Vuosi 1876 on jokseenkin etäällä takanapäin. Kesäkuun 1 päivänä mainittuna vuonna koeteltiin 12 1/2 vuotiaan pojan kyynärpäitä kastin laitaan Weilin & Göösin kirjapainossa Jyväskylässä, mikä kirjapaino sittemmin muutettiin Helsinkiin. Poikaa oli ensin koeteltu kauppiaan ammattiin. Mitä nyt tulee tuohon kyynärpäiden koettelemiseen, niin kävihän se laatuun laatikon avulla, jommoisia kirjapainossa oli koko joukko eri korkuisia aina oppilaiden pituuden mukaan. Kun juoksupojan käsite siihen aikaan oli tuiki tuntematon, otettiin minut heti oppiin, mutta oppilaiden velvollisuuksiin kuului siihen aikaan myöskin asioilla juokseminen, ja se olikin mieluisaa hommaa, sillä kyllä päivä totisesti olisi tuntunut pitkältä sen ikäisestä pojasta, jos olisi ollut pakko seistä koko päivä samalla paikallaan.
Kirjapainoksi oli muodostettu Weilinin omistaman talon pakarirakennus. Sima oh neljä huonetta, joista suurin, akkunoineen kummallakin seinällä, oli latomo. Sitten oli faktorilla pienehkö huone, missä myöskin oli kaksi regaalia. Koska liikkeen kirjakauppa ja konttori olivat samassa talossa, mutta toisessa rakennuksessa, täytyi faktorin tämän tästä juosta sinne asiakkaita tapaamaan. Sitten oli paino, missä oli yksi Augsburger-kone, yksi käsipainokone, puolikuun muotoinen amme paperin kostuttamista varten, satineerausprässi ja suuri määrä kiiltopahvia, jota tämän tästä täytyi liiduta, niiden välissä kun painetuista töistä puristettiin matot pois. Mutta ennen pahvin väliin asettelemista täytyi painotyöt paperin kastelun johdosta ensin ripustaa kuivumaan. Sitä varten kulki lähellä katonrajaa nuoria seinästä seinään, ja niille nostettiin arkit puisella kolmihaaralla kuivumaan. Sitten seurasi varsinainen pakari, missä oli kolme regaalia ja niiden ääressä tuon tuostakin tilapäisesti työhön otettu »luffari». Tässä yhteydessä en voi olla miettimättä sitä, miten painossa tavallisissa oloissa yksi ainoa painaja yhdessä oppilaansa kanssa ehti selviytyä 12: n latojan töistä, sillä hänen tehtäviinsä kuului iltapuhteilla paperin kostuttaminen seuraavan päivän painatusta varten, arkkien asetteleminen kuivumaan, niiden sijoitteleminen pahvien väliin ja kaikki muutkin painossa esiintyvät askareet. Ja kun liikkeen sitomokin oli melko kaukana, aivan toisessa talossa, täytyi hänen vielä huolehtia siitäkin, että arkit kunnolla joutuivat matkaan.
Painossa työskenteli niihin aikoihin 6 taituria ja 6 latojaoppilasta, 1 painaja ja hänen oppilaansa sekä 2 koneenvääntäjää, mutta toisin ajoin oli ylimääräinen painaja käsikoneessa ja kolmaskin mies painokonetta vääntämässä. Kuvaavaa oloille oli, että meidän latojaoppilaiden täytyi olla m.m. käsikoneen värittäjinä, ja jos siinä sattui olemaan nopsa painaja, niin kyllä veri tihkui peukalon ja etusormen välistä, ennenkuin esim. postillan formuun sai värin tasaisesti, sillä koko ajan täytyi telan olla väripöydällä liikkeessä. Kyllä siinä sai »riivata» kuin henkensä kaupalla! Kun työaika oli 11-tuntinen (13-tuntinen ruoka-aikoineen), olisi niissä oloissa luullut pojan illalla olleen »kuitti», mutta ei sinne päinkään. Kyllä sitä vielä senkin jälkeen jaksoi aika tavalla kisailla nuoruudestaan huolimatta, tahi ehkä juuri sen vuoksi. [...]
Liikkeen omistamassa talossa, missä painokin väliaikaisesti oli, kun rakennettiin uutta tehdasrakennusta, muodostettiin kaksi rakennusta asunnoiksi, otettiin niihin hoitajatar ja vahtimestari, minkä jälkeen sitomon ja painon pojat pantiin yhdessä asumaan, 2 —4 huoneeseen. Hälinää oli totisesti, kun me kaikki ryntäsimme ruokaannoksillemme. Voita saatiin vain määräpäivinä. Siihen aikaan ei vielä tunnettu voimittoja, vaan kunkin voinokare oli arviokaupalla asetettu hänen lautasensa reunalle. Huomasimme kuitenkin pian, etteivät nuo voinokareet suinkaan olleet yhtä suuret, ja mies se, joka ehti ensimmäiseksi vaihtamaan lautasensa, toisinaan useampaankin kertaan, sillä aina näytti toisen voiannos suuremmalta kuin oma. Meillä painon pojilla oli se etu, että paino sijaitsi samassa talossa kuin asuntommekin, joten mc aina ehdimme ennen sitomon poikia etujamme valvomaan. Muuten vallitsi keskuudessamme hyvä sopu, muutamaa pienempää tappelun nujakkaa lukuunottamatta, ja hyvinhän me myöskin viihdyimme. Tämmöinen kasarmijärjestelmä ei kuitenkaan liene ollut talon kannalta edullinen, sillä noin vuoden perästä se lopetettiin, kun olimme suostuneet isännistön ehdotukseen, että saisimme 20—30 markkaa kuukaudessa elantorahaa koko jälellä olevana oppiaikanamme. Muille oppilaille, joilla oli vanhemmat kaupungissa, tämä oli cdullistakin, mutta minun täytyi kerran jos toisenkin venytellä pennosiani saadakseni ne riittämään. Täyshoitoa ei voinut ajatellakaan, vaan täytyi pysyä »omissa ruoissansa». Kotoa sitä tosin joskus lähetettiin avuksi, mutta hyväpä se oli ruokahalukin siihen aikaan, ja vaatteetkin kuluivat nopeasti. Muuten kuului välipuheeseen kolmen vuoden oppiaika, jonka kuluttua tuli »ulosoppineeksi», mutta ei suinkaan taituriksi, sillä sen jälkeen oli vielä työskenneltävä 3/4 laskulla, jonka jälkeen vasta pääsi taituriksi. Sitoumuksia noudatettiin niin tarkasti, että kun eräs oppitoverini jostakin syystä — en enää muista mistä — karkasi painosta, hänet tuotiin takaisin kruunun kyydillä naapuripitäjästä. Työssä oli pysyttävä! [...]
Työpäivä alkoi klo 7 aamulla ja päättyi klo 8 illalla, välillä kahden tunnin ruoka-aika. Riemu oli keväisin suuri, kun ei enää tarvinnut sytyttää lamppuja, vaan pääsi kevään ihanuudesta nauttimaan ...
Kun sitten nuo kolme vuotta ohvat kuluneet umpeen, ja pojasta tullut »ulosoppinut» sekä päässyt 3/4 laskulle, kyllä sitä silloin huomasi osaavansa latoa paljon nopeammin kuin oppilasaikanaan. Eipä edes tehnyt enää mieli pistäytyä »ulkonakaan» niin usein kuin ennen ja siitä kuulemaan faktorin pistopuheita. Ansiokin nousi sen mukaan.
Neljännen vuoden kuluttua umpeen sitä tietysti tahtoi päästä täydelle laskulle, mutta siihen ei faktori suostunut vaan väitti, ettei 16-vuotiaana vielä taituriksi kelpaa. Ei auttanut muu kuin vaatia kokeilua ja vedota toisten taitureiden arvosteluun. Pari rommipulloa ja omasta mielestä hyvinkin hyvästi suoritettu pääsylipputyö auttoi siitäkin pulmasta, ja kun vielä lupasin pitää taiturikestitkin, niin jopa innostui faktorikin. Kestit pidettiinkin sitten, ja siinä oli läsnä myöskin toisen, myöhemmin perustetun painon faktori ja painaja (Johansson ja Nordberg). Niin oli mies sitten julistettu »taituriksi», ei kirjatyöntekijäksi, ja oppilaita kiellettiin enää sen perästä sinuttelemasta moista herraa. Herraksipa sitä silloin tunsikin itsensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti