Kysymisen oleellisuudesta

Karttojen jälkeen seuraavaksi rasittavin aineisto on kotiseutukama. Se voi olla valtakunnallisessa arkistossa, maakunta-arkistossa, alueellisessa arkistossa, kunnallisessa arkistossa, yhdistyksen arkistossa, kirjastossa, yksityisessä kodissa tai jossain muussa paikassa. Etsiminen vaatii ... kysymistä. Ja minä en mitään niin inhoa kuin oman tietämättömyyteni osoittamista ja avun pyytämistä eli ... kysymistä. Mistä seuraa lievää tehottomuutta tutkimustoiminnassa.

Esimerkki elävästä elämästä. Tutkimuskysymys: mitä materiaalia on tallessa pitäjän lottatoiminnasta.

Mitä tapahtui:
1. Kävin sota-arkistossa, selasin läpi sinne pitäjästä toimitetun aineiston ja unohdin koko jutun.
2. Tapasin pitäjän 1900-luvun historian kirjoittajan ja marmatin "kai siihen tulee jotain lottatoiminnasta"
3. Historiankirjoittaja piti paikkakunnalla esitelmän (ja näki minut yleisössä?) ja mainitsi ääneen, että mm. lottiin liittyvän materiaalin tutkiminen on vielä tekemättä.
4. Esitelmän jälkeen paikallinen toimija ilmoitti historiankirjoittajalle, että lotta-aineistoa on paikkakunnalla tallessa.
5. Historiankirjoittaja (ystävällisesti!) kertoi minulle arkiston yhteyshenkilön eli kyseisen paikallisen toimijan.

Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Ykkösaskel edellisessä oli OK. Lisäksi käydessäni avoimien ovien aikaan perinnehuoneessa olisin voinut jokseenkin sujuvasti kysyä edellä mainitulta paikalliselta toimijalta, joka 1970-luvun lopussa tarjoili minulle kerran viikossa aamiaista ja hoiti omien lastensa mukana kouluun, josko tallessa olisi jotain muutakin kuin esillä oleva esineistö.

Siis kysyä.

Kukaan ei voi tietää sinun olevan kiinnostunut maantien teon ajankohdasta / entisajan tanssipaikoista / kuuluisimmasta pontikankeittäjästä tms. ellet asiaa ilmaise. Mistä tulikin mieleeni todeta, että olen kiinnostunut vastaanottamaan tarinoita Kokemäeltä Amerikkaan lähteneistä siirtolaisista (jäänneistä ja palanneista). Ja joku päivä aion saada aikaiseksi asiasta lapun Kokemäen kaupunginkirjaston ilmoitustaulullekin.