lauantai 21. toukokuuta 2016

Enimmäkseen lukemattomia kirjoja

Hain kirjastosta pinon uutuuskirjoja ja siirsin ne lähes suoraan odottamaan palautusta.

Juha Kuisman Tupenrapinat - idiomeja ajan uumenista esittelee sanontojen ja ilmaisujen historiaa. Kuten monet vastaavat selittämättä mistä tieto on saatu ja miten perusteltu. Kun näissä toisinaan on vuosien aikana arvauksesta "tiedoksi" muuttunutta, jätän mielummin kokonaan lukematta.

Eero Ojanen jatkoi pienten ja hyvin kirjoitettujen tietokirjojensa sarjaa tänä vuonna kirjalla Suuri suomalainen kummituskirja. Se sisältää sivukaupalla lyhyitä anekdootteja, joiden lähdettä ei mainita. Osa (isoin?) on SKS:n arkistossa, josta näitä lukiessa saisi edes tietää tallennusajankohdan sekä mahdollisesti kertojankin. Joku tykännee tästäkin.

Ville Kormilaisen Kukaan ei puhu Fruugosta. Tarinoita startup-Suomesta on tarkoitettu nykyajan yrittäjyyttä miettiville, mutta toiminee myöhemmin aikalaisdokumenttina. Mielenkiintoista on, että Fruugosta Kormilainen ei todellakaan saanut montaa haastattelua ja vastaavat epäonnistumiset voivat paeta myös tulevaisuuden historiantutkimusta.

Jukka Kortin Mediahistoria. Viestinnän merkityksiä ja muodonmuutoksia puuheesta bittein on kirjoitettu oppikirjaksi. Valitettavasti "Historiakatsaukset perustuvat tässä teoksessa pitkälti niin sanottuun yleissivistävään tietoon"(s. 13)  eli kaikista aiheista ei lähdeviitteet tarjoa lisäkirjallisuutta. Samalla sivulla todetaan angloamerikkalainen näkökulma, mutta sen valintaa ei varsinaisesti perustella. Eikä sanota ääneen rajoittumista Eurooppaan, joka käy ilmi esim sivulta 37, jossa uskonnollisen visuaalisen viestinnän kenttä rajoittuu kristinuskoon, juutalaisuuteen ja islaminuskoon. Kortin mediahistoria muuten alkaa aakkosten keksimisestä eikä luolamaalauksista.

Minua tänä vuonna mietityttänyt Suomen varhainen lehdistöhistoria esitetään Tommilaan viitaten hyvin lyhyesti (s. 77-79, 168-169). Sanatarkasti vain "Suomen Turussa" "oli toki luettu ruotsalaisia lehtiä jonkin aikaa".

Jyrki Siukkosen Tapaus Avantgarde oli niin mielenkiintoinen, että tuli luettua melkein kokonaan. Siinä missä minä 2014 Amsterdamissa tuijotin Malevitšin näyttelyn mukaelmaa, niin alkuperäisestä ei Siukkosen käsityksen mukaan "ilmeisesti yksikään suomalainen tiennyt mitään" (s. 10).
"Suomalaiset ovat tuskin koskaan hukanneet parempaa tilaisuutta todistaa länsimaisen taidehistoria merkkihetkiä kuin Lokakuun vallankumousta edeltäneinä 1910-luvun vuosina, jolloin venäläisen avangarden pioneerit ahkeroivat Pietarin kahviloissa ja taidesalogeissa."  
Historian käyttö ja väärinkäyttö olisi tietenkin pitänyt lukea hartaasti kannesta kanteen, kuten aikanaan Margaret MacMillanin The uses and abuses of history. Mutta luin jokseenkin ajatuksella vain Henrik Meinanderin ja Erkki Tuomiojan tekstit. Meinander on kirjoittanut historiantutkimuksesta ja mainitsee muut historiakulttuurin osat vain ohimennen. Ovatko museot muuten osa vallanpitäjiä vai kansalaisyhteiskuntaa?

Tuomioja esipuheessaan käy läpi historian roolin kansallisen tietoisuuden luonnissa ja Suur-Suomi-pyrkimyksille. Myös hän korostaa historiantutkijoita ja nykypolitiikka, josta Matti Jutila taannoin esitti pointteja on näkymättömissä. Vaikka on merkkejä sitä, että " talvi- ja jatkosodan ihannointi liittyy natsismista kiinnostumiseen".

Tuomiojan virke "Vastenmielisistä ja pahoista ajoista kertovat monumentit kuuluvat nekin historiaan, ja ajan myötä tällaiset historialliset reliikit eivät enää häiritse tulevia sukupolvia, vaan toimivat sellaisina tärkeinä muistutuksina menneestä ja auttavat historian ymmärtämisessä" (s. 12) toi mieleen Viron reissulla läpikuunnelluista Memory Palace -jaksoista parhaan, Notes on an Imagined Plaque to be Added to the Statue of General Nathan Bedford Forrest, Upon Hearing that the Memphis City Council has Voted to Move it and the Exhumed Remains of General Forrest and his Wife, Mary Ann Montgomery Forrest, from their Current Location in a Park Downtown, to the Nearby Elmwood Cemetery. Suosittelen lämpimästi.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Digital Humanities Hackathon -esittelystä twiitattua

Tänään iltapäivällä...
  • Haastavin osa suoritettu eli Minerva-tori löydetty ja ennestään tuttu tyyppi moikattu. [Viikko sitten kyseisen henkilön kohdatessani olin vähällä esittäytyä uudelleen, vaikka olimme tavanneet ennenkin.]
  • .@mikko_tolonen tuli tervehtimään ja kehui hackathon-ryhmien työintoa ja aikaansaannoksia. Pian nähdään
  • Digital Humanities taas "cultural heritage research". Edelleenkään en ymmärrä. [Edellisen kerran ymmärtämätömyys selostettu tässä.]
  • Ryhmien aineksina digitoidut sanomalehdet, Ylen metadata, @HRInfoshare & @KDKhanke ja EEBO TCP
  • Ekana Ylen metadata, esittelijänä @anukoivunen . Tavoitteena muodostaa uusi Mitä missä milloin. Katalogi menneisyydestä. [Anu Koivusen jälkeen äänessä muutkin ryhmän jäsenet.]
  • Sitten dataan ja käytännön haasteisiin. Klassikko: Omistajakaan eli Yle ei tunne dataa.
  • Ylen ohjelmadata kattaa vain puolet lähetysajasta, sillä kyse arkistoiduista ohjelmista. Aukkoja m.m uusinnoista ja MTVstä
  • En saanut kunnon kuvaa Kekkonen-graafista. Ihme piikki 1990. Nimi esiintyi jopa urheiluohjelmien metadatassa
  • Ylen metadatassa selvästi potentiaalia "yhteisen" kulttuurimme menneisyyden kaiveluun. Mutta onnistuuko myöh videoanalyysikin? 
  • Kakkosryhmä on tarkastellut Länsi-Pasilan muutosta tilastotiedon ja @Kaupunginmuseo'n valokuvien kautta [Tässä vaiheessa huomasin puhelimen akun heikon latauksen ja twiittailu muuttui säästeliäämmäksi.]
  • Finnan kuvissa ei paikkatietoa, mutta haku kadunnimillä toimi. Analysoitiin metatietoja, @susannaanas yritti saada kuvat kartallekin

  • Kolmas ryhmä haki tekstien kierrätystä ennen vuotta 1700 julkaistuissa engl. kielisissä kirjoissa
  • Lainaukset ilman attribuutiota olivat varhaisessa kirjoissa yleisiä ja hyväksyttyjä. Haettiin sitä mitä ja miksi 3 pilotilla. [Twiitittä jäi innovaatio, jolla tekstistä tehtiin "konelukuinen vertailuversio" poistamalla yksityiskohdat, joissa kirjoitusasuissa yleisesti vaihtelua.]
  • Kierrätysanalyysiä saisi käyttää myös digitoituihin sanomalehtiin. Niistä toisenlainen projekti viimeisenä esityksenä.
  • Siirtolaisuusartikkeleja haettiin sanomalehdistä yksinkertaisten avainsanojen lisäksi (sijaan?) esimerkkijuttujen tunnusmerkeillä.
  • Syntyi mittari todennäköisyydelle, että juttu käsittelee siirtolaisuutta. Hyvä idea, mutta teknisiä haasteita toteutuksessa.
  • Sanomalehtien siirtolaisuusmainintojen korrelaatio (pienellä viiveellä) siirtolaislukuihin visuaalisesti arvioiden huomattava.

  • Hyvä pointti yleisöltä: Juttujen sisältö muuttuu ajassa eikä yksi opetussetti riitä. Nyt viiniä ja keksejä sekä posterit. Akku loppu. [Ei ollut keksejä vaan perunalastuja.]
Jokaisessa esityksessä oli jotain freesiä eli poistuin eri fiiliksissä kuin Hack4Heritage-finaalista.

Kirjastojen digitoimaa

Tuoretta digitoinneissa on DigiKoivikko eli "alueellinen tietokanta, johon on digitoitu pääosin Joensuun seutukirjaston maakuntakokoelman aineistoa kokotekstinä tai kuvina." Toteutus on tehty Opetus- ja kulttuuriministeriön hankerahalla 2015—2016, joten on mukavaa, että "Kaikki digitoitu aineisto on tekijänoikeuksista ja suoja-ajoista vapautunutta".

Katunäkymä Joensuusta 1900-luvun alusta. DigiKoivikko
Lisätietojen mukaan "Joitakin Kansalliskirjaston digitoituja julkaisuja on liitetty tietokantaan.", mutta hakemalla sanalla Kansalliskirjasto näitä ei tullut esille. Joukko sähkeitä liittyy Cederbergin sukuarkistoon ja passi on digitoitu Olsonin sukuarkistosta, mutta provinienssi näissä on ilmeisesti esillä vain säilytyspaikkana.

Annoin heti palautetta painetusta kirjasta, joka oli eksynyt kokoelmaan Käsikirjoitukset ja kirjeet. Sittemmin löysin pari muutakin epäloogisuutta digitointien luokittelussa. Silkkaa innovatiivisuutta on digitoida kirja ja nimetä se "NIMIKIRJOITUS : VON FIENAND", kun ruotsinkielistä tekstiä tärkeämpää on paikallinen henkilö, jonka nimi kuitenkin kirjoitetaan väärin.

Itse en löytänyt aarteita, mutta ainakin "Joensuuhun, Pohjois-Karjalaan ja Laatokan Karjalaan liittyvät kuvat ja postikortit" löytänevät yleisönsä, jos yleisö löytää ne.

DigiKoivikon ulkoasusta tuli mieleen yleisten kirjastojen digitoima aineisto, jossa Joensuu ei kuitenkaan ole mukana. (Omahan on aina hauskempaa, varsin OKM:n rahoilla.) Kyseiseen portaaliin olen viimeksi tainnut katsahtaa lokakuussa 2014. Selvästi on laajentunut, mutta kun en muista miten niin lyhyt katsaus kokoelmiinsa.
“Promotion 1909,” DIGI - Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa, viitattu 18. toukokuuta 2016

torstai 19. toukokuuta 2016

Hyvinkäältä Kokemäen torppareihin

Museoviikon ohjelma meni minulta ohi, kun en tajunnut, että verkkosivut piti käydä läpi päivä kerrallaan. Onneksi on FB, joka toi eteeni Hyvinkään kaupunginmuseon luennon "Parta Heinosesta". Kuvauksesta tuli nopeasti selville, että kyse oli miehestä, jonka takia Hyvinkäällä on Kokemäenkatu. Kotiseutuinnostus vie välillä oudoille poluille ja minut autonkuljettajan avustuksella eilen Hyvinkäälle kuuntelemaan Anu Lahtisen esitystä.

Ennen sitä ehdimme ihmetellä kirkkoa ulkopuolelta. Tehdasmuseoon oli ilmainen pääsy Museopäivän kunniaksi ja se oli yhtä pieni kuin toukokuussa 2014. Kaupunginmuseon näyttely Tehtaan tytöt loi tekstivoittoisesti kuvan naisten työstä Hyvinkään tehtaissa. Monipuolisemman ja hieman positiivisemman kuin Werstaassa nähty näyttely naisten tehdastyöstä.

Kiinnostustani Otto Sigfrid Heinoseen (1876-1918) lisäsi Kokemäki-yhteyden lisäksi se, että vanhempansa Kokemäenkartanon torppareina ovat mukana Kamariherra-kirjani listauksissa. Luulin heidät sieltä syksyllä 2014 kaivaneeni esille, mutta mikään elektroninen arkisto ei kerro minun tyrkyttäneen (tavalliseen tapaani) tietoa Lahtiselle. Todettakoon nyt, että olen sijoittanut heidät (s. 156-157) Mäntylän torppaan, joka ainakin nimellisesti on ollut olemassa jo vuonna 1775. Uudistusarkiston kartalla Kokemäen kartano; Peltokartta ja selitys 1834-1834 (A41:24/1-3) on Mäntylän pelto, mutta ei tonttia. Heinosen muistelmien mukaan koulumatkaansa kului tunti, mikä kuullostaa pitkältä, sillä kartoille merkityt vanhat torpat ovat parin kolmen kilometrin etäisyydellä Tulkkilan koulusta.

Jos kirjaa tehdessäni olisin ollut tietoinen torpparin pojan tallella olevista muistelmista ja tämän tyttären Impi Heinosen kirjasta Suomalainen mies, olisi Mäntylä saanut hieman lisäväriä. Jälleen esimerkki sekä paikallis- että henkilöhistorian lähteiden haasteista.

Ammattilaisena Lahtinen oli nämä selättänyt ja hän kertoi Heinosen elämästä ja toiminnasta limittäen sen Hyvinkään historiaan. Valitettavasti hän joutui lopettamaan helmikuuhun 1918, jolloin Heinonen yhtenä kuudesta surmattiin punaisten käsissä. Hädin tuskin kansakoulun käynyt mies ehti tätä ennen paljon.

Esityksessä tuli vielä yksi Kokemäki-yhteys, kun Lahtinen mainitsi Heinosen ihastuneen (ja myöhemmin naineen) Peipohjan Isotalon sisäkön (?!) Katrinan. Verkon sukupuu tarjoaa hänelle uskottavan syntymäpäivän 16.11.1877, joka täsmää Kokemäen kasteeseen, jonka mukaan isänsä Frans Mikkelinpoika oli renki Meinikkalassa, joka kuului Kokemäenkartanoon. Rippikirjoissa hän on Meinikkalassa Perttulan torppari, kunnes kuolee 16.6.1888 (Rk 1869-1879 s. 443, 1881-1890 s. 556). (Vastaava tieto olisi löytynyt Kamariherrasta sivulta 126.)

Katriina siirtyi Perttulasta sitten kirkonkirjoissa (joissa hän on pelkkä Amanda) vuonna 1896 Peipohjan Isotaloon, jossa hänet on merkitty piiaksi palkollisten sivulle (Rk 1891-1900 s. 688, 714).

Katriina Amanda oli miestään kokemäkeläisempi, sillä molemmat vanhempansa olivat paikkakuntalaisia. Frans Mikkelinpojalle on rippikirjaan merkitty syntymäajaksi toukokuu 1853 ja vaimolleen Lovisa Juhontyttärelle 25.6.1851. Lovisa oli Karekselan talollisen tytär ja Frans ilmeisesti peipohjalaisen piian avioton lapsi.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Muistiorganisaatioiden YouTube-kanavat

Edellisestä museoiden verkkovideokatsauksesta on jo melkein kaksi vuotta, joten ei liene yllättävää, että se vaatii päivitystä ja täydennystä, jota hain tällä kertaa muistakin muistiorganisaatioista (jättäen kuitenkin suurimman osan kirjastoista pois). Lista todennäköisesti jää puutteelliseksi, kommenttikenttä on käytettävissä!


Suluissa on luvut (tilaajat/videot) kerättynä pari päivää sitten. Yksittäisten videoiden keräämät näyttökerrat ovat näkyvissä, mutta en (todellakaan!) jaksanut kiinnittää niihin huomiota.

Muut kuin museot
Museot

Viikko sitten Tukholmassa

Viime viikon loppu oli niin ohjelmoitu, etten ehtinyt kirjoittaa keskiviikostani Tukholmassa. Tammikuun alennusmyynnistä ostettu risteily osui nättiin päivään, mutta missään museossa ei ollut kutsuvaa vaihtuvaa näyttelyä. Katsastettuani Armemuseetin pihan taidenäyttelyn, josta en tajunnut mitään, ja nautittuani Moderna museetin ilmaisesta sisäänpääsystä ja maukkaasta lounaasta päädyin Historiska museetiin. Jossa olen näköjään käynyt aiemmin ainakin vuosina 2007, 2009, 2010, 2012, 2013, ja 2014.

Blogiteksteistä näkyy, että aina en ole ollut ihastunut, mutta silti menen yhä uudestaan. Olisipa Helsingissäkin vastaava museo, josta voisi aina löytää jotain uutta.

Sillä vaikka toiston myötä muistan Historiskan perusnäyttelyiden rakenteet ulkoa samaa ei voi sanoa esineistä ja esitetystä tiedosta. Näitä on esillä niin paljon, että vitriineistä oli tälläkin kertaa mahdollisuus "löytää" sellaista, jota en ollut aiemmin nähnyt tai muistanut nähneeni. Kolme tuntia vierähti mukavasti.

Pysähdyin ihailemaan kivikauden luuesineiden muotoja, viikinkiajan pelinappuloita,
keskiaikaisia (ulkomailta tuotuja) kulkueristejä,
keskiaikaista kuvitettua pergamenttikalenteria
ja Kustaa III:n vallankaappaukseen liittyvää asiakirjaa, joka saattoi olla vastaavasti kehystettynä monessa suomalaisessakin kirkossa.
Perusnäyttelyyn kuuluu toki myös esineitä, joita ei voi unohtaa.
Perusnäyttelyn sisällä oli myös esillä (hyvin) uutta eli käsityöharrastajien kirjomat kopiot keskiaikaisista peitteistä. (Projektista voi lukea verkosta ruotsiksi ja englanniksi.) Kasvivärjätyt kankaat olivat yllättävän voimakkaan värisiä. Tällaisia historiallisenkin ajan rekonstruktioita voisi käyttää minusta museoissa enemmän.


Uutta oli myös keskiajan kirkollista äänimaailmaa esittelevä välikkö, jossa saattoi itse kokeilla etualalla näkyvän urkumallin soittoa. Erittäin kova ääni pienestä laitteesta! Penkillä istuen sai kuunnella osaajien soittoa vanhan mallin mukaan tehdyillä uruilla. Esillä oli maailman vanhimmiksi uruiksi laputettu, joka kuvassa kauimpana.
Tekstiilihuone oli remontissa, joten seuraavallakin kerralla on luvassa jotain uutta.

P. S. Uusille poluille voisin päästä tutkimalla ennen seuraavaa reissua näitä:

tiistai 17. toukokuuta 2016

Ympäristöstä ja pessimismistä

Kalevalaseura järjestää tänä vuonna neljän keskustelutilaisuuden sarjan kulttuurintutkimuksesta. Maaliskuussa ensimmäisessä puhuivat Inkeri Koskinen ja Veli-Pekka Lehtola otsikolla "Objektiivisuuden ja puolueettomuuden mahdollisuudet etnisten ryhmien tutkimuksessa". Olin paikalla, mutta fiksujen ihmisten puheista en saanut irti blogitekstin aineksia. Joten nyt muistan enää yleisöstä pidetyn monologin, joka päättyi kommenttiin "minut tänne olisi pitänyt kutsua puhumaan" ja ulosmarssiin.

Eilinen otsikko "Kulttuuripessimismi ja -optimismi ympäristötutkimuksessa ja -politiikassa" ei ollut lähtökohtaisesti kiinnostava. Mutta halusin (suoraan sanottuna) nähdä "livenä" blogiani toisinaan lukemeen ja kommentoineen Tommi Uschanovin, joten menin paikan päälle. Uschanovista oli jotenkin hassua, että koin tarpeelliseksi kiittää kommenteista, mutta minusta oli tämän blogin puitteissa tarpeellista.

Toinen keskustelija oli Ilmo Massa, joka kävi läpi neljä ympäristöherätyksen huomiosykliä, joissa avaintapahtuma johtaa mediahuomioon, josta syntyy politisoituminen, ja aikanaan päädytään lähes unohdukseen. Ensimmäinen näistä alkoi 1960-luvulla, kun Rachel Carsonin Hiljainen kevät ilmestyi ja alettiin huolehtia vesistöjen saastumisesta. Keskustelussa mainittiin vaikutus populaarikulttuuriin eli Kirkan hitti Varrella virran.

Lähes samaan aikaan alkoi väestöräjähdyksestä ja elintarvikkeiden riittävyydestä toinen keskustelu , jossa esitettiin maailmanlopun ennusteita. Öljykriisi 1970-luvun alussa sekä Rooman Klubin raportti Kasvun rajat herättivät huolen fossiillisten polttoaineiden loppumisesta. Neljänneksi huomiosykliksi Massa nosti edelleen käynnissä olevan keskustelun ilmastonmuutoksesta.

Ensi ajatus näistä on, että eivät ole mitenkään unohtuneet. Kaikki ovat tuttuja ja tuntuvat edelleen akuuteilta. Yksi yleisössä istunut halusi erityisesti nostaa esille väestönkasvun ja resurssien jaosta mahdollisesti syntyvän väkivallan. Uschanovin toteamus kasvun hidastumisesta ei tuntunut vakuuttavan eikä rauhoittavan.

Uschanov oli omassa alkupuheenvuorossaan todennut, että n.s. vihreä vallankumous, joka osaltaan vaimensi keskustelua elintarvikkeiden riittävyydestä, ei ole osa kollektiivista muistikuvaa. Se tuntuu vanhanaikaiselta, kun sittemmin on nähty nälänhätien johtuvan ensisijaisesti poliittisista valinnoista ja tehomaataloudesta tulee mieleen hyötyjen sijaan ympäristöhaitat.


Pessimismin läpitunkevuus on hätkähdyttävää, kun se nostetaan esille. Uschanov lopetti puheenvuoronsa esimerkkiin tapahtuneen edistyksen unohtamisesta. Timo Soini oli vuoden 2011 alussa piikitellyt blogitekstissään vihreitä siitä, että heidän "muutama vuosi" aiemmin maailmanloppuna pitämänsä otsonikehän oheneminen ei enää ollut puheenaiheena. Tarkoittaen siis, että siitä oli huolehdittu turhaan. Kun todellisuudessa siitä oli nimen omaan huolehdittu vuoden 1987 Montrealin pöytäkirjalla, jossa sovittujen "Päästörajoitusten avulla näiden aineiden pitoisuudet ilmakehässä on saatu laskuun, ja otsonikerroksen toipumisen toivotaan alkavan viimeistään 2020-luvulla." Wikipedian muotoilu ei ole yhtä optimistinen kuin Uschanovin, mikä ehkä selittää sitä, että olen Soinin tapaan ihmetellyt, miksei otsonikadosta enää puhuta.

Kuvat:
Digitointi kirjasta "Bird studies; an account of the land birds of eastern North America"
Marc St. Giles, National Archives

Miten papinvirkoja täytettiinkään?

Georg Ståhlbergin kirjoittamassa kirjassa An history of the late revolution in Sweden, Which happened on the 19th of August, 1772. Containing, in three parts, the abuses, and the banishment of liberty, in that kingdom. Written by a gentleman who was a Swede on Ruotsin vapaudenaika kuvattu hyvin korruptoituneena. Rahalla sai ääniä, virkoja ja muuta hyvää. Jatkona edellisen osan uskontoaiheeseen pätkä, jossa Ståhlberg kuvaa kirkollisten virkojen täyttöä. Perusväitteensä on, että tähänkin liittyi virkojen myynti.
Ståhlbergin isä jäi koko virkaiäkseen kappalaiseksi, millä saattoi olla vaikutusta tämän osion sisältöön. Samoin kuin omilla kokemuksillaan Turussa. Sivulla 136 Ståhlberg kertoo nimenomaan oikeustieteen professorin (Cederbergin mukaan dosentti) valinnasta Turun akatemiassa, mutta ei mainitse, että oli itse yksi kolmesta ehdokkaasta.

Haukuttuaan konsistoreja yleisemmin, ja Turkua erityisesti, Ståhlberg kuvaa papin virkojen täyttöä sivulta 136 alkaen. (Viime talvenahan yritin saada tolkkua 1800-luvun käytännöistä.) Aluksi hän kuvaa perusasiat eli että papinvihkimykseen vaadittiin työpaikka. Käytännössä tämän, Ståhlbergin mukaan, sai naimalla kirkkoherran tyttären.

Tämän takia valtakunnassa oli tarpeettoman paljon huonosti palkattuja apupappeja.
Kun joku varsinaisen viran haltija kuoli, rovastikunnan rovasti ilmoitti vapaasta paikasta piispalle ja konsistorille. Ståhlbergin selostuksen mukaan tästä kolme kuukautta eteenpäin oli virkaa mahdollisuus hakea. Pitänee paikkansa, sillä jatko on tuttua toisaalta. Konsistori valitsee kolme hakijaa vaalilistalle ja nämä käyvät seurakunnassa pitämässä vaalisaarnansa. Minkä jälkeen pidettiin vaalit.

Tätä järjestystä vastaan Ståhlbergilla ei ollut valittamista, mutta hänen mukaansa ahneus ja korruptio pääsivät siihen vaikuttamaan konsistorissa.
Totta vai happamia pihlajanmarjoja? Ståhlbergin mukaan hakijoita pudotettiin vaalisijoilta pyytämällä hakemuksia vanhoilta papeilta, jotka virkaiällään nousivat listalle.
Tämän lisäksi Ståhlberg väitti, että seurakunnissa vaalitulokseen yritettiin vaikuttaa asiattomin keinoin. Esimerkiksi viinalla tai rahalla. Jos vaalissa hävinnyt valitti, konsistori saattoi ylemmille tahoille väittää tämän olevan "nuorempi kuin synnyinseurakunnan kirjat tai konsistorin oman asiakirjat todistivat". Tekstin yksityiskohdat vahventavat näkemystä siitä, että Ståhlbergilla oli omakohtaisia kokemuksia, joita näin halusi tuoda julkisuuteen.

maanantai 16. toukokuuta 2016

Tampereen muistolaatasta kylään Heinolassa

Lauantain museopäivän reitityksen varrelle osui raittiustalon muistolaatta, joka pysäytti kolmiulotteisuudellaan. (Tampereen muistolaatoilla on oma sivustonsa. Niihin on luonut katsauksen myös Joel Niininen blogissaan.)

Pysähdyttyäni luin toisenkin laatan, jossa mainitusta Tampereen talouskoulusta tuli mieleen, että vaarini kertoman mukaan äitinsä Helmi Vilhelmiina Järventaus (s. 18.6.1891, k. 26.3.1963) oli suorittanut siellä kurssin.

Käytän tarkoituksellisesti ilmaisua kertoman mukaan, sillä vaarini puheissa mäkituvista tuli torppia, torpista taloja ja taloista kartanoita. Yritinkö mainintaa vuonna 2007 tehdessäni kirjaa Ilmavallaksi ja Ilmavaltana. Erkki Ilmavallan esipolvet ja nuoruusvuodet mistään tarkistaa? Tuskin. En kai ole edes ottanut käsiini Vuokko Lepistön historiikkia Sata vuotta Tampereen talouskoulussa. Puhumattakaan, että olisin selvittänyt missä koulun mahdollisesti tallella oleva arkisto on.

Paljon muuta on tullut 21 vuoden aikana tehtyä, mutta Helmi juurineen jäi ja unohtui edellä mainitun kirjani kuivaan sukutauluun. Esipolvistaan ei löytynyt mitään erityisen kiinnostavaa ja perheensä ei esiintynyt missään perheperinteen tarinassa. (Toisin kuin vaarini isän suku, jota tarkastelin uudestaan kesällä 2014: osa 1, 2 ja 3) En ole koskaan edes hakenut heistä tietoa digitoiduista sanomalehdistä!

Sukunimeksi otettu tilannimi Järventaus ei ole helpoimpia haettavia. Eikä asiaa auta se, että kyseessä on Mattilan tilan osa kylässä nimeltä Härkälä Heinolassa. Yleisiä nimiä hakiessa pitää käyttää yhdistelmiä, jotka saattavat rajata mielenkiintoiset tulokset pois. Tulos jäi siis laihaksi, mutta tarjoaa sentään vähän tietoa Härkälän kylän elämästä ja sen kehityksestä.
  • Kylässä oli metsää, johon ulkopuolinen saattoi hirttäytyä (Finlands Allmänna Tidning 3.12.1869)
  • Kylässä tapettiin iittiläinen mies 33 veitseniskulla (Hufvudstadsbladet 28.3.1873)
  • Kylän talolliselta varastettiin 12 vuotta vanha hevonen (Östra Finland 29.11.1889)
  • Kylään perustettu laulukööri esitti Hoosiannan Heinolan kirkossa ensimmäisenä adventtina. "Paljon ylevämmältä tuntuu, kun nuori nouseva sukupolvi harjoittaa laulua ja kirkko veisua, kuin että he kokoontuu maantielle suurin laumoin huutamaan koko maailman yhteistä rekivirttä ja pitämään jonkin epäsiveellisen huoneessa luvattomia tanssi huvia" (Jyränkö 29.11.1892)
  • Jyränkö julkaisi 19.4.1895 kyläläisen kirjeen, jossa kerrottiin että:
Härkälän kylä, joka on Heinolan pitäjän lounaisessa kulmassa, Lahden ja Heinolan välisen maantien varrella. Noin 5 vuotta takaperin oli kylässä aivan toisenlaiset melskeet kuin nyt. Kylään kokoontui melkein joka pyhäpäivä naapurikylistä niin paljon miehiä, että oli mainitun kylän raitilla niinkuin markkinat. Juotiin ja tapeltin sekä oman kyläläisten että vieraitten kanssa, että matkamiehen oli vaikea pästä rauhassa kulkemaan maantietä kylän läpi. Mutta nyt on jo kuitenkin toisin. Kylä on sittemmin paljon sivistynyt eikä kasaannu enään naapurikylistäkään juomamiehiä, kun ei ole enään juovuttavia juomia kylässä. Eipä tappeluitakaan kuulu kylässä niin kuin ennen. Jokainen tietää ja ymmärtää, että harvoin selvät miehet tappelevat ja matkamieskin pääsee jo rauhassa kulkemaan kylän läpi. Siitä kiitos ruununmiehille ja erittäinkin kylässä asuvalle poliisille, joka on sanut kylän niin paljon sivistymään. Kylässä on joitakuita vuosia ollut lainakirjasto. Kiertokoulua ei ole tosin ollut kuin kerran vuodessa, mutta pyhäkoulua ovat jotkut isänät pitäneet joka pyhä ja siitä kiitos heille. He ovat olleen ahkerat pyhäkoulun pitämiseen tähän asti ja sopii toivoa että niin ovat etteenpäinkin. Kansakouluhan se olisi sangen tarpeen, mutta siitä ei ole kuulunut vielä ainakaan mitään. 
Tässä välissä on hyvä vilkaista karttaan vuodelta 1914 ja todeta, että Järventaus ei ollut kyläraitilla vaan sivummalla. (Koskipää (kartano, Hartola) : Koskipään kartanon (Hartola) kartat (kokoelma) : Kartat : Heinolan pitäjä rajaseutuineen piirretty Maanmittauksen ylihallituksessa olevien karttojen ja paikkakuntalaisten tekemäin täydennysten perusteella. (Koskipää Ia* 38/- -))

Koulu saatiin historiikkisivun mukaan Vierumäkeen 1902 ja saman vuoden lopulla esivanhempani muuttivat Hartolaan. Toivottavasti eivät sivistystä pakoon. Ja toivottavasti eivät tervehtineet uusia naapureitaan ”Ollaaan Härkälästä eikä arkalasta!”

Näköjään tila on ollut myynnissä kolme vuotta sen jälkeen (Lahden lehti 6.8.1906) Lainhuutoja ja perukirjojakaan en kattavasti käynyt läpi vuonna 2007.

Arvosteluista ja niihin vaikuttamisesta

1) Postimuseon johtaja Kimmo Antila ei omasta mielestään "sponsoroinut" Museoiden yötäni, vaan tarjosi median edustajalle tavanomaisen edun. No, se ei ole tälle medialle tavanomaista ja on Antilan aikaisemmassa yhteydessä tarjoaman kahvikupillisen lisäksi ainoita bloginpidosta saamiani taloudellisia etuja. (Hups, kirjamessuilla olin myös bloggaajana kerran ilmaiseksi.)

En katso lahjan/tai-mikä-se-nyt-oli kuitenkaan vaikuttaneen tälle blogille epätavallisen positiiviseen sävyyn kyseisessä kirjoituksessa. Syystä tai toisesta olin koko päivän (aamun krapulasta huolimatta!) hyvällä tuulella, mikä on vaikuttanut havainnointiini ja sitä kautta myös kirjoitukseeni. Siten ihmisen mieli vain toimii. Mikä, sivumennen sanottuna, tekee toisten ja ennen kaikkea menneisyyden ihmisten toiminnan selittämisestä vaikeaa tai mahdotonta.

Ehkä olin hyvällä tuulella vain siksi, että hotellin respa kuunteli kiltisti valitukseni suihkuverhosta ja antoi siitä hyvitykseksi minibaarista juomani (ks. kommentti krapulasta) kivennäisveden? Ja hiukan sen saamani rannekkeenkin takia.


2a) Blogikirjoituksista ja tavallisista lehtikirjoituksista poikkeaa olennaisesti akateemisesta tutkimuksesta tai tiedekirjasta kirjoitettu arvostelu. Niitä ei kirjoiteta fiilispohjalta vaan perustelluin väittein. Mutta näihinkin vaikuttaa muu kuin arvosteltava teksti ja arvostelijan osaaminen.

Tämä konkretisoitui kun satuin olemaan kuulemassa Ihan Oikeiden Historioitsijoiden keskustelun kahdesta vertaisarvioidusta tutkimuksesta. (Älkää kysykö mielessänne kuka keskusteli, mistä, missä ja milloin. Epärelevanttia.) Molemmissa koettiin olevan vakavia puutteita.

Yksi keskustelijoista oli kirjoittamassa toisesta tutkimuksesta arvostelua, jossa aikoi olla kriittinen. Mutta sanoi ääneen, että häntä arvelutti se, miten tutkimuksen tekijä tähän reagoisi. Eli mahdollisesti kaikki kriittikki ei päädy lopulliseen arvosteluun.

Toisen tutkimuksen arvostelu oli lankeamassa henkilölle, joka tunsi tekijän hyvin ja arvatenkin lämpimin tuntein. Selviytymisstrategiaksi tarjottiin arvostelutekstiä, joka vain kuvailee tutkimuksen ottamatta kantaa sen laatuun.

Se, että henkilökohtaiset suhteet vaikuttavat suomalaisen historiantutkimuksen arvosteluteksteihin ei tullut minulle yllätyksenä, mutta autenttinen tilanne tuntui silti ikävältä. Se, että tutkija ja suurempi yleisö eivät saa tietää, mikä tutkimuksessa arvioidaan heikoksi, estää tutkijan ja yleisön ymmärryksen kehitystä. Asiantunteva arvostelija kun pystyy huomaamaan sen, mitä tavallinen lukija ei.

2b) Minun kirjoistanihan ei ole kovin montaa arvostelua kirjoitettu. Yksi arvostelija oli minulle täysin tuntematon, kunnes tapasimme vuosia myöhemmin osallistuessani hänen vetämäänsä keskusteluun. Sen jälkeen hän totesi tunnistaneensa nimeni osallistujalistasta ja pelänneensä, että olisin hänelle arvostelusta edelleen suuttunut. Olin aivan pöllämystynyt. Arvostelu oli ollut hyvin kiltti ja siinä esitetty kritiikki täysin oikeutettua.

Eräs päätoimittaja (älkää kysykö mielessänne kuka) sanoi kaupanneensa lähettämääni arvostelukappaletta, mutta kukaan ei suostunut sitä ottamaan, kun pelkäsivät blogitekstejäni. Edelleen epäilen, että toinen/todellinen syy on, että kukaan ei halua koskea p*skaan, mutta edellä esitetyn valossa pelolla saattaa olla vaikutusta. Sääli, jo edellä mainituista syistä.

3) Lopuksi on julkisesti todettava se, että vähittäinen siirtymiseni ulkopuolisesta ulkopiiriläiseksi (joka voi peruuntua edellä esitetyn johdosta), on vaikuttanut siihen miten olen blogiin kirjoittanut Ihan Oikeiden Historiantutkijoiden julkaisuista ja esityksistä. Tai jättänyt kirjoittamatta. Tuttujen ihmisten tekemisistä kirjoittaminen kun tuntuu erilaiselta kuin etäisten hahmojen käsittely. Vaikka ei pitäisi, kuten edellä olen väittänyt. Etsinnässä sopiva tasapaino.

Tutut kiiltokuvaenkelit digitoitu kirjasta The pathway of life.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Vielä muotilehdistä

Ulkomaisia muotilehtiä taannoin miettiessäni tein sanomalehtihaun vain sanalla modejournal. Kattavuus minimaalinen, tarkemmin ajateltuani, joten otetaan uusiksi.

Krinoliinimuodin alkuvaiheessa nimittäin oli Helsingissä tilattavissa oheisen leikkeen mukainen määrä ranskalaisia muotilehtiä (Helsingfors Tidningar 24.9.1856). Ranskalaisia useammin mainitaan saksalaiset lehdet sekä tietenkin ruotsalaiset.

Mutta keisarillisen postihallinnon julkaisema lehtitilaushintojen luettelo (FAT 26.1.1861) on huomattavasti lyhyempi. Pystyttiinkö posti jotenkin ohittamaan kirjakauppojen kautta vai näkyvätkö kaikki lehtitilaukset postitoimistojen sanomalehdille antamissa tilastoissa? Jos näkyvät, ei tilaajia ole kovin montaa.

Porin Kaupungin Sanomia raportoi 22.3.1862, että vuonna 1861 Porin postitoimiston kautta kulki yksi tilaus ruotsalaiseen Penelope-lehteen. Tulkintani mukaan se on ainoa muotilehti tässä ulkomaisten lehtien luettelossa. Vuonna 1862 Penelope-lehdellä oli 3 tilaajaa Porissa (Porin Kaupungin Sanomia 29.11.1862).

Penelopen tilaus yllä mainitun hintaluettelon mukaan maksoi 4 ruplaa ja 14 kopeekkaa hopearahana ja postille piti maksaa kuljetuksesta 10 kopeekkaa. Tällä sai kaksi kertaa kuukaudessa ilmestyvän lehden, jossa luvattiin olevan muotikuvien lisäksi erilaisia käsityöohjeita (Hämäläinen 27.1.1860). Samalla rahalla olisi Turun torilta voinut ostaa 13 litraa paloviinaa.

Kuopion postikonttorin kautta toimitettiin vuonna 1862 yksi Penelope-tilaus ja yksi tilaus lehteen Mode-Journal för Damer  (Tapio 27.12.1862).

Turussa oli tehty vuodeksi 1862 kaksi Penelope-tilausta ja lehdellä Journal des Modes oli yksi tilaaja. (Åbo Underrättelser 18.12.1862). Valitettavasti Helsingissä oli muuta lehden täytettä tai ainakaan vastaava luettelo ei osu hakuihini. En löytänyt listoja myöskään myöhemmiltä vuosilta.

Tilastoja tuskin kerättiin satunnaiseksi sanomalehden täytteeksi. Lisätiedon saamiseksi otin yhteyttä Postimuseoon, josta sain vastauksen informaatikko Soile Siltalalta. Lista kirjoja tarkistettavaksi ja ennakkotietona, että 1800-luvun alussa "Lehdet tilattiin postihallinnon kautta ja samainen postihallinto harjoitti ankaraa lehdistösensuuria." eli ilmeisesti sanomalehdissä julkaistut listat olivat kattavia.

Kirjalistassa oli virallinen tilasto vuodelta 1885 eli palasin digitoituihin tilastojulkaisuihin, joita olin toki aiemmassa vaiheessa kokeillut jollain hakusanalla. Suomenmaan tilastollinen vuosikirja julkaistiin ensimmäistä kertaa 1878 ja siinä postitilastot käsittelevät vain kirjeitä ja kortteja. Lehdistä oli tietoja viimeistään seitsemännessä vuosikirjassa (1885). Liian myöhään ja epätarkasti krinoliineilleni, mutta hairahduin ihmettelemään kaupunkien toistaan eroavaa mediakulutusta.

Suhteessa väkilukuun sekä kotimaisia että ulkomaisia lehtiä tilattiin eniten Mikkeliin. Turussa ja Vaasassa kului käsissä viisi kertaa enemmän kotimaisia kuin ulkomaisia lehtiä. Helsinkiin taas tilattiin enemmän ulkomaisia kuin kotimaisia lehtiä. Porvoossa ja Hämeenlinnassa tilattiin kotimaisia lehtiä eniten Mikkelin jälkeen. Muissa kaupungeissa kotimaisia lehtiä kului saman verran kuin Turussa ja Vaasassa, mutta ulkomaisia lehtiä alle "kappale" per asukas. Oletan, että kappale tarkoitti yksittäistä lehden numeroa eli massa syntyy usein ilmestyvistä sanomalehdistä.

No, ehkä tähänkin löytyy selitys niistä vinkatuista kirjoista. 

Museopäivä ja museoiden yö Tampereella

*Sponsoroitu kirjoitus* Postimuseo lahjoitti minulle Museoiden yön rannekkeen ja tuoreen julkaisunsa Tabellarius 17.

Aloitin eilen aamukymmeneltä Museokortin vingutuksen Vapriikissa ja suuntasin kassalta näyttelyyn Jääkauden jättiläiset, jolta en odottanut mitään. Eli yllätyin todella iloisesti kun luonnontieteen joukossa oli useita upeita esimerkkejä kivikauden taiteesta, joka teki vaikutuksen kopioinakin. (Vain Pietarin Kunstkameran esineet ovat alkuperäisiä.)


Alakerran Hurriganes-näyttely oli minulle uutta musiikkia myöden, sillä kuulun Dingo-sukupolveen. Albumien mukaan kronologinen esitys oli helppo seurata. Abba-museo tuli mieleen, positiivisesti.

Jätin Vapriikin sitten sikseen ja talsin taidemuseolle, jonka Välimeren valoa tarjoaa vielä parin viikon ajan aikamatkan eteläisiin maisemiin. Suosittelen.

Milavidan vaihtuva näyttely Suur-Merijoen kartanosta oli minusta asiallinen ja tavanomainen, mutta Ulla Ijäs blogitekstissään huomautti, että näyttely keskittyi arkkitehtuuriin eikä kertonut mitään sen todellisesta soveltuvuudesta omistajien elämäntapaan.

Werstaassa oli minulle uusi vaihtuva näyttely Espanjan sisällissodasta. Vapaaehtoisista sotijoista olin kuullut aiemmin, mutta yhteyttä Suomeen oli siinäkin, että täällä kerättiin apua sodassa kärsiville siviileille.

Katarina Lillqvistin installaatio Radio Dolores kertoi Espanjaan liittyvän sukunsa tarinan niin taiteellisesti, että sain siitä tolkkua vasta luettuani esillä olleen vihkosen tekstin.

Toinen uusi näyttely (ellei muistini petä) pyrkii murtamaan myyttejä naisten työstä. Sopii niille, jotka luulevat etteivät naiset olleet töissä ennen toista maailmansotaa ja/tai niille, jotka luulevat, että työehdoissa 100 vuotta sitten on jotain ihailtavaa.

Sitten oli aika siirtyä päivästä yöhön seisomalla 20 minuuttia sateessa jonottaen lippua Kauhujen kierrokselle. Lipun saatuani tapoin vähän aikaa pykäämällä minimalistisen Lenin-mitalin. Joku on varmaan miettinyt aktiviteetin eettisyyden pienille ihmisille suunnattuna?

Kauhujen kierros oli portaiden kipuamista kuusvooninkisen torniin, työturvallisuutta, tulipaloja, ruoskintarangaistus ja epämääräisiä tuntemuksia.


Kierroksen jälkeen siirryin loppuillaksi Vapriikkiin, jossa ensimmäiseksi ryntäsin Postimuseon näyttelyn Salaista jääkäripostia draamaopastukseen, jossa ryhmämme muuntui jääkärirekryyteiksi, joille selostettiin koulutusta ja jääkärien vaiheita. Saimme kukin jääkärin tiedot käsiimme ja lopuksi tietää miten juuri heille kävi. Erittäin hyvä rakenne ja mainio esittäjä.

Itse näyttelyssä jääkärien kirjeiden ja päiväkirjojen otteita saattoi lukea sekä teknisin ratkaisuin kuunnella, mutta esillä on myös muuta esineistöä ja perustiedot jääkäriprojektista. Vaikka vaihtuvan näyttelyn tila on pieni, siihen olo saatu mahtumaan paljon.
Lopuksi katsastin vielä Pahkasika-näyttelyn. Lehti ei ole osa elämääni - sukupolven, sukupuolen tai ei-tamperelaisuuden tähden? Tai sivistymättömyyden? Teksteistä jaksoin lukea julkaisun kronologiset vaiheet, mutta en innostunut perehtymään seinälle ripustettuihin originaaleihin.
Noin 12 tuntia aloituksen jälkeen oli aika lähteä rautatieasemalle ja sieltä kohti kotia.