Hovineuvos, joka kauppasi Helsingissä katukiviä

Valokuva kirjassa
Lukuseurasta
kansankirjastoon

Toukokuussa 1875 useat suomalaiset sanomalehdet kertoivat hovineuvos Pierre François Deviennen kuolleen Loviisassa ja mainitsivat hänen taistelleen Napoleon I:n joukoissa sekä toimineen Helsingin tyttökoulun ranskan opettajana.[1] Vuosikymmeniä myöhemmin tyttärensä muistokirjoituksissa sotapalveluksesta mainitaan jääminen vangiksi Borodinon taistelussa syyskuussa 1812.[2]

Helsingin kirkonkirjojen mukaan Pierre François Devienne oli syntynyt Pariisissa 20.9.1793 ja tallinnalaisen koulun historiikin perusteella hän oli käynyt ennen sotaan lähtöään Lycée Napoléonia ja aloittanut ranskanopettajana Tallinan lukiossa 1.5.1814.[3, 4] Hän meni pian naimisiin paikallisen opettajasuvun tyttären Amalie Christina Körberin (s. 22.7.1793 Liivinmaa) kanssa. Heidän lapsistaan tunnetaan [5, 6, 7]

• Francois Eduard Bernard  s. 26.6.1817 Tallinna 
• Louise Wilhelmine  s. 21.1.1819 Tallinna 
• Paul Christoph Alexander s. 3.12.1820 Tallinna, k. 24.7.1823
• Karl Christian s. 5.11.1822 Tallinna, k. 14.9.1826
• Paul Peter s. 28.3.1824 Tallinna, k. 5.11.1825 
• Amalie Pauline s. 26.1.1826 Tallinna
• Julius Theodor Hippolÿt s. 26.8.1827 Tallinna 
• Victor Nicolai Adam s. 27.2.1829 Tallinna  
• Franz Peter s. 19.10.1831 Tallinna 
• Louis Guillamo s. 7.4.1835 Tallinna 

Kolmenkymmenen opetusvuoden jälkeen Pierre François Devienne jätti toimensa Tallinassa 1.7.1844 ja sai läksiäislahjaksi hovineuvoksen arvon.[4] Pari kuukautta myöhemmin hän saapui Helsinkiin ja sai paikan tyttökoulun ranskankielen opettajana, missä toimessa hän jatkoi vuoteen 1857.[8] 

FAT 17.12.1844

Tytär Louise Wilhelmine perusti Helsinkiin koulun syksyllä 1848 ja piti kaupungissa koulua myös 1850-luvulla. [10]  Myös Amalie Pauline muutti Suomeen vuoteen 1845 mennessä ja meni tammikuussa 1849 naimisiin loviisalaisen kauppiaan Alexis Gratschoffin kanssa.[11] Poika Frans Petter aloitti vuonna 1848 uransa armeijassa, jossa hän eteni 3:nnen tarkk'ampujapataljoonan vänrikiksi tammikuussa 1851. [16]  Krimin sodassa hänet palkittiin urhollisuudesta Silistrian piirityksessä ja hän sai ylennyksen luutnantiksi.[19] Sodan aikana sanomalehdissä kerrotaan myös kauppalaivaston perämiehen Ludvig (eli Louis) Devienne liittymisestä 27:een (Suomen 1.) meriekipaasiin midshipmannin asemaan, jossa hänkin sai kunnianosoituksen.[20] 

Pian Helsinkiin asettumisen jälkeen Pierre François Devienne ilmoitti perustavansa Helsinkiin ranskan- ja saksankielisen kirjaston, jonka käyttö oli maksullista.[9] Sen toiminta mainitaan päättyneenä ja lyhytaikaisena vuonna 1848.[14] 

Elokuusta 1848 alkaen Pierre François Devienne esiintyy helsinkiläisten sanomalehtien ilmoituspalstoilla tallinnalaisten katukivien välittäjänä.[12] Vuonna 1851 taloudellinen tilanteensa mahdollisti kiinteistökaupan eli hän osti 1350 hopearuplalla korttelista 68 nykyisen Annankatu 31:n.[13] Ajan tapaan tontilla oli puisen asuinrakennuksen lisäksi useita ulkorakennuksia, jotka Devienne palovakuutti.[15]

Krimin sodan aikana sanomalehdet kertoivat, että

Wirasta eronneet herrat, Howi-neuwos Devienne ja Asessori Pistolekors, owat Hallitukselle tarjonneet itseänsä semmoisia asioita toimittamaan, joita heille nykyisenä sota-aikana woidaan antaa tehtäwiksi; tästä näiden herrain alamaisuutta osoittawasta palweluksen tarjouksesta on H. K. M:tinsa ilmoittanut heille mielisuosiotansa. [17]

Pian tämän jälkeen Pierre François Deviennen luo Helsingissä majoittui Pietarista tulleina hallitussihteeri Devienne ja neiti Devienne sekä opettaja Devienne Kievistä.[18] Muutaman vuoden kuluttua Kievistä tuli käymään hovineuvos Devienne.[21] Jonkinlainen sukulaisuussuhde vaikuttaa todennäköiseltä, mutta ilman etunimiä selvitystyö on haastavaa.

Vuonna 1863 Pierre François Devienne määrättiin 10 veroäyriä eli hän ei kuulunut kaupungin varakkaimpiin, mutta ei myöskään köyhimpiin.[22] Kaksi vuotta myöhemmin hän myi Annankadun kiinteistönsä.[13] Loppuelämänsä hän asui Loviisassa, jossa vaimonsa kuoli 76-vuotiaana 2.6.1870.[23]  

Pierre Francois Devienne itse kuoli 81-vuotiaana 1.5.1875 Loviisassa 14 lapsenlapsen isoisänä. [24] Perillisiään olivat poikansa valtioneuvos Frans Devienne, edesmenneen poikansa luutnantti Ludvig Deviennen alaikäiset lapset Ludvig, Ellen Adel ja Amalia Mathilda, Louise-tyttären alaikäinen poika Albert Alliman sekä Loviisassa asunut Amalia-tytär, jonka luona hän oli todennäköisesti asunut viime vuotensa, sillä omistuksestaan listattiin vain rahaa.[25] Amalialta tunnetaan neljä lasta, joten todennäköisesti myös Fransilla oli perhettä.

[1] Esim. Hufvudstadsbladet 6.5.1875
[2] Hufvudstadsbladet 20.10.1907
[3] KA. Helsinki RK 1856-1869 s. 558 
[4] Gotthard von Hansen: Geschichtsblätter des Revalschen gouvernements-gymnasiums zu dessen 250 jährigen Jubiläum am 6. juni 1881. 1881, 216
[5] Seuberlich, Erich: Stammtafeln deutsch-baltischer Geschlechter. Band II. 3. Reihe. 1931, 85
[6] "Estonia, Church Books and Synagogue Registers, 1590-1941", FamilySearch
[7] Geni-profiilit, alk. Pierre François Devienne (1793 - 1875)
[8] HT 14.9.1844, Borgå Tdning 2.11.1844, Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 2/1869
[9] HT 2.7.1845, FAT 27.9.1845, HT 8.10.1845, HT 27.6.1846, 
[10] Pauline Mickwitzin ja Louise Allimannin oppilaitos Helsingissä
[11] KA. Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto - I Ji:1 Sekalaiset väestörekisteri-ilmoitukset, 1816, 1833-1867 1816-1867
[12] Esim. HT 30.8.1848, HT 9.5.1849, HT 15.6.1850, HT 7.4.1862
[13] HKA. Kiinteistökortisto
[14] HT 16.12.1848
[15] KA. Keskinäinen vakuutusyhtiö Tarmon lakkautettujen ainaispalovakuutusten arkisto - Vakuutuskirja 4200
[16] KA. Kaartin rippikirja 1842-1848, 21; ÅU 25.2.1851
[17] Suometar 12.5.1854
[18] FAT 20.5.1854, FAT 10.8.1854, myös FAT 2.8.1858
[19] FAT 15.2.1855, FAT 9.7.1855
[20] FAT 9.6.1855, FAT 13.10.1855, Wiborg 29.4.1856
[21] FAT 20.7.1860 
[22] HD 30.5.1863
[23] FAT 8.6.1870
[24] HD 5.5.1875
[25] KA. Loviisan raastuvanoikeuden arkisto (HMA) - 679 Loviisan raastuvanoikeuden perukirjat ja perukirjaluettelot 1875-1875, samassa perinnönjako.

Automaatilla tuotettua p*skaa

Vain kuukausi sitten kirjoitin Vielä lisäajatuksia historian generoinnista ja vaikutuksista ja silti sain eilen sätkyn Ilta-Sanomien jutusta Suomen sota­historian vääristely sai uudet mittasuhteet – ”sankarilliset” vale­tarinat leviävät internetissä. YouTubesta oli löytynyt sotahistoriakanava, joka läpäisee kursorisen tarkastuksen: esittelyteksti näyttää asialliselta ja videoiden lopussa on lähdeluettelon näköistä tekstiä. Yksittäisen videon tarkistuttaminen asiantuntijalla kuitenkin paljastaa, että lähteet on keksittyjä ja sisältö paikkaansapitämätöntä.

Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun yhteisprofessuuria hoitava Katri Pynnöniemi pitää mahdollisena, että Sotapäiväkirjat-kanava on luotu testaamaan, kuinka nopeasti tekoälyllä voi luoda täysin valheellista sisältöä Suomen sotahistoriasta.

– Tällaisella sisällöllä voidaan saastuttaa nettiä ja aiheuttaa tilanne, jossa oikeiden tutkijoiden olisi myöhemmin puolusteltava omia faktojaan valesisältöä vastaan, Pynnöniemi sanoo.

– Tällainen sisältö voi johtaa myös siihen, että ihmisten on jatkossa vaikea tunnistaa enää totuudenmukaista tietoa.

Suomi ei ole tietenkään yksin. Kevytgooglauksella löysin viikon vanhan verkkoartikkelin How fake history is threatening Remembrance Day — with endless YouTube videos glamorizing Nazis.

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1874

Numerossaan 45/1874 Ny illustrerad tidning julkaisi kolme kuvaa Finströmin kirkosta Ahvenanmaalla, mutta vuosikerrassa ei ole muita kuvia Suomesta.

Pauline Mickwitzin ja Louise Allimannin oppilaitos Helsingissä

 

Finlands Allmänna Tidningin liitteenä jaettiin 8.3.1852 sivun kuvaus Helsinkiin suunnitellusta koulusta. Siinä Pauline Mickwitz kertoi suunnitellu koulun tarjoavan syyskuusta 1852 alkaen nuorille naisille kristillisen ja ajanmukaisen kasvatuksen 26 viikottaisella oppitunnilla neljällä luokalla, joilla olisi opettajina sekä naisia että miehiä. Täysihoidolla hinta puolelle vuodelle oli 100 hopearuplaa, puolihoidolla 75 hopearuplaa ja pelkkä opetus maksoi 35 hopearuplaa. Yksi palkatuista opettajista oli Pariisissa koulutettu Madame de Lionet, joka ilmoitti antavansa myös yksityisopetusta ranskaksi kirjallisuudesta ja tieteistä (HT 21.8.1852).

Pauline Mickwitz itse oli syntynyt Viron Viljandin maakunnassa ja tullut Suomeen lääkäriaviomiehensä (ja serkkunsa) Paul Mickwitzin kanssa viimeistään keväällä 1839. Pariskunnalla oli useita lapsia ja nuorin tytär oli syntynyt keväällä 1851 Helsingissä. Kouluhanketta ei siis selittänyt toimettomuus. 

HT 25.7.1853

Morgonbladet 18.12.1854

Pauline ehti allekirjoittamaan ilmoituksen koulun toisen lukuvuoden aloittamisesta, mutta hän kuoli 10.8.1853. Kymmenen päivää myöhemmin ilmoitettiin, että koulu toimisi aiemman ilmoituksen mukaisesti (HT 20.8.1853). Perustajan nimellä markkinoitiin myös seuraavaa lukuvuotta (FAT 26.7.1854). Mielikuvaa akateemisesta tasosta vahvistettiin kertomalla joulukuussa julkisuuteen vuosikokeista.  Yhdessä versiossa koulu oli P. Mickwitzin ja toisessa hovineuvos S. Mickwitzin (Morgonbladet 18.12.1854; HT 20.12.1854). Kevätlukukausi 1855 ilmoitettiin alkavaksi P. Mickwitzin nimissä (FAT 10.1.1855).

Elokuun alussa Paul Mickwitz ilmoitti koulun lopettamisesta, mutta samassa lehdessä Louise Allimann (o.s. Devienne) ilmoitti aloittavansa koulun, jonka opetusohjelma olisi sama kuin rouva P. Mickwitzillä (FAT 6.8.1855). Louise Devienne oli yrittänyt Helsingissä koulunpitoa jo vuonna 1847, isänsä hovineuvos Pierre Deviennen tuella, ja ilmoitti tuolloin saaneensa opettajankoulutuksensa Tarton yliopistossa (FAT 18.5.1847). 

Louise Deviennen koulun syyslukukausien 1848 ja 1849 alkamisesta ilmoitettiin (HT 16.8.1848, 25.8.1849), mutta ilmoitus marraskuussa 1849 viittaa suunniteltuun lähtöön kaupungista (HT 21.11.1849). Aviomiehensä kapteeni A. R. Allimann oli Helsingissä viimeistään kesällä 1854 (Morgonbladet 31.7.1854). Ilmeisesti hän oli merikapteeni Allimann, joka pyrki yliopiston saksan kielen opettajaksi (Papperslyktan 17.1.1859, 7.2.1859, 28.2.1859)

Vuoden 1858 Helsingin tilastokatsauksessa rouva Allimannin tyttökoulussa oli 50 oppilasta, neljä luokkaa, kuusi miesopettajaa ja kuusi naisopettajaa (HT 27.7.1859). Vuoden 1859 osoitekalenteriin ilmoitettiin sekä kevät- että syyslukukauden päivämäärät, mutta sanomalehti-ilmoitukset tammikuussa 1859 ovat viimeiset merkit koulun toiminnasta (HT 12.1.1859). Yhdeksän vuotta myöhemmin kapteeni Albert Allimann lahjoitti rahaa Suomen nälänhätään Odessasta (ÅU 7.3.1868). Siteitä Suomeen oli, sillä Louise Allimannin kuolema Pariisissa tiedotettiin Helsinkiin (FAT 1.3.1873). 

Erikoinen naimakauppakuvaus

Tähdessä julkaistiin 31.8.1866 lähetetty teksti Onpa tuomin naimista, joka on kirjoitettu kuin tilanne U:n talossa K:n pitäjässä olisi ollut parhaillaan käynnissä. Alun kuvaus talon hunnigolle joutumisesta on niin tavanomainen, että epäilykset fiktionaalisuudesta heräävät. Naimakaupantekokin on niin erikoinen, että kelpaisi kokonaisen romaanin aiheeksi, mutta sisältää ehkä kuitenkin jotain todellisuuttakin.

Hunningolle joutuneessa U:n talossa nähtiin pojan naimakaupat taloutta parantavana tekona. Isän usutuksesta kohteeksi valikoitui naapurikylästä "rikas piika, joka on tupelle tullut, venyn't vaimo vartalolle". Ensitöikseen poika meni yöllä tytön makuuhuoneen ikkunan taakse pyytämään sisäänpääsyä "selittäen asian sitä vaativan ja niintavon paremmin menestyvän". Tyttö ei osoittanut kiinnostuksen merkkejä.

Eräänä kesäpäivänä, jolloin taivaan heltevä aurinko aivan kuumasti paisti, oli tämä sama tyttö oman rusthollin pellolla ulkotöissä. Tämän äkkäsi U—n isäntä toiselta puolelta järveä. Kas nyt mä hänen kuitenkin nuottaani vedän, oli U—n päätös ja lähti heti paikalla tytön luoksi. Ensimmäisellä ruuhella, mikä edessään rannassa oli, sousi U—järven poikki. Ehdittyään tytön luo rupeisi hän kohta neitoa imartelemaan ja viekottelemaan, ikäänkuin mieletön huilakoitsia, sekä houkutteli tyttöä suostumaan hänen pauloihinsa ja tulemaan kanssansa U—n alhaiseen mutta rakkaudesta ja onnesta rikkaaseen taloon. Niin oli isän sanat. Viimein täytyi tytön puoli väkisinkin suostua noihin hourun päiväsiin rukouksiin ja mennä tuohon runolliseen U—n taloon.

"Nyt sonnustettiin Jussi morsiamellensa. Kasvonsa pestiin, hiukset harjattiin ja sulhais-vaatteisiin puettuna vietiin hän morsiantansa katsomaan." "Kylän akat ja kaikki väki, mitkä irti saatiin, kutsuttiin tänä iltana U—n taloon. Koska oli kutsuttu kansa koossa niin tarjoi Jussi itseänsä tytölle sulhaksi, josta tyttö rukka niin äimistyi, ettei tainnut mitään vastata." 

Erilaisin keinoin tyttö saatiin viipumään U:n talossa 2 viikkoa, kunnes kirkkoherra lähetettiin hakemaan häntä kotiin, jossa tyttö tajusi tulleensa petetyksi ja vain rahojensa takia kihlatuksi. Vain muutaman viikon kuluttua hän solmi vanhempiensa siunauksella kihlat uuden sulhasen kanssa. 

Eräänä lauvantaina mentiinkin jo Pappilaan kuulutus-kirjaa teettämään, mutta kuin U—n talon isäntä oli tästä huhua kuullut, niin riensi hän tota pikaa kirkkoherran puheille ja pyysi estää tämän tytön ja Jaakon kuuluttamista, mutta kun ei hän saanut tähän tarpeellisia esteitä, niin päättipä kirjottaa tuomiokapituliin ja pyytää siellä lailista estettä tytön ja Jaakon kuuluttamiseen. Jos hän tämän päätöksen täytti, emme tiedä, mutta ei myös kuulutuskirjaakan Jaakolle tehty. Alakuloisena ja surullisena tuli Jaako Pappilasta takasin.

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina

Kirkon mäellä kohtasi U—n isäntä poikinensa tytön, jonka kimppuun kohta armottomastin ruvettiin sekä seliteltiin minkä kauhean onnettomuuden petolliselle ystävälle Herrakin on suopa, ja vakuutettiin ettei Jumala myös tätäkän tyttöä jätä kostamata, jos hän waan aikoo entisen ylkänsä hyljätä. Pian olikin tämä yksivakainen tyttörukka taas hunningoille saatu ja viety U—n komeihin huoneisiin onnellista elämää viettämään. [...] Tyttö on jo taas pari viikkoa ollut näkymättömissä ikäänkuin vangittuna U—n talossa, josta hän ei enää hyvillä mielin taida poijeskaan päästä.

Kertoja esittää tytön petettynä, mutta tapahtumat voisi nähdä toisinkin päin. 

Vastasin kyselyyn arkistojen digitalisaation vaikutuksista

Lokakuun Hitu-päivillä jaettiin osallistumiskutsua tutkimukseen "Arkistot ja historiantutkimus digiaikana" osana hanketta Tieto vallan alla. Arkistot ja demokratia. Markkinointia oli myös sosiaalisessa mediassa, jossa luvattiin, että "Kyselyyn vastaaminen vie noin 10–15 minuuttia." Minulla aikaa tuhlaantui enemmän, joten kierrätän vastaukset tännekin.

1. Miten arkistoaineistojen digitointi on vaikuttanut omaan tutkimustyöhösi – esimerkiksi aineistojen saatavuuteen, työskentelytapoihin tai tutkimuskysymyksiin?

Useat tutkimukseni olisivat jääneet tekemättä ellei arkistoaineisto olisi ollut digitaalista. Voudintilien satojen (tuhansien?) sivujen läpikäynti kymmeniltä vuosilta olisi ollut mahdoton tai ainakin aivan erilainen urakka mikrofilmien äärellä. Kartanon torpparien kokoaminen rippikirjoista ja henkikirjoista olisi myös ollut huomattavasti hankalampaa, vaikka mikrofilmien valokuvaus olisi ollut mahdollisuuden rajoissa. 

Peruslähteiden digitaalisuus tarjoaa tai lähes pakottaa alkuperäislähteiden tarkistukseen, sillä vaiva on minimaalinen.

Digitaalisuus on myös mahdollistanut monien pienten kysymysten selvitystyön, joka olisi ollut 1900-luvun alkupuolella ollut käytännössä mahdotonta. Esimerkiksi ihmisten jäljitystä on helpottanut FamilySearchin ja ArkivDigitalin portaalien hakumahdollisuudet sekä tuoreimpana Kansallisarkiston 1600-luvulta alkava tuomiokirjojen HTR-demo. 

2. Millaisia erityisiä lähdekriittisiä kysymyksiä digitoitujen aineistojen käyttöön mielestäsi liittyy? 

Harmaasävyisten ja mikrofilmidigitointien osalta pitää muistaa, että mahdolliset värierot eivät ole näkyvissä. Yleisissä ratkaisuissa käyttäjällä ei ole myöskään näkyvyyttä asiakirjan kokoon tai muuhun materiaalisuuteen, jolla voi olla tulkinnallista merkitystä.

3. Ovatko arkistojen valinnat siitä, mitä aineistoja ne ovat digitoineet ja mitä eivät, ohjanneet tai jollain tavalla vaikuttaneet tutkimukseesi? 

On myönnettävä, että fyysistä arkistotyötä vaativat aiheet ovat siirtyneet työlistalla eteenpäin. Yhden kirjahankkeen osalta jäin tietoisesti odottamaan Kansallisarkiston varhaisempien tuomiokirjojen HTR:ää. 

4. Jos saisit valita, missä muodossa käyttäisit ensisijaisesti arkistoaineistoja (fyysisenä, digitaalisena, molempina rinnakkain), mitä valitsisit ja miksi?

Fyysistä muotoa kaipaan lähinnä silloin kuin kyseessä on paksu nide ja tiedontarpeeni täyttyy muutamalta sivulta, joiden paikantaminen on helpompaa "käsin". 

5. Vaikuttaako arkistoaineistojen käyttömuoto (digitaalinen, analoginen) tutkimusaiheesi tai tutkimuskysymystesi valintaan? 

Kuten kysymyksen 3 kohdalla totesin, priorisoin tutkimusaiheita, joiden aineisto on digitaalista. Toisaalta suuri osa kiinnostuksenkohteisiini liittyvästä arkistoaineistosta on jo digitoitu.

6. Tiedätkö, mitä digitaalisia arkistoaineistoja on tutkijoiden käytettävissä? Entä tiedätkö, miksi juuri nämä aineistot ovat saatavilla? 

Kansallisarkiston digitoinnin alkaessa seurasin kehitystä aktiivisesti. Viime vuosina vastaavaan ei ole ollut mahdollisuutta, joten tietämyksessäni on varmasti aukkoja. Vastaavasti en ole muodostanut kokonaiskuvaa Riksarkivetin ja ArkivDigitalin digitaalisesta aineistosta. 

Käsitykseni on, että nämä kolme toimijaa aloittivat sukututkijoille tärkeimmästä aineistosta. Nykyään ainakin Kansallisarkisto ja Arkiv Digital digitoivat yksittäisten käyttäjien tilauksien perusteella eli kattavuudessa tulee olemaan aukkoja.

7. Muuttuuko arkistojen tehtävä digitaalisuuden myötä? 

Digitaalisuus tarjoaa arkistoille uusia toimintamahdollisuuksia ja tietoisten päätösten tekeminen tehtäväkentästä on olennaista. Kansallisarkisto lähti digitointiin jälkijunassa ja väitti aluperin, ettei se nähnyt tehtävänään digitaalisten käyttöliittymien kehittämistä. Se ei kuitenkaan tarjonnut pysyviä tunnisteita, jotka olisivat tarjonneet muille toimijoille mahdollisuuksia kehitystyöhön. Viime vuosina Kansallisarkisto on satsannut HTR-hankkeisiin ja rakentanut näille käyttöliittymiä, jotka ovat jälleen puolitekoisia eli eivät esimerkiksi mahdollista tulosten latausta taulukkomuotoon. Eli on epäselvää miten Kansallisarkisto ymmärtää tehtävänsä suhteessa tutkijoihin.

8. Millaiseksi näet historiantutkimuksen tulevaisuuden digiaikana? 

Lähitulevaisuudessa digitaalisuus tarjoaa mahdollisuuden entistä laajempaan aineistojen hyödyntämiseen, sillä niitä on helpompaa sekä läpikäydä järjestelmällisesti että lähestyä HTR:n kautta. Pidemmän aikavälin kehitys on epäselvempää, mutta en usko tekoälyn elinaikani kehittyvän lähteitä yhdistävään järkeilyyn, jolla olisi käytännön merkitystä tieteellisessä tutkimuksessa. Sitä voidaan toki pian käyttää lähteiden luokittelemiseen ja kuvailuun.

Tuomiokirjahaku+ on avattu

Maanantaina Kansallisarkisto julkaisi tiedotteen otsikolla Sisältöhaku yli 7 miljoonaan tiedostoon! Tule testaamaan ensimmäisten joukossa. Kiitos pienelle piirille jaetun linkin tämä ei tullut yllätyksenä, mutta hieman katkerana muistelen alkuvuodesta(?) Kansallisarkiston tilaisuudessa esittämääni kysymystä Tuomiokirjahaun ajallisesta laajennuksesta, sillä saamani vastaus antoi ymmärtää, että tätä jouduttaisiin odottamaan vielä kauan.

Käsialatunnistus (HTR) on edelleen kaukana täydellisestä, mutta henkilöhistorioitsijalle avoin hakumahdollisuus tuomiokirjoihin on taivas ja enkelit, kuten muistaakseni tuoreeltaan totesin. Tähän asti tekemilläni testauksilla merkittävin löytö oli (ainakin) vuodesta 2008 tutkiemieni Belinien yhden yksilön tupsahtaminen Uudenkaupungin porvariksi. Tuomiokirjamainintoja oli niin paljon, että kuolinaikansakin saan melko hyvin selville.

Varsinaiseen omaan sukututkimukseen tehdyt kokeilut toivat mieleen Tuomiokirjahaun testauksen toukokuussa 2024. Sain satoja tuloksia läpikäytäväksi, joten olisi ensiarvoisen tärkeää pystyä lataamaan tulokset siistinä valmiina taulukkona käsiteltäväksi. Taulukon rivit olisi mahdollista järjestää ajan mukaan, toisin kuin Kansallisarkiston käyttöliittymässä, jossa niitä ei edes saa ryhmiteltyä arkistoniteittäin.

Mutta tämä avaus tarkoittaa, että tekosyitä vuodesta 2007 odottaneen Anna Elisa Sareniin tarttumiseen on entistä vähemmän.