lauantai 14. helmikuuta 2026

Peruttuja häitä

Esimerkiksi kelpaavaa. Toissa sunnuntaina t. k. 15 p. oli eräs työmies ja palvelustyttö Käkisalmessa päättäneet viettää häänsä ja oli tilaisuuteen jo saapunut sekä pappi että muita häävieraita, vaan morsianta ei kuulunut. Häävieraille luettiin sitten morsiamen lähettämä kirje jossa ilmoitti ei suostuvansa tulemaan vihille. — Syynä tytön kieltäytymiseen oli se, että sulhanen, joka muuten oli ollut juoppouteen menevä, taas oli rikkonut ennen kuulutuksille menoa morsiamellensa antaman raittiuslupauksen, esiintynyt viime päivinä juopuneena ja hankkinut häätilaisuuteenkin joukon väkijuomia. Tyttö siis päätti olla mieluummin ilman miestä kuin mennä juopolle miehelle. (Kotimaa 28.7.1906)

Morsian tehnyt tenän vihittäissä. Että naiset, oikeammin neitoset, ovat heränneet tekemään yllätyksiä, sen näkee seuraavasta: Uudenmaan läänin pitäjässä oli erään talon osinkotytär johdettu lemmen suhteisiin erään Helsingissä asuvan nuorukaisen kanssa. Kosimiset, kuulutukset ja koko valmistusaika, 5 kuukautta, kului häitä odotellessa, aivan ilman vastahakoisuuksia kumpaiseltakaan puolelta. — Häät on valmistettu, kutsukirjeet lähetetty, ja tuntia ennen vihkitoimituksen alkamista saapuu myöskin ylkämies vieraista kukkuroillaan olevaan häätaloon. Siinä jo tuli pappikin.

Neitsytkammion ovet aukenevat, "morsiuskunta" lähestyy vihkimämattoa, jolla pappi jo seisoo. Päästyään toimituksessa asianomaiseen paikkaan saa pappi sulhaselle tekemäänsä kysymykseen myöntävän vastauksen. Ne toselle tehdään sama kysymys, että tahtooko hänkin, mutta vastaukseksi tuli "en".

Pappi eikä hääväki usko korviaan, mutta kirkonmiehen ei auttanut neuvottomaksi joutua. Jumalan sanaan vedoten uudisti hän kysymyksensä — mutta vastaus oli sama. "Kysypä häneltä kolmas kerta", teki mieli Aapelin lailla sanoa, mutta sen teki pappi käskemättäkin. Siinäpä sen sitte kaikki kuulitte: sillä korotetulla äänellä morsian vastasi "en". Kun ei, niin ei, sanoi pappi ja peräytyi pari askelta. Mikä morsiamen oudon käytöksen aiheutti, on tietysti hänen oma yksityinen asiansa. (Uusi Suometar 4.6.1907)

Sulhanen peräytyi ajoissa. T. k 6 p. oli häähommat eräässä Tampereen lähipitäjässä. Kun seurakunnan pappi pöntöstään kolmena sunnuntaina oli asiasta ilmoittanut, niin alkoi morsian puuhata häitä, tehden tavalliset valmistukset. Hääpäivän aamuna, ennen kukon laulua lähti hän viemään tietoa tulevalle miehelleen, että kaiki on valmista. Tuli iltapäivä, jolloin tuo ratkaiseva toimi piti tapahtua, mutta sulhopoikaa ei kuulunut tulevaksi. Kun vieraat sitten saapuivat niin joku tiesi kertoa, että sulhanen oli mennyt kirkonkylän apteekista hokmannia ostamaan. Taidatte arvata, että ne häät loppuivat ennen aamua mutta kukaan kuolevainen ei sanonut edes kuokkavieraiden joukossa sulhasmiestä nähneensä. (Työmies 18.10.1907)

Kahdennellatoista hetkellä. Hyvinkäällä erään kartanon maalla piti sunnuntai illalla pari nuorta avioliiton kahleilla liitettämän yhteen. Häät oli oikein kartanon puolesta valmistettu. Morsian oli ruunattu, häävieraat saapuneet, pappi myöskin siunaustaan valmis latelemaan ja sulhopoikakin oli paikallaan. Kaikki oli niinkuin olla pitikin. Sitte kysyy pappi sulhaselta pyhien sääntöjen mukaan, tahdotko ottaa. Kaikkien suureksi hämmästykseksi oli nyt sulhopoika onanut näytelläkseen Kiven "Herrojen Eevan" osaa ja vastaa: "En". vastaapa kolme kertaa peräkkäin.

Kemut tietysti menivät myttyyn. Sulhopoika vietiin tutittavaksi talon kamariin, ja mitä siellä tapahtui, en tiedä. (Työmies 20.11.1907) 

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

perjantai 13. helmikuuta 2026

Jään noston, säilytyksen ja käytön historiaa

Suomen Kuvalehti 39/1930

Katsottuani Veritasiumin videon How The Fridge Destroyed One of the World’s Largest Monopolies, joka selitti jäähdyttämisen historiaa, tuli (tietenkin) mieleen ymmärtää paremmin jään noston, säilytyksen ja käytön historiaa Suomessa. Perusgooglauksella selvisi, että jäätä nostetaan edelleen Puruvedellä talkootyönä.

Sanomalehdissä jäännosto näkyi 1790-luvulta lähtien Turun maistraatin määräyksissä. Kiinteistöilmoituksista käy ilmi, että kaupungissa ja rustholleissa oli jääkellareita. 

Kaikkialla jäiden ottoa ja säilytystä ei nähty vaivan arvoiseksi, sillä Mikkelin läänin maanviljelyskokouksessa syksyllä 1882 inspehtori Vartiainen totesi:

 Yleiseen pelätään jäiden ottoja säilyttämispuuhaa suuremmaksi kun se on ja luullaan siihen tarvittavan kalliita ja suuria jääkellareita. Tämä pelko on kuitenkin turha, sillä jääkellareita ei ensinkään tarvita jos ei tahdota. Kaikkialla missä suomutaa tahi sahanjauhoja on saatavissa, voidaan niitä käyttää jäiden peittämiseen. Kokemus on nimittäin osoittanut, että näillä aineilla peitetyt jäät pysyvät sulamatta paljon paremmin ja kauvemmin. (Pellervo 40/1882)

Saman vuoden meijerinäyttelyssä saatiin lisäohjeita:

Jäiden otto toimitettava Helmikuulla. Sahattua jäät nostetaan pakkaseen jäälle saamaan suurimman kylmyyden. Säilöpaikaksi katsottava joku varjonen ja katoksellinen paikka. Siihen laitetaan alus, joko oljista, sahajauhoista elikkä mudasta. Tämän päälle vedätetään jäät aumamaisiin kokoihin, joiden raot tilkitään jääpaloilla, sekä pakkasen parhaallaan ollessa valellaan vedellä, jotta koot tulevat ikään kuin yhdeksi jääksi. Sitte peitetään ne jonkun kyynärän paksulta, joko sahajauhoilla eli mudalla. Jäitä ei oteta ummehtuneista ja mutalikkovesistä, sillä että niillä täytyy kylmettää maito ja voihoidossa käytettäviä vesiä. (Pellervo 46/1882) 
 
Kotiliesi 4/1932

Onnettomuuksilta ei tietenkään voitu välttyä.

Jokioisista ... Pari viikkoo takaperin sai yksi työmies kylvyn kuin se oli joesta jäitä kiskomassa. Hän tuuppasi jääpalasta jalallansa, pois avannon reunasta ja silloin luiskahti jalka ja mies meni itse avantoon. Onneksi oli toinen mies myös siinä, joka sai veteen joutuneen tukasta kiini ja veti ylös, muutoin olisi mies ollut vellamon uhri. (Sanomia Turusta 27.2.1889)

Maitotalouden merkityksen kasvaessa jäistä tuli aiempaa arvokkaampia. Sekä Suomen maanviljelyslehdessä 2/1887 että Suomalaisessa 15.2.1893 ohjeistus jäiden nostoon ja säilytykseen liittyy meijereihin. Viimeistään vuosisadan vaihteen jälkeen jäätä käytettiin myös kalojen säilyttämiseen, mutta jouduttiin toteamaan

Onpa suuriakin alueita, joissa jäiden käyttö mainittuun tarkoitukseen, näyttää olevan kokonaan tuntematon. Melkeinpä harviaisuutena saa pitää, jos sattuu kalakauppiaan korista jääpalan tapaamaan kaupunkiemmekin kalanmyyntipaikoilla kuumana kesäpäivänä. Ja kumminkin moni rouva ja neitonen ostaisi erittäin mielellään sellaisia kaloja, joita jäät ovat suojelleet kuljetusmatkalla pehmenemästä, mutta sensijaan he useinkin saavat kalan kidutuskantta nostettuaan huudahtaa: 'Uh kuinka vaalenneet kidukset ja pehmennyt kala!' (Kalastaja 2/1913)

Mutta

Löytyyhän toki miehiä kotimaassammekin, jotka ovat sillä alalla melkoisen eteviksi kehittyneet. Sillä jos esim. kesän kuumimpanakin aikana sattuisi jonkun vaikkapa Savossa tai Etelä-Suomessa asuvan herrasperheen mieleen juolahtamaan, että nyt olisi saatava oululainen lohi keitettäväksi, niin heti he, joko sähkösanomalla tai kirjeellä kysäsevät siitä Oulujoen lohien ostajalta. Vaikka kala tulisikin matkalla viipymään pari kolme vuorokautta, vastaa lohikauppias levollisesti: kyllä saatte. — Niinpä m.m. viimekesänä oli Ristiinan pitäjään tilattu Oulun lohi, ja kun juna lähtee tänään Oulusta klo 1/2 12 on se vasta seuraavan päivän iltana kello 9 Mikkelissä. Niinpä tuo komia 14 kilon painoinen ja yli 50 markan arvoinen kala oli saatu pataan vasta neljäntenä päivänä, sen jälkeen kun se Oulujoesta pyydystettiin sekä siitä ilahuttamaan juhlapäivälliselle kokoontunutta yleisöä. Olen saanut tilaisuuden puhutella mainittujen päivällisten isäntää. Hän kertoi lohen olleen pakattuna laatikkoon sahajauhojen ja jäiden sekaan, sekä vakuutti kalan olleen syödessä mitä parhainta. (Kalastaja 2/1913)

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

torstai 12. helmikuuta 2026

Ilmestynyt: Sukulaisten perään kuuluttaminen 1700-luvun sanomalehdissä

Eilen ilmestyneessä Genoksessa ilmestyi artikkelini Sukulaisten perään kuuluttaminen 1700-luvun sanomalehdissä, jossa (vihdoin ja viimein) tarkastelin järjestelmällisesti tännekin moneen otteeseen jakamiani ilmoituksia, joissa etsitään perillisiä tai aviopuolisoita, joiden elossaolosta tai elinpaikasta ei ole tietoa. Vastaavia ilmoituksia on pitkin 1800-lukua ja ehkä jonain päivänä selvitän, onko niillä yhtä vähän tekemistä lain vaatimuksien kanssa kuin 1700-luvun lopulla alkaneella käytännöllä.

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:

keskiviikko 11. helmikuuta 2026

Paul Widemarkin eläkevuodet

Sanomalehdet eivät kerro mitään Paul Widemarkin työstä postiljoonina. Kyseinen ura jatkui, kunnes hän sai toimesta eron ja eläkkeen vuonna 1903, kun kaupunginlääkäri todisti Paavon olevan "vaikean reumatismin takia kokonaan kykenemätön toimeensa". Eläkerahoista vastaavan yhdistyksen kokouksessa väitettiin alkuvuodesta 1912, että Paavo ei enää ollut työhön kykenemätön sairas, mutta sama lääkäri todisti, että tämä "sairastaa vaikeata reumatismia ja vasemmanpuoleista ohimovikaa, jonka takia hän on kaikeksi ijäksensä kykenemätön työhön". (Postimies 5/1912 & 19/1913) 

Eläköityessään Paavo oli vasta 55-vuotias ja eläkettä hän sai vain 120 markkaa vuodessa (~670 eruroa). Puutarhaviljely täytti päiviä, mutta aikaa jäi myös sanomalehtikirjoitteluun.

Maaliskuussa 1906 Paavolla oli uusi ajatus.

Eläinsuojelustyö woittaa alaa Raja-Karjalassa. Posteljooni P. Widemark, joka on päättänyt uhrata elämänsä lopputyön eläinten hywäksi, on viime tammikuun kuluessa matkustellut Salmissa pitämässä luentoja eläinsuojelustyöalalle kuuluvista aineista. Seurauksena oli se, että sinne perustettiin eläinsuojelusyhdistys, joka alkaa toimintansa kohta kuin se on saanut itselleen laillistetut säännöt.

Samallaisia luentoja aikoo hra Widemark ensi maaliskuussa pitää Impilahdella ja Kitilässä sekä jatkaa toimintaansa Salmissa mikäli keliä kestää. (Laatokka 1.3.1906)

Loppukesästä 1906 mennessä Paavo teki vielä suuremman muutoksen ja muutti vaimonsa kanssa Virolahden Virojoelle, jossa hän sai elantoa eläinvakuutusyhtiön asiamiehenä (Koitar 28.8.1906, 22.11.1906). Lisäksi hän oli Uudenmaan eläinsuojelusyhdistyksen haaraosaston puheenjohtaja (Eläinsuojelus 11-12/1907, Eläinten ystävä 3/1909). Kirjoittamisensa alkoi käsitellä menneisyyttä.

Paavon kolmas vaimo Lovisa kuoli Virolahdella 1.7.1910 (Laatokka 05.07.1910). Neljänneksi vaimokseen tuli 6.8.1912 Maria Lovisa Laitinen o. s. Luilander. Yhdessä hänen kanssaan Paavo palasi takaisin Sortavalaan vuonna 1913. Samana vuonna alkoi kirjoitussarja Loruja Lokalasta, jossa Vakka-Suomi lupasi 8.2.1913 erään Lokalahdella syntyneen vanhuksen pirteästi ja usein varsin hauskassa muodossa kertovan vanhoja muistelmiaan synnyinseudultaan.

Viimeistään elintarvikepulan vuosina Paavo aloitti jälleen viljelyksen ja 1920-luvun alussa hän haki sanomalehti-ilmoituksin maalaistyttöjä kasvitarhaharjoittelijoiksi. Hän näki myös pitkästä aikaa aihetta kirjoittaa Kotitalouden alalta I (Karjalan Ääni 30.03.1922 no 36) ja Kotitaloudelliselta alalta III (Karjalan Ääni 22.04.1922 no 44) 

HS 19.12.1924
Puoli vuotta myöhemmin samassa lehdessä oli Paavon lyhyt muistokirjoitus.

Kuollut. Toissailtana kuoli kotonaan kello 11 iltapäivällä puutarhuri P. Widemark 76 vuoden ikäisenä. Vainaja oli tunnettu herttaisena ja reippaana ihmisenä. Suremaan jäi vaimo y.m. omaisia. (Karjalan Ääni 18.12.1924)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , ,

tiistai 10. helmikuuta 2026

Posteljoonin viljelykset ja mehiläiset Sortavalassa

Vaikka Paul Widemark oli postiljooni Sortavalassa, varhainen kiinnostuksensa viljelyyn ja Pirilässä saadut opit tuottivat lisätuloa. Maanviljelyskokouksissa 1872 ja 1877 hänet palkittiin heinänsiemenistä (US 11.10.1872, Ilmarinen 19.9.1877). Kesään 1883 mennessä hän oli löytänyt isomman viljelypalstan ja myi syksyllä kaalinpäitä (Laatokka 30.10.1883). Sitten hän joko viljeli tai välitti perunaa ja myi keväällä 1887 kaalin, lantun ja kukkien taimia sekä kesän lopulla "Kasvitarhani tuotteita joka aika arkipäivinä kotona sekä edellä puolen pävän kaupungin vaakatorilla alennetuista hinnoista" (Laatokka 14.12.1886, 19.03.1887, 31.05.1887,30.08.1887). Viipurin läänin maanviljelyskokouksessa hänet palkittiin juureksista, joita hän myös myi (Laatokka 01.10.1887, 04.10.1887). 

Toiminnan monipuolisuus käy ilmi kevään 1888 ilmoituksesta

Kaikellaisia tarkka-itoisia ryytimaan kukkain sekä ruukkukasvien siemeniä. Monenlaisia länkä- ja seiväspapuja ja pööniä. Kaikellaisia sokuri- ja silpoherneitä naulottain ja peltoherneitä kapottain. Georginin Stockruusun ja Maa-ärtsokan juuria y. m. m. Kohta kevään tultua jalostettuja omenapuita, omenapuun taimia. Kirsikan ja linnunmarja poppelipuita, ulkomaan näreitä y. m.; ryytimaan ruusuja, kaunistus pensaita, sekä karviais-, ojakais- ja viinimarjapensaita, kierrekasvien juuria y. m. myön alhaisilla hinnoilla. (Laatokka 03.04.1888) 

Ilmoituksen mielikuvan vahvistaa teksti Wiipurin Uutisissa 15.4.1888.

Viipurin läänissä on niinkuin tiedetään kasvitarhan hoito yleensä joksikin alhaisella kannalla. Mutta läänin pohjoisimmassa kaupungissa Sortavalassa on puutarhanhoito saanut innokkaita harrastajia. Toinen on lehtori A. Genetz, joka m. m. on julaissut hauskan teoksen puutarhan hoidosta. Toinen on posteljoni P. Widemark, joka vähillä varoilla, mutta suurella pontevuudella on ruvennut puutarhanhoitoon.

Hra Widemark harjoittaa siellä puu- ja kasvitarhaliikettä vähän isommassakin määrässä. Hän on kasvattanut puutaimia, joista on myynyt omena- ja muita puutaimia sekä marjapensaita ja muita kaunistuskasvia. Muutamien vuosien kuluessa on hra W. huonosta nurmesta muokannut kolmen tynnyrinalaisen maan kasvitarhaksi, siihen rakentanut oman talon j. n. e., että siitäkin näkee, millä harrastuksella hän asiataan ajaa.

Tähän kasvitarhaliikkeesen tahtoisi nyt hra W. lisätä mehiläisten hoidonkin. Sitä varten hän viime helmikuussa teki matkan Turun tienoille, Wehmaan ja Taivassalon pitäjiin, missä vanhastaan tätä tointa menestyksellä harjoitetaan. Hän siellä tahtoi saada selkoa sekä hoidosta että tuoda mukaansa muutamia mehiläisparvia, mutta kylmän talven wuoksi ei kumpikaan käynyt päinsä. Talvisydämmenhän nämä pienimmät kotieläimistä owat tainnoksissa ja vaatiwat silloin sangen vähän hoitoa, mutta kuljettaminen kylmässä olisi kuitenkin hyvin helposti voinut tuottaa kuoleman "simasiiwille". Äskettäin kääntyi hra Widemark läänin maanviljelysseuran puoleen pyynnöllä että hän, joka on vähävarainen mies eikä tässä mehiläishoidossa enemmän kuin kasvitarhan hoidossakaan tarkoita oman woiton pyyntiä, vaan että voisi jollakin tavalla edistyttää paikkakuntansa yleisöä niiden viljelemisessä, saisi jonkinlaista matkarahaa matkustaaksensa uudestaan ensi suvena Turun tienoille, viipyä siellä muutamia viikkoja perehtyäkseen mehiläishoitoon ja sitten tuoda muutamia parvia aluksi mukaansa, joita sitten koettelisi kotopaikallaan lisätä. Matkarahan saamiseksi on hra W. esittänyt seuraavat ehdot: hän antaisi jonakin sopivana aikana kesällä ilmaiseksi käytännöllistä opetusta mehiläisten hoidossa jonkun määrätyn ajan niille, jotka sitä haluavat; hän antaisi jonkun määrätyn summan mehiläisparvia ilmaiseksi niille, jotka opetusajan kuluessa ovat opetusta nauttineet ja ovat vähävaraisemmat tahi muuten osoittavat erinomaista halua mehiläishoidon edistämisessä. Tällä tavoin saataisiin, hän lisää, mehiläishoito, joka nyt on Sortavalan seuduilla ihan tuntematoin, yleisesti käytäntöön.

Laatokka 4.5.1898
Myöhemmässä haastattelussa Paavo kertoi tutustuneensa mehiläisiin jo Lokalahdella. Hoidosta talossaan n. s. Putkosen notkossa ei tullut pitkäaikaista eikä menestyksekästä postijoonin työn vaatimien poissaolojen takia. "Parvet karkailivat ja lopuksi täytyi mehiläishoito lopettaa." (Mehiläinen 15.11.1922)

Poissaolot eivät kuitenkaan haitanneet viljelyä, eli siihen osallistuivat todennäköisesti myös perheenjäsenet. Paavon ensimmäinen vaimo Eeva Lisa oli kuollut 29.6.1880. Viisi päivää aiemmin syntynyt poika Paavo Johan kuoli alle kuukauden ikäisenä eikä yksikään sisaruksistaan ollut elossa. Toisen avioliittonsa Paavo solmi Brita Lovisa Utriaisen kanssa 25.1.1881. Hän kuoli 30-vuotiaana 5.9.1888 ja äidittömiksi jäivät lapset Otto Leander (s. 27.2.1882), Paul Gabriel (s. 7.1.1884) ja Aina Lydia (s. 10.5.1886) (Laatokka 8.9.1888; Sortavala RK 1887-1896, 31; Sortavala RK 1895-1899). Jo seuraavassa maaliskuussa Paavo kuulutettiin uuteen avioliittoon Lovisa Sikiön kanssa (Laatokka 13.03.1889 no 21).

Vuoden 1900 alussa Paavo luopui raittiusseuran johdosta kivulloisuutensa tähden. Samoihin aikoihin löytyy muutaman vuoden tauon jälkeen sanomalehtiteksti Taloudelliselta alalta. I. Poikimakuumeesta (Laatokka 21.02.1900 no 14), mutta ei sen järjestysnumeron lupaamaa jatkoa. 

Mahdollisesti Paavo oli kesällä 1900 terveyttään hoitamassa Naantalissa, josta hän kirjoitti Pikakuvia Armonlaaksosta I (Laatokka 25.08.1900 no 66) ja II (Laatokka 15.09.1900 no 72). Seuraavana vuonna kirjoittaminen oli samassa tahdissa kuin edellisellä vuosikymmenellä 

Kasvien ja siementen myynti-ilmoituksia ilmestyi säännöllisesti kesään 1905 asti. 

Tekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , ,

maanantai 9. helmikuuta 2026

Paul Widemark ja yhdistystoiminta

Sortavalassa alkoi vuoden 1881 lopulla ilmestyä sanomalehti Laatokka ja Paul Widemark avusti sitä jonkin aikaa kirjemuodossa nimellä Paavo Pajumaa (11.05.1882 no 19, 02.01.1883 no 1, 23.10.1883 no 43). Syksyllä 1882 ajankohtainen aihe oli lähellä sydäntänsä

Nyt saan sinulle ilolla kertoa, että täällä perustetaan "Eläinsuojelusyhdistys", jommoisia yhdistyksiä jo maassamme useammassa paikassa on olemassa. Sellaisten yhdistysten tarkoitus on pääasiallisesti suojella eläimiä, niin paljon kuin mahdollinen on, kaikellaiselta rääkkäykseltä. Tällaiset seurat, jos jossakin, ovat hyvät ja kiitettävät, vaan niin tarpeen eivät ne voi olla missään, kuin juuri täällä Karjalassa, jossa näihin aikoihin asti on jokainen julma, jumalaton ja juoppo saanut armottomasti ruoskia, piinata, kiduttaa ja rääkätä laihaa, uupunutta ja horjuvaa hevos-luuskaansa, miten ikinä on voinut ja taitanut, joita kylläkin usiasti, ja erittäin noilla "onnen ja ilon päivinä" se on markkinoilla nähdään. Viime aikoina on kumminkin kaupungissa viskali warsinkin markkinoilla hevosrääkkäystä estänyt, ja onpa viskalin toimesta koko joukko onnettomia hevoskonia päässyt rääkkääjiensä käsistä rauhaan. (Laatokka 12.10.1882 no 41)

Kuvaus kotieläimien hoidosta sai vastineen, johon Paavo puolestaan vastasi

Onhan nähty erittäin niinä vuosina, jolloin on yleinen karjan ruoan puute, kuinka jo aikaisin keväällä lumikinoksista ja vesiojista nostellaan laihoja, puolittain nälkään nääntyneitä eläinraukkoja, jotka laihuuden heikkoudesta horjuen ja vilusta vavisten etsivät einettä, pureksien havuja, kangaskanervia y. m. (Laatokka 07.12.1882 no 49 & Laatokka 14.12.1882 no 50 )

Teksteistä voi arvata, että Paavo oli itse Sortavalan eläinsuojelusyhdistyksen toiminnassa mukana. Hän ei kuulunut yhdistystä valmistelleeseen toimikuntaan, mutta talvimarkkinoilla 1886 hän johti hevosten tarkastusta "tunnetulla harrastuksellaan" (Laatokka 5.10.1882, 9.2.1886). Ainakin vuonna 1885 hänet valittiin yhdistyksen toimikuntaan (Karjalatar 13.3.1885). Vuonna 1895 hän sai Suomen eläinsuojelusyhdistysten hopeisen kunniamerkin (Päivälehti 1.6.1895). Vuonna 1902 Sortavalan Eläinsuojelusyhdistyksen vuosikertomuksessa todettiin, että "Tehokkaimmasti on yhdistyksen harrastuksia paikkakunnallamme alusta pitäen ja edelleenkin ajanut postiljoni P. Widemark" (Laatokka 12.4.1902).

Laatokka 10.12.1890

Joulukuussa 1890 Paavo ilmoitti liittyneensä raittiusseuraan, joka oli perustettu Sortavalaan jo vuonna 1884. Aktiivisuudestaan kertoo paikalliskirje

Sortavalan pitäjästä. Raittius-aate alkaa vähitellen maaseuduillakin edistyä, koska jo aletaan pitää pieniä pitojakin ilman päihdyttäviä juomia. Niinpä jo Anjalan kylässäkin viime sunnuntaina talollinen Matti Mölsä piti isänsä hautajaiset ilman viinaa. Tämä olikin kiitosta ansaitseva jalo esimerkki muillekin. Pitäkööt vaan raittiita hautajaisia; onhan se kaunista ja kunniallista seisoa avonaisen haudan ääressä selvällä päällä, vaan ikävä ja surkuteltavahan se on, kun ruumiskirstun ympärilläkin hääritään väkijuomain vaikutuksista päihtyneinä hoiperrellen. Koetelkaat viettää häitäkin ilman viinaa, niin saatte nähdä, että aviopari on oleva yhtä onnellinen, jopa onnellisempikin, kuin väkijuomien kanssa alotetussa avioelämässä!

Pyydän lausua sulimmat sydämmelliset kiitokset kaikille, jotka ovat lahjoittaneet kirjoja ja sanomalehtiä maalle perustamiini raittius-lukutupiin, ja kiitollisuudella otan niitä vieläkin vastaan, erittäinkin raittius- ja uskonnollisia kirjoja, joista lukutuvissa vielä on suuri puute. Paavo Pajumaa. (Laatokka 19.03.1892 no 22)

Paavo kuitenkin pian koki toiminnan liian ahdasmielisenä ja hän perusti joulukuussa 1892 vaimonsa ja parin muun toimijan kanssa Pyrintö-raittiusseuran, joka tarjosi vapaampaa ohjelmaa (Laatokka 7.6.1923; Kylväjä 10/1923). Paavosta tuli seitsemäksi vuodeksi seuran puheenjohtaja ja Laatokka-lehdessä julkaistiin kymmeniä allekirjoittamiaan ilmoituksia raittiusesitelmistä ja paljosta muusta. Pyrintö sai pian yleisen valistusseuran piirteitä ja kunniakseen laskettiin m.m. käsityökoulun perustaminen (Laatokka 07.04.1894) ja maatalousnäyttely (Laatokka 12.09.1894). Vuoden 1900 alussa Paavo ei halunnut enää jatkaa esimiehenä "vanhuuden ja kivuloisuutensa takia" (Laatokka 21.2.1900).

Yhdistystoiminnan ohella Paavo edisti itselleen tärkeitä asioita myös sanomalehtikirjoituksin

Tämän jälkeen Paavon kirjoituksia ei löydy Laatokasta muutamaan vuoteen. Paavo Pajumaan allekirjoittamasta kommentista Uudenkaupungin sanomissa 4.10.1895 näkyy, että Paavo oli lukenut ainakin yhden numeron entiseltä kotiseudultaan. Seuraavina vuonna hän avusti lehteä muutamilla kirjoituksilla.

Tekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , ,

sunnuntai 8. helmikuuta 2026

Paul Widemark vieraili praasniekassa

Mahdollisesti Pirilän maanviljelyskoulussa saadun opin perusteella postiljooni Paul Widemark määrättiin kevään korvalla 1878 läänin eläinlääkärin apulaiseksi Suojärveä vaivanneen hevoskupan (springormsjuka) vuoksi (Östra Finland 12.04.1878).Vuotta myöhemmin sama tauti levisi Salmin kihlakunnassa ja erityisesti Sortavalassa. Paavo määrättiin kiertokäynnille ennen kuin hevoset päästettäisiin laitumelle (Åbo Underrättelser 04.04.1879).

Postiljoonin työssään Paavo liikkui vielä kauempana, sillä ainakin myöhemmin hän "kuletti postia Itä-Karjalaan aina Wideleen Wenäjän puolelle saakka ja viipyi näillä matkoilla viikkokausia" (Mehiläinen 11/1922). Matkat antoivat aiheet pitkään kirjoitussarjaan Kirjavia kuvia Salmin kihlakunnasta Satakunta-lehdessä. Sen ensimmäisessä osassa Paavo kuvaa praasniekkaa Salmin Mantsinsaaressa.

Nyt on Iljanpäivän (Eliaksen päivä) jälkeinen sunnuntai, jolloin täällä pidetään suuri juhla, eli niinkuin he sanovat "Praisnik." Kas, täälläpäs vasta kuhina käy, ihmistä kuin muurahaista ja nepä vasta survovat, kuin hyttyset kesä iltana, suuren tulella kiehuvan kattilan ympärillä. Kun olemme uteliaat saamaan tietoja tämän päivän merkityksestä, täytyy meidän kysyä sitä joltakin harmaapäiseltä ukolta. 

Puhelias ukko alkaa meille selittää. "Katsokaat, tuossa on lampi, ennen vanhaan tuohon lampiin kuoli joka vuosi suuri joukko kaikenlaista karjaa kesäaikoina, jonka tähden tähän jollekin pyhälle rakennettiin tuo "Sossona" (Pieni rukoushuone) ja luvattiin että tänä päivänä ja tässä paikassa aina vuosittain syödään yksi eli usiampi härkä, sen muistoksi ja lepytykseksi, ettei lampi enämpi eläviämme ottaisi. Katsokaa, tuossa nyt tuo härkä kiehuu, sitä saavat syödä kaikki, tekin, jos on vaan teillä itsellänne lusikka, malja, ja pala leipää. Katsokaat tuolla nyletään toinenkin härkä, sekin kohta keitetään. Eikös meillä ole hyvä Praisnik?" lisäsi ukko. 

Vaan me sanoimme, ettemme juuri pidä tällaisista kansan huimista leikeistä emmekä tuon uhrihärän syönnistä, ja että me luulemme sen olevan tapain jäännöksiä vanhoista pakanallisista ajoista. Ukko alkaa kiistää, että yhtenä vuotena ei saatu härkää, vaikka kyllä olisi entistä tapaa noudatettu, sillon juoksi peura metsästä, seisahti tähän, se sitte tapettiin ja syötiin, ja että sen oli varmaan joku pyhä heille lähettänyt. — Yhtenä vuotena taas ei ollut härkää, eikä sitä tahdottukaan. Kas silloin vasta kummia kuultiin: kuin mentiin tuohon Sossonaan, sillon pyhät "oprasat"(Jumalan ja pyhäin kuvat) kaikki putosivat sossonan seinistä lattialle, susi tuli saareen, repi, tappoi ja söi suuren osan karjaa saaren asukkailta. Sillä talolla ja sen karjalla ei milloinkaan ollut onnea, vaan kuin hän kerran lahjoitti tänne praisnikka-härän, niin nyt on ollut hyvä onni. — 

Näin varmoja vakuutuksia kuulemme ukolta ja noita tarinoita olisi riittänyt koko päiväksi, vaan hänelle tuli kiire, kuin näki erään eukon maljassa jo härän lihan lientä. Noh nyt on liha kypsi, liemi syödään ensin; se mies ken ensiksi maljansa täyteen saa. Nyt tunkoa, ääntä ja rähinää, jopa tuo ukko ja tämäkin eukko syövät hotkivat härän lihaa juuri kuin "koirat kuumaa makkaraa." Jos malttaisimme vielä viipyä, saisimme tarkemmin katsella nuoren kansan tanssia, leikkejä, pitkääkisaa, y. m. ja kuinka nuo punaisiin, monivärisiin karttuniin puetut neidon hempukat tanssivat lemmittyjensä kanssa. Vaan kuin sen vastakin voimme nähdä, ja olemme tällä kertaa juuri kuin kyllästyneitä, niin jätämme heidät siihen ja jatkamme matkaamme eteenpäin.

Eliaksen päivä on huhtikuussa ja seuraavassa osassa Paavo kuvaa loppiaisen avantouintia eli kertomuksensa ei ole kronologinen eikä pitäydy otsikon alueessa vaan käy myös Aunuksessa ja Petroskoissa. Kirjavia kuvia Salmin kihlakunnasta osat ovat numeroista I (25.1.1879 no 4), II (15.2.1879 no 7), III (22.2.1879 no 8) , IV (1.3.1879 no 9), V (19.4.1879 no 16), VI (17.5.1879 no 20 & 24.05.1879 no 21), VII (31.5.1879 no 22), VIII (14.6.1879 no 24), IX (28.6.1879 no 26) , X (2.8.1879 no 31), XI (16.8.1879 no 33), XII (30.8.1879 no 35),  XIII (18.10.1879 no 42), XIV (25.10.1879 no 43), XV (8.11.1879 no 45), XVI (3.1.1880 no 1), XVII (10.1.1880 no 2), XVIII (18.9.1880 no 38), XIX (9.10.1880 no 41 & 16.10.1880 no 42), XX (23.10.1880 no 43), XXI (6.11.1880 no 45 &11.12.1880 no 50.

Sarjan lomassa Paavo kirjoitti ajankohtaisempia paikalliskirjeitä sekä Satakuntaan että Joensuussa ilmestyneeseen Karjalattareen. 

Tämän jälkeen Paavon sanomalehtikirjoittelussa oli jälleen parin vuoden tauko tai hän käytti jotain tuntematonta nimimerkkiä tai ei mitään nimimerkkiä. Vuonna 1882 kirjoitussarja Satakuntaan jatkui Petroskoista nimellä Kirjavia kuvia Karjalasta. Toinen sarja: I. (25.01.1882 no 7, II (18.02.1882 no 14), III (08.04.1882 no 27), IV (12.04.1882 no 28), V (19.04.1882 no 30), VI (06.05.1882 no 35), V[II] (31.05.1882 no 42), VI[II] (07.06.1882 no 44), IX (17.06.1882 no 47), X (21.06.1882 no 48), XI. (23.08.1882 no 65), XII (20.09.1882 no 73), XV (01.11.1882 no 85), XIV. (22.11.1882 no 91), XV 29.11.1882 no 93 & 16.12.1882 no 98). Tätä seurasi vielä kolmas sarja Kirjavia kuvia Karjalasta: I (03.10.1883 no 78),  II (15.10.1884 no 83)  III (17.01.1885 no 5 ja painovirheen korjaus 21.01.1885 no 6), IV (04.03.1885 no 18), (15.04.1885 no 29), (03.06.1885 no 43), (10.06.1885 no 45), (12.08.1885 no 62),  (16.09.1885 no 72),  (04.11.1885 no 86), (09.12.1885 no 96), (23.12.1885 no 100).

Tekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , ,
Tilaa: Kommentit (Atom)