Erik Kustaa Saarinen arkkiveisujen tekijänä ja kauppiaana

Satunnaisten sanomalehtitekstien jälkeen Erik Kustaa Saarinen ryhtyi tosissaan kirjoittajaksi vuoden 1883 paikkeilla. Helsingin Viikko-Sanomissa ilmestyi Pohjois-Hämeeseen sijoitettu alkuperäinen jatkokertomuksensa Rattilan Katrun kujeita. (23.02.1883 no 8, 02.03.1883 no 9, 09.03.1883 no 10, 16.03.1883 no 11, 22.03.1883 no 12, 30.03.1883 no 13, 06.04.1883 no 14, 20.04.1883 no 16, 04.05.1883 no 18, 11.05.1883 no 19, 29.06.1883 no 26, 10.08.1883 no 32, 17.08.1883 no 33). Sen lomassa samassa sanomalehdessä julkaistiin ainakin runot Keväällä (18.5.1883) ja Laulu juomareille (27.7.1883). 

Jälkimmäinen runo kannatti raittiutta, joten ei ole yllättävää löytää Saarinen vuoden lopussa Suomen raittiuden seuran asioitsijana (Suomen raittiuden seuran lehti (11/1883)). Tässä yhteydessä Saarista kutsutaan kauppiaaksi, mikä tarkoitti pysyvän liikkeen sijaan arkkiveisujen kauppaamista. Arvid Hultinin Helsingin yliopiston arkkikirjallisuudesta tekemässä luettelossa Saarisen tuotantoa  on vuodesta 1883 alkaen useilla sivuilla. Monessa runossa aineena on dramaattinen uutinen. (Saarisen arkkiviisuja käsitellään Antero Valtasaaren artikkelissa Piirteitä väkijuomien käyttöön liittyvistä suomalaisista arkkiveisuista ennen ehdottoman raittiuden liikettä. Alkoholikysymys 3/1933)

Saarinen ei täysin unohtanut sanomalehtiäkään. Kotkan Sanomat julkaisi runonsa Kesälaulu (2.7.1884), Heinäkuun 30 päivä 1887 (3.8.1887) ja Huhtikuun 1 päivänä (4.4.1888) sekä Matkamuistelmia (14.3.1888, 11.4.1888, 25.04.1888, 09.05.1888, 23.05.1888, 13.06.1888, 20.06.1888, 08.08.1888, 15.08.1888, 22.08.1888). Viimeksimainitusta löytyy muistelma syksyltä 1884:

Oli Lokakuun kovat myrskyt ja sateet riehuneet, meuruneet useita vuorokausia, että maantiet etenkin kyläsillä seuduilla olivat mitä kurjimmassa likaisuuden ja lokaisuuhen tilassa. Minä päätin siis lähteä sinne Venäjän rajamaille kaupoilleni näinä kuraisina aikoina, kun olin jo kyllästynyt Elimäen, Iitin ja valkealan rapasien kujien tarpomiseen ja varustinkin itselleni aika kopallisen kirjoja y. m. pientä kaupusta. Junassa menin sitten Säiniölle, johon päästyäni me nin kestikievariin noin kello puoli 8 i. p. Siinä ottelin minä pieniä voitleipiä ja pullon pari olutta, jonka tehtyä aloin astua laputtaa ruunun-sarkaa myöten kylään päin, pilkkosen pimeässä, — ja päästyäni noin 50-60 syltä kievarista, sain minä niskaani semmoisen lyönnin paukauksen, että olin suin päin kuperkeikkaa maantien ojassa. Samassa lensi lyöjä kymmenen kynnen kanssa kurkkuuni kiini, koetteli taskuni, poveni, ja tutki kaikki tarkoin josko minulla olisi ollut vieläkin jotain ottamista, kun oli jo saanut kaupattavat kirjani, rahani noin 8 m., jotka olivat väljillään housujeni taskussa, lakkini y. m. Kyllä koetin minäkin puolestani kopristaa häntä rokkatorvesta, mutta hän oli voimallisempi minua, hän voitti minut, vieden tavarani ja rahani, meni hän matkoihinsa. 

Minä jäin rapaan ryvetettynä, tyhjänä ja paljain päin seisomaan vaantielle. Sitten aloin koiveta kylää kohti ja tavoitin yöksi siihen taloon, joka melkeen likinnä oli, ja josta ensin tuli näkyi. Minä olin ravassa, kuin rypenyt sika, ilman lakitta ja muutoinkin hätähinen, kuin ajettu susi. Heti selitin asiani ja pyysin yösijaa. He tahtoivat, mistä olin ja onko minulla passia. Minä aloin sadatella kohtaloani ja semmoisia ihmisiä, joitten pariin olin joutunut. Talon miehet ottivat koreasti ajokäyden tuvan ovipielestä naulasta ja köyttivät sillä käteni ilman pitkittä puuhitta niin kirotun kovasti kiini selkäni taakse, etten niitä saanut hievahtamaan, en sinne enkä tänne. Toisen pään nuoraa he solmesivat tuvan orteen ja niin olin minä kytkettynä koko pitkäksi yöksi. Siinä makasin minä sen koko pitkän yön, kunnes aamu tuli ja toi armon. Minä pyysi aamulla päästämään käsiäni irti, ne kun olivat turvonneet karkean uuden köyden puristamina, se kun oli liikaa kiinteälle kiristetty. He laskivat minut irti. Minä otin pienen laatikon alushousujeni taskuista, jossa oli passini ja 2 viiden markan seteliä. Sitten näytin ja luin heille matkakirjani. Minä uhkasin heitä käyttää "laittomasta vangitsemisesta ruo'attoman pöydän ääressä". He pelkäsivät, sen näin minä selvästi; antoivat minulle kahvia ilman maksotta ja olivat ääneti kuin "puulla päähän lyödyt", ainoastaan hiljaa puhua söpöttäen naapurin miesten kanssa. — Minä tulin takasin asemalle ja Viipuriin. Köyttäjilleni annoin minä anteeksi, mutta ei sille kapakkaa pitävälle kestikievarille. Ne saatoin minä molemmat sakkoon, sekä entisen että silloisen kestikievarin — viinan ja oluen myömisestä.  

Hultinin listassa on Saarisen arkkipainatteita 1890-luvun lopulle asti, mutta sanomalehtitekstejään ei ole löytynyt.

Erik Kustaa Saarinen rikosreportterina ja muinaismuistohavainnoijana

Nostin jo erikseen esiin muistelun, jonka kirjoitti Saarijärven Mahlun kylän itsellisen pojaksi 3.1.1847 syntynyt Erik Kustaa (E. K.) Saarinen. Niukahko Wikipedia-sivunsa ei paljasta kirjallisen tuotantonsa moninaisuutta.

Kansan lehdessä 24.7.1869 julkaistussa paikalliskirjeessä Saarijärveltä Saarinen omien sanojensa mukaan "kastoi ensikerran kynäänsä ujomielin". Paikalliskirjeitä ilmestyi samassa lehdessä ainakin 14.8.1869, 18.12.1869 ja 30.4.1870. Näissä on epätavallisen paljon skandaaliuutisen oloisia kuvauksia erimielisyyksistä, kuolemantapauksista ja väkivallasta. Esimerkkiote:

Täällä tapahtui 7 p. tässä kuussa kauhistava tapaus! Eräs mies Kalle Hietala Hännilän kylästä oli ollut niityllä niittämässä, johon hänen veljensä Matti oli aitaa korjaillut siinä aikomuksessa, jotta hän heinät pitää. Kun Matti meni tuota veljeänsä pois karkottaan, piti Kallen karanneen häntä vastaan ja lyöneen viitakkeella mahaan, että suolet pakkasivat ulos. Mutta kävi kuitenni hän vielä noin lähes puoli nutt men virstaa erääseen tölliin omin apuinsa. Siinä sitten kysyivät "että mikäs nyt Matille on tullut"? johon hän vastasi: "Kallu löi viitakkeella", pitäen käsiään haavan päällä ettei suolet olis ulos päässyt. (Kansan Lehti 14.8.1869)

Tukkijunnariksi esittäytyen Erik Saarinen kirjoitti vuonna 1874 Kymistä (SWL 10.1. & 5.9.1874). Hän oli paikkakunnalla muutenkin aktiivinen ja keräsi rahaa Helsingin suomenkielistä alkeis-opistoa varten (US 13.5.1874 & 11.2.1876) Keväällä 1875 Saarinen teki Kymistä kirjoittaen ensiesiintymisensä Viipurissa julkaistun Ilmarisen sivuilla (Ilmarinen 14.4.1875). 

Löytyneissä sanomalehtikirjoituksissa ja -maininnoissa on sitten useamman vuoden tauko. Edelleen Kymistä Saarinen kirjoitti jyväskyläläiseen Keski-Suomeen heinäkuussa 1880 (Keski-Suomi 31.7.1880). Hän teki havaintoja puustosta, maastosta ja jopa muinaismuistoistakin:

Olen myös havaintojeni kautta tullut siihen luuloon, että muutkin Kymin varrella olevat suot ja alaiset maat ovat ennen järvinä olleet ja niiden ympärillä kalastajia asunut eli kuitenkin aika-ajoin majaillut, koska niiden soiden liki olevilla korkeimmilla kallioilla löytyy suuria kiviröykkiöitä, jotka varmaan ovat ihmiskäden kokoamia - jotakin tarkoitusta varten.

Samoin löytyy samanlaisia muinaisajan asukkaiden jäännöksiä myös Ruotsin-Pyhtään, Ruotsin-kylän y. m. sen seudun kyläin sydänmailla korkeilla kallioilla. Mielestäni on siellä eräällä korkealla metsäkummulla muinaisaikuinen hautausmaakin, - sillä hautojen näköisiä kuopiia, noin 1/2 ja 1 jalkaa syviä soikeita, itäänpäin kaltevalla kankaalla on niin tehty kuten nykyäänkin haudat tavallisesti tehdään, s. o. pitkinpäisyytensä puolesta itää ja länttä kohti. Niiden päällä suuria tukkipuita kasvaa; siis ei enää mitään eilisiä kuoppia. Nykyiset kylät ovat haudoista noin 3-4 virstaa kaukana. - Hautojen asemasta länttä eli Lapträskiä kohden on korkeat kalliot, joilla myös löytyy kivikasoja. 

Kuukautta myöhemmn uutisen Sunilan sahan tulipalosta Saarinen lähetti Ilmariseen, jossa se julkaistiin 18.8.1880. Tekstissä esitetyt tiedot VPK:n toiminnasta herättivät toisen kirjoittajan kolme päivää myöhemmin vastineeseen, joka julkaistiin Wiborgs Tidningissä 24.8.1880.

Helsingin Viikko-Sanomia julkaisi 13.10.1882 Saarisen runon Pieniä muistoonpanoja, joka antaa ymmärtää, että häneltä oli nukkuessaan Helsingin hautausmaalla varastettu lakkinsa sekä kirjat ja kartat eli asiakirjansa. Marraskuun lopulla hän oli takaisin Kymissä ja kertoi paikalliskirjeessään Haminan markkinoilla tapahtuneesta murhasta (Helsingin Viikko-Sanomia 22.12.1882).

Ilmestynyt: Valaistus ilon ja alamaisuuden osoituksena Suomen kaupungeissa ennen vuotta 1809

Eilen ilmestyi  100. osa SLS:n sarjasta Historiska och litteraturhistoriska studier, jossa ilmestyi ruotsiksi käännetty artikkelini: "Illuminationer som uttryck for gladje och underdånighet i finska städer före 1809". Se sisältää muun muassa tietoja varhaisista ilotulituksistamme.

Sanomalehdistä ja sukututkijoista

Suomen sukututkimusseura järjesti lauantaina etäyhteyksin aamupäiväseminaarin Tidningsmaterial som källa för släkthistorisk forskning ja uteliaisuudesta olin linjoilla samalla kuin järjestin vaatekaappiani. Koska puhujiksi oli valittu historiantutkijoita, jotka eivät itse ole tehneet henkilöhistoriallista tutkimusta, anti jäi odotusteni mukaisesti kevyeksi. Poikkeuksena tosin viimeinen esitys, jossa Matias Kaihovirta puhui etiikasta, josta keskustelua pitäisi jatkaa niin sukututkijoiden kuin historiantutkijoidenkin keskuudessa. Ja itsenikin pitäisi asiaa lisää ajatella. Tosin kerran eettisistä syistä jätin jutun tänne julkaisematta ja kesällä en sitä sitten tositarpeeseen enää löytänyt.

Mutta, jos nykyaika on anniton, niin ainahan on Kansalliskirjaston digitoinnit! Vähän yli 100 vuotta sitten A. Wilskman artikkelissaan Etelä-Pohjanmaan sukututkimuksen lähteistä (Kyrönmaa 1/1912) kirjoittaa:

On muuan lähderyhmä, joka elämäkerrallisten tietojensa runsaudella aivan erikoisessa määrässä houkuttelee sukututkijaa puoleensa, silti ansaitsematta sitä tärkeätä sijaa, mikä sukututkimuksessa kotiseutututkimuksesta puhumattakaan on sille suotu. Puhun sanomalehdistömme. Nykyään kohdistetaan yhä vilkkaampaa huomiota jo kauan vireillä olleeseen kysymykseen siitä, onko katsottava sanomalehdillä olevan historiallisen lähteen arvoa, johon kysymykseen m. m. eräs Saksan mainehikkaimpia historioitsijoita, Treitschke, on vastannut kieltävästi. Sukututkimukseen nähden on tämä kysymys mielestäni selvä: sanomalehdillä on ainoastaan opastavan lähteen arvoa. Toisin sanoin: tutkija turvautukoon sanomalehtiin ainoastaan sikäli, mikäli hän niiden avulla helpommin saattaa ulottaa tutkimuksensa itse alkulähteisiin, kirkonkirjoihin. 

 

Luulenpa monen sukututkijan huomanneen, että sukututkimustyöstä yleensä haitatta voidaan eristää sanomalehdet; ainakaan ei niiden lähteenä käyttäminen tuota tutkijalle sanottavaa hyötyä. Niissä olevat tiedot ovat useasti virheelliset ja vääristellyt; muistosanat vainajista ja muut sentapaiset elämäkerralliset kyhäykset ovat epätarkat ja tavallisesti liian tarkoitukselliset ja subjektiiviset kelvatakseen tasapuolisen tieteellisen esityksen perustaksi. Näinollen ei myöskään voitane myöntää sanottavaa merkitystä Helsingin yliopistonkirjastossa olevalle sanomalehtihakemistolle, tuolle laajalle, lähes 20 vuoden yhtämittaista
työtä kysyneelle ja sittenkin aivan keskeneräiseksi jääneelle, 1890-vuoden takaisten sanomalehtiemme ainehistolle. Puhumattakaan siitä, että tämä hakemisto on ainoastaan Helsingissä työskentelevien tutkijain käytettävänä, se yleensäkin verrattain harvoin voi opastaa sukututkijaa.

Koska kontekstointi on tärkeää, niin kurkistin Wikipediaan. Erityisesti sukututkijana tunnettu Atle Wilskman on kunnostautunut erityisesti sivistyssukujen matrikkelien kokoajana eli näkökulmansa eroaa merkittävästi useista tai useimmista nykyajan sukututkijoista. Esimerkiksi tuttavani kommentoi seminaarista kirjoittamaani FB-päivitykseen: "Itse kerroin juuri tänään esimerkin Kansalliskirjaston lehdistä ja kuinka sieltä löytämäni uutisen perusteella pystyin pyytämään kopion tuomiokirjasta. Ilman lehtiä en olisi tiennyt tapauksesta mitään."

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1866

Ny illustrerad tidningin toisessa vuosikerrassa oli useita kuvia Suomesta. Numerossa 5/1866 oli ahdettu yhdelle sivulle kolme näkymää Helsingistä. Yliopiston päärakennus ja satama ovat aiheina kuluneita, mutta katunäkymää Unioninkadulta en tunnistanut. Näihin liittyi artikkeli, jonka allekirjoitus on Z. T. eli se oli Topeliuksen kynästä.

Numerossa 46/1866 Vaasan uusi residenssirakennus eli läänin hallintorakennus sai lyhyen esittelytekstin, jossa palattiin Vaasan paloon, ja kuvan.

Numerossa 52/1866 oli J. Malmberhin ottamaan valokuvaan perustunut painokuva Raaseporista, jonka tueksi oli lainattu tekstiä Topeliuksen kirjasta Finland framstäldt i teckningar.

Problemaattinen Edvard Schoultz

Eva Maria Stör (s. 24.12.1804) muutti kirjansa Kirkkonummelta Helsinkiin vuonna 1822 [1] Hän synnytti 16.1.1831 pojan, joka kastettiin nimellä Fredrik Edvard. Kastemerkinnässä ei ole sanaakaan lapsen isästä, mutta etunimien jälkeen on merkitty sanat "kallar sig Schoultz"  

Rippikirjaan ehdittyään Fredrik Edvard Schoultz merkitään merimieheksi ja sitten merikapteeniksi. Maissakin hän ehtii käymään, ehtollismerkintöjä on 1851, 1852, 1853 ja 1861.[2] 

Tämän ajan matrikkelit Helsingin merimieshuoneesta eivät ole kovin rikkaita sisällöltään, mutta aakkosellisia, joten nopeasti selviää, että Schoultz oli kirjoilla vuodet 1850-1866. [3] Mielenkiintoisin lisätieto on vuoden 1858 listassa, jossa Fredrik Edvard Schoultzin annetaan ymmärtää tulleen porvariksi Helsingissä 1855. Maistraatin pöytäkirjojen hakemistosta ei löydy tähän vahvistusta. 

Hieman erikoista on myös Schoultzin esiintyminen vuoden 1866 listassa. Helsinkiläinen sanomalehti nimittäin kertoi, että "Kofferdiskepparen Fredrik Edward Schoultz" oli kuollut 32-vuotiaana 22.2.1863.[4] Kirjaus on myös rippikirjassa, mutta vastaavaa hautausta ei ole Helsingin seurakunnan listassa. Hänelle ei ole tehty kaupungissa myöskään perukirjaa. Tämä ja viiveellä ilmoitettu kuolema viittaavat ulkomaille. Mutta miksei miestä ole poistettu merimieshuoneen kirjoista?

Ristiriitoja pahentava asiakirja on Massachusettsin kansallisuushakemusten joukossa päiväyksellä 27.6.1855. Edward Shultz ilmoitti syntyneensä Helsingissä 21.11.1830 ja olevansa nyt 256-vuotias. Hän oli saapunut Bostoniin 1.8.1849 ja antoi ymmärtää asuneensa siellä siitä asti. Ehtoollismerkintöjen valossa tämä on mahdottomuus. Mutta ketään toista Edvard Schoultz/Schultzia en Suomesta löydä. Kansalaisuushakemus on allekirjoitettu niin tottuneella kädellä, että olisi vaikea uskoa, että henkilö ei tietäisi omaa syntymäpäiväänsä ja -paikkaansa.

[1] Helsinki. Naimattoman työväestön rippikirjat, I Aa:13, 1820-1826, S; Helsinki. Naimattoman työväestön rippikirjat, I Aa:14, 1827-1837, 273; Helsinki. Naimattoman työväestön rippikirjat, I Aa:15, 1838-1853, 251

[2] Helsinki. Naimattoman työväestön rippikirjat, I Aa:16, 1844-1860, 141, 145; Helsinki. Rippikirjat I, 1856-1869, 982

[3] HKA. Helsingin merimieshuone. Bc:12 Matrikkeli 1852 - 1859 & Bc:13 Matrikkeli 1860 - 1866

[4] Helsingfors Tidningar 11.04.1863 no 82

Pietarissa tallennetut sävelet

 

Aamuruskossa 2/1859 Daniel Näätälä esitellään kanteleen soittajana, mutta mukana olleessa kuvassa käsissään on jouhikko. 

Artikkelin tekstin mukaan

Daniel Näätälä nähtiin monjaita vuosia sitte Viipurin markkinoilla, jossa hän, aivan tälläisessä puvussa kuin tässä, seisoi Viipurin kaupungin portilla, soittaen omatekoista kanneltansa ja jolla hän antoi kuulla pian kaikki suomalaisen laulun yksinkertaiset mutta ihanat nuotit. Harvat olivat silloin ne jotka seisatttuivat kuuntelemaan hänen soittoansa ja vissisti hänellä ammatistansa ei ollut suurta voittoa. Kohta sen jälkeen hän vaelsi Pietarin kaupunkiin ja aikoi myös siellä koetella taitoansa. 

Kertomuksen mukaan Näätälä kaupunkiin saavuttuaan esiintyi Pietarin huvipuutarhan portilla. "Vähitellen alkoi hopia rahoja sataa ukon päälle ja eteen ja ne lensivät vihdoin parvittain kuin linnut Väinämöisen hartioille." Setin päätyttyä mies vedettiin komeisiin vaunuihin eikä Näätälää tämän jälkeen Pietarissa nähty. Loppulauseiden mukaan Näätälä oli viety nuotintajan luo ja hän pääsi palaamaan rikkaana kotiinsa. Kertojan mukaan talletettuja lauluja esitettiin "Pietarin seuroissa ja soittosaleissa" ja ne olivat 1850-luvun lopulla laajasti tunnettuja. Tälle olisi kiva saada muukin lähde.