Maaningalla 1850-luvun alkupuolella syntynyt Lauri Pietari Korhonen kävi koulua Kuopiossa ja palveli sitten vuosikymmenen Juukan reservikomppanian varusmestarina. Sitten hän oli 13 vuotta järjestyksenvalvojana ja kirjoitti paikalliseen Jyränkö-lehteen nimimerkillä Pietu Laakkonen (Itä-Hämeen raivaaja 17.5.1907). Todennäköisesti sama mies allekirjoitti nimimerkillä Pietu "kansan kertomusten mukaan" kirjoittamansa henkilökuvan Hän ei saavuttanut vallanpitäjäin suosiota (Jyränkö 26. & 29.9.1898). Sen päähenkilö Antti Koukkunen oli elänyt "noin kolmekymmentä vuotta takaperin muutamassa Pohjois-Karjalan pitäjässä"
Antti Koukkunen oli synnyltään torpanpoika. Nuoruutensa-ajan kasvatuksen oli mies saanut Ala-alkeiskoulussa, ja sittemin läpitsekäymällä maanviljelyskoulun. Antti Koukkunen ollen n. s. "selvä päinen" ja harras tietämään hyvän ja pahan, oli päähänsä päntännyt aikakaudellansa saatavat tiedot meikäläisestä kirjallisuudesta. Vieläpä hän tiedonjanossaan otsaansa iski ruotsin ja venäjän kielitaidotkin. Näin ollen pystyi Antti yhteen ja toiseen toimialaan, tai n. k. "virkoihin". Mies kun oli köyhä kun kirkon rotta, niin senpätähden noita toimialoja hän olikin aulis vastaanottamaan. Mutta kaikilta aloilta hänet, vähän aikaa virkaa pidettyään, armotta potkittiin pois. Monessa toimessa ennätti Antti eläessään olla. Hän oli pitäjän lukkarina, kellonsoittajana, suntiona, kiertokoulunopettajana, haudankaivajana ja jahtivoutina. Mutta niinkun sanottu, nämät kaikki virat oli häneltä väkisin riistetty pois.
Antti Koukkunen aikakautensa tavan mukaan oli ryyppyyn menevä, eli ehkä paremmin sanottu, ryyppy häneen menevä. Mutta tämä varjopuoli ei ollut aiheuttavana syynä virkojen menettämisessä. Suurin ja pahin vika oli Antissa se, että hänen sanansa, luonteensa ja tekonsa eivät olleet sopusoinnussa pitäjän herrasväen luonteen kanssa. Antti Koukkusen luonteesta saadakseen lyhkäistäkin kuvausta, sekä niistä seikoista, joilla hän menetti pitäjän vallasväen luottamuksen, tarvitsee tässä poimia muutamia piirteitä hänen eletystä elämästänsä:
Antti Koukkusen jahtivoutina ollessaan, tuli kerta kuljettaa eräs varkaudesta tuomittu mies kärsimään raippavitsa-rangaistusta kaakinpuulla. Koukkunen vangin-vartijan kanssa toimitti nöyrästi tehtävänsä. Rangaistuksen täytäntöön panoa varten tuli toimitus-paikalle nimismies ja pitäjän piiskuri. Paitsi näitä, kokoontui rangaistus-paikalle tuota ylösrakentavaa näytelmää katsomaan kansaa kaikenlaista. Väestön eturinnassa seisoi herrasväki ja pitäjän mahtavimmat rahamiehet. Sivumennen tässä mainittakoon, että viimeksi mainittujen joukossa oli niitäkin miehiä, joika ruunun asiamiehiltä olivat ostelleet valtion metsistä tukkipuita "Lampikaupalla“. Lampi kun näet talvella, jää pois hakattuna pohjaa myöten täytettiin tukkipuilla. Jään päällä oleva kerros sitte puista mitattiin, niin että alla olevat hongat, joita sattui joskus olemaan kymmeniäkin tuhansia, jäivät siten ostajille kaupanpäällisiksi. No niin. Edellä mainitussa tilaisuudessa oli noitakin "tukkiherroja", silloin kun varasta alettiin piiskata. Kalliita sikareja poltellen katselivat rahamiehet vankia, joka huutaen kiemurteli kaakin-puussa, vitsojen armottomasti läjähtellessä selkään.
- Noin se pahantekiä saa kärsiä nahassaan, kun ei osaa pitää näppiänsä erillään, toisen omaisuudesta, lausui eräs lihava herrasmies. Antti Koukkunen kuultuansa tämän puheen, astui kädet puuskassa myöskin herrojen riviin. Anttia näytti naurattavan kamalan kuivasti tuo näytelmä.
- Mikäs nyt Koukkuistakin naurattaa, kysyi joku herroista.
- Niin, heh—he he hee — Sehän minua naurattaa, kun me jotka tässä seisomme, nimittäin meidän suurien varkaiden on niin vallattoman hauskaa päältä katsella, kun pientä varasta piiskataan.
- Ymr. hm — yh, kuului rykimisiä joukosta, ja rahamiehet muiden herrojen saattamina läksivät heti tiehensä toimitus-tilaisuudesta. Muutaman viikon kuluttua tuli Antti Koukkuselle nuhdekirje ruununvoudilta, jossa häntä muistutettiin sopimattomasta käytöksestä ja käsky, että hän muitta muikitta ottaa virkaeron. Ennen totutulla tavallaan eropassiin Koukkunen tyytyikin.
***
Virkaeron saatuaan turvaantui Antti Koukkunen kynäänsä ja autteli talonpoikia riita-asioissa. Aikansa kuluksi piti joskus Koukkunen kirkonkylässä raamatun selityksiä, joita pitäjän ylpeä rovasti kävi kuulemassa, saadakseen Koukkusen kiinniottoon harhaoppisuudesta. Mutta raamatun selitykset olivat niin selviä, että rovastinkin täytyi ne tuunustaa oikeaksi.
Niinä aikoina sattui kiertokoulunopettajan-virka avonaiseksi. Koukkunen haki virkaa. Mitas muuta, hänet otettiinkin rovastin suosiollisella avulla toimeen. Koulumestarin toimessa oltuaan muutaman vuoden, oli kirkon kylässä kyläulukuset, jossa tilaisuudessa Koukkunenkin oli papiston apulaisena kuulustelemassa kyläläisten kristinopin-taitoa. Muu toimitus oli jo loppunut, mutta rovasti kantoi kyläläisiltä rästinä olevia saataviaan, n. k. Pääsiäisrahoja y. m. Rästiluettelosta huusi rovasti esille erästä torpparia, jonka edestä ilmestyi esille kuluneessa puvussa oleva vaimo, syvästi niijaillen:
- He — herra rovasti! Meillä ei olisi varaa maksaa niitä rovastin saatavia, sopersi vaimo.
- Miks'ei? Ompas teillä varaa ostaa kahvea ja tuhlata rahanne siihen, kiivastuneen näkösenä ärähti rovasti.
- Ee—e —ei herra rovasti! Ei meillä juoda herra rovasti kahvea. Ei me voida tienata leipääkään. Ukkokin on niin kivuloinen ja Jumala on antanut meille lapsia kaksitoista kappaletta, että niissäkin on elät - - -
— Mi mitä sinä muija lausut turhaan Jumalan nimeä! Niin paljo lapsia ei siunaa teille Jumala vaan saatana!, kiljasi malttinsa menettäneenä rovasti.
Tämän johdosta rahvaassa nousi äänekäs murina. Joukosta kuului ihmettelyjä: '
- Tämä on hävytöintä uskontoa pilkkaavaa puhetta sielun-paimenelta.
Antti Koukkunen astui rahvaasta esille, pyysi kansaa vaikenemaan ja lausui:
- Elkää ihmetelkö hyvät kylänmiehet ja naapurit. Herra rovasti on lausunut aivan totta. Eihän se ole ihme jos saatana köyhälle on antanut suuren lapsilauman, kun sama saatana ja pimeyden ruhtinas on meidän pitäjäsen siunannut tuommosen rovastin!
Viimeistä lausetta sanoessaan, osoitti Koukkunen sormellaan rovastia.
- Lurjus sinä Koukkunen, mitäs puhut! kirkasi rovasti käheällä äänellä, löi rästikirjat kiinni ja pötki tiehensä rahvaan nauraa kohottaessa.
Antti Koukkunen jäi sankarina seisomaan rahvaan keskelle. Häntä ihmeteltiin ja onniteltiin odottamattomasta rohkeudesta.
Monta viikkoa ei tästäkään tapauksesta kulunut, kun Koukkuselle oli valmiina eropassit koulumestarin toimesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti