Esityksen sisällöstä en saanut paljoa (uutta) irti. Muistiinpanoihini tuli merkittyä, että Pyhän Henrikin sarkofagin kuvia esiteltiin suomalaisena historiakäsityksenä, mutta eikös se tehty ulkomailla? Eli kuului paremminkin samaan sarjaan toisella kalvolla näytetyn italialaisen lihaksikkaan ja ohutvaatteisen Lallin kanssa. Pyhän Henrikin legendan esitelmöitsijä sanoi levinneen laajalle alueelle, mutta kalvon kartalla viivat kulkivat Suomesta Ruotsiin – ei yhtään käsikirjoitusta Baltiassa?
Heikkilän mainitsemasta keskiajan pergamenttifragmenttien tutkimusprojektista voi odottaa lähitulevaisuudessa (?) lisätietoa Suomen kirjallisen kulttuurin kehityksestä. Talouselämän (16/2009) haastattelema Mauri Kunnas taas tuottaa tuoretta kirjallisuutta. Omien sanojensa mukaan ”Minulla on jo vuosia pyörinyt mielessä tehdä lapsille Suomen historia. Kai se on kohta tehtävä.” Varma lukija ilmoittautuu.
Yliopisto-lehdessä (4/2009) käsiteltiin yksityisyydensuojan ja sananvapauden asioita, joita suku- ja historiantutkijatkin joutuvat miettimään. Tutkijatohtori Päivi Tiilikan tiivistys Ruusunen-Vanhanen jutusta : ”Yksityisyyden loukkaamisessa oleellista ei ole esitetyn tiedon loukkaavuus vaan tiedon esittämisen loukkaavuus”. Arkistoaineksen kontekstissa kysymykseen ”Mitä voi tendä, jos löytää itsensä muisteloista, jota ei tahtoisi laajemman lukijakunnan silmiin?” sosiaalipolitiikan dosentti Anni Vilkko vastaa ”Voi ottaa yhteyttä kirjoittajaan ja pyytää häntä muuttamaan tekstiä tai ottamaan kohdan pois. Jos kirjoittaja on kuollut, tekstiä ei enää voi muuttaa.”
Viestivät päät Hietalahden kauppahallilta, siksi että satuin ne äskettäin kuvaamaan:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti