Arkistokurssilla

Olin perjantai-illan ja lauantaipäivän Suomen kotiseutuliiton järjestämällä Kotiseutuarkisto-osaajan kurssilla. Kotiseutuarkistojen kanssa minulla ei ole ollut juuri mitään tekemistä, mutta ajattelin, että kurssi voisi olla hyödyllinen. Enkä pettynyt.

Oulun maakunta-arkiston johtaja Vuokko Joki osoittautui erinomaiseksi esiintyjäksi ja opettajaksi. Hän painotti pitkin matkaa, että oleellista on materiaalin saaminen käytettäväksi, mikä tietenkin viehätti korviani. Ikävämpää oli kuulla useampaan kertaan mainintoja kustannuksista, ne kun käyttäjänä mieluusti unohtaisi.

Kurssi varmisti käsitykseni siitä, että missään eikä kellään ole ajantasaista listaa kotiseutuarkistoista, puhumattakaan niiden sisällöistä. Käytännön ohje Joelta oli ottaa yhteyttä kunnan arkistovastaavaan, jolla todennäköisesti tieto kotiseutuarkiston olemassaolosta ja mahdollisesti jopa sen sisällöstä. Kotiseutuarkistojen tietokanta ArVi on edelleen yhden perustajakunnan pyöritettävänä ja vasta 24 arkiston käyttöönottama. Sääli, mutta ymmärrettävää, sillä a) maksullinen ja b) vaatii luettelotiedon viemisen tiettyyn tietomalliin.

Kotiseutuarkisto-oppaan julkaisemista verkkoversiona saa odottaa vielä pari vuotta, sillä sen tietosisällön kuvailuun halutaan mukaan AHAA-opit. Kun viimeisin näkemäni maininta aiheesta oli twiitti

Kävin Hgissä kokouksessa. Tauoilla kuulin kovaa kritiikkiä AHAA-hankkeesta. Miksei asioista uskalleta puhua suoraan? Olisi kaikkien etu.
— Olli Alm (@ollialm) September 26, 2013

en pidätä henkeä odottaessani.

Sähköisen aineiston vastaanottamista Joki kehoitti harkitsemaan tarkkaan, sillä arkisto on vastuussa aineistosta "ikuisesti". Eli vähissä ovat paikat, joihin suku- ja paikallishistorian harrastajat voivat dumpata tietokantojaan.

Käytännön kautta arkisto-oppini saaneena uutta oli ajatella tarkemmin arkiston ja arkistonmuodostajan käsitettä. Pahoin pelkään, että täällä blogissa on sanaa arkistoyksikkö väärinkäytetty. ABC-kaavankin olen omaksunut mutu-menetelmällä ja sain vasta nyt perusteet ja opin sanan toisteet merkityksen.

Suurimpia oppituntien järkytyksiä oli ohje seuloa pois tilitositteet. Tuli onneksi esiin useita kertoja, sillä ei mennyt minulle heti jakeluun. Siis kaikki ne ihanat lappuset, joissa on tarkkoja tietoja tästä ja tuosta. Ja, joita oli Niilo Ahlgreninkin arkistossa niin paljon, etten jaksanut läpikäydä... ja siinäpä se syy seulontaan. Liian kallista säilyttää suhteessa hyötyyn.

Sain myös selityksen suojeluskuntien (ja lottien?) arkistojen moninaisille säilytyspaikoille. Jossain vaiheessa ne "piti" antaa sota-arkistolle, mutta pelättiin kohtaloa/käyttöä ja pidettiin paikkakunnassa "piilossa".

Hutkijaurallani olen törmännyt muutamaan kertaa järjestämättömiin arkistoihin. Nyt vasta ymmärsin, että todennäköisesti en olisi päässyt niitä selaamaan vaikka olisin yrittänytkin. Joen varoitusten perusteella arkisto ei voi antaa aineistoa käyttöön, jollei tiedä mitä siinä on. Vähintäänkin siis inventointi pitää olla tehtynä.

Mistä päästään muihin käyttörajoituksiin, joiden kanssa olen nykyään aivan solmussa. Eli en uskalla väittää tähän mitään.

Arkisto-kuva on SA-kuva 90306. ( P.S. Tunnistushaasteita tarjoaisivat kuvat "Negatiiveja , jotka ovat jääneet sot.virk. Kiveltä hänen sairaalaan jouduttuaan Ttus.RL:n arkistoon.")

Viikonlopun uutisten taustoitusta

1) Ilta-Sanomien juttu Kampin purku-uhan alla olevista puutaloista kiersi ahkerasti sosiaalisessa mediassa viikonloppuna. Aamun Hesari kertoi, että "Yli viisituhatta ihmistä allekirjoitti viikonlopun aikana nimensä adressiin, jossa vastustetaan Kaartin lasaretin puutalojen purkamista."

Kaksi kommenttia. Ensinnäkin Ilta-Sanomien otsikko

oli paskaa. Millään ei saa Helsingin keskustaa määriteltyä niin, että nämä olisivat "viimeiset 1800-luvun puutalot". Toiseksi, minähän "uutisoin" tästä jo keväällä 2011, miksei osoitettu mieltä silloin kun päätöksiä ei oltu tehty?

Museovirasto tiivisti oman näkemyksensä sosiaalisessa  mediassa (aikoihin eletty) tänä aamuna. Ote:

Museovirasto on tarkastellut korttelin rakennuskantaa ja piha-alueita kokonaisuutena. Olemme pitäneet uudisrakentamistakin mahdollisena, kunhan rakentamisen mittakaava pysyy hallittuna. Korttelin kehittämistä ja yksittäisiä rakennuksia koskevien selvitysten pohjalta Museovirasto ei ole edellyttänyt keskusteluiden kohteina olevan kahden rakennuksen suojelemista. On silti totta, että keskustan vanhoja puurakennuksia on kovin niukasti ja sattumanvaraisesti jäljellä, ja näidenkin rakennusten purkaminen olisi menetys.

2) Nykypäivä taisi olla ainoa suomalainen media, joka kertoi, että Oolannin sodan suomalaisten sotavankien muistomerkki vihittiin lauantaina Englannissa uudelleen. Englannissa asian oli noteerannut The Telegraph. Asia kiinnosti minua, sillä blogin pidon yhteydessä olen samaisia vankeja joskus käsitellyt.

Englannista ja Krimin/Oolannin sodasta puheen ollen, paikallinen sotamuseo on digitoinut Suomen rannikolta sotakuvia

• 'Kotka bridge, burnt July 26th 1855' [Finland]
• The parson and the pig: an incident at the burning of Kotka barracks, Finland, 27 July 1855   
• 'Church and Belfry at Hogland, Augt 24th 1855' [Finland]  
• 'Hogland, Augt 24th 1855' [Finland]  
• Coastal view four miles north-eastward of the Reskar Lighthouse, Baro Sound, Finland 

Kirja-aarteita ja -aarteista

Syksy edistyy ja jonain päivänä on se kamala sää, jolloin ei halua lähteä ulos edes käydäkseen kirjastossa. Mitä vaihtoehtoja on silloin tämän blogin arkistoissa koluamiselle? (Valokuva: George Eastman House, Flickr)

Project Gutenbergiin tulee jatkuvasti lisää suomenkielisiä kirjoja. Satunnaisten tarkistusteni perusteella vain ja ainoastaan yhden miehen eli Tapio Riikosen ahkeruuden ansiosta. [Korjaus 6.6.2014: ei ihan]

Suhteellisen äskettäin Kansalliskirjasto läväytti digitaaliseen arkistoonsa valikoiman tekijänoikeusvapaata kirjallisuutta otsikolla Kirjallisuuspankki. Tällä hetkellä 592 nimekettä, viimeisimmät päivitykset elokuun lopulla, joten ehkä päivittyy vielä tästäkin. Erillisenä kokoelmana Kansalliskirjasto tarjoaa Samuli Paulaharjun teoksia. Ja Aarteiden joukossa on 1800-luvun kirjallisuutta.

Näissä ei ole Jalmari Finnen kirjoja, mutta muistini mukaan niitä oli digitoituna jossain. Tuskainen haku ei tuottanut tuloksia, mutta Kotuksen korpuksia selaillessani löysin kirjat uudestaan. Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -korpuksessa on todennäköisesti päällekkäisyyttä edellä mainittuihin, mutta tietääkseni ainoa valikoima Kiljusten seikkailuja.

SKS:n digikirjasto ei ole laaja, mutta ehkäpä laadukas. Siihen ei ole linkitetty SKS;n digijulkaisuja: Kalevala, Elias Lönnrotin kirjeenvaihto ja Aleksis Kiven Nummisuutarit – digitaalinen editio.

Reijo Valta on kirjoittanut puhtaaksi jatkokertomuksia ja lyhyempiä lehtijuttuja. Wikiaineistossa on kaunokirjallisuutta suomeksi.

Ruotsinkielisen kirjallisuuden joukossa on Projekt Runebergissa muutama suomenkielinenkin kirja.

Litteraturbanken tekee Facebookiin houkuttelevia nostoja, kuten oikealla näkyvän 1758 painetun lasten lukukirjan sivun. Voinut hyvin olla käytössä suomalaisissa perheissä.

Kirja-aarteita on kuukausittain nostettu esiin myös Turun kaupunginkirjastossa, joka juhlii 150-vuotisuuttaan. Vaikka ei pääse paikan päälle ihailemaan kirjoja, voi niistä lukea korkealaatuisen oloisia artikkeleita verkossa. 

Vanhoja kirjoja on esitellyt myös Reijo Valta blogissaan:
Comeniuksen sarjakuvat ja Daniel Medelplan ja aapiskukko.

Niin ja Arkistolaitos julkaisi pdf-versioina Vanhat käsialat ja asiakirjat. Joista voisi vihdoinkin opiskella jotain hyödyllistä. Ellei olisi niin paljon muuta lukemista...

Jo mainittujen lisäksi  Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran verkkosivuilta 420-sivuinen e-kirja Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä sekä Kulttuurin vuosikello-verkkomateriaali.

Lukematta on vielä Kotiseutuliiton Kotiseutututkimuksen ABC -nettikäsikirja ja Kotiseutu-vuosikirja 2013. Ja Jessica Parland-von Essenin ja Kenneth Nybergin Historia i en digital värld, jota pitäisi kommentoida nyt eikä vasta sen valmistuttua. Paineita.

Kirjallisuuden voileipiä

Viikolla tekemäni ruokapostauksen yhteydessä testasin sanahakua voileipä Project Gutenbergiin. Tuloksia tuli enemmän kuin odotin.

"Konttorissa, jossa lemahtaa viileältä ja leivältä ja homeelta ja viilimaidolta, istuu Malakias ja syö leipää, jyrstää. Voitakin on leipäviipaleen toisessa päässä, johon hän ei ole vielä hennonut käydä hampaineen. Korvosta kapustoi piimää palan painimeksi." Joel Lehtonen: Putkinotko

”Voi”, sanoi Aina, ”oi, jospa meillä nyt olisi suuret voileivät, ja lihaa päällä.”
Sen sanottuaan tunsi hän jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski, oli se suuri näkkileivästä tehty voileipä ja lintupaistia sen päällä. Samassa sanoi Teresia: ”olipa kummallista: minulla on voileipä kädessäni.”
”Minulla on myöskin”, lausui Aina. ”Tohditko syödä?” Zacharias Topelius: Lukemisia lapsille 1

"Ja Henrik meni kadun yli, nousi neljä-viisi rappuista, avasi lasioven, jossa kohta kilahti monet kellot, ja tuli hämärään huoneeseen, jossa oli maalaamattomia pöytiä ja jakkaroita, toisella puolella tiski, jonka takana näkyi vehnäsiä ja sokeroituja korvapuusteja, sekä sarja limonaadipulloja. Tiskillä oli kaksi lautasta, molemmat täynnänsä suuria ruisleipä-voileipiä puna- ja valkotäpläisien makkarain ja kiiltävän juuston kanssa. Oli yksi, jossa näytti olevan mustaa peuran lihaa. Sen otti Henrik, istui tuolille pöydän ääreen ja alkoi syödä." Arvid Järnefelt: Veljekset

"Hän tunnusti -- selkänsä vielä kihelmöidessä -- monta valetta ja pahaa työtä, mitkä hän oli tehnyt, ja hänen tunnollinen sydämensä puhkesi sanoihin: »kuinka hyvä te olette, äiti!» kun tämä antoi hänelle suuren voileivän -- herkun, jommoisesta hän ani harvoin oli saanut iloita, sillä »voi ei ole lasten ruokaa», oli hän usein kuullut isänsä sanovan." K. J. Gummerus: Vanhan pastorin muistelmia

"Sinä päivänä, jona hän osasi selvästi lukea kirjasta, oli Susanna muori niin mielissään, että antoi lapsille voileipää siirapin kanssa. Valtteri ei ollut koskaan ennen niin suurella mielihyvällä katsellut muorin pitkiä sormia." Zacharias Topelius: Lukemisia lapsille 2

"Muistan ikäni, kun ensikerran jätettiin pönkän taa koko kesäseksi päiväksi. Ruuaksi pantiin voileipä ja kupillinen piimää ja lyötiin salpa lujaan oven päälle. Koetin rukoilla ja itkeä, vaan se ei auttanut. Sinne jäin ja oven edessä itkerehdin siksi kunnes väsyin ja uni tuli. Kun heräsin, tuli sama työ eteen. Syöntiä en muistanut ollenkaan." Heikki Meriläinen: Korpelan Tapani

»Minun on kovin uni», sanoi Lilli, »en jaksa syödä muuta kuin vähäsen vain, pienen voileivän ja ehkä vähän piirakkaa ja kupillisen suklaatia. Mari, kaada kupillinen!» Theodolinda Hahnsson: Huutolaiset

"Eikä pitejäläisen tarvinnut pappilasta asialta palata tyhjin suin. Sieltä tarjottiin milloin isännille ryyppy, milloin emännille kahvikuppi ja lapsille voileipä. Sentähden sieltä jokainen mesimielin palasi kuin lämpimän lieden luota." J. H. Erkko: Kootut teokset IV: Kertomuksia ja kirjoitelmia

"Sisareni aikoo viedä voileivän suuhunsa. Silloin äiti kuiskaa jotain hänen korvaansa. Sisareni ojentaa kätensä ovea kohti, äitini astuu askeleen ovemma ja kerjäläisvaimo askeleen peremmä. Kun hänen tyttönsä näkee, että hänelle ojennetaan voileipää, syöksähtää hän eturuumiillaan niin pitkälle kuin pääsee ja on vähällä kaataa äitinsä tempauksellaan, tarttuu molemmin käsin voileipään ja avaa suunsa selälleen kuin linnunpoikanen, ja samalla katoo voileipä kielen yli kurkkuun, saaden aikaan raivoisan läkähtymiskohtauksen, joka päättyy surkeaan rykimiseen...." Juhani Aho: Muistatko

Kyyneleet tulivat silmiin viimeistä lukiessa.

Posetiivarit pappiloissa ja muuallakin

Muistelmassaan Keskipäivän maa (1969, s. 207) Tyyni Tuulio mainitsee kolme havaintoa posetiivareista maaseutupappiloiden pihoilla. Eipä olisi tullut mieleen moinen, joten piti hakea vahvistukseksi aikasarjaan täydennystä sekä alku- että loppupäähän sanomalehdistä, ohittaen markkinakuvaukset.

Ilmoitus-Lehti  13.8.1859: Ulkomaalaiset ovat aivan yksissä tuumin päättäneet käydä Kuopiolaisia ilahuttamassa posetiivi soitollansa oikein monen ajan edestä; ja kyllä sitä nyt jo on niin paljo kuultukin, ettei kaiketi taas moneen aikaa mieli tehne kuulemaan, sillä menneellä viikolla soi kaupunkimme kaduilla ja pihoissa näitä soittokoneita ei vähemmän kuin kolme yhtaikaa, ja parahiksi kuin nämät ennätivät kadota, palkittiin vahinko taas tällä viikolla kolmella samanlaisella    

Maila Talvio oli muistellut, että 1870-luvulla Hartolan pappilaan "kerran kevättalven päivänä ilmestyi vanha mies, italialainen posetiivinsoittaja, jolle pieni tyttö sai viedä rahan".

Satakunta 2.2.1884: Posetiivin soittajia maaseuduilla. Ennen eivät posetiivin soittajat kierrelleet paljo maaseuduilla paitsi isompain teitten varsilla. Nyt rupeaa niitäkin maankiertolaisia laajemmalle leviämään.

Tampereen Uutiset 14.10.1892: [Vilppulasta] Täälläkin näissä etäisissä maalaiskylissä kuleksii alinomaa laiskoja ja likaisia posetiivin rimputtajia, jotka inhottavalla ja korvia särkevällä rinkutuksellaan kerjäävät ja kotimaahansa lähettävät tuhansia markkoja. Heidän soittoaan ei suinkaan palkita monessakaan paikassa siitä syystä, että se olisi tuottanut jonkinlaista huvia, [...] vaan ilmestyy siinä kansamme hyväntahtoisuus

Tampereen Uutiset 17.4.1894: Kuulutettuja: Posetiivin soittaja Armani Uliwi Luigi Italiasta ja työnt. Maria Bäckman.

Maarian pappilan pihalle tuli vuoden 1896 paikkeilla Teodoro Rupponi posetiiveineen. Mies jäi Suomeen ja kuoli keväällä 1928.

Tuulion oma muisto Karkun pappilasta sijoittuu varmaankin 1800-luvun viimeisiin tai 1900-luvun ensimmäisiin vuosiin.

"Posetiivinsoittaja oli nuori poika, ja koska oli kylmä talvipäivä, hänet kutsuttiin sisälle ja toivottavasti hänelle annettiin jotakin lämmintä juotavaa tai syötävää, vaikka en varmaan muista. Suomea hän ei osannut, mutta saimme hänet ymmärtämään, kun kysyttiin, mistä hän oli kotoisin. Hän vastasi nuorella miehenäänellään yhden ainoan sanan: Parma."

Rauman Lehti  18.8.1904: Joku päivä takaperin tuli erään talon pihaan täällä tapansa mukaan eräs italialainen "positiivari", muassaan marakatti.

Työmies  22.1.1908: Poliisi otti eilen illalla pois eräältä posetiivarilta hänen aasinsa, jota tämä oli rääkännyt. Kerrotaan posetiivarin naskalilla elukkaa pistelleen.

Aamulehti 5.6.1910: Muuttolintujen keralla ovat pienikasvuiset mustanveriset posetiivarit Suomeen saapuneet ja suhteellisen suuri "lähetys"on niitä Tampereellekin tullut vilkastuttamaan tuhruisen instrumenttinsa komeroista tulevilla soraäänillä Tapereen perin laimeata musiikkielämää. Aamusta iltaan kiertävät äijät talosta taloon, saaden lantin milloin sieltä, milloin täältä. Ei luulisi posetiivarin ammatin kannattavan, mutta kannattavan se näkyy kuitenkin.

P.S. Helsingin Sanomat kertoo, että SKS käynnistää lokakuun alussa posetiiveja ja niiden soittajia, posetiivareita, koskevan muistitietokeruun.

Kuva: Library of Congress, Wikipedia

Eräs nimenvaihto

Lemin taloon Muukka tuli kotivävyksi Matti Kaijansinkko. Hänellä oli kolme poikaa, joista keskimmäinen syntyi 10.6.1853 ja sai nimekseen Elias. Itäsuomalaiseen tapaan hänellä oli isänsä sukunimi kunnes 17-vuotiaana lähti Viipuriin kouluun (jossa muut oppilaat olivat 10 vuotta nuorempia.)

Helmi Krohn kertoo kirjassaan Kun suuret olivat pieniä. Lapsuudenmuistoja taiteilijoittemme ja kirjailijoittemme elämästä (3 p. 1949) miten Eliaksen sukunimi vaihdettiin:

"Tuskin poika oli ollut viikon verran koulussa, kun rehtori sanoi hänelle: "En mie jaksa kirjoittaa niin pitkää nimmee kuin Kaijansinkko, sie saat olla Muukka." Ja kun poika huomautti, että olisi ehkä parasta kysyä lupaa isältä, vastasi rehtori: "En mie tarvitse siu issääs tässä, mie muutan", ja sillä se oli tehty. Eikä isä pannutkaan tätä omavaltaista tekoa pahakseen, sillä kuultuaan sen hän arveli vain: "Herrat on viisaammat, kyllä hyö tietää mitä tekkööt." Ja siten pojasta tuli Elias Muukka."

Opintiensä ei jäänyt Viipuriin vaan aikanaan Elias Muukka suoritti taideopintoja Düsseldorfissa asti 1877-79. Sittemmin päässyt Kansallisbiografiaan ja Wikipediaan. Ylen uutisessa kuvia maisemamaalauksistaan.

Kuvituksena kuitenkin Daniel Nyblinin mv-valokuva Eero Järnefeltin maalauksesta Savolaisvene/ Kotirantaan marjamatkalta (1888).

P. S. Bernadottelandian nimien yleisyyksiä voi tarkistaa tilastotoimistonsa sivulla, samaan tapaan kuin Suomessa Väestörekisterikeskuksen Nimipalvelussa. Etunimistä vielä opinnäytelinkki.

• Miira Elkki: Suomalaisiksi mielletyt etunimet : nimenantajien käsityksiä ja nimenantoperusteita

Suomen sukupolvet

Tänä vuonna ilmestynyt Sosiaalinen albumi. Elämäntavat sukupolvien murroksissa vaikutti ensisilmäykseltä lähihistoriaan keskittyvältä. Mutta sisällä on Antti Häkkisen artikkeli Suomalaiset sukupolvet, elämänkulku ja historia - sukupolvesta sukupolveen, joka lähtee liikkeelle 1700-luvun alusta.

Aikaisempi aloitus ei olisi onnistunut, sillä Häkkisen materiaalina oli "kymmenen sukupolven mittaisia, 1700-luvun alusta alkavia ja nykypäivään päättyviä sukupolviketjuja Suomessa". Hän ei tarkemmin selosta miten valikoituivat "tutkimuksen noin 300 esi-isää ja -äitiä", jotka "jäljitettiin 1700-luvun alkuun asti". Ainakin aineistossa oli maantieteellinen painottuma, osa Pohjanmaalta ja osa Uudeltamaalta.

Häkkinen pyrkii etsimään kullekin sukupolvelle tyypillisiä ja tärkeitä kokemuksia. Sukupolvijako ei sisällä paljoa uutta, mutta kuitenkin jotain oivaltavaa. Artikkelistaan tiivistettynä.

"Kadon ja vihan lapset" s. 1700-1730. Väestö oli harventunut 1690-luvun nälkävuosissa, asuttiin pienissä yhteisöissä kaukana muista. Venäläismiehityksen aikana koetut kärsimykset.

"Raatajien sukupolvi" s. 1731-1760. Heidän elämänsä aikana viljelysmaata raivattiin ahkerasti ja väestö kasvoi voimakkaasti. "Elettiin kaskeamisen kulta-aikaa, jolloin noki ja hiki peitti kasvot."

"Isonjaon sukupolvi" s. 1761-1790. Pitkään jatkunut jakamisprosessi kärjisti yhteiskunnallista jakoa. Säätykierto alkoi kiihtyä. Syntyy maatyöläisten luokka.

"Sodan lapset" s. 1791-1820. "Kulkutaudeista tuli koko 1800-lukua riivannut vitsaus, joka näyttäisi jopa lyhentäneen ihmisten keskimääräistä elinikää." "Elämän epävarmuus korostui tällä sukupolvella." "Tämän sukupuolven ensimmäiset rohkeat muuttivat kokonaan elämänsuuntaansa, jättivät kotiseudun taakseen ja muuttivat kaupunkeihin."

"Torpparisukupolvi" s. 1821-1850. "Kuoleman sosiaalinen eriarvoisuus kasvoi. Työväestöön kuuluneiden vanhempien lasten elinaikaolote oli peräti kolmanneksen lyhyempi ylempiin sosiaaliryhmiin verrattuna. Talonpoikaiston ja torppareiden lapset olivat näiden kahden elinaikaodotteen välissä." "Sekä hyvässä että pahassa perheen ja suvun voima tuli näkyviin joko voimavarana tai painolastina, prestiisinä tai stigmana."

"Nälkävuosien lapset" s. 1851-1880. Nälkävuosien "vaikutuksia on edelleen kokonaisuudessaan vaikea arvioida, mutta yhteiskunnallisten arvojen ja yksilöllisten koemusten tasolla se merkitsi paljon. [...] käsitys siitä, että valtio oli velvollinen huolehtimaan kansalaisistaan, sai enemmän jalansijaa."

"Muuttajien sukupolvi" s. 1881-1910. "Alueellinen ja sosiaalinen liikkuvuus suorastaan räjähti 1800-luvun lopussa." "Hajoitti aiemmin suhteellisen kiinteän perhe- ja sukuyhteisön."

"Nationalistinen sukupolvi"/"Kansakunnan rakentajat" s. 1911-1940. "Ovat eläneet kansallisvaltion itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet sen uskollisina kansalaisina. Vain harva muutti maasta pois."

"Verkostosukupolvi" s. 1941-1970. "Tämä sukupolvi kokee aitoa tuskaa seuratessaan maailman kärsimyksiä ja myötäelää sen mukana." "On lähes hämmästyttävää, kuinka lyhyessä ajassa vanha ja jäykkä avioliittoinstituutio mureni tämän sukupolven käsissä."

"Urbaanisukupolvi" s. 1971-2000. "Ajatukset ja asenteet olivat luettuja, opittuja ja pohdittuja, eivät enää perittyjä tai siirtyneitä." "Kumpikaan jalka ei enää ole maalla."

Viimeisimpien sukupolvien kuvauksia olisi ollut mielenkiintoista verrata Pilvi Torstin Historiatietoisuus-kirjaan, jossa myös luonnosteltiin (muistaakseni) ikäryhmien eroja.

Kuva. "Vilkutamme isälle, joka juuri lähti reserviin" SA-kuva 21397