Saimaan rantamilla 1883

Nimimerkin Ilja kertomusta Kesämatkoilta riitti Uuteen Suomettareen kuukausiksi (*). Mukana oli alaotsikkojen mukaan: Viipuri, Kanavamatka, Lappeenranta, Joutseno, Imatra ja Vuoksen alkupää, Taipalsaari, Ihmepappi, Savitaipaleesta hieman, Suomenniemen kansaa, Ristiinaan, Ristiinasta, Mikkeli, Soutaja-ukko ja soutaja-akka, Savonlinna ja Punkaharju, Laivan kulku Savon vesillä, Rantasalmella, Kuopioon, Kuopio. Näyte:

Mikkelistä läksimme kesäk. 28 p:nä kulkemaan Savonlinnaa kohti. Päätimme mennä suorinta tietä Saimaan vesistöjen pohjoista rantaa, koska luulimme sillä tiellä tapaavamme kaunista luontoa ja alkuperäisellä kannalla olevata kansaa. 

Seudut, joita kuljimme, tulivatkin yhä vaihettelevammiksi. Metsä oli lehtipunta, vuoria ja mäkiä oli toinen toisensa vieressä, sieltä täältä näkyi järvi ja sen likellä uhkea talo. Talonpoikaisetkin talot olivat komeasti rakennettuja, mutta toiselta puolen kohtasimme myös ehtimiseen huononpuolisia, pieniä torppia. 

Olimme kääntyneet pois valtatieltä ja jouduimme illan kauneimmillaan ollessa Siikakosken myllylle, Juvan syrjämailla. Täällä oli jyrkästi kohoovien vuorien ympäröimänä kaksi pienempätä järveä, joiden vettä kuohuva puro johdatti likellä olevaan Enoveteen. Pieninkään tuulenväre ei häirinnyt veden sileätä kalvoa, johon jyrkät vuoret ja niiden päällä kasvavat puut loivat synkän varjonsa. Koko luonto oli äänetöinnä, ainoastaan läheiseen torppaan koteuvien lehmien kellot ja puron kumea lorina kuului, tehden luonnon vaikutuksen vielä suloisemmaksi. 

Hyvin juhlallisella tuulella saavuimme sen vuoksi Enoveden rannalla olevaan pieneen torppaan. Torpan-isäntä hakkasi puita pihalla, pieni tyttönen vieressään, emäntä otti vastaan lehmiä ja vanha muori palasi lampaita kytkemästä. Tervehdittyämme pyysimme iltaista sekä soutajata Enoveden ylitse. Isäntä lupasi meille pyytämämme, käski vaimoansa ruokaa laittamaan, meni itse panemaan venettä reilaan, ja vähän ajan kuluttua pääsimme tyytyväisinä lähtemään pitkin välkkyvätä vettä. 

Tässä torpassa olimme taas saaneet nähdä tämän puolen kansan pereelämää alkuperäisessä muodossansa. Emäntä oli tässäkin pereen lempeä sydän, joka kaikissa antoi isännän, järjen, hallita. Hän oli koko olennoltansa nöyrä kärsiväisyys, mutta ketterä töittensä toimittamisessa. Kun syötyämme kysyimme paljoko olemme velkaa, vastasi hän: kyllähän isä sitten ottaa, mitä ottanee. Hyvin kuvaavata tuo, että emäntä ruokaasioissakin antaa määräysvallan isännälle. 

Isäntä oli vähäpuheinen mies, jossa ei ollut mitään erinomaista, mutta juro äänettömyytensä ikäänkuin sanoi: älä suututa minua! vanhempien ja heidän pienen tyttärensä väli oli hyvin hellä. Kun isännän kanssa läksimme torpasta, jäi tyttö itkemään, kun muka vieraat vievät isän! Kun soutajamme oli niin vähäpuheinen, saimme sitä enemmän rauhaa ihaillaksemme Enoveden kauniita lahdelmia ja rantoja. Nyt olimme ensimmäistä iltaa Savon ihanilla vesillä, joiden kauneutta sittemmin niin monesti saimme matkoillamme nauttia. K:lo 12 aikoina saavuimme Virmaanlahden myllylle, jossa saimme yösijan myllärin permannolla. Savossa, niinkuin Karjalassakin, näyttää olevan yleinen tapa, ett'ei kesäiseen aikaan käytetä sänkyjä ollenkaan, väki makaa laattialle levitetyillä lehdillä. 

(*) Uusi Suometar 30.06.1883 no 149, 07.07.1883 no 155, 10.07.1883 no 157, 14.07.1883 no 161, 01.08.1883 no 176, 03.09.1883 no 204, 06.09.1883 no 207, 11.09.1883 no 211, 13.09.1883 no 213, 15.09.1883 no 215, 13.10.1883 no 239, 01.11.1883 no 255

Iisalmesta Oulunsaloon 1860-luvulla

Tapiossa julkaistiin 27.7.1867 nimettömänä Vähäinen matkakertomus. Ote:

Joka nousee maanselänneiden yli Iisalmen rajalla, näkee luonnon muodostuksessa suuren muutoksen, joka vaikuttaa hänessä, varsinkin jos on syntynyt ja aikansa elänyt Savon maassa, suuren sydämen ahdistuksen ja ikävyyden. Täällä ei silmä lankea vuoroin tuuhe-metsäisille kukkuloille, vuoroin ihanille viheriöitseville laaksoille. Rämesuota on ympärillänsä niin kauas kuin näkö kantaa, puuttomia lakeita rahka-soita, jonka liejussa jalka ei löydä kovaa pohjaa astuaksensa, hallan pesiä, joista päivän helteimmässä kuumeessa kylmän henki suitsuaapi matkustajan vastaan. 

Näin tulimme Piippolan pitäjäsen, joka ei näy ihmisen asunpaikalta, jossa peninkuormamatkoja kulkeissamme emme tapaa ihmisten asuntojakaan, emme kuule edes linnun viserrystä, paitsi jonkun suokuirin piipoitosta. Mutta jopa nousee maa kannakselle, Pyhännän järven rannoilla on ensimäinen kylä, siitä taas on matkaa Kiviselle, jonka rannalla on eräs mökki, kunnes vihdoin tullaan asuttuihin paikkoihin. 

Kovempi on maan pohja Pulkkilassa ja paranee vieläkin Paavolaan, Revolahteen ja Siikajoelle päin mennessä. Poikkeavaisesti on Paavolan kirkonkylä Siikajoen varrella erittäin kaunis. Täällä joki vetää vertaiseksensa kuuluisimpia virtoja ulkomaalla. Täällä ei vuoriset ja louhikkaat rantaiset, peitetyt ikivanhoilla muistomerkeillä kauan edesmenneistä ajoista, vedä tykönsä katselian huomiota, paremmin luonnon ikuisesti uudistuva ihanuus, mehevät nurmikot ja kukkaiset sekä raikasti viheriöitsevä pensasto huvittelevat ihmisen mieltä. Joen vartta kulkee tie pitkin matkaa aina Siikajoen pitäjän emäkirkolle, jossa joki laskee Pohjan mereen. 

Täältä lähtien muuttaa luonto muotonsa pohjoispuolella jokea, Lumijoen ja Limingan alangoilla; metsät puuttuvat tykkänään, joiden siassa aukiolla vaan nähdään pajupensaita. Mutta ylevämpi viljelys tekee kuitenkin nämä paikat hupaisiksi, sillä viljelysmaiden rikkaus vetää puoleensa silmän ja estää näkemästä metsän alastomuutta. Sivumennen vilahtaa silmihimme Oulunsalon ja Kembeleen toisiansa kohti mereen pistävät alhaiset niemimaat; Oulunsalon kirkko näkyy maantielle kuin muu musta patsas. Temmeksen ja Ranttilan läpi kulettua jo kierrämme takasi entisille jälillemme. Ensin mainittu on viljelyksensä suhteen samalla perustuksella kuin Liminka, mutta rikkaampi metästä. Merkittävä on vielä, että tervan poltto on yleisempi elatuskeino etelä- kuin pohjoispuolella jokea. Siellä näkeekin useammin tervaksiksi kolotuita puita tien varrella ja tervahautoja.

Matka Jäämeren rannalle kesällä 1882

Joh. Mustakallion Matka Jäämeren rannalle kesällä 1882 julkaistiin 7.5.1883 alkaen jatkokertomuksena sanomalehdessä Savo ja samana vuonna myös erillisenä kirjana. Johannes Schwartzbergin (1846-1915) matrikkelitiedoista selviää, että hän oli "valtion varoilla tekemässä papillisia toimia suomalaisille Muurmannin rannikolla Jäämeren rannalla 1882".

Suomesta tun lähtee Jäämeren rannalle kesäkelillä, on paras ensiksi matkustaa jotain tietä Vienan merelle, joko eteläisempää Lieksan tai Kuhmon kautta, tahi pohjoisempaa Kuusamon kautta. Me malitsimme viimeksi mainitun. Ennen lähtöä oli pitänyt hankkia Arkangelin kumernööriltä lupakirja saada matkustaa hänen läänissään, joka kirja myös oikeutti vaatimaan kyytiä matkalla. Suomen kenraalikuvernöörin kirje Kuopion tuomiokapitulille, että hän Venäjän virastojen kautta oli matkamme edistyttämistä puoltanut virkamiehille Murmannin rannikolla, oli myös muassamme. Ja kun viimeksi oli Venäjän ruplat vaihetettuina valmisna taskussa, ei ollut kuin huraus, kun Juhannus-ajan kesäisen ilman kauniilla säällä jo oltiin noiden 53 peninkulmain takana, jotka eroittavat Kuusamon Kuopiosta. Siihen maantie loppuu. Kuusamo on hyvin vuorista seutua. Viimeisellä taipaleella, ennenkuin tullaan kirkolle, näkyi jo korkeita vuoria ja mäen kukkuloita (esimerkiksi Syötevaara), joille juhannusaikana aurinko näkyy läpi yön muutamia vuorokausia, ja kahden semmoisen kukkulan ylitse menee maantiekin; ne omat Hevosenharja ja Kallioharju; sinne näkyvät kaikki Kuusamon korkeimmat vaarat, yksin Nuorunenkin Venäjän rajalla. Maantien vieruksilla käyvät porot laitumella, ja oudon uteliaisuudella katseltiin niitä hiekkakuoppia, joissa olivat porot nykyään piehtaroineet. Kumminkaan ei sattunut nyt yhtään olemaan näkyvissä.

Kuusamon kirkko
Copilotin luoma kuva, pohjana Aalto-yliopiston arkiston kuva

Kirkolta alkaa venematka. Sitä on 6 peninkulmaa monen järven yli, joista erinomaisen sievä-saarinen ja -salminen on Muojärvi. Kun Muosalmen talon takaiselta mäeltä rupesi katsomaan Muojärven tyyntä selkää, niin sitä olisi kauankin saattanut tehdä, ellei matkan teko olisi eteenpäin käskenyt. Tahdottiin näet tyynen yön aikana soutaa selän toiselle puolelle. Tämä sama seutu, nyt niin kodikkaalta ja hupaiselta näyttävä sille joka Savon näköaloihin oli tottunut, oli ihan erilainen, kun sitä vaaran kukkulalta katsoi. Kaikkien näiden järvien rannoilla on taloja, jotka omat paljoa pulskemmasti rakennetut kuin ylipäätään Savossa. Näihin aikoihin, 2, 3 p. Heinäkuussa, alkoi täällä näkyä siellä, täällä tähkäpäitä rutussa, ihankuin Kuopion seuduilla 27, 28, 29 p. Toukokuussa. Pihlaja alkoi puhtaista nuppujaan kukiksi. Välijärven talon akkunoihin näkyy juhannusaurinko koko yön, sanoivat.

Turun tuomiokirkossa 1881

Nyt kun Turun tuomiokirkko on remontin takia kiinni, on syytä poimia nimimerkki A:n pitkästä ja enimmäkseen Turkua käsittelevästä kirjoituksesta Muistelmia kesämatkoilta (*) nimenomaan kirkossa käynti.

Päältä nähden ei Turun tuomiokirkko ole tosin mikään korean kaunis. Sen ilmansyömät seinät, joista jääneiden rappi-saarentojen välistä loistaa paikoin jyreät harmaat kivet paikoin väkärät rauta-siteet sekä munt rakennusaineet tilat ja tilkimet, eivät tietysti tarjoa silmälle kauneusaistin hienointa nautintoa, mutta sitä enemmän vaikuttaa katsojan tunteisin sen huimaava korkeus, sen juhlallinen suuruus, sen jalo kokonaisuus. 

Tälläinen aavistuttava ulkomuoto antaa tietysti suuren syyn odottamaan jotakin erinomaista noiden jylhäin muurien sisäpuolelta — ja siinä ei katsoja erehdykään; sillä se monipuolinen näköala ja se runsas ainevarasto, joka täällä aukeaa katsojain silmäin eteen, on tässä suhteessa paljoa ylevämpi, kun olisi koskaan voinut aavistaakaan ja kestäisi kirjoittaa paksuja kirjoja, jos tahtoisi saada sen monipuolisuutta sitä näkemättömälle vähänkin käsitettävään selvyyteen. vaikka en tätä voisikaan tehdä, pidän kuitenkin suurena vahinkonani, etten ollut paremmassa tilaisuudessa katsella likemmin tätä maamme kirkollisille oloille niin kallisarvoista majaa ja sen muinaismuistoista kalustoa. Kirkko on kyllä määrätyt tunnit ainakin toisina päivinä viikossa auki vallan sitä varten, että vieraat olisivat tilaisuudessa käydä sitä katsomassa. Varsinainen kirkonvartia tai joku muu henkilö, joka tuntee kaikki muinaisjäännökset ja osaa antaa niistä monipuolisia selityksiä, on silloin aina saatavilla ja kulettaa vierasta aivan vähällä maksulla kaikki sopet ja loukot läpikotaisin. Mutta minulla ei ollut aikaa tähän. Ennätin oinoastaan vilaukselta nähdä itse kirkon sisustan ja senkin tietysti vallan pintapuolisesti; mutta nuo salaperäisimmät paikat, kellari ja kokki, sekä kellotapuli jäivät aivan näkemättä. Näillä tiedoilla on siis tietysti aivan mahdoton yrittääkään tehdä mitään täydellisempää selvää tuon pyhän muinaismuiston monipuolisista salaisuuksista. — 

Ensi silmäyksessä vetävät itse kirkossa nuo loistavat taidemaalaukset sekä tauluissa että lasissa katsojan kiinteästi puoleensa. Ne ovat ikäänkuin lumouksen luomia ja jota tarkemmin niitä katsoo sitä elävimmiltä ja luonnollisemmilta ne näyttäyvät. Mieltä väristyttävämpi vastakohta oudon mielestä on tuon kuvannollisen helleyden rinnalla nuo historiallisten henkilöiden tummat rautaiset tuumisarkut ja muut haamut sekä karkeat keskiai'an ritarilliset sota-asut ja aseet omassa järestyksessään kirkon kummallakin seinustalla. Näitä kaikkia hätäisesti vilkaistuansa on vaikea sanoa ja tunteissaan selittää onko vihan ja mustan manalan hämärässä holvissa vai pyhän suloisuuden ja ristillisen rakkauden valoisassa temppelissä. Mahdoton on ensi silmäyksessä tämän aaveellisen monipuolisuuden vastakkaisessa keskuudessa vastustaa joutumasta haltioihinsa ja takertua tuokioksi taistelevain mielikuvitusten liehuvaan kuvastoon.

Tälläinen on kohtalosi astuessasi ensikerran Turun tuomiokirkkoon. Monipuolisuus valloittaa mielen niin, että on vaikea päättää mistä ajatuksensa alkaa ja mihin lopettaa. — Kuvauksista tahdon erittäin mainita tuon kuuluisan suomalaisen kuva-maalari Ekman'in maalaman maailman mainion taulun suomalaisten ensimmäisestä kasteesta sekä kauniin kuningatar Katarina Maunuttaren kuvan kahden poikansa kanssa erinomaisen ihanasti lasiin maalattuna. Ensin sanottu taulu kuvaa Pyhän Henrikin kastamassa suoma laisia Kupittaan lähteellä. Pispa kuvataan tässä päässään korkea kaksisarjainen ristiotsikolla varustettu pispanhattu ja kädessään kiveräperäinen kallis pispan sauva kastamassa juuri erästä polvilleen kumartanutta suomalaista naista ja hänen edessään suuri joukko tuota villiä pohjan kansaa kaikellaisissa vaateja ikämuodoissa niin metsäläisten näköisenä, kun ainoastaan elävä mielikuvite on ne voi nut esittää. Siinä äitit surkuttelevat lapsiaan; siinä joku itkee, toinen siunaa, kolmas kiristelee hampaitaan ja koko joukko osoittaa mikä mitäkin tunteita. Pispan oikealla puolella lukee eräs kaniikki, pispan läheisimpiä pappia, pyhää kirjaa ja hänen vasemmalla puolellaan heiluttaa kuori-poika pyhänsavun astiaa. Itse kuningas seisoo pispan selän takana, kruunu päässään, kädet ristissä, kasvot taivasta kohoen kohotettuna hartaasti rukoillen ja hänen ympärillään katselee keihästen, kilpien ja liehuvien lippujen välitse rautapukuisen sotajoukon järeät kasvot vakaa mieliseuä tätä pyhää toimitusta. — Taulu on tietysti erinomaisen ylevä ja vaikuttaa katsojan mieleen sangen ajatuttavalla tavalla. Monet muutkin taulut, joista en kuitenkaan muista tarkoin kertoa, ovat täällä sanomattoman vaikuttavia ja ylevämielisiä. — Kirkon kellarissa, kokissa sekä muissa holveissa, joissa, kuten jo mainitsin, en ollut tilaisuudessa käydä, tallenetaan kuolletten jäännöksiä ja monenlaisia muita historiallisia muistoja. Näiden näkeminen vaikka mahdollisesti yhtä synkkä, kuin juhlallinenkin, olisi tietysti sangen edullista ja historiallisesti opettavaista, kellä vaan olisi siihen tilaisuutta.

(*) Waasan Lehti 15.08.1881 no 61, 15.09.1881 no 70, 19.09.1881 no 71, 22.09.1881 no 72, 03.10.1881 no 75, 06.10.1881 no 76, 10.10.1881 no 77, 20.10.1881 no 80, 31.10.1881 no 83, 14.11.1881 no 87

Uskelasta Kirkkonummelle 1883

Uusi Suometar julkaisi nimimerkin Kotva kirjoituksen Kotvanen kesämatkaa, joka käynnistyi Salosta (*). Hieman myöhemmin:

Lähdemme taas tielle. Tie on n. s. kapeita maanteitä; mitään virstapatsaita, ikävä kyllä, ei ole. "Pyydetään tuosta torpasta maitoa kalan päälle, kun näkyy lehmiä lypsettävän", sanoi toverini. "Tehdään niin". Tuoppi lämmintä maitoa maksoi vaan 10 penniä. Vertaamisen vuoksi mainitsen, että Karjalassa matkustaissa olen maksanut maakylissä yhdestä lasillisesta, 1/5 tuoppia, maitoa 10 penniä ja ruoka-ateriasta 1 m. Nuo helpot hinnat siis osoittanevat maan- ja karjantuotteiden runsautta. 

Mutta taas virstapatsaat ovat Karjalassa joka tiellä lyhyen virstan matkalla selvässä järjestyksessä. Vaan onhan tuossa virstapatsas! — Siinäpä luetaan vaan "Uskela" ja toisella puolella "Kiikala". Ahaa: rajapatsas. 

Kiikalan kirkko ei näy tielle. Noin penikulman verran pysyy tie Kiikalan maalla, jolla matkalla on myös pari kaunista järveä: metsän ympäröimä Pernijärvi vasemmalla ja kyläseutuinen Hirsjärvi oikealla. 

Taaskin rajapatsas. Tullaan Kiskon pitäjään. Seutu on jotenkin vuorista ja tuolla täällä heijastaa laskevan auringon valoa pieni järvi vuorien tai kylien välissä. Karja palaa kelloineen laitumelta. Leikkuuväki hälisee viimeisessä kappaleessa pellon kolkassa, lopettaen ahkeraa työtään. väkeä onkin runsaasti puolisataa henkeä. Kuulimme, että se on talkooväkeä. Näillä tienoin leikataan ruis talkoolla siten, että eri taloista käypi väki „vastuksiin" toisillaan leikkaamassa. Ainoastaan itsellisille maksetaan päiväpalkka talkoopäiviltä. — 

Puhemurre tuntui olevan miltei tavallinen Hämeen lyhennetty "r-murre", jota lausuttiin Turun-puolisella painolla ja paikoin pitkää ääntiötä lyhennettiin. Kauniilla, kylien ympäröimällä, viljarantaisella Aneriojärvellä kulki talkooväkeä soutaen veneessä kotiinsa laulellen. Sanoja laulusta en eroittanut etäisyyden vuoksi muita kuin "Jertin Maiju on nätti likka, niinkuin talitiainen"; mutta sävele oli selvästi kaksijakoinen kaunis. — 

Toverillani oli kiire. Kulettiin siis yötä myöten, joten vähän tavattiin ihmisiä, vähän saatiin mitään tietää. Kuitenkin ilmi tuli muun muassa, että Kiskon emäkirkko ei näy tälle tielle, mutta kappelikirkon sivu tulimme menemään, joka on rakennettu jotenkin metsän sydämeen, suon laitaan, matalalle kivikkokennäälle; ainoastaan 2 taloa ja kauppias sen läheisyydessä. Ja kumminkin osa pitäjäläisiä riitelee, senatissa asti, yhteisesti perustettavaa kansakouluakin moiseen erämaahan. Samainen kirkko on punaiseksi maalattu ja tornissa joitakin vehreitä raintoja, jonka vuoksi se ensi silmäyksellä muistuttaa Helsingin katolista kirkkoa. Vuorinen metsäseutu, josta toisinaan kankaan lomasta järven silmä aukenee, on molemmin puolin tuota kirkkoa ainakin yli puolen penikulman matkoilla, joten se vieraasta tuntui luostarin eräkkäitten kirkolta.

Aamuhämärässä kohtasimme kahden puolen tietä punaiset patsaat. Toisessa oli ruotsiksi rivi: "Turun ja Porin lääni" ja kaunis saman läänin vaakunakirjoitus sen alla. Patsaan toiselta puolelta oli pudonnut pois taulu, jossa aikoinaan kai oli ollut Uudenmaan läänin nimi ja vaakuna. Tien toisella puolella olevasta patsaasta olivat taulut kirjoituksineen jo aikaa pudonneet ja maassa lahonneet. Mitähän noissa tauluissa lienee ollut? Kenties pitäjäin nimet. Niin oikein; kohta olimmekin Nummen kirkonkylässä. Muinaismuistona olkoon tässä mainittu, että viimeksimainittujen rajapatsaitten lähellä seisoo kalliolla kivirauniolla tuettu vanha, sammaltunut patsas, jossa selvästi näkyy kirjoitettuna: "Mil" (peninkulma). Tuo patsas oli ainoa aikalaisistaan jäljellä koko matkallamme, ja tosiaan kunnioittavaisilla tunteilla kuljimme sen sivutse. 

(*) Uusi Suometar 15.08.1883 no 188, 17.08.1883 no 190, 27.08.1883 no 198

Haapaveden ja Kärsämäen kautta Pyhäjärvelle 1880

Pietari Pekanpojan Matkahavainnoita Pielavedellä julkaistiin Oulun Lehdessä (*). Ote:

Elokuun 20 päivä, kun lähdin O—n kunnasta erään arvoisan säätypersonan keralla matkustamaan Savon maata kohden, niin mitä havaitsikaan muuta kuin että ihmiset ilomielin, vilkkaina, heiluivat sirppineen tuuleentuneilla viljavainioillaan, ollen kaikki kiireessä leikkuun puuhassa, tietysti ilon tunteilla elähdytettynä, kun saavat vihdoin ilolla korjata mitä ovat toivossa kylväneet. 

Kun hetken olimme kiitäneet, niin saavuimme vihdoin H—: veden pitäjääsen, minkä luonto on niin viehättäväisen kaunis monivaiheisine laaksoineen, kukkuloineen, että muistuttaa "Savon saaristoa" ja luopi viehättävän ihannekuvan tästä "tuhanten järvien maasta." Rakennukset suurelta osalta täällä ovat kauniita etenki kirkonkylässä, mikä kuvastaa jonkimoiselta etukaupungilta kulkijan silmiin. Asukkaat ovat ystävällisiä ja kohteliaita, ja, kuten tietty, täällä löytyy niin hyvin sivistyneitä herroja, kuin tyhmiä talonpokiakin, joiden välisistä suhteista ei matkustaja voi antaa mitään selitystä. Se vaan on tietty, että herrat on herroja. Ne tietysti siveydellään kypsyttävät raakoja talonpoikia, ollen hyvänä esimerkkinä niille sekä aineellisissa että henkisissä pyrinnöissä, — eikös niin? 

Mikä erittäin H—veden läpi matkustajan huomiota voi herättää, on se, että maanteiden suhteen ovat asianomaiset" pitäneet suurinta huolta. Paitsi sileäksi someroittua tietä, ovat virstan- ja tieosa-tukit maalatut ja hyvässä kunnossa, samoin sillat, kestikivarin ja pitäjään rajamerkit, joissa tarpeelliset kirjoitukset ovat Suomen kielisiä; kulturi niistä näkyy korjanneen luunsa ja mikä kummempi kun kulturisana: "kestikievari" on jätetty kokonaan pois ja sen sijaan kirjoitettu: "Kyytitalo, j. n. e. Tämä seikka antoi syytä siihen luuloon, että H—ve — ainakin poliisivirasto — ovat suomi- eli kansallismielisiä koko sielultaan, mieleltään, vai pettynenkö? — 

Veden jätettyä saavuimme seuraavana 21 päivänä Kärsämäen pitäjään kirkonkylään, missä luonto ei tarjoa eriomaista viehätystä kulkijan mieleen ja pysähdyimme hetkeksi rovastilaan, jossa kaikki olosuhteet osoittivat suurinta varallisuutta ja hyvää järjestystä, minkä saa havaita naapureissakin, joihin kunnia-arvoisen rovastin tehokas toimi on vaikuttanut. Puheltuani Herra rovastin kanssa ensin hieman "musiikiin" koskevista asioista ja sitte Hänen kuntansa henkisistä pyrinnöistä, tulin, ehkä vaan hiukan, oivaltamaan kuinka suuressa määrässä lauman paimen, jos vaan sillä on totinen tahto ja harrastus kuulijainsa parasta, voi vaikuttaa laumansa henkisen elämän kehkeyttämiseksi; mutta usealta pappismieheltä puuttuu sitä harrastusta ja intoa, mikä rovasti F:lla on kaikkiin kansallisiin pyrintöihin. Kiitos ja kunnia vanhukselle! Hän on tehnyt työtä Suomen kansan eduksi. Suomalainen „musiiki"-kirjallisuus on saanut loistavan alun hänen kädestänsä, y. m. y. m. 

Kun hetken näin olimme tuumaelleet, lähdimme samana päivänä ajaa kiitelemään eespäin. Saavuimme iltapäivällä Pyhäjärvelle; emme tällä välillä huomanneet mitään, joka erittäin olisi huomiotamme puoleensa vetänyt, paitsi "leikkurit" jotka liikkuivat kaikkialla vilkkaina vainioilla, ja mitä matkustaja voi silmäillä tien oheen, havaitsi helposti kuivuuden häirinneen kevätkylvöin täydellistä varttumista kasvun suhteen, jonka vuoksi voi näillä seuduin odottaa keskinkertaista satoa. vihdoin välkkyi P—järvi edessämme. Täällä tulimme vastaan otetuksi erääsen P—järven niemessä olevaan taloon, jota hallitsi eräs vanha rouva, jonka nero ja toimellisuus, oli siihen luonut viehättävän ihmis-asunnon kaikkine taloudellisine mukavuuksineen. Kohtelias rouva puheli vaan Suomen kielellä — ehkä toverini olisi tainnut kulturiakin kurista — jonka vuoksi voin minäkin ottaa osaa keskusteluihin.

Kiire matkustus pysähtyi hetkeksi. Yön levättyämme oli aamu, sunnuntai-aamu. Aurinko oli noussut siintävälle taivahalle. Luonnossa vallitsi hiljainen juhlallisuus. Kirkon kellojen ylevä ääni salmen takaa muistutti päivän tärkeyttä. Talon perheen seurassa lähdimme siis veneillä kirkolle. Kun saavuimme kirkkoniemekkeelle, oli näkö-ala mitä ihanin joka suunnalle. Siistimäisiä rakennuksia oli kirkon läheisyydessä tiheässä, mutta kirkko oli vanhanaikanen ja ruma. Astuimme, hieman seutuja silmäiltyämme, kirkkoon juuri Jumalan palveluksen alkaessa. Siellä saimme kuulla puhdasta Jumalan sanan saarnaa ja veisuuta. Evankeliumi- saarnan piti eräs ylioppilas, jonka sanottiin olevan sikäläisen kirkkoherran poika. Hän tavattomilla lahjoillansa esitti pontevasti "suurimmasta lain käskystä" kuulijoillensa, mitkä liikutettuina näyttivät saarnaa kuuntelevan. Kuinka ihanaa on kuulla saarnattavan sujuvalla Suomen kielellä. 

(*) Oulun Lehti 22.09.1880 no 38, 29.09.1880 no 39

Porvoossa kesäkuussa 1885

Nimimerkin K. F. pitkähkö matkakertomus Muistelmia kesämatkalta (*) käynnistyy Porvoosta.

Ensi vaikute, minkä muukalainen mielessään tuntee tuohon kaupunkiin astuessa, on epäilemättä sen vanhuus. Muinaisuutta puhuu meille tuo kunnian-arvoisa Keski-aikainen tuomiokirkko, joka kukkulan huipulta kohottaa valkeat holvi-muurinsa ja korkean teräväharjaisen kattonsa korkealle ihmisten matalain majain ylitse; muinaisuutta nuo kapeat, epäsäännölliset, ehkä satoja vuosia sitten kivitetyt kadut jotka oikullisissa mutkissa huonerivineen kiipeevät mäkiä ylös ja alas. 

Näillä kaduilla on elämä varsin hiljaista. Harvoin rattaiden kolina häiritsee asujamia; siellä täällä vaan joku hyvä eukko nähdään rientävän rukoushetkeen tai ehkä kahvisiukkujen pakinoille. Kauppapuoteja on, mutta ostajia ei paljo näkynyt. Kaupungin hiljainen, milt' ei hurskas luonne tekee hyvän, viihdyttävän vaikutuksen mieleen; mutta vielä hauskemmalta tuntuu tuo vilpitön, sydämellinen ystävällisyys ja hyväntahtoisuus, jonka täällä yleensä tapaa, mutta joka, Jumala nähköön, monessa paikkaa rakasta maatamme jo näyttää käyvän vanhan-aikuiseksi. 

— Mutta onpa kaupungilla myös uusi osansa ja siinä leveät säännölliset kadut, puistokujat, somilla istutuksilla kaunistetut esplanaadit. Rantakadulla on vilkas liike, varsinkin kun kalavenheet aamusin rikkaine lastineen laskevat joen rantaan (muhkeita tuoreita ahvenia tarjottiin minulle kaupaksi 5:stä pennistä naula!) ja höyrylaivat, joita näytti olevan useita, liukuivat jokea ylös ja alas. 

— Vanhoilleen on kaupunki myös jäänyt kieli-asiassa, joka onkin luonnollista, kun suurin osa sen asukkaita haastaa vaan ruotsia. Kuitenkin osataan suomeakin, ehkä enemmän kuin ensiltään saattaisi luulla. Niiden parin päivän kuluessa, mitä täällä viivyin, tapasin henkilöitä, joiden murteellisesta ruotsin puheesta suomalainen syntyperä selvästi kuului. Käänsin yht'äkkiä haastelun suomeksi — ja silloinkos oli hauska nähdä ilon loistavan noiden ihmisraukkain silmistä, kun saivat vapaasti puhua, jopa herrasmiehen suusta kuulla omaa rakasta äidinkieltään, rakkaaksi käynyttä oltuaan sorron alaisena. He kertoivat, että noin 10-20 vuotta sitten, jolloin ensin paikkaan muuttivat, oli ylenkatse ja kiukku suomalaisia vastaan niin yleinen, ettei käynyt laatuun suomea juuri ensinkään haastella; nyt on kuitenkin muutos parempaan päin nähtävissä, kun suomalainen väestö vuosi vuodelta sisäänmuuttojen kautta yhä enenee, niin että sitä varten on ollut-tarpeen rakentaa erityinen kirkkonenkin ruotsalaisen liepeelle. Jopa suomenkielen osaamista tunnustetaan melkein välttämättömäksi, ja moni sitä jo joinkin määrin osaakin haastella, vielä useammat ymmärtävät sitä. [...]

Pari päivää ennen meidän käymistämme kaupungissa oli siellä pystytetty Runebergin kuvapatsas kauniilla paikalla uudessa kaupungissa. Se on nyt Porvoon ylpeys ja kaunistus; omituista ja osittain oikein on kuitenkin, mitä eräs hurskas vanha rouva siellä tapauksen johdosta arveli minulle: „joku Jumala ihmisellä aina täytyy olla; jos hän ei palvele ainoata totista Jumalaa, niin palvelee hän epäjumalia ja — ihmisiä!"

(*) Hämeen Sanomat 07.08.1885 no 63, 11.08.1885 no 64, 21.08.1885 no 67, 25.08.1885 no 68, 01.09.1885 no 70, 04.09.1885 no 71