Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1874

Numerossaan 45/1874 Ny illustrerad tidning julkaisi kolme kuvaa Finströmin kirkosta Ahvenanmaalla, mutta vuosikerrassa ei ole muita kuvia Suomesta.

Pauline Mickwitzin ja Louise Allimannin oppilaitos Helsingissä

 

Finlands Allmänna Tidningin liitteenä jaettiin 8.3.1852 sivun kuvaus Helsinkiin suunnitellusta koulusta. Siinä Pauline Mickwitz kertoi suunnitellu koulun tarjoavan syyskuusta 1852 alkaen nuorille naisille kristillisen ja ajanmukaisen kasvatuksen 26 viikottaisella oppitunnilla neljällä luokalla, joilla olisi opettajina sekä naisia että miehiä. Täysihoidolla hinta puolelle vuodelle oli 100 hopearuplaa, puolihoidolla 75 hopearuplaa ja pelkkä opetus maksoi 35 hopearuplaa. Yksi palkatuista opettajista oli Pariisissa koulutettu Madame de Lionet, joka ilmoitti antavansa myös yksityisopetusta ranskaksi kirjallisuudesta ja tieteistä (HT 21.8.1852).

Pauline Mickwitz itse oli syntynyt Viron Viljandin maakunnassa ja tullut Suomeen lääkäriaviomiehensä (ja serkkunsa) Paul Mickwitzin kanssa viimeistään keväällä 1839. Pariskunnalla oli useita lapsia ja nuorin tytär oli syntynyt keväällä 1851 Helsingissä. Kouluhanketta ei siis selittänyt toimettomuus. 

HT 25.7.1853

Morgonbladet 18.12.1854

Pauline ehti allekirjoittamaan ilmoituksen koulun toisen lukuvuoden aloittamisesta, mutta hän kuoli 10.8.1853. Kymmenen päivää myöhemmin ilmoitettiin, että koulu toimisi aiemman ilmoituksen mukaisesti (HT 20.8.1853). Perustajan nimellä markkinoitiin myös seuraavaa lukuvuotta (FAT 26.7.1854). Mielikuvaa akateemisesta tasosta vahvistettiin kertomalla joulukuussa julkisuuteen vuosikokeista.  Yhdessä versiossa koulu oli P. Mickwitzin ja toisessa hovineuvos S. Mickwitzin (Morgonbladet 18.12.1854; HT 20.12.1854). Kevätlukukausi 1855 ilmoitettiin alkavaksi P. Mickwitzin nimissä (FAT 10.1.1855).

Elokuun alussa Paul Mickwitz ilmoitti koulun lopettamisesta, mutta samassa lehdessä Louise Allimann (o.s. Devienne) ilmoitti aloittavansa koulun, jonka opetusohjelma olisi sama kuin rouva P. Mickwitzillä (FAT 6.8.1855). Louise Devienne oli yrittänyt Helsingissä koulunpitoa jo vuonna 1847, isänsä hovineuvos Pierre Deviennen tuella, ja ilmoitti tuolloin saaneensa opettajankoulutuksensa Tarton yliopistossa (FAT 18.5.1847). 

Louise Deviennen koulun syyslukukausien 1848 ja 1849 alkamisesta ilmoitettiin (HT 16.8.1848, 25.8.1849), mutta ilmoitus marraskuussa 1849 viittaa suunniteltuun lähtöön kaupungista (HT 21.11.1849). Aviomiehensä kapteeni A. R. Allimann oli Helsingissä viimeistään kesällä 1854 (Morgonbladet 31.7.1854). Ilmeisesti hän oli merikapteeni Allimann, joka pyrki yliopiston saksan kielen opettajaksi (Papperslyktan 17.1.1859, 7.2.1859, 28.2.1859)

Vuoden 1858 Helsingin tilastokatsauksessa rouva Allimannin tyttökoulussa oli 50 oppilasta, neljä luokkaa, kuusi miesopettajaa ja kuusi naisopettajaa (HT 27.7.1859). Vuoden 1859 osoitekalenteriin ilmoitettiin sekä kevät- että syyslukukauden päivämäärät, mutta sanomalehti-ilmoitukset tammikuussa 1859 ovat viimeiset merkit koulun toiminnasta (HT 12.1.1859). Yhdeksän vuotta myöhemmin kapteeni Albert Allimann lahjoitti rahaa Suomen nälänhätään Odessasta (ÅU 7.3.1868). Siteitä Suomeen oli, sillä Louise Allimannin kuolema Pariisissa tiedotettiin Helsinkiin (FAT 1.3.1873). 

Erikoinen naimakauppakuvaus

Tähdessä julkaistiin 31.8.1866 lähetetty teksti Onpa tuomin naimista, joka on kirjoitettu kuin tilanne U:n talossa K:n pitäjässä olisi ollut parhaillaan käynnissä. Alun kuvaus talon hunnigolle joutumisesta on niin tavanomainen, että epäilykset fiktionaalisuudesta heräävät. Naimakaupantekokin on niin erikoinen, että kelpaisi kokonaisen romaanin aiheeksi, mutta sisältää ehkä kuitenkin jotain todellisuuttakin.

Hunningolle joutuneessa U:n talossa nähtiin pojan naimakaupat taloutta parantavana tekona. Isän usutuksesta kohteeksi valikoitui naapurikylästä "rikas piika, joka on tupelle tullut, venyn't vaimo vartalolle". Ensitöikseen poika meni yöllä tytön makuuhuoneen ikkunan taakse pyytämään sisäänpääsyä "selittäen asian sitä vaativan ja niintavon paremmin menestyvän". Tyttö ei osoittanut kiinnostuksen merkkejä.

Eräänä kesäpäivänä, jolloin taivaan heltevä aurinko aivan kuumasti paisti, oli tämä sama tyttö oman rusthollin pellolla ulkotöissä. Tämän äkkäsi U—n isäntä toiselta puolelta järveä. Kas nyt mä hänen kuitenkin nuottaani vedän, oli U—n päätös ja lähti heti paikalla tytön luoksi. Ensimmäisellä ruuhella, mikä edessään rannassa oli, sousi U—järven poikki. Ehdittyään tytön luo rupeisi hän kohta neitoa imartelemaan ja viekottelemaan, ikäänkuin mieletön huilakoitsia, sekä houkutteli tyttöä suostumaan hänen pauloihinsa ja tulemaan kanssansa U—n alhaiseen mutta rakkaudesta ja onnesta rikkaaseen taloon. Niin oli isän sanat. Viimein täytyi tytön puoli väkisinkin suostua noihin hourun päiväsiin rukouksiin ja mennä tuohon runolliseen U—n taloon.

"Nyt sonnustettiin Jussi morsiamellensa. Kasvonsa pestiin, hiukset harjattiin ja sulhais-vaatteisiin puettuna vietiin hän morsiantansa katsomaan." "Kylän akat ja kaikki väki, mitkä irti saatiin, kutsuttiin tänä iltana U—n taloon. Koska oli kutsuttu kansa koossa niin tarjoi Jussi itseänsä tytölle sulhaksi, josta tyttö rukka niin äimistyi, ettei tainnut mitään vastata." 

Erilaisin keinoin tyttö saatiin viipumään U:n talossa 2 viikkoa, kunnes kirkkoherra lähetettiin hakemaan häntä kotiin, jossa tyttö tajusi tulleensa petetyksi ja vain rahojensa takia kihlatuksi. Vain muutaman viikon kuluttua hän solmi vanhempiensa siunauksella kihlat uuden sulhasen kanssa. 

Eräänä lauvantaina mentiinkin jo Pappilaan kuulutus-kirjaa teettämään, mutta kuin U—n talon isäntä oli tästä huhua kuullut, niin riensi hän tota pikaa kirkkoherran puheille ja pyysi estää tämän tytön ja Jaakon kuuluttamista, mutta kun ei hän saanut tähän tarpeellisia esteitä, niin päättipä kirjottaa tuomiokapituliin ja pyytää siellä lailista estettä tytön ja Jaakon kuuluttamiseen. Jos hän tämän päätöksen täytti, emme tiedä, mutta ei myös kuulutuskirjaakan Jaakolle tehty. Alakuloisena ja surullisena tuli Jaako Pappilasta takasin.

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina

Kirkon mäellä kohtasi U—n isäntä poikinensa tytön, jonka kimppuun kohta armottomastin ruvettiin sekä seliteltiin minkä kauhean onnettomuuden petolliselle ystävälle Herrakin on suopa, ja vakuutettiin ettei Jumala myös tätäkän tyttöä jätä kostamata, jos hän waan aikoo entisen ylkänsä hyljätä. Pian olikin tämä yksivakainen tyttörukka taas hunningoille saatu ja viety U—n komeihin huoneisiin onnellista elämää viettämään. [...] Tyttö on jo taas pari viikkoa ollut näkymättömissä ikäänkuin vangittuna U—n talossa, josta hän ei enää hyvillä mielin taida poijeskaan päästä.

Kertoja esittää tytön petettynä, mutta tapahtumat voisi nähdä toisinkin päin. 

Vastasin kyselyyn arkistojen digitalisaation vaikutuksista

Lokakuun Hitu-päivillä jaettiin osallistumiskutsua tutkimukseen "Arkistot ja historiantutkimus digiaikana" osana hanketta Tieto vallan alla. Arkistot ja demokratia. Markkinointia oli myös sosiaalisessa mediassa, jossa luvattiin, että "Kyselyyn vastaaminen vie noin 10–15 minuuttia." Minulla aikaa tuhlaantui enemmän, joten kierrätän vastaukset tännekin.

1. Miten arkistoaineistojen digitointi on vaikuttanut omaan tutkimustyöhösi – esimerkiksi aineistojen saatavuuteen, työskentelytapoihin tai tutkimuskysymyksiin?

Useat tutkimukseni olisivat jääneet tekemättä ellei arkistoaineisto olisi ollut digitaalista. Voudintilien satojen (tuhansien?) sivujen läpikäynti kymmeniltä vuosilta olisi ollut mahdoton tai ainakin aivan erilainen urakka mikrofilmien äärellä. Kartanon torpparien kokoaminen rippikirjoista ja henkikirjoista olisi myös ollut huomattavasti hankalampaa, vaikka mikrofilmien valokuvaus olisi ollut mahdollisuuden rajoissa. 

Peruslähteiden digitaalisuus tarjoaa tai lähes pakottaa alkuperäislähteiden tarkistukseen, sillä vaiva on minimaalinen.

Digitaalisuus on myös mahdollistanut monien pienten kysymysten selvitystyön, joka olisi ollut 1900-luvun alkupuolella ollut käytännössä mahdotonta. Esimerkiksi ihmisten jäljitystä on helpottanut FamilySearchin ja ArkivDigitalin portaalien hakumahdollisuudet sekä tuoreimpana Kansallisarkiston 1600-luvulta alkava tuomiokirjojen HTR-demo. 

2. Millaisia erityisiä lähdekriittisiä kysymyksiä digitoitujen aineistojen käyttöön mielestäsi liittyy? 

Harmaasävyisten ja mikrofilmidigitointien osalta pitää muistaa, että mahdolliset värierot eivät ole näkyvissä. Yleisissä ratkaisuissa käyttäjällä ei ole myöskään näkyvyyttä asiakirjan kokoon tai muuhun materiaalisuuteen, jolla voi olla tulkinnallista merkitystä.

3. Ovatko arkistojen valinnat siitä, mitä aineistoja ne ovat digitoineet ja mitä eivät, ohjanneet tai jollain tavalla vaikuttaneet tutkimukseesi? 

On myönnettävä, että fyysistä arkistotyötä vaativat aiheet ovat siirtyneet työlistalla eteenpäin. Yhden kirjahankkeen osalta jäin tietoisesti odottamaan Kansallisarkiston varhaisempien tuomiokirjojen HTR:ää. 

4. Jos saisit valita, missä muodossa käyttäisit ensisijaisesti arkistoaineistoja (fyysisenä, digitaalisena, molempina rinnakkain), mitä valitsisit ja miksi?

Fyysistä muotoa kaipaan lähinnä silloin kuin kyseessä on paksu nide ja tiedontarpeeni täyttyy muutamalta sivulta, joiden paikantaminen on helpompaa "käsin". 

5. Vaikuttaako arkistoaineistojen käyttömuoto (digitaalinen, analoginen) tutkimusaiheesi tai tutkimuskysymystesi valintaan? 

Kuten kysymyksen 3 kohdalla totesin, priorisoin tutkimusaiheita, joiden aineisto on digitaalista. Toisaalta suuri osa kiinnostuksenkohteisiini liittyvästä arkistoaineistosta on jo digitoitu.

6. Tiedätkö, mitä digitaalisia arkistoaineistoja on tutkijoiden käytettävissä? Entä tiedätkö, miksi juuri nämä aineistot ovat saatavilla? 

Kansallisarkiston digitoinnin alkaessa seurasin kehitystä aktiivisesti. Viime vuosina vastaavaan ei ole ollut mahdollisuutta, joten tietämyksessäni on varmasti aukkoja. Vastaavasti en ole muodostanut kokonaiskuvaa Riksarkivetin ja ArkivDigitalin digitaalisesta aineistosta. 

Käsitykseni on, että nämä kolme toimijaa aloittivat sukututkijoille tärkeimmästä aineistosta. Nykyään ainakin Kansallisarkisto ja Arkiv Digital digitoivat yksittäisten käyttäjien tilauksien perusteella eli kattavuudessa tulee olemaan aukkoja.

7. Muuttuuko arkistojen tehtävä digitaalisuuden myötä? 

Digitaalisuus tarjoaa arkistoille uusia toimintamahdollisuuksia ja tietoisten päätösten tekeminen tehtäväkentästä on olennaista. Kansallisarkisto lähti digitointiin jälkijunassa ja väitti aluperin, ettei se nähnyt tehtävänään digitaalisten käyttöliittymien kehittämistä. Se ei kuitenkaan tarjonnut pysyviä tunnisteita, jotka olisivat tarjonneet muille toimijoille mahdollisuuksia kehitystyöhön. Viime vuosina Kansallisarkisto on satsannut HTR-hankkeisiin ja rakentanut näille käyttöliittymiä, jotka ovat jälleen puolitekoisia eli eivät esimerkiksi mahdollista tulosten latausta taulukkomuotoon. Eli on epäselvää miten Kansallisarkisto ymmärtää tehtävänsä suhteessa tutkijoihin.

8. Millaiseksi näet historiantutkimuksen tulevaisuuden digiaikana? 

Lähitulevaisuudessa digitaalisuus tarjoaa mahdollisuuden entistä laajempaan aineistojen hyödyntämiseen, sillä niitä on helpompaa sekä läpikäydä järjestelmällisesti että lähestyä HTR:n kautta. Pidemmän aikavälin kehitys on epäselvempää, mutta en usko tekoälyn elinaikani kehittyvän lähteitä yhdistävään järkeilyyn, jolla olisi käytännön merkitystä tieteellisessä tutkimuksessa. Sitä voidaan toki pian käyttää lähteiden luokittelemiseen ja kuvailuun.

Tuomiokirjahaku+ on avattu

Maanantaina Kansallisarkisto julkaisi tiedotteen otsikolla Sisältöhaku yli 7 miljoonaan tiedostoon! Tule testaamaan ensimmäisten joukossa. Kiitos pienelle piirille jaetun linkin tämä ei tullut yllätyksenä, mutta hieman katkerana muistelen alkuvuodesta(?) Kansallisarkiston tilaisuudessa esittämääni kysymystä Tuomiokirjahaun ajallisesta laajennuksesta, sillä saamani vastaus antoi ymmärtää, että tätä jouduttaisiin odottamaan vielä kauan.

Käsialatunnistus (HTR) on edelleen kaukana täydellisestä, mutta henkilöhistorioitsijalle avoin hakumahdollisuus tuomiokirjoihin on taivas ja enkelit, kuten muistaakseni tuoreeltaan totesin. Tähän asti tekemilläni testauksilla merkittävin löytö oli (ainakin) vuodesta 2008 tutkiemieni Belinien yhden yksilön tupsahtaminen Uudenkaupungin porvariksi. Tuomiokirjamainintoja oli niin paljon, että kuolinaikansakin saan melko hyvin selville.

Varsinaiseen omaan sukututkimukseen tehdyt kokeilut toivat mieleen Tuomiokirjahaun testauksen toukokuussa 2024. Sain satoja tuloksia läpikäytäväksi, joten olisi ensiarvoisen tärkeää pystyä lataamaan tulokset siistinä valmiina taulukkona käsiteltäväksi. Taulukon rivit olisi mahdollista järjestää ajan mukaan, toisin kuin Kansallisarkiston käyttöliittymässä, jossa niitä ei edes saa ryhmiteltyä arkistoniteittäin.

Mutta tämä avaus tarkoittaa, että tekosyitä vuodesta 2007 odottaneen Anna Elisa Sareniin tarttumiseen on entistä vähemmän.

Virrenveisuuta ja lopetus

Koulun aikaansaanti Rovaniemen lapsille vuonna 1849 oli saavutus, mutta Johan Bäckwallin ura ei ollut papinvihkimyksen jälkeen edennyt yhtään. Hän oli ollut 8 vuotta appiukkonsa apulaisena. Olisikohan lisäpätevöitymisestä apua? Tai meritoitumisesta oppikirjan tekijänä? Bäckwall lähetti SKS:n arvioitavaksi käsikirjoituksen Uusi aapinen eli opetuskirja lapsille, mutta sitä ei ainakaan samalla nimellä julkaistu (Suometar 5.4.1850).

Tammikuusa 1850 Johan Bäckwall sai viiden kuukauden virkavapauden pastoraalitutkintoa varten (ÅT 18.1.1850). Hän saapui Turkuun 9.3.1850 (ÅT 12.3.1850) ja oli kuukautta myöhemmin saarnavuorossa tuomiokirkossa (ÅT 5.4.1850). Pastoraalitutkinnon hän suoritti 15.6.1850 (ÅT 21.6.1850).

Oliko tällä yhteyttä nimitykseen Pudasjärven katekeetaksi/opettajaksi/luku-papiksi (ÅT 27.9.1850)? Uuden työpaikan myötä kirjoittaminen ainakin aiemmin käytetyllä nimimerkillä jäi. Maamiehen ystävässä artikkelia Mistä Kasvut elävät? (21.09.1850, 28.09.1850, 09.11.1850) seurasi pitkä tauko. Toisella nimimerkillä Johan Bäckwall allekirjoitti Pudasjärven Jokijärvellä 6.5.1851 päivätyn paikalliskatsauksen, joka julkaistiin ruotsiksi (FAT 16.6.1851) ja suomennettuna otteena (Suometar 01.07.1851).

Keväällä 1852 Maamiehen ystävän avustus jatkui:Pekalla oli oma keinonsa saada lapsia, nuorukaisia ja miehiä viinan juontia karttamaan (01.05.1852), Ketusta (22.05.1852), Talin puhdistuksesta ja kynttiläin teosta (26.06.1852), Muutaman juomarin elämäkerta (03.07.1852 ja 10.07.1852), Katoliikiläisistä eli Paavin uskousmenoista (10.07.1852, 17.07.1852, 24.07.1852), Köyhyydestä ja kerjäämisestä (24.07.1852, 31.07.1852, 07.08.1852), Kunnioita isääsi ja äitiäsi, ettäs menestyisit ja kauwan eläisit maan päällä (Yhden merikapteenin kertoma) (28.08.1852), Muutamista naimisasioista Korpelan kylässä (04.09.1852, 11.09.1852, 18.09.1852, 25.09.1852), Elkäät tuomitko ettei teitä tuomittaisi (23.10.1852).

Pienen tauon jälkeen ilmestyivät tekstit Vähäköstä niitä on jotka autuaiksi tulevat? (26.02.1853, 05.03.1853), Mitenkä renki Lauri Heimo tuli talolliseksi (19.02.1853, 26.02.1853, 12.03.1853), Poika ja kukkainen (04.06.1853), Paljo se viinaryyppy kuitenki maksaa (11.06.1853), Koti (18.06.1853, 09.07.1853, 16.07.1853, 23.07.1853, 30.07.1853, 13.08.1853)

Lopputalvesta 1853 Maamiehen ystävän avustus vanhalla nimimerkillä alkoi jälleen: Muuan sana Messingistä (06.03.1852), Hevoisen suun vioista (13.03.1852), Työn arvosta (20.03.1852), Muuan sana kirkko-veisuusta (24.04.1852). Viimeksi mainitun Johan Bäckvall aloitti lauseella "Tasanen ja kaunis veisuu tekee Jumalanpalveluksen kirkossa hartaaksi" ja lukija osaa jo odottaa vastaesimerkkiä.

Mutta kun hartaus ja Jumalanpalvelus ei ole veisuulla tarkoituksena, silloin pidetääsi veisua mahtina, ja tavallisesti on se paras veisuumies, joka enämmin kuin muut jaksaa huutaa. Arvattavahan on, että semmoinen veisuu sekoittaa sen yhteisen Jumalanpalveluksen ja senki hartaan mielen, ja on siis pahennus kirkossa, varsinki kun veisuu erkanee äänissä ja itse nuotissaki erisuuntia juoksemaan. Tämä tapahtuuki silloin, kun yksi ja toinen kokee päänsä jälkeen veisatessaan nuottia mutkitella sillä muka sitä kaunistellakseen, joka kuitenki tekee veisuun tuhatta hullummaksi.

Tähän näyttää päättyneen Johan Bäckwallin monivuotinen Maamiehen ystävän avustaminen. Lehteen tuli uusi päätoimittaja, mikä on voinut vaikuttaa asiaan. Merkityksellistä oli myös se, että Jokijärvellä olo ei muodostunut pitkäaikaiseksi vaan Johan Bäckwall erosi virastaan ja määrättiin "väli-ajan saarnaajan toimitusta pitämään maa-kappalaisen virassa Oulussa" (MY 16.4.1853). Vuotta myöhemmin hänet määrättiin väliajan-saarnaajaksi Oulunsaloon (MY 22.4.1854). Tämä sijaistus sujui niin hyvin, että hänet sijoitettiin Oulunsalon kappalaisen vaalisijalle ja hän voitti vaalin yksimielisesti (MY 2.9.1854; MB 15.3.1855). Pian tämän jälkeen hänet nimitettiin myös kolmannen tarkk'ampujapataljoonan saarnaajaksi (KT 28.4.1855). Perhe oli Oulunsalossa, kun 19.8.1855 syntyi tytär Alma Augusta.

Oulun seudulla asuessa ei ollut enää syytä avustaa Kuopiossa julkaistavaa sanomalehdessä, kun kaupungissa oli oma suomenkielinen sanomalehti, jonka päätoimittajaksi Bäckwall valittiin Päiviö Tommilan (*) mukaan vuoden 1854 alussa. Tommila kertoo myös, että "Bäckwall loi suurta suosiota naaneen talonpoikaisen tietomiehen Toimelan Eliaksen, joka vuodesta 1855 vuoteen 1863 lähes joka toisessa numerossa kertoili Laajalan kylän asukkaille tietojaan."(s. 58)

Päätoimittajana olo ei ollut silkkaa kirjoittamista. Viranomaisten päätös sisältörajoituksista tarkoitti, että Oulun Wiikko-Sanomien julkaisun päättyminen näytti varmalta vuoden 1856 lopulla. Tämän Johan Bäckwall mainitsi kirjeessään Zacharias Topeliukselle Oulunsalosta 3.12.1856. Samasta kirjeestä käi ilmi, että hän oli aloittanut Topeliuksen Luonnon kirjan suomennostyön, joka oli mainittu jo keväisessä kirjeessä.

Oulun Wiikko-Sanomia ei ilmestynyt tammikuussa 1857, mutta julkaisu alkoi uudelleen helmikuussa. Tammikuun viimeisen päivän kirjeessä Topeliukselle Johan Bäckwall kirjoittaa "jag åter åtagit mig O. W. S.:mias redaktion". Vuonna 1856 hänestä tuli Oulun kappalainen, mikä helpotti varmasti toimintaa. Lehdistöhistorioiden mukaan hän jatkoi päätoimittajana yhtä kauan kuin kappalaisena eli pesti loppui kun Johan Bäckwall pääsi vuonna 1864 Kesälahden kirkkoherraksi. 

Hitaan alun jälkeen Bäckwall siis pääsi uraputkeen ja eli pitkän elämän, johon varmasti liittyi lisää kirjoittamistakin. Kirjastotietokannoista löytyvät vuonna 1860 ilmestynyt suomennos Topeliuksen Luonnon  kirjasta ja vuonna 1876 julkaistu suomennos edellisenä vuonna ilmestyneeseen Maamme-kirjaan. 

(*) Oulun Wiikko-Sanomia 1829-1879. Oulun lehdistön alkutaival. 1984

Rovaniemelle saatiin koulu vuonna 1849

Maamiehen Ystävän vuoden ensimmäisessä numerossa oli Johan Bäckwallin runo Lukialle (08.01.1848). Yllättävämpää oli se, että ensimmäinen artikkelinsa kertoi Mahometistä eli islamin uskon perustajasta (12.02.1848 , 01.04.1848, 20.05.1848, 27.05.1848). Tavallisempi tarina oli Pekkaki kävi kerran kaupungissa ja oli muka herrana (03.06.1848). Opettavainen oli myös Urhoollinen Mies (17.06.1848), joka oli kuitenkin ajallisesti tai paikallisesti erotettu arkitodellisuudesta, sillä kertomuksessa oltiin kuninkaan alamaisia.

Kaksostyttäret ja veljensä saivat pikkuveljen Pehr Alfred 12.8.1848. Loppuvuodesta Johan Bäckwallin tutulla nimimerkillä julkaistiin vain Muuan sana Teräksen ja Raudan karkamisesta ja kostutuksesta (Maamiehen Ystävä 25.11.1848) ja Suomentamia Runebergin Hirvenhiihtäjistä (Joukahainen 3). Alkuvuodesta Maamiehen ystävässä ilmestyi artikkeli Lakeeramisesta eli Petsingistä / Lakeri-öljystä (fernissa) ja lakeerauksesta (20.01.1849  ja 27.01.1849).

Lopputalvesta (7.4.1849) ilmestyi Suomettaren ensimmäinen paikalliskirje Rovaniemeltä päiväyksellä 21.3.1849. Tekstissä on latinankielinen lainaus, joten jälleen kirjoittajaksi tekee arvata Johan Bäckwallia, appeaan tai vaimonsa veljeä. Pappilaan viittaa myös Suomettaressa julkaistu 14.11.1849 päivätty yksityiskirje, jonka kirjoittaja kävi jo aiemmin usein mainitun Karhu-Pekan luona kertomassa Suomen Talousseuran palkinnosta 30 luodin painoisen hopeapikarin muodossa. Samaan suuntaan viittaavat myöhemmät virkkeet.

Kouluun, jota niinkuin tiedät, olen pitänyt sitte Heinäkuun, mutta ainoasti kadesti viikossa, pyhinä jälkeen puolenpäivän ja koko maanantain, on yleensä kirjoitettu 49 lasta, joista 13 tytärtä. Siitä on ollut paha, etten ole ennättänyt pitää enempätä aikkaa, jonka tähden eivät pitkämatkaset ole saattaneet panna lapsiansa kouluun. Kuitenki on tullut lapsia kolmenki peninkulman päästä. Säiden ja kelin riitto on nyt taas ollut monellaki esteenä. (21.12.1849)

Kouluhankkeesta oli kerrottu Suomettaressa kirjelainauksilla jo 25.5.1849. Koulunpitäjien henkilöllisyys paljastettiin vuoden lopussa.

"Rovaniemen pitäjässä on pyhäkoulu tänä vuonna alulle pantu. Kirkkoherran Apulaisella Bäckwall'illa ja Oppilas Heikel'illä on ansio tämän asettamisesta. Ensiksi nimitetty on myös koulun opettaja. Oppi otetaan suurella halulla nourilta vastaan, ja vanhat auttavat koulua varoillansa. Rovaniemessä on valistunutta, toimekasta ja edespäin pyrkivätä kansaa. Ehkä saamme kohta enemmänki sanomista tästä huvittavasta aineesta." (Suometar 28.12.1849)

Koulun pidosta huolimatta Johan Bäckwall ehti edelleen avustamaan Maamiehen ystävää, jossa hän syksyn aluksi neuvoi Millähän lailla, emäntä kulta, saataisiin voisi paremmaksi (08.09.1849) ja vuoden lopulla Muutamia talon asioita (24.11.1849). Bäckwallin maataloustietouden lähteestä ei ole tietoa, mutta edellä esitetyn perusteella artikkeli Pitäjään Kouluin alkuun saamisesta / Pitäjään Kouluista

(15.09.1849 ja 22.09.1849) perustui tuoreeseen kokemukseen.

Mutta syystä on valitettu, nähty ja kuultu teidänki seassanne, Maamiehet, olevan niitä ymmärtämättömiä, jotka luulevat opin, tiedon ja taidon vahingollisiksi ja näkevät näissä välikappaleet ainoasti toisten ihmisten perokseen. Tähän luuloon lienee se syynä että kun opit ovat kovin tuntemattomia seassanne, ja joka on sattunut näitä vähä enemmän saamaan kun muut kumppaninsa, on tämä niitä pitänyt salaisina, käyttänyt niitä ainoasti omaksi hyödykseen, usein ymmärtämättömien pettämiseksiki; ja vielä seki, että kun joku on oppinut esimerkiksi kirjoittamaan ja vähä tuntemaan lu'un laskua, on tämä ylpeytynyt, heittäynyt herrahtavaksi ja pilaunut tavoissa. Tästäkö lienevät muutamat herratki tulleet vastahakoisiksi talonpoikien opetukselle ja nähneet siitä olevan ainoasti pahennusta.