Pilkahduksia esi-isän isovihan pakolaisuuteen

Kun vuonna 2009 julkaisin omakustanteeni Flachsenius, muistiinpanoja, tiesin otsikkoa valitessani, että paljon materiaalia jäi käymättä. Esimerkiksi isonvihan ajasta olin onnistunut vain löytämään leskeksi jääneen esiäitini Elisabet Arensbeckin Aminoff-Winbergin pakolaisluetteloista ja toteamaan, että "Äitinsä kanssa pakolaisapua saaneissa kuudessa lapsessa on siis mukana 5 tyttöä ja Karl, sillä tämän veljet Johan Petter ja Jakob olivat valtion viroissa jo vuonna 1711." (s. 67-68) Johan Petter oli vuonna 1711 ylimääräisenä kanslistina kuninkaallisessa kansliassa ja 16.4.1712 ylimääräisenä kanslistina ja rykmentin tilien tarkastajana Hälsingen ja Gästriken kolmikas- ja viisikäspataljoonassa. (s. 74)

ArkivDigitalin tekstitunnistuksen testailu osui Riksarkivetin Flachsenius-kansioon osoitteessa Personhistoria. Biographica F-I:F11. Jos olen tämän joskus avannut, olen asian unohtanut. Päälimmäisenä on Johan Petterin Ystadissa 18.7.1716 päiväämä kuninkaalle osoitettu anomus. Siinä hän tietenkin selittää menettäneensä omaisuutensa Venäjän vallattua Suomen. Mielenkiintoisempi on väite "olen jo muutaman vuoden ajan ilman mitään palkkaa tehnyt uutteraa palvelusta Teidän Kuninkaallisen Majesteettinne kansliassa". Anomuksesta käy myös ilmi Johan Petterin työtehtävä: registratuurien puhtaaksikirjoitus. 

Tukholmassa 14.7.1716 päivätyssä anomuksessa Johan Petter tarkentaa kansliatyön pituudeksi viisi vuotta. Kanslian asiakirjojen otteessa 5.12.1712 puolestaan sanotaan, että Johan Petter oli tuolloin ollut palkattomassa työssä puolitoista vuotta.

Mukana on myös Johan Petterin tuloksellinen hakemus Turun akatemian kvestoriksi, jossa hän kertoo ennen pakolaiseksi lähtöään olleensa neljä vuotta töissä maaherran kansliassa. Ja uskollisuudenvalansa kuningatar Ulrika Eleonoralle komean allekirjoituksen kera.

Kun tuomiokirjojen sanahaun tulokset esitetään järjellisesti

Luottokorttilasku palautti muistiin, että maksan kuukausittain ArkivDigitalista parikymmentä euroa, joten yritin keksiä sille jotain käyttöä. Viime aikoina pulju on (kai?) mainostanut tekstitunnistetun aineiston kasvua, joten kokeilin sitä sukunimellä Flachsen. Ja kas, tuloksia oli kolme sivua. 

Ensisilmäyksellä tekstiriveissä ei ollut mitään tajuntaa räjäyttävää, ilmiselvästi joku Flachsen, jonka etunimeä en ulkoa muistanut hengaili Växjössä. Mutta alaspäin edetessäni tajusin merkittävän eron Kansallisarkiston sisältöhakudemoon: Tulokset ovat järjestyksessä! Se on siis mahdollista, joillekin.

Tarkemmin sanottuna minulla oli käytössä aakkosjärjestys, jonka sisällä tulokset olivat aikajärjestyksessä. Ylävalikosta olisin voinut valita myös puhtaan aikajärjestyksen tai käänteisen aikajärjestyksen. Ajatella! Aivan kuten Kansalliskirjston digitoiduissa aineistoissa!.

Eikä tässä kaikki! Kun yksittäisen tuloksen avaa, hakusana on korostettu kuvasta ja tekstintunnistus on esillä! Jälkimmäinen olisi mahdollista Astiassa, mutta sisältöhaku avaa näkymän, jossa tunnistettua tekstiä ei näy. Sillä, miksi tehdä asioita hyvin, kun niitä voi vaan tehdä?

Yllätyksellinen kuvan epäluotettavuus

Kaikki kuvat - niin valokuvat kuin piirroksetkin - ovat jossain määrin epätosia, aivan kuten muutkin todellisuuden kuvaukset. Jotain jää ulkopuolelle, jotain korostetaan joko tarkoituksellisesti tai taitamattomalla tekniikalla. Ja niin edelleen.

Joten, kun tällä viikolla otin esittelytekstin kuvitukseksi pyydettyä kuvaa selfienä, muistin, että kuvausetäisyys ja kännykän kameran linssien ominaisuudet tms. tarkoittavat, että kasvojeni eri osat ovat todellisuudesta poikkeavan kokoisia. Tai jotain sellaista olen joskus kuullut. Tottumattomana selfie-kuvaajana yritin kuitenkin epätoivoisesti löytää kuvakulmaa, jossa en näyttäisi idiootilta. Tuloksia puhelimessa selatessani huomasin, että kännykkä erotti minut taustasta, mutta en tajunnut miksi.

Kuvia tietokoneelle siirrettyänikin keskityin ensin murehtimaan kasvojeni muotoa, mutta hetken kuluttua hätkähdin huomatessani, että kasvojeni iho oli kuvassa tasainen ja tasaisen vaalea. Toisin kuin peilikuvassani. Oliko kännykässä automaattinen korjailu kuville, joissa on ihmisiä? Kuvaan niin harvoin ihmisiä, etten tiedä. 

Jos näin on, useat aikamme kuvat esittävät ihmiset siloisempina kuin he ovat. Mikä ei tietenkään ole mitään uutta, sillä valokuvia on retusoitu alusta alkaen. Mutta tarkoituksella ja vaivannäöllä eikä mahdollisella automatiolla. 

Koska en halunnut rasittaa teitä selfie-yrityksilläni, työnsin yhden kuvatiedoston Geminiin ja pyysin siitä piirrosta (cartoon). Tuotos oli valokuvaa parempi, mutta yllättävästi siihen oli ilmaantunut nenäni todellinen punaisuus.

 

Kirjasarja Ruotsin historiasta

Kustaa II Adolfin päivän kunniaksi kirjasuositus Ruotsista. Lokakuun alun reissullani panin parissa museokaupassa merkille Fabian Göranssonin kirjan ja kotiin palattuani sain ilokseni lainattua koko Sveriges fantastiska historia -sarjan pääkaupunkiseudun kirjastosta.

Kirjat Forntiden (2021), Vikingatiden (2022), Medeltiden (2023), Stormaktstiden (2024) ja Modern tid (2025) käyvät läpi koko Ruotsin historian. Esihistorian hieman löyhemmin ja viikinkiajan yhtenä klimppinä, mutta keskiajasta alkaen vuosisata kerrallaan. Kolmessa viimeisessä kirjassa on myös jokaisesta vuosisadasta yleistä (poliittista) historiaa ennen kuin esitellään ajan perhe, joita on läpi kirjasarjan.

Esitys on kuvavoittoinen, joten luin kirjat nopeasti ja vaivatta. Etsin virheitä ja ongelmia, mutta en niitä löytänyt. Minusta kokonaisuus oli mainio ja toimiva. Toinen tuore lasten kirjasarja Ruotsin historiasta odottaa vielä avaamistaan, joten ihan pikkasen ihmettelen, miksi Suomessa tilanne on huomattavasti köyhempi.

Aivan erityisesti pidin kirjoissa siitä, että jokaisen vuosisadan kohdalla selostettiin jonkin asian tekeminen. Menneisyyden ihmiset näyttäytyvät näin tekijöinä ja osaajina, eivätkä surkuteltavina yksinkertaisuuksina. 

Lantin Mikko ja lapsuudenmuistonsa

Ote Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) muistelman Kertoelmia elon alalta osista (Savonlinna 1. & 8.3.1883). Tapahtumapaikkana on Kalvolan Ahlajärven kartano, mutta en Kalvolan haudatuista löytänyt sopivaa iäkästä Mikkoa, joka olisi ollut kartanon alustalainen.

"Noh! mistäs nyt tuuli puhaltaa, koska kerran Mikkokin ilmestyy?" sanoi Luutnanti [Otto Isak Segercrantz (1789-1857)], sävyisesti puhutellen vanhaa Lantin Mikkoa, joka saapui kartanolle. Ukko oli harmaapäinen, pitkä ja vahvantekoinen, elänyt jo kesää pian kahdeksankymmentä, joiden kuluessa oli yhtä ja toista sekä kuullut että itse havainnut. Aikoja jo oli hän vaimonsa, vanhan Ullan, kanssa luopunut torpan pidosta, jossa tätä nykyä vävynsä toimiskeli. Oli ukko vielä terveloinen koska hän, sauva kädessä, harmaa pipulakki päässä, suuri tuohikontti hartioilla, harmaa sarkanuttu messinki nappineen ja punaraitaiset sarsiliivit yllä ynnä "tanokkaat" jaloissa, asteli maita ja mäkiä katselemassa "taulakääpiä", ehtimässä suden pesiä ja kyttäämässä jaukonpoikia koska tulivat joki mättäiden pensastoista näkymöille. 

Ilmoista ja tuulista otti ukko visun vaarin, ennusteli merkeistä suven tuloa, vainioiden orastumista, heikkoa eli hyvää vilja vuotta, ynnä varsain ja vasikoiden säilymistä metsän elävältä.

Koska ukko oli tarkka tuntemaan "taivaan merkit", ynnä muut luonnon ilmiöt, olikin Luutnantin hauska ukon kanssa keskustella.

Tämmöiset vanhat urot, jotka olivat aikansa kunnolla asuneet torppaansa ja rehellisesti palvelleet haltioitaan, pidettiin kartanolla, kuin kunniavieraat, arvossa.

Saattaaksensa ukkoa vähän puheliammaksi, tarjosi Luutnantti välistä äijälle "naukun" mitä kaksi, pienestä kuparisesta "taskumatista" jota Luutnanti kutsui "Mahometin lakikirjaksi" ja säilytti kamarinsa kaapissa, ehkä hän itse aivan harvoin nautti viinaa yli pienen päivällisryyppynsä.

Samoin kuin Luutnanti, oli Mikko aikanansa ollut pyssymies, ja nuorempana otellut karhunki kanssa, koska "tylsä limsiö ei antanut tulta lauvastessa" eli "naupurin silmä" oli saattanut "pahentaa" tuliluikun, ettei tappanut eikä löytynyt saatavissa "korpin verta" jolla olisi ukko muka "sivaltanut peräruuvia, tähtäintä ja jyvää".

Useat illat istui ukko, kertoen, Luutnantin huviksi, yhtä ja toista matkoiltansa, tahi muinais tapauksista alustassa ja sen asukkaiden kesken.

Olihan muinoin tiloja hallinnut eräs Kornetti Vuorinen [Johan Henrik Berg (1699-1777)] joka ikään oli halukas pyssymies; hänestä tiesi Mikko kertoa:

"Koska minä kerran pikkupoikana olin soutamassa Kornetti vainaata, joka eräänä kesänä, Sunnuntai päivänä edellä puolipäivän, lähti linnustamaan Ämmön rahkamaalle, satuinpa silloin näkemään kummia, jotka vielä vanhoilla päivin saattavat ruumiini värisemään kauhusta".

"Oli kaunis kesä aamu; Kornetti astui maalle, minä jäin istumaan kuiriin"

"Lähteissämme otin myötäni pahlaimia ja onkimatoja".

"Aloin onkia aikani kuluksi ja vedin kuiriin muutaman ahvenen". "Kala ei syönyt hyvästi, tuli silmääni torkka ja nukahdin hetkeksi kuirin pohjalle" kuuluipa metsästä pyssyn räjähdys, joka herätti minua unesta, koska olenkin aina ollut valpasluontoinen, eikä kulunutkaan aikaa ennenkuin kuulin Kornettin henkästyneenä huutavan: "Mikko hoi, sysää veneh vesille! ja samassa näin Kornetin juoksevan, joten voimansa myöntivät, kuiria kohden ja seurasi häntä jälestä armottoman suuri käärme kuin "uhka ladon hirsi" jolla silmät kiiltivät päässä kuin "tina taltrikit"

Tuo hirmu kiiti Kornetti vainaan perässä, että "pensaat ja pienempi koivuviita painuivat sammalen tasalle". Töin tuskin pääsi Kornetti suullensa kuiriin, airot oli hankoissa ja minä soutamaan jonka jaksoin kotia päin. Peto jäi rannalle, oli Kornetin pyssystä lähtemä luoti masentanut voimansa. Mutta sen talkoon takaa ei lähtenyt enää Kornetti vainaa Sunnuntaina metsästysretkille.

Näin kertoi Lantin Mikko.

Mahtoipa jotakin perää löytyä jutullensa, vaan olipa kaiketi Kornetti vainajan eläessä ja jo aikoja ennen tainkaltaiset jättiläis käärmeet meidän maasta hävinneet. Toisinaan luopi pelko jalopeuran hyttysestä, jota paitsi tunnon laki, moittiva sabattipäivän rikkomista, kaiketi tässä kohden vaikutti valtavasti.

Media ja omistajansa

Sinisilmäisesti kirjoitin viime viikolla toivovani, ettei kurssi Sanan ja rahan valta paljastaisi suuria tietämyksellisiä aukkoja. Hah! Maanantain luento käsitteli mediaa liiketoimintana ja tajusin, etten tiedä 1700-luvun lopun lehtien jälkeisestä ajasta mitään. Luennoitsijan esimerkkinä oli Helsingin Sanomat, jonka alkuperäisten omistajien lista oli löytynyt Merkki-arkistosta, mutta vastaavaa ei välttämättä ole tallella 1800-luvun lehdistä. Jos ylipäänsä olivat osakkaiden omistamia.

En saanut aikaiseksi Suomen lehdistön historian selausta kirjastossa, mutta kurkistin Wikipediaan, josta selvisi, että vuonna 1844 perustettu Maamiehen ystävä oli samaa sarjaa 1700-luvun lehtien kanssa. Eli sen perusti kirjapainon omistaja, joka hankki toimittajia, jos pystyi. Jossain välissä pitää perehtyä muidenkin lehtien tilanteeseen tai ainakin tutkimustilanteeseen.

Tiistaina puolestaan puhuttiin mediasta julkisena palveluna. Koska kurssi keskittyy 1900-lukuun (vaikka tämä ei tullut eksplisiittisesti esiin muualla kuin esseen ohjeissa), puhuttiin vain Yleisradiosta. Istuin (kuvainnollisesti) käsieni päällä, etten erehtynyt huitomaan ja avautumaan siitä, että väikkärissäni tutkimat 1700-luvun lehdet olivat melkein valtiollisia medioita nekin. 

Ja Heikki Kokon HAik-artikkelia lainaten: "Vuonna 1857 kenraalikuvernöörin kanslia alkoi julkaista senaatin kustantamaa virallista lehteä Suomen Julkisia Sanomia. Tämä esivallan linjaa ajava lehti vapautettiin erilaisista maksuista, joita yksityisten lehtien tuli suorittaa." Vuodesta 1866 alkaen SJS:stä tuli Suomalainen Virallinen lehti, mutta se ei ollut vielä se kuiva versio, jossa oli pelkkiä virallisia kuulutuksia.

Väikkäriä tehdessäni pohdinkin yhteyksiä Yleisradioon ja ehkä niistä pitäisi joskus vielä kirjoittaakin.

Luutnantti Segercrantzin elämästä

Mirko Harjulan matrikkelin Finland-based officers in Russian imperial military service 1717-1917 - a catalogue yksi tietue alkaa "SEGERCRANTZ, Otto Isak syntyi Ruotsin armeijan luutnantti Otto Johanin ja Eva Margareta Montanin perheeseen Ruotsin aateliin Lempäälän Herralassa 7.10.1789..." Tässä on pieni virhe, sillä aatelismatrikkelin mukaan Otto Isak Segercrantz syntyi isänsä ensimmäisessä ja avioeroon päättyneessä avioliitossa Catharina Magdalena Gaddin kanssa. 

Tämä käy ilmi myös poikansa muistelmasta, jossa puolestaan on se virhe tai harhaanjohtavuus, että Otto Isakin väitetään jääneen nuorena orvoksi, vaikka isänsä kuoli vasta vuonna 1816.

Verraten aikakauden oloihin, oli Luutnantti aikanansa paljon nähnyt paljon kokenut. Vielä vanhana säilytti hän muutamia katkeria muistia lapsuutensa ijästä. Aikaisin isästänsä orvoksi jääneenä, sai hän, äitinsä jälleen naimisiin mentyä edellä mainitun Vuorisen [oik. Johan Henrik Berg (1759-1825)] kanssa, isä-puolen, joka sekä virkansa että talouden alalla tosin toimimies, ei kuitenkaan kasvattanut poika-puoltansa niinkuin olisi ajan vantimukset velvoittaneet säätyläistä. 

 

Poika saatuansa heikon koulu-opin, eli ja oleskeli enemmiten työväen parissa, josta saikin teollisuuden toimiin kätevyyttä, mutta samassa peri suuren osan kansan taika-uskosta ja sen kateudesta valtavia kohtaan. Mutta tämä kasvatus kentiesi saattoi hänen ehkä paremmin kasittämään ja suosimaan sitä kansaa, jonka kesken hän sittemmin vaikutti isäntänä ja maan viljeliänä. 

 

Lapsuutensa aika ehkä vaivalloisesti viettyi vanhempain kodissa, sittemmin alkoi han askaroida siltavoutina ja samassa olla avullinen nimismiehen virkatoimissa, kunnes vihdoin halu ja taipumus johdattivat hänen Ruotsinmaalle sotapalvelukseen. Ruotsissa siihen aikaan eli maamme historiassa kuuluisa Kenrali, vapaaherra von Döbeln, jonka mahtava puoltosana saattoi nuoren sotilaan tyydyttävään asemaan uudessa ammatissa. Palveltuansa kolme ajastaikaa Ruotsissa, muutti hän sielta omaan kotimaansa Suomen sotaväestöön, jossa vuosien kuluessa, vähitellen kohosi Luutnantin arvoon ja saavutti pienen vuosieläkkeen luovuttuansa sota-ammatista, koska sen aikuinen Suomen sotaväki hajoitettiin.  [Harjulan mukaan "liittyi varusmestariksi Upplannin rykmenttiin 1811 ja erosi 1814. Liittyi kersantiksi Venäjän armeijaan 1. suomalaiseen jääkärirykmenttiin 1815, siirtyi 2. suomalaisen rykmentin Sääksmäen komppaniaan 1819 ja yleni vänrikiksi 1821 sekä aliluutnantiksi Tammelan komppaniaan 1822. Siirtyi 3. Hämeenlinnan tarkka-ampujapataljoonan 3. komppaniaan 1827 ja erosi luutnanttina 1831."]

Virassa ollessaan meni hän naimisiin, ja sotilas ammatista luovuttua, muutti hän appensa omistamalle maatilalle, josta osan sai perivä, osan lunasti oston kautta omaksensa. 

Otto Isak Segercrantz avioitui 8.10.1824 Ottiliana Vilhelmina Hildebrandin kanssa ja päätyi näin  omistamaan Ahlajärven kartanon, jonka isäpuolensa oli myynyt appiukolleen vuosikymmeniä ennen häitä. 

Luutnantin vaimo oli kaino, arkatuntoinen ja Jumalata pelkäävä nainen, joka halulla ja ahkeruudella hoiti talouden toimia, koittaen kaikin voimin kasvattaa lapsiansa ahkeroiksi, tunnollisiksi ja rehellisiksi miehiksi.

Löytyipä kuitenki syitä, jotka tuottivat surunpilviä aviopuolien perheelliselle elolle.

Heidän avioliittonsa alussa ja vielä vuosia edeskäsin, elivät vielä molempain vanhemmat yhdessä perheessä lastensa kanssa, ja tämäpä kohta useasti vaikutti vastuksia nuorten keskinäisessä elossa.

Vanhempain neuvo tosin on hyvä ja monessa kohden vaarinotettava, mutta ihmisellinen heikkous, pitäen oman aikansa keksinnöt parhaina, tahtoo useasti unhoittaa ettei ole yhden aikakauden katsontatapa kaikissa kohden pysyvä; ja kuitenki ihmis-elon pyrinnöt, vuosikymmenten kuluessa muuttelevat yhä kehittyäkseen täydellisempään muotoon sekä tiedon että käytännön alalla. Ihminen on aikakautensa kapsi Luojan sormihistoriassa ohjaa sattumukset, jotka kuitenkin valtavasti vaikuttavat yksityisen ihmisen oloihin.

Muistelmaan tallentui myös kiinnostus muinaisuuteen.

Itse Luutnantti luuli "Sikokallion" juurella useasti nähneensä sini sen valkean palavan, josta päätti löytyvän paikalla "aarnin handan", jota koettikin löytää kaivamalla; mutta ratkaisematta kuitenki jäi kysymys aarnin haudasta.

Olihan Luutnantti saman ohessa halukas tutkimaan raunioita jotka osoittivat muinais-asunnoita, ja löysikin niiden seassa muutamia niin kutsutuita "Ukkosen vaajoja" "korpin kiviä" ynnä muita kiviaikakauden aseita, jotka kyllin todistivat että jo ennenki olivat salomaat asutut, ehkä pahka metsä ja sammalturve, vuosien kuluessa, oli peittänyt asumasiat; syystä siis sanomme: "että tomussa, jota sotkemme, on kerran asunut elävä henki". 

Lainaukset ovat Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) kirjoituksen Kertoelmia elon alalta osista (Savonlinna 1.2. & 8.2. & 1.3.1883).