Lokalahtelainen Paavo syntyy tammikuussa 1848

Lokalahden Rågön säterin torppaan nimeltä Muuri muutti vuonna 1846 pieni perhe: Johan Gabriel Johansson (s. 22.4.1806 Taivassalo), Maria Johansdotter (s. 12.10.1810) ja poikansa Johan Gabriel (s. 15.10.1836 Lokalahti) (RK Lokalahti 1843-1849, 125, 101). Torpalla Maria synnytti 9.1.1848 pojan, joka kuusikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti tapahtumasta kuvauksen.

Se oli siihen aikaan eräänä talvena tammipakkasten paukkuessa kun minä tein sen hupsuuden Lokalassa että synnyin eräässä pienessä savusaunassa.

Luonnollisesti en silloin ollut suurensuuri olento, vaan siitä huolimatta kaksi vankkaa sarvipää härkää valjastettiin sen työreen eleen, jolla minut (luultavasti äitini kanssa) vetää nukuutettiin saunasta kotiin. Vuorniitun kallioilta oli otettu se pärepuu, josta se kori oli kyhätty mikä ensimäiseksi palveli minua sänkynä. Vuorniittu oli kauhistava paikka, sillä sen vuoren juurella Vuorniitun äiti niminen hiisi piti asuntoa. Minut pantiin pärekoriin ja asetettiin uuninpankolle, joka oikeastaan oli kissa Mirren rauhaisa torkuntatila, joka nyt tuli häirityksi. Siksipä se, vanha kun oli, arvattavasti toivoi hyräillessään että hiisi vieköön tuon mokoman kitisijän kokonaan, korineen päivineen. —

Tammikuun 25 päiväna vieliin minut pappien pakinoille, ja päivän sankari kuin olin, annettiin minulle sen päivän apostoolinen nimikin ajankaikkiseksi muistokseni. (Paavo Pajumaan pakinoita. Kodin lehti 8.2.1913) 

Lokalahden kastettujen kirjan mukaan lapsi vietiin kastettavaksi jo synnyinpäivänään. Mutta vähintäänkin kertomuksessa piti paikkansa se, että poika vietti suomenkielisen almanakan mukaan nimipäiväänsä 25. tammikuuta. Almanakassa on vuonna 1848 muoto Paulus, joka kirjattiin myös kirkonkirjoihin. Koska Lokalahti oli suomenkielistä aluetta ja myöhempi nimimerkinssä oli Paavo, tämä muoto oli todennäköisesti käytössä lapsuudessaan.  

Kartta vuodelta 1881
Vanhat kartat.fi

Vuorniitun hiidestä Paavo varmaankin kuuli useita kertoja, sillä vanhoilla päivillään hän kertoi siitä pitkän jutun (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 17.7.1913). Vuornittua ei Nimisampo tunne eikä myöskään paikkaa Roo, jonka "nimi jäänee kohta muinaismuistojen romukoppaan. Yli kolmesataa vuotta sitten ensikerran ilmoille kajahtanut "Ruissaari" uurtakoon nimensä paikalle niin syvään, ettei mikään maailman mahti sitä koskaan voi muuttaa" (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.7.1913). Vanhalta kartalta Roo eli Rågö kuitenkin löytyi. Rågössä Paavo eli koko lapsuutensa eli vuoteen 1861 (RK Lokalahti 1857-1863, 131).

Nykykartalla on nimi Ruissaari, vaikka paikka on mantereella. 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla. 

Muistelmista sanomalehdissä

Kaikesta 1800-luvun sanomalehtien digitoidusta sisällöstä minulle arvokkainta ovat muistelmat. Ja arvokkaista arvokkainta muistelmat, jotka ovat yhdistettävissä nimettyyn henkilöön. Siksi huomenna alkaa 20-osainen elämäkerta, joka perustuu paljolti Paul Widemarkin omaan muistelmaan.

Teksteistä tekee tietenkin arvokkaita niiden sisältö eli välitetty tieto ja tunteet. Miten ihmiset muistavat lapsuuttaan ja selittävät ratkaisujaan. Muistelmat ovat käytännössä ainoa lähde, joka voi kertoa, miksi ihminen siirtyy paikasta tai toimesta toiseen. Widemark aloittaa elämänsä torpan poikana länsirannikolla ja päätyy tarpomaan itärajan teitä. Ilman välipaloja tätä olisi vaikea ymmärtää.

Muistelmissa esitetyt faktat eivät aina ole luotettavia, joten lähdekritiikkiä ei saa unohtaa. Widemarkin muistelma leikistä länsisuomalaisessa nuoruudestaan vastasi sanatarkasti runoa, jonka hän sijoitti matkakertomuksessa itärajalle kommentoimatta yhteyttä. Vaikka kansanrunoutta tutkiva tuttavani vakuutti, että leikit leviävät, jätin tämän pätkän valikoimastani pois.

Sanomalehdissä muistelmat ovat kultajyvän tapaan arvokkaita myös siksi, että niitä on vaikea löytää. Joissakin voi olla sana 'muistelma', mutta parhaimmissa teksteissä ei. Olen kokeillut monenlaista fraasia, mutta parhaat muistelijat kirjoittavat vapaasti omalla tavallaan eivätkä käytä samoja sanoja kuin muut. Tähän on tosin yksi poikkeus: muisteltavat asiat. Muutamia kertoja, kun olen etsinyt asiaa kuten tanssivia karhuja, olen samalla osunut useaan muistelmaan. Mutta tämäkään keino ei löydä kaikkea mahdollista.

Kirjoittajan nimen peittämisen tai poisjättämisen lisäksi muistelmissa on voitu lyhennellä tai muuttaa paikannimiä tai henkilönimiä. Tietystä paikkakunnasta kiinnostunut ei siis välttämättä löydä sen menneisyyden elämästä kertovaa tekstiä. Widemarkin osalta tämä ei pidä paikkaansa, mutta ainakaan verkkolähteet eivät todista sen puolesta, että lokalahtelaiset olisivat tekstinsä löytäneet.

Joskus tulevaisuudessa, ehkä piankin, kielimallit pystyvät luokittelemaan sanomalehtien sisältöä ja pääsen valmiin "muistelma"-kategorian ääreen. Sitä odotellessa jatkan satunnaislöytöjeni hyödyntämistä.

P. S. Aikaisempia laajempia muisteluita tarjonneet ovat Matti Hahtola (1829-1916), Eero Järvinen (1860-1927) ja Aleksandra Karhu (1857-1941) 

Henkikirjojen puutteista 1800-luvun keskivaiheilla

Suku- ja henkilöhistorian tutkija törmää toisinaan eroihin rippikirjojen ja henkikirjojen välillä. Näihin voi olla monta syytä, mutta Paavo Tikkasen väitöskirjasta Väki-luvun ja asukas-vaiheiden suhteita Suomessa (1859) käydyssä lyhyessä lehdistökeskustelussa (*) on muutama mielenkiintoinen pointti.

Oma pitkäaikainen arveluni siitä, että henkikirjat ovat luotettavampia asuinpaikan suhteen saa vahvistusta Tikkasen työn arvostelijalta, jonka mukaan rippikirjoja päivitettiin tavallisesti kinkereillä, jossa niihin (tietenkin) tehtiin myös lukutaitomerkinnät.

Päästäksensä tästä työstä kinkeriluvuilla, tarkastelevat muutamat papit kirkonkirjojansa jo henkipanossa, missä he lyijys-pännällä merkitsevät tapahtuneet muutokset ja sitten kodissaan muuttavat muutettavat paikoillensa, jotta tämä ikävä työ ei kinkeriluvuilla estäisi heitä siitä tärkeämmästä, mitä varten nämä luvut pidetään. 

Kinkereitäkin pidettiin vuosittain, mutta en muista mitään lähdettä, joista niiden ajankohta kävisi ilmi. Periaatteessa niille piti kaikkien tulla, mutta käytäntö saattoi olla toinen.

Henkikirjoitustilaisuuksiin ei tarvittu jokaista pitäjäläistä vaan kunkin talon veronmaksaja, jonka suojeluksessa muut olivat. Yhtenä poikkeuksena, eilisessä tekstissä mainittujen vapautusten lisäksi, "ne henget, jotka passilla oleskelevat Pietarissa ja muualla Venäellä, vaan joita pappien täytyy ottaa väkiluetteloonsa sentähden ett'eivät ne ole saaneet täydellistä muuttokirjaa eivätkä siis ole kirkonkirjoista pois pyyhkityt". 

Entäs muut? Asianajaja, eli Lain-opillinen käsi-kirja Suomen kansalle : alkupuustawittain koottuja lainsääntöjä, asetuksia ja julistuksia, jokaiselle tarpeelliset tietää laillisissa asioissansa, sekä niihin kuuluwien kirjoitusten kaawoja (1847) kutsuu suojeluksettomia kulkulaisiksi, mutta heidät tunnettiin myös löysäläisinä ja irtaimena väkenä.

Kaikki sellaiset henget, jotka ovat täyttäneet l5 vuotta eivätkä viljele maata ja vuorityötä, porvarillista liikuntoa eli muuta luvallista ammattia ja elanto-keinoa, taikka maalla naineet ote, taikka jos ei pieniä lapsia eli vaivaloisia vanhempia holhottavana olo, hankkikoot vuosipalvelluksen, jos eivät kulkulaisiksi luettaa tahdo. (Kun. Palkollis-Sääntö 15 Toukok. 1805). Leipä tahi riista-torpparin nimelliset eli mökkiläiset, ja kesäpalkolliset, elkööt suojelluksi luettako, vaan katsottakoot kulkulaisiksi, jos eivät ole velvolliset täyttä vuotta isäntänsä luonna palvelemaan. (Keis. As. 18 Maalisk. 1829) 

Saman oppaan mukaan kulkulaiset piti tavatessa toimittaa työlaitokseen. Jos tämä otettaisiin kirjaimellisesti, heitä ei olisi pitänyt olla läsnä henkikirjoituksissa. Kuitenkin Tikkasen työn arvostelijan mukaan heitä voitiin merkitä löysäinkirjaan, jota rahvas kutsui "mustaksi kirjaksi". Tarkoitettiinkohan tällä henkikirjan loppuun tehtyä luetteloa? Kyseinen arvostelija, joka viljelee muka-sanaa hämmentävässä määrin, tiesi muutakin. 

Henkikirjoittajilla on muka eri-tapansa kirjoittaa irtainta väkeä. Jos esm. joku henkipanon-aikana oleskeles naapuripitäjässä tahi muualla ja ei ole hankkinut itsellensä laillista suojellusta omassa pitäjässään, niin pitävät eräät henkikirjoittajat sen löysäläisenä niinkuin se onkin pidettävänä, toiset taas ei ollenkaan ota sen lukuun siinä luulossa että se muualla on saattanut saada suojelusta. Saattaa olla niinki; mutta monta on, jotka sillä tapaa ei ole missään kirjoissa ja siitä syystä ovatki löysäläiset niissä pitäjissä, missä tämä on tapa, viisastuneet niin että henkipanon-aikana menevät pakoon, päästäksensä sekä henki- että mustasta kirjoista.

Tämä vaihtelevuus oli uutta tietoa Tikkaselle.

Sopimattomana pidämme senki, ett'eivät henkikirjoittajat ole velvoitetut ottamaan luetteloihinsa jokainoan hengen, joka seurakuntaan laillisesti kuuluu ehk'ei henkirahan maksuun tulekaan, merkityksellä semmoisista hengistä, mistä syystä kuki on henkirahasta vapautettava. Tämä olisi hallitukselle tarpeellista, koska muutoin jääpi henkikirjoittajan yksinäiseen mielivaltaan jättää pois tuhansia henkiä henkirahan maksusta, jos häntä ei pidetä tarkkaan ottamaan kaikki henget ja tarkkaan merkitsemään syyt henkirahan maksusta pääsemiseen itsekulleki. Niinkuin nyt on, saattaahan kuka tahansa ottaa papinkirjan aikomuksella mennä Venäelle passilla-elantoon eikä mene kuin henkipanon ajaksi naapuriseurakuntaan, ja näin on sinä vuonna päässyt henkirahan maksusta! 

Oikeimmittain pitäisi henkikirjoittajain ottaa henkiluetteloihinsa erillensä semmoisetki, jotka ovat sattumoisiltaan työn ansiolla tahi muusta syystä virkailevat jossaki seurakunnassa, niin että sitte voisivat asianomaisessa paikkakunnassa kuulustella, jos ovat siellä otetut henkikirjoihin. Ainoastaan näin täydellisellä tarkkuudella voitaisiin pitää tarkassa vaarissa ett'ei ruunua henkirahain maksussa petettäisi. Sitte myöski ei voisi olla erinomaista eroitusta pappien viisvuotis-luetteloin ja henkipanoluetteloin välillä, joten ne tulisivat toinei toisensa täytteeksi sekä senkautta tieteelle mahdottomaksi hyödyksi. 

(*) -lus. Henkipanoin ja pappien väkiluetteloista. Suometar 3.6.1859; P. T. Väkiluvu ja asukasvaiheden suhteita Suomessa. Suometar 16. & 19.9.1859

Henkiveron vapautuksista

Vuonna 1847 painettu Asianajaja, eli Lain-opillinen käsi-kirja Suomen kansalle : alkupuustawittain koottuja lainsääntöjä, asetuksia ja julistuksia, jokaiselle tarpeelliset tietää laillisissa asioissansa, sekä niihin kuuluwien kirjoitusten kaawoja tiivistää

Henkirahasta vapaat ovat lapset 15 vuotiseen asti; 63 vuotta täyttäneet vanhat talonpojat; köyhät ja vaivaset; vapasukuiset j.m,; talonmiehet ja kruununvero torppain isännät joilla on 4 hengellepantua lasta; Torpparit eli mökkiläiset, koturit, loisit eli läksiämet kun heillä on 4 lasta, joista vanhin ei ole 8 vuotta täyttänyt; uudistalolaiset, mökin asettajat.

Vaikka lainsäädäntö oli ollut sama jo Ruotsin ajalla, käytännön sovelluksessa tuli erimielisyyksiä, rahasta kun oli kysymys. Tästä Jaakonpoika kirjoitti Suomettaressa 12.11.1858.

Mitä noihin henkiherroihin vielä tulee, niin luulisi heidän tehtävänsä jo olevan kylläkin määriteltyjä, koska kaikki ruunun verot ovat asetuksissa tyyni rajotetut; mutta ompa heidänki toimissa sentähden paljo eroa. Kuin laki on raajarikoille ja sairaille rahvaasta, jotka itsiänsä eivät työllänsä elättää saata, suonut vapauden henkirahan maksosta; niin toiset henkiherrat vaativat kaikilta lääkärin todistusta ja vielä maaherran kirjaa, mutta toiset tytyvät papin taikka jonkun muun uskottavan miehen todistukseen, kuin lääkäriä ei saatavilla ole. Eiköhän siihen yhteistä sääntöä voisi saada? 

Tuossa henkirahan vapauden seikassa on muutoin se kummallinen kohta, että rahvas erinomaisesti sen perään pyrkii. Niinkuin tiedät, ei tuo henkiraha ole suuri: se on vaan 18, 24 eli korkein 36 kopeekkaa hengeltä; mutta moni mies kulkee sentähden satoja virstoja lääkäriä etsimässä, vielä pidemmätkin matkat maaherrassa, koettaa lahjoa pappia köyhän-kirjaa saadaksensa, lääkäriä kipeän kirjaa antamaan ja vielä henkikirjottajaa, että viimeinkin häntä vapauttaisi. Vaan henkiherroilla on vapauttamisesta eri ajatuksensa. Kuin toiset arvelevat, että se rahvaasta, joka ei työllänsä itsiänsä elättää taida, vaikka muutoin olisi varoja, perityitä eli ennen koottuja, olkoon henkirahoista vapaa, niin toiset heistä väittävät, että ainoastansa ne, jotka eivät työllänsä voi elää ja joilla ei ole muutakaan elatusta, siis ainoastansa oikeat vaivaiset, vapautettakoon henkirahoista. 

Onpa näillä herroilla, koska heistä tulin puhumaan, toisessakin asiassa eri ajatus ja siis tapakin: kuin laki on suonut torppareille, itsellisille (loisille), käsityöläisille ja muille heidän vertaisille vapauden henkirahoista, jos heillä on neljä lasta, joista nuorin ei ole täyttänyt kahdeksatta ikävuottansa, niin sanovat henkiherrat, erinomattain Hämeen läänissä, että ne neljä lasta pitää kaikki olla alaikäiset eikä nuorin kahdeksan vanha; mutta toiset, kumminkin Turun läänissä, vapauttavat, jos kolme lasta olisivat vaikka kolmenkymmenen vanhoja, kuin vaan ovat omia, ja nuorin ei ole sanottua 8 vuotta täyttänyt. Olisipa sentähden hyvä jos joku, asian oikein ymmärtävä, selittäisi nämät seikat yleisölle, että kaikille oikeus tapahtuisi!

Tuohon rahvaan erinomaiseen haluun henkirahoista kivuloisuuden tähden pääsemiseen on tiettyjä sivusyitä, joiden vuoksi tunnottomat lahjoillakin sitä yrittävät, joskus kuluttaen enemmän kuin eläissänsä ruunulle maksaisivat. Ne syyt ovat asetus laillisesta suojeluksesta ja Ammatti-asetus. Sillä henki-rahoista pääsnyttä arvaa kuka hyvänsä hengille eli kirjoihinsa ottaa, kuin ei ole edesvastausta, jos ei se aina olekaan hänen työssä, ja raajarikko saapi tehdä mitä taitaa, jota, kumma kyllä, terve ei saa. Mutta kyllä monta pyrkii pois rahoista tyhmyydestäkin, kuin luulee siinä paljonkin voittavansa.  

Juha Kokkila Kuortaneelta antoi Uudessa Suomettaressa 13.12.1869 käytännön esimerkin tulkinnasta.

Täällä pidettiin henkikirjoitusta t. k. 19 ja 20 p:nä. Siinä oli saapuvilla kunta-asetuksen 39 § mukaan kunnallislautakunnan jäseniä, jotka kokivat köyhimpiä torpparia ja itsellisiä vapauttaa henkirahan maksusta ala-ikäisten lasten vuoksi, johon henkiherra suostuikin. Vaan tulipa esille yksi torpan nimellinen, semmoinen, joka on ainakin 10 vuotta saanut kunnan vaivaishoidolta elatuksen apua ja vielä päällisiksi on hänen vaimonsa kulkenut ympäri kuntaa pyytämässä ihmisystäviltä tämän tästäkin elatuksen apua. Mainitun torpan vanhukset ovat yli-ikäiset, vaan heillä on yksi oma poika heitä auttamassa. Näitä ei käräjäkustannuskapoista vapautettu, vaikka kuinka olisin asiata selittänyt. Tämä oli lautakunnan jäsenille suuri mielikarvaus, syystä kun semmoisten pitää kapat maksaman, joiden on täytynyt kerjuulla ja vaivaishoidon avuilla suureksi osaksi elämän. 

Loppukevennys Hämeen Sanomista 9.4.1895

 Juttu, jonka todenperäisyyttä uskomasta ei ketään kielletä, kerrotaan ylimaista.

Sydänmaan salolla asuva torpanmies on käymässä henkikirjoituksessa, ja kun hänen isänsä sattuu olemaan siinä ijässä, että hän tulee pois jäämään henkirahalta, sanoo torpanmiehelle henkiherra: "Teidän isänne tulee hengiltä pois pantavaksi." Kauhistuneena kuulee salonmies nuo sanat ja kauhistusta herättävät ne kotonakin, kun mies ne saa kerrotuksi. Ainoastaan itse isä, tuo kuolemaan tuomittu, tyytyy parhaiten kovaan kohtaloonsa; hän lienee mielestään kyllin maailman kurjuutta kärsinyt, niin ettei nureksikaan, kun herrat kuolemaan määräävät. Yksi pyyntö on hänellä vaan, nimittäin se, että hänelle veisattaisiin virsi, ennenkun hän surmataan. — Vaan kun torpassa ei satu olemaan virsikirjaakaan ja kun toisessa torpassa, josta virsikirjaa mennään lainaamaan, kuullaan surman-aikeet, niin täällä sitten tutkitaan nuo henkiherran sanat, niin ettei niiden tähden ketään tarvitse tappaa ja siten pelastui ukko elämään ja elää vielä nytkin.  

Kauan suosittu Genoveva

Suomen Kuvalehdessä 21/1934 esitettiin tietokilpailukysymys "Milloin Genoveva ensi kerran julkaistiin suomeksi?" Nykyihminen tuskin osaisi kertoa mikä Genoveva on. En minä ainakaan.

Kasvatusopillisia
sanomia 5/1896

Wikipediasta luntaten Brabantin Genoveva oli päähenkilö tarinassa, jota on kerrottu viimeistään 1400-luvulla. Siitä tehtiin Saksassa 1700-luvun lopulta alkaen runoja, kirjoja ja näytelmiä. Suomessa Genovevana tunnettiin näistä ensisijaisesti Christoph von Schmidin Genovefa. Eine der schönsten und rührendsten Geschichten des Alterthums, neuerzählt für alle guten Menschen, besonders für Mütter und Kinder, joka ilmestyi vuonna 1810. Sen ruotsinnos oli myynnissä Turussa viimeistään vuoden 1839 lopulla (ÅU 27.11.1839).

Tietokilpailukysymyksen oikea vastaus oli 1847. Vuoden lopulla Antti Rädyn tekemää suomennosta markkinoitiin Helsingissä alaotsikolla "kertomus yhen jumalisen rouan viattomasta Kärsimisestä", mutta vuoden vaihduttua Porvoossa seurattiin saksan ja ruotsin mallia: "yksi niistä kaunimista ja liikuttavaisimmista muinoisen ajan kertomuksista" (HT 29.12.1847; BT 23.02.1848). Kymmenen vuotta myöhemmin markkinoille tuli myös liikuttavainen ja kaunis kertomus "Hurskaasta Genowewasta", mutta se ei saanut kaapattua merkittävää markkinaosuutta.

Sensuurin alainen suomenkielinen kirjallisuus oli vähäistä, joten Genoveva päätyi monien kirjastojen hyllyille. Parikkalasta todettiin, että "Suomen nykyinen tilasto, Suomen Historia, Genoveva, Roosa Tannenpurista, Suometar ja Kultala ovat pitäjänkirjaston paraita kirjoja (Suometar 4.5.1855). Viisi vuotta myöhemmin saman kirjaston luetuimmat kirjat olivat "Suomenmaan nykyinen tilasto, Genoneva, Kertomus Wilhelm Tellistä j. n. e." (SJS 22.3.1860). Piippolan pitäjänkirjaston ensimmäinen tunnettu lainaaja on Kaisa Tuomaala, joka otti luettavakseen Genovevan (OWS 17.2.1877). Viipurissa, jossa asiakkaat osasivat kysyä kirjastosta sanomalehdissä mainittuja uutuuksiakin, Genoveva oli edelleen luetuimpien kirjojen joukossa ja "erittäinkin näyttää olevan naisten suosima kirja" (Ilmarinen 11.5.1878). Kolmekymmentä vuotta ensimmäisen painoksen jälkeen: "Monen mielestä lienee semmoinen kirjallisuus, jommoiseen esim. mainittu Genoveva kuuluu, kovin vähäarvosta; mutta sellaisella kirjallisuudella on suuri arvo etenki senvuoksi, että kansa sitä jamatessansa oppii paremmin sisältä lukemaan ja mielistyy vähitellen muuhunki kirjallisuuteen. " (Päijänne 5.3.1878)

Anekdootti Satakunnasta viittaa siihen, että Genoveva siirtyi eteenpäin myös kertomaperinteenä.

Eräs vaimo Porissa intti, että Genoveva muka olisi asunut Koiviston kartanossa Ulvilassa, kuten hänen vanhempansa olivat kertoneet ja itse nähneet. — Kun sitten kysyttiin vaimolta: mihin paikkaan Genoveva pakeni, kertoi hän sen olleen "Luodossa", joka kuuluu Saaren kartanoon. Vaikka toiset sanoivat, ettei tämä kertomus ole Suomessa tapahtunutkaan, ei edes tällä vuosisadalla, intti hän vaan vastaan, pysyen entisessä väitteessään.(Satakunta 28.04.1886) 

Vuonna 1888 Rädyn suomennoksesta otettiin viides painos, jonka ilmoitettiin olevan "kahdestoista tuhannes". Joku aiempi painos oli tuttu vuonna 1861 syntyneelle Juhani Aholle, joka kirjoitti julkaistussa kirjassaan Muistatko? (1920)

Muistatko — muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun käsissäni ja joka myöskin kului meidän lastemme käsissä. Sinä löysit sen kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siinä polvillasi niillä sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi pojille uudestaan ja aina uudestaan, sillä he eivät uupuneet sitä kuuntelemasta, ja olivat siitä yhtä ihastuneita ja järkytettyjä kuin minä ja siskoni lapsuudessamme. Löysin sen nyt taas siitä samasta vasusta ja minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja.

Vuonna 1908
ilmestyneen
lyhennelmän kansi 

Samoihin aikoihin Genoveva herätti myös vuonna 1892 syntyneen Tyyni Tuulion muistoja.

Kymmenpenikulmaisen koulumatkan varrella oli majatalo, johon miltei säännöllisesti yövyttiin. Majatalossa oli peräkamari, jonka pyöreällä nurkkapöydällä, valkoisen »salveetin« päällä, virsikirjan ja katkismuksen välissä oli pieni kirja, jonka kannet kiilsivät likaista mustuuttaan, niin että niistä tuskin saattoi erottaa polvistuvan naisen kuvaa. Tuo pieni likainen kirja veti puoleensa voimakkaasti. Pitkasta ajosta turtunut, hytisevä pikku matkamies vaipui heti ihmeellisiin maailmoihin. Hänen sydän juuriaan värisytti Hintsin ja Kuntsin miekka, joka välähteli kuutamossa, hän oli syvästi kiitollinen naarashirven maidosta, seurasi pienen Mertsin askeleita erämaassa ja itki vuolaita kyyneleitä, kun Siprikreivi taas löysi armaan Genovevansa. Aika oli vain liian lyhyt, ja »Genoveva« tuli tuskin koskaan luetuksi järjestyksessä kannesta kanteen. (Kotiliesi 4/1923) 

 

Tuulion teksti markkinoi vuonna 1922 otettua uutta Genovevan painosta, jonka teksti on luettavissa Project Gutenbergilla. Viisi vuotta myöhemmin kirjoittanut Lauri Aho ei ollut tietävinään uusista painoksista vaan selaillen pienehköä, tummunutta ja kulunutta kirjaa, jonka kannen kuvasta ei saa selkoa, hän pohti Genovevan asemaa jazzin soidessa.

Ajan romanttiset unelmat eivät kulje enää Simmerin linnaan eikä mielikuvitus yritä ratkaista Pyhän Genovevan mysteerioita. Ne lentävät nyt Lindberghin mukana Atlantin yli tai kietoutuvat niihin salaperäisiin aaltoihin, jotka radiovastaanottajaan tuovat vuoroin Lingon orkesterin säveleitä ja karjanhoidollisia esitelmiä. (US 15.1.1928)

Samasta radiosta kuitenkin vielä kuultiin Genovevan näytelmäversio, Schaumannin ooppera Genoveva sekä ruotsalaisen Natanal Bergin ooppera. Aho olisi voinut myös mainita sen, että vuonna 1908 ainakin Helsingissä ja Tampereella esitettiin ranskalaista elokuvaa, joka on nykyään nähtävissä YouTubessa. 

Genoveva. Liikuttava murhenäytelmä vanhan tunnetun Genoveva-tarun mukaan. Sotaan lähtiessään jätti miehensä Genovevan huonon voudin huostaan. Hänet viedään pikku lapsensa kanssa metsään, jossa viettää useita vuosia surullista elämää, kunnes hänen miehensä sattumalta löytää hänet ja vie rakkaansa kotisan. Voudin rangaistus. Genovevan kuolema.

Tätä erinomaisen kaunista kuvaa ovat sekä vanhat että nuoret kaikkialla ihastuksella katsoneet. (Aamulehti 15.12.1908)

Niin, ja Apu alkoi numerossaan 1/1939 julkaista jatkokertomuksena kirjan painosta vuodelta 1850. Mutta sotaa tarina ei kestänyt?

Puutarhurimestari Anders Norman

Tekstissä Oliko Esplanadilla vasikkahaka? mainitsin aivan Espoon tullin vieressä sijainnen Goveniuksen puutarhan, joka on esiintynyt myös tekstissä Pormestarin tyttären elämä. Rippikirjoja jälleen selatessani huomasin, että tämän puutarhan yksi puutarhuri mahdollisesti tunnetaan ja on erinomainen esimerkki puutarhureille tyypillisestä liikkuvuudesta.

Helsingille poikkeuksellisen maantieteellisessä järjestyksessä olevassa rippikirjan 1785-1794 sivulla 90 Goviniuksen kanssa on puutarhamestari Anders Norman (s. 1762), vaimonsa Catharina Wålström (s. 1762) sekä lapsensa Carl Magnus (s. 1786), Johan Petter (s. 1787), Anders (s. 1789) ja Brita Caisa (s. 1791). Helsingissä perheeseen syntyivät Gustaf 23.1.1793 ja Gustava Maria 5.5.1794. 

KA. Porvoon srk arkisto

Helmikuussa 1796 perhe muutti Porvooseen, mutta jatkoi jo samana vuonna kohti Hämeenlinnaa (RK Hki 1795-1805, 186; Porvoo 1792–1802, 222). Porvoossa Kiialan kartanosta oli ehditty viedä Porvooseen kasteelle 26.7.1796 syntynyt Adolph. Hämeenlinnassa syntyivät Hedvig Elisabet 20.9.1797 ja Fredrica Wilhelmina 20.1.1800. Kaupunkiseurakunnan kastettujen lista ei anna viitettä Anders Normanin työpaikasta.

Vuonna 1801 perhe muutti Espoon Träskändaan, jossa syntyivät Lars Henrik 17.1.1802 ja Catharina Carolina  8.7.1804 ennenkuin lähdettiin vuonna 1804 Forsbyn ruukille (RK Espoo 1801–1805, 368). Andersin leski ja nuorin tytär muuttivat vuonna 1810 Porvooseen (LK Porvoo 1803–1817, 222).

En siis muutaman tunnin tutkinnalla löytänyt Andersin ja Catharinan avioliittoa, ensimmäisten lastensa syntymäpaikkoja enkä Andersin kuolinpaikkaa ja aikaa. Lastensa myöhempi elämä vaikutti myös melko liikkuvalta Familysearchin tarjoamien osumien perusteella.

Luota, mutta tarkista

Viime vuonna kulutin aivan liian monta sataa tuntia Yhdysvaltain poliittista tilannetta seuratessa. Pitäydyin tarkastelukulmaan, jossa epäsäännöllisen säännöllisesti todettiin "kaiken pahan" alkaneen Ronald Reaganista. Mikä vastasi aiempaa mielipidettäni miehestä.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin (vaikka tätä on vaikea uskoa nykyisestä hallinnosta). Wikipedia nimittäin kertoi, että Reagan toi länsimaiden tietouteen venäläisen sanonnan muodossa "Trust, but verify". Kyseinen ilmaisu tuli mieleeni, kun prosessoin Aili Salli Ahde-Kjäldmanin hienosta muistelmasta Kotini vuosisadan lopun Helsingissä (1964) blogitekstejä. Ahde-Kjäldman muistaa hämmästyttävän paljon lapuudestaan, enkä pitänyt mahdottomana, että hän olisi myöhemmän kuulemansa perusteella tiennyt myös ensimmäisen osoitteensa, jossa hän syntyi tammikuussa 1892.

Kirjaan päätynyt muistitietonsa oli:

Minä synnyin Helsingin kaupungissa talossa n:o 24 Antinkadun (nykyisen Lönnrotinkadun) varrella puurakennuksessa pihan perällä. Se oli perheemme silloinen koti. [...] Pieni puutalo pihan perällä oli nk. vinkkelirakennus, jossa sisäkulmaa leikkasi viistottu seinäpinta. [...] Talon omisti nimittäin ajuri Liljeberg, ja hänellä oli sekä "landoo" että "sufletti" tavallisten vuokra-ajurinrattaiden ja kuormarattaiden lisäksi. (s. 8, 9, 11)

Luotettavuutta lisää se, että teksti jatkuu "Mikä minua tässä pihassa myöhemmin siellä käydessäni eniten ihastutti, oli ikkunan edessä kasvava suuri tuuhea puu."

Oikea katunumero oli kuitenkin unohtunut tai muuntunut kirjan toimitustyössä. Henkikirjojen perusteella (KA U:114:456, U:118:508, U:123:490, U:128:505, U:130:543) Ahteen perhe asui vuosina 1889-1893 Antinkatu 31:ssä, jonka tosiaan omisti ajuri Karl Teodor Liljeberg (s. 1858). Helsingin kaupunginmuseolla on tontin puisesta päärakennuksesta Uno Heikkisen maalaus vuodelta 1954 eli esimerkiksi opiskellessaan kadun päässä sijainneessa Teknillisessä korkeakoulussa Aili Salli Ahde-Kjäldman on kulkenut synnyinkotinsa ohi satoja kertoja.