Torstaina taidemuseoissa

Keskiviikkona palasin Satakunnasta Helsinkiin. Torstaina kaivoin museokortin esille ja lähdin kävelylle, jonka ensimmäinen kohde oli Inhan näyttely Valokuvataiteen museossa. Hieman hämäännyin kun sitä ei mainittu museon sisääntulossa ollenkaan. Piti oikein kännykällä verkkosivuilta tarkistaa, että näyttely oli käynnissä, ennenkuin lähdin kiertämään kokonaisuutta.

Kolmesta muusta näyttelystä löytyi sekä dokumentarisuutta että elämänkerrallisuutta historian ystävälle. Nita Veran taiteelliset valokuvat kertoivat perhesuhteista. Ismo Kajanderilta oli esillä kuvia Turun Port Arthurista ja Helsingin Pietarinkadun ihmisistä 1970- ja 80-luvun vaihteessa. Hannele Rantalan retrospektiivisessä näyttelyssä Ihanien aikojen loppu oli sekä dokumentoivaa että taiteellista. Voimakkaimman vaikutuksen teki (näyttelyä varten tehty?) elämänkerrallinen aikajana, jossa tiukan kronologian sijaan oli pieniä hyppyjä ja teemakokonaisuuksia.

Ja aivan lopussa oli Inhan valokuvia pikkuriikkisen. Olin jostain somesta/blogista lukenut pettyneen kävijäkommentin näyttelyn koosta, joten en ollut hirveän yllättynyt. En saanut otettua ihmisvapaata otosta, sillä kaksi vanhempaa tätiä tutkivat kuvia intensiivisesti. He ihmettelivät värillistä kuvaa, mutta selitykseksi riitti, että se oli "digitalisoitu".

Sitten Kiasmaan, jonka käynnissä olevista näyttelyistä en muistanut/tiennyt mitään. En edes Mapplethorpea. (Minä kun olen valokuviaan nähnyt New Yorkin Guggenheimissa jo vuosia sitten.) Niinpä tuli yllätyksenä, että esillä oli Ismo Kajanderin taidetta. Eikö Valokuvataiteenmuseon näyttelyyn olisi voinut laittaa jonkun mainoskyltin tästä ja tänne siitä?

Kajanderin taiteesta en saanut mitään irti, mutta tutustuin hänen museonäyttelyä muistuttavaan elämäkertaesitykseensä. Se keskittyi työhön ja taiteeseen eli oli oikeastaan hyvin perinteinen miehen muistelma.

Muotokuvateemainen Face to Face -näyttely pysäytti kahden teoksen rinnastuksella. Jan Kailan vastasyntyneistä ottamat mustavalkoiset valokuvat olivat yhdellä seinällä ja vierekkäisellä pyöri Seppo Renvallin teos Vapaudemme hinta, jossa vilahti matrikkelikuvia. Ensiajatukseni (teoksen nimeä lukematta) oli, että ne esittivät sisällissodan valkoisia eli puolensa valinneita. Mutta kyse oli talvisodan kaatuneista.

Lopuksi vielä Ateneumiin, jossa kuvauskieltolaput olivat esillä niin, että minäkin ne huomasin. Näyttely Tarujen kansat koostuu suomalaisesta ja norjalaisesta kansallisromatiikasta ja oli hyvä jatko Göteborgin taidemuseossa koetulle. Norjasta on lainassa hienoja teoksia, joita kannattaa mennä ihailemaan. Peruskansalaisen "ihan oikeaa taidetta" sisältävä näyttely olisi ehkä kannattanut nimetä vetävämmin?