Otto Lajula kirjailijana nimeltä J. P. Raivio

Vallankumousvuonna 1917 Otto Lajula julkaisi nimimerkillä Homo Sapiens kirjan Kun kansa nousee : lakkokirja ja nimellä J. P. Raivio kirjan Vallankumouksen sankari : Marskentällä lepäävän urhon elämäntarina. Jälkimmäinen sai kesäkuussa 1917 pari tekstimainosta työväenlehdissä, mutta ensiksi mainitusta ei löydy mainintoja.

Painoasiamiehen viran päättymisen myötä Pohjanmaa jäi taakse. Perheen 11-vuotias tytär kuoli Pälkäneellä kesällä 1917. Otto Lajula kirjoitti myöhemmin paikkakunnan maisemista.

Tehkäämmepä pieni kesäinen kävelyretki pitkin Kärjennientä. Se ei ole vaikeata, sillä asteltavanamme on ihana polku, jota käytetään kärrytienäkin niemekkeen rannassa olevalle laivalaiturille. Lähdemme luonnonihanalla paikalla sijaitsevasta Töyrynniemen muhkeasta talosta, joka uusrakenteisena seisoo mehevien heinäpeltojensa keskellä. Seuraamme rantapolkua tai poikkeamme polulta hiukan vasempaan, rantahietikolle, joka on pehmoista ja päivänpolttamaa. Sitä on monen sylen levyisenä vyönä pitkin vesirajaa ja kaukaa aaltojen aitakin hohtaa sen marmorinen pinta.

Metsänrajassa kiipeämme aidan yli ja katoamme havupuiden varjoihin. Oikealla kohoaa multainen mäki jyrkkänä ja metsäisenä, maanpintaa peittävät tiheästi mustikan ja puolukanvarret, jotkamarja-aikoina antavat hupaista työtä metsänkävijöille. Jos sattuu tuuli puhaltelemaan pohjoisesta, niin kuulemme vain sen huminan päämme päällä, mutta meitä se ei tavoita. Pohjoisranta voi kuohahdella valkovaahdoissa, mutta etelänpuoleinen on tyyni ja uinaileva.

Ja nämä jyrkkäreunaisten kukkulain puut — ne ovat lintujen turvallisia ja haluttuja t vyssijoja. Lintukuorot soinnuttelevat täällä sinfonioitaan kesäiset yöt melkeinpä läpeensä — ja ne ovat vaihtelevia ja monisointuisia. (J. P. Raivio, Kesäinen luonnonkylpylä. Matkailulehti 1/1919)

Toukokuun alussa 1918 "kirjailija J. P. Raivio" piti Helsingissä "hädän lieventämiseksi" maksullisen yleisöluennon "tulevaisuuden uskonnosta" (HS 5.5.1918) Syksyllä 1918 Otto Lajulan vaimo perusti Helsingissä yrityksen Jakelu- & Pikatoimisto Aina Irene Lajula (Registertidning för varumarken 702/1918). Vuoden lopussa ilmestyi myös J. P. Raivion uutuus Tyhjyyttä hapuilemassa : avioliittoromaani, joka arvostelijan mukaan oli

eräänlainen miehen apologia. Allekirjoittanut ei erehtyne suuresti otaksuessaan, että sen tekijä on isä Strindbergin opetuslapsi — siinä suhteessa nimittäin, ettei hän anna naiselle paljonkaan arvoa. Ilmoitettavana olevan romaanin miespuolinen päähenkilö hapuilee tekijän mielestä tyhjää etsiessään rakkautta ja onnea avioliitosta. Kieltämättä, voimme sanoa, sillä onnen edellytykset puheenaolevassa avioliitossa näyttävät todella olevan niukat. 

 

Raivion uusi kirja ei ole muodollisena saavutuksena kenties silläkään kunnollisen keskitason asteella kuin „ Erakkomaisten". Tyyli on melkoisesti laiminlyötyä. Mutta kirjalla on epäilemättä todellisuusarvoa, niin sanoaksemme. Siinä kuvatut luonteet ovat tosia ja uskottavia, ja kirjailijan suhteessa aiheeseensa on jotain aitoa ja elettyä, joka ei kiellä tulevaisuusmahdollisuuksia. (Aika 7-8/1919)

Vuonna 1918 J. P. Raivion nimellä ilmestyi myös kolme artikkelia lehdessä Alkuopetus.  

Vuonna 1919 Otto Lajula kokeili kevyempää tyyliä kirjassa Mikko-sedän kesäsiirtola ja hän myös puhui kesäsiirtoloista J. P. Raiviona Helsingissä järjestetyssä lastensuojelukokouksessa (Työn valta 12.6.1919). Kasvatukseen liittyi myös artikkeli Koulut ja käsityöläissivistys (Käsityö ja teollisuus 8/1919) ja Nuorten on tulevaisuus! (Pyrkijä 4/1919). Kaunokirjallisia kertomuksia olivat Taavetti ja Pirkko (Suomen sotilas 1919).

Tammikuussa 1920 Iltalehti alkoi julkaista jatkokertomuksena J. P. Raivion suomentamaa Meredith Nicholsonin romaania Tuhansien kynttiläin talo (The House of a Thousand Candles). Samana vuonna ilmestyi myös J. P. Raivion ranskasta suomentama Georges Rodenbachin romaani ja kirjoittamansa iltamiin sopiva yksinäytöksinen näytelmä Mäntylän takamaa. 

Keväästä 1920 Otto Lajula toimi Käsityö ja teollisuus -lehden toimitussihteerinä, mikä poiki historiikin Suomen vaatturityöntekijäin liitto ja sen edeltäjät vv. 1894 - 1919 toimitustyön. Seuraaana vuonna hän ehdotti helsinkiläisten vaatturien matrikkelin kokoamista, mutta tämä hanke ilmeisesti kuivui kokoon (Vaatturi 5/1921).

Vuonna 1921 ilmestynyttä J. P. Raivion tuotantoa ovat Aleksis Kiven elomailta (Matkailulehti 2/1921) ja "Tuoksua", jonka luvataan olevan draamallinen kuvaus, "jolla usein on syvää myötätuntoa herättävä vastineensa tosielämässä" (Maailma 15/1921).

Vaasalainen Ilkka, jolla ei olisi luullut olevan lämpimiä tunteitta Otto Lajulaa kohtaan, julkaisi vuonna 1922 J. P. Raivion sarjaromaanin Johannes Raivaaja. Maaseudun Tulevaisuus puolestaan täytti sivujaan J. P. Raivion suomentamalla Stephen McKennan romaanilla Sonja naimisissa (Sonia married). Samana vuonna Otava oli kustantanut Mc Kennan Sonjan Salme Setälän suomennoksena eli syntyneitä apajia yritettiin hyödyntää.

HS 13.6.1924

Näistä tunnetuista julkaisuista ei kertynyt leveää leipää, joten ei ole yllättävää, että Otto Lajula pyrki Sulkavan kunnan Kaipolan kansakoulunopettajaksi lukuvuodeksi 1923-24 (Mikkelin Sanomat 24.9.1923). Valinnastaan huolimatta hän ilmoitti osoitteen Helsingin osoitekalenteriin. Se ei ollut sama osoite, jossa vaimonsa kesäkuussa 1924 kuoli.

Jossain välissä Otto Lajula oli Sulkavalla, sillä hän kirjoitti 

Jos joku on liikkunut esim. Savonlinnan ja Sulkavan välin, niin tietää automatkan vaarallisuuden moisissa tilanteissa. N. s. maskeerattujen kurvien aukomiseen olisi ajoissa ryhdyttävä jo ennenkuin autoliikenne entisestään vilkastuu. (J. P. Raivio, Matkoja ja havaintoja. Karjala 18.1.1925)

Uuden Suomen toivomuskilpailuun Otto Lajula visio uusia keksintöjä, kuten:

»Julkisuuden pamppu», joka kolauttaisi kirjailijoita, varsinkin sanomalehtineekereitä polveen silloin, kun nämä tahrivat toisten mainetta, tai puhuvat asioita, joita he eivät lainkaan ymmärrä, tai kirjoittavat ystävyyden, lankouden, päivällisen tai muun kestityksen riivaamina . . . (US 6.2.1927)

Auran aseman osoitteekseen ilmoittanut J. P. Raivio sai kilpailussa kolmannen palkinnon. 

Syksyllä 1927 Otto Lajula valittiin neljästä hakijasta Kieltolakiliiton Tampereen seudun Aluejärjestön puhujaksi (Aamulehti 21.10.1927). Seuraavana vuonna hän puhui Pohjois-Savon raittiuspiirin nimissä (Savo 4.2.1928). Hänet tai tarkemmin sanottuna J. P. Raivio hyväksyttiin kirjailijaliiton jäseneksi (HS 11.10.1928).

Vuonna 1929 Suomen sosialidemokraatti julkaisi J. P. Raivion  jatkokertomuksen Suutari saa toisen muijan ja Raittiuden ystävien äänenkannattaja Kylväjä kertomuksen Pohjankylän raittiusmies (23/1929) nimellä J. P. Raivio sekä Otto Lajulan nimellä kertomuksen Nuoren Mikon onni (21/1929). Seuraavana vuonna Kylväjässä ilmestyi J. P. Raivion nimellä "Viinaränni" (1-2/1930) ja Metsäpuro (8/1930) sekä Otto Lajulan Raittiuspyrkimyksistä 1880-luvun Itä-Savossa (13/1930). J. P. Raiviolta ilmestyi myös muistelma Eräs suomalainen Amerikan-siirtolainen 90-luvulta (Suomen viesti 6/1930) ja kertomukset Uusi aika (Suomenmaa 1.6.1930) ja Kahdestoista joulu (Työväen joulualbumi 1930).

Vuonna 1931 Kylväjä julkaisi J. P. Raiviolta kertomuksen Vaarallinen kynnys (1-2/1931), kaunokirjallisessa novellilehdessä Lauantai ilmestyi Taistellen - voittoon.

Jouluksi 1934 ilmestyi J. P. Raivion nimellä Pikku Pirkon jouluyön unelma Joululahjassa. Vuoden vaihduttua julkaistiin Onnenpyörä (Lauantai), Santeri Alkio ja eräitä hänen oppilaitaan (Pykijä 6/1935), Pelastava rakkaus (Lauantai), Vanhan myllyn haltia (Sirkka 3/1935) ja Ensi opastaja opintielle (Opintotoveri 5/1935).

US 15.6.1935

Näistä viimeisin oli tuskin ehtinyt painokoneeseen, kun helsinkiläiset sanomalehdet kertoivat Otto Lajulan kuolleen 13.6.1935. 

Jollain oli hallussaan käsikirjoituksiaan, sillä nimellä J. P. Raivio ilmestyi vielä kirjoituksia. 

• Santeri Alkio kansanpuhujana (Pyrkijä 6/1936)
• Pienviljelysaiheinen pikkunäytelmä Päiviön talossa (1936)
• Kaksi omatekoista koulumestaria (Opintotoveri 7/1937)
• Kalevalaharrastus puolivuosisataa sitten (Pyrkijä 4/1938)