Sotakomissaari ja vaimonsa

Matti Wallalla on virkamiesmatrikkelissaan epätavallisen niukat tiedot vuosina 1792-94 Piikkiön ja Kaarinan nimismiehenä ja sotakomissaarina toimineesta Michel Melanderista (s. 1761). Onnistuisiko lisätiedon löytäminen?

Turun suomalaisessa seurakunnassa vihittiin 8.6.1788 Kastelholman linnan vahtimestari Mich. Melander ja neito Fredrika Christina Forsberg. Mannermaa ei ollut Michelille vieras paikka, hän oli ollut kirjurina Perniössä vuonna 1784, jolloin rippikirjaan oli merkitty syntymäpäivä 31.1.1759 (RK 1782-1789, 245). Vuonna 1766 syntynyt Fredrika Christina, joka toisinaan oli Christina Fredrika, oli asunut Turussa viimeistään 1782, jolloin hän pääsi ripille v. Glanin taloudessa (RK I Aa1:8, N:o 51, rippilasten lista;  I Aa1:9, N:o 131/314; I Aa1:11, N:o 130/315). 

Avioliiton jälkeen Michel Melander oli Turussa kanslisti vuosina 1789-1790 (RK I Aa1:14; I Aa1:12, N:o 79/813.814). Kaarinassa hänelle kirjattiin syntymävuosi 1759 ja vaimolleen syntymäpäivä 12.11.1764 (RK 1782-1793, 55)

Syksyllä 1793 luettiin kaikissa Turun ja Porin läänin kirkoissa 13.8.1793 päivätty kuulutus, jossa kerrotiin, että Melanderin vaimo Fredrica Christina Forssberg oli asetettu Turun kämnerinoikeudessa syytteeseen väärennöksestä. Asian käsittely oli kesken ja Forssberg oli ilmoittanut olevansa Porissa porvari Adolph Lundbergin luona. Porin maistraatti oli kuitenkin kertonut, ettei kaupungissa ollut kyseisellä nimellä varustettua porvaria. Michel Melanderilla ei ollut vaimonsa olinpaikasta parempaa tietoa, joten Fredrika Christina Forssberg etsintäkuulutettiin virallisesti. Tuntomerkkeinään noin 25-vuoden ikä, keskimittaisuus, suuret vaaleansiniset silmät, vaaleat hiukset ja kulmakarvat.

Tämän jälkeen kumpaakaan ei löydy Familysearch-indeksoinneista, mutta sotakomissaari M. Melander Turusta oli syksyllä 1794 Tukholmassa (Dagligt Allehanda 5.8.1794).

Korkeasaaren ensimmäisistä karhuista

Sain jonkin aikaa sitten tiedustelun Korkeasaaren ensimmäisistä karhuista. En pystynyt vastaamaan varsinaiseen kysymykseen, mutta kertynyt materiaali on kierrätyskelpoista.

P. Nordmannin Opas Korkeasaarella (1892) kertoo, että arkkitehti F. Mieritz oli lahjoittanut eläintarhaan kaksi naaraskarhua 24.9.1888 ja sinne oli ostettu koiras 9.5.1890 Pietarin zoologisesta puutarhasta. Jos päivämäärä viittaa karhujen saapumiseen, niin se ei ole tuottanut yhtä ainutta uutista. Kävijäkausikin oli tuolloin lopullaan.

Ainakin yhden raportoijan mukaan karhut nukkuivat talviunensa Korkeasaaressa. Toukokuuhin mennessä ne olivat saaneet nimet Mischa ja Mascha (Päivän uutiset 22.5.1889) Karhut olivat vielä pentuja, sillä kesän alussa

Tornilinnan varsinaisina asujaimina on kuitenkin kaksi karhunpentua. En ole tullut kysyneeksi, kuinka vanhoja ne ovat, mutta ne ovat nykyjään suurta koiraa runsaammat. Kaksi varsin vallatonta veitikkaa, jotka eivät päivän pitkään tee muuta kuin tanssivat, lyövät painia ja kerjäävät. Tanssivat ensin hetkisen ja nousevat sitten kahdelle jalalle pyytämään palkkaansa. (US 4.6.1889)

Uroskarhun saavuttua uutisoitiin luonnottomasta äidistä:

Luonnoton äiti. Paljo syitä on epäillä, että eräs äiti on tehnyt lapsensa murhan, sanoo Hbl. Eikä siinä kyllin, ompa syytä otaksua että tuo luonnoton äiti on syönytkin lapsensa.

Tarkemman tutkimuksen tapahtuessa, joka äsken on pantu toimeen äidin asunnossa, jossa se on toista kuukautta elänyt lapsensa kanssa kahden, löytyi näet äiti yksin, ja lapsi oli kokonaan hävinnyt, vaikka sieltä vähää ennen oli kuulunut noita pienokaisten heikkoja elinmerkkejä, valitusta ja kirkunaa.

Aviopuoliso, jota perinnöllisen hurjuutensa tähden on pidetty erillään lapsen pienenä ollessa, ei ole tehnyt äitiä vastaan mitään edesvastausvaatimusta, vaan etää yhä paraimmassa sovussa luonnottoman puolisonsa kanssa.

Kysymyksessä oleva lapsensamurhaaja on nimeltään Mascha ja se asini Korkeasaaressa. Asiasta ei tule poliisitutkintoa eikä oikeudenkäyntiä, koska Mascha on — naaraskarhu.(Päivälehti 27.2.1892)

Viisi vuotta myöhemmin

Helsingin anniskeluyhtiö, jolla on eläintarha Helsingin lähistöllä olevalla Korkeasaarella, lahjoiti tuonoin Ruotsiin naaraskarhun nimeltä Masha, joka siellä sai pentuja. Mutta äkkiä ne katosivat ja vaikka niitä kuinka haettiin, pysyivät ne sittenkin kätkössä. Luultavasti Mascha oli pistellyt perilliset poskeensa.

Helsingissä kävi yhtä hullusti. Misha oli yksin kun Mascha oli matkustanut ulkomaille ja toivottiin, että nyt olisi rauha maassa. Tuonoin syntyi kaksi pentua, mutta kun ne olivat 10 päivän vanhoja, olivat nekin kadonneet muorin — vatsaan. (Haminan Sanomat 13.3.1897)

Yhteisiä merkkipäiviä vuosina 1835-1843

Vaikka keisarin valtaanastumisen vuosipäivä ei ollut Suomessa ortodoksisten kirkkojen ulkopuolella juhlapäivä, ainakin Helsingissä järjestettiin 2.12.1835 maljojen nostoa ja kaupungin juhlavalaistus.

Wikimedia

Turussa porvaristo teki juhlanaiheen kruununperijän avioliitosta eli järjestivät 28.4.1841 tanssiaiset Seurahuoneella, jonka eteen järjestettiin liekeissä olevaa temppeliä esittänyt valaistus, jonka kuultokuvassa oli nuorenparin nimikirjaimet ja ruotsinkielinen runo. Kaupunki oli muutenkin juhlavalaistu. Seuraavana päivänä juhlivat kaupunkiin sijoitetut kasakkajoukot, jotka m. m. järjestivät ratsastusnäytöksen. [2] 

Helsingissä häitä juhlittiin kruununperijän syntymäpäivänä 29.4.1841 korkeimpien viranomaisten kesken ja kaupunki oli juhlavalaistu.[3] Edelleen samasta syystä järjestettiin Helsingin yliopistolla juhlatilaisuus keisarinnan nimipäivänä 3.5.1841 ja illalla kaupungin julkiset rakennukset oli juhlavalaistu ja monet yksityiset talot samoin. [4]

(Yliopistolla pidetystä puheesta nostettiin myöhemmin julkisuuteen sukututkimuksellinen yksityskohta. Oli mainittu morsiamen olevan Kaarle suuren jälkeläinen ja molempien puolisoiden olevan 10:nnessä polvessa Kustaa Vaasan jälkeläisiä [5])

Suomenkielisen raamatun 200-vuotisjuhlaa vietettiin valtakunnallisesti 31.7.1842.[6]

Aleksandra ja Nikolai
Wikimedia

Vallanperijän esikoistytär Aleksandra syntyi 30.8.1842 ja esikoispoika Nikolai 8.9.1843. Jälkimmäisen syntymän johdosta järjestettiin Suomen evankelisluterilaisissa seurakunnissa kiitosjumalanpalvelukset, jotka määrättiin 25.10.1843 kiertokirjeissä Turusta ja Porvoosta.[7] Helsingissä kiitosjumalanpalveukset pidettiin ortodoksissa kirjoissa 15.10.1843 ja evankelisluterilaisissa 22.10.1843. Yliopistolla järjestettiin puhe- ja musiikkitilaisuus 27.10.1843.

Turussa kiitosjumalanpalveluksen päivää 12.11.1843 juhlistettiin kulkueilla ja juhlavalaistuksella.[9] Vaasassa juhlapäivä oli viikkoa myöhemmin ja juhlavalaistuksesta nauttineita oli runsaasti kaduilla.[10]

Ainakin Helsingissä keisarin nimipäivää 18.12.1843 juhlittiin suurilla tanssiaisilla. Satamassa olleet laivat liputettiin ja kaupunki oli illalla valaistu [11]

[1] Finlands Allmänna Tidning 05.12.1835 no 283; Helsingfors Tidning 05.12.1835 no 95
[2] Åbo Underrättelser 01.05.1841 no 34; Finlands Allmänna Tidning 04.05.1841 no 101
[3] Finlands Allmänna Tidning 01.05.1841 no 99
[4] Helsingfors Tidningar 05.05.1841 no 35; Finlands Allmänna Tidning 04.05.1841 no 101[5] Helsingfors Morgonblad 17.06.1841 no 44
[6] 1842: Juupelijuhla
[7] ÅCB X:189; BCB 136 (25.10.1843)
[8] Helsingfors Tidningar 25.10.1843 no 83; Finlands Allmänna Tidning 28.10.1843 no 251
[9] Åbo Tidningar 15.11.1843 no 89; Helsingfors Tidningar 18.11.1843 no 90

[10] Helsingfors Tidningar 29.11.1843 no 93

[11] Finlands Allmänna Tidning 20.12.1843 no 296

Esimerkillinen torppari Viitasaarelta

Viitasaaren kastettujen kirjan mukaan Haapaniemen torpassa syntyi 2.1.1800 Matts Liimataiselle ja Ester Niskaselle Henrik-poika. Seurakunnan lukkari Konstantin Sarlin kirjoitti elämästään 54 vuotta myöhemmin näin:

Kolmekymmentä vuotta sitte läksi Heikki vähäisenä poikaisena kerjäämään. Tätinsä teki hänelle pikkuisen pussin selkään, johon Heikki keräsi tähteet almu-muruistaan, jotka hän sitte möi ja ennen pitkää palasi muutama rossa lakkarissa maailmalta isänsä luokse, joka oli vanha köyhä sotamies ja asui Rasila-nimisessä torpassaan. Muutaman vuoden perästä kuoli ukko ja Heikki alkoi piirtää syviä ojia kankaille ja korpihin, pani koko joukon metsää sarkoihin ja ennen puoltakymmentä vuotta lisääntyi Rasilan sangen vähäiset pellot ja niityt monenkertaisesti. Navetta pantiin seka-sonnalle ja raavaita hankittiin koko karja. Näin tavoin voimistui pellot aivan äkkiä, semminkin kuin Liimatainen pitää 10:nen sylen levyiset sarat ja 6:den vieläpä 7:täkin korttelia syvät sarka-ojat.

Niittyjä on vielä viime-vuosiin asti lisätty, joita nyt jo on 20 lato- ja 6 haasia-alaa. Rasilasta virsta matkaa, on Kivisuo-niminen neva, joka, erinomattainkin tulvan aikana, on melkein veden varassa. Tästä nevasta on Liimatainen lukemattomien ojain, polvien, sulkuin ja piirrosten kautta johdattanut veden torppansa peltoin ympärillä oleville hiekka-kankaille ja louhuahoille. Likinnä nevaa on korpi-maita vähän verran, joita Liimatainen ensin viljeli ja poltteli, laski sitten veden näihen poltettuin suomaiden ylitse juoksemaan mainituille kankaille ja ahoille, jotka kaikki ovat syvillä ojilla varustetut, sillä tavalla, että veto-ojat ovat niittymaan laidoilla ja sarka-ojat poikki niityn. Näin tavoin on helppo vettä sulkea ja päästää, niinkuin tarvis vaatii. Kuin esim. keväillä, lumen jotenkin sulattua, pannaan vetoojain yläpäät joka saran kohdalta kiini, niin nousee vesi saroille ja sulattaa sekä lopun lumen että roudan maasta, joka sangen suuresti auttaa nurmen kohoamista. Talvella on ojat arvattavasti kaikki auki, muutoin ylänne kasvais ja turmelis heinän juuren. Kuin nyt palovesi muutaman ajan seisoi näillä kovaluontoisilla mailla, alkoi ne tasoittua ja nurmi juurtua, ja ovatkin nyt paraita nurmi-niittyjä. Poutakesinä kuivaa mainittu kivisuo niin, ett'ei vettä saadakkaan kuin sangen vähä, josta syystä ne alimaiset niityt eivät kasva kuin puolen tavallisuudesta. Ja onki ne alimaiset niityt eli noin 5 lato-alaa senkaltaista kangasmaata, jonka hongista Rasilan nykyinen kartano on enimmäksi osaksi rakettu. 

Viimeisinä vuosina on Liimatainen johdattanut veden niittyinsä läpi niin pitkälle, että yksi syvä oja kulkee kartanoon, navetan alaitse ja saunan editse pihapellon niskoille. Tästä piha-ojasta juo lehmät ja kylpee väki. Lehmille ei hän anna kuin kylmää vettä, hiukan olkia, vaan runsaasti nurmi-heiniä ja suurusta. Navetta on, kuin jo sanottiin, sekasonnalla, irtonaisilla soimilla varustettu ja niin aidattu, että joka lehmä pääsee parrestaan vesiojalle. Lehmiä ei pidetä kiini kytkyessä, vaan ne sopuisimmat keskenänsä ovat aina eri-kujassaan. Navetta on sangen suuri. Pellavia ja liinoja ei hän kasvata eikä liioin pyydä kaloja, ehkä järvi on aivan pellon alla. Kaikki vaateaineet ostetaan ja valmistetaan sitten kotona. Samate ostetaan myös suola-kala. Renkiä ja piikaa ei hän suvaitse, vaan kaikki työt kuin vieras väki tekee, tapahtuu summa- eli urakkakaupalla. Suo-mutaa ajattaa hän sangen paljon joka vuosi. Voita on Liimatainen vuodessa myönyt noin 30 ja 40 leiviskää, vaan viimeisinä poutakesinä vähemmän, 10:nestä ja 12:ta lypsävästä lehmästä.

Näin on tämä Heikki Liimatainen köyhästä kerjäläisestä, oman toimensa ja ahkeruutensa kautta, Jumalan suomasta, keltään neuvoa kysymättä, joutunut varakkaaksi. Hänellä on myöskin jo 6 lasta, joista vanhimmat alkavat auttaa työkomennossa.

Olis suotava että monet maamiehistämme, joilla sattuisi olemaan tämän kalttaiset maanpaikat ja luonnon etuudet, koettaisivat Liimataisen keinoa vaurastumiseksensa.

Toivottava olis myöskin, että Liimatainen toimensa ja uutteruutensa vuoksi, jolla hän on monta muutakin pitäjämme asujamista hyödyttänyt, semminkin niittymaiden saattamisessa parempaan kasvuun päällys-veden ja oja-sulkuin kautta, muistettaisiin jollakulla kehoituksella Keisarilliselta Huoneenhallitus-Seuralta Suomessa.  (Suometar 10.3.1854)

Viitasaarella on useampi Rasila-nimisiä torppia. Heikin Rasila oli Haapaniemen kylässä (RK 1846-1855, 428). 

Helsingin Kilu-Kalle

Tuossa sattui mieleeni kaksi miestä, toinen eli seudullani, kutsuttiin "Rampa-Jussi", toinen taas Helsingissä, tunnettu nimellä "Kilu-Kalle". Nämät miehet ei kuuluneet enää lain alle, ne saivat puhua mitä lystäsi, tehdä mitä tahtoi, jos ei vaan kenenkään henki ollut vaarassa. Jokainen nauroi heidän puheillensa; joka taas ei viitsinyt kuullella heidän laverruksiansa, hän väisti pois. (Uusi Suometar 15.5.1878)

Pidempi kuvaus Helsingissä viimeistään vuonna 1865 liikkuneesta Kilu-Kallesta on F. H. B. Laguksen kirjassa Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta (1924). Lagus väittää, ettei kukaan tiennyt miehen oikeaa nimeä. Näin, vaikka hautajaisissaan oli "tavattoman suuri saattojoukko". Mitä mahdettiin merkitä haudattujen listaan?

Laguksen mukaan Kilu-Kalle "osasi käyttäytyä niinkuin ylhäisön mies. Puhui ranskaa kuin oikea pariisilainen ja lasketteli kohteliaisuuksia kuin hoviherra." "Hänet näki joskus puettuna hienoon pukuun, kiiltopaitaan ja -kaulukseen. Sellaisena hän käyttäytyi kuin hienosti sivistynyt ylimys. Seuraavana päivänä hänet voi nähdä hoipertelevan mitä viheliäisimmissä ryysyissä, likaisena ja repaleisena. Hän oli juonut hyvät vaatteensa, jotka joku ystävä oli hänelle lahjoittanut. Mutta repaleisena ryysyläisenäkin hän käyttäytyi kohteliaasti ja hienosti."

Talvisin mies asui pienessä turvekattoisessa hökkelissä Snellmanin- ja Vironkadun kulmassa. Keväisin ja syksyisin puolestaan Suomen pankin paikalla olleella narinkkatorilla vanhassa kuomureessä, josta oli jäjellä vain reen laidat, pohja ja kuomu. Kesäasuntonsa oli Punavuoreen "sokeritehtaalta tuotu, aukealla kedolla oleva iso tynnyri, jossa raakasokeria oli saapunut ulkomailta Suomeen. Tynnyrin toinen pohja oli poissa. Olkikupo oli levitetty vuoteeksi ja koko kesähuvilalla oli se oivallinen etu, että avoimen puolen sai kääntää tyyneen päin, ettei tuuli tuonut sadetta sisään. "

Viimeinen Laguksen kertoma anekdootti sijoittuu vuoteen 1875. Matti Kurikka, joka kävi koulua Helsingissä 1870-luvun lopulla, kirjoitti kokoelmaan Pilven hattaroita. Pieniä kyhäelmiä (1886) jakson "Kilu-Kalle". Nimihenkilö oli "hyväntahtoinen mies, jolle ilkeät ihmiset antoivat Kilu- Kallen haukkuma-nimen", joka oli kuollut kolme vuotta aiemmin. Kurikan kertomuksessa Kilu-Kallen vanha Lovisa-äiti asuu pienessä huoneessa pihanperällä "Roopertin kadun varrella". Puolisonsa oli ollut käsityöläinen nimeltä Jacobsson, jonka juovuspäissä antama isku oli tehnyt Kalle-pojasta hassahtaneen.

Usein nähtiin hänen laulavan ja tanssivan nuorien herrojen huviksi. Miksi luulivat ihmiset hänen sitä tehneen? Hulluudestako ? Ei suinkaan! Hän tiesi siten saavansa äidilleen muutaman pennin ansaituksi. Joll’ei hänen askeleitansa kaikkialla olisi rakkaus äitiä kohtaan jolitanut, olisi Helsingin yleisö tuskin tullut häntä huomaamaankaan, ainakaan ei hän olisi Kilu-Kallen nimeä saanut.

Kilu-Kalle on ollut myöhemmin ja muuallakin käytetty nimitys, joten kaikkia tarinoita ei voi liittää Helsinkiin. Laguksen mukaan, "Muutamia vuosia jälkeenpäin yritti eräs typerä ilveilijä anastaa hänen nimensä, mutta oikeaa Kilu-Kallea hänestä ei tullut." 

Augusta Nilsson ja koulunsa Kuopiossa

Pohjois-Savossa 18.5.1906 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Augusta Fredrika Elisabeth Nilsson oli syntynyt 16.3.1835 

Liperissä Anttolan kartanossa ja olivat hänen vanhempansa majuri Henrik Nilsson ja Johanna Floman

Tultuaan äitinsä mukana Kuopioon alotti hän täällä sisarensa Charlottan kanssa v. 1857 pienten lasten koulun samassa talossa Minna Canthin ja Snellmanin katujen kulmassa, jossa J. W. Snellman aikoinaan asui. Tätä koulua hän jatkoi vuoteen 1873 saakka. 

Koulun viimeisenä vuonna Kuopiossa oli toiminnassa myös Edith ja Mimmi Kiljanderin, Viktoria ja Benedicta Steniuksen, Augusta Tuovisen ja Maria Saurenin koulut. Tuolloin:

Ryökkinä Augusta Nilsson'in koulu: 16 oppilasta 7—12 vuoden i'ässä; kaikkein lasten äidinkieli ruotsi. Oppilaat sekä vanhempansa asuvat kaikki Kuopiossa paitsi yksi oppilas joka on Pielavedeltä kotosin. Mainittu ryökkinä ainoa opettajatar. Koulu on ollut toimituksessa 14 vuotta. Oppilaita on koulussa valmistettu alkeisopistoon sekä naiskoulun 1:een ja 2:een luokkaan. (Tapio 7.12.1872)

Syksyllä 1869 koulunkäyntinsä aloittanut Gustaf Enwald ei muistellut Augusta Nilssonia arvostavasti.

Opittuani sisältä lukemaan sekä jonkun verran laskentoa ja kirjoittamista pantiin minut syyslukukauden alussa 1869 neiti Augusta Nilssonin pienien lasten kouluun Kuopioon. Olen aikojen kuluessa miettinyt, miksi minut pantiin sellaiseen oppilaitokseen kuin tämä koulu oli, vaikka Kuopiossa tähän aikaan oli paljon parempiakin kouluja, m.m. kimnaasin lehtori Aschanin lastenkoulu, jota pidettiin erinomaisen hyvänä ja jota vanhin veijenikin oli käynyt vuodesta 1867. 

Kouluun tultuani asuin enoni ja tätini luona ja kun neiti Nilsonin koulu oli samalla tontilla olevassa toisessa rakennuksessa, lienee tämä asuntopaikkani läheisyydessä ollut koulu heidän mielestään ollut sopivin ja mukavin heidän nuorelle pojalleen. - Sivumennen mainitsen, että koulu sijaitsi samassa talossa, jossa J. W. Snellman oli asunut ollessaan Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina. Kouluun tuloaikana omisti kummankin talon pika-ajuri Luostarinen, jolla oli useampia hevosia.

Opetuskieli koulussa oli ruotsi ja oppikirjoina käytettiin Z. Topeliuksen luonnonkirjaa, K. G. Leinbergin raamatunhistoriaa, C. Collanin pientä maantieteen oppikirjaa ja pientä katkesmusta. Kaunokirjoitusta ja laskentoa kokonaisilla luvuilla opeteltiin myös. Kaikki oli luettava ulkoa, eikä oppilaille koskaan selitetty luettavan aineen sisältöä. Vaadittiin vain, että he sujuvasti ja oppikirjan sanoilla voivat lausua läksynä olleen kappaleen sisällön. Oppilaita oli koulussa toistakymmentä, enimmäkseen tyttöjä ja vain kolme poikaa. Poikaoppilaat olivat Sortavalan lyseon opettajana v. 1901 kuollut maisteri Filip Relander, Kuopion kaupunginlääkärinä kuollut Gustaf Forsten ja näiden muistelmien kyhääjä. 

Tytöistä mainittakoon Kuopion silloisen lääninkamreerin Karl Otto Helsingiuksen tytär Eugenia, joka myöhemmin meni naimisiin insinööri Uno Aleksanteri Gyllingin kanssa. Heidän poikansa Edvard Otto Wilhelm Gylling, s. 30/11 1881, filosofian tohtori ja tilastotieteen dosentti yliopistossa, otti osaa kommunistien toimintaan 1918 ja pakeni Venäjälle, jossa on toiminut jonkinlaisena ylempänä virkamiehenä Venäjän-Karjalassa, mutta on äskettäin karkoitettu sieltä pois. 

Toinen tyttöoppilas oli kuopiolaisen kauppiaan tytär Ida Lundeman, joka käytyään Kuopion tyttökoulun, toimi kansakoulunopettajana Kajaanissa ja meni siellä naimisiin myöhemmin lääninmaanmittarina kuolleen Karl Harlinin kanssa. 

Tässä koulussa opiskelin 2 1/2 vuotta ja suoritin lukuni ruotsinkielellä. (Savo 18.3.1936)

Kansallismuseon vahtimestari Kuittinen

Karl Vilhelm Kuittinen syntyi 20.4.1852 Liperissä [1], josta hän muistokirjoituksensa mukaan 1860-luvulla tuli Helsinkiin

ja pääsi suutarinoppiin eräälle sen ajan helsinkiläishienoistolle jalkineita tekevälle mestarille, olivat työlot sellaiset, että nykypolven jalkinetyöläinen tuskin uskookaan. Työpäivä oli melkein pari kertaa niin pitkä kuin nyt ja sällien ja oppipoikain asunto- y.m. olot perin alkeelliset nykyaikaisella silmällä katsottuina. Mutta kun mestarin rautaisen kurin alla oli kestetty pitkät oppivuodet ja vihdoin tultu "ulosoppineeksi" sälliksi ja mestariksi, oli ammattimiehellä työtä kyllä riittämiin.[2]

Päivälehti 30.12.1894

Kuittinen solmi 9.12.1887 avioliiton Hannana tunnetun Eva Johanna Lönnqvistin kanssa.[3] Muutamaa kuukautta myöhemmin hän kuului ammattiyhdistystä perustaviin Helsingin suutareihin.[4] Saman vuoden kunnallisverotuksessa äyrimääränsä oli pieni. [5] Ehkä tämä innoitti uramuutokseen. Vuodesta 1890 Kuittinen toimi Suomen ylioppilasosakuntain kansatieteellinen museon vahtimestarina, mikä ei sekään tarjonnut leveää leipää, sillä "Vahtimestarin pääasiallisimpana tulona oli vapaa asunto. Rahapalkka, joka alussa oli vallan vähäinen, kohosi v. 1892 100 markkaan vuodessa."[6]

Vuonna 1893 kansatieteellisestä museosta tuli osa Valtion historiallista museota, jonka palvelukseen Kuittinen siirtyi. Museolle alettiin heti etsiä paikkaa, mutta kului yli 20 vuotta ennen kuin Kansallismuseo aukesi yleisölle. Vielä vuonna 1904 todennäköisesti riitti yksi vahtimestari, sillä yleisölle oli auki vain kansatieteellinen osasto Unioninkatu 20:ssä.[7] Kolme vuotta myöhemmin oli avoinna myös kulttuurihistoriallinen osasto Hakasalmen huvilassa.[8] Edellisenä vuonna sanomalehdistä löytyy ensimmäinen maininta Kuittisen kollegasta Nikolai Salmesta, joka jo vuonna 1905 ilmoitti osoitteekseen Hakasalmen.[9] 

Suomen kuvalehti 50/1927

Jo vuonna 1912 molemmat vahtimestarit tavoitti nykyiseltä Kansallismuseon tontilta, johon museorakennuksen lisäksi rakennettiin asuntoja henkilökunnalle.[10] Museon ovet avautuivat vuonna 1916.

Vuonna 1927 Karl Vilhelm Kuittinen vietti 75:n syntymäpäivänsä sekä vaimonsa kanssa kultahäitä. Samana vuonna hän jätti toimensa museossa, jonka ohessa hän oli ollut myös vahtimestarina ensin Arkadiateatterissa ja sitten Kansallisteatterissa.[2]

Karl Vilhelm Kuittinen kuoli 84-vuotiaana 21.9.1936.

Vainajassa poistui uuras, itseopiskellut vanhan kansan tervaskanto, rehti ja suoraluontoinen, hyvän voittoon uskova mies, joka jo nuoruudessaan tuli selville että palkkalaisten on joukkotoiminnalla ja sivistystyöllä kohotettava itse omaa asemaansa. Sisältörikkaan ja pitkän elämänkoulun hiomaa ja kirkastamaa vainajaa jäivät suremaan iäkäs puoliso, lukuisat lapset ja lastenlapset.[2]

[1] Liperin kastetut
[2] Suomen Sosialidemokraatti 23.09.1936 no 260
[3] Rafael Olinin kokoamat sukutiedot 
[4] Suomalainen Wirallinen Lehti 06.03.1888 no 55
[5] Hufvudstadsbladet 24.03.1889 no 71
[6] Suomen ylioppilasosakuntain kansatieteellinen museo vv. 1876-1893 / Th. Schvindt ja U. T. Sirelius. 
[7] Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1904
[8] Adress- och yrkeskalender för Helsingfors jämte förorter 1907
[9] Helsingin Sanomat 25.08.1906 no 196; Adress- och yrkeskalender för Helsingfors jämte förorter 1905
[10] Helsingin nimikirja ja suomalainen osotekalenteri 1912