Varmaankin kuuluu omituiselta, että minä niin mielelläni puhun esi-isistäni? Minä tiedän että se on meissä eräs heikkous tai omituisuus. Äidissäni se vanhuuden päivinä esiintyi melkein lapsellisuutena, jolle vieraat vähän hymyilivät, ja hänestä se on mennyt meihin perintönä. Ennen minäkin sille omituisuudelle hymyilin, mutta äitini kuoleman jälkeen se on esiintynyt uudessa valossa. Kyllä minusta on hyvä, että lapset oppivat tuntemaan ja kunnioittamaan esivanhempain muistoa, seuraamaan heidän hyvää esimerkkiään ja karttamaan pahaa. Minä surkuttelen sitä ihmistä, joka ei tiedä esivanhemmistaan. Se on ollut minule suurena tukena elämässä, että minulla on kunnioitus heimoani kohtaan. Se on ylläpitänyt kiusauksissa ja estänyt minua liiaksi nöyrtymästä tämän maailman mahtavien edessä. Se on sentään suuri etu, ettei köyhän ja yksinäisen naisen, joka nuorella ijällänsä viskataan suureen vieraaseen maailmaan, tarvitse tuntea kuuluvansa alaluokkaan. Jos minulla olisi se tunne ollut, niin minä olisin aikoja sitten ollut mennyttä kalua. - Hymyilkööt muut äitini sukuylpeydelle, minä siunaan sitä, ja minä pidän arvossa toistenkin sukuylpeyttä, kunhan se vaan ei esiinny laiskuutena ja muitten ihmisten halveksimisena. Minä toivoisin, että kaikilla ihmisillä olisi sellainen tunne, kuin he olisivat jokainen vanhaa aatelia ja koettaisivat vaeltaa niin, ettei kunniakas suku saisi jälkeläisistään häpeää.Hilda Käkikoski kirjeittensä ja kirjoitelmiensa valossa. Toim. Tilma Haimari. 1913. s. 12-13.
Kuva leike Velikullan 19/1906 kannesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti