joka käypi hänelle ilmoittamassa missä salaviinanpolttoa, myyntiä taikka muuten lain pyhyyttä loukkaamia töitä tehdään, saapi häneltä jokaisesta eri asiasta heti pitemmittä mutkilta viisitoista markkaa. 

Eräänä talvi-iltana saapui muutamaan taloon kerjäläispoika viluisena ja nolostuneena, turvautuen uuninlieden ääreen lämmittelemään, talonväen juuri paraaltaan puhuessa tuota nimismiehen julistettua rikosten ilmiantopalkkaa; poika istuu ja seuraa tarkkaavaisesti talonväen esitystä, joka usein ratkesi riemuisan naurun hohotuksen rajuun virtaan. Kerjäläispoika saatuaan emännällä iltasen ja luvan olla yötä, nousee uuniin päälle nukkumaan. Aamulla oli pojan kasvot tavallista iloisemmat, joita lapsellinen huikentelevaisuus ja nuoruuden tuoreus aistikkaasti röyhelsi. Emäntä sanoo, kuinka tuolla pojalla on linnun luonto, kun se saattaa olla ilonenkin, vaikka ei ole päivän varaa takana ja noin resuset vaateraasut päällä, miten sinä tarkenet talon välin näin pakkasella. Poika sanoo emännälle: nyt kun minä saan nimismieheltä tuon viisitoista markkaa, niin minä ostan itselleni parempia suojia. Ja miten sinä sen saat? tokasi emäntä. Tähän puheesen juuri saapui isäntäkin. Poika sanoo: minä menen nyt suoraan fallesmannille ja sanon, että teillä keitetään viinaa — ja niin poika luiskahti ulos. 

Että pojan puheessa esiytyi senkaltaista päättäväisyyttä esiytymisen yhteydessä, josta ei ollut syytä epäillä, saatiin samana päivänä se itse teossa kokea. 

Isäntä antoi rengille määräyksen, että tänäpänä ruvetaan ajamaan navetan kellarista virtsaa pellolle, kuten on yleisesti tapana Pohjanmaalla. Renki laittaa ammeita rekiin, joihin virtsa kannetaan pellolle vietäväksi, ja isäntä purkaa navetan lattian kokonaan auki ja panee lattialankut läjään. Ja juuri tuon työn pääteltyä kuuluu raikkaassa aamupakkasessa suuren aisakellon majesteetillinen ääni, ja tuokiossa hyömäytää kartanoon kuomireki, josta nousee ylös, ei sen pienempi virkamies kuin hänen ylhäisyytensä sen paikkakunnan herra nimismies, suuret pietarilaiset supsiiniturkit päällä, ja astuu suoraa päätä navettaan. 

Isäntä navetan ovella ehkäsee ja pyytää odottamaan siksi kuin hän käypi noutamassa asuinhuoneesta lyhdyn, ja sanoo: minä olen juuri purkanut navetan lattian auki, me ryhdymme nyt juuri virtsan vetoon, ja navetta on höyryä ja savua täynnä, sillä navetan peräpuolessa kiehuu suuri muuripata, jossa keitetään lehmille haudevesiä. 

Tämä isännän järkevä ja maltillinen neuvo olikin kuuroille korville esitetty. 

Herra nimismies tiuskasee tulisessa virkainnossaan isännälle: jaa, jaa, sinä rakkari, sinä suuri hunsvotti, sinä keittä täällä viina, sinä juo, sinä myy viina, sinä saa nähdä mitä se maksa, sinä saa suuri sakko kans, sinä istu linnaa pitkä aika kans, sinä panee kunnialta pois. Ja niin viljavasti virtaavain tuomionsanain tulmatessa ryykää hänen korkeutensa päätäsuoraa — navetan kellariin. 

Navetan kellari oli noin yli kuusi jalkaa syvä, ihan täynnä saastaista virtsaa ja sontaliejua. Tuossa noin epämukavassa tilassa viskasi sallimus herra fallesmannin koettamaan uimataitoaan ja ajalla semmosella vuodesta, että ei mikään inhimillinen voima ehdi saada Helsingin urheiluklubin uimamaisterein auttavaa kättä pelastamaan. Herra uipi tuolla navetan lattianiskain alla suurine turkkeineen ja pohjaa ei kuulu. Jo vihdoin uimataito loppuu. Sankarin voimat alkaa riutua; jo tulee todellinen taistelu elämästä ja kuolemasta. Julkea todellisuus, hirmuinen ijankalkkijuus katsoo jo alastomilla silmillä herraa vasten naamaa. Vihdoin juuri yhdennellätoistakymmenennellä hetkellä saapuu kallis apu, talon renki rohkeaa mennä koperoiden savun sekaan ja ojentaa herralle sontalapion, jonka avulla hän pääsee lattian niskan päälle ja siitä saadaan talon rengin ja kyytimiehen avulla ylös virtsakellarista. 

Tarpeeton lienee lukijata huomauttaa, minkäkaltainen hän oli nähdä, kun hän saatiin ylös tuosta epämieluisesta uimapaikasta. Erittäin on syy huomauttaa, että hän menetti kallisarmoisen hienokarvalakin. Jopa säälintunne valtaa, kun otaksuu herra fallesmannin kalliit trikoovaatteet, valkeat silitetyt paidat, kulta kello jalokivillä koristeltuine perineen, puhumattakaan turkeista.... Mikä muistosta tuskalla haihtuu, jota välittömästi inho vireillä pitää, on se sietämätön haju, joka teki seurusreluliiton herra fallesmannin kanssa, on tässä tarpeen lukijalle se erinäisesti huomauttaa. 

Tästä seurasi pitkällinen käräjänkäynti, joka myös päättyi nimismiehen tappioksi. 

Kaksi juttua teekaupasta

Suometar 10.9.1858: 

Mutta on niitä sellaisia meidän Suomessammeki. Niin Kuopion viime talvi-markkinoilta täytenä totena haastetaan seurava juttu.

Eräs talonpoika Pohjan puolelta oli hairahtanut tullin kautta käymättömiä tee-lehtiä Kuopioon myötäviksi tuomaan. Yhtyy siellä yhden Karjalaisen talonpojan seuraan, ja se lupautuu häneltä tee'tä ostamaan ja kärttää korttieri-paikkaansa tulemaan, sitte muka kauppa lopullisesti päätettäsiin ja rahat maksettasiin. 

Mies menee sinne kuorminensa. Vaan kauppaa kuin hierotaan, ilmautuu äkkiä kaksi miestä, toisella pilkku eli virka-merkki lakin kauluksessa, toisella virka-napit nutussaan. Pohjolainen kysyy: mitä miehiä nuo ovat? Siihen saapi kuulla: "taitaapa olla viskaali", josta polonen Pohjan poika aika tavalla hätäytyy. Mokoma viskaali taas sen nähdessään kumppanilleen virkkaa: "kuuleppas, silta-vouti, tuolla miehelläpä saattaa olla kiellettyjä tavaroita, mennäänpä katsomaan!“ Mitä nyt Pohjolaisella oli muuta tehtävää: hän vaan polttaa pakoon, heittäen siihen hevosensa, kuormansa, tee'nsä. 

Sepä oliki toivottu. Nämä kunnon miehet näet oli kolme talonpoikaa Karjalasta, jotka täten viekkaudella ryöstivät eli varastivat toisen tavarat ja keskenään ne jakoivat. Hevosensa jälestä oli Pohjolainen kuitenki sittemmin ajanut halki Karjalan, mutta turhaan: se oli jo muille hävitetty, eikä enää käsiin saatava. Moiset miehet ovat täydelleen hyvin kunnialliset olevinansa, ehkä vielä pyrkivät kauppamiehiksiki, kun kauppa-tavaroita näin itselleen varastivat.

Toista laatua oli toinen tee-kauppiaan juttu. Moniaita vuosia sitte tuli hänelle liki Kuopiota vastaan yksi poliisin käskyläinen, jonka hyvin tunsi, vaikk'ei ollut tietävinänsä, ken hän oli. Tarinoilla kotvasen oltuaan pyysi poliisin käskyläinen päästäksensä talonpojan keralla matkaa jatkamaan. Niin pääsiki. 

Mutta vähän matkan päästä poikkeutui Pohjolainen autioon taloon. Yhdessä molemmat menivät kaivolle juomaan. Mutta kaivon äärelle tultuaan, talonpoika hyvin sukkelasti povestaan sieppasi pistoolin ja pitäen sen aivan ampumaisillaan toisen rinnan edessä lujasti ärjäsi: "kyllä minä tiedän kuka sinä olet, enkä tahdo sinun seurassasi sen kauemmin kulkea. Laskeudu nyt pian kaivoon, muuten paikalla ammun, ja on viimeinen hetkesi". Ehkä kaivo oli kuiva, kuitenki tämä astunta arvelutti miestä; — mutta toinen kun ei vähemmällä heittänyt, yhä kiivammasti vaan vaati häntä sinne laskeutumaan, kumminki luvaten huolta pitää hänen ylös nostamisesta; niin ei ollut muuta, poliisimiehen täytyi noudattaa tämän kovan käskyn ja käskijän avulla astua kaivoon. 

Sitte ajoi talonpoika tiehensä ja pitkän virstan päästä kun tapasi miehiä tiellä, haastoi mitenkä oli kuullut hullun miehen aution talon kaivossa huutavan, jonka vuoksi kärtti heitä sitä ylös auttamaan. Niin pääsi poliisi kaivosta, — vaan teekuorma oli jo ammon hänen kynsistään mennyt. 

Melalahden kylän Kurki-Anni

Minun lapsuuteni aikoina eli kotikylässäni monta harvinaista henkilöä, jotka varmaankin ovat kaikki jo kauan levänneet turpeen alla. Minulle kaikkian unhottumattomin niistä on Kurki-Anni, joka asui miehensä, sen Kyrö-Tuomaan kanssa pikku mökissä, siellä kylän myllyjen vierellä, tulvan aikana kohisevan Myllypuron äyräällä. Niihin aikoihin — esim. Krimin sodan aikoihin — ei tullut suomalaista lehteä koko meidän pitäjässä muille kun lukkarille "Oulun viikko-Sanomat." Kirkolla käydessä urkittiin lukkarilta tärkeimmät tiedot suuren maailman tapahtumista ja kun ne sitten viikon kiertelivät suusta suuhun pitkin pitäjätä, niin kyllä ne muuttuivat vaikka minkälaisiksi. Syrjäkylissä ei koskaan nähty mitään sanomalehteä, mutta semmoinen ämmä kun Kurki-Anni meidän kylässä korvasi sen puutteen aivan yhtä hyvin kuin tavalliset nykyajan sanomalehdet, joihin ei ole paljon enemmän luottamista. 

Anni se urkki asiat kylältä ja levitti ne talosta taloon, kertoen ne miten milloinkin edullisimmaksi näkyi hänen ammatillensa. Hyviä uutisia saanut emäntä pisti aina joko leipää, lihaa taikka kalaa Annin pussiin. Toinen emäntä, joka tunsi itsensä juoruista loukatuksi, torui ja uhkaeli, mutta minkä sille hyvälle teki — voihan se levittää vielä paljon pahemman juorun kostaaksensa, aivan niin kuin sanomalehtikin, jos joku uskaltaa sitä vastustella. Ja sillä keinolla se Anni eli ja elätti Tuomaansakkin, ollen ylipäänsä hyvässä ystävyydessä kaikkien kanssa. Se Kurkela oli minun mieleisin käymäpaikkani, sillä Anni kohteli minua jo pienestä pitäen aivan kuin oma äiti. Kun kävin viime kerran heidän luonansa keväällä 1867, niin Tuomas makasi kuolinvuoteellaan ja Anni oli jo melkein sokeana. Itkusilmin hän sanoi minulle viimeiset hyvästit.

Kurki-Pekka oli Annin velimies ja tavallansa myöskin huomattu henkilö. Hänen oikean jalkansa polvi oli jo nuorena kuivanut koukkuun, jonka tähden hänen kävelynsä oli surkean vaivaloista. Mutta hän repi puiden juuria maasta ja teki niistä erinomaisen hyviä köysiä, jonka tähden hänen arvonimensä oli "Köysi-Pekka." (Kajaanin Lehti 23.9.1899)

Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittajanimimerkki Matkailia asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla" ja kertoi myöhemmin Chicagon maailmannäyttelystä 1892 (Kajaanin lehti 9.5.1900). Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen. Tämän johtopäätöksen teki myös Leinosta jonkin verran nuorempi kirjoittaja, joka kertoi omia muistokaan Melalahdelta Kajaanin lehdessä 4.10. 18.10., 21.10., 28.10., 1.11 ja 4.11.1899. Hänelle Leinonen oli "Seppälän Aleksi": Tunsimme ja tiesimme tarkain ken useinkin oli Seppälän lehmäin paimenena, sillä sen hienosta, hiukan nais-ääntä muistuttavasta, kutsunta- huiskinta-äänestä, jota vielä sen talon kirkas ja heläkkä-ääninen vaskikello säesti, niin, tiesimme, että paimen oli "Seppälän Aleksi", (—der —nen) kenties noin loppupuolella lapsuus-ikäkauttansa niihin aikoihin. 

Digitoitujen almanakkojen ja osoitekalentereiden löytäminen

Viime lokakuussa Kansalliskirjasto tiedotti, että "Kansalliskirjaston hakupalvelussa on uusi Digitoidut kokoelmat -koostesivu, joka tarjoaa uudenlaisen näkymän kirjaston digitaalisiin aineistoihin. Koostesivu tarjoaa pikaväylän Kansalliskirjaston digitoimiin aineistoihin." Kyseisen koostesivun alareunassa näkyvät ne "kokoelmat", joita olen tottunut hyödyntämään digi.kansalliskirjasto.fi -sivulla joko aloittamalla kokoelman valinnalla välilehdellä Kokoelmat ja painamalla avautuneesta kokoelmasta nappia "Näytä kaikki niteet"

tai rajaamalla hakua alasvetovalikosta. 

Ja mitä tekemistä tällä on almanakkojen ja osoitekalentereiden kanssa? Jälkimmäisten osalta viime vuonna tehty kokoelmien uudelleen järjestely tarkoittaa sitä, että ne löytyvät nyt kokoelmasta "Aikakauslehdet > Almanakat ja kalenterit" eivätkä omana kokoelmanaan kuin ennen. Edelleen kuitenkin toimii melko hyvin vanha kikka eli tietyn kaupungin osoitekalenterit saa poimittua rajaamalla julkaisupaikaksi kyseisen kaupungin.

Huonoiten rajaus toimii Helsingissä, jossa painettiin kaikki viralliset eli yliopiston almanakat. Niitä ja muita almanakkoja on kokoelmassa "Aikakauslehdet > Almanakat ja kalenterit" vuoteen 1939 asti. MUTTA, jos tarvitsee almanakkoja ennen vuotta 1810 niin pitää valita kokoelma "Kirjat > Ruotsin ajan kirjallisuus (1488–1809/1827) > Almanakat". Eilen yritin hakea 1700-luvun almanakkaa väärästä paikasta, joten siksi tämä teksti tuli kirjoitettua.

Muistoja Hilman Helsingin vuosista

Hilma Salome Vilander syntyi Mäntyharjulla 15.4.1868 pitäjänräätäli Elias Wilanderin ja vaimonsa Maria Ropan lapseksi. Hän oli vain 15-vuotias isänsä kuollessa vuonna 1883. (LK 1865-1874, 1070; RK 1880-1889, 1483).

Vuoden 1889 alkuun mennessä Hilma päätyi Helsinkiin ainoaksi piiaksi rakennusmestari Juho Salomon Ahteen talouteen, johon kuului vaimonsa, Lyyli-tyttärensä ja äitinsä. Marraskuussa 1890 syntyi poikavauva, joka sai nimen Wäinö. Perhe asui Antinkadun eli nykyisen Lönnrotinkadun loppupäässä numerossa 31 puutalon yhtä puisessa piharakennuksessa, jossa Hilma viihtyi seuraavat vuodet (U:114:457; U:118:508; U:123:490). Syksyllä 1891 hän vaihtoi työpaikkaa, mutta palasi Ahteen perheeseen viimeistään vuotta myöhemmin. Poissaollessaan perheeseen oli syntynyt tammikuussa 1892 Aili-tyttö (U:128:505; U:130:544). 

Vaikka Hilma, jota Aili kutsui Hinnaksi, oli henkikirjoissa useimmiten ainoana piikana, tilapäisiä apulaisia saattoi olla.

... sattuipa kerran, kun meillä tilapäisesti oli pieni maalaistyttö Hinnan apuna, että mamma löysi hänet keittiössä repimässä "klapeista" tikkuja puulaatikon ääressä. Kun mamma kysyi: "mitä sinä niillä?" sai hän vastaukseksi: "pyyhinpä vain tuon Ailin p----ttä!"! (Ahde-Kjäldman 1964, 85)

Lisäksi "Koiviston Mari" kävi tekemässä viikkosiivouksen (Ahde-Kjäldman 1964, 84).  

Ailin muistelmien mukaan perhe vietti kesät 1893 ja 1894 huvilassa Lauttasaarella. Koko talouden pakkaus jäi varmasti Hilman muistiin (Ahde-Kjäldman 1964, 13-15). Vuoden 1893 aikana perhe ja Hilma muuttivat juuri valmistuneeseen kivitaloon Erottajan ja Etelä-Espan kulmaan. Aili muistaa "lastenkamarin mahtavan kaari-ikkunan", josta näkyi Ruotsalainen teatteri eli perhe asui toisessa kerroksessa Esplanadin puolella. (U:138:386; U:143:473; Ahde-Kjäldman 1964, 16-17).

HKM

Syksyllä 1895 Hilma ehti olla mukana myös perheen seuraavassa muutossa Iso-Roobertinkatu 6:een juuri valmistuneen rakennuksen neljänteen kerrokseen. Hilma ei saanut omaa huonetta, vaan hänen sänkynsä ja liinavaatelaatikkonsa olivat lastenkamarissa. (Ahde-Kjäldman 1964, 23, 105)

Hinnan makuullemenoa illalla ja aamulla nousemista en minä muista koskaan muista nähneeni, ja yölläkin kun me tarvitsimme hänen apuansa, olimme niin unenpöppörössä, ettemme paljoakaan tajunneet. Mutta aamulla herätessäni muistan ensimmäisen näkyni. Se oli Hinna kyykistyneenä uunin edessä sytyttämässä praasua. Hinnan ihmeen kaunis hame loisti takkatulen loimutessa ja sen vihreät ja keltaiset ristiraidat hehkuivat kirkkaina presussinsiniseltä pohjaltaan. 

(Ahde-Kjäldman 1964, 105)

Lapsia ei päästetty leikkimään omalle pihalle vaan Hilma kuljetti perheen nuorimmat säätyläisten ilmoille.

Hinna, Wäinö ja minä läksimme kyökinrappusia juosten alas pihalle ja sieltä ohi Kolmikulman vanhaan tuttuun Runebergin esplanadiin, jossa jo Erottajan-aikanakin olimme leikkineet. Helsingin lapset viihtyivät siellä hyvin häärien iloisesti palloineen, ämpäreineen ja hiekka- tai lumilapioineen aamuauringon paistaessa yli Etelä-Esplanaadin matalien puutalojen. Siellä oli myös hauskaa juosta naattaa (olla hippasilla) tai hypätä barbiita (ruutua), Siellä me, Hinnan istuessa puiston penkillä virkkuu- tai neuletyö käsissään, lensimme kuin sukkulat hänen penkkinsä ympärillä, joskus ulottaen juoksumme aina Runebergin tukevan selän taakse. (Ahde-Kjäldman 1964, 27-28)

US 17.9.1895

Syyskuussa 1895 Hilma kuulutettiin avioliittoon kotipaikkakunnan torpparinveljen Antti Juhana Piiran kanssa. Isäntäperheen luona pidetyistä häistä jäi hänelle varmasti enemmän muistoja kuin vielä alle 4-vuotiaalle Ailille. 

Muistan niistä vain sen, että pitkä vieras mies seisoi hänen vieressään ja mustapukuinen pappi, jolla oli valkoiset rimpsut kaulassaan, seisoi hänen edessään ja puhui ja kysyi ja Hinna itki ja kuiskasi jotain, ja Hinnalla oli valkoinen leninki ja valkoinen harso ja puketti kädessään. Se oli kaikki vielä hauskaa ja kaunistakin. Mutta sitten kun oli juotu kahvit ja Hinna sanoi hyvästi, ei se enää ollut hauskaa, eikä se hääkonvehtikaan tahtonut tunnelmaa parantaa. Mamma sanoi, että Hinna kyllä tulee meillä joskus käymään, mutta ei joka päivä, sillä Hinna muuttaa nyt omaan kotiinsa Kotkaan.(Kjäldman 1964, 105-106)

Aili Salli Ahde-Kjäldman: Kotini vuosisadan lopun Helsingissä. WSOY 1964