Ny illustrerad tidningin vuosikertojen 1878 ja 1879 hakemistoissa Suomi on näkymättömissä. Vuoden 1880 numerossa palataan kestosuosikkiin eli Viipurin linnaan.
Numerossa 11 on näkymä Bogskärin majakalle.
Huhtikuun alussa numerossa 14 sai tilaa vielä Helsingissä järjestetty luistelukilpailu, mutta loppuvuodesta näkymiä Suomeen ei enää ollut.
Kyläkirjaston kuvalehdessä 1/1883 julkaistussa artikkelissa on toimituksen nariseva alaviite "Olisimme olleet hyvin kiitolliset tämän kirjoittajalle, jos hän olisi voinut saattaa meidät tilaisuuteen kaunistamaan kirjotusta R...n kuvalla. Mutta R:sta ei liene koskaan valokuvaa otettu. - Tervetulleita ovat Kyläkirjaston Kuvalehteen kirjoitukset kunnon miehistä, mitä säätyä ovatkin olleet, varsinkin jos valokuva kirjoitusta seuraa." Ylenmääräisesti näitä ei julkaistu, joten kierrätän L S-o:n hienon tekstin sellaisenaan.
Mainioita miehiä muistaa jälki-maailma heidän kuoltuansakin. Vaan niitä, jotka elävät kansansa keskuudessa ja vaikuttavat omalla pienellä alallansa, niitä harvat muistavat, kun he kerran kuolevat, vaikka varmaan moni heistäkin ansaitsisi jonkinlaista jälkimainetta. Semmoinen mies oli Taneli Rouvinenkin.
Hän syntyi Kiteen kirkon kylässä v. 1802 isossa Maunulan talossa. Oli 16-vuotias, kun joutui palvelukseen Ilomantsiin kruununvouti Hjerpelle. Tuttavansa olivat tosin kieltäneet häntä ottamasta palvelusta mainitun voudin luona, syystä, että tämä oli tunnettu pikaiseksi luonnoltansa. Mutta R., ollen aina sanansa pitävä, ei nytkään tahtonut rikkoa lupaustansa. Hän otti kun ottikin vastaan tarjotun paikan. Eikä hän koskaan tarvinnut katua sitä, sillä kruununvouti kohteli häntä mitä lempeimmällä tavalla, ja R:kin puolestaan täytti huolellisesti velvollisuutensa. Tässä paikassa hän kumminkaan ei ollut kuin muutamia vuosia, sillä hän halusi oppia jotakin käsityötä, jonka halun hän ilmoitti isännällensä. Tämä suostuikin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hän ei hakisi paikkaa kaupungissa, jossa hän pelkäsi nuorukaisen hyvät tavat turmeltuvan, vaan hankki hänelle paikan erään räätälin luona Iitissä, jossa hän silloin asui.
Oltuansa muutamia vuosia räätälin opissa, meni hän avioliittoon suutarintyttären Eva Exellin kanssa, ja muutti koti-pitäjäänsä Kiteelle. Täällä tutustui häneen ruukin-isäntä Niilo Ludvig Arppe, mielistyi häneen ja antoi hänelle ensin ala-masinistin paikan höyryvenheessänsä Ilmarisessa. Myöhemmin oli hän ruukin hoitajana Ilojan ruukilla ja viimeksi työnjohtajana Möhköllä, jossa hän kuoli v. 1875, 74 vuoden iässä, uskollisesti palveltuaan isäntäänsä 43 vuotta.
Pääpiirteet R. luonteessa olivat jumalanpelko ja rehellisyys. Hänen mielilauseitansa olivatkin: "rehellisyys maan perii", "totuus ei pala tulessakaan."
Ilomantsin pitäjässä, jossa hän eli enemmän osan ikäänsä, olikin hän rehellisyydestänsä yleisesti tunnettu, ja monta tapausta hänen elämästänsä kerrotaan, jotka valaisevat hänen luonnettansa. Näistä mainitsemme muutamia.
Kerran työntarkastuksella ollessansa, souti hän kumppaninsa kanssa järmelle vieraalla veneellä, jossa oli rikkaantunut airo. R. huomasi tämän vasta sitte, kun he palasivat rantaan, ja sanoi toverillensa: "olemme särkeneet airon, tässä on rahaa, vie isännälle." Toveri koetti vakuuttaa häntä, että airo oli jo rikki heidän rannasta lähteissänsä, vaan vastaväitteet eivät auttaneet, kun R. ei sitä ollut omin silmin nähnyt.
Puutteenalaisilta ei hän koskaan ostanut tavaraa halvalla hinnalla, vaan maksoi aina moninkertaisesti sanoen: "tarvitsevan täytyy hengen hädässä myydä vaikka mistä hinnasta, vaan julmasti ja jumalattomasti menettelee se, joka ostaa." Työmatkoillansa ei hän talvellakaan käyttänyt hevosta, kuin ani harvoin, vaan hiihti mieluummin suksilla. Tämä tulikin yleiseksi sanan-parreksi: ei tarvitse enemmän hevosta kuin ukko Rouvinen.
Käytöksessään oli hän aina alhainen, nautinnoissaan itsensä kieltävä. Ei koko pitkässä iässänsä maistanut tilkkaakaan viinaa eikä väkemiä juomia, ei polttanut tupakkaa, ei juonut edes kahviakaan. Tee oli ainoa ylellisyys-ravinto, jota hän nautti, ja harvoin sitäkin.
Lapsillensa, joita hänellä oli 8, oli hän hellä isä, ja koetti hankkia heille parempaa kasvatusta, sen mukaan kuin varansa ja tilaisuus siihen aitaan sallivat. Kernaasti uhrasi hän roponsa yleisiin harrastuksiin. Hänen rakkain kirjansa oli raamattu, jonka hän luki läpi 24 kertaa. Sitä paitsi löytyi hänellä iso kirjasto senaikuista suomalaista kirjallisuutta. Työmiehensä häntä suuresti kunnioittivat; tämän todistaa eräs lause, jonka joku heistä oli lausunut R:n kuoltua :"Johan kaatui sekin pää, ei jäänyt semmoista ukkoa korvan kuuluvalle."
Tämä kaikki miehestä, joka ei ollut käynyt päivääkään koulussa.
Jaakko Fredrik Gutzénin isän kuoltua Pulkkilan lukkarin ja suntion yhdistelmävirka oli auki keväällä 1858 (Suometar 3.4.1858). Virantäyttö ei ollut uutisoinnin arvoista, joten sen vaiheet ja ajoitus eivät ole selvillä. Jakob Fredrik muutti perheineen Pulkkilaan vasta vuonna 1860 (RK 1857-1866, 52).
Pulkkilassa oli useita paikalliskirjeiden kirjoittajia ja vasta vuoden 1863 lopulla Jaakko Fredrik koki paikkakunnan näkyvyydessä olleen niin pitkän tauon, että hän tarttui kynään (Suometar 1.12.1863). Mielenkiintonsa taitaa kiinnityneen käytäntöön kirjoittamisen sijaan. Hän vastasi Oulun läänin talousseuran kokoukseen asetettuihin kysymyksiin (OWS 18.6.1864) ja vuotta myöhemmin uutisoitiin hänen saaneen senaatilta lainaa meijerin perustamiseen (Päivätär 21.10.1865). (Maitotalo perustettiin Kytömäen tilalle, mutta siitä ei tullut kannattavaa (SWL 4.2.1871).) Lyhyeen paikalliskirjeeseen oli aikaa, kun aiheena oli hyväntekeväisyydestä kiittäminen (OWS 10.3.1866).
Varsinainen työkin tuotti välillä ylimääräistä puuhaa.
Kun pastori sairaaksi sattuu, niin silloin saarnaa lukkari, niinkuin tänäki kesänä saarnasi kirkossa ensimäisenä ja toisena sunnuntaina kolminaisuuden-päivästä. (OWS 8.12.1866)
Olisi täältäkin yhtä ja toista mainittavaa, mutta nyt ainoastaan virkkanen siihen mitä J. L. Pulkkilasta kirjoittaa näiden sanomain 49 numerossa viime vuonna, kun hän sanoo Pulkkilassa lukkarin saarnaavan silloin kuin ei pappia ole, ja Piippolan kirkon olleen mennä kesänä usiammat pyhät tyhjänä papin sairastaessa, ikäänkuin ei Piippolan lukkari kykeneisi mitään toimittamaan; vaan minä muistelen, että Piippolassa papin sairastus-aikana ei ole ollut kun yhtenä pyhänä kirkko kiini, muulloin on lukkari pitänyt rukoukset. (OWS 19.1.1867)
Nälän uhatessa syksyllä 1867 Oulun läänissä järjestettiin kokous, jossa Jaakko Fredrik edusti Pulkkilaa (HD 11.10.1867, 12.10.1867, 30.10.1867, 12.11.1867, SWL 5.11.1867, 22.11.1867) Hänet oli syksyllä valittu myös kunnalliskokouksen puheenjohtajaksi (FAT 14.12.1867)
.jpg)
Kirjoitustaitoaan Jaakko Fredrik käytti aiamiehenä ja asianajajana. Tällaisen työn yhteydessä hän lienee löytänyt kopion Siikajoella 20.4.1767 tehdystä ylellisyyttä rajoittavasta sopimuksesta, jonka tekstin hän ajatteli huvittavan Kaiun lukijoita (Kaiku 20.7.1878, 19.10.1878). Oma aiempi suhtautumisensa huvituksiin oli jossain määrin lientynyt, sillä lukkarilassa pidettiin Oulun lyseon hyväksi tapaninpäivän iltahuvit, joissa Jaakko Fredrik "selitti viisaan Sokrateen historian, vertaili Kreikan kansallisia oloja ennen muinoin nykyajan rientoihin ja tuli niin tavoin puhuneeksi suomalaisen hengen ja isänmaan rakkauden herättämisestä." (Kaiku 21.12.1878, 4.1.1879) ja loppiaisena hän oli avaajana ja luennoijana isänmaallisissa iltahuveissa Frantsilassa (Kaiku 1.2.1879). Jaakko Fredrik tuki lyseon toimintaa myös lahjoittamalla sen kokoelmiin vanhan paperirahan (Kaiku 19.4.1879).
Pulkkilassa oli vuosina 1865-1881 ahkera paikalliskirjeiden kirjoittaja, jonka nimimerkki -b -k -n ja sen käyttöaika sopii Jaakko Fredrikiin, mutta kirjoitusten tyyli vaikuttaa erilaiselta. Useammin käytetyllä nimimerkillä allekirjoitettiin avunpyyntö Pulkkilassa tapahtuneen murhan uhrin omaisille (Kaiku 18.10.1879), Pulkkilaa koskevan uutisen oikaisu (Kaiku 07.02.1880, Pohjois-Suomi 14.2.1880, Kaiku 21.02.1880) sekä kirjoitus veropetkutuksesta muuttokirjoilla (Oulun lehti 25.5.1881).
Sanomalehti Tapio esitteli 9.11.1878 Kuopion Kasurilan kylän runoilevan Aaro Nuutisen, joka tunnettiin kyllällä nimellä Arolainen. Todennäköisesti hänen kynästään on Arolainen-nimellä julkaistut runot Runoelma Kasurilan kylästä (Tapio 7.8.1880), Viinasta (Tapio 9.10.1880), Alamieli Arolainen (Tapio 2.3.1881), Valokuvansa nähtyä (Tapio 15.9.1888)
Sen sijaan uudelleen julkaistu olutruno ja viimeisen runon esityskonteksti todistavat sen puolesta, että Pohjois-Suomessa Arolaisen allekirjoittamat runot
Talven tultua (Pohjois-Suomi 17.12.1879) Merta ja venhet (Pohjois-Suomi 17.1.1880), Toivotussana, aijottu suomalaisen tyttökoulun arpajaisia varten Oulussa 18 12/6 79 (Pohjois-Suomi 28.2.1880), Soitimessa käviä (Pohjois-Suomi 12.5.1880), Kilpakosiat (Pohjois-Suomi 16.6.1880), Lapsille (Pohjois-Suomi 30.6.1880), Oluesta ohrasesta (Pohjois-Suomi 27.10.1880), Onnea uudelle vuodelle! (Pohjois-Suomi 5.1.1881) Heikki J-lle 18 19/1 81 (Pohjois-Suomi 15.1.1881), Hölmölän Velho (Pohjois-Suomi 16.3.1881), Muistelma senatori J. W. Snellmannista. Luettu Snellmannin kunniaksi pidetyssä sukujuhlassa Kestilässä 18 24/7 81 (Pohjois-Suomi 21.9.1881)
olivat Jaakko Fredrikin kirjoittamia. Paluustaan runouden pariin todistaa myös se, että hän oli lähettänyt runokokoelmansa tarkastettavaksi SKS:n runoustoimikunnalle, joka ei nähnyt sitä minkään palkinnon arvoiseksi (US 13.6.1881).
Jaakko Fredrik Gutzén kuoli 54-vuotiaana 28.11.1882.
.jpg) |
| Oulun lehti 6.12.1882 |
Samoihin aikoihin, kun Oulunsalon lukkari Jaakko Fredrik Gutzén keskeytti runojulkaisunsa Oulun sanomalehdessä, siinä alkoi ilmestyä varsinaisia paikalliskirjeitään. Näistä ensimmäisessä hän raportoi kirkonrakennuksesta, susihavainnosta sekä lukukinkereillä jaetuista kirjoista Rampa Lauri, Paimelan ukko ja Kolme päivää Sairion kylässä (OWS 21.4.1855). Kaikki kolme kirjaa oli julkaistu sarjassa Raittiuden ystäwäin toimituksia. Myöhemmässäkin kirjeessä esiintyy kinkerien yhteydessä raittiuskirjallisuus (OWS 19.04.1856)
Kirkonrakennusta ei ollut syytä mainita ennenkuin työmaalla tapahtui vakava onnettomuus (OWS 26.5.1855, OWS 11.8.1855)
Täällä sattui tänä päivänä se onnetoin tapaus, että eräs kirkon-työmiehistä nimeltä Johan Piirainen putosi kirkon katto-päreitä naulatessansa ulko-katolta sisä-katossa olevan reijän läpi penkkein päälle lattialle. Takaraivossa näkyi miehellä olevan iso haava, miten aivotkin lienevät; toinen käsi olkapäästä oli ajetuksissa, miten mikin muu paikka lienee. Mies makasi tainnoksissa, eikä se kumma olekaan, kuin kerrassaan suoraan 5 syltää sai pudota alas ja pää vastata niin kovasti penkin korvaan, että se halkesi; muu runko kävi penkin laitaan jossa myös näkyi koloja.
Pari kuukautta myöhemmin kirkko torneineen alkoi olla valmistumassa ja "vanha tapuli, joka jo likimäärin sata vuotta on seisonut, on nyt alas revitty" (OWS 6.10.1855). Viimeinen jumalanpalvelus vuonna 1665 rakennetussa kirkossa vietettiin marraskuun lopussa. Kirkkoa ei oltu purkamassa vaan "aikoo seurakunta sen antaa seisoa muisto-merkkinä niin kauvan kuin se kestää". (OWS 1.12.1855)
Uusi kirkko vihitiin ensimmäisenä adventtina. Samaan tapaan kuin 1700-luvun vihkimysuutisissa Jaakko Fredrik jättää mainitsematta alttaritaulun aiheen: "Myös oli kirkon perässä katseltavana uusi alttari-taulu, jonka kunnioitettavat hyväntekijät olivat lahjoittaneet uuteen kirkkoomme". (OWS 8.12.1855). Vaivaishoidon (OWS 5.1.1856) ja seurakunnan tilastollisten tietojen (OWS 12.1.1856) jälkeen hän palasi kirkon kuvaukseen, mutta keskittyy kokoon, joka oli niin suuri, ettei "vihkimä-pyhänäkään täyttynyt, vaikka kansaa oli keräytynyt kymmeneltä kirkolta." (OWS 26.1.1856).
Samoihin aikoihin Jaakko Fredrik kirjoitti runon Kestilän uudesta kirkosta (OWS 16.02.1856 & 23.02.1856). Kirkon valmistuminen viimeisteli Kestilän eron Pulkkilasta, Jaakko Fredrikin lapsuuden seurakunnasta ja lukkari-isänsä työpaikasta. Runo loppuu viinan varotuksiin ja niihin liittyi myös runo Sala-Rouvareille (OWS 22.03.1856).
Kirkon valmistumisen jälkeen aiheet olivat niin vähissä, että asiaa tehtiin useita vuosia aiemmin löydetyistä plootuistakin (OWS 15.3.1856). Jotain sanottavaa Jaakko Fredrik pitkin kevättä 1856 kuitenkin säännöllisesti keksi (OWS 12.4.1856, 19.4.1856, 3.5.1856, 14.6.1856, 2.8.1856, 27.09.1856). Runosuonikaan ei ollut täysin tukossa ja viinan vastustus sai ensin otsikon Oluesta ohrasesta (OWS 6.9.1856) ja myöhemmin selvemmän Viinan kauhistus (OWS 20.12.1856).
Syksyllä 1856 Jaakko Fredrik otti käyttöön nimimerkin Arolainen, jota hän sittemmin käytti aiempien nimikirjainyhdistelmiensä rinnalla sekä paikalliskirjeissä että runoissaan (OWS 25.10.1856, 04.11.1856). Nimimerkillä ilmestyi myös uudenlainen valistava teksti Turhia luuloja kuolleista maassamme (OWS 27.12.1856)
Usia typerä-mielinen luulee kuolleen kurkistelewan, koluavan ja kakuavan jälkeenkinpäin, varsinkin pimeänä aikana. Ruumiin vaatteet pestään ja savustetaan, ja vieläpä antavat moniaat niitten vaatetten, jotka kuolin-hetkellä olivat päällä eli muina makauksina, (ilman ruttotauditta) olla monet monituiset viikot ulkona huoneesta ja kartanosta semmoisessa paikassa, jossa eivät kenenkään silmissä ole, ettei niihin kukaan kosketteleisi. Ja jos joukun nähtäisiin kuolleen vaatteita, varsinkin niitä, jotka kuollessa päällä olivat eli muita kapineita ilman savustelematta pitävän, niin piankin sanotaan: kyllä nyt saatkin isäksesi pitämistä. Sanalla pitämistä arvellaan jonkun erinäisen ruumiin osan kipeytyvän, eli muitten männingäisten (tattajaisten) päälle ryhtyvän.
Kuolema oli tuolloin läsnä Jaakko Fredrikin elämässä, sillä pikkuveljensä oli äskettäin kuollut.
Toisna perjantaina hukkui sataman ja kaupungin välille kaksi ylä-alkeiskoulun oppilaista, kommissioni-maanmittarin A. G. Nymannin poika Rowaniemestä ja lukkari Gutzenin poika Pulkkilasta, jotka olivat luistelemassa. Viime maanantaina löydettiin näitten ruumiit Hietasaaren ja Korkiasaaren välisestä väylästä. (OWS 15.11.1856)
Vuoden 1856 lopulla Jaakko Fredrik lähetti uuden vuoden runon kahteen lehteen (Suomen Julkisia Sanomia 05.01.1857 & OWS 07.02.1857). Kolmas sanomalehti sai paikalliskirjeen, jossa selostettiin Oulunsalon uuden kirkon kuntoa (Suometar 23.1.1857)
… molempina Joulupäivinä seisoi pakkanen 29:tä asteessa; josta muuttui kaiken kauhiaksi pyryksi, että kirkko sisältä tahtoi kokonaan tulla lumen valtaan. Kirkkomme vaikka uusi, vuonna 1855 rakettu, on kuitenkin aika "harakanpesä" tiheytensä suhteen: ei se näy pitävän vaikka ovet ja akkunat kiini on, ei lunta ei vettä, eikä pieniä lintuja!
Pohtivampaa proosaa edustivat kirjoitukset Muistelma menneistä ajoista, ja uuden ajan tulevaisuudesta (OWS 14.2.1857) ja Onko siitä mitään hyötyä, että paikkakunnista lähetetään kuulumisia ja tietoja Sanomalehtiin? (OWS 28.2.1857). Jälkimmäiseen Jaakko Fredrik vastasi myönteisesti ja jatkoi tiedotusta Oulunsalosta (OWS 21.2.1857, Suometar 06.03.1857, Suometar 20.03.1857, OWS 28.03.1857, Suometar 12.06.1857, OWS 13.06.1857, OWS 08.08.1857, Suometar 14.08.1857).
Keväällä 1857 julkaistut runot vaikuttavat aiempaa kaunokirjallisemmilta. Runot Kauppaansa katuva (Suometar 20.03.1857), Vanha poika pohjolainen (OWS 11.4.1857) sekä Vanha Piika (OWS 18.04.1857) liittyvät rakkauteen ja runossa Kynä omalle maalle (OWS 2.5.1857) kirjoittajaminä on kaukana kotoaan ikään kuin olisi ulkomailla). Runo Huokaus näljän vaivassa (OWS 9.5.1857) on, valitettavasti, lähempänä kirjoitusajan todellisuutta. Runo Karhun taposta (OWS 11.7.1857) näyttää jääneen vuoden viimeiseksi.
Keskellä valoisaa kesää Jaakko Fredrik pohti opastavasti Onko pimeän aika paremmin peljättävää kuin päivänenkään aika (OWS 20.06.1857 & 27.06.1857) vastustaen turhaa pelkoa, jossa "he männingäisiä, aaveja, keijukaisia ja muita manalaisia luulevat liikkeessä olevan, tehden muka jotain pahaa ihmiselle, ja ovat noita muutamat näkevinäänkin". Kirjoitus Mitä talonpoikakin tarvitsee, ja mikä vielä usialta puuttuu? (OWS 18.7.1857 & 25.7.1857) kannusti lukemaan ja oppimaan uutta. Kirjoituksen Kalvaava mato viesti ei ollut yhtä selvä (Suometar 18.09.1857).
Nimimerkillä Arolainen julkaistiin myös Suomettaressa muutamia arvoituksia (29.05.1857 & 07.08.1857).
Sekä sanahakujen että Translocalis-tietokannan perusteella Jaakko Fredrikin julkaisut päättyivät syksyllä 1857. Seuraavan vuoden alussa isänsä kuoli Pulkkilassa ja mahdollisuus siirtymiseen lapsuuden maisemiin avautui. Vielä keväällä 1859 Jaakko Fredrik näyttää kuitenkin olleen Oulunsalossa.
Varkaan käden kautta poistuli yöllä 12:sta päivää vasten tätä kuuta allamainitun kartanopuodista: lammasnahka turkki mustalla vapriikin verka-päälisellä mustan rimmin=nahka kauluksen ja ympärys-nahkain kanssa, ja vaalian harmaja helmavaatet, vaimonpuolen mustat kengät harmajalla puolivillasella vuorilla, 5 miehenpuolen liina-paitaa, 1 alushousut, 1 isomman liharaajan, leipiä, pellavan sydämiä j. n. e. Joka mainituista kaluista ja varkaasta tiedon saisi, antaisi kunniallisen palkinnon ilmiantajalle. Oulunsalosta 15 p. huhtik. 1850. J. F. Gutzén. (OWS 16.4.1859)
Julkaistuani viime viikolla tekstin Kuoliko Magdalena Heinonen 105-vuotiaana? innostuin lisäämään vanhoinkin teksteihin tunnisteen pitkäikäiset. Eli huomasin, että tämä uutistyyppi on kiinnostanut minua(kin) jo pitkään ennen väitöskirjani Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791 yhden alaluvun kirjoittamista. Läpikäynnissä huomasin myös C. A. Gottlundilta lainaamassani tekstissä Yksi 112 vuuen vanha ukko loppukaneetin
Vuonna 1754 eli niinikkään yksi toinen vanha mies Paltamossa, joka silloin oli jo 113-vuuen vanha, milloin hään siitten lie kuollut ei myö tiiätäk. (Lue: I Jesu namn! Historisk och Oeconomisk beskrifning öfwer Kajaneborgs Län, under Per Kalms praesidium, af Erik Castren. Åbo 1754, p. 10.)"
Vuonna 2009 vanhan opinnäytteen tarkistaminen olisi vaatinut vaivaa, kun taas nyt sen saa digitoituna eteen alle minuutissa. Erik Castrén oli kirjoittanut opinnäytteensä Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer Cajanaborgs-län kotiseudustaan eli kirjattu tieto ei ollut kulkenut hirvittävän pitkän polun läpi. Hänen mukaansa
Maa sijaitsee terveellisen ilmapiirin alla. Tästä kertoo se, että täällä on useita 70–80-vuotiaita vanhoja miehiä, kahden Paldamon pitäjässä asuvan maanviljelijän lisäksi, joista toisen sanotaan olevan jo 113-vuotias ja toisen 99-vuotias. Nämä ovat edelleen melko vahvoja ja liikkuvia. Jälkimmäisellä on elossa 90 lasta ja lastenlasta; hänen vaimonsa kuoli vain 8 vuotta sitten, kun hänen oletettiin olevan joitakin vuosia yli 80-vuotias. Heidän ruokavalinsa ei erityisesti eroa muista, paitsi että he olivat aina siinä määrin varakkaita, ja jopa hätävuosina heillä oli jonkin verran viljaa eikä heidän ei tarvinnut elää pelkästään pettuleivällä. Lisäksi he, kuten lähes kaikki seudun asukkaat, ovat suuria maidon ystäviä, josta täällä säästetään kesällä suuri osa talveksi; joten varakkaimmat talonpojat ovat harvoin ilman piimää.
Hiski-haku Paltamon haudattuihin tuo tosiaan esiin hämmentävän paljon iäkkäitä. Castrénin erikseen mainitsemat miehet lienevät leski-isäntä Petrus Pehrs Tolonen, joka kuoli Ristijärvellä 100 vuoden ja 9 kuukauden iässä 21.1.1756 ja Veneheitossa asunut leskimies Påhl Jöns Lämsä, joka kuoli 113-vuotiaana 2.1.1755.
Petrus eli Pekka Pekanpoika Tolonen on saanut Geni-profiilin, mutta siihen linkitetyissä rippikirjoissa ei ole syntymävuottaan eivätkä ne kerro elämästään ennen vuotta 1731. Tuolloin lapsensa olivat jo aikuisia, joten en tiedä millä perusteella heidät on yhdistetty perheeksi. Ilmeisesti hautausmerkinnöistä lasketut syntymävuodet sijoittuvat suurta Pohjan sotaa edeltävään aikaan, josta ei ole olemassa kastettujen listoja. Mielenkiintoisesti vanhin Pekalle merkitty lapsi on Reetta, jonka kuoliniäksi laskettiin 101 vuotta ja 6 kuukautta.
Paavo Lämsän geni-profiilissa on mielenkiintoinen tieto lähdeviitteineen: Vuonna 1745 ilmoittaa olevansa 95-vuotias. Miehen oman todistuksen mukaan hän olisi siis kuollut 105-vuotiaana eikä 113-vuotiaana.
.jpg)
Tästä parantamisen tavasta on meille lähetetty seuraavaa kirjotus:
Ne jotka ovat parhaimpia miehiä tässä taidossa olevinaan, ovat ankarat siinä työssä, ja ei ole sen nimellistä tautia, johon nämät ei sano temppunsa tehovan. Sisu-jänteitä koitellaan varpaan kärjillä ja saappaan kannalla. Jos on yskä, niin työnnetään jalat rintaluiden alle, ja kun ei se oikein käy, niin on ukolla terävä suippulauta, jonka hän sinne sysää, sillä siellä on hänen mielestänsä sydän-suoni.
Kerran näjin tuolla lailla miestä kidutettavan. Kiduttaja oli suurin suomalaisia miehiä, kidutettava pitkä ja hoikka kun humaliston salko, 21 vanha nuorukainen. Sille sanoi uro tekevänsä lukkarin rintaa, ja kun hän tiesi nuotissa olevan paasi-nimisen äänen, sanoi hän: nyt käy sillä rinnalla paasia laulaa, mutta pidä vaan se pyhänä, ett'es muolla kun kirkossa sitä te'e. Kirkkoon laulamiseen rakennan rintoja, vaan en mualle. Tuolta mieheltä jäi kuitenkin laulaminen; sillä siitä asti on hän sylkenyt verta ja valittanut vaivojansa. Moni on saanut ijäsen vian sellaisten viisaitten toimeliaisuudesta.
Täm' on outoa oppineesta, herrasmiehistä himeä, asia varsin vaarallinen, tärveliä terveyden, kuin on tässä kerrottuna, vaikka kehnolla kädellä; asia on aivan tämä, talonpojis tavallinen: kuin on kuka "kiininnynnä," jänteet kaikki jäykennynnä kovan raateen rasituksilt, niin kuin vintti violissa, tahi kieli kanteleessa pinkoitettu piukemmaksi. Hän siit' menee miehen luoksi, semmoisen jok' selvimmästi, tarkoin tietää temput kaikki, avut tähän ahdistukseen; niin kuin tohtori totinen hän siit' alkaa aika lailla varsin häntä vanutella kohta lailla kauhlotella sekä selän polkemalla, että vatsan vääntämällä, muitten jäntein murjomalla, että suonet sulaisiivat, jänteet kaikki vivuisivat, hermot tulis helkemmäksi.
Kuullut olen kuinka moni varsin on niin vakuuttanut, että oisikiin jo ollut kauvan aikaa kannettunna mullan alle muuttumahan, ellei olis ennättänyt apu tähän ajallansa, jonk' on varsin vakuuttanut hälle, hänen auttajansa terveydens teroittaja polkumiehinsä polonen.
Vaan et'tää on vaarallinen, edenkiin ois estettävä polkeminen selkä puolta rinnan, vatsan kopristukset. Typeryys on tyly tässä tehnyt töitä tehoisia kamaloita kauheimpia. Reisi rauhasten revennyt. Poleppa vaan selkä puolta, niinkiin kovin kouristele, että sattuu selkäruodon alle varsinkiin vaikutus; munaskuihin mullistukset, viellä vika pernahankin.
Mikäs siitä sitte seuraa (!?) tietänevät tietomiehet, tohtorit sen tuntenevat; teille myöskin tämä tieto olis vasta varoitukseks, jotka hullut huusailette, toisianne turmelette, ruman taval' runtelette, niinkuin hierotaan hevoista lamautunta lavoiltansa.
Kirjoittaja myöskin ollut onnetoin niis' osallinen, saanut siitä saaliiksensa selkä vamman vaarallisen. Tää on keino kelvotompi, parannukseksi pahimpi, tyhmän kansan typeryyttä. Heittäkäät te siis jo hiiteen tapa tuhma turmeleva, te kuin ootte olevanne ukot uhkiat urohot. Tuo on tapa ennen ollut aina akkojen asia, eihän miehet millonkana sinä ilmoina ikänä tuolla lailla tallustele, ihmisraajoja rakenna varsin karhun kantapäillä, kontion kovan käsillä.
