Uudenvuodenaattona 1825

 Se oli vuoden viimesnä iltana **in kaupuugissa vuonna 1825. Juhlakynttelit paistoivat jokaisen talon ikkunoista. Äsken tapahtuneet rauhattomuudet pääkaupungissa olivat puheena usiammassa pereessä. Neuvoksen pere istui virvoittavaisen teepöytänsä ympärillä. Ah! mikä onni, ettei asua pääkaupungissa! sanoi Emmi vieressänsä istuvalle Teodorille. Ei Teodor! muutamme maalle, Toivolan rauhallisiin metsikköhin; siellä emme kuule muuta kun kesällä paimenten iloisen soiton, ja metsämiehen pyssyn paukkeen. Niitä hirmusia kanonia, hu! jyrinääki minä ja pelk. - Aih! kiljasi siinä samassa Emmi, langeten Teodorin syliin, sillä hänen puhuissansa jyrähti niin kuin kaukaa kuuluva ukkonen ja ikkunat ja tyhjät teekupit pöydällä särähtivät. Kaikki katsoivat silmätysten ja äänettä ja ikään kun kysyen toisiltansa; kuulitko sinäki? kun taas jyrähti ja taas, ja lukemattomia kertoja kaikui se nyt "puuh!" jokaisen korvissa, ja voivotellen puristiin Emmi sen kovemmin Teodorin syliin. Vaan Teodor eroitti hänen itsestänsä, tempasi myssynsä ja juoksi ulos. 

Mutta ne joita asia enimmän liikutti jo olivat kokoontuneet ja neuotteleminen alkoi, mitä nyt tehdä tässä pimeyden vuoksi selittämättömässä tilasuudessa. Viimein sanoi eräs korkialla äänellä: Herrat meidän pitää pahinta odottaa. Muuta ei tarvittu. Jokainen luuli ymmäriäneensä ja heti hajoilivat kaikki saatua käsketyn ammattinsa. Pian oli se äsken hiljaista juhlaansa viettävä kaupunki raivossa kuin liikutettu ampiaispesä. Kaduilla ajettiin juostiin ja käytiin, huudettiin, haastettiin ja kiljuttiin, itkettiin ja naurettiin. Mutta Neuos sanoi vaimollensa: Ottilia! kuuletko, mikä pauhina on kaduilla? Ystäväni! kerätkää mitä teillä on kalleinta, ehkä se on paras ajoissa jättää kaupunki. 

Vaan Teodor! kiljasi Emmi, Teodor ei kuulu, ah! Mamma! Teodoritta minä en liikahda. — Itkien lankesi hän äitinsä syliin. Silloin aukesi ovi ja Teodor hyppäsi sisään, nauraen minkä jaksoi. Mitä? Teodor! sanoi Neuos, kuin sinä vielä voit nauraa? joudu, saata Emmiä. — Kuinka? mitä teillä on mielessä? kiljasi Teodor ja nauroi, kuulkaa nyt koko asia; vaan Emmi! kaa minulle ensin kuppi teetä. Emmi hyppäsi teepöydän luo, ja Teodor istui hänen viereensä. Emmin silmät jo nauroivat kyynelein välistä, jotka vielä rippuivat poskillansa ja Teodor sanoi: Näettä sen nyt, kaupungissa ei tiedä koko salasuutta muut kun minä — minä yksinäni. Sano jo nyt, kiljasi Emmi, kun sinä olet paha! Ei, Emmi, minä olen vannonut en kellenkään sanoa. Voi kuinka ilkiä! sanoi Emmi. Mutta sinulle, Emmi! sanon minä tuitenki sen — yhdestä muiskusta. Voih! millainen, Teodor! 

Noh kuulkaa nyt: Kaksi minulle tuttua kauppiasta jotka laivonensa ovat talventuneet kaupungin laiva-valkamaan, 10 virstaa tästä, asuvat laivoissansa jo ampuvat päättäessä vuottansa, omaksi huvitukseksensa. Nyt kuulleltiin. Jyrinä jo oli tauonnut. Ajajat ja käviät, kiljujat ja käskiät, kaikki olivat kuin ukkosen nuolelta kohdatut, ja pian oli kaupunki jälleen rauhassa. Mutta monespäin vielä kiistettiin ja haastettiin, arveltiin ja väitettiin, naurettiin ja oltiin nauramatta. Huomen aamuna todestui Teodorin sana ja kaupungin seuroissa saakiin moneksi ajaksi puhelemista ja naurelemista. (Kanawa 10.5.1845)

Poliisin urasta 1800-luvun Suomessa

Jatkokertomuksien kautta löytynyt David Airaksinen (1841-1898) tarjoaa mahdollisuuden tarkastella sanomalehtipohjaisesti yhden poliisin uraa 1800-luvun jälkipuolella. Vuoden 1865 alkaessa D. Airaksinen allekirjoitti ilmoituksen virheestä Helsingin poliisikamarin uutisissa, joten hän oli todennäköisesti toimittanut suomenkielisen version (Suometar 26.1.1865). Varsin todennäköisesti hän oli myös kirjoittanut uutisen Poliisimies virkatoimessaan turmion reunalla, jossa pääosassa on v.t. ylikonstaapeli D. Airaksinen, joka sai kiinniotettavan

miehen niskasta kiinni, vaan samassa kääntyi mies, puukko kädessään, jotta hra Airaksinen täytyi päästää hänet irti sekä vetäydä takaperin. Mies ei enää koettanut paeta, vaan siepaten vierestään seipään, iski sillä urhoollista poliisia, joka onnekseen sai siten väistetyksi iskua, että se tapasi vaan hänen vasempaa käsivarttansa; saaden hän samalla seipääsen kiini. Nyt syntyi kiivas tappelu, jossa tuntematoin vihdoin pääsi voitolle, kaataen pamauksella oikealle korvalle ylikonstapelin, joka tainuksissa vaipui vereensä pihalla. Toinnuttuaan tämä vähän ajan takaa pääsi kadulle, taasen tainnuksiin lankeaksensa. Viileä aamu herätti hänen kumminkin uudelleen, jotta, ehkä vaivoin, pääsi poliisivahtikonttoriin. — Ehkä poliisi ylikonstapeli Airaksisen haavat eivät kuulu olevan vaarallisempaa laatua, antaa tämä tapaus, joka tapahtui keskellä kaupunkia, aineita arveluihin, samalla kun se osoittaa, että meillä on urhoollisia poliisimiehiä. (Suometar 10.11.1865) 

Vastaavasta raportoinnista ei tullut tapaa ja David Airaksinen vilahtaa rikosuutisissa uudestaan vasta varkaiden metsästyksessä loppuvuonna 1872 (Hbl 26.11.1872). Julkisuus tai sen puute ei liene vaikuttanut urakehitykseensä. Airaksinen oli edennyt komissarioksi ja Helsingin etsivän poliisin johtajaksi, kun hän omasta pyynnöstään otti eron vuoden 1878 alussa (US 14.1.1878). Pian tämän jälkeen hän ilmoitti aikovansa

niin kohta kuin tarpeellisia aineksia on kerätty ja alustettu sekä seikat muutoin sitä sallivat, toimittamaan ja ulosantamaan meidän varsinkin nuorille polisimiehille opiksi ja huviksi päteviä, tosioloihin nojautuvia "polisihistorioita", niin, voidakseni tämän eduksi mahdollisuuden mukaan käyttää rinnakkaisuuksia ja välttää yksipuolisuutta, pyydän asiata harrastavia henkilöitä maamme kaikissa seuduissa suosiollisesti lähettämään minulle tietoja sekä vanhemmista että nykyisemmistä merkittävistä tapahtumista polisin virkatoimien alalla.(US 27.2.1878) 

Hankkeen tulokset olisivat historiantutkimuksellekin kiinnostavia, mutta ilmeisesti julkaisu ei koskaan valmistunut.  Pari kuukautta myöhemmin Airaksinen nimitettiin Haminan n. s. paloviinanimismieheksi (Östra Finland 14.6.1878). Virkatehtävässään hän esimerkiksi takavarikoi viisi kannua ulkomaan väkiviinaa yhdestä Vehkalahden kylästä (SWL 22.4.1879). Porvoolaisen karvari Åhmanin murhan selvitystyön yhteydessä oli "tunnettu ja kokenut poliisimies, hra D. Airaksinen viikon päivät ollut kaupunginviskaalin apulaisena" (US 22.4.1884). Tuolloin hän olikin hakeutumassa takaisin poliisityön eli haki avonaista komissarion paikkaa Helsingin etsivässä poliisissa (MB 2.4.1884) ja pian tämän jälkeen Oulun poliisikomissation virkaa (Oulun lehti 17.5.1884). Airaksinen oli käräjänotaari saadessaan Helsingistä poliisikomissarion paikan alkuvuodesta 1888 (Päivän uutiset 9.2.1888). Virkatehtävistään on vilauksia sanomalehdissä.

Yöllä vasten viime sunnuntaita ajeli 4 Liivinmaalaiseen laivaan "Baltic" kuuluvaa merimiestä vosikalla parin tunnin aikaa, jonka perästä he miehissä pötkivät laivaansa pakoon ja jättivät ajurin maksamatta. Ajuri kääntyi poliisilta pyytämään apua, mutta laivalle päästyä näyttelivät merijussit rautamulikkaa poliisille makson asemasta. Sittemmin kutsuttiin veitikoita saapumaan poliisikamariin parikin kertaa vastaamaan asiaansa, mutta sitäpä ei Juhot totelleetkaan, josta oli seurauksena että noin parikymmentä poliisia lähetettiin komissario Airaksisen johdolla noutamaan vastustelijoita. Mukavaa oli nähdä neljän nokisen murjaanin marssivan poliisiroikan keskessä poliisikamariin, jälissä seuraavalle väkijoukolle suureksi riemuksi. (Päivän uutiset 31.7.1888)

Juhannuspäivänä tapahtuneen tulipalon syistä Ison Roobertinkadun talossa n:o 26 pidettiin toissapäivänä tutkinto poliisi-oikeudessa.[...] Yleinen syyttäjä poliisikomisarjus Airaksinen huomautti muutamista asianhaaroista, jotka hänestä tuntuivat omituisilta ja epäilyttäviltä. Asia lykättiin raastuvanoikeuden tutkintoon.(Päivän uutiset 30.6.1889)

Murha. Helsingin pitäjän nimismies on eilen ilmoittanut poliisikamarille että sanotussa pitäjässä on ammuttu eräs herrasmies toissa-yönä. [...] Täältä matkusti eilen poliisikomisarjus Airaksinen muutamien etsivien poliisien kanssa murhapaikalle tutkimaan asiata tarkemmin. (Päivän Uutiset 7.8.1889) 

Polisitutkinto Merimiehenkadun talossa n:o 18 tehdystä murhasta on nyt loppuun saatettu niiden tietojen ja todistusten perusteella kuin polisikomisarius hra D. Airaksisen uutterasta toimesta on käsille saatu... (US 6.11.1890) 

Päivälehti 28.2.1892

Helsingin poliisilaitoksen etsivän osaston komissariona Airaksinen sai keisarilta "hohtokivellä koristetut sormukset" (Sanomia Turusta 6.5.1891). 

Joulukuussa 1867 alkanut avioliito päättyi helmikuussa 1892 vaimon kuolemaan. Vain kuukautta myöhemmin Airaksinen oli prokuraattorin viraston määräyksestä  Hämeenlinnassa tutkimassa "Sainion asiaa" eli 1800-luvun tunnetuimpiin kuuluvaa tapausta, jossa vaimo myrkytti miehensä. (US 1.4.1892)

Lokakuussa 1893 kuuden viikon virkavapaata (US 11.10.1893) seurasi konkurssihakemus (Päivälehti 29.10.1893) ja vuoden vaihteen jälkeen David Airaksinen jäi eläkkeelle 53-vuotiaana (US 23.1.1894). 

Maaliskuussa 1897 David Airaksinen solmi uuden avioliiton Vilhelmina Palosen kanssa (US 23.3.1897). Kuukautta myöhemmin perustamansa "Asioimisto Keskus" ilmoitti olemassaolostaan (Isänmaan ystävä 9.4.1897). Molemmat yritykset jäivät lyhytaikaisiksi, sillä Airaksinen kuoli 22.12.1898.

Kirjoittava poliisi

Keväällä 1867 Suomen kirjamarkkinoille ilmestyi Kommunisti. Komedia yhdessä näytöksessä. Joh. Jotinin tekemästä mukaellut Taavetti Heimo (Hbl 16.4.1867). Alkuteksti oli ilmestynyt Ruotsissa edellisenä vuonna. Pelkkä "Heimo" oli suomentanut tarinan Vaimo. Washington Irvingin mukaan (Ilmarinen 15. & 22.11.1867), jonka englanninkielinen alkuteksti oli julkaistu jo vuonna 1820 kokoelmassa The Sketch Book of Geoffrey Crayon, Gent.. 

Vuoden vaihduttua Ilmarisessa alkoi ilmestyä Heimon kirjoittama jatkokertomus Kuuselan perhe (*), joka kertoo savolaisen talonpojan rakkaustarinan. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi Ilmarisessa alkoi Heimon kertomussarja Utukuvia, joka nimensä mukaisesti on melko hämärä(**). Utukuvien lomassa vuonna 1869 ilmestyi kirja Näytelmiä II, jossa Aleksis Kiven Lean ohessa oli muun muassa suomennos Arabian pulveria, joka oli "niinkuin melkein aina Taavetti Heimon käännökset, taitavasti tehty". (Kirjallinen kuukaslehti 9/1869) Samana vuonna julkaistiin myös Teno Heimon suomennos Kassan Avain. Ilveilys yhtenä näytöksenä Roderich Benedix'iltä (SWL 30.9.1869)

V. J. Kallion nimimerkkiselvityksen mukaan Teno Heino oli D. Airaksinen, jonka nimellä oli vuonna 1864 ilmestynyt suomennos Poliisi-historioita eli taulusia kansan elämästä. Samaan aikaan sanomalehdissä esiintyy Helsingin poliisin v. t. ylikonstaapeli D. Airaksinen (Suometar 10.11.1865), jonka ammatti yhdistyy lupaavasti suomennoksen otsikkoon. Kirjoitustyönsä ja sen jatkumisen toisilla nimillä vahvistaa muistokirjoituksensa:

Lukuisat ovat ne poliisiuutiset, joita lehtemme aikaisempina aikoina on vainajan kynästä saanut. Vainajan kirjallisten harrastusten osotuksena mainittakoon, että hän joutohetkinään suomenteli kaunokirjallisia pikkukertomuksia, joista muutamia on ollut tässäkin lehdessä julkaistuna. (Uusi Suometar 24.12.1898)

Vainaja oli kirjallisuutta harrastava ja joutohetkinään hän suomenteli kaunokirjallisia pikkukertomuksia ja itsekin kyhäeli kirjoituksia sanomalehtiin. Harras lehtemme kannattaja hän oli viimeisenä elinvuotenaan, sitä hän avusti sekä tilaajia hankkimalla että kirjoituksia lähettämällä. Tässäkin numerossa on hänen lähettämänsä "satu" merkitty nimimerkillä M. I. Y. jonka hän itse selitti merkitsewän: "Myös Isänmaan Ystäwä." Tämän lähetti hän toimitukselle muutamia päiviä ennen kuolemaansa. (Isänmaan ystävä 30.12.1898)

US 24.12.1898

Teksteissä ei se sijaan ole seurattu David Johan Airaksisen monipolvista uraa eikä selvitetty taustaansa. Kuolinilmoituksessaan annetun iän perusteella hän oli syntynyt Kuopion maaseurakunnassa 14.11.1841 renki Johan Airaksiselle (s. 1814) ja Anna Lisa Antikaiselle (s. 1819), jotka olivat käyneet vihillä 1.8.1841. Perhe otti tammikuussa 1843 muuttokirjan Karttulaan mutta palasi viisi vuotta myöhemmin Kuopion Vehmäsmäkeen (RK 1832-1843, V:216; 1844-1853, V:221). Johan kuoli vuoteen 1864 mennessä (RK 1854-1863, VI:159; 1864-1873, VI:149).

Jo ennen ripillepääsyään rengiksi kirjattu David Johan Airaksinen otti vuonna 1858 muuttokirjan Viipuriin (LK 1854-1868 I:309, V:260, V:267, V:230). Sieltä saamansa muuttokirjan hän toi vuonna 1864 Helsinkiin, jossa hän poliisiylikonstaapelina solmi 19.12.1867 ensimmäisen avioliittonsa Lovisa Karolina Holmströmin (s. 15.6.1834) kanssa (RK 1856-1869, 638; Hbl 23.12.1867) 

(*) Ilmarinen 03.01.1868 no 1, 10.01.1868 no 2, 17.01.1868 no 3, 24.01.1868 no 4, 31.01.1868 no 5, 07.02.1868 no 6

(**) Ilmarinen 01.05.1868 no 17, 21.08.1868 no 33, 06.11.1868 no 44, 09.07.1869 no 28, 17.12.1869 no 51, 26.08.1870 no 34, 02.09.1870 no 35, 16.09.1870 no 37, 23.09.1870 no 38, 07.10.1870 no 40, 14.10.1870 no 41, 28.10.1870 no 43, 09.12.1870 no 49, 16.12.1870 no 50, 30.12.1870 no 52

Satavuotiaaksi elämisestä ja julkisista kuulutuksista

Uusi innostumiseni sanomalehtiuutisiin yli 100-vuotiaista liittyy marraskuun lopulla kirjoittamaani artikkeliluonnokseen, jossa laajensin väitöskirjani selvitystä 1700-luvun innosta nähdä pitkäikäisyys realistisena toivona jokaiselle. Todellisuudessa vuosisadalta ei taida olla yhtäkään asiakirjoilla vahvistettua 100-vuotiasta mistään päin Eurooppaa. 

Nyt elämme todistettavasti pidempään, ja Tilastokeskuksen sivujen mukaan vuoden 2023 lopussa Suomessa eli 1153 yli satavuotiasta, joista 979 oli naisia ja 174 miehiä. Tästä huolimatta vuonna 2005 säädetty Laki kuolleeksi julistamisesta on valinnut sata vuotta määrärajaksi todennäköiselle kuolemalle. Pykälä 12:

Henkilö voidaan julistaa kuolleeksi Digi- ja väestötietoviraston päätöksellä, kun on kulunut:
1) sata vuotta sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana hän on syntynyt; ja

2) viisi vuotta sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana hän on tiettävästi viimeksi ollut elossa.

Järkeenkäypää olisi, että DVV tekisi tarkistukset vuosittain, mutta vasta tänä vuonna tällaiseen läpikäyntiin liittyvä julkinen kuulutus tuli eteeni. Listalla on hätkähdyttävän monta nimeä: 2123. Kolmella on syntymävuosi 1919, vuonna 1920 syntyneitä on 575, vuonna 1921 syntyneitä 1037, vuonna 1922 syntyneitä 506. Ilmeisesti kuulutuksia ei siis tehdä vuosittain ja DVV on myös pelannut hieman varman päälle, jättäen 1923 ja 1924 syntyneet pois.

Hätkähdykseni nimien määrästä syntyy uskosta väestökirjanpitomme täydellisyyteen. Näin, vaikka olen toistuvasti varoittanut tietokantojen epätäydellisyydestä. Vanhassa Ylen jutussa todetaan, että "Yli 100-vuotiaat kadoksissa olevat julistetaan kuolleiksi viranomaisten hakemuksesta väestötietojen pitämiseksi ajan tasalla. Usein kyseessä on ulkomaille muuttanut henkilö, jonka kuolemasta kotimaiset viranomaiset eivät vain ole saaneet tietoa."

Ulkomaiden maininta heittää ajatukseni jälleen 1700-luvulle, jolloin sanomalehtiä alettiin käyttää maailmalle hävinneiden kuulutteluun (mistä enemmän tietoa ensi vuoden ensimmäisessä Genoksessa). Ilmoituksia kerätessäni ja tutkiessani olen ihmetellyt, onko joku joskus oikeasti huomannut sellaisen ajoissa. Samaa voi ajatella tämän verkkosivun kanssa. Mieleen tulee valitettavasti myös Yhdysvaltojen tänä vuonna uutisoidut äänioikeuslistojen yms. siivoukset, mutta onneksi laissa on toinenkin ehto eli olettaisin, että äänioikeuden käyttö tai jonkun tuen saanti lasketaan elonmerkiksi. 

Lisäksi ihmetyttää se, ettei kuulutustekstiin voinut luoda suoraa linkkiä. Kuulutukset, jotka eivät ole ajankohtaisia on siivottu näkymättömiin, mutta kai ne on arkistoitu jonnekin? Innostuin ensimmäistä kertaa elämässäni etsimään verkkoon siirtyneen Virallisen lehden, jonka 23.12.2025 numerossa ei ole DVV:n 16.12.2025 päivättyä kuulutusta. Kuulutusten julkisuus toteutuu siis yksittäisten virastojen verkkosivujen syövereissä, eikä ole jälkikäteen välttämättä todennettavissa. 

Maakauppiaan pojan vaihtoehdot

 Aleksanteri Filander syntyi 17.6.1862 Laihialla, jossa hänellä oli mahdollisuus käydä kansakoulu. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin elämänuran löytämisestä, hän vastasi:

Luulen, että ajattelin elämänuran valitsemista ensi kerran silloin, kun 12-vuotiaana kävin pitäjän rovastilta pyytämässä köyhyydentodistusta, päästäkseni sen avulla Vaasan ruotsalaiseen lyseoon.

Muistan hyvin miten tapasin papin, joka pitkässä, riiiiclukkaassa kesäpuserossa istui jyväaittansa rappusilla. Miten hänelle asiani ajoin, siitä ei ole muistissani mitään säilynyt. Mutta arvatunkaan ei urallepyrkijä herättänyt papissa suuriakaan toiveita, koska hän ei todistusta antanut. Kuolemakseni en muista, mitä hän minulle sanoi. Mutta kieltoon ei suinkaan voinut olla syynä isäni varallisuuden tila, sillä hänellä olisi ollut kyllin ponnistusta kustantaessaan muuten koulunkäyntiäni muutamia luokkia. Kun olen nyt myöhemmin koettanut muististani saada selville rovastin epäämisen syitä, tuntuu siltä, kuin hän olisi peloittanut sillä, ettei kouluun oteta ollenkaan, ellei osaa ruotsia. Mutta todellisuudessa luulen hänen perussyinään jo silloin olleen pelon oppineesta köyhälistöstä.

Sittemmin ajattelimme isäni kanssa »reaalikoulua», joka silloin oli Vaasassa, sekin umpiruotsalainen. Sitä tietä olisi päässyt teollisuusaloille. Kävimme jo kerran sitä varten kaupungissakin. Mutta taasen kielentaitamattomuus teki estettä.

Kumpasellakaan kertaa en itkenyt.

Mutta sitte, ollessani 14-vuotias, kävi H. M. Keisarin Suomen henkivartiokaartin pestaaja kylillämme. Silloin itkin nuoruuttani ja pienuuttani, kun en kelvannut pestinottajaksi.

Seuraavalla kerralla ajateltiin minusta kelvollista puotipoikaa, isälläni kun oli pieni maakaupan-tapainen ja maatalo. Tätä suunnitelmaa vastaan sydämeni vahvasti löi. Mutta minun oli toteltava. Kerran minut laitettiin Vaasaan erään tutun kauppiaan luokse puotipojan- ja samalla ruotsinoppiin. Mutta siellä viisastuin jo kahdessa viikossa niin paljo, että saatoin ikävän varjolla palata kotiin erään kotikyläläisen rattailla.

Nyt kiinnyin maatöihin, kuten ennenkin. En ajatellutkaan enää muuta. Mutta joku aika myöhemmin isäni möi maatalon, jota hän ei sanonut jaksavansa pitää raajarikkona miehenä, vaan arveli voivansa perhettään helpommin elätellä pienellä maakaupallaan.

Silloin minä itkin tallinylisellä heiniin katkerat kyyneleet. Tunsin vaistomaisesti, että nyt tapahtui oman elämänurani suunnitelmissa suuri käänne suuntaan, jota jo vuosia olin pitänyt sietämättömänä. Minut reväistiin »irti maasta», jota luulen ajatelleeni varsinaiseksi elämäntyökentäkseni.

Vaasan lehti 20.2.1882

Olisihan tämä ollut korjattavissa kenties, jos isäni olisi elänyt. Mutta hän kuoli jo muutaman vuoden kuluttua. Olin nyt 19-vuotiaana perheen vanhin mies. Pesän tila ei sallinut hajoittamista, eikä minun itseluottamukseni perusteellisia uudistuksiakaan.[1]

Aleksanterin isä kuoli helmikuussa 1882.

Jouluna v. 1882 kirjoitin pienen kuvauksen katovuosilta ja lähetin sen Kyläkirjaston Kuvalehdelle julaistavaksi. Sain kohta maisteri K. J. Gummerukselta kirjeen, jossa hän kehoitti lähettämään toisia, koska olin kertomuksen varustanut ykkösellä. Noudatin kehoitusta viipymättä. Nämä kertomukset julaistiin Kyläkirjaston ensimäisena numerona v. 1883.

Niistä sain 100 maikkaa.

Se oli tämä 100-markkanen, joka yhdessä haluni kanssa aiheutti sen, että nyt aloin työkseni yrittää kirjailijana. Rahanhimon en luule olleen tässä vaikuttavana tekijänä, vaan perheen tarpeitten, joita pieni kauppa ei voinut loistavasti tyydytellä.

Minua onnesti niin, että aloin saada kyhäelmilleni julkisuutta. Vähitellen rupesin käsittämään kirjailijatoimen varsinaiseksi työkseni, jonka rinnalla maakauppa oli sivutoimena. [1]

Aleksanteri Filander oli jo tätä ennen kirjoittanut sanomalehteen, sillä muisteli toisessa yhteydessä vuonna 1928, että edellisenä talvena tuli "kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ensi kerran näin jonkun kyhäelmäni painettuna sanomalehdessä".

— Meitä oli kaksi hyvää ystävää, romaanienlukuystävää. Se toinen oli muutamaa vuotta vanhempi, suutari, minä olin osittain hevospoika, osittain puotipoika. Luimme Uutta Suometarta ja ihmettelimme että siinä oli joskus kirjoituksia, jotka näyttivät olevan kotoisin maaseudulta. Niissä kirjoitettiin "pitäjän asioista". Meissä heräsi kumpaisessakin halu kirjoittaa samoin. Hänen ajatuksensa toteutui pikemmin. Joku isäntä väitteli vastaan, ettei mikään sanomalehti julkaisisi hänen kirjoitustaan. Panivat vetoa postimerkin hinnan. Ja isäntä vedon menetti. Vähän myöhemmin yritin minäkin ja onnistuin. [2]

Translocalis-kokoelmaan kerätyissä 1870-luvun Laihian paikalliskirjeissä on käytössä nimimerkki "....r ....r", joka sopisi hyvin Aleksanterin nimeen. Varhaisin ei ole talvelta vaan Uudesta Suomettaresta 15.7.1878. Seuraavana vuonna samalla nimimerkillä julkaistiin ainakin neljä kirjoitusta Vaasan Sanomissa (3.2.1879, 26.5.1879, 30.6.1879, 25.8.1879) ja vielä yksi vuonna 1880 (29.3.1880).

Kyläkirjaston kuvalehdessä 1/1883 Aleksanterin kirjoittamaksi sopii nimettömänä julkaistu Nikolainkaupunkiin eli Vaasaan sijoitettu kertomus Hupaista!, joka jatkui seuraavassa numerossa. Muistelmassa mainittu kirjoitus katovuosista lienee Kuvaelmia Katovuodelta 1867, joka julkaistiin Alkion nimellä Kyläkirjaston 1:senä vihkona toukokuussa 1885.

Pohjalainen
30.12.1897

Alkion nimeä Aleksanteri oli käyttänyt jo tarinan Korviton. Kuvaelma kansan elämästä julkaisuun (Vaasan lehti 26.11., 6.12. & 10.12.1884). Etelä-Pohjanmaan nuoriseuran vuosijuhlaan 19.7.1885 tehdyssä lehdessä Pohjan tyttö ilmestyi Alkion nimellä  kuvaus Yöjuoksuilta, huhtikuussa 1886 Vaasan lehdessä nurkkanovellina alkanut jatkokertomus Teerelän perhe sekä Kansan lehdessä Asia, jossa neiti Ilmalla ei ollut kokemusta (Kansan lehti 3.3. & 10.3.1887) ja Jokapäiväistä (Kansan lehti 15.12., 22.12. & 29.12.1887)

Mutta vasta vuoden 1897 lopussa Aleksanteri Filanderista tuli virallisesti Santeri Alkio.

[1] Santeri Alkio: Miten olen löytänyt elämänurani? Otavan joulu 1914

[2] Santeri Alkio: Tarina sanomalehtimiehen elämänkokemuksista. Lehtimies : maalaisliiton sanomalehtimiesyhdistyksen vuosijulkaisu 1928

Tapaninpäivä Nastolassa 1893

Iltapäivä vielä kotosalla näytti tavan mukaan menevän kylässä jotakuinkin rauhallisesti. Tapanin aamuna vasta näkyi liikettä ilmaantuvan vähitellen raitilla. Muutamat noudattavat vielä sitäkin vanhaa ja mielestäni huonoa tapaa, että pannaan kaksi-vuotinen varsa valjaisiin ja ajellaan ja rissaillaan sillä kylän raitilla, jossa toiset kokoontuneet lapsetkin juoksevat perässä. 

Iltahämärässä kylänkävelijät enenevät enenemistään ja muodostavat jo joukkoja, joissa toisinaan syttyy vähitellen illan kuluessa intohimot tanssiin, tappeluihin y. m. Mutta kun entisajoilta tunnetaan seuraukset heidän mellastuksistaan, niin ei usea tahdo antaa huonetta heille haltuunsa. Silloin kävelevät he ja ilkkamoivat kylän raitilla. Mutta kun useimmat miehenpuoliset kuleskelevat väkevien juomien valtaamina, niin on useinkin vaan veriset muistot jälellä seuraavina päivinä tuosta Tapanin vietosta, joko sitä sitten on pidetty ulkona tai huoneissa. Eikä tämäkään joulu ja Tapani mennyt verisiä muistelmia ja katkeruuksia jättämättä. 

— Koettakaamme siis vaan enemmin ja enemmin parannusta elämässä aikaansaada nousevan nuorisommekin keskuudessa. Toivon ja kehoitan siis lopuksi miehissä ryhtymään parannuspuuhiin ja nuorisoa aina ahkerammin ja ahkerammin vaan viljelemään kirjoja ja käyt tämään hyväkseen kirjastoja, joita on jo saatu useihin kyläkuntiin. (Jyränkö 5.1.1894)

Harjoitettiin juopumusta, Huorutta ja muita pimeyden töitä

Pitkin syksyä 1824 Turun Viikkosanomissa julkaistiin "Maalta lähetetty" kirjoitus otsikolla Nimipäivistä Almanakoissa (4.9. & 18.9. & 25.9. & 2.10. & 23.10. & 30.10. & 13.11. & 20.11. & 27.11. & 11.12.1824). Kirjoittaja jäi nimettömäksi, mutta sanoi olevansa "Pappi yhessä Korpi Pitäjässä" ja loppurunossaan antoi ymmärtää kestävänsä kritiikkiä. 

Nyt ajankohtaisista päivistä hän kirjoitti seuraavasti.

Se 34, päiwä sam. Joulukussa kuin on Joulu autto, on Esiwanhempain Adamin ja Ewan päiwäksi tehty, että heidän lankemisensa tähen on Kristus syntynyt ja tullut mailmaan.

Sen päälle seuraawa 25, päiwä, on Kristuksen Syntymä eli Joulupäiwä, joka Itäisen Maan Seurakunnissa lähes 400, wuosiluwun asti wietettiin 6:tena päiwänä Tammikuussa, kuin on Loppiainen; koska muutamat oppineet ja arwiossa pidetyt Kirkon Opettajat osottiwat, että Läntisen Maan Seurakunnat wiettiwät sen Juhlan oikialla ajalla, nimittäin 25 päiwänä Joulukuussa; niin se tuli myös saman ajan päälle Itässäkin säätetyksi.

Tämä Juhla kuttutaan Jouluksi siitä syystä, että se lankea sen wanhan Pakanaallisen Joulukuun sisälle, jona Aurinko rupea jälleen korkeammalla Taiwaasta wähitellen käymään toista uutta wuotta walmistamaan, ja sen kautta kehoittaa Maan Asukkaita, erinomattain pohjaisissa Paikkakunnissa, iloittemaan sen hywän ylitte kuin hän jälleen lupaa tuottaa, kullessansa. Wanhat Suomen maan Asukkat wiettiwät Pakanaallisessa ajassansa yhen suuren Juhlan tällä ajalla wuodesta, sen Epäjumalan kunniaksi, jonka hallussa wuoden tulo ja maan wiljellyksen menestys luultin olewan. Tällä Juhlalla harjoitettiin juopumusta, Huorutta ja muita pimeyden töitä hypyissä, leikeissä ja muissa surmatöissä, kuin kaikki tapahtuit Epäjumalan mielen nouteeksi, että hän jälleen olisi antanut hywän wuoden tulon. Tämän Epäjumalan Nimi kirjoitetaan Grekaan kielellä Jula, eli puokstaawin jälken Joulu, josta Suomalaiset owat tämän niinkuin monta muuta nimeä saaneet ja kuttuneet sen kuukauenkin Joulukuuksi.

Koska Kristin Uskon tuottamisen jälken Suomeheen, Kristuksen Syntymä Juhla tuli tämän Pakanaallisen Joulu Juhlan kanssa yhdistetyksi; niin se sai myöskin saman nimen. Tästä Pakanaallisesta ajasta owat wiellä jätteitä Suomen Maassa; Joulu oljet jotka auton ehtoolla tuodan huonen kaunistukseksi sisälle ja lewitetään lattialle eli permanolle, joista Isäntä oltaa piwonsa täyen olkia heittäin nijen tywet kattoa päin ja ennustaa tulewaisen wuoden wilja satoa siitä, kuinka paljon heitetyistä oljista jääwät kattohoon killumaan; Joulu leikit, hypyt ja komsut owat myös kaikki jätteitä nimitetyn Pakanaallisen Epäjumalan kunnia juhlasta; niinkuin se, että weisaten Runo lauluja hypätään ja sen alla kosiotaan ja naijaan; kuin myös, että pistää Joulu pukkia ja syödä sen paistia; sillä tämä Peltomiesken Matrona Joulu, luultiin wihawan niitä eläwiä, jotka peltomiehelle tekewät paljon pahutta, että ei aitauksetkan taida heitä estää siitä.

Yhteisesti waaria otetaan wiellä näistä wanhoista Pakanaalisista tawoista siinä ajatuksessa, että Kristuksen tulo Mailmaan on johtoa näihiin antanut, ja ei ajatella sen päälle, että ne syntiset pimeyden työt, kuin Pakanain tawalla wiellä Joulu Leikein ja Hyppyien alle harjoitetaan, owat suoraan sotiwaiset Kristuksen Ewangeliumia ja hänen tulonsa päämaalia wastan Mailmaan, kuin on Pimeyden Wallan kukistus ja Walkeuden Waltakunnan ylösrakennus.