lauantai 3. elokuuta 2019

Seitsemäs vuoteni Agricolan keskusteluissa

Jatkoa varsin vanhoille postauksille Seitsemän vuotta Agricolaa - viisi ensimmäistä ja toiseksi viimeisin. Moniko linkki vielä toimii? Monenko materiaalin olemassaolon muistan?

Joulukuussa 2011 jaoin tietoa verkossa auenneista Newtonin muistikirjoista, verkkokirjasta Suomi, Ruotsi ja Venäjä tuhat vuotta naapureina, väitöskirjasta "Rukoile ja työtä tee. Onni Puhakan kehitys innovaattorista oman tien kulkijaksi", ruotsalaisesta historian käytön oppimateriaalipaketista, Britannian maalausportaalista Your Paintings.

Tammikuussa 2012 promosin verkkonäyttelyä tamperelaisen leivän historiasta, SLS:n kartanotietokantaa, väitöskirjaa "On elettävä kun koska tahansa voi kuolla : lottien selviytyminen sodassa 1939-1945", gradua "Huomiolla hallittu. Modernin naisen elämäntyyli Aitta-lehdessä 1927–1930", väitöskirjaa Lestadiolaisista naisista perinnönkantajina ja VR:n juhlasivustoa. Kertasin amatöörien sotaelokuvahankkeita. Raportoin SKHS-gradupalkinnosta, Turun kasvimuseon digitointihankkeesta ja HBL:n 1918-twiittauksesta.

Helmikuussa kerroin Pinterestistä historian palveluksessa, Hesarin Mäntsälän kapinasta SoMessa ja Rudolf Koivun virtuaalimuseosta. Kysymykseeni Romanian alueen vanhan sivilisaation esityksestä suomalaisessa kirjallisuudessa tuli yksi vastaus aikanaan.

Maaliskuun uutisia olivat Ooppera Vilppulan vaiheesta 1918 ja se, että Paleface herätti kommentointia. Nostin esiin Laitasaari-sivuston ja Juteinista tehdyn e-kirjan.

Huhtikuussa jaoin Hesarin sivujen kuvia vanhoista autoista, Jukka Laajarinteen kommentin historian tulkinnasta, julkaisun Valtioneuvoston kanslia 200 vuotta. Kansliatoimituskunnasta pääministeriöksi, sivuston Ihan epänormaalia - vammaisuuden historia Suomessa ja Titanicin uppoamisesta 100 vuotta -seminaarin esitelmät.

Toukokuussa vikisin kulttuuriministerien Europeana-nostoista ja kerroin kuningatar Victorian päiväkirjojen avauksesta.

Kesäkuussa promosin toisen maailmansodan sivustoa. Jokisipilän kolumnia, Nenosen blogikirjoitusta, brittiläisen sotapropagandakuvaston Wikimedia-jakoa, Ilari Aallon videoita Aboa Vetuksesta ja Heikki Ylikankaan saamaa Warelius-palkintoa.

Heinäkuussa linkitin Norjan Riksarkivetin sotakuvia, joilla oli marginaalinen yhteys Suomeen, lisää arkeologiavideoita ja Suomen pankin digitoituja julkaisuja. Lisäksi kommentoin uutiseen keskiaikaisesta rakennusprojektista.

Elokuussa oli käynnissä Lauri Lepola -keskustelu ja 1812-muistomerkkiuutisointi, joihin näköjään osallistuin marginaalisesti samoin kuin syyskuussa Venäjän taisteluennallistuksiin. Markku Kuisma sai OKM:n palkinnon, löysin digitoituna saksalaisia kuvia vuoden 1918 sodasta, ja linkitin Tiedekulman videoita, joita ei enää verkossa ole?
Lokakuussa nostin esiin verkon 1900-luvun Kuka Kukin on -kirjallisuutta, väitöskirjan "Tavallista taikuutta. Tulkinta suomalaisten taikojen merkityksistä Mikko Koljosen osaamisen valossa" ja väitöskirjan "Taloudellinen kehitys ja vahva valtio - Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1913, Tansania 1961-1986" . Toimituskunnalle tarjosin aiheeksi Google Cultural Institutea, mutta ei siitä tainnut kukaan koskaan kirjoittaa.

Marraskuussa kerroin, että Unioninakseli-teemasarja on luettavissa ja ladattavissa, sekä linkitin videoita venäläisten sotavankien kohtelusta Vaasan Kurileiri 24:ssä 1941-44.

perjantai 2. elokuuta 2019

Ukkosen iskemiä ja uutisoituja


Inrikes tidningar julkaisi 10.8.1761 Kokkolasta 22.7. lähetetyn kirjeen. Siinä kerrottiin, että kuivan kevään ja kesän jälkeen oli 16.7. alkanut sade ja ukkonen joka kesti iltapäivään 18.7. Tuolloin oltiin Kalajoella lastaamassa raatimies Petter Steenhagenin laivaa, mutta työ piti sään takia keskeyttää. Pari miestä seisoi kuitenkin edelleen laivan kannella ja lähellä mastoa, kun ukkonen iski. Toinen heistä kuoli. Kalajoen haudattujen listasta selviää, että kyseessä oli 40-vuotias pursimies Henrik Valkonen.

Suomenkieliset Tieto-Sanomat kertoi 1.8.1776, että
Tyrvän Pitäjästä on annettu tietä se tapaus, että s. 28. p viimeisesä Heinä-Kuusa, joka oli Sunnuntai, lyötin yxi vaimo Kiikanojan kyläsä, istuisansa rualla Kirkosta kotia tultua, Ukkoiselta kuolliaxi, ilman muitten Huonesa olevaisten vahinkoitsemata. Silloin laukeis myös muutamisa kylisä siellä niin järjät raket, että ne rikoit akkunain klasit ja turmelit hyvän osan laihosta.
Åbo Underrättelser kertoi etusivullaan 4.9.1839 Kemijärvellä torppari Matti Pietilän, Oilungan torpasta, kuolleen salaman iskuun. Haudattujen listan mukaan tämä oli tapahtuunut 14.7.1839, eikä siitä sitten enempää.

Sanomia Turusta julkaisi keväällä 1851 muutamassa osassa tekstin Tapaturmia. Siinä todetaan, että
yksinäisiä ihmisiä on pitkäisen leimaus usiasti haavottanut, polttanut ja tappanut. Erinomattain olen kuullut niistä, jotka minun tietooni tulleet ovat, heidän jotakuta jumalattomuutta harjottaneen. 
Parempi tarinahan siitä synty, kun todellisuudessa satunnaisen vahingon kärsinyt onkin siihen jotenkin syyllinen.
Sotkamolaisen, jonka ukkoinen Vuokatin liepeellä huhtaa kyntäessä kuoliaksi löi, sanotaan, satamaan alkaessa, ruvenneen hirmuisesti kiroilemaan. Matti ***sen poijat Vuonislahdessa, jotka ukkoinen poltti pitkin kylkeä ja sivua päästä jalkaan asti vähän kämmenen leveältä, kävivät Rukous-päivän kirkon aikana ongella, ja luultiimpa heidän muiden pyydyksiäkin kokeneen. 
[...] Märkiä vaatteitansa takan edessä paistamalla kuivaminen on varmoin nähty vaaralliseksi. Sillä tämä oli nähtävästi märjistä vaatteista nouseva höyry, joka entis-suvena veti pitkäisen leimauksen Mynämäjen Maunulan takan vieressä seisoviin miehiin, tappoi yhden ja löi toisen pyörryksiin. (Sanomia Turusta 15.4.1851)
Mutta salamaan saattoi kuolla myös uskossa oleva. Evijärvellä syntynyt Maria, joka sittemmin meni naimisiin Samuli Ojanperän kanssa, sai Kristilliseen kuukausilehteen 10/1883 muistokirjoituksen, jonka mukaan "viime kesäkuussa, kun sisaremme oli huonettansa puhdistamassa, löi akkunasta tullut salama hänen pikaisesti kuolon uneen ja sai niin muuttaa kuolemasta elämään."

P. S. Salaman tappamista aiemmin kirjoitettua:

torstai 1. elokuuta 2019

1700-luvusta tutkimusta

Löjliga Spel Kort med Scener utur Fredmans epistlar (1820)
Perinteiseen tapaan 1700-luvun opinnäytekatsaus täytyy Bernadottelandetin tuotoksilla. 

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Luther ja (hyvät) työ(t)

Uskalsin tarkistaa avoimen yliopiston kevään viimeisten kurssien arvosanat. Molemmista femmat, jee! Jo jakamani puutarhuriessee ei siis ollut aivan surkea. Reformaatiokurssissa sain venyä vieraammille alueille, joten oli kiva havaita, etten eksynyt (ilmeisesti) aivan metsään. Vaadittu Lutherin tekstin analyysi tuotti itselleni ahaa-elämyksen, josta olen edelleen tyytyväinen. Jaoin sen jo toukokuussa, mutta tarkempana uusintana niille, joita sattuu kiinnostamaan. Ajatukseni työn merkityksestä Lutherin tekstissä on varmasti tutkimuskirjallisuudessa aiemmin esitetty, mutta kuten lähdeluettelosta näkyy, käytin kirjallisuutta hyvin säästeliäästi. (Enkä merkinnyt mukaan Raamattua, vaikka sitä lainasin, hups!)


Martti Luther päiväsi omistustekstin kirjaan Von den guten wercken (Puhe hyvistä teoista) 29.3.1520. Noin satasivuinen kirja painettiin touko-kesäkuun vaihteessa Wittenbergissä Lucas Cranachin painokuvalla varustettuna. Ennen vuoden loppua siitä tehtiin 8 lisäpainosta ja seuraavana vuonna vielä kuusi.[1]

[...] Luther oli aloittanut kirjan kirjoittamisen helmikuun lopulla 1520, kun Frederik III:n sihteeri ja hovisaarnaaja Georg Spalatin oli muistuttanut Lutheria tämän lupauksesta saarnalla selventää ajatuksiaan hyvistä teoista.[2]

“Hyvillä teoilla” tarkoitettiin keskiajan lopun teologiassa hurskautta ja lähimmäisenrakkautta osoittavia erityisesti määrättyjä tekoja, jotka sovittivat uskovien synnit ja auttoivat tiellä pelastukseen.[3] Nämä hyvät työt, joihin luettiin m.m. rukoilu, paasto, jumalanpalvelus, almut, aneet, pyhiinvaellukset, pyhimysten, pyhimysten kuvien ja pyhäinjäännösten kunnioittaminen sekä niiden ääressä rukoilu, olivat 1500-luvulle tultaessa välttämättömiä ikuista elämää tavoittelevalle kristitylle.[4]

Kun Luther ja muut reformatiiviset saarnaajat julistivat pelastukseen tarvittavan vain uskon ja kiistivät totuttujen tekojen kuten aneiden ja pyhimyksiin liittyvien toimintojen merkityksen, syntyi epätietoisuusuutta siitä, pitikö enää tehdä mitään.[5] Epätietoisuus ja mahdollisesti vapautuvat käyttäytymisnormit eivät olleet esivallan etujen mukaisia ja siksi Spalatin kehoitti Lutheria tehostettuun viestintään sekä omistamaan kirjansa vaaliruhtinaan veljelle.[6]

Kirjassa Von den guten wercken onkin siis tärkeänä viestinä “väärien hyvien tekojen” erottelu “oikeista”. Jälkimmäiset tukevat uskoa, joka pelastaa ja johdattaa kuuliaisuuteen kymmenelle käskylle. Toisin sanoen “oikeat hyvät teot” seuraavat uskosta, aivan kuin 9 jälkimmäistä käskyä seuraavat ensimmäisestä.[7] Luther siis kääntää kirjassa kymmenen käskyä kielloista kehoituksiksi toimia tietyillä tavoilla.

[...] Yksi hyvistä teoista herännyt tulkinta, johon Luther kirjalla vastaa, on esillä seitsemännen käskyn toisessa kohdassa: “Monet kuitenkin sanovat: ‘Niin, luota vain siihen äläkä murehdi, niin saat nähdä, lentääkö paistettu hanhi suuhusi’.” Nämä sanojat ovat ilmeisesti (ainakin) lukeneet Matteuksen evankeliumin 6. luvun viimeisiä säkeitä, joissa Jeesus puhuu taivaan linnuista ja kedon kukista kehoittaen olemaan huolehtimatta ruuasta ja vaatetuksesta. “Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.”

Luther ei ohita näitä säkeitä, vaan esittää tulkintanaan, että murehtimatta “meidän tulisi tehdä työtä”. Työn tekemisen välttämättömyyttä hän perustelee Vanhaan testamentin säkeillä “Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi” (1 Moos 3:19) ja “Ihminen on syntynyt vaivaan niin kuin säkenet ovat syntyneet kohoamaan korkealle.” (Job 5:7).

Näitä säkeitä hän ei ollut maininnut kolmannen käskyn kohdalla, jossa pyhäpäiviä eli vapaa-aikaa vähentämällä “jäisi paljon pahaa ja sopimatonta tekemättä, ja arkisen työn ansiosta eivät maatkaan olisi niin köyhiä ja tyhjiksi kulutettuja.” Arkipäivien rukoilua varten työntekoa ei tarvitse keskeyttää: “Ei ole väliä, tapahtuuko se kotona, pellolla, tuon tai tämän työn ääressä”. Käsky pyhäpäivän pyhittämisestä on saatu näin käännettyä kehoitukseksi työnteon taukojen minimoimiseen. Lisäksi “jos me kaikki olisimme täydellisiä ja tuntisimme evankeliumin, voisimme tehdä työtä joka päivä, jos haluaisimme”, sillä Lutherin tulkinnan mukaan kolmannella käskyllä ei tavoitella töiden ja askareiden jättämistä sapattina vaan “hengellistä lepoa”.

Työnteon merkitykseen paheiden vastustamisessa Luther palaa vielä kuudennen käskyn kohdalla. Hän sanoo Paavalin maininneen “paaston, valvomisen ja työnteon jumalisina aseina, joilla siveettömyys pannaan aisoihin”. Tekstin myöhemmät toimittajat ovat yhdistäneet tämän Roomalaiskirjeen 13. luvun säkeisiin “Yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa. Hylätkäämme siis pimeyden teot ja varustautukaamme valon asein. Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen.” Tätä on vaikea ymmärtää kun sekä paasto että valvominen esiintyvät 2. kirjeessä korinttilaisille 6. luvun säkeessä “Kaikessa me osoitamme olevamme Jumalan palvelijoita. Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen”. Vuoden 1992 suomennoksen sanavalinnasta näkyy, että työnteko ei tässä ole positiivisessa merkityksessä esillä, joten jää epäselväksi mitä Paavalille attribuoitua tekstiä Luther on muistellut.

Neljännen käskyn kohdalla Luther selittää huonolla hallinnolla sen, “että kukaan ei halua tehdä työtä”. Työnteon hyveellisyys ja välttämättömyys selittyvät tässä yhteydessä itse käskyllä eli vaatimuksella kuuliaisuuteen. Tämän Luther vie niin pitkälle, että kirjoittaa “Totisesti tässä [kuuliaisuudessa] on palvelijoiden ainoa teko, jolla he voivat tulla autuaaksi. Heidän ei todellakaan tarvitse kulkea pyhiinvaellusmatkoja ja tehdä milloin sitä, milloin tätä. Eikö heillä ole tarpeeksi tekemistä siinä, kun he sydämestään ja mielellään tekevät sen, minkä he tietävät miellyttävän isäntiänsä tai emäntiänsä ja tekevät kaiken tämän vilpittömässä uskossa?”

Vähintään neljän käskyn kohdalla Luther siis ottaa esiin työnteon argumentoiden sen hyvyyttä ja välttämättömyyttä Vanhan testamentin säkeillä, kuuliaisuuden käskyllä ja siveettömyyden välttämisellä, mutta myös "maiden" rikastuttamisella. Työnteon siunauksellisellisuus oli varmasti aikansa esivallalle “hyvistä teoista” mieluinen tulkinta, jota on myös myöhemmin toistettu niin usein, että siitä on tullut joidenkin mielestä luterilaisuuden merkittävin perintö nyky-yhteiskunnassa.

Lähteet

Analysoitavasta tekstistä käytetty A. F. Peltosen suomennosta (Martti Luther: Valitut teokset II. 1983) sekä Juhani Eleniuksen (Martti Luther: Puhe hyvistä teoista. 1984)
Timothy J. Wengert: Introduction. The Annotated Luther series, Volume 1. 2015, s. 257-264

1 Wengert 2015 s. 261; Ensi painoksen digitointi: urn:nbn:de:bvb:12-bsb00024524-2, myöhemmän samana vuonna https://reader.digitale-sammlungen.de/de/fs1/object/display/bsb10164839_00005.html
2 Wengert 2015 s. 260-261
3 Wengert 2015 s. 258
4 Wengert 2015 s. 258-259
5 Wengert 2015 s. 259
6 Wengert 2015 s. 263
7 Wengert 2015 s. 259-260

tiistai 30. heinäkuuta 2019

Luovuudesta, mukavuusalueista ja uuden oppimisesta

Kuten perjantaina totesin, Stenfelt-projekti on loppusuoralla. Ideanhan sain helmikuussa eli edistys on ollut kohtuullisen nopeaa. Mikä oli selvää jo silloin, kun päähäni pälkähti kirjahahmotelma, jossa hyödyntäisin laajasti (lue: leikkaisin ja liimaisin) Stenfeltin ja joidenkin muiden aikalaisten tekstejä. Hetkeäkään en epäillyt, ettenkö käsistä saisi kokoon.

Enkä epäillyt edellisenkään kirjan kanssa, enkä sitä edellisen. Jokaisessa projektissa olen toki oppinut uusia asioita, käyttänyt uusia lähteitä ja tutustunut ennen näkemättömiin historian puoliin. Mutta haastavaksi moista ei voi kutsua. On kuin karusellissa istuisi. Jossain määrin hauskaa.


Mukavuudenhaluisena ja laiskana ihmisenä en yleensä hakeudu haasteiden pariin, mutta saman toistaminen vuodesta toiseen alkaa olemaan niin tylsää, ettei sitä enää voi pitää mukavana. Niinpä kun keväällä tuli tilaisuus tarttua projektiin, jonka alkuun lähtökin on vielä epävarmaa, katsoin sen hyväksi ratkaisuksi. Heti ensimmäisessä kirjoitustehtävässä tajusin, että kyseinen teksti tulisi kokemaan lukuisia ja merkittäviä muutoksia, ja muistin inhoavani epävarmuuden lisäksi iteraatiota.


En kuitenkaan heti luovuttanut ja kesä on mennyt kuin vuoristoradalla. Välillä on tuntunut, että osaan asoita ja saan oivalluksia, välillä taas tunnen itseni sekä tyhmäksi että tietämättömäksi. Ja sitten sykli tietenkin toistuu. Vastaavaa en muista aiemmin kokeneeni. Sophy Bergrenheimin tuoreesta akateemisia taitoja käsittelevästä blogitekstistä löysin luovaa prosessia kuvaavan lainauksen, joka kuvasi tuntojani täysin. Sillä tietenkin fiilis on universaali.

En haluaisi kokea sykliä tällä intensiteetillä jatkossa koko ajan, mutta nyt tiedän, että kannattaa tarttua projekteihin, joissa on enemmän opittavaa ja enemmän epävarmuutta. Sillä se(kin) voi olla hauskaa.

Tiedä sitten, olenko samaa mieltä, jos projekti lähtee oikeasti liikkeelle. Silloin kyse ei enää ole samana toistuvasta vuoristoradasta vaan ennen näkemättömästä patikointireitistä. Jos sinne päädyn pitänee muistaa, että elämäni merkityksellisimpiä onnistumismuistoja on ensimmäinen päivä reitillä Two Moors Way.

Vaikka tiesin brittien reittimerkinnät minimaalisiksi, en ollut harjoitellut kompassin käyttöä etukäteen. Kun reitti sitten poikkesi selvältä tieltä (ja alkoi kevyesti sataa) huomasin suunnassa pysymisen varsin vaikeaksi. Kerta toisensa jälkeen päädyin takaisin samaan paikkaan, josta olin aloittanut, enkä ymmärtänyt mitä tein väärin. Päivän lopetuspisteeseen ei ollut pitkää matkaa ja itku tuli puseroon.

Yksi vaihtoehto olisi ollut kävellä takaisin päin ja hankkia ensimmäisestä sivilisaation edustuspisteestä autokuljetus majoitukseen. Mutta päätin (vesiesteiden sallimissa rajoissa) yrittää vielä kerran niin, että kävelisin vääräksi ajattelemaani suuntaan. Päädyin ensin pelottavan upottavaan hetteikköön ja sitten turhan ihmisystävällisten lampaiden keskelle. Lopulta kuitenkin myös hotelliin, jossa vaatteiden kuivattelun ohessa opettelin kompassin käyttöä.

Jolle oli käyttöä jatkossa. Kyseisellä reissulla näes opin, että "bridle way" ei ainakaan keväällä näy maastossa selkeästi. Sekä joitakin asioita reviiriään puolustavista eläimistä. Ja muistiin jäi nimenomaan se, että selvisin kaikista hankalista paikoista. Lopulta.

Kuvat: State Library of Queensland ja SKY-FOTO Möller. Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Kultaa huuhtonut apteekkari

Åbo akademin digitoimiin pienpainatteisiin kuuluu vuodelta 1886  Den sjuttioårige ynglingen Carl August Ekman (pdf). Nuorukaiseksi kutsuttu vanhus ei vaikuta pönöttäjältä, joten innostuin avaamaan vihkosen, josta selvisi, että
I Trivialskolan var han redan en bjesse,
Ty att slåss med "kissorna" var hans största intresse;
Ja, den lär icke ha tackat just för attacken,
Som utaf Ekman sig fick en smula på fracken.
Nimettömäksi jäävä runomuotoisen elämäkerran kirjoittaja lienee siis tuntenut Ekmanin jo kouluvuosista asti tai sitten taistelu kissojen (lyseolaiset) kanssa oli usein toistettu tarina. Suorasanaisesti elämästään kerrottiin merkkipäivänsä kunniaksi viisi vuotta myöhemmin lehdessä Lördagsqvällen 10/1891 oheisen kuvan kera.

Ekman kuoli 24.2.1902. Päivälehdessä päivää myöhemmin julkaistussa muistokirjoituksessa todistetaan, että "Leikillisyytensä ja hyväsydämisyytensä vuoksi oli vainaja laajoissa piireissä suosittu". Virallisen lehden versiosta persoonallisuuden kuvaus puuttuu, mutta sen tekstissä Ekmanin väitetään syntyneen Helsingissä, jonka kastetuista häntä ei kuitenkaan päivämäärällä 8.3.1816 löydy. Mahdollisesti kastettiin Viaporissa, josta harmillisesti olisi edellisen vuoden lista, mutta ei tätä. Elinaikanaan julkaistujen lehtien mukaan Ekmanin isä oli elintarvikekauppias.

Nykyisessä verkkosisällössä Ekman on helposti löydettävissä vain Annankadun pitkäikäisen apteekin perustajana. SWL:n sanojen mukaan "käytyään täkäläisen triviaalikoulun, antautui vainaja apteekkialalle, suoritti proviisoritutkinnon 1845 ja sai oikeuden apteekin perustamiseen Viaporiin 1846. Kun englantilaisten pommitus hävitti hänen apteekkinsa Viaporissa, sai hän oikeuden perustaa kuudennen apteekin Helsinkiin, joka avattiin 1862." Väliin jäi Viaporia edeltäneet vaiheet Tampereella ja Pietarissa.

Muistokirjoitus ei myöskään kerro, että apteekin pito Annankadulla päättyi konkurssiin, vaan toteaa, että 7 vuotta myöhemmin apteekin myytyään "alkoi vainaja harrastaa kullan etsintää Lapissa ja oleskeli suurimman kultahuuhtomon johtajana Lapinmaassa vuonna 1870-1872". Vuodet ovat Lapin kultaryntäyksen ja Wikipedian mukaan vuonna 1871 kullanetsijöitä oli 500.
Sen han vid Ivalojokis stränder arbetat
Och några klimpar af ädla guldet framletat
Han vände åter till gamla födelsestaden
Och blef omtalad - ja. det är sant - uti bladen
En tiedän mihin lehtiin runoilija viittaa. Hakemalla Ekmania ja Ivalojokea löydän vain mainintoja lavantautiepidemiasta, jonka aikana Ekmanin apteekkarin tiedoista ja taidoista oli hyötyä. Suomen kuvalehdissä 2&3/1873 julkaistiin kirjoitus Pari kesää Ivalojoella, jonka alaviitteessä todetaan, että "Tämä juttu on tehty apteekari Ekman'in hyväntahtoisesti antamain kertomusten mukaan. Kuvasta saan kiittää herra Lihr'iä". Kuva on tämä:
Lapin kuumeen laskettua
Vuodesta 1873 oli vainaja kuolemaansa saakka Helsingin anniskeluyhtiön tarkastajana, ollen sen ohella tarkastajana parissa muussa väkiviinatehtaassa täällä. Kaupungin vaivaishoitohallituksen jäsenenä oli vainaja 9 vuotta; täkäläisen vapaaehtoisen palosammutuskunnan perustajia oli hän niinikään, kuuluen sen toimikuntaan aina vuodesta 1866 ja ollen sen vartijaosaston päällikkönä kuolemaansa saakka.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Hesperian puistossa 1859-1873

Päärakennuksen tuhouduttua tulipalossa Töölöön jäi karuselli, jota mainostettiin vielä syyskuussa 1858. Seuraavana kesänä tarjoilua oli karusellin vieressä olevassa puutarhapaviljongissa. Vuonna 1861 valmistui tanssipaviljonki puiston eteläosaan, lähelle Hakasalmen huvilaa.

Ote kartasta 1866 näyttää Hesperian tontin 61 huomattavasti suuremman Hakasalmen huvilan tontin pohjoispuolella.
Vuonna 1862 käyttöönotettu Hämeenlinna-Helsinki -rata tuhosi merellisen näkymän Töölönlahden rannalta. Rakennustyön aikana oli myös täytetty osa Kluuvinlahdesta. Saatoi tietenkin olla, että uutuutena juna maisemassa oli näkemisenkin arvoinen.
Kaupunginarkiston tarjoama tuhruinen digitointi vuonna 1861 piirretystä kartasta/suunnitelmasta.
HKA. Helsingin maistraatti. Kartat ja piirrustukset. Alue 61 B, Hesperia, Mannerheimintie
Kaupunki omisti puiston ja maistraatissa alettiin kesällä 1862 miettiä mitä alueelle pitäisi tehdä. Syksyllä kuulutettiin arkkitehtuurikilpailusta, hyvin todennäköisesti Suomen ensimmäisestä. Oli suunniteltava kaksikerroksinen päärakennus, johon sopi ravintolasali, tanssisalonki ja kabinetti. Sekä ulkorakennuksia mukaan lukien keilarata ja puutarhapaviljonki.

Vaikka päärakennusta ei ollut (?) esitteli vuonna 1866 julkaistu
Helsingfors: historiska, topografiska och statistiska notiser om Finlands nuvarande hufvudstad : handbok jemte plankarta för besökande Hesperian täysin palveluin
Arkkitehtuurikilpailun voittajan julkistaminen venyi vuoteen 1866, jolloin todettiin, että puiston alue (nyt tontti 61b) oli merkittävästi laajentunut kun läntistä viertotietä oli siirretty länteen. Jahkailu jatkui tämän takia vuoteen 1871, jolloin keksittiin kustannustehokkaaksi siirtää puistoon Rautatientorilta purettu rakennus. Tämän pystytys tiilistä muuratun pohjakerroksen päälle oli vihdoin käynnissä alkuvuodesta 1873. Aikalaisarvio oli tyrmäävä: näytti kamalalta ja oli täysin epäkäytännöllinen.

Lördagsqvällen 30/1889
Kun puutarhakin oli väliaikana tuhoutunut, ei ollut ihme, ettei kaupunki maaliskuussa 1873 saanut innostunutta vastausta vuokrailmoitukseensa. Piti ilmoittaa kolme kertaa ennenkuin löytyi uusi yrittäjä: Pehr Gustaf Nymark.

Lähteet: